Hän katseli yhä kohti »Pohjolan kivimäkeä», mutisi jotakin auringosta, joka tuskin tulisi sen takaa näkymään, ja virkkoi sitten:
—Niskani taitan, jos kauemmin katselen, niskani taitan.—Entä
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura? Asuu vielä vuokralla?
—Silläkin on oma talonsa, vieläpä vastapäätä Ritarihuonetta.
—Se oli toki hyvä, oli toki hyvä.
—Tässä vieressä on Kansallis-Osakepankin talo, sekin suomenmielisten perustama laitos. Voimme astua sisään, jos haluttaa.
—Ohhoh! sanoi hän. Kas sitä komeutta! Omat kaupat, omat yhtiöt, omat pankit. Teistä on tullut äveriäitä miehiä—meillä oli vain velkoja meillä.—Hyvä on, hyvä on!—katsokaamme, katsokaamme!—ja vahtimestarit kultakauluksiset kuin senaatin eteisessä!—Mjuka tjenare!—Niinkuin temppeli ikään pilareineen ja pylvästöineen! Mammonan temppeli!— Uskaltaako köyhä velkainen mies astua sisäänkään?
—Ilman sitä miestä, joka uudisti Suomen rahakannan, ei olisi tätä kaikkea olemassa…
—So-soo-so-soo!—Ja kansa kantaa uhrejaan alttarille ja pipittaret ja papittaret häärivät alttariensa takana ja ottavat vastaan uhreja ja antimia. Pienet somat papittaret—varsin viehättävät Vestan neidot,— jotka ylläpitävät ikuista tulta metallikupposissa … ei saa koskaan sammua, ei koskaan sammua … toinen toistaan somemmat, näppärämmät … kultaset, kullanmuruset … he, he, he!
Ja hän käännähteli siinä lattialla pilarien välissä ja hymähteli ja astahteli. Kassalta kassalle. Mutta yht'äkkiä kävi hän totiseksi.
—Hoitakaa hyvin kassan rahoja, rakkahani. Antakaa myöskin elkääkä vain ottako. Saavatko talonpoika ja torpparinpoikakin, kun tulevat pienine papereineen? Elkää koskaan unohtako sitä perustusta, jolle olette tämän talon rakentaneet. Minä tiedän minä, mitä on talonpojan rahapula ja kuinka vähällä hän on autettu.—
Elkää vain liiaksi pohattoituko. Rahapöyhkeys on kaikesta pöyhkeydestä vastenmielisin. Muistakaa, että varakkuus velvoittaa.——»Kulta ei luo neroja, mutta nero liittää helposti rikkauden antaman vaikutusvallan muihin etevämmyyksiinsä.»
Kassaneidit vähän kummastellen katselivat äijää, joka heille jotakin haasteli, vaan eivät joutuneet sitä sen tarkemmin kuuntelemaan.
—Hyvä se on kuitenkin, hyvä kuitenkin, jatkoi hän taas poistuessamme.
Ehkä on suomalainen sittenkin enemmän toiminnan mies kuin puheen mies.
—Hyvää jatkoa, hyvää jatkoa.
Mutta kun olimme tulleet kadulle, pysähtyi hän lukemaan pankkitalon oven pielessä olevia komeita nimilaattoja.
—»Castrén & Snellman, asianajotoimisto.»
—Omistajat Serlachius & Lassenius, lisäsin minä.
—Kaunis kyltti, kaunis kyltti… Sanokaa,—hän katsahti kulmiensa alta, mutisti suutaan ja virkkoi:—Onko myöskin olemassa »Osakeyhtiö Lönnrot & Runeberg aktiebolag»,—omistajat Andersson & Petterson?— Mutta minne me nyt menemme? Mikä Paapelin torni se on tuo, joka tuolla näkyy?
Olimme Mikonkadulla ja se oli Suomalaisen Teatterin uusi talo, joka sieltä kohosi korkeuteen ja jota vain sen ympärille käärityt telineet näyttivät enää maahan kytkevän.
—Vai niin, vai niin! Yksimielisyyden ja yksikielisyyden symbooli. Kansan kaikkein korkeimman kulttuurin temppeli. Sen Parthenon, joka kohoo yli koko kaupungin, jota tulijan silmä ensiksi tervehtää ja jota tuo toinen rakennus tuossa vastapäätä riemuiten tervehtii, torin yli sille huutaen: »concordia res parvae crescunt!»—Työmme tunnustetaan, näen mä!
—Se on Ateneum, taidepalatsi.
—Cygnaeuksenkin suuri unelma toteutunut.—Ei nyt Suomen runotarten ainakaan tarvitse pelätä päätänsä kurkihirteen lyövänsä. On siinä nyt heille tilaa asettaa maalinsa korkealle, taivasta tavoitella.
Kerroin vähän vaikeuksistakin, jotka olivat olleet voitettavat, loppumattomista tonttirettelöistä, vastustajain viimeisistä ponnistuksista, jotka olivat turhaan rauenneet.
—Kunde just gissa de'! Kunde just gissa de'!—Mutta nyt se on ainakin katon alla—ja katon alla koko suomalaisuus, mikäli voin päättää. Se oli reippaasti tehty, oikein reippaasti. Sykähtelee ilosta vanha sydämeni…
Ja hetken kuluttua, kun olimme tulleet Kaisaniemeen:
—Se on siis tehty, se on siis suoritettu. Ajattelen, että vastustajatkin jo myöntävät, että se oli niin tehtävä.—Tämä on siis se vanha viileä Kaisaniemi, jossa »lauantai-iltojen» jälkeen kevätkäkösen kukuntaa kuuntelimme, kun olimme tarpeeksemme kiistelleet.—Mutta mitä pitääkään minun sanomani? Niin mitä te nyt sitten teette?
—Me taistelemme!
—Taistelette? Kenen kanssa? jos saan kysyä.
—Keskenämme tietysti, sanoin minä.
—Mutta mistä te taistelette? jos vieläkin saan kysyä…
—Sanomalehti-ilmoituksista!—sanoin minä ja minua jo vähän kummastutti, ettei hän sitä tiennyt; olisihan sen melun pitänyt sinnekin kuulua.
—Mutta mitä niissä on taistelemista?
Esitin hänelle asian: kuinka eräät ruotsinmieliset liikemiehet olivat ottaneet ne pois; kuinka sen johdosta suomalaisuuden suuri äänenkannattaja ja koko suomalaisuus, jopa isänmaakin oli joutumaisillaan huutavaan hukkaan, kuinka emme nähneet mitään mahdollisuutta selvitä tästä pulmastamme asettamalla kaikkia joukkojamme sotajalalle ja kuinka ainoa lohdutuksemme tässä suuressa hädässämme oli ollut, että hän, suuri vainajamme, jos tämän tiesi, varmaankin olisi sen johdosta haudassaan kääntynyt.
—Onhan mahdollista,—sanoi hän, vähän aikaa mietittyään, sillä tapaus oli hänelle nähtävästi uusi ja ennen sattumaton. Onhan mahdollista, ettei hän olisi ainoastaan kääntynyt haudassaan, vaan siitä ylöskin noussut, saatuaan tietää, että ruotsalaisten rahoilla vielä on niin suuri merkitys suomalaisuuden taloudessa. Mutta lohduttakaa itseänne sillä tiedolla, että hänen lehdellään ei ollut ilmoituksia edes senkään vertaa, että olisi saanut sen musteen maksetuksi, millä hän kirjoituksensa kirjoitti—eikä suomalaisuus kuitenkaan hukkaan joutunut. Ja sallikaa hänen myöskin sanoa, että jos hänen lehtensä olemassaolo olisi joutunut riippumaan hänen vastustajainsa ilmoitusmaksuista, hän olisi ne itse siitä poistanut.
—Sanokaa, onko teillä vielä jotakin muuta aihetta, josta taistelette?
—Ja sitä te voitte kysyä?—kiivastuin minä.—Ettekö siis tiedä, että kielemme kahleet eivät vielä ole katkenneet! Että vankilamme vuossataiset ovet eivät vielä ole auenneet? Että on vielä virastoja, jotka käyttävät vierasta kieltä keskinäisessä kirjeenvaihdossaan—että tullihallitus antaa meille ilmoituksia, joissa ei ole suomen sanaa— että postilaitos lykkää meille lippuja, joissa ei ole suomen sanaa— että Suomen pankissa kyllä olisi papereita, joissa on suomenkin san… mutta että niitä papereita ei sieltä anneta? Eikö tämä ole sortoa, jota emme saa sietää, eikö tämä ole kansallisuutemme halveksumista, jota emme voi kärsiä? Vaan ei saa kauemmin olla niin! Me olemme herroja tässä maassa, meillä on oikeus vaatia, eikä vain pyytää! Me emme aio ottaa vastaan lahjana sitä, minkä voimme saaliinamme valloittaa.
—Nuori ystäväni…
—Vanha, jos saan luvan pyytää.—Mutta älkää minua keskeyttäkö! Se olisi arvoamme alentavaa, se olisi velttoutta ja taantumista, johon maata ja kansaa unettavilla rauhan huiluilla kyllä koetetaan nukuttaa, niinkuin silloinkin, kun te nousitte. Mutta se ei ole onnistuva nyt enempää kuin silloinkaan! Sillä me taistelemme kaikesta siitä, mistä te olette käskeneet ja opettaneet meitä taistelemaan. Olettehan itse sanonut että »rauhan instrumentti kelpaa ainoastaan silloin kun sitä tukemassa on sodan instrumentti»!—Me toteutamme siis Teidän aatteitanne! Meissä elää siis teidän henkenne, teidän verenne meissä kiehuu, teidän vihanne meissä huokuu, teidän suuri säilänne välkkää nyt kädessämme, teidän…
—Anteeksi, sanoi hän,—sallitteko minun jatkaa?
—Ja-hatkakaa vain! sanoin minä hiukan hengästyneenä.
Ja keskellä Kaisaniemen kenttää hän asettuen ryhdikkääseen asentoon à la Kaarle XII, keppi kuin miekkana kädessä, minua matkien deklamoi:
Kuningas Kustaa Adolf
Salissaan noussut on,
Vait-olon lakkauttaa
Ja alkaa lausunnon:
———
»Kahdennentoista Kaarlen
Nyt kintaat otamme,
Sen miesnä, kuninkaana
Me tehdä tahdomme:
Tuon suuren urhon miekan
Vyöllemme sidottaa,
Kuin hänkin hämmästyttää
velttoa maailmaa.»
Tahdotteko kuulla lisää:
Kuningas vielä virkkoi,
Vakaana lausui näin:
»Suomessa armeijamme
Käy yhä taaksepäin,
Toiveemme Klingsporista
On tyhjiin rauennut,
Ja Viapori mennyt,
Se pylväs kaatunut.»
Ja teidän luvallanne loppuu runo näin:
Ei tiedä aikakirjat,
Hän saiko muuttumaan
Teollaan uljahalla
Asiat Suomenmaan,
Vaan hämmästyipä kyllä
Läheisin maailmans,
Karl Lagerborg, Toll marski
Ja Piper kreivi kanss.
Enempää ei hän virkkanut—enkä minäkään.
* * * * *
Näimme vielä Suomen pankin talon, Valtioarkiston, Säätytalon ja poikkesimme siitä vielä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talolle. Olimme nähneet kaikki nuo »omat tuvat», jotka suomalaisuuden ja kansallisuuden eri harrastukset olivat itselleen rakentaneet, kaikki nuo varastohuoneet ja työpajat, joihin sopii koota, joissa kartuttaa ja säilyttää—ja saavuimme lopulta senaatin torille.
Hän kävi yht'äkkiä totiseksi, melkein synkäksi ja kasvot värähtelivät liikutuksesta, kun hän patsasta katsellen itsekseen puheli:
—Siinä seisoo hän kuin linnansa pihalla, jonka uudelleen rakennutti.
Siinä seisoo hän ja vankkoina muureina hänen ympärillään tuolla
Säätytalo—täällä Kirkko, Yliopisto ja Hallitus ja tuolla edempänä
Yhteiskunta ulkovarustuksena kouluineen, teollisuuksineen, kauppoineen,
taiteineen, tieteineen ja kirjallisuuksineen.
»Oppi valtiosta» toteutunut, maahan perustettuna, kiveen hakattuna, korkeuteen kohoavana.
Hän teki hiljaa kierroksen patsaan ympäri ja jatkoi taas sen eteen tullen:
—Kaiken sen sai Suomi häneltä, Suuriruhtinaaltaan. »Sai suojan itsenäiselle valtiolliselle asemalleen, perustuslaeilleen, perustuslailliselle vakiomuodolleen, omalle valtiotaloudelleen.—Sai suojan valtiokirkolleen, sai sen oppi- ja uskonvapaudelleen, sai laeilleen ja kaikesta muusta kuin niistä riippumattomalle lainlaadinnalleen;—sai suojaa yhteiskuntaelämälleen ja kansan vapaalle siveelliselle ja henkiselle työlle; sai suojan perheen vapaudelle ja sen oikeudelle pitää huolta lasten ja nuorison opetuksesta ja kasvattamisesta, niin ettei tätä oikeutta valtiollisilla, Suomelle vierailla tarkoituksilla poljettu julkisissakaan oppilaitoksissa.»
Hän vaikeni hetkeksi ja sai tuskin ääntä liikutukseltaan:
—Kaiken sen saimme. »Emmekä kuitenkaan voineet tehdä mitään suojellaksemme itseämme. Roistojoukkojen käsistä täytyi meidän vastaanottaa kohtalomme. Syvästi painoi meitä hetkellä semmoisella tieto siitä, että olemme pieni voimaton, riippuvainen kansa.» Se on niinkuin se olisi eilen tapahtunut.
—Se tuli se hetki, jota ennustin, jatkoi hän. Mutta ei tullut toki ennen kuin se suuri uudistus oli tapahtunut, ei tullut ennen kuin hento sato oli tuleentunut ja aittaan korjattu ja ennen kuin se tapasi kansan, joka jo voi, jos tahtoo sen yksimielisenä vastaanottaa. Enkä tiedä, mikä estäisi sitä tapahtumasta.
Hän oli noussut patsaan jalustalle ja seisoi »Lain» edessä, sen jalkain juuressa.
—Sen edessä on se tapahtuva ja se on sanova, kuinka se on tapahtuva. Sillä yksi on kansallakin ohjenuora teoillensa ja yksi sen julkisilla miehillä—laki! Jos hän taipuu käskyjen viittausten alle, jotka eivät ole laillisia, vaan päinvastoin sotivat selvää lakia vastaan, niin kieltää hän vakaumuksensa siitä, mikä oikein on.
—Niin, voi ilmaantua olosuhteita, jolloin mielivalta lainaa lain leiman ja julkinen mies on kunnon miehenä velvollinen ottamaan sitäkin tarpeelliseen huomioon. Kuinka? Tuleeko hänen asettaa kaikki sitä vastaan, joka tätä varjoakin halveksuen lakkauttaa lain? Ei. Mutta hänellä on vapaus olla olematta välikappaleena lain loukkaamiseksi. Jos hän päinvastoin siihen antautuu, niin ei hän voi olla kunnon mies. Jos hän sittenkin käy semmoisesta, niin osoittaa se vain suurta yleisen mielipiteen turmelusta. Mutta varmaa on, että joka maassa ja kaikissa oloissa on niitä, jotka antavat tämän tapaiselle toiminnalle sen arvon, minkä se ansaitsee.
Hän otti rinnastaan kukan, joka oli takatalven routaiselta maalta poimittu, laski sen lain eteen ja virkkoi syvällä rintaäänellä, niinkuin olisi viimeisen sanansa sanonut:
—Valvo siis vartija lakia, valvo laki vartijaasi! Ja oli kadonnut.
»Päivälehti», toukok. 12 p:nä 1901.
BERGBOMIEN JÄÄHYVÄISJUHLA.
Viime sunnuntaina vietetty juhla Kansallisteatterissa oli varmaankin omituisimpia ja onnistuneimpia mitä meillä koskaan on vietetty. Vaikutus, minkä siinä olleet saivat ja ottivat siitä mukaansa, on säilyvä muistona vuosikymmeniä, se on oleva yksi kulttuurihistoriamme muistopäiviä. Ensinkin juhlan aihe. Nuori on todella kulttuurimme, kun me vielä voimme katsoa kasvot vasten kasvoja niihin, jotka ovat olleet sitä alusta alkaen luomassa.
Ei missään muualla maailmassa tavattane ilmiötä semmoista kuin tämä meillä: että nykyjään elävän sukupolven edessä seisoo ilmielävänä henkilöitä, jotka muualla ovat, joskaan eivät juuri tarujen takaisia, niin ainakin siellä jo aikoja sitten päättyneeseen historialliseen aikakauteen kuuluvia.
Kauan saavat italialaiset, ranskalaiset, saksalaiset, englantilaiset selailla jälellepäin sivistyshistoriansa lehtiä, ennenkuin löytävät niiden nimet, joista tiedetään tai ainakin luullaan tiedettävän, että he ovat olleet avaamassa esirippua, minkä takana kansan oma kieli ensi kerran kuului oman kansan korvaan. Ne ajat kuuluvat noissa maissa tarujen aikaan. Meillä on tuo taru todellisuutta, nykyisyyttä. Mutta kun näkee, mihin meillä nyt jo on ehditty siitä, mistä ensin aloitettiin, niin tuntuu kaikki sittenkin meilläkin tarulta. Teki sentähden melkein aavemaisen vaikutuksen nähdä noiden henkilöiden, joiden työnsä suuruuteen tai taipaleensa pituuteen nähden tuntuisi pitävän olla historiallisia henkilöitä, olevan ja liikkuvan työnsä tulosten keskessä. Se oli unta, mutta kuitenkin totta. He ovat siinä. Mutta vieläkö he todellakin ovat siinä? Ja miks'eivät he tule yhä edelleenkin olemaan? Miksi he juuri nyt menevät.
Tuo kaikki antoi juhlallisuudelle aivan erityisen aatteellisen ja tunnesisällön. Se nosti mielikuvituksen omituiseen ristilentoon ja milloin sai sydämen kielet värähtelemään iloa ja ylpeyttä, milloin vei mielen viehkeäksi, jopa surulliseksikin.
Mutta ennen muuta nousi eteen kysymys: miltä mahtaa heistä tuntua? Onko tämä hetki heille ilon ja tyydytyksen vaiko epäilyn, pettymyksen, jopa katkeruudenkin hetki? Tuntuuko tämä tilaisuus heistä hautaukselta —vaiko ylösnousemukselta? Eivätkö he mahda tulla kaipaamaan sitä, jonka jättivät? Kenties ei mitään kaikesta tästä? Ehkei ajatustakaan omasta itsestä, vaan ehkä yksinomaan huolestumista tästä: miksi on suomalaisen näyttämön lähin tulevaisuus muodostuva?—Olen melkein varma siitä, että tämä viimeinen oli heistä tälläkin heidän omalla hetkellään vallitsevin.
Vaan oli miten oli: juhlan aihe oli suurimpia, joista voidaan juhlia.
Ja juhla itse täysin aiheensa arvoinen.
Se oli ja sen täytyi tietysti ollakin laitettu ja edeltäpäin mietitty. Mutta ei millään ulkolaitteella koskaan voida saada aikaan sitä välittömyyttä, joka puhalsi esiin, silloinkun juhlittavat ilmestyivät heitä odottavaan kukkaisaitioon. Liikutuksen puna, joka leimahti neiti Emilie Bergbomin poskille, sytytti saman punan palamaan sadoilla muilla. Tunne, joka silloin tuulahti heitä vastaan, oli koko kansan tunne. Tuo pieni, lyhyt alkukohtaus oli samalla ilmaus koko juhlan sisimmästä sisällöstä. Jos ei muuta ohjelmaa olisi ollutkaan kuin tämä yleisön hermoa värähyttävä lyhyt aploodi fanfaarin soidessa, olisi silläkin saatu tulkituksi, mitä tunnettiin.
Vaikuttava ja välitön, joskin luonnollisesti enemmän tarkoituksellinen, oli myöskin entisten ja nykyisten näyttelijäin juhlakulkue. Se oli paraati, jommoista ei mikään sotajoukkojen johtaja pelkällä komennollaan saa editsensä astumaan, sillä se oli elämäntyön ja elämäntaistelujen tulosten paraati. Siinä astuivat esiin taiteilijan omat teokset. Se oli teatterin ja sen johtajan symboolista historiaa, joka oli semmoisenaan ikuistettava joko kohokuvana teatteritalon otsikkoon tai freskona sen lämpiön seinälle. Mikä liikuttava kohtaus, kun rouva Aspegren Katrina tuo tervehdyksensä teatterin aivan ensimmäisiltä ajoilta. Odotti vain, että vainajatkin, Vilhot, Lundahlit, Salat y.m. olisivat yhtyneet elävien joukkoon. Korkeimmilleen kohosi tunteiden tulva, kun Iida Aalberg näyttelijäin puolesta lausui heidän jäähyväisensä johtajalleen:
»Hehkumielin, kaukokatsein sinä eellä vaelsit. Meitä kiihdit, meitä viihdit, aatteet meihin sytytit.»
»Tarmollasi, taidollasi, rakkautesi ihmetöin vaalit, valvoit, Taatto, parastamme päivin öin.»
Suuri näyttelijä on harvoin kohonnut korkeammalle kuin tällä hetkellä. Oli niinkuin olisi hän tahtonut oman itsensä kautta, omaan kehitykseensä viitaten, osoittaa, mitä hedelmiä suomalaisen näytelmätaiteen luojan työ on kypsyttänyt.
Jos missään, niin tässä »näyttelijäin kiitoksessa» työ tekijää kiittää. Ja kun Aino Ackté lopuksi sirotti äänensä hopeat juhlan esineiden eteen, niin oli niinkuin olisi vanha ooppera tyttären kautta tehnyt sen kiitokseksi äidin puolesta…
Mutta kenties kaikista kauneinta tässä juhlassa oli se, ettei se sittenkään saanut suruisen erojuhlan sävyä. Puun runko kyllä peittyi, mutta peittyikin vain omien kasvattamiensa lehtien alle…
»Helsingin Sanomat», toukok. 3 p:nä 1905.
MUUTAMIA MUISTELMIA MINNA CANTHISTA.
Kuopio on tämän kirjoittajalle muistojen kaupunki. Tuskin on sitä saarta Kallavedessä, tuskin sitä lahdelmaa sen rannoilla, tuskin kukkulaa ja laaksoa tämän kauniin kaupungin ympäristössä, johon ei jokin muisto kouluja myöhemmiltä ajoiltani olisi kiintynyt. Torit, kadut, kadunkulmat, jopa yksityiset talotkin johtavat mieleen elettyjä tapahtumia ja tunnelmia ja vaikuttavat niitä kuvitellessa tai niitä uudelleen nähdessä kuin vanhat tuttavat, joilla aina on jotakin kertomista sitten kuin viimeksi tavattiin.
Mutta etenkin yksi paikka tässä kaupungissa on muistoista rikas. Niin usein kuin Kuopio johtuu mieleeni, esiintyy siitä ensiksi tuomiokirkko ja sitten—Minna Canthin talo. Se on se, joka edustaa Kuopiota ajatuksissani ja antaa sille leimansa.
Tuo muistorikas nurkkatalo on nyt tietysti painunut mieleeni niin lujasti etupäässä sen vuoksi, että siinä asui Minna Canth, jonka luona niin monta unhottumatonta, hauskaa ja herättävää hetkeä vietettiin? Mutta ennenkuin tiesin Minna Canthia olevankaan, oli se syöpynyt mieleeni. Sen nurkassa oli ennen vanhaan s.o. parikymmentä vuotta sitten punainen postilaatikko, johon pistin ensimmäisen silloiselle »Suomen Kuvalehdelle» osoitetun käsikirjoitukseni. Se oli jokin rakkauden runo, joka kyllä tuli perille, mutta jota ei koskaan painettu. Hetki oli jännittävä ja syövytti talon ulkomuodon mieleeni.
En kuitenkaan sillä kertaa aavistanut, että sen saman talon seinäin sisällä tulisin myöhemmin viettämään niin monta kirjallisesti herättävää ja innostuttavaa hetkeä.
Muistoni Minna Canthista ja monivuotisesta seurustelustani hänen kanssaan ovat ehdottomasti yhteydessä tämän hänen kotitalonsa kanssa. Siinä, omien seiniensä sisällä, oli hän se, mikä hän oli, ja siinä oli hänet nähtävä. Ulkopuolella sitä, ja varsinkin suuremmissa seuroissa, oli hän kuin omasta itsestään haihduksissa, vieras sekä itselleen että muille. Näin hänet silloin tällöin esim. Helsingissä, häntä ihailevan ja hänelle juhlivan suuren yleisön keskessä. Hän sanoi tuskin sanaakaan, oli ujo ja miltei saamaton, ei ollenkaan se sukkelasanainen, leimahteleva ja nerokas nainen, joka hän oli kotonaan. Siellä, omassa salongissaan, keinutuolissaan oli hänet nähtävä. Siinä kehyksessä hän vaikutti ja siihen hän kuului. Hänen omat seinänsä olivat kuin heijastuslinssit valotornissa, jotka hänen ajatuksilleen ja olennolleen antoivat niiden oikean lentopohjan.
En muista oikein tarkoin, milloin ja missä minut Minna Canthille esitettiin. Kai se tapahtui hänen kotonaan. Mutta ennen sitä näin hänet kerran ulkona, Väinölänniemellä Kuopiossa, ja silloin hän—säihkyi suuttumusta. Oli jotkut kansan huvit jonkin isänmaallisen asian hyväksi, ellen erehdy Kuopion suomalaisen tyttökoulun hyväksi. Se oli tuota kouluinnostuksen kiihkeintä aikaa ja vastustuspuolue teki parastaan hyviä hankkeita häiritäkseen. Että oli salavehkeitä Kuopiossakin, sen arvaa. Nyt oli rouva Canth luullut päässeensä yhden salaliiton perille ja hän kertoi kokoontuneille naisille ja ylioppilaille, pyhän vihan hehku poskillaan, että eräs sveesipohatta juuri siksi illaksi oli pannut toimeen kekkerit estääkseen henkiheimolaisiaan tulemasta juhlaan. »Semmoisia ne ovat ne sveesit! Kun ei iljetä julkisuudessa asettua hyvää asiata vastaan, niin koetetaan salassa!»
Mainitsen tämän tapauksen senkin vuoksi, että rouva Canth siinä tilaisuudessa toimi suomalaisuuden asiaan innostuneena. Tietysti hän pysyi yhä edelleenkin tälle asialle uskollisena, vaikka sittemmin monet muut aatteet, nuo n.s. »uudet aatteet» useissa eri muodoissaan ottivat suuremman osan hänen innostuksestaan ja harrastuksestaan.
Ennenkuin tutustuin Minna Canthiin, oli hän jo kirjoittanut »Murtovarkauden» ja »Roinilan talossa», ja oli tämä hänen niin sanoakseni kirjallinen viattomuuskautensa jo ohi. Hän oli alkanut innostua syvempiin aiheisiin ja kirjoitti parhaallaan »Työmiehen vaimoa», joka alkaa hänen aatedraamainsa sarjan, ne, joissa hän sittemmin niin suurella voimalla puhui naisten ja köyhän kansan puolesta. Tuttavuutemme alkaessa oli hän saanut valmiiksi mainitun näytelmän viimeistä näytöstä vaille, sitä näytöstä, jossa Homsantuu ampuu »lakia ja oikeutta», mutta ampuu ohi. Ehkä huvittanee kuulla, että kirjailija loppua suunnitellessaan oli ajatellut Homsantuun laukauksen sattuvaksi hänen viettelijäänsä. Kuinka siinä keskusteltiin, selvisi hänelle, että loppuvaikutus olisi suurempi, jos laukaus ei sattuisikaan, ja siten syntyi tuo kuuluisa repliikki: »Lakia ja oikeuttahan minun pitikin ampua!» Olisi hauska seurata rouva Canthin kirjailijauraa edemmä siihen suuntaan, johon se tästä näytelmästä kehittyi ja muistella niitä »uusien aatteiden» kuohumisaikoja, jotka kuvastuvat hänen näytelmissään, romaaneissaan, novelleissaan ja sanomalehtikirjoituksissaan. Kun ei se tehtävä kuitenkaan sovi tämän muistelmani kehyksiin, tahdon vain huomauttaa siitä, että kaikki se innostus länsimaisiin aatteisiin, joka silloista nuorisoa elähytti, kokoontui hänessä ja hänen teoksissaan polttopisteeseensä ja heijasti siitä hänen tempperamenttinsa välittämänä kauas Kuopion kirkkokadun kulmatalosta—pimeään maailmaan. Olisi hauska muistella vieläkin sitä ihastusta ja suuttumusta, joka siitä syntyi, mutta jääköön sekin— varsinkin kun se on vielä kyllin tuoreessa muistossa.
Sen sijaan viettäkäämme hetkinen, parinen, hänen seurassaan ja muistelkaamme häntä semmoisena kuin hän esiintyi emäntänä talossaan ja seuraihmisenä.
Mainitsin Minna Canthin kodin muistoista rikkaaksi. Muistot siitä ovat rikkaat siihenkin nähden, että Kuopiossa ollessani ja siellä käydessäni tuskin kului päivääkään, ettei Kanttilassa ainakin pikimmältään pistäytty; usein siellä käytiin monesti päivässä, oltiinpa välistä aamusta iltaan.
Ennenkuin astuttiin portista sisään, otettiin tavallisesti selko siitä, oliko »rouva» kotona. Se tapahtui varsin tuttavallisesti siten, että kuljettiin ikkunain alatse ja kurkistettiin sisään. Kotona hän nyt melkein aina oli, mutta saattoi hän joko istua kirjoittamassa ja silloin ei häntä hennottu häiritä tai oli hänellä muita vieraita, joiden kanssa ei välitetty tulla tekemisiin. Tästä päästiin pian selville, sillä ikkunoissa oli tuskin koskaan uutimia.
Jos nyt satuttiin aamupuolella menemään vieraisille, niin tapahtui aika usein, että pihalla nähtiin tepastelemassa vanha, kumarahartiainen nainen. Se oli entisen kauppiaan leski, rouva Johnsson, Minna Canthin äiti, joka »yläpuolen» kivijalassa piti sahdinkauppaa ja teki sen vaikutuksen kuin olisi hän ollut talon haltija, joka antoi sille sen tunnetun kauppaonnen.
Soikea pihamaa erotti talon kaksi puolta toisistaan, alapuolen, jossa lankapuoti oli, ja yläpuolen, jossa rouva Canth asui. Yläpuolelle vei korkeat rappuset ylös verannalle, josta mentiin sisään. Ensin oli siinä kylmä porstua ja aukeni kaksi ovea, toinen suoraan salonkiin, toinen lämpimänä etehisenä käytettyyn huoneeseen, joka samalla oli jonkinlainen konttorihuone, seinillä laskuja ja konossementtejä.
Tavallisesti oli emäntä jo salongin ovella vastassa vieraitaan ja tervehti heitä hänelle ominaisella herttaisella, iloisella lämmöllä, säännöllisesti moittien tulijoita siitä, että olivat olleet niin kauan käymättä, jos olivat pitäneet päivänkään väliä.
Etuhuoneesta mentiin salonkiin. Se oli kohtalaisen iso, soikulainen huone, sisustettu tavalliseen porvarilliseen tapaan ilman mitään erikoista leimaa asujastaan. Kadunpuolisella seinämällä, kahden kukkasilla koristetun ikkunan välissä, oli resoorisohva tavanmukaisine tyynyineen, sen edessä pöytä, jonka päässä oli kaksi mukavaa nojatuolia ja iso sohvaan kuuluva mukava rottinkinojatuoli. Toisilla seinämillä oli hyllypöytä, kirjahylly ja jokin pienempi pöytä ja joukko tuoleja. Sohvan päällä oli laakeriseppeleen ympäröimänä miehen medaljonkikuva, josta usein laskettiin leikkiä kysymällä, oliko se Snellmanin kuva vai lehtori Canth vainajan. Varsinaisia taideteoksia ei näkynyt, mutta sen sijaan oli seinillä, pöydillä ja telineillä joukko valo- ja väripainokuvia, joiden joukossa kerrankin luin seitsemän Vapahtajan kuvaa. Salonki olisi voinut olla kenen herrasväen tahansa, ja vaikka se samalla oli kirjailijan työhuone ja tuo pyöreänurkkainen sohvapöytä oli hänen työpöytänsä, ei siinä näkynyt mitään, joka olisi tästä työstä muistuttanut, ellei ota lukuun jotakuta käsikirjoitusvihkoa, joka kuitenkin kohta vieraiden tultua katosi joko pöytäliinan alle tai upposi kirjailijan avaraan taskuun. Pöydällä ja etaseerilla olevat kirjat ilmaisivat kuitenkin, että tässä huoneessa henkisillä harrastuksilla oli etusija. Ne olivat melkein aina uusinta, tuoreinta ja parasta kirjallisuutta, jota rouva Canth uutterasti viljeli. Vähemmän kaunokirjallisuutta, sillä romaaneja ei hän juuri rakastanut, enemmän filosofista, esteettistä ja etenkin kaikenlaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevää. Hänen lempikirjansa oli kuitenkin Tuomas Kemppiläisen »Kristuksen seuraamisesta», joka ei kyllä ollut koskaan esillä salongissa, vaan kuului olevan hänen yöpöydällään makuuhuoneessa, jossa hän sitä joka ilta ennen maata menoaan tutki.
Sanoin, ettei Minna Canthin salongissa ollut mitään, joka olisi antanut sille persoonallista, hänelle itselleen ominaista leimaa. Oli siinä kuitenkin yksi paikka, tuo hänen jo mainitsemani keinutuoli. Se oli mukava, suuri mööpeli ja kutsuttiin sitä hänen »valtaistuimekseen». Siinä istuen kirjoitti hän enimmät, ehkä kaikkikin teoksensa, siitä hallitsi hän ympäristöään, antoi käskyjä ja määräyksiä puotiin ja kyökkiin, siinä piti hän seuraa vierailleen, siinä suri, iloitsi, unhotti huolensa ja souti pois suuttumuksensa, kun tyhmät, ahdasmieliset ihmiset ja ilkeät arvostelijat joskus saivat hänen hermonsa kiihtymään. Mielestäni on tämä kirjailijatuoli siksi merkillinen, että esim. Kuopion isänmaallisen seuran sopisi toimittaa se kokoelmiinsa ja samalla koettaa hankkia haltuunsa myöskin rouva Canthin käsikirjoitukset.
No niin! Istuttiin siis Kanttilan salissa, rouva itse keinussaan, jonka hän poikkeuksetta tarjosi toisten istuttavaksi, mutta jonka toiset poikkeuksetta hänelle »luovuttivat», vieraat sohvassa ja nojatuoleissa ja, jos seura oli suurempi, puutuoleilla. Ja niin alkoi puhelu.
Tavallisesti alkoi se niin, että rouva Canth merkitsevästi kysyi toisesta toiseen katsellen:
—N-n-no?
Kysymys merkitsi joko:—no, mihinkä päätökseen nyt olette tulleet siitä asiasta, josta oli puhe viime kerralla?—tai:—no, mistäs päästä nyt lähdetään?
Aina niitä oli päitä mistä lähteä, jos ei muilla, niin ainakin rouvalla itsellään ja pian oli puhelu tai väittely vilkkaassa käynnissä.
Edellisinä päivinä oli saatettu puhua kaikista mahdollisista aatteista ja asioista taivaassa ja maassa, välistä melkein väsyksiin asti. Rouva Canthin virkeä ja pirteä henki ei kuitenkaan koskaan näyttänyt uupuvan käsittelemään kysymyksiä, joista hän kerran oli päässyt innostumaan, ja tuskin oli sitä asiaa, josta hän ei olisi innostunut. Jos oli jokin vähänkään merkillisempi ilmanmuutos kulttuurimaiden ja varsinkin pohjoismaiden henkisessä ilmapiirissä tekeillä, kohta tunsi hän sen lähenemisen. Tuskin oli sitä -ismiä, joka ei olisi häneen vaikuttanut. Syynä siihen, että hän niin voi pysyä liikkeiden pinnalla, oli se, että hän hankki itselleen kaiken kutakin uutta aatesuuntaa edustavan kirjallisuuden. Tuskin sitä viikkoa kului, ettei hän saanut postissa jotakin uutta teosta.
Kun sellainen oli saapunut ja hän sen lukenut, oli hän aina valmis tekemään selkoa sen sisällöstä. Ja semmoisella selonteolla päivän puhelu tavallisesti alettiin. Rouva Canth selosteli mielellään ja selosteli hyvin. Äänettöminä ja kiitollisina me häntä kuuntelimme ja annoimme hänen puhua. Useimmista Millin, Spencerin ja Brandesin teoksista hän teki meille selkoa, tutustutti Bebeleihin, Henry Georges'eihin, kaikenlaiseen naiskysymystä, sosialismia, siveellisyyskysymystä, naisen ja miehen välisiä suhteita, anarkismia y.m. koskevaan kirjallisuuteen, täydensi tietojamme buddhalaisuudesta, teosofiasta, spiritismistä, uusista keksinnöistä luonnontieteiden alalla y.m., puhumattakaan eri virtauksista kaunokirjallisuudessa. Hänen kasvonsa hehkuivat ja silmät loistivat hänen istuessaan aina keinutuolissaan, joka välistä, kun hän jossakin innostuttavassa paikassa teki tavallista suuremman liikkeen, oli pettää ystävänsä ja keikauttaa hänet selälleen.
Silloin helähti heleä nauru sekä hänen huuliltaan että muiden, lumous oli lopussa ja vieraat käyttivät tilaisuutta hyväkseen päästäkseen esiin leikkeineen ja piloineen.
Leikki ja pila olivat jokapäiväisenä suolana niissä henkisissä yhteisaterioissa, joita Kanttilassa tarjottiin, ja jos sitä suolaa vieraatkin toivat mukanaan, niin oli sitä runsaasti talossakin.
Se tapa, millä Minna Canth omisti ja omiksi mielipiteikseen sulatti ulkoa saamansa aatteet, antoi hyvinkin usein aihetta hilpeyteen hänen kustannuksellaan. Kuta »hurjempi» jokin uusi aate oli, sitä enemmän se häntä miellytti. Kaikenlaiset utopiat, tulevaisuuden tuulentuvat, olivat niitä autuaitten asunnoita, joissa hän parhaiten viihtyi. Eikä hän tyytynyt ristissä käsin asumaan toisten tekemissä ilmalinnoissa, vaan pani itsekin ilmakerrosta ilmakerroksen päälle. Lukemattomat olivat ne pilvipalatsit, joita hän ihmiskunnan onneksi uudesta suunnitteli tai vanhoista paranti. Lukemattomat kerrat siellä Kanttilan keinutuolista luotiin tämä miesten hutiloima maailma uudelleen naisten avulla ja järjestettiin mallimaailmaksi. Vanhan alasrepiminen alkoi tavallisesti huudahduksella: »Voi teitä suurmiehiä!»—ja uuden sijaan rakentaminen: »Jos me naiset vain kerran oikein saisimme j.n.e.» Paitsi sitä, että nyt kaikenlainen moraali, niinkuin valtiollinen, yhteiskunnallinen, parlamenttaarinen, kauppa- y.m. moraali tulee kerrassaan muuttumaan, tekevät naiset maailmansa parantamiseksi myöskin kaikenlaisia keksintöjä, joiden rinnalla Edisonin keksinnöt ovat vain lasten leikkiä!
—Mitä keksintöjä te tekisitte, rouva Canth, jos me miehet antaisimme teille luvan tehdä jotakin?
Rouva Canthilla oli keksintönsä valmis.
—Minä keksisin esimerkiksi semmoisen koneen, jonka avulla voitaisiin muuttaa kaikki ruoka-aineet kaasun muotoon, niin että me naiset pääsisimme kyökissä seisomasta ja te miehet ruuan päältä riitelemästä. Olisi vain johtotorvia, joita myöten eri kaasut, lihakaasu, leipäkaasu, voikaasu päästettäisiin tänne sisään, ja samalla kun me teemme työtä huoneessamme tai istumme näin intelligentissä keskustelussa, voisimme tyydyttää ruumiimmekin tarpeet. Se olisi oiva keksintö.
Keksintö ei nyt ollut vallan uusi, olivathan jo Jukolan veljeksetkin siitä haaveksineet. Mutta kieltämättä oli se sentään parannus heidän puuro-automaatistaan, joka kuten tunnettu oli ajateltu sellaiseksi, että hanikan avattua yhdestä alkaa työntyä puuroa, toisesta olutta ja sen semmoista.
—Ja kun lähtisimme huviretkelle Puijolle tai Myhkyrin saareen, ei tarvitsisi kuljettaa ruokavakkoja eikä keittokaluja, vaan olisi meillä sitä kaasua pienissä pulloissa, niinkuin naisilla nyt on hajuvettä…
Ja siitä tuli pitkät haaveilut, miten ihmiset sen keksinnön avulla vähitellen vapautuvat materiasta, muuttuvat nerokkaammiksi, hienommiksi, henkisemmiksi…
—Ja lopulta ehkä kaasuna, hienona hajukaasuna, eetterinä, eteerisinä olentoina liitelevät kohti korkeuksia? Rouva Canth purskahti muiden kanssa iloiseen, sydämelliseen nauruun, sillä hän rakasti paradokseja ja yhtyi niihin aina, vaikka ne olisivat koskeneet hänen rakkaimpia lempiaatteitaan. Ja tulevaisuuden ruokakaasua odottaessa ja sen asemasta tuotiin kahvitarjotin sisään.
—Kahvin minä kuitenkin tahtoisin kahvina juoda! nauroi rouva Canth ja kävi nauttimaan mielijuomaansa, jota hän omain puheidensa mukaan tyhjensi toistakymmentä kuppia päivässä, tuoden puolustuksekseen Balzacin, joka »eli ja kuoli 20,000 kupista kahvia».
Vaikka nyt siis olisi lähdetty puheisiin kuinka totisista ja syvällisistä asioista tahansa, niin tavallisesti sitä aina lopulta päädyttiin leikkipuheisiin ja juuri se se teki seurustelun rouva Canthin kanssa niin viehättäväksi ja virkistäväksi. Hänen herttainen naurunsa tempasi jäykimmätkin ja kankeimmatkin mukaansa. Seuranaisena ja ympäristönsä elähyttäjänä oli hän ensimmäisiä. Siihen ei vaikuttanut ainoastaan hänen kykynsä itse kertoa, mutta myöskin taitonsa panna muut kertomaan ja esiintuomaan parhaat puolensa. Jokainen, joka tuli hänen kanssaan tekemisiin, oli hänestä joltakin kannalta katsottuna intressantti ihminen. Vaikkei hän suinkaan umpimähkään ihaillut ihmisiä ja vaikka hän useinkin varsin sattuvasti ja pistävästi toi esiin tuttavainsa ja ystäväinsä heikkoudet, niin oli hän jo seuraavalla hetkellä valmis esittämään heidät siinä edullisessa valossa, jossa hän yleensä näki ihmiset. Pieninkin sympaattinen piirre esim. jossakin hänen vastustajassaan, joka häntä oli jotenkuten julkisessa tai yksityisessä arvostelussa pahoin pidellyt, riitti muuttamaan hänen mielipiteensä asianomaisesta. Pappien kanssa eivät välit yleensä olleet hyvät, sillä monessa kirjoituksessaan oli rouva Canth heitä kolhinut ja he häntä, ja oli hän virallisen kirkon edustajista muodostanut itselleen jotenkin epäedullisen käsityksen. Mutta kerran sattui Minna Canth vierailemaan eräässä rauhallisessa maalaispappilassa. Ja katseltuaan elämää siellä ja hengitettyään sitä herttaista ilmaa, joka on niin useille maalaispappiloille omituinen, tuli hän niin liikutetuksi, että kyynelsilmin virkkoi:—»Voi, voi, kuinka hyviä ihmisiä ne papit kuitenkin ovat … minkätähden niitä niin sätitään ja moititaan!»
Voisin lopettaa nämä muistelmani tähän, mutta kun Kanttilasta oli aina vaikea erota ja kun täytyi uudelleen ja aina uudelleen istuutua sijalleen, jossa jo tuntikausia oli istunut, niin noudatan vieläkin talon vanhaa tapaa.
Mainitsin hänen kyvystään selostaa lukemainsa kirjain sisältöä. Se ei ollut ainoastaan suureksi huviksi, mutta vielä suuremmaksi hyödyksi niille, joilla oli onni siitä nauttia. Tekemällä selkoa siitä kirjallisuudesta, jota hän niin hartaasti viljeli, teki hän sillä suuren palveluksen niille, joilla ei ollut tilaisuutta kirjallisuuden hankkimiseen eikä aikaa sen lukemiseen. Kirjat maksavat rahaa ja kalliita teoksia lukee ja lainaa mieluummin kuin ostaa. Olen esim. minä suuressa kiitollisuuden velassa rouva Canthille siitä, että sain häntä kuulemalla ja häneltä lainaamalla tutustua Brandesin, Tainen y.m. kallishintaisiin teoksiin. Paljon hän senkin kautta vaikutti niiden uusien aatteiden levittämiseen ja tunnetuksi tekemiseen, jotka häntä elähyttivät. Sillä paljon oli niitä nuoria miehiä ja naisia, jotka tässäkin muodossa saivat käyttää hänen vieraanvaraisuuttaan hyväkseen. Eivätkä ainoastaan Kuopiossa asuvat, mutta myöskin siellä vierailevat ja kauttakulkevat.
Ja niitä, noita satunnaisia vieraita, niitä oli sadoittain. On usein kummasteltu, miten »tuo lankapuodin rouva», »tuo pikkukauppias tiskinsä takana tuolla kaukana Kuopiossa» voi pysyä niin pirteänä mieleltään, niin avara-aatteisena, ja miten hän voi saavuttaa semmoisen ihmistuntemisen. Etupäässä tuli se tietysti siitä, että pirteys, avara-aatteisuus ja ihmistuntemus olivat synnynnäisiä, mutta hyvin paljon vaikutti siihen, ettei hän päässyt jäykkenemään ja maatumaan, sekin, että hän piti talonsa ovet selki selällään kaikille, jotka tahtoivat sinne tulla. Ostajat, kauppaystävät ja kauppamatkustajat tarjosivat ainaista tilaisuutta havaintojen tekoon ihmisistä. Ylioppilaat, taiteilijat, kirjailijat, näyttelijät ja yleensä kaikki henkisiä asioita harrastavat henkilöt, miehet niinkuin naisetkin, toivat tullessaan tuoreita tuulahduksia ulkomaailmasta ja pitivät hänet m.m. pääkaupungin rientojen tasalla. Varsinkin kesäiseen aikaan sai olla varma tapaavansa Kanttilan verannalla tai salongissa uusia kasvoja. Ja joka kerran oli yhden kerran ollut siellä, hän tuli kyllä toistekin. Yhtä paljon kuin he häneltä oppivat, oppi hän heiltä. Ja jos oli joku, joka häntä enemmän huvitti ja miellytti, sai se kunnian tulla pyydetyksi asumaankin hänen luonaan ja melkein aina oli hänellä kesäaikoina joku vieras asumassa eräässä suuressa huoneessa, jonka ikkunat antavat Kirkkotorille päin. Tervetulleimpia vieraita oli rouva Canthille aina tohtori Kaarlo Bergbom, jolle hän kernaasti myönsi olevansa suuressa kiitollisuuden velassa hyvistä kirjallisista neuvoista ja joka vuorostaan taas ei ole vähemmässä velassa rouva Canthille Suomalaisen Teatterin puolesta. Teatterin käynnit Kuopiossa olivat muuten juhlahetkiä rouva Canthille, ne kun tarjosivat harvinaisen tilaisuuden hänelle niin tarpeellisiin herätyksiin draamallisena kirjailijana. Vaikka teatteri, joko Suomalainen tai Maaseututeatteri, jonkin kuukauden vuodessa vierailikin Kuopiossa ja rouva Canthilla siis oli hiukan tilaisuutta näyttämöllisten vaikutusten tutkimiseen, pysyy kuitenkin salaisuutena, miten hän niin perin pohjin oli perehtynyt teatterin tekniikkaan, vaikka niin vähän oli teatterin kanssa tekemisissä.
Melkein kaiken aikansa vietti rouva Canth Kuopiossa, sinne kerran tultuaan. Kerran nuorena tyttönä lienee hän käynyt Pietarissa, mutta se onkin hänen ainoa ulkomaanmatkansa. Helsingissä hän silloin tällöin kävi, mutta sielläkin harvoin. Ja päävaikutuksenaan hän näiltä pääkaupunkimatkoiltaan kertoi koti-ikävänsä. Vasta sitten, kun hän istui keinutuolissaan perheensä ja monien tuttaviensa piirissä, oli hän siinä ympäristössä, jossa parhaiten viihtyi. Kuopiossa oli muutenkin niin hyvä olla. Ei ole toista kaupunkia Suomessa, jossa ympäristöt olisivat niin kauniit, vaihtelevat ja viihdyttävät. Rouva Canthin asunto oli melkein keskellä kaupunkia, tuomiokirkon juuressa ja aivan kauniin kirkkopuiston partaalla. Tuon tuostakin, kuului sinne hänen kirjoituspöytänsä ääreen kumeat tornikellon lyönnit ja torninvartijan vastaukset kolmikulmaiseen äänirautaan. Sunnuntaisin avasi hän ikkunansa veisuuta ja urkujen soittoa kuullakseen ja nautti siitä sanomattomasti. Siinä oli aina tunnelmaa ja se herätti sitä. Kun hän, uupuneena istumaan, lähti säännöllisille aamu- tai iltapäiväkävelyilleen, oli siinä tuuhea kirkkopuisto, josta sitten voi laskeutua vilkasliikkeiseen laivarantaan kansanelämää katselemaan ja ulottaa retki rantakatuja myöten Väinölänniemelle ja sen ympäri. Lähellä juhlakenttää olevassa niemekkeessä, jossa Kallavesi aukeaa kahdelle haaralle, oli hänen mielipaikkansa, johon hän aina pysähtyi laineiden loiskinaa kuulemaan. Ja kun kyllästyi niihin näköaloihin, joita niemen puiden välitse aukeni, oli toisaalla Valkeisen tie, ihana Alava ja Huuhanmäki, oli Savilahti ja Kelloniemen tie. Mutta ennen kaikkea oli komea Puijo, jonne rouva Canth oli valmis kiipeilemään milloin vain seuraa sai ja jonka teiden varsille rakennetuissa huvimajoissa hänet useinkin voi tavata kesäpäivinä kirja kädessä istumassa. Hänen lemmityin lempipaikkansa oli kuitenkin Myhkyrin kallioinen saari.
Siinä oli eräässä pienessä suojaisessa poukamassa tasainen rantakenttä ja sinne hän suuressa, avarassa perhevenheessään oli valmis viemään vieraansa, milloin heitä vain halutti. Siellä juotiin kahvia ja syötiin ja aatteita ahmittiin. Ja kun maailma oli ensin mullistettu ja sitten uudeksi ja entistään ehommaksi taas raunioistaan rakennettu, niin pistettiin paluumatkalla lauluksikin ja naurettiin herttaisesti, kun laulun tahti pyrki soudun tahtia sotkemaan…
Semmoinen oli hän, Minna Canth, jokapäiväisessä elämässään, aina valpas ja aina aikaansa seuraava, aina innostunut, herttainen ja hauska seuranainen, aina vierasvarainen emäntä. Nyt hän on poissa, nyt ei voi käydä häntä enää tervehtimässä. Sentähden tulee kaiho mieleen hänen talonsa ohi kulkiessaan, eikä silloin Kuopiokaan enää tahdo Kuopiolle tuntua.
»Nuori Suomi», 1897.
VAIHDUKSISSA.
Kirjoittaako rouva Canth ruotsinkielellä?
Äskettäin oli »Uudessa Savossa» pieni kirjallinen uutinen, jossa kerrottiin, että rouva Canth kirjoittaa näytelmää ruotsinkielellä. En ole nähnyt tätä uutista muihin lehtiin otettuna ja luulen, että se on johtunut siitä, että sitä on pidetty sellaisena siivekkäänä, joita tuon tuostakin lentelee sanomalehtipaperin valkoista pintaa pitkin. Sellaisena sitä minäkin pidin. Oleskellessani »Päivälehden» lentävänä kirjeenvaihtajana täällä Kuopiossa päätin kuitenkin käydä tiedustelemassa uutisen todenperäisyyttä rouva Canthilta itseltään.
Rouva Canth asuu täällä kesänsä talvensa. Snellmanin-puiston kulmassa nurkakkain vanhan tuomiokirkon kanssa on hänellä talonsa ja kaksi kauppapuotiansa. Alapuolella porttia on hänen hyvin varustettu lankakauppansa, yläpuolella toinen kauppa ja asuinhuoneet. Jyrkkiä rappuja noustaan isolle verannalle, siinä on pöytä ja keinutuoli, jossa kirjailijatar kauniilla säällä istuu ja tuumii tuumittavansa. Kun kaikki ovet ovat auki, menen ympärilleni katsellen salonkiin. Siellä ei näy ketään. Se on tavallisen kokoinen, vaatimattomasti sisustettu sali, jonka yhdellä seinällä riippuu niitä seppeleitä ja nauhoja, joita hän näyttämöllä on saanut vastaanottaa ihailevalta yleisöltä. Niitä käännellessäni tulee rouva Canth itse sisään. Istuttuamme käyn heti kohta kiinni asiaan.
—Sallikaa minun kysyä, sanon minä, eikö välinne »Uuden Savon» sanomalehden kanssa ole jotenkuten kireä?
—Kuinka niin? kysyy hän kummastellen.
—Minä vain ajattelen siksi, kun se on laskenut ilmoille tuon uutisen siitä, että muka kirjoittaisitte ruotsinkielellä.
—Mukako? Kyllä se on aivan totta.
—Ettäkö siis todellakin olisitte muuttanut kielenne?
—Toistaiseksi olen. Miksi se sitten teitä niin kummastuttaa?
Minä en osannut tehdä selkoa tunteistani, mutta pyysin kuitenkin saada tietää, mitkä syyt olivat vaikuttaneet tähän mielestäni vähän odottamattomaan muutokseen.
—Minä kirjoitan niin siksi, että se huvittaa minua. Minä olen saanut kasvatukseni ruotsinkielellä ja minä tahdoin nyt koettaa, enkö voisi sillä kielellä kirjoittaakin?
—No, ja kuinka se käy?
—Olen liian likeinen sitä arvostelemaan; saattehan sen sitten itse päättää, kun teokseni on valmis.
—Ettekö suvaitsisi kertoa minulle sen sisältöä?
Kirjailija kertoi minulle hyväntahtoisesti uuden draamansa sisällön. En tahdo siitä kuitenkaan nyt tehdä sen tarkempaa selkoa kuin että se käsittelee aviollisia suhteita ja päättyy siihen, että nuori rouva— myrkyttää miehensä. Aihe on jännittävä ja kaikesta päättäen tulee käsittelykin vastaamaan sisältöä.
Mutta—niin, minun teki mieleni saada vielä syvempiä syitä siihen, miksi meidän yhteinen äidinkielemme on saanut väistyä »toisen kotimaisen kielen» tieltä.
—Eikö siinä ole jo kylliksi, kun minä sanon, että minua huvittaa kirjoittaa ruotsiksi!
Mutta kun rouva Canth on avonainen ja pelkäämätön, niin kävi jatketusta keskustelustamme kuitenkin selville, että hänellä oli muitakin syitä, jotka tähän muutokseen olivat vaikuttaneet. Tuntui siltä kuin eivät hänen tunteensa Suomalaista Teatteria kohtaan olisi olleet oikein suosiolliset ja kuin häneenkin olisi epämiellyttävästi vaikuttanut se kohtelu, joka siellä oli tullut m.m. hra v. Numersin osaksi. Omasta puolestaan näkyy rouva Canthilla olevan yhtä ja toista tätä kotimaista taidelaitostamme vastaan. Hän viittasi m.m. siihen kohtaloon, joka oli tullut hänen näytelmänsä »Kovan onnen lapsia» osaksi, joka ensimmäisen näytäntöillan jälkeen katosi näyttämöltä ilman mitään selityksiä syistä. Se oli sitä kummallisempaa, kun teatteri oli sittemmin näytellyt aivan yhtä karkeakuorisia näytelmiä, esim. Therese Raquin'in.
—Mutta ehkä oli teatterin pakko valtiollisista syistä pyyhkiä pois teidän radikaalinen kappaleenne ohjelmastaan? huomautin minä.
—Miksi sama kappale katsottiin voitavan esittää Uudenmaan pataljoonan julkisissa seuranäytelmissä, joista sanomalehdissäkin puhuttiin?
Sitähän en minä tiennyt.
—Ja sitäpaitsi, sanoi rouva Canth, vähän kiivastuen, on minua loukannut se tapa, millä minua ovat kohdelleet muutamain teatterin kanssa hyvin likeisten sanomalehtien arvostelijat. Minä en enää voi kauemmin kärsiä sitä enkä tahdo tulla millään tavalla heidän kanssaan tekemisiin. Yksinomaan sille teatterille, jonka näkyy olevan pakko ottaa huomioon U.S:n-laisen lehden surullisesti tunnettuja arvostelijoita, joista m.m. eräs on julistanut sopimattomaksi »Papin perheen» esittämisen kansan näytäntönä—ja teatteri näkyy tätä kieltoa totelleen—ei minun tee mieli kirjoittaa. En minäkään ikääni kaikkea jaksa olla heidän hammasteltavanaan. Tekee minunkin mieleni kääntyä yleisön puoleen, joka on osoittanut minua paremmin ymmärtävänsä ja voivansa kirjailijaa hellemmin ja hienommin kohdella.
—Minkä yleisön puoleen aiotte kääntyä sitten? Minä tarkoitan: mihin teatteriin?
—Ruotsalaiseen.
Syntyi hetken äänettömyys. Minä katselin häntä epäilevästi hymyillen.
—Ehkä te sittenkin teette pilaa? Te ette kirjoita ruotsinkielellä?
—No hyvänen aika! nauroi puhuteltavani. Te näkyisitte toivovan, etten kirjoittaisi ruotsiksi. Mutta miksi en sitä tekisi? Niinkuin jo sanoin, ei itse kieli tee esteitä. Ja sitten sopii se itse aiheeseenikin, sillä minä kuvaan uudessa näytelmässäni ruotsia puhuvaa herrassäätyämme. Jos ette usko, niin katsokaa!
Ja hän haki kirjoituspöydältään käsikirjoituksensa, joka oli kuin olikin—ruotsinkielinen.
—Mutta oletteko ajatellut seurauksia? kysyin.
—Minä vähät välitän siitä, mitä ihmiset sanovat. Minä olen vapaa ja kenestäkään riippumaton. Tietysti tullaan nyt huutamaan, että olen puolueeni pettänyt, että olen liitossa viikinkien kanssa y.m.s. Mutta kyllä ääntä maailmaan mahtuu! Ja syy lisäksi, miksi kirjoitan ruotsiksi, on vielä se, että kun fennomaniaa on aina käytetty usutusvälikappaleena, agitatsionikeinona kaikkia niitä vastaan, jotka eivät sovi kuin valetut sen kannen alle, tahdon minä näyttää, etten siitä vähääkään välitä. Ja minä toivon, että sillä aseella nyt tullaan iskemään niin silmittömästi, että se lopullisesti on kärkensä katkaiseva.
—Hm … se oli ainoa, mitä voin sanoa. Sillä minä näin, että rouva Canth oli niin varma päätöksessään, ettei hän olisi siitä luopunut, vaikka olisin häntä siihen kehoittanutkin. Kiitin häntä niistä hyväntahtoisista tiedonannoista, joita olin häneltä saanut, heitin hyvästini ja läksin.
Läksin hra Tavaststjernan luo saamaan häneltä lähempiä tietoja siitä, kirjoittaako hra Tavaststjerna suomenkielellä?
Oli näet samassa »Uuden Savon» uutisessa, jossa kerrottiin rouva Canthista, myöskin mainittu, että hra K.J. Tavaststjerna valmistaa näytelmää suomalaista teatteria varten. Ajattelin, että kenties hän vuorostaan kirjoittaa suomenkielellä ja menin häneltä sitä kysymään.
Hra Tavaststjerna asuu tätä nykyä täällä Kuopiossa nuoren rouvansa kanssa. Hänellä on asuttavanaan oikea runoilijan paikka, paras, mitä suinkin voi toivoa. Se on johtaja Killisen asunto, josta on mitä ihanin näköala ulos Kuopion lahdelle ja Kallaselälle.
Hra Tavaststjerna oli juuri tullut pitkältä purjehdusmatkalta Iisalmesta ja oli hän aivan ihastunut niihin seutuihin, joiden kautta hän oli kulkenut. Hyvällä senterboordivenheellä oli hän, tämä »För Morgonbris»-nimisen runovihkon kirjoittaja, vastatuuleen purjehtinut tuon yhdeksän penikulman pituisen saarisen ja salmisen väylän kahdessa päivässä. Paluumatkalla oli viivytty kolme päivää, mutta silloin oli saatukin purjehtia melkein tyynessä.
Tultiin sitten käyntini tarkoitukseen, ja minä asetin hänelle yllä olevan kysymyksen.
Hra Tavaststjerna, joka on kotoisin suomalaisesta seudusta—hän on syntynyt ja suurimman osan lapsuuttaan viettänyt Mikkelissä—käyttää suomenkieltä jotenkin virheettömästi.
—Minä kirjoittaisin suomenkielellä, jos osaisin, sanoi hän. Sillä kansanelämää kuvatessani minä ajattelen suomenkielellä. Siitä onkin seurauksena, että kielessäni on paljon suomalaisia käänteitä ja että taitavan suomentajan on helppo saada esille ajatukseni aivan yhtä hyvin kuin ne itse olen kirjoittanut. Onneksi on tätänykyä helppo saada hyviä kääntäjiä, vaan jos en niitä saisi, koettaisin harjoittaa itseäni kirjoittamaan suomeksi.
Kysymykseeni, miksi hra Tavaststjerna ei aio tarjota näytelmäänsä Ruotsalaiseen Teatteriin, vastasi hän, ettei hän luota tämän teatterin taitoon eikä tahtoon esittää kotimaisia kappaleita. Sen on kokemus jo kyllin osoittanut ja siitähän on syntynytkin se uusi harrastus, joka viime kevännä vei »draamallisen yhdistyksen» perustamiseen Helsingissä. Tyytymättömyys ruotsalaista teatteria kohtaan on jo kauan kytenyt hra Tavaststjernankin mielessä! Olipa hän ensimmäisiä, jotka tästä asiasta kirjoittivat muutamia vuosia sitten. Silloin oli aate vielä uusi ja se lehti, jonka palstoilla hän arvostelunsa julkaisi, pani siihen pitkän vastalauseen. Eikä maamme ruotsinkielinen sanomalehdistö vielä nytkään ole oikein taipuvainen myötävaikuttamaan niihin perinpohjaisiin muutoksiin, joita ruotsalainen teatteri tarvitsisi. Vielä vähemmän teatterin johtokunta. Sentähden ei hra Tavaststjernan tee mieli tämän teatterin puoleen kääntyä, vaan on hän päättänyt muuttaa ainakin nykyisin valmistumaisillaan olevine kappaleineen Suomalaiseen Teatteriin, jonka johtajan tahto ja taito samalla kuin näyttelijäin kyky ja taipumukset ovat paremmin omansa vaikuttamaan näytelmän menestymiseen.
Jouduimme tämän johdosta puhumaan hra Tavaststjernan uudesta näytelmästä. Se on muodostettu hänen romaanistaan »Kovina aikoina». Kirjailija on näyttämön vaatimusten mukaan jotenkin vapaasti käsitellyt ainettaan ja muutellutkin sitä. Siinä on m.m. aivan uusi henkilö: rouva Thoreld. Neiti Louisesta ja hänen äidistään on muodostettu nainen, jonka kanssa kapteeni Thoreld menee naimisiin.
Tämä näytelmä, joka jo aineensa puolesta sopii erittäin hyvin suomalaiselle näyttämölle, valmistunee jo ensi syyskautena esitettäväksi. Ja vaikka se kirjoitetaankin ruotsiksi, ilmaantuu se kuitenkin sitä ennen suomalaisessa puvussa ja voi sitä siis tavallaan pitää ruotsinkielisen kirjailijan—suomalaisena alkuteoksena.
Nyt ovat siis yhden suomenkielisen ja yhden ruotsinkielisen kirjailijan osat tätä nykyä vaihduksissa, ja hauskaa on nähdä, millä lailla he näitä uusia osiaan tulevat hoitamaan.
»Päivälehti», heinäk. 12 p:nä 1892.
KÄYNTI K.G. von ESSENIN LUONA.
Jokapäiväiset lehdet kertoivat tuonnottain hänen kuolemastaan ja elämäntyöstään. Ne huomauttivat siitä merkityksestä, mikä vainajalla oli ollut kansamme uskonnollisessa ja valtiollisessa elämässä. En aio niistä tässä puhua. Tahdon vain julaista muutamia muistiinpanoja eräästä päiväkauden kestäneestä seurustelustani professori von Essen-vainajan kanssa neljättä vuotta sitten, jossa hänen luonteensa esiintyi niin herttaisessa valossa, etten voi siitä olla kertomatta. Ehkä valaisevat eräät kohdat allaolevassa sitä asemaakin, johon hän oli asettunut herännäisyyden suhteen.
Tekemääni kirjeelliseen pyyntöön saada tulla häntä puhuttelemaan vastasi hän myöntävästi ja niin minä, eräänä talvipäivänä v. 1892, ajoin hänen maatilalleen lähelle Parolan asemaa, jonne hän oli asettunut vanhuutensa lepopäiviä viettämään. Siellä tuli hän minua vastaan jo porstuassa ja vei minut kohta kättä puristaen saliin. Syy siihen, miksi se pisti niin erityisesti silmääni ja miksi sen mainitsen, ei ole se, että se tapahtui minulle, vaan etten ollut juuri tottunut sellaiseen vastaanottoon kaikkien niiden puolelta, joiden luona olin samoissa asioissa käynyt. Mutta suvaitsevaisuus ja älykäs toisten harrastusten ymmärtäminen olivat pääpiirteitä tämän herttaisen ja valistuneen vanhan heränneen luonteessa. Vähän aikaa istuttuani ja puheltuani pienen, leikkisän ukon kanssa, joka välistä oikein kipenöitsi älykästä huumoria, olin häneen aivan ihastunut.
Tietysti tuli heti paikalla puhe vanhasta herännäisyydestä ja sen miehistä. Aivan niinkuin vertaiselleen kertoi hän minulle, mitä halusin tietää ja mitä hän muisti. Sai häneltä kuulla monta kuvaavaa piirrettä senaikuisista miehistä ja monta sattuvaa kuvausta silloisista oloista.
Oman herätyksensä historiaan ei vanhus kajonnut enkä sitä rohjennut häneltä kysyäkään. Olin siitä kuitenkin juuri vähää ennen saanut hyvinkin kuvaavan yksityiskohdan eräässä kirjeessä, jonka minulle oli lähettänyt eräs hänen vanhoista tuttavistaan, rouva Leontine Castrén. Tämä kirje on jo ollut julaistuna »Uuden Kuvalehden» 22 n:ossa vuodelta 1892 nimeltä »Heräys eräissä häissä» ja on sitä myöskin käytetty pohjana kuvaukseen »Häät» kertomussarjassa »Heränneitä». Se kuvaa ihmeen elävästi Essenin samoinkuin monen muunkin senaikaisen nuoren miehen uskonnollista »Sturm und Drang»-kautta ja osoittaa, kuinka kiivaasti sitä siihen aikaan törmättiin yhteen aatteiden puolesta. Saatiin niiden puolesta taistella ehkä enemmän kuin nyt. Essenin taistelutovereita oli hänen hyvä ystävänsä Lars Stenbäck. Ylioppilasaikanaan saivat he monta kovaa kokea, pietistejä kun siihen aikaan pidettiin valtiollisestikin vaarallisina. Molempia epäiltiin heitä m.m. simonismista, jonka tarkoituksena oli luoda jonkinlaista yhteiskunnallista, yksistään kykyyn ja kelpoisuuteen nojautuvaa pappeutta. Ranskassa oli tästä liikkeestä siihen aikaan paljon melua syntynyt, ja sen johdosta kielsi Helsingin poliisimestari näitä nuoria ylioppilaita yksityisiä hartaushetkiään pitämästä. Essen oli kiivasta miestä eikä tahtonut alistua moisen omavaltaisuuden alle, vaan meni suoraa päätä kuvernöörin puheille vaatimaan oikeutta. Hauska ja tavallaan hullunkurinen oli tämä retki Essenin oman kertomuksen mukaan. Tultuaan korkean herran etehiseen odotti hän vuoroaan ja katseli, kuinka toinen mitalirintainen herra toisensa perästä meni sisään. Hän kyllä näki pikentin aina vähänväliä katsahtavan ovesta sisään, mutta kun ei hän tiennyt, että piti ilmoittautua sisään päästäkseen, työlästyi hän odottamiseen, meni ilmoittaumatta sisään, astui suoraa päätä kuvernöörin eteen ja huusi kuin sotamies raporttinsa säikähtyneen korkean herran korvaan. Raportti ei sisältänyt vähempää kuin vaatimuksen, että poliisimestari oli—erotettava virastaan. Samoissa asioissa joutui hän kutsuttuna myöskin senaikuisen kenraalikuvernöörin apulaisen Thesleffin puheille.—»Mitä te sitten teette noissa kokouksissanne!» oli hänen ylhäisyytensä kysynyt.—»Me rukoilemme Jumalaa.»—»Kenen puolesta?»—»Rukoilemme kaikkien puolesta, rukoilemme Jumalalta armoa itsellemme ja kaikille ihmisille.»—»Rukoiletteko sitä keisarillekin?»—»Rukoilemme sitä hänellekin.»—»No, ettehän te sitten olekaan mitään maailman mullistajia, niinkuin väitetään!» Ja iloissaan siitä, että sai antaa näin rauhoittavan raportin Pietariin, jonne pietisteistä oli kieliä kanneltu, sulki kenraalikuvernööri hämmästyneen ylioppilaan syliinsä, ja tästä lähtien saivat Essen ja hänen ystävänsä häiritsemättä seurojaan pitää. Harhaoppisuus oli ankarin niistä syytöksistä, jotka kohtasivat heränneitä pappeja. Varsinkin yliopistossa suuntaa kovin pelättiin. Lars Stenbäckiä vastaan käyty taistelu on siitä parhaana todistuksena. Mutta vaikkei liikettä olisi voitu suorastaan harhaoppisenakaan pitää, koetettiin sitä kuitenkin toisilla syillä tukahduttaa. Muun muassa sai Essenkin pitemmän aikaa odottaa papiksi vihkimistään, joka häneltä kaikenlaisten tekosyiden nojalla kiellettiin. Hänen kertomuksensa mukaan oli Runeberg, joka siihen aikaan oli asessorina Porvoossa, hänen puolellaan, mutta piispa oli vastaan. Hänen syynsä, jotka hän Essenille ilmaisi, olivat hyvinkin omituiset ja aikaa kuvaavat. Kun Essen oli julkaissut teesinsä, sanoi piispa, että ne kyllä olivat hyvät, mutta että suuri vika niissä kuitenkin oli se, että olivat liian ankarat.—»Ovatko ne ankarammat kuin tunnuskirjat ja raamattu?» sanoi Essen kysyneensä.—»Eivät ole», vastasi piispa, »mutta nekin ovat liian ankarat». Ja yht'äkkiä purki piispa kylläisen sydämensä, vaikeroiden, ettei hänen ollenkaan olisi pitänyt papiksi eikä piispaksi tulla, sillä ei hänen mielestään ole mihinkään koko kristinopista. »Mitä hyvää se on vaikuttanut? Onko ihmiskunta siitä parantunut? Ovatko sodat loppuneet, onko kurjuus maailmasta kadonnut?»—Ei tarvinne lisätä, että nuori papinkokelas seisoi kuin puulla päähän lyötynä tuollaista oppia kuullessaan—piispan suusta.
Papiksi tultuaan joutui Essen Pohjanmaalle ja siellä likeiseen yhteyteen herännäisyyden johtajain kanssa. Itsenäinen mies kun oli, ei hän kuitenkaan kauan näy voineen alistua sen johdon alle, jota m.m. Lagus ja Malmberg vaativat seuraamaan. Laguksen kanssa lienee väli rikkoontunut erään kirjeen johdosta, jonka Essen hänelle kirjoitti ja jossa hän kysyi häneltä, eikö hän ehkä ollut langennut hengelliseen ylpeyteen ja eikö tahtonut olla mestarina Israelissa. Lagus lähetti vastaukseksi jäähyväisensä.—Malmbergin ja Essenin suhde kylmeni samoista syistä kuin tämän ja niin monen muun hänen virkaveljensä. Essen oli saanut virkaveljiltään tehtäväksi nuhdella Malmbergia heidän puolestaan, mutta ei tahtonut saada häntä mitenkään käsiinsä. Kerrankin, kun hän tuli Malmbergin luo, teki tämä asiaa pitäjälle ja jätti vieraansa siihen. Vihdoin hän kuitenkin tapasi Malmbergin ja nuhteli häntä, virkkaen lopuksi, että jos ei hänessä muutosta tapahtuisi, täytyisi heidän, kaikkien hänen virkaveljiensä, hänestä luopua; niinkuin sittemmin tapahtuikin. Siihen oli Malmberg vastannut: »Sen minä kyllä olen jo kauan tiennyt, että herrat minusta luopuvat, mutta talonpojat ovat minun!»—Ja ne hänelle pysyivätkin uskollisina hänen kuolinpäiväänsä saakka, sillä harvat uskoivat hänen lankeemukseensa ja pitivät häntä viattomasti vainottuna.
Omituiseen asemaan joutui Essen, kun hän Malmbergin kuoltua sai pitääkseen tälle ruumissaarnan. On mielestäni Essenin luonnetta kuvaavaa se tavallaan sukkela tapa, millä hän tästä tehtävästä suoriutui. »Minä suomensin», kertoi hän, »erään vanhan saarnan, jonka Malmberg aikoinaan oli pitänyt Achrén vainajan haudalla Munsalossa. Kirkosta kuului kuiskauksia, että se oli väärää oppia, ja että toista oppia oli neuvonut vainaja. Mutta lopussa sanoin minä: »Se, mitä nyt olen puhunut, on häneltä, joka tuossa kirstussa makaa.» Semmoinen oli hänen oppinsa silloin, kun hän tuli tänne Lapualle.»
Ettei tämä saarna lisännyt hänen suosiotaan kansan keskessä, lienee varma. Mutta ettei hän suosiota takaa ajanut missään, siitä on todistuksena muun muassa seuraava: Vähää ennen kuolemaansa lähetti Paavo Ruotsalainen Essenille kirjeen, jossa varoitti häntä Vilhelm Niskasesta ja tuolla tavallisella töykeydellään käski ajaa hänet ulos, jos taloon tulisi. Essen kertoi vastanneensa, ettei hänen ja V. Niskasen välillä ole koskaan ollut lähempää yhteyttä, »mutta jos hän tulee luokseni, niin en aja häntä ulos enemmän kuin ketään muutakaan. En ole vielä alistunut minkään inhimillisen auktoriteetin alle, olkoot ne sitten Laguksia tai Malmbergeja tai Ruotsalaisia tai suomalaisia. Jumalansana on ollut ja on oleva ainoa auktoriteettini.» Tämä kirje oli mennyt Bergin kautta Ruotsalaiselle ja oli Ruotsalainen sanonut sen sisällön kuultuaan: »Mistä on tuo nuori mies sen viisauden saanut?»
Toinenkin Essenin ja Ruotsalaisen välinen kohtaus osoittaa samaa pelkäämättömyyttä ja itsenäisyyttä. Erään kerran olivat Essen ja pappi Landgren olleet Paavon luona. Essen oli silloin puhunut suunsa puhtaaksi ja m.m. koskettanut »ukon» taipumusta väkeviin juomiin. Ukko ei ollenkaan paheksunut tuota puhetta, oli selittänyt vain, että hän tarvitsi väkeviä virkistyksekseen. Mutta Landgren oli ollut hädissään, että ukko suuttuisi, ja korvat punaisina ja käsi silmillä tehnyt syrjästä merkkejä, että Essen vaikenisi.
Näitä ja monia muita muistellessa kului päivä puolisiin, istuessamme vanhan »emerituksen» kanssa, hän kertoen ja minä muistiinpanoja tehden. Totisten asiain sekaan tuli aina jokin hupainenkin kasku. Päivällispöydässä kysyi hän yht'äkkiä: »Tiedättekös, miten minä pääsin kappalaiseksi Ilmajoelle? Siitä minä saan kiittää—mustalaisia.» Ja veitikkamaisesti kertoi hän apulaisena ollessaan vihkineensä mustalaispariskunnan, vaikkei näillä ollut mitään perukirjoituskirjaa. Siitä syntyi rettelöltä ja seurakuntalaiset arvelivat hänen vaaliin päästyään, ettei tuota tuollaista kokematonta poikaa huolita. Mutta kun nuo mustalaiset saivat sen tietää, niin panivat he kaikki voimansa liikkeelle ja kertoivat ympäri pitäjää toisesta kilpahakijasta sellaisia juttuja, että tämä ei tullut kysymykseenkään. »Ja sillä lailla minä sain kiittää mustalaisia siitä, että pääsin kappalaiseksi Ilmajoelle», lopetti hän.
Vastaukseksi kysymykseeni, eikö hän tahtoisi kertoa minulle jotakin tuosta n.k. »suruttomasta» papistosta, jonka kylmä ja kuollut oppi ja hengettömät saarnat niin vähän kykenivät tyydyttämään kansan uskonnollisia tarpeita, kertoi isäntäni—kun iltapäivällä taaskin istuimme näistä asioista keskustellen—m.m. seuraavan kaskun: »Tenholassa oli ennen minua, sanoi hän, muuan kappalainen nimeltä Bergman, joka kunakin neljäntenä sunnuntaina saarnasi myöskin Bromarvin kappelissa. Tällä papilla oli silloin tapana lukea sama saarna joka pyhä.—'Kuulkaahan nyt, herra maisteri', huomautti hänelle sitten muutaman kerran kappelin kirkkoväärti, 'kun ensi kerran saarnaatte, ettekö voisi lukea jotakin toista saarnaa; tämän olemme kuulleet jo niin monta kertaa peräkkäin.'—'Osaatteko sen sitten jo ulkoa? Niin kauan minä sitä saarnaan, kunnes sen opitte'.—'Jos tarkoitus on oppia se ulkoa', vastasi kirkkoväärti, 'niin saan sanoa herra maisterille, että minulla on minullakin Hagborgin postilla, ja on se monella muullakin'.»
Pukukysymys oli hyvin arka kysymys vanhoilla heränneillä. Varma kanta siinä asiassa oli yhtä tärkeä, paikoitellen ehkä tärkeämpikin kuin monessa uskoa ja oppia koskevassa. Essenin kantaa tähän kysymykseen valaistakseni panen tähän vielä seuraavan jutun, jonka hän kertoi minulle vähää ennen poislähtöäni:
»Kerran tuli minun luokseni nainen suuressa hädässä valittamaan, että naapurin akat ahdistavat häntä siitä, että hänellä on tasku hameessa, niinkuin herrasväen naisilla, eikä tuollaista irtonaista nauhalla vyötäisiin kiinnitettyä lakkaria, ja kysyi, onko synti sellaista taskua pitää.—'Mitä pidät sinä siinä?' kysyin minä.—'Avaimia ja veistäni' ——'Ei se siis ole koristukseksi aiottu?'—'Eihän sitä näykään hameen poimujen alta.'—Silloin menin minä hänen eteensä ja sanoin hänelle: 'Sinä olet sen ymmärtäväisen isäsi tytär enkä minä voi käsittää, kuinka sinä olet noin typerä. Mene sinä vain kotiisi ja sano, että pastori sanoi, ettei missään raamatun paikassa ole kielletty taskuja pitämästä.'—Vaimo meni ja teki niinkuin olin neuvonut. Mutta Malmberg moitti minua neuvostani. 'Minä en ole räätälin oppia käynyt', vastasin minä, 'mutta sinä näyt tekeytyneen räätäliksi koko Lapuan pitäjässä'.»
Ja vanhus nauroi makeasti tuon jutun kerrottuaan. Vietin yön vanhan professorin vieraanvaraisessa kodissa. Varhain aamulla oli lähdettävä junaan ja ukko tuli minua herättämään, pitkä kauhtana yllään. Uuni lämpisi ja ulkona oli vielä pimeä. Sill'aikaa kun pukeuduin ja aamukahvini join, istui isäntäni takan ääressä lämmitellen ja sen tulta kohennellen. Oli niin omituinen tuo tunnelma, joka siinä mieleni täytti hänen henkeviä ja älykkäitä, vaikka jo elämän taisteluista väsyneitä kasvojaan tarkastellessani. Nyt hän oli siinä niin tyynen ja rauhansa saavuttaneen näköinen tuo mies, jonka tiesin aikoinaan vakaumuksensa tulesta hehkuneen ja monen sisäisen ja ulkonaisen ristiriidan kanssa taistelleen. Miettikö hän siinä kadotettuja ystäviä, ajatteliko kaihoten kaatuneita ihanteita, tekikö itsensä kanssa tiliä jostakin, en tiedä. Mutta jotakin sellaista hänessä lienee liikkunut, koska yht'äkkiä, kun kuuli hevosen ajavan rappujen eteen, virkkoi kuin muistoistaan heräten: »Niin, niin, oli niissä ajoissa ja niiden aikain miehissä paljon hyvää, jos oli puutteellistakin. Mutta kyllä oli kuitenkin niin, että ne suuren herätyksen ensi ajat olivat paremmat ja puhtaammat kuin viimeiset. Sitten tuli se lahkolaisuus, toistupaisuus ja eripuraisuus … vaan kukin kai kulki sitä tietä, minkä parhaaksi näki. De mortuis nil nisi bene.»
Eli toisin sanoen: levätkööt rauhassa vainajat!
Levätköön hänkin, tuo herttainen vanhus, rauhassa,—ja rauhassa hän kai lepääkin.
»Uusi Kuvalehti», elok. 15 p:nä 1895.