MUISTELMIA KIINASTA

Kirj.

WILHELMIINA ARPIAINEN

Mikkelissä, O. B. Blomfelt, 1903.

SISÄLTÖ:

Hajanaisia muistelmia ensi vuosilta Kiinassa:

I:nen Luku

    Ensimmäinen viikko Kiinassa
    China Inland Mission
    Meistäkin tehtiin Kiinalaisia
    Ensikerran Kiinalaisten keskuudessa
    Kiinalaista päivällistä
    Tulo Tshenkiangiin
    Nuotiovalkeista
    Kymmenen päivää
    Ensimäinen venematkamme
    Jangtsheo
    Jaakopin lähteeksi

II:nen Luku

    Kuinka Kiinan kieltä opittiin
    Ensimäinen kesä
    Älä neuvoa ylönkatso
    Lasten koti
    Eräs pieni karkulainen
    Meteli
    Ah, sinä varas!
    Eräs sairas raukka
    K'ongin emäntä

III:mas Luku

    Muutos oloissamme
    Tshenkiang
    Kotimme
    Kova työmaa
    Käynti Maovuorella
    Me olemme puhtaat
    Siunattu hetki tiellä
    Rauhaa etsivä sielu

Muutamia piirteitä yhteiskuntaelämän valo- ja varjopuolista:

I:nen Luku

    Kiinalainen kylä
    Koulu
    Tongseng

II:nen Luku

    Kiinan suuret opettajat
    Opettaja Kong
    Mong eli Meng
    Erääseen köyhään perheeseen
    Häiden aika tullut

III:mas Luku

    Tyttölasten murhaaminen
    Tyttöisten myyminen
    Kihlaus
    Avioliitto
    Naista ei suojele laki
    Monivaimoisuus
    Kuolleet vihitään
    Neljän seinän sisälle
    Lukutaito
    Nainen ei ole miehen arvoinen

IV:jäs Luku

Äitinä

V:des Luku

    Lapset
    Lasten nimet
    Lasten puvut
    Ei heitä haudata
    Veljeksien velvollisuuksista
    Jalkain puristaminen

VI:des Luku

Kiinalaisen luonnetta

VII:mäs Luku

    Ooppiumi
    Ensimäinen ooppiumisota
    Toinen ooppiumisota

Piirteitä uskonnoista, historiasta ja lähetystyöstä:

I:nen Luku

    Uskonnollinen kansa
    He etsivät sielua
    Sielun vaeltavan
    Onni karkasi

II:nen Luku

    Uudenvuoden edellä
    Keittiöpuusaan
    Huoneiden puhdistus
    Uusivuosi on tullut
    Tsing ming
    Ennustajista

III:mas Luku

    Tsin
    T'ai Tsong
    Kublai Khan
    Markko Polo
    Ming suku
    Maantsheolaiset eli keisarin kotiväki
    Kang Hsii
    Jong Tsheng
    Kien Long
    Lord Macartneyn matka Pehkingiin
    Reh hoo
    Vastaanottopäivä
    Pehkingistä lähteminen
    T'ai p'ing kapinaksi
    Kuang Hsyy
    Boksariliike
    Ensimäiset tuttavuuden päivät
    Miaot ja Loolot

IV:jäs Luku

    Protestanttisen lähetyksen alku
    Wlliam Masely
    Robert Morrison
    James Hudson Taylor
    Kova taistelu
    Jumalan tiet ovat ihmeelliset

V:des Luku

    Kiinan Sisämaan Lähetyksen synty
    Lyhyt silmäys K.S.L:n työalan laajenemiseen
    Merkillinen vuosi
    Nälkävuosi Shaansiissa
    Anokaa niin teille annetaan

VI:des Luku

    Sananen meidän pienestä lähetyksestämme
    Huunaan maakunta
    Hsiongkuan shir
    Oma lähetysasema
    Ensimmäinen kastejuhla Jongsinissa
    Yht'äkkiä muuttui kaikki

HAJANAISIA MUISTELMIA ENSI VUOSILTA KIINASSA

I:nen Luku.

Ensimäinen viikko Kiinassa.

Unohtua ei voi se päivä, jolloin ensikerran astuimme maalle Kiinan rannikolla. Ääretön pienuuden, voimattomuuden tunne valtasi sydämen. Istuen rikshoissa, joita miehet vetivät, katselimme kaduilla kulkevia Kiinalaisia. Olimmeko todellakin Kiinassa? Voisimmekohan täällä mitään vaikuttaa? — Niin, kukas voisi kuvata niitä tunteita, jotka täyttivät sydämemme ja luetella ne ajatukset, jotka mielessämme risteilivät? Edessämme oli ikäänkuin ylitsepääsemättömät vuoret. K.S.L—sen johtaja, herra Taylor sanoi meille Lontoossa ollessamme:

"Kun tulette Kiinaan, tulee eteenne suuria vastuksia. Ne kohoavat jyrkkinä, kuin kaupunkien muurit. Jos nousette muureille, katsotte sieltä alas, on jyrkkyys kadonnut. Niin on vaikeuksienkin laita. Niitä on katsottava ylhäältä, Jumalan näkökannalta. Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, eikä sille, joka Häneen luottaa." — Hän oli kokenut sen. Sydän rauhottui muistaessa ettei Jeesus ollut meitä lähettänyt sentähden viinimäkeensä, että jotakin olimme, eikä siksi, että meillä oli jotain voimaa tai viisautta, ei, vaan sentähden kun Hänelle oli annettu kaikki voima ja valta taivaassa ja maassa. Tällä valtakirjalla varustettuina olimme tulleet kaukaisista maista ja merten ylitse Kiinan miljoonien keskuuteen. — —

— — — Miehet veivät meitä K.S.L—n päämajaa kohden. Leveillä, jokseenkin siisteillä kaduilla oli,kylmästä ilmasta huolimatta, paljon ihmisiä liikkeellä, mutta ainoastaan pitkätukkaisia Kiinalaisia. Rakennukset olivat ulkomaalaisia, kaksikerroksisia ja monet lähellä hajaantumistilaa. Noin lähes puolen tunnin kuluttua tulimme erään ison rakennuksen portille. Rakennuksen ulkoseinällä olivat sanat

China Inland mission.

Sydämemme sykähti ilosta, sillä siinähän nyt oli K.S.L—n koti! Lämmin, kotinen tunne valtasi meidät. Ilomme yhä lisääntyi kuin avoimin sylin tulimme vastaanotetuksi tässä vieraassa maassa. Kodissa oli siihen aikaan 70 lähetyssaarnaajaa. He olivat isossa salissa, parhaallaan teen juonnissa, kun me astuimme sisälle. Sekin hetki jäi ijäksi päiväksi mielehen.

Siinä oli miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Muutamat olivat jo vuosikymmeniä olleet maassa, toiset olivat vastatulleita. He olivat kiinalaisessa puvussa. He olivat tulleet eri maista ja kuuluivat eri kansoihin ulkonaisesti, mutta sisällisesti olivat he yksi kansa, Jumalan kansa, yksi perhe, Jumalan perhe. Heidän yhteiskunnallinen asemansa oli ollut hyvin erilainen. Muutamat olivat osallisia korkeimmasta maallisesta sivistyksestä. He olivat olleet tilaisuudessa jalostuttamaan henkeänsä kaiken sen kautta, mitä hyvä koti, kasvatus, koulu, tiede ja taide taritsee. Toiset olivat osattomat niistä eduista. Näistä erilaisuuksista huolimatta olivat he olleet "kuolleet synneissä" ja "vieraat Jumalalle", mutta "Jumala oli herättänyt" heidät ja "siirtänyt heidät pimeyden vallasta rakkaan poikansa valtakuntaan." Nyt he olivat "Kristuksen sotilaita" ja tänne lähetetyt pystyttämään "lippua", joka heille oli annettu ja johon nojaten he taisivat kohota ja nousta ylös synnistä. — Katsellessani heitä, he ikäänkuin sanoivat:

    Oi! "lippu" kallis, verraton,
    Se Jeesus nimi meille on!
    Kun siihen vaan mä katsahdan,
    Niin uutta voimaa ammennan!

    Kun taistelussa tämän maan
    Sieluni rupee horjumaan,
    Niin siitä silloin voimaa saan
    Taas taistelua jatkamaan.

    Oi! tämä "lippu" taivainen
    Voi muuttaa mielen maallisen,
    Sen katoovista irroittaa,
    Ja ijäisihin istuttaa.

    Ja vaikka myrsky pauhaisi
    Niin että vuoret järkkyisi,
    Ei tämä "lippu" kuitenkaan
    Liikahda koskaan paikaltaan.

    Tää "lippu" tuottaa elämän,
    Ja rauhan, ilon pysyvän.
    Se taivahan on tikapuu.
    Ei sitä voita mikään muu.

    Tää "lippu" Jeesus rakas on!
    Hän meille ompi verraton!
    Sen kohotamme korkeelle
    Niin, että näkyis' kaikille!

Ulkonaisesti he kuuluivat eri kirkkokuntiin, mutta sisällisesti yhteen. He tekivät työtä kootakseen ihmisiä Jumalan valtakuntaan, eikä vaan omaan pieneen kirkkokuntaansa, sillä se kirkkokunta, johon kuuluivat, oli vaan eri osasto yhteisestä suuresta lammashuoneesta, jonka ovena on Herra Jeesus. Kunhan ihmiset vaan "ovesta" sisälle tulivat, iloitsivat he siitä, menivätpä sitten mihin osastoon tahansa! Eihän Noan arkissakaan ollut useampaa kuin yksi ovi, mutta osastoja eli olinsijoja oli monta! Oikealle perustukselle rakentaminen on pääasia!

    Ken Jeesuksehen uskoo vaan,
    Hän kuolemaa ei näekään.
    Ken Häneen luottaa lujasti,
    Hän pysyvä on ijäti.

Meistäkin tehtiin Kiinalaisia.

Kodin johtajatar vei meidät katselemaan vaatevarastojaan. Isossa arkussa oli paljon valmiita pukuja, mutta kun ei niitä kaikille riittänyt, päätimme odottaa siksi, kunnes räätäli oli ommellut lisää.

Viiden päivän kuluttua oli pieni seurueemme räätälin avulla muuttunut kiinalaiseksi. Olimmehan niin Kiinalaisten näköisiä, kuin suinkin oli mahdollista ulkonaisesti olla Kiinalainen! Saimme leveälahkeiset, pitkät housut, lyhyen kaksijakoisen hameen, polven alapuolelle ulottuvan leveähihaisen, väljän nutun. Päähän pantiin musta, vuoritettu, ainoastaan otsaa peittävä, korvihin asti ulottuva päähine. Jalkineet olivat puuvillakankaiset, matalat ja kannattomat.

Tähän pukuun pukeutuminen oli muutamille tovereistani ihan taistelun alainen asia. Toisille se oli siunattu, pyhähetki. Silloin ymmärsimme Hebr. 2:14-16 syvemmin kuin ennen. Herra Jeesus tuli ihmiseksi meidän tähtemme. Hän oli kaikessa kiusattu niinkuin mekin. Me tunnemme Hänessä ihmisen ihmisenä, kiusausten, ahdistusten alaisena, ihmisen, joka rakasti, iloitsi ja murehti. Meidän tähtemme Hän pukeutui meidän pukuumme. Mekin pukeuduimme Kiinalaisten tähden heidän pukuunsa. Sitten vuosien kuluessa tulimme huomaamaan kuinka tarpeellista oli olla niin Kiinalaisten kaltainen, kuin voi olla. Kansa ylipäänsä pelkää ulkomaalaisia ja jos näkevät meidät omassa puvussamme, pelkäävät vieläkin enemmän. Mutta nähtyään meidät heikäläisten vaatetuksessa, sanovat: "te olette muuten meidän näköisiä, mutta, silmänne, hivuksenne eivät ole!" On sen käyttämisestä aineellinenkin hyöty. Se tulee meille monin kerroin huokeammaksi. Sikäläisissä oloissa on se meidän pukuamme käytännöllisempi. Kiinalainen pukuni puhui minulle voimallisesti ulkokultaisuudesta ja nimi kristillisyydestä. Enhän ollut todellinen Kiinalainen! En ollut sisällisesti Kiinalainen. Ollakseni todellinen, oli minun synnyttävä Kiinalaisista! Niin ihmisenkin täytyy syntyä Jumalasta, ollakseen Jumalan valtakuntalainen, ollakseen kristitty. "Ellei joku uudestaan synny, ei hän taida Jumalan valtakuntaa nähdä", sanoo Herra Jeesus. Lapsiksi synnytään. Ei ulkonainen hurskas elämä ja puhetapa meitä tee Jumalan lapsiksi. "Totuuden sanalla" Jumala synnyttää meitä uudestaan (Jak. 1:18) ja Hänen "suurten ja kallisten lupaustensa kautta tulemme Jumalan luonnosta osallisiksi." (2 Piet. 1:4).

Nyt olimme jo puvun saaneet. Vielä hankittiin meille kiinalainen vuode. Siihen kuului laaja, pehmoinen peitto ja ruohomatto, jonka sisään se käärittiin matkalle lähtiessä! Kiinalainen eväskorikin hankittiin!

Valkeni sitten Tammik. 13 p. Laitoimme päivän kuluessa itsemme matkakuntoon. Pimiän tultua seisoi portilla toistakymmentä rikshamiestä. Uh, miten kylmä oli! Matalat jalkineemme eivät suurta suojaa antaneet ja siksi jalkojamme ihan paleli. Shanghai ei ollutkaan matkamme päämääränä, vaan Jangtsheo niminen kaupunki, suuren kanavan varrella, Jangtsir virran pohjoispuolella. Siellä oli K.S.L—llä koti, jossa maahan tulleet naislähetyssaarnaajat saivat opiskella maan kieltä. Sinne mekin olimme menossa. Shanghaissa liittyi meihin toisia tovereita. Laivalle tultuamme olimme nyt

Ensikerran Kiinalaisten keskuudessa.

Sydämen syvyydestä kiitimme Jeesusta armosta, jota olimme tähän asti saaneet osaksemme. Rukoilimme Hänen meitä auttamaan kielen oppimisessa niin, että pian voisimme puhua ihmisille Hänestä. Muutenhan olimme osaksi Kiinalaisia, mutta — kieli puuttui!

Tuntui herttaiselta kun vihdoinkin olimme Kiinalaisten joukossa. Olimmehan heitä jo nähneet kauvempaa, mutta nyt tulimme likeisiin tekemisiin heidän kanssaan. Heitä loikoi kaikkialla. Ahtaassa käytävässäkin makasi miehiä polttaen "ooppiumia." Ytelä, paha "ooppiumin" haju täytti joka paikan.

Seuraavana aamuna herättyämme, olimme mahtavalla Jangtsir virralla.
Eräs laivamies tuli kysymään jos halusimme

Kiinalaista päivällistä.

Tottahan toki halusimme sitä! Muutaman tunnin kuluttua hän palasi tuoden kullekin kupillisen vedessä keitettyjä riisiryyniä, ja laski kunkin kupin viereen parin puisia, särmäisiä, huonostipestyjä, maalaamattomia, tasapäisiä noin 24 cm pitkiä puikkoja. Toipa vielä kupillisen maustimia, ja kolmannessa toi kalaa. Laski vielä kunkin kupin vierelle pienen astian, jossa oli jotain öljyä. Maistelimme, maistelimme, mutta ei ruoka oikein maistunut! Jos olisi maistunutkin, niin eihän niillä puikoilla äkkinäinen saanut suuhunsa toisistaan erillään olevia ryynejä! Ei auttanut muu, kuin eväskoriin turvautuminen, jonka lähetyskodin johtajatar oli antanut runsaasti varustaa leivällä, voilla, lihalla ja munilla. Kiitolliset olimme niistä.

Tulo Tsbenkiangiin.

Kulettuamme vuorokauden Jangtsir virtaa ylöspäin, saavuimme puoli-yön aikana sen etelärannalla olevaan Tshenkiang nimiseen kaupunkiin. Pimiä, kolkko ja kylmä yö se oli. Kaksi lähetyssaarnaajaa odotti meitä laivarannassa. Lyhdynvalossa kulimme ihmisistä tyhjää, leveää rantakatua pitkin. Virran vihastuneet, vaahtopäiset aallot ärjyen hyrskyivät kivitettyä äyrästä vastaan. Vinha pohjatuuli lennätteli vasten kasvojamme sakeasti alas tulevaa lunta. Päätämme ei palellut, sillä juuri lähtiessämme saimme omituisen päähineen ja vasta vuoden kuluttua selveni meille — suureksi kauhuksemme — se tosiasia, ettei se ollutkaan naisten — vaan miesten päähine! Tuiskussa ja lumessa taariessamme iloitsimme kadulla olevista

Nuotiovalkeista.

Huolimatta vihaisesta, vinkuvasta tuulesta, sakeasti alaslaskeutuvasta lumesta, kohosivat liekit ylös kohti harmaata taivasta, levittäen valoa ja lämpöä ympärilleen. Joukko ryysyisiä miehiä ja poikia oli kokoontunut nuotiotulien ympärille. Siinä lämmitellen ja jutellen kuluttivat öisiä hetkiä. Lipokasten peittämiä jalkojamme paleli ja nuo ystävällisen näköiset valot houkuttelivat meitäkin luokseen. Oppaamme, astuen kiireesti ohitse, johtivat meidät yhä edelleen — mutta nuo nuotiovalkeat jäivät ijäksi päiväksi mieleen. Jumalakin on tähän kylmään, synnin sumun peittämään maailmaan sytyttänyt tulen. Jeesus on tullut "maailman valkeudeksi." Hänen luokseen saa jokainen tulla. Hänen rakkautensa valaisee ja lämmittää. Häneen uskovat sielut ovat myöskin nuotiovalkeita tässä pimiässä maailmassa.

Lähetystalolle tultuamme pudistimme lumen makuuvaatteistamme ja kupsahdimme nukkumaan. Kylmät olivat nuo uunittomat huoneet. Vilu karkoitti unen toverieni silmistä pitkäksi ajaksi. Aamulla juoksentelimme, hyppelimme, voimistelimme lämmitäksemme edes sen verran, että kykenimme peseytymään vedellä, joka oli yöllä jäätynyt, vaikka oli makuuhuoneessamme.

Seuraavana aamuna ai'oimme jatkaa matkaa pohjoiseen päin, mutta kanava olikin jäätynyt yöllä. Saimme odottaa

Kymmenen päivää.

Ne olivat pitkiä päiviä! Se oli ensimäinen tunti koulussa, jossa kärsivällisyyttä opetetaan. Siihen Kiinassa joutuu vasten tahtoaan. Aina aamusin heräsimme toivossa siinä, että "ehkä tänään päästään lähtemään", mutta aina uudelleen petyimme. Ei jää meitä niin kauvan pidättänyt, mutta venemiesten kiskomishalu, se sen teki. Jo ensipäivinä olisivat he lähteneet suurta maksua vastaan, mutta kun emme maksaneet, niin he ajattelivat voivansa pakottaa meidät siihen kieltäytymällä. Mutta eihän meillä hengenhätä ollut. Olimme levollisia. Miehet nähtyään ettemme hätäilleet, tulivat tarjoomaan veneitään kohtuullisesta hinnasta ja niin me lähdimme Tshenkiangista. Se oli

Ensimmäinen venematkamme.

Ja hauska se olikin. Hyvällä purjetuulella menimme virran poikki kohti suuren kanavan suuta, joka oli täpösen täynnä veneitä. Meistä näytti mahdottomalta läpipääsö, mutta sinne, toisten veneiden väliin työnsivät miehet venheemme ja kun aika joutui, olimme selvällä reitillä. Päästyämme tungoksesta, kimittivät miehet veneen mastoon nuoran. Nuoran toisesta päästä kiinipitämällä vetivät he venhettä, kulkien kanavan varrella olevaa polkua pitkin. Kanavalla oli vilkas liike. Vastaan tuli matkustaja ja tavaraveneitä, kaiken kokosia mutta miltei samannäköisiä. Erään kylän kohdalle tultuamme, ostimme kiehuvaa vettä teekannuun. Vesikauppoja onkin liiketeiden varsilla ja isommissa kaupungeissa.

Muutaman tunnin kuluttua näimme korkean, kuusikulmaisen, monikerroksisen, mutta kapean tiilirakennuksen, joita muukalaiset kutsuvat "pagodiksi", mutta Kiinalaiset antavat niille nimeksi "paotah." Jälkeenpäin näin niitä kaikkialla kaupungeissa tahi niiden läheisyydessä. Ne ovat muinaisajoilta ja nykyään rappiotilassa.

Kulettuamme pagodan ohitse, jo alkoi näkyä

Jangtsheo

nimisen kaupungin muurit. Rantaan tultuamme tuli miesjoukko ympärillemme, tarjoutuen tavaroitamme kantamaan. Käyrän, olalle asetetun salon neniin he kiinnittivät tavarat. Sohjuista, kaitaista katua pitkin astuimme perättäin kaupunkia kohden. Vastaamme tuli yksipyöräisen kärrin työntäjiä, tarjoten käytettäväksemme mukavia ajoneuvojaan! Nekös telineet olivat! Kukas niihin uskalsi istahtaa? Valokuuvajan luona ollessamme olimme jo istua kököttäneet niissä, mutta toistahan se silloin oli kuin nyt! — Kun toverimme eivät uskaltaneet nousta niihin, niin me suomalaiset kaapsahdimme, sanoen:

"No, jos tuosta putoaa, niin eihän tuosta korkealta putoa!"

Mies alkoi työntää kärrejä. Voitelematon pyörä vinkui ja vonkui ja valitteli surkeasti. Milloin se töksähti pystyssä olevan, halenneen katukiven reunaan, kulloin upposi syvennykseen, jonka ajanhammas oli nakerrellut ennenmuinoin niin tasaisille kaduille. Väliin työntäjän jalka luiskahti liukkailla kivillä, jotka olivat sulavan lumen peitossa. Pyörän töksähdellessä ja miehen horjahtaessa olimme tipahtamaisillamme kapealta istuimelta. Päästiin sitten kaupungin portille.

Tuntuu vähän omituiselta kun ensikerran saapuu kiinalaiseen kaupunkiin. Olimme uteliaat näkemään elämää muurien sisäpuolella. Mies työnsi meitä aika hyräkällä. Vähänväliä huusi hän kulkijoille, jotta tieltä väistyisivät. Epätasaisten, kapeain, likaisten katujen molemmin puolin oli mataloita, yksikerroksisia, rappeutuneita, ikkunattomia asuntoja. Huonojen mökkirähjien ovilla seisoi missä miehiä, kussa naisia, pienillä, vinoilla, ruskeilla silmillään meitä tirkistellen. Katuja kaunistivat saviastian kappaleet, tiilen murot, roskat, laihat, karvattomat koiraraukat, lyhytkärsäiset, matalajalkaiset siat, kaakattavat kanat ja kiekuvat kukot! Ankat siellä levollisina käydä laapottivat. Kuormitettuja aaseja ja muuleja kulki siellä pitkät jonot. Siellä ratsasti takkuisella, harjaamattomalla hevosellaan silkkiin puettu herrasmies. Tuli siinä veden kantajia, kuorman kulettajia, äänekkäästi huutaen: oh, hai jaa! oh, hai jaa! Ryysyisiä, puolialastomia ihmislapsia, sokeita, vilustaväriseviä lapsukaisia, pyyleviä, silkkipukuisia miehiä, sotilaita, kantotuoleja, — niin, kukas voisikaan luetella mitä kaikkea näimme siellä! Poliisia ei näkynyt missään, mutta tungosta ei ollut, vaikka kulkijoita oli kadun täydeltä. Omituinen paha haju oli kaikkialla. Sisempänä kaupungissa olivat rakennukset muhkeita, mutta niistä ei paljon näe, sillä ne ovat korkeiden muurien ympäröimät. Rikasten puutarhatkin ovat niin suljetut, ettemme nähneet muuta niistä, kuin niissä kasvavien puiden latvat.

Matkamme päämaalina oli Jangtsheossa oleva lähetyskoti, jossa naislähetyssaarnaajat opiskelevat Kiinan kieltä. Toverit kutsuivat sitä

Jaakopin lähteeksi.

Siellä otettiin meidät rakkaasti vastaan. Siihen aikaan oli siellä
lähettiläitä: Englannista, Skotlannista, Irlannista, Kanadasta,
Yhdysvalloista, Austraaliasta, Uudesta Seelannista, Saksasta,
Tanskasta, Norjasta, Ruotsista ja Suomesta.

Muutaman kuukauden saimme viettää tässä kodissa. Saavuimme sinne kiinalaisen uuden vuoden ajaksi ja sentähden näimme kaupungin kaikessa loistossaan, valoisampana, hauskempana kuin muina vuoden aikoina. Juhlapuvussaan kulkivat miehet ja naiset. Naisten kasvot olivat maalatut lumivalkeiksi, hivukset öljytyt ja kukitetut. Pikku tyttöjen ja poikasten huulet olivat kaunistetut punasella maalilla. Suuria epäjumalia kannettiin katuja pitkin suuren kansajoukon saattamana. Kaiket yöt kuului kaduilta humua ja yhtämittainen tr- tr- tr tr ääni, joka syntyi maahan viskatuista pienistä, sormen pituisista punaisista paperiputkista, jotka olivat täytetyt jollakin räjähtävällä aineella. Pauke alkoi heti pimeän tultua ja jatkui aamuun.

"Jaakopin lähteellä" kävi vieraita kaiken päivää. Meitä uudistulokkaita he katselivat hyvin tarkkaan. Eivät voineet kylliksi ihmetellä vaiti-oloamme. Tulkin kautta selitimme heille, ettemme vielä olleet ehtineet oppia heidän kieltään, mutta moni heistä piti meitä "tyhmänä" siksi, kun emme osanneet puhua Kiinan kieltä.

II:nen Luku

Kuinka Kiinan kieltä opittiin.

Englannissa ollessamme ostimme Kiinan kielen oppikirjan, mutta nyt alkoi kielen lukeminen oikein täydellä todella. Lähetyskodissa oli useita Kiinalaisia opettajia. Ostimme opetusvälineet. Kirjoittamista varten tarvittiin paperia, sivellin, kivinen laatta ja mustetta. Kirjoja ei ollut monta ensi-alussa. Paitsi kieli-oppia, saimme Kiinankielisen Johanneksen evankeliumin.

Kun kaikki oli hankittu, vei johtajatar meidät opettajien luokse. Meidät esitettiin. Opettajat nousivat ja puristivat omia käsiään kumartaessaan. Minä jouduin T'ien nimisen opettajan opastettavaksi. Hän avasi kirjani. Kirjoitti niiden kanteen kiinalaisen nimeni ja kutsui minua "An kiaosir" s.o. opettaja An.

Sitten alkoi lukeminen. Kieli-opin ensisivulta luki hän korkialla äänellä

o (oo) ni (nii) ta (taa) ja (minä) (sinä) (hän)

minä, koettaen matkia hänen ääntään, sanoin samat sanat.

Näin luettiin ensimäinen lukukappale useat kerrat, opettaja ensin lausuen sanan tai kaksi ja oppilas perästä. Jokaisen sanan hän kirjoitti pienelle paperilapulle. Seuraavana päivänä hän laski sanan sanain perästä eteeni, nähdäkseen, jos tunsin sen. Jos en tuntenut, sain "laiskan läksyn"! Seuraavalla kerralla jos en tuntenut niitä, vihastui hän!

Opettajani oli hyvin hermostunut ja usein "pahalla tuulella." Talvella oli hänellä pitkä, puolisääreen ulottuva turkki, jonka repaleiset hihat kiilsivät liasta. Niissä hän lämmitteli pitkiä, laihoja ja pitkäkynsisiä sormiaan. Kevätpuolella alkoi häntä kauheasti torkuttaa. Eräänä päivänä tuli hän työhön väsyneenä. Tuskin oli pari lausetta luettu, niin mies uupui uneen. Annoin hänen vähän uinahtaa. Sanoin sitten:

"Opettaja! et kuule, mitä luen!"

Hän heräsi. Raotti vähän pieniä silmiään, oikasihe ja sanoi:

"Ni nien, o fing!" (lue sinä, (kyllä) minä kuulen!) — Nukahti sitten uudelleen.

Kerran eräänä kuumana kesäpäivänä oli hän sangen "huonolla tuulella." Hän viskeli kirjoja, ärjyi ja tiuskui. Silloin kokosin kirjani, nousin, kumarsin lähteäkseni pois. Hämmästyneenä katsoen minuun, kysyi hän:

"Mihin ai'ot, opettaja An?"

"Menen pois!" vastasin.

"Miksi?" kysyi hän.

"Siksi kun sinä, opettaja Ti'en, olet vihainen, etkä tahdo minua opettaa", sanoin. Heti tuli "toinen ääni kelloon." Hän kumarsi kohteliaasti, pyysi istumaan ja lupasi opettaa. Hän pitikin sanansa ja oli siitä lähtien "toinen mies."

Kiinan kielessä ei ole aakkosia, vaan jokaisella sanalla on oma merkkinsä ja siksi on merkkejä kymmeniä tuhansia. Heillä on eräs sanakirja, jossa on 44,449 merkkiä. Nämät lukuisat merkit ovat muodostuneet perusmerkkejä toisiinsa yhdistämällä. Kielessä on 214 perusmerkkiä. Niitä toisiinsa yhdistämällä syntyy uusia. Perusmerkkien. tunteminen on välttämätön sille, ken aikoo tutustua Kiinan kirjallisuuteen.

Kiinassa on olemassa syvä kirjakieli, "uen li", joka on tuttu ainoastaan oppineille. Puheessa sitä ei käytetä ja on siis tavallaan "kuollut kieli."

Lähetystoimessa olevina, me tutustuimme n.k. "kuan hua" eli virkamiesten kieleen. Sitä puhutaan virastoissa ja monin paikoin puhuu kansakin sitä. Raamattu on painettu näille molemmille kielille.

Nykyään on Kiinan kielen oppiminen verrattain helppo, sillä tarjona ovat monet apulähteet. Etevät, vuosikymmeniä Kiinassa olleet ulkomaalaiset ovat kirjoittaneet suuria sanakirjoja. Siihen aikaan oli hyvin yleisesti käytännössä tri Sir Wells Williams'en 12,527 sanaa sisältävä sanakirja. Ken Kiinan kielen syvyyksiin tahtoo tunkeutua, hänelle on nyt tie auki.

K.S.L—s on jäsenilleen järjestänyt kuusi oppijaksoa. Niitä noudattamalla, voimme lyhyessä ajassa koota tarvittavan sanavaraston. Viitottua tietä on vastatulleen helppo kulkea.

Ensimäinen kesä

kului jokseenkin hauskasti lähetyskodissa. Kesäkuussa oli jo tavattoman kuuma. Aina iltapäivällä menimme kaupungin ulkopuolelle kävelemään. Siellä oli puhdasta ja raitista, mutta ilma kaupungin kaduilla oli kauhea! Kaduilla ei suinkaan huvikseen liikkunut! Terveyslautakunnan virkaa toimittivat siellä kerjäläiset ja koirat! — puhdistaen niitä, kukin tavallaan. En ymmärrä, miten tultaisiin toimeen, jollei olisi näitä vapaa-ehtoisia puhdistajia!

Kesä kului. Tuli syksy. Lähetyksen varajohtaja tuli Jangtsheohen lähettääkseen meitä lähetysasemille. Me Suomalaiset saimme työpaikan eriseuduille, mutta Venäjän konsuli ei päästänyt meitä sisämaahan. Kaksi Ruotsalaista oli tullut murhatuksi Huupeh maakunnassa ja siksi ei meitäkään päästetty rannikolta valtakunnan sisä-osihin.

"Kaikki kääntyy niille parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat", sanotaan Raamatussa. Tuo kielto tuli meidänkin parhaaksemme. Jos olisimme saaneet passin, niin olisin matkustanut pohjoiseen erään Ameriikkalaisen neidin kanssa. V. 1900 tuli hän työtoverineen murhatuksi! Tuon kiellon kautta tulin varjelluksi kuolemasta!

Älä neuvoa ylenkatso!

Tullessamme uusihin oloihin, vieraaseen paikkakuntaan tai maahan, on hyvä ottaa vaari toisten neuvoista, kokeneiden viittauksista. Ylenkatsoessamme toisten varoituksia, syöksemme itsemme usein onnettomuuteen. Niin kävi minulle. Jangtsheon kadulla näin paljon kerjäläisiä. Minun tuli sääli heitä. Annoin heille puoli pennisen sivukulkiessani. Toiset, maassa kauvemmin olleet, kielsivät, mutta heidän sanansa katsoin ylön, mutta pian sainkin niittää siitä.

Eräänä päivänä menin naispalvelijattaren kanssa kaupungin ulkopuolelle. Yht'äkkiä kerjäläislauma ympäröi minut, vaatien rahaa. Taskunikin kopeloivat ja jos niitä olisi kymmenkunta ollut, eivät he olisi jättäneet ainoatakaan tarkastamatta!

Kohta sen perästä joukko ryysyisiä lapsia karkasi kimppuuni ja rupesi repimään vaatteitani. Jollei palvelijatar ollut niin voimakas, kuin hän oli, olisivat nuo lapset vieneet vaatteet päältäni, sillä he olivat minussa "kiini, kuin takiaiset!"

Lasten koti

Jangtsheossa oli se paikka, johon sain siirtyä lähetyskodista. Neiti Agnes Meijer johti sitä varsinaisen johtajan poissa ollessa. Kodissa oli siihen aikaan 14 tyttöä. Useammat heistä olivat joko orpoja tai hylättyjä. Eräs heistä oli löydetty kaupungin muurilta, jonne äiti oli hänet viskannut koirien ruu'aksi. Tytöt kasvatettiin kodissa aika ihmisiksi ja sitten annettiin naimiseen kristityille kansalaisilleen. Eräänä iltana saattoi meidät suureen hätään

Eräs pieni karkulainen.

Nimensä oli Ailaan. Hän oli sievä, hiljainen tyttö, eikä meillä ollut aavistustakaan sisällä olevien "sirkkojen" paljoudesta! Ennen levolle menoa, menimme lasten asuntoon. Muut kaikki, paitse Ailaania, olivat jo vuoteilla. Kysyimme: "missä hän on?" Ei kukaan ollut nähnyt häntä illallisen perästä. Jo oli myöhä ja ilta sysipimeä. Etsintä alkoi. Ei ole huoneessa eikä puutarhassa koko lasta. Kartanoa ympäröi korkea muuri. Hän ei ollut voinut sen ylitse kiivetä. Yht'äkkiä muistimme kartanolla olevan kaivon ja kauhu valtasi meidät. Silmäilimme toisiamme ja ymmärsimme toistemme ajatukset.

"Mitäs, jos hän on kaivoon hypännyt!" huudahtimme kaivolle juostessamme. Eihän se olisi ollut outoa. Hyvin usein naiset viskautuvat kaivoon joko vihoissaan tai onnettomaan elämään suuttuneena, väsyneenä. Pitkillä saloilla, lyhdyn valossa, solkimme matalaa lähdettä. Ilon huo'ahdus pääsi rinnastamme huomattuamme, ettei tyttö siellä ollut.

Siinä seisoimme neuvottomina. Pimiä oli. Portti oli lukossa. Huoneet ja kaivo, puutarha, kaikki jo tarkoin tutkittu ja Ailaania ei näy, ei kuulu! Siinä taivasalla, rukoilimme: "rakas Herra Jeesus! lähetä lapsi kotiin, sillä Sinä tiedät, missä hän on!"

Samassa kuului kolkutus, hiljainen, varovainen portilla. Kuuntelimme. Kolkutus yhä kuului. Sydämemme sykähti ilosta ja kiireesti juoksimme, avasimme portin, ja siellä seisoikin pieni karkulainen! Pää alaspäin, näpeissään seisoi Ailaan raukka siellä. Tuskalla saimme pidättäneeksi nauruamme nähdessämme hänet, sillä hän oli yhtä paksu kuin pitkäkin! Hän oli pyntännyt päälleen kaikki vaatteensa, niin kesä- kuin talvikintamineet! Hän oli pyöreä kuin pallo!

Päivän kuluessa olimme nuhdelleet häntä jostakin. Siitäpä pikku neiti pahastui niin, että päättikin lähteä avaraan maailmaan, jossa luuli saavansa tehdä oman mielensä mukaan. Hän ajatteli, ettei hänen siellä tarvinnut totella ketään. Maailmassa matkustelemisen ja oman mielensä mukaan elämisen, kuvitteli hän erinomaisen hauskaksi! Kenenkään huomaamatta hiipi hän illallisen syötyä kartanon taakse, jonne oli jo aikasemmin koonnut omaisuutensa. Siellä sitten pukeutui, hiipi puutarhan läpi portille, puikahti siitä ulos ja niin oli hän vankilasta vapaa! Sysimusta oli kapea, likainen katu. Ei tähtöstä tuikkanut öisellä taivaalla. Ovet olivat jo kaikkialla suljetut. Yksin astuu pieni sankaritar pimeätä katua pitkin. Mihinkäs menisi yöksi? Kadulle ei uskalla jäädä! Uh, miten kolkkoa, miten ikävää olonsa onkaan! Urhoollisuus poistui pienestä, itsekkäästä, ylpeästä sydämestä — ja jo suuntaa lapsukainen askelensa kotia kohti! "Kyllä routa porsaan kotihin ajaa", sanotaan. Niin kävi pikku Ailaanille.

Me iloitsimme hänen kotiin tulostaan. Sanallakaan ei häntä nuhdeltu, mutta rakkaus, jota hänelle osotimme, mursi hänet. Sydän heltyi lapsoselta kun me saatoimme hänet lämpöselle vuoteelle nukkumaan. Itkeä nihertäen laskeutui hän levolle.

Me iloitsimme sanomattomasti hänen takasin tulostaan. Sinä iltana ymmärsimme monin verroin syvemmin taivaallisen Isämme rakkauden meihin. Kertomus tuhlaajapojasta kirkastui sielullemme entistään ihanammeiksi. Jumalan sydän halkeaa laupeudesta meitä kohtaan. Hän ikävöipi meitä. Oi, mikä ilo syntyykään taivaassa, kun tuhlaajalapset kolkuttavat armon portille! Ja entäs sitten, kun he tulevat sisälle!

"Kääntykää Minun puoleeni kaikki maailman ääret, niin te tulette autuaiksi."

"Minun sydämeni halkeaa laupeudesta teitä kohtaan. Mielelläni Minä teitä armahdan."

"Se on Minun iloni, että Minä teille hyvää teen."

Keväällä v. 1894 oli Jangtsheossa syntyä

Meteli,

jonka seuraukset olisivat olleet surkeat, jollei sitä olisi saatu tukahtumaan heti alussa. Ulkomaalaisista kerrottiin pahoja asioita. He söivät ihmisiä y.m. Sattuipa sitten eräänä päivänä omituinen tapahtuma. Eräs mies kulki aamulla aikaiseen Ameriikkalaisen lähetystalon ohitse. Portin vieressä oli suolikasa. Siinä siis vahvistus huhuille, selvä todistus ulkomaalaisten julmuudesta! He olivat yöllä surmanneet ihmisen ja viskanneet sisukset kadulle. Eihän siinä ollut epäilemisen sijaa! Mies juoksi pitkin katuja, ilmoittaen ihmisille asiasta ja kansaa tulvasi sadoin ja tuhansin paikalle. Kauhu valtasi ihmiset. Ken kynnelle kykeni, hän juoksi joukon muassa. Joukko melusi ja kasvoi kasvamistaan. Opettajat lähettivät sanan kaupungin päämiehelle. Hän tuli meluavan kansan keskelle, tutki asian ja näytti kansalle selvillä todisteilla suolet — sian suoliksi!

"Älkää melutko tyhjän takia, vaan menkää kotiinne, tehtäviänne tekemään!" sanoi hän väelle ja niin jokainen lähti kauniisti kotiinsa.

Jangtsheon asukkaat ovat kautta aikojen olleet kuuluisat metelöitsemisestä. Kun herra Hudson Taylor asettui sinne asumaan, hävittivät he hänen kotinsa ihan perinpohjaisesti. Hän perheineen oli suuressa vaarassa silloin. Jangtsheo on rikas, kuuluisa kaupunki. Siinä on ainakin 36,000 asukasta. Useita lähetysasemia on siellä nykyään.

Ah, sinä varas!

Tultuamme vieraaseen maahan, tulemme kerrassaan uusihin oloihin. Kieli, tavat, ajatus- ja katsantotavat ovat toiset. Tarvitaan pitkä aika, ennenkun niihin vähääkään perehtyy. Monasti, ollen vieraat uusille oloille ja tavoille, joudumme pulaan. Minulle kävi somasti eräänä päivänä kulkiessani palvelijattareni kanssa kadulla.

Edellämme kulki kumaraharteinen vanhus. Hän pudotti 100 vaskirahaa. Rahat olivat viisipennistä pienemmät. Niissä oli nelikulmainen reikä keskellä ja olivat pujotetut ruohoista punottuun nuoraan. Kumarruin, ottaakseni rahat ylös maasta, antaakseni ne vanhukselle, jota huusin. Ukko huomasi pudottaneensa rahat, kääntyi ja huomatessaan minun ottavan niitä maasta, karkasi hän käsivarteeni kiini, puristi sitä niinkuin pihdillä ja sanoi: "ah, sinä varas!" — Selitin hänelle etten tahtonut niitä itselleni ottaa, mutta ukko ei välittänyt kuulla puolustuspuhettani, vaan mutisten jatkoi matkaansa!

Kerroin sitten Kiinalaiselle opettajalleni tämän tapahtuman. Hän varoitti toisten niin tekemästä ja sanoi: "meillä on paljon ihmisiä, joilla ei ole muuta tekemistä, kuin miettiä keinoja, miten toisia vahingoittaisivat. Moni heistä tekee niin, että tahallaan pudottaa jotakin kadulle. Sitten hän alkaa syyttää henkilöä, joka sattuu siitä paikasta kulkemaan. Sanasota syntyy. Pudottaja vaatii jonkun rahasumman. Jos syytetty kieltäytyy antamasta, uhkaa hän manuuttaa hänet käräjiin. Käräjätupa on kaikkien kunnon ihmisten kauhu. Sinne kun mies joutuu, siellä hänet kynitään! Siinä ei auta muu, kuin maksaminen. Meillä on paljon pahoja ihmisiä. Jos tulipalo syttyy, monasti ei kukaan uskalla mennä avuksi, ennenkun joku virkamies saapuu paikalle. Jos minulla on joku vihamies, saattaa hän semmoisen tilaisuuden käyttää hyväkseen. Hän rupeaa syyttämään minua tulen sytyttämisestä. Vierasmiehiä saa hän helposti ja minun täytyy maksaa, minkä hän pyytää, ellen tahdo vankilaan joutua."

Eräs sairas raukka.

Matalassa ruohomajassa hän nukkui, vaimo raukka, olilla, joita oli tanterelle levitetty. Kun kuulin hänestä kerrottavan, lähdin häntä katsomaan. Hän oli alasti. Peittona oli vaan vanhan peiton kappale. Silmänsä olivat punaiset ja katseensa harhaili sinne, tänne. Hän oli kovassa kuumeessa. Lähetin hänelle, kotiini palattuani, vaatteet. Hän oli kiitollisena hymyillyt kun ne pantiin hänen päälleen. Surukseni sain seuraavana päivänä kuulla, että hänen miehensä oli ne riisunut häneltä, pantannut ne saadakseen ooppiumia! Lähetin hänelle sitten ruokaa. Sitähän ei tunnoton mies kapakkaan voinut kantaa. Parin päivän kuluttua kuoli vaimo. Mies syytti minua. Käydessäni siellä olin muka ottanut sairaalta sydämen ja siksi seurasi kuolema niin pian! —

Kongin emäntä

oli eräs kristitty nainen, mutta hyvin kivulias. Hänellä oli rintatauti. Usein kävimme hänen ruohohökkelissään. Hän oli aina iloinen ja niin kiitollinen pienemmästäkin rakkauden osoituksesta. Suloista oli astua mökin matalasta ovesta sisälle. Hänellä oli pieni, muutaman viikon vanha tyttölapsi. Kerran kun tulin hänen luokseen, niin hän ilosta loistavin silmin sanoi:

"Rakas opettaja! minä olen niin iloinen siitä, kun pääsen kohta Jeesuksen luokse! En minä yhtään sure lapsiani, sillä pitäähän Jeesus heistä huolen. Paremminhan Hän heitä vaalii ja holhoo, kuin minä."

Joka kerralla pyysi hän meidän laulamaan hänelle erään kotilaulun:

    Ei kotini oo täällä,
    Se ompi taivaassa,
    Oon vierasna maan päällä,
    Ja usein sairaana.
    Vaan kerran loppuu vaiva,
    Saan aina iloita,
    Ja Jeesukselle laulaa
    Ijäti kiitosta.
    Halleluja! amen!
    Ei kotini oo täällä,
    Se ompi taivaassa!

    On vaarojakin paljon,
    En niitä pelkää, en,
    Kun Jeesus avun tarjoo
    Niin riennän eellehen.
    Jos siellä, taikka täällä
    Mun toimen olisi,
    Niin Jeesus kädellänsä
    Mua aina tukevi.
    Halleluja! amen!
    Ei kotini oo täällä,
    Se ompi taivaassa.

Hänelle on tapahtunut hänen toiveensa mukaan. Luottaen Vapahtajaan hän nukkui ja ylösnousemusaamuna saamme nähdä hänetkin kirkastettuna, sillä hän oli yksi niistä "pienistä" jotka ovat vaatteensa Karitsan veressä valaisseet. Kuultuamme hänen poismenostaan, täytti ikävä mielemme ajatellessamme niitä miljoonia, jotka kuolevat kuulematta kertaakaan Jeesuksesta.

    Siellä elää miljoonia
    Synkän öisen varjossa,
    Sydämiä suruisia,
    Sortuu synnin kahleissa.
    Tietä etsii miehet, naiset,
    Vaan ei tiedä mistäpäin
    Pääsisivät sille tielle,
    Joka viepi elämään.
    Kong ja Mong ei sitä tiennyt,
    Siis ei voineet neuvoa
    Kuinka sielu eksyväinen
    Sille voisi saapua.
    Sitä ei myös "hooshang" tunne,
    Buddhan pappi parhainkaan
    Siksi kansa raukka siellä
    Kulkee harhapoluillaan.
    Kiinan kansan tarvitseepi
    Saada "sana Jumalan",
    Joka sitä valaiseepi,
    Johtaa tielle elämän.

III:mas Luku

Muutos oloissamme.

Syksyllä v. 1893 muutti neiti Verna H. Tshenkiang nimiseen kaupunkiin, jossa ulkomaalaiset saivat passitta asua. Seuraavana kevännä neiti Agnes M. jätti koulutoimen muuttaen Kiukiangiin, Kiangsii maakunnassa.

Kuukautta myöhemmin sain minä käskyn muuttaa neiti H—n työtoveriksi Tshenkiangiin. Koetimme vielä kerran v. 1894 pyytää lupaa sisämaahan päästäksemme, mutta turhaan.

Tsbenkiang

oli, kuten muutkin ulkomaalaisten asustamat kaupungit, kaksiosainen. Muurien sisäpuolella oli varsinainen, vanha kaupunki. Ulkopuolelle oli kasvanut toinen, suurempi kaupunki, jonne kauppa ja liike emäkaupungista oli aikain kuluessa siirtynyt. Sinne olivat ulkomaalaisetkin asettuneet. Siihen aikaan oli K.S.L—n työmiehet vuokrahuoneissa, mutta seuraavana vuotena lähetys osti maata, rakensi kauniin, kaksikerroksisen talon. Nyt on lähetyksellä samalla paikalla kaksi kaunista kotia ja suuri sairashuone. Paikalla, missä nyt nuo hauskat, kauniit rakennukset ovat, siinä oli ennen matalia, savisia mökkirähjiä, jotka olivat ooppiumipesinä. Kaikki on muuttunut. Leveää, tasaista katua kaunistavat nyt sen viereen istutetut, ihanat lehtipuut.

Kaupunki sijaitsee Jangtsir virran ja vihantien kukkulain välisessä laaksossa. Näköala kukkuloilta on erinomaisen kaunis. Muutamille niistä on rakennettu lähetystaloja, toisille linnoituksia. Kauvempana kohoavat korkeat vuoren selänteet. Tuolla välkkyy mahtavan Jangtsir virran pinta, jolla uivat tuhannet valkopurjeiset veneet ja monet höyrylaivat. Tuolta, virran toiselta rannalta, näkyy viljavainioita ja lehtipuiden kaunistamia kyliä.

Kukkulain välisissä laaksoissa on taloja, puutarhoja ja isoja, esi-isille pyhitettyjä temppeleitä. Monella kukkulalla näemme jumalille rakennettuja temppeleitä. Tuonne kauvemmas, erääseen tiheään bambumetsään, on yksi niistä sijoitettu. Se on siistein kaikista, mitä olen nähnyt. Suloisesti tuoksuvan lehtimetsän kautta kiertelevää, kapeaa polkua pitkin saapuu kulkija varjoisessa metsikössä olevaan, yksinäiseen rakennukseen, jonka suurissa saleissa saviset jumalat istuvat tai seisovat seinän viereen asetetuilla alustoilla. Templissä hallitsevaa haudan hiljaisuutta häiritsee silloin, tällöin kumea kellon ääni, paljaspäisten, laajaan viittaan pukeutuneiden munkkien astunta, tai jonkun siellä kävijän rukoilijan mumina.

Kaupunkiin johtavilla teillä on vilkas liike. Harjaamattomat hevoset, haavakylkiset aasit ja muulit astuvat vakavina, viljasäkeillä kuormitettuina.

Kaupungin edustalla, Jangtsir virrassa, on pari kaunista saarta, joilla on temppeli. Yhdellä niistä oli kuuluisa pagoda, joka meidän aikanamme purettiin. Samalla saarella Englantilaiset löysivät suuren kirjaston, mutta sen poisviemisestä he estyivät rauhan teon kautta.

T'aip'ing kapinan aikana tuli kaupunki niin hävitetyksi, että tuskin jäi taloa pystyyn. Siitä todistavat lukuisat rauniot.

Kaupunki muurien sisäpuolella oli myöskin kaksiosainen, nim.
Kiinalainen ja Maantsheolainen.

Kotimme

oli muurien sisäpuolella. Se oli aikoinaan ollut johtaja Taylorin kotina. Siinä oli muutamia pieniä, matalia huoneita, joissa oli lasi-ikkunat. Me asuimme yläkerrassa ja alakerrassa Kiinalaiset apulaisemme. Näköala asunnostamme ei ollut laaja. Pihamaassamme kasvoi kaunis lehtipuu ja eräs köynnöskasvi, jonka pienet, valkoiset kukkaset levittivät suloista tuoksua ympärilleen.

Toisella puolella kartanoa oli nelikulmainen pihamaa, jonka yhteen nurkkaan oli upotettu iso kiviastia, jota käytettiin likakaivona. Juuri ikkunaimme alla oli syvennys maassa, johon vaatteiden pesuvesi kaadettiin. Tuo pihamaa oli 18 kodin käytettävänä! Likavesien kesähelteellä siinä hapatessa, leveni sanomattoman paha haju huoneisiimme.

Kerran olivat kodissa asuvat ulkomaalaiset kaataneet karbolihappoa lätäkköön, mutta siitä oli tulla hirmuiset seuraukset. Kansa luuli heidän kaataneen siihen myrkkyä!

Kerran helteisenä kesäpäivänä istuimme päivällistä syömässä. Yht'äkkiä huutaa eräs naapurin emäntä minua. Nousin, katsoen ikkunasta pihamaalle. Ikkunani alla seisoi vaimo hyvin vihastuneena. Kysyin:

"Mikäs on hätänä?"

"Mitä, opettaja, viskasitte silmilleni?" kysyi hän vihasesti.

"En mitään!" vastasin.

"Viskasittepas", väitti vaimo.

"En ole viskannut, sillä enhän huoneessanikaan ollut, vaan tuolla viereisessä huoneessa söin päivällistä!" sanoin. Hän ei sitä uskonut ennenkun palvelijattaremme todisti hänelle sanani todeksi.

Asian laita oli näin. Juuri ikkunani alla oli kaivo. Hän oli nostamassa vettä ja vesikapasta pirskahti pisarainen hänen poskelleen. Sitä hän ei huomannut, vaan luuli minun heittäneen pisaran myrkkyä hänen kasvoilleen.

Kesät olivat kuumat ja kosteat. Vaatteemme ja kirjamme homehtuivat, jollemme niitä usein tuuleuttaneet ja pyyhkineet. Rottia oli paljon. Yö kaudet ne varsan lailla ravasivat huoneissamme, milloin tapellen, milloin kaluten kaappeja. Ne nävertelivät leivät, kaatelivat maidon. Niuskaen, nauskaen kaiken yötä, häiritsivät yölepomme, joka kuumuudenkin tähden oli hyvin niukka. Saatuamme kissan talohon, saimme rauhan.

Ruoka-aineista ei Tshenkiangissa ollut puutosta. Juurikasveja, vihanneksia ja hedelmiä oli runsaasti saatavana. Vaikk'eivät Kiinalaiset itse syö maitoa, eikä voita, pitivät he siellä asuvien ulkomaalaisten tähden lehmiä. Siellä ollessamme saimme maitoa ostaa. Ruu'an kodissamme valmistimme suomalaisella tavalla. Saimme siellä lehmänlihaakin ostaa, jota ei sisämaassa saa. Juomavesi tuotiin kanavasta. Keittämättömänä emme sitä juoneet. Kiehuvaa vettä sai kaikkialla ostaa teetä varten. Polttopuina käytimme erästä, joessa kasvavaa ruohoa, jota kuivattuna, kuvottain tuotiin kaupaksi. Ruokasalissamme oli meillä pieni, ulkomaalainen rautauuni, jossa poltimme hiiliä kylmän aikana.

Kova työmaa

oli Tshenkiang! Kansa tiesi paljon pahaa ulkomaalaisista, sillä monet heistä elivät siellä hurjasti. Meitä kutsuttiin aina "jang kueitsir", s.o. ulkomaalainen piru eli paholainen. Nimitys kueitsir, paholainen oli Tshenkiangissa aivan yleinen nimitys vieraan paikkakunnan ihmisille Esim. Naankingistä tulleita kutsuttiin "Naanking kueitsir!" Me totuimme niin tuohon nimeen, että sitten, kun toisen nimen saimme, tuntui ihan oudolta!

Pienet, polvenkorkuiset lapsetkin, jotka eivät vielä puhua osanneet, koettivat sanoa: "kueitsir", nähdessään meidät. Vanhemmat peloittivat lapsiaan, sanomalla:

"Jos itket, niin jang kueitsir tulee ja vie sinut."

Eihän ollut ihme, jos lapsukaiset pelkäsivät meitä. Nähdessään meidät kadulla, juoksivat lapsiraukat pelästyneenä sisälle tai piiloutuivat äitinsä taakse.

Ensimältä meitä kivitettiin kaduilla. Täysi-ikäiset ihmiset yllyttivät pieniä poikia ja he kivittivät meitä, kuin koiria. Päätämme suojasimme sateenvarjolla ja ihmeellisesti tulimme suojelluksi, vaikka välistä lenti kiviä satamalla. Siitä emme pelästyneet, vaan kulimme samoja katuja aina uudelleen. Vähitellen he väsyivät ja lakkasivat kivittämisestä.

Harvat uskalsivat tulla meille. Usein kysyivät, mitä maksamme, jos yhtyvät kirkkoomme eli seurakuntaamme. Monasti näyttivät meille ooppiumia ja sanoivat:

"Tämä on tuotu teiltä!"

Kulimme katuja pitkin ja poikki. Meille pantiin istuin tuvan ulkopuolelle ja sadat kerrat istuimme siten taivasalla puhuen rakkaasta Vapahtajastamme.

Neiti H—lla oli kerran viikossa ompeluilta, johon osanottajat saivat pienen palkan työstään. Heille opetettiin kristinopin päätotuuksia ja siten koetettiin kylvää totuuden sana heidän sydämiinsä.

Oli meillä pieni päiväkoulukin, jossa ensin oli vaan poikia, mutta sittemmin tyttöjäkin.

Kappelissamme kävi paljon miehiä, mikä uteliaisuudesta, kuka väittelyn halusta. Naisia kävi hyvin vähän. Kävijöistä useammat eivät malttaneet kuunnella. Kyselivät vaan syömisiämme ja juomisiamme. Olihan joukossa ajattelevaisiakin ja monta ihanaa hetkeä saimme siellä viettää puhellessamme semmoisten sielujen kanssa.

Tshenkiangissa työskenteli neljä eri lähetysseuraa, nim. Baptistien, Methodistien, Presbyteriaanein ja Kiinan Sisämaan Lähetys. Sydämellisessä sopusoinnussa työskentelivät ne. Joka Keskiviikko oli yhteinen rukoushetki. Opettajat ja johtajat kun vaelsivat sovussa, niin seurakunnat tekivät samoin.

Jospa Jumala armossaan lähettäisi lähetystyöhön miehiä ja naisia, joilla on Kristuksen mieli — rauhan ja rakkauden henki!

Työtovereillamme oli sama kokemus työn suhteen kuin meilläkin. Uskollisesti olivat he työtä tehneet jo vuosikausia, siinä vahvassa luottamuksessa, ettei Herrassa tehty työ ollut turhaan menevä. — Vaikkei paljon hedelmiä näkynyt, eivät he epäilykseen vajonneet. Kerran eräs heistä, herra Woodbridge, — Ameriikkalainen — puhui eräässä kokouksessa jokseenkin näin:

"On jo vuosia vierähtänyt siitä, kun Kanadassa nousi kysymys rautateiden rakentamisesta asumattomiin seutuihin. Ihmiset pudistivat päitään, nauroivat ja sanoivat ivallisesti:

"'Hm! rautateitä noiden suurten, tuntemattomien erämaiden kautta, joiden ylitse taivaan linnutkaan eivät voi lentää! No, kaikkia ne ihmiset tuumivat! Katsotaanhan nyt, mitä siitäkin hommasta tulee!'

"Mutta miehiä löytyi, jotka vuosikausia miettivät asiaa, tekivät piirustuksia ja kulunkiarvioita. Tuli aika ja rakennus alkoi.

"Taas heille naurettiin, mutta he antoivat naurajain nauraa. Moittijat sanoivat:

"'Kyllä nyt haaskataan valtionvaroja! Tuonne maan poveen haudataan tuhannet dollarit! Jospa tuhannet riittäisi, mutta miljoonathan siihen menee!'

"Nuristiin ja naurettiin. Monta hauskaa hetkeä naurajilla olikin, mutta pian tuli loppu sille 'ilolle', sillä rata valmistui ja kulku alkoi. Tuppisuuksi jäivät naurajat nähdessään höyryhevon kiitävän kaukaisten erämaiden halki, viilettelevän kohisevien koskien ylitse. Kävin kotonani, kulkien juuri tuota tietä, josta puhun. Suuret kaupungit, kauniit asemat kaunistavat nyt entisiä erämaita. Kuka joutui häpiään? Narrimaiset naurajat tietysti!

"Jumalalla on rakennus tekeillä. Hän on tehnyt piirustukset, varannut varat ja rakennustarpeet, sekä työmiehet. Kysymys ei ole pienestä rakennuksesta, vaan laajasta, koko maailmaa käsittävästä rakennuksesta ja siksi ovat työmiehet hajoitetut ympäri maailman. Tämän maailman viisaat nauravat Jumalalle ja meille. Hän antaa heidän nauraa. Tehkäämme mekin niin. Naurakoot vaan, jos haluttaa. Tulee toinen aika. Rakennus valmistuu. Sitte ei naurajia naurata! Sisaret, veljet! Rohkeasti eteenpäin! Ei ole pelättävä kallion kovuutta. Takokaamme uskollisesti saarnaamalla sanaa, sillä onhan Jumalan sana 'vasara, joka vuoret murentaa!' Toverit! pois väsymys, pois pelko!"

Jumala tarvitsee palvelijoitaan niin karussa, kuin viljavassakin seudussa. Kyllä me olisimme mieluummin menneet niille seuduille, joissa ihmiset 'halusivat' kuulla sanaa, jollei tie olisi sulkeutunut.

Tshenkiangissa Herra opetti tyytymään Hänen tahtoonsa — ilolla, mieluisesti, ei pakosta. Sanassa sanotaan:

"Iloitse Herrassa ja Hän antaa, mitä sydämesi halajaa." Olemme
taipuvaisia iloitsemaan enemmän lahjoista, kuin niiden Antajasta.
Paljon on Herralla työtä opettaessaan meille pysyväistä iloa, iloa
Hänessä.

Käynti Maovuorella.

Kuuluisammat temppelit Kiinassa ovat rakennetut vuorille. Muutamat niistä ovat kautta maan kuuluisia, toiset tunnetut vaan paikkakunnalla.

Tshenkiangin tienoolla on Maovuori kuuluisin. Sinne on muutaman tunnin matka kaupungista. Siellä oleva temppeli on pyhitetty kolmelle Mao nimiselle veljekselle, jotka elivät toista tuhatta vuotta sitten. Se on avoinna ainoastaan kolme kuukautta, uudesta vuodesta alkaen. Sinä aikana vilisee pyhiinvaeltajia kaupungin kaduilla. Heillä on pieni, hamppukankainen pussi kaulassa, johon on kirjoitettu sanat:

"Shang shaan, shao hsiang", s.o. vuorelle, suitsuttamaan.

Kerran päätin mennä sinne. Aamulla aikaiseen lähdimme matkalle. Kulimme suurien kylien ja viljavien vainioiden kautta kauvemmaksi sisämaahan. Vähitellen muuttui seutu. Talot harvenivat, peltoja ei näkynyt. Tulimme kolkkoon seutuun. Tien molemmin puolin oli sinne, tänne asetettu pieni savinen jumala tai rakennettu pieni pyhäkkö, jossa toivioretkeläiset uhrasivat.

Ihmisiä tuli ja meni. Yhdet kulkivat kantotuoleissa, toiset työntökärreissä, muutamat ratsastivat, mutta suurin osa kulki jalkasin.

Istahdimme tiepuoleen levähtämään. Muutamia miehiä tuli vuorelta päin.
Yksi heistä kysyi:

"Meneekös ulkomaalainen opettaja Mao vuorelle suitsuttamaan?"

"En, en mene suitsuttamaan", sanoin, "sillä en palvele p'uusaa."

Nykyään Kiinalaiset kutsuvat kaikkia jumaliaan p'uusaaksi. Sana ei ole
Kiinan kielinen, vaan kulki Kiinaan Indialaisten jumalien mukana.

"Ketäs palvelet?" kysyi hän.

"On olemassa yksi, ainoa Jumala, taivaan ja maan tekijä. Häntä palvelen", vastasin.

Mies katsoi minuun vakavasti ja sanoi:

"Niinkö on? Onko vaan yksi Jumala? En ole sitä ennen tietänyt, eikä kukaan ole minulle sitä sanonut."

Avoimella sydämellä kuunteli ja kyseli hän. Hän osti muutamia kirjoja, luvaten lukea ne. — Kuuden päivän matka oli hänellä kotiinsa.

Vuoren juurella olevan, ison kylän asukkaat elivät ilossa ja humussa. Joka talossa oli pyhiinvaeltajia. Useamman talon väki, niin suuret, kuin pienetkin valmistivat savesta temppelin ja puusien kuvia sekä kaikenlaisia leluja.

Sain asunnon suurimman kadun varrella isossa ravintolassa. Huoneita oli useita, mutta kaikki ikkunattomia. Suurimmassa huoneessa oli 8 nelikulmaista pöytää. Siihen kokoontui ihmisiä kuulemaan, mitä heille kerroin ja kyselemään yhtä, toista maastamme ja kansastamme. Kysyivät jos meillä oli virkamiehiä, kouluja j.n.e. Kuultuaan vastaukseni, kuiskailivat he keskenään:

"Heillä on niinkuin meilläkin!" Katse, jonka loivat toisihinsa, sekä äänenpaino, millä tuon lausuivat, ilmaisi minulle paljon. He ajattelivat näin:

"No ovathan he sitten vähän ihmisten kaltaisia!"

Lähdin vuorelle. Sen juurella oli muutamia pienempiä temppeleitä. Lahot jumalat asustivat niissä. Miltä oli puolet muodosta poissa, kulta käsi, vaan ei se estänyt silkkipukuisten miesten ja naisten polvilleen lankeamasta niiden eteen. Kuinka sydäntä särkevää olikaan nähdä järjellisten ihmisten kumartelevan hajoavia savikappaleita, lahonneita puupalasia.

Kurjissa hökkeleissä vuoren juurella asui kerjäläisiä, jotka selässään kantoivat huonovoimaisia templissä kävijöitä ylös vuorelle.

Ainakin tuhannen kiviporrasta oli rinnettä myöten kiertelevällä tiellä. Tapasin vanhan miehen, jota nuori kerjäläinen kantaa retuutti selässään. Mitäs tien pituudesta, mitä vaivoista, kunhan vaan "puusan" luokse pääsen, näytti vanhus ajattelevan.

"Mitäs hyvää vanhus toivoo 'puusalta'?" kysyin.

Ukko tyytyväisenä hykertäen kuivettuneita, tutisevia käsiään, vastasi kuiskaten:

"Hän maksaa salaisesti!" Puhuin hänelle Jeesuksesta, joka salaisuudessa näkee ja maksaa julkisesti, mutta vanhus tuli kovin levottomaksi, vaatien nuorukaisen häntä kiireesti viemään ylös.

Vuorelle tultuani astuin temppeliin. Uh, miten likaista siellä oli! Huoneita oli useitakin, mutta yhden näkeminen riitti minulle. Siinä oli kolme, savun mustuttamaa jumalaa. Ne olivat niin pölyssä ja noessa, ettei voinut eroittaa niiden muotoa. Niiden edessä oli korkea, metallinen jalka, jolle oli asetettu porolla täytetty metallinen vati, jossa poltettiin suitsutusta. Rukoilijat lankesivat kuvien eteen polvilleen, mutta äänettöminä, sitten sytyttivät kynttilän ja suitsutuksen, poistuakseen heti, jättäen tilan toisille.

Siinä seistessäni puhuin ainoasta, totisesta Jumalasta, joka näkee ja kuulee. "Katsokaapas", sanoin, "nämät 'p'uusaat' eivät voi pestä itseään pölystä ja noesta. Ne eivät voi itseään auttaa. Kuinkas ne voisivat ihmisiä auttaa?"

Eräs kuulijoista sanoi:

"Se on totta! Mutta me Kiinalaiset olemme tottuneet kumartamaan näitä jumalia, emmekä ole muusta tietäneetkään."

Hän osti Markuksen kirjoittaman evankeliumin ja lupasi lukea. Me iloitsemme sanomattomasti siitä, kun saamme antaa evankeliumin ihmisille, sillä se on "Jumalan voima jokaiselle uskovaiselle autuudeksi." "Se on henki ja elämä" ja sen kautta "Jumala uudestaan synnyttää ihmisen." "Se ei tyhjänä palaja."

Ken sanan ottaa vastaan "Jumalan sanana" hän saa kokea Jumalan voimaa ja läsnäoloa.

Sillä matkalla kauppasimme monta kirjasta ja moni ostikin. Viivyin siellä viisi päivää. Olisin ollut kauvemmin mutta ruu'asta oli puute. Koko paikkakunnalla ei ollut saatavana muuta kuin punaista riisiä ja katkeria vihanneksia.

Kaupunkiin tultuani kuulin ihmisien suuresti hämmästyneen, kun Maovuoren puusaa (jumala) oli laskenut minut temppeliinsä, vaikka minulla oli nahkajalkineet jalassa! Kansa arveli:

"Kyllä ulkomaalaisten Jeesus on Mao puusaa voimallisempi!" —

Oi, joska he tuntisivat Jeesuksen!

Me olemme puhtaat.

Vuorelta palatessamme poikkesimme majataloon yöksi. Ennen meitä oli siihen saapunut kaksi naista. Huoneessa oli neljä vuodetta, siksi emäntä vei meidät samaan huoneeseen. Heti huomasin heidät "sydämen puhtautta" etsiviksi. Tuskin oli tultu ovesta sisälle, niin yksi heistä kysyi palvelijattareltani, viitaten minuun:

"Syökös hän lihaa?"

"Syöpi", vastasi hän. Silloin muijat panivat hynttyynsä kokoon, lähtivät pois huoneesta, sanoen: "me olemme puhtaita!" ja menivät toiseen majataloon. He olivat hartaita Buddhan opin tunnustajia. Syömällä ainoastaan kasviksia, luulivat he saavuttavansa sydämen puhtauden, sillä "ilman puhtautta ei voi tulla länsi taivaaseen", jossa he ajattelevat Buddhan asuvan.

Siunattu hetki tiellä.

Kerran matkustin maitse Naanking nimiseen, yhteen Kiinan kuuluisimmista kaupungeista. Kuljimme jyrkkien rinteiden välissä olevassa laaksossa, jossa kasvoi kaunista lehtimetsää. Tie luikerteli oikealle ja vasemmalle. Siellä, metsän hiljaisuudessa, tapasimme vanhan vaimon nunnan puvussa. Päänsä oli hän antanut keritä paljaaksi. Tervehdimme häntä ystävällisesti ja se antoi hänelle rohkeutta lähestyä meitä. Istahdimme tielle. Puhellessamme hänen kanssaan, kertoi hän elämänsä surullisen historian. Hänet oli laitettu miehelään vasten hänen tahtoaan. Mies oli herrasmies, mutta ooppiumin orja. Heillä ei ollut yhtään lasta. Lapsettomuus oli seurauksena hänen syntisyydestään. Hän varmaan oli ennen maailmassa ollessaan tehnyt paljon pahaa ja pahojen tekojensa rangaistukseksi saa hän nyt olla lapsettomana! Miehensä kuoltua päätti hän vihkiä itsensä jumalille siinä toivossa, että ehken jokin armo tulisi hänen osakseen taas maailmaan tullessaan. Hän itki katkerasti. Kerroin hänelle hyvästä, rakastavaisesta Isästä taivaassa. Hän tarttui käsiini ja sanoi:

"Sinä olet niin onnellinen!"

"Niin", sanoin, "minä olen onnellinen ja tulin tänne kertoakseni sinulle, että sinäkin voit tulla onnelliseksi!"

"Kerro, kerro, minä kuuntelen!" sanoi tuo rakas sielu.

"Rukoiletkos laupeuden jumalatarta?" kysyin.

"Rukoilen", vanhus vastasi.

"Miksi rukoilet häntä?"

"Hän on armollinen ja laupias!" sanoi hän.

"Kuulehan, vanha sisar, mitä kerron sulle. Taivaassa on hyvä Jumala. Hän antaa auringon paistaa ja pilvien sataa. Hän on tehnyt taivaan ja maan. Ei Häntä tarvitse kantaa, niinkuin laupeuden jumalatarta. Hän näkee ja kuulee ja tietää kaikki. Hän näkee meidän istuvan tässä tiellä. Hän on niin hyvä."

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi hän.

"Tästä kirjasta", vastasin, näyttäen hänelle Uutta testamenttia.

"Minä en osaa lukea!" sanoi hän murheellisena.

"Kuulehan nyt, kun vielä puhun. Me emme näe Jumalaa, emmekä tiedä miten
Hänen luokseen päästään!" — sanoin. Hän epätoivoisena huudahti:

"Emme tiedä, emme tiedä!" Jatkoin:

"Katsos! Jumala armahti meitä. Hän lähetti oman Poikansa maailmaan ja sanoi: uskokaa Häneen, niin pääsette minun luokseni. Katsos! Jeesus tuli. Hän sai kärsiä paljon ja ihmiset tappoivat Hänet, mutta Hän nousi ylös ja meni takasin taivaaseen. Minä uskon Häneen. Hän on antanut minun mustat syntini anteeksi ja on verellään pessyt sydämeni. Sydämessäni on suuri rauha ja ilo. Kun kuolen ottaa Hän minut luokseen. Jeesus on lähettänyt minut sinulle tuomaan nämät hyvät sanat."

"Oi, ne ovat hyvät sanat!" sanoi vanhus, käsiäni hellästi puristaen.

"Tahdotko sinäkin luottaa Jeesukseen?" kysyin.

"Tahdon, tahdon ja minä tahdon rukoilla häntä. Miten minä rukoilisin
Häntä? Opeta sinä minua", pyysi hän.

"Rukoile millä sanoilla tahansa, kyllä Jeesus ymmärtää. Hän on armollinen ja laupias, hädästä ja tuskasta pelastaja", sanoin siihen ja lisäsin, sano:

"Herra Jeesus, armahda minua!"

Silloin vaimo alkoi rukoilla, sanoen:

"Suuresti armollinen, suuresti laupias, hädästä ja tuskasta pelastava
Herra Jeesus, armahda minua!"

Sitten kun erkanimme hänestä, kuulimme hänen tiellä kulkiessaan niitä kertovan. Se oli siunattu hetki, se iltahetki. Korvissani kaikuivat sanat:

"Jokainen joka Herran nimeä avuksensa huutaa, hän tulee autuaaksi."

Rauhaa etsivä sielu.

Nimeään en muista, mutta tuttaviksi tulimme kadulla. Useasti tapasimme hänet. Hän oli maalaisnainen. Käsiranteen ympärillä oli hänellä helminauha ja siitä näimme hänet "rukoilijaksi." Puhuessaan hän vähän väliä lausui sanan: "oomiitoofuh!" Puhelimme hänelle siitä tiestä, joka vie elämään, mutta hän, peläten "harha-oppia", ei malttanut pysähtyä kuuntelemaan. Usein rukoilimme, että Jumala vaikuttaisi hänessä halun tulla luoksemme. Hän tulikin yhtenä Sunnuntaina. Jutellessamme hänen kanssaan huomasimme hänen käsivarressaan pieniä, mustia pahkuroita. Kysyimme, mitä ne olivat.

"Olen polttanut ne kuumalla raudalla!" sanoi hän.

"Mitä varten?"

"Saadakseni rauhan!"

"Oletko jo saanut?"

"En ole", vastasi hän itkien.

"Kuinka kauvan olet rauhaa siten etsinyt?"

"20 vuotta!"

"Niin kauvan olet etsinyt ja et ole vielä saanut!"

"En ole saanut. Ei ole rauhaa täällä sydämessäni", sanoi hän laskien käden sydämelleen.

"Meillä on rauha", sanoimme.

"Onko teillä? Kuinka sen saitte?" kysyi hän kirkastetuin kasvoin.

"Herra Jeesus on antanut meille rauhan", vastasimme ja sitten kerroimme lyhyesti, yksikertaisesti Jeesuksen kärsimisestä. Se liikutti häntä niin, että hän itki kauvan aikaa.

"Jeesus on kuollut kaikkein edestä ja sinunkin edestäsi!" sanoimme.

"Onko Hän kuollut minunkin edestäni?" kysyi hän.

"On", vastasimme ja luimme todistukseksi monet paikat kirjoituksista.
Hänen sielussaan oli taistelu. Yht'äkkiä kysäsi hän:

"Ovatkos kaikki minun 20 vuoden ansiot (hyvät työni) sitten arvottomia?"

"Ovat. Emme tule töillämme autuaaksi, vaan luottamalla Jeesukseen.
Autuus on armosta, ei ansiosta."

Se oli koko isku vaimo raukalle! Äänekkäästi itkien hän juoksi pois!
Kuinka lähellä Jumalan valtakuntaa hän olikaan!

Viimeisen kerran tapasin hänet Maovuorelta tullessani. Hyppäsin alas kärryiltä sanoakseni hänelle: "ei puusaa anna sinulle rauhaa, mutta Jeesus antaa!" Hän oli nyt arka ja väisti katsettani. Jumala siunatkoon häntä! Sen perästä emme häntä nähneet, mutta toivomme, että hän kerran heräjää ja nousee etsimään Jeesusta.