Hän on arka arvostaan ja haluaa esiintyä sivistyneenä miehenä, jolla on "tapoja!" Kerran eräs nuori mies kysyi sopimattomalla, halveksumista osottavalla tavalla nimeäni. Huomautin ystävällisesti hänelle sitä sanoen:

"Etkös tunne tapoja?"

Hän häpesi, uudisti kysymyksensä kohteliaasti kumartaen ja sanoi:

"Arvoisa nimesi?"

"Halpa nimeni on An", vastasin. Läsnäolijat nuhtelivat häntä ja huomauttivat hänelle, miten sopimattomasti hän ensin käyttäytyi ja tunnustivat meillä ulkomaalaisillakin olevan "tapoja!"

Kiinalainen on viekas. Taitavasti petkuttaa hän omia kansalaisiaankin, puhumattakaan muukalaisista. Hyvin usein ovat Kiinalaiset ystävämme sanoneet meille: "eivät ulkomaalaiset tiedä meidän Kiinalaisten sydäntä." Usein kuulin sanottavan: "ei viekas voi viekasta pettää, mutta rehellinen aina sen uhriksi joutuu."

Kostonhimoinen hän on. Eräs herrasmies riitautui yhden työmiehen kanssa ja voitti. Voitettu päätti kostaa. Hän nautti ooppiumia, meni yöksi riitatoverinsa oven ulkopuolelle ja kuoli siihen. Siinä oli kostoa kylliksi. Hänen sukulaisensa alkoivat rettelöidä. Herrasmiehen täytyi suorittaa hautauskulungit ja mikä vielä kauheinta oli, niin se oli se, että hän luuli vainajan sielun asustuvan kuolinpaikalla. Hänen täytyi sulkea ovi, sillä hän ei uskaltanut siitä kulkea! Voisihan vainaja hänet kuristaa. Kostonhimon uhreina kuolee sadoin tuhansin ihmisiä. Kiinalainen ei hyökkää toisen päälle tappaakseen hänet, vaan hän surmaa itsensä! Mitäs hän välittää tästä elämästä! Hän ajattelee: "pääsenhän tänne taas uudelleen!" Hän uskoo sielun vaeltavan tämän maailman ja tuonelan väliä. Itsemurhia tapahtuu äärettömästi paljon. Me saimme kerran pelastaneeksi erään 12-vuotisen pojan, joka riidellessään vanhimman veljensä kanssa joutui tappiolle. Siitä pieni mies sydäntyi. Osti myrkkyä ja nautti sen. Äiti juoksi hädissään apua hakemaan. Meillä ei ollut kotona mitään vastamyrkkyä, mutta olimme sattuneet kuulemaan väkevän kahvin olevan siihen hyvää. Me keitimme sakeaa kahvia ja juotimme pojalle kaksi kupillista. Sekös tepsi! Poika rupesi ylönantamaan ja pelastui, mutta ei hän siitä hyvillään ollut.

Eräs varakas emäntä, jolta kuoli mies, joutui odottamattomalla tavalla kostonalaiseksi. Eräs renttu pyysi häneltä suurempaa rahasummaa. Hän ei antanut. Mies mietti kostoa. Hän meni kaupungin hallitukselle ilmoittamaan emännän pitävän suolakauppaa, johon ainoastaan hallituksella on lupa. Kaupungin päällikkö lähetti tutkimaan asiaa. Suoloja ei löytynyt talossa, mutta miehet eivät lähteneet talosta pois. Siinä olivat yöt, päivät. Emännän piti heitä syöttää, juottaa. Kaiket päivät siinä juorusivat ja räyhäsivät. Heitä oli viisi, kuusi miestä ja syyttäjä lisäksi. Niin olisivat siinä elelleet kuka tiesi, kuinka kauvan, jollei emäntä olisi antanut rahoja. Mutta pyydettyä määrää hän ei kuitenkaan antanut!

Sanansa pitäminen on Kiinalaisille outo asia. Hän on lauhka lupaamaan, mutta täyttämään hidas! Kerran jouduimme tekemiseen miehen kanssa, joka mainiosti osasi "syöttää meitä sanoilla". Vuokrasimme hänen veneensä. Kimpsut, kampsut olivat jo veneessä ja me käskimme hänen nostamaan ankkurin.

"Nostetaan, nostetaan, kunhan setäni poika tulee puodista riisiä ostamasta!" sanoi ukko.

Kärsivällisenä odotimme "sedänpojan" tuloa. Hän tuli.

"No nyt ankkuri ja purjeet ylös!" huudahtimme.

"Kohta, kohta!" vastasi mies iloisesti, mutta kun hän ei liikahtanut paikaltaan, kehoitimme häntä toisen kerran.

"Lähdetään paikalla, kunhan serkkuni, joka kodistaan meni uusia housuja hakemaan, palajaa!" tuumi hän. Mikäs nyt auttoi? Kukatiesi kuinka monta "sedänpoikaa" ja "serkkua" vielä oli odotettavana! Meille alkoi kiire tulla, sillä päivä oli jo puolessa ja meillä monen tunnin matka kulettavana.

"Emme voi enään odottaa", sanoimme, kun "serkkua" ei näkynyt, ei kuulunut.

"Tuuli on niin kova! Ei nyt uskalla purjetta nostaa!" sanoi mies.

"Pääsevätpäs muut ihmiset nyt kulkemaan! Katsokaa, tuolla on monta purjevenettä menossa virran yli!" sanoimme hänelle osottaen lukuisia veneitä. Ukko ei sittenkään ollut "niinä miehinään" ja me rupesimme ankaraksi!

"Jos ette lähde meitä viemään heti paikalla virran yli, niin me otamme toisen veneen!" sanoimme. Se uhkaus auttoi. Heti paikalla hän huusi: "hoi, poika! nostappas se ankkuri ylös!" Ankkuri hinattiin. Kello oli yksi. Me lähdimme rannasta. Ollen tästä hyvillä mielin menimme veneen sisäosaan, sillä ulkona oli kylmä. Sieltä emme voineet nähdä ympärillemme, sillä seinäluukut olivat suletut. Juttelimme innokkaasti ja söimme eväitämme. Viimein rupesimme ihmettelemään miksi virran ylimeno kesti niin tavattoman kauvan — ja harmittaa ihan tahtoi kun huomasimme venemiehen kujeet. Jo oli viides tunti ja me olimme samassa paikassa, josta olimme lähteneet! Ne veitikat soutivat ja huopasivat kuletellen meitä edestakasin rannikkoa pitkin. Ei siinä tehnyt mieli oikein itkemään, eikä nauramaan! Ei auttanut muu kuin tyytyväisenä alistumaan kohtaloonsa! Ankkuriin laskettiin. Veneessä vietimme yön ja seuraavana aamuna, päivänkoitossa, lähdimme uudelleen.

Kiinalaineon epäluuloinen ja siksi varovainen.

Varsinkin vieraasta paikkakunnasta tullutta he varovat ja pitävät silmällä. Etenkin meitä ulkomaalaisia pelätään. He pitävät meitä noitina, tietäjinä ja sanovat: "ulkomaalaisilla on 10 tuhatta keinoa vahingoittaakseen ihmisiä." He luulevat meidän myrkyttävän kaivoja, ottavan ihmisten silmät ja sydämen keittääksemme niistä lääkkeitä.

Asuin Kaojuu nimisessä kaupungissa. Sikäläistä lähetystaloa kansa pelkäsi.

"Sinne pääsee monesta ovesta, mutta ulos vaan yhdestä", sanottiin. "Yläkerrassa on luukku. Jos sille tallaa, aukenee se ja silloin putoaakin astuja alas verikuoppaan, josta ei koskaan pääse pois." Niin kerrottiin ja uskottiin. Ihmiset eivät uskaltaneet tulla yläkertaan. Kerran päätimme houkutella muutamia naisia ylös, jotta he omin silmin näkisivät huhun perättömyyden. Yksi meistä soitti harmoniolla. He halusivat tulla kuuntelemaan, mutta varovaisesti katselivat he ympärilleen. Joka huone, jonka sivuitse tulivat, oli avattava, jotta he näkisivät, mitä niissä oli. Yläkerran lattiat tarkastelivat he visusti. Muutamat heistä tulivat minun huoneeseeni. Jutellessamme siinä, tuli tuulen puuska ja ovi lensi kiini. Voi mikä kauhistus valtasi heidät! Kalpeina, vavisten ja pelästyneinä, huutaen ryntäsivät he ovea kohden! Samassa tuli toinen puuska ja silloin he rauhoittuivat. — He kertoivat ystävilleen asian todellisen laidan ja toivat heidät luoksemme. Kansan keskuudessa kulkevat väärät huhut alkoivat siten hälvetä.

Ollessani Jangtsheossa tuli paljon ihmisiä eräänä päivänä luoksemme.
Yht'äkkiä hypähti yksi nainen seisalleen, huutaen:

"Missä on minun lapseni?"

Pelästyneenä ryntäsi hän ulos ja sieltä löysikin lapsensa. Pienonen oli leikkimässä toisten kanssa, mutta äiti luuli, että joku meistä oli py'ältänyt hänet, sillä sanotaan meidän "syövän ihmisiä", ja varsinkin "lapsia!"

Kiinalainen on itserakas. Hän on pitänyt maataan maailman keskustana ja omaa kansaansa muita sivistyneempänä. Hän rakastaa omaa maataan ja kaikkea mikä on Kiinalaista. Jos hän matkustaa vieraaseen maahan, toivoo hän voivansa palata kotimaahan kuolemaan, saadakseen viimeisen leposijansa isiensä vieressä. Isältä perittyä maata ei Kiinalainen myy, mutta hän vuokraa sen "ikuisiksi ajoiksi!"

Kiinalainen ei ole mikään sankari sodassa, jossa teräsmiekkaa käytetään, mutta sitä rohkeampi sanasodassa! Parjaamisessa hän on mestari — ja varsinkin naiset! Kauheata on nähdä ja kuulla miehiä ja naisia, jotka ovat parjauksen hengen vallassa. Näyttää siltä, kuin rumat henget mieluummin öisin liikkuisivat, sillä useimmiten olen öillä kuullut julmimmat sadattelemiset ja kiroilemiset.

Jollei maahan olisi tuotu ooppiumia, olisi Kiinan kansa raitis kansa. Ainoana juomana kansalla on raitis vesi ja tee. Olutta se ei tunne. Kotona valmistetaan viiniä riisistä, jota juodaan lämmitettynä aterioidessa. Väkeväin juomain nauttiminen ei ole Kiinalaisten helmasynti. Luin tilastollisia tietoja St. Fransiskosta Ameriikassa. Kaupungissa asuu tuhansittain Kiinalaisia. V. 1901 istui putkassa yli 7,000 juopunutta, mutta niiden joukossa ei ollut ainoatakaan Kiinalaista!

Kiinalainen on osaansa tyytyväinen. Paljon on köyhyyttä ja kurjuutta, mutta vähän napinaa ja nurinaa.

Yhteinen kieli, yhteiset lait ja laitokset, samanlaiset koulut ja samat oppikirjat, joista viimeksi mainituista kansan lapset ammentavat sisällön ajatusmaailmalleen, liittävät kansan yhdeksi. Samaa entisyyttä ihaellaan, samojen miesten opetuksia kuullaan, samoja ajatuksia ajatellaan ja samoja tapoja seurataan. Sama runko kannattaa sen miljoonia haaroja ja oksia!

VII:mäs Luku

Ooppiumi.

Ajatukseni tahtovat ihan pysähtyä kirjoitettuani sanan "ooppiumi". Se johtaa mieleeni niin äärettömän paljon kurjuutta ja kärsimyksiä, että mieleni tahtoo masentua. Jokaiselle kirjallisuutta viljelevälle on tunnettua, miten ooppiumi Kiinaan tuli, — mutta sen tuottamat tuhot käsittää vasta sitten, kun silmin näkee mihin äärettömään kurjuuteen se on syössyt kansan.

Täällä, kotimaassamme, kasvatamme somaa kukkaista, jota nimitämme valmuksi. Se ilahuttaa meitä kauneilla väreillään, mutta Itämaissa siitä valmistetaan huumaavaa, voimallista myrkkyä, jota kutsutaan "ooppiumiksi".

Portugaalilaiset kulettivat sitä jo v. 1767 salatavarana Kiinaan. Se oli jo aikaisemmin tuttu siellä, mutta ainoastaan lääkkeenä. Sitten ryhtyivät Englantilaisetkin sitä viemään sinne. Molemmat kansat alkoivat kilpailla.

Jo v. 1780 oli kaksi ooppiumilla lastattua laivaa Maka'on satamassa. Sieltä sitä salaa ja vähitellen kuletettiin sisämaahan. Kymmenen vuoden kuluttua tuotiin sitä jo 4,000 arkullista.

Hallitus oli ryhtynyt kauppaa vastustamaan. V. 1770 kirjoitti katolinen piispa Reynold näin:

"Kiinan keisari on tuominnut tulen omaksi jokaisen ooppiumia kulettavan laivan."

Vielä kuolinvuoteellaan oli Kien Long keisari julistanut ooppiumin tuomisen ja levittämisen luvattomaksi.

Kia King keisari ankarasti vastusti tätä kauppaa kielloilla v. 1809 ja 1820. Jälkimäisenä vuotena annettu julistus tuomitsi kuolemaan jokaisen ooppiumin kulettajan ja nauttijan. Niin ankarasti pantiin laki täytäntöön, että kaupasta olisi tullut loppu, elleivät Englantilaiset olisi tulleet väliin. He lähettivät sotalaivan Kantonin satamaan ja suojelivat salakulettajia. Tao Kuang keisari maansa hallitsijana ja kansansa isänä koetti estää, mutta turhat olivat ponnistuksensa. Jos virkamiehet olisivat yksimielisesti olleet hänelle uskollisia, olisi vihollisten tekemää tuhoa voitu vähentää, jollei kokonaan estää, mutta itsekkäisyyden ja omanvoitonpyynnön uhreja oli useimmat heistä. He salaa levittivät tulta, jota jalo hallitsija tahtoi tukahduttaa.

V. 1839 lähetti keisari erään korkea-arvoisen virkamiehen Kantoniin hävittämään sinne tuodun ooppiumin, jota oli siellä pari kymmentä tuhatta arkullista. Hän upotti myrkyn mereen, mutta yön hiljaisuudessa voitonhimoiset kaupungin virkamiehet korjasivat siitä osan ja lähettivät sisämaahan.

Tästä hävityksestä Englannin hallitus vaati hyvitykseksi 6 milj.
Meksikon dollaria ja kun Kiina ei suostunut maksamaan, julisti Englanti
Kiinalle sodan ja niin syttyi n.k.

Ensimäinen ooppiumisota,

joka alkoi Kesäk. 5 p. v. 1841 Tinghai nimisen kaupungin pommittamisella. Englanti miehitti useat kaupungit. Naanking joutui myöskin piiritystilaan, mutta lunasti itsensä 3 miljoonalla dollarilla. Rauha tehtiin Naankingissa v. 1842. Kiinan täytyi avata useita kaupunkeja ulkomaalaisille. Sen täytyi luovuttaa Hongkongin kallioinen saari Englannille ja maksaa hävitetty ooppiumi ja suorittaa sotakulungeista 21 milj. dollaria.

Kun Englannin hallituksen edustaja, Sir Henry Pottinger vaati keisarin laillistuttamaan ooppiumikaupan, kerrotaan keisarin lausuneen:

"Se on totta, etten voi estää myrkyn tuomista valtakuntaani, mutta ei mikään voima voi pakoittaa minua hankkimaan tuloja kansaani kurjuuteen syöksemällä."

Kun Englantilaiset saivat Hongkongin saaren omakseen, niin sittenkös ooppiumia alkoi tulvata maahan! Sinne pakeni manterelta paljon roistokansaa. He tulivat Englantilaisten alamaisiksi. He, harjoittaen salakulettajan tointa, saivat nyt rohkeasti liikkua Englannin lipun turvissa.

Eräänä päivänä ampuivat Kiinalaiset "Arrow" nimistä, Englannin lipulla varustettua salakulettaja-venettä. Siinä oli Englantilaisten mielestä kylliksi syytä sodan alkamiseen. He alkoivat pommittaa Kanton nimistä kaupunkia ja siten oli

Toinen ooppiumisota

syttynyt. Ranska tuli Englannin avuksi. Yhdistetyin voimin tuhosivat rantakaupunkeja ja marssivat Pehking'iin, valtakunnan pääkaupunkiin ja pakottivat silloin keisari Hsien Kong'in — laillistuttamaan ooppiumikaupan! Rauha tehtiin Pehkingissä v. 1860. Kiinan täytyi maksaa Englannille 10 milj. ja Ranskalle 6 milj. dollaria, sekä avata useita kaupunkeja ulkomaalaisille.

Kiinan hallitus hädissään ryhtyi vieläkin vastustamaan "jang tuun" s.o. ulkomaalaisen roskan, — joksi he ooppiumia kutsuvat — maahan tuomista. Se julisti kotimaisen ooppiumin valmistuksen luvalliseksi siinä toivossa, että saisi siitä kilpailijan ja siten vähitellen poistuisi ulkomaalta tuotu myrkky, tai ainakin vähenisi sen maahan tuonti.

Heti Pehkingin rauhan jälkeen aukeni kapakoita kaikkialla. Ollessani Jangtsheossa sanottiin siellä olevan 3,000 kapakkaa! Kiinaan tultuani v. 1893 kertoi eräs Austraalialainen lähetyssaarnaaja seuraavaisesti:

"Kymmenen vuotta takaperin oli ooppiumin polttaminen häpeällinen teko ja siksi sitä poltettiin salaa. Nyt ei kukaan häpeä sitä. Silloin matkustin Kueitsheo nimiseen maakuntaan. Kaikkialla näin riisivainioita ja siellä, täällä pienen saran unikkoa eli valmua. Nyt on toisin. Valmua kasvatetaan kaikkialla ja siellä, täällä näkee viljavainioita."

Seuduilla, joissa ooppiumia valmistetaan ja nautitaan, kansa köyhtyy köyhtymistään. Tämä myrkky on voimallinen verrattain lyhyessä ajassa hävittämään yhtä hyvin ruumiin, kuin sielunkin voimat. Se heikontaa ruumiin ja vähentää työkyvyn. Se poistaa ruoka- ja työhalun. Se tylsyttää järjen ja kuolettaa omantunnon. Sadat tuhannet lahjakkaat miehet ovat sen kautta vajonneet kurjuuteen.

Ooppiumi ei saata raivostuneeksi nauttijaa, mutta tekee hänet tylsäksi ja raukeaksi. Rahvas polttaa kotimaista. Se ei ole niin raukaisevaa, kuin Indiasta tuotu ja luultavasti on muilla aineilla laimennettua. Venemies, joka sitä nauttii, heittäytyy noin puoleksi tunniksi pitkälleen. Poltettuaan, nousee hän työhönsä jälleen. Samaten tekevät tuolinkantajat ja kärrintyöntäjät. Polttajan täytyy olla makaavassa asennossa, molemmat kädet vapaana piipun hoitelemiseen.

Nykyään tuskin löytynee niin pientä kylää Kiinassa, jonne ei tämä tuhoava myrkky olisi löytänyt tien. Sitä on saatavana kaikkialla. Tuskin löytynee perhettä, joka ei olisi sen kanssa tekemisessä. Sitä taritaan vieraallekin. Idässä ollessamme meille hyvin usein tarittiin ensin ooppiumia, sitten tupakkaa ja viimeksi teetä! Useasti meille näytettiin pienessä vaskikattilassa lämmitettävää ooppiumia ja sanottiin: "tämä on tuotu teiltä!"

Lukemattomat ihmiset ovat murhanneet itsensä tällä myrkyllä, jota on niin saatavana, että lapsetkin voivat sitä ostaa. Ihmiset ja etenkin naiset, nauttivat sitä lopettaakseen elämänsä. Eräs lähetyssaarnaaja asui 15 kuukautta eräässä kaupungissa. Sillä ajalla tapahtui siellä 200 itsemurhan yritystä. Moni kuoli, ennenkun hän kerkesi apuun.

Tuttavani ovat nähneet että äidit pyyhkäsevät sylilapsen huuliin ooppiumia lapsen itkiessä, siten vaiettaakseen häntä. Ooppiumin orja myy vaimonsa ja lapsensa saadakseen varoja himojensa tyydyttämiseen. Tunsin miehen. Ylhäisen virkamiehen poika hän oli, mutta niin vajonnut kurjuuteen, että oli miltei mahdoton uskoa, mitä hänen entisistä oloistaan kerrottiin. Hän oli lukenut mies, lahjakas ja viisas mutta himot olivat sortaneet hänet. Hän kävi usein meillä. Hän oli myynyt kaikki mitä ikänä hänellä oli ollut ja varmaankin hän kuoli kadulla, kuten ooppiumin orjat tavallisesti. Hän oli niin alentunut, että hän ei enään ymmärtänyt puhetta. Katsella tuijotti vaan eteensä ja ärisi. — Kaikkialla näkee kalpeita, laihoja ihmisiä, joiden silmät ovat sameat, hampaat mustuneet ja ääni käheä.

Kiinassa on jo vuosikymmeniä elänyt eräs Englantilainen virkamies, Sir
Robert Hart. Liikutuksetta ei voi lukea hänen sanojaan, joilla hän
koettaa esilletuoda isänmaataan rakastavaisen Kiinalaisen ajatuksia.
Hän sanoo:

"Me, Kiinalaiset, emme kutsuneet teitä, ulkomaalaisia tänne. Omasta tahdostanne tulitte tänne merien ylitse ja tunkeuduitte maahamme. Me suostuimme kanssanne kaupankäyntiin. Milläs te meille sen palkitsitte? Luvalliseen kauppaan lisäsitte ooppiumin salakuletuksen ja kun me koetimme sitä estää, rupesitte te sotimaan. Me emme kiellä sitä tosiasiaa, että ooppiumia nauttivat kansalaisemme kannattivat sitä kauppaa, mutta ooppiumin nauttiminen ja kauppaaminen oli kielletty. Me huomasimme, miten se turmeli meitä ja nieli rahamme. Me koettelimme houkutella teitä luopumaan siitä, mutta kaikki oli turhaa. Silloin meidän täytyi ruveta itseämme puolustamaan ja — sota syttyi. Me emme olleet sotijoita. Te voititte ja rauhanteossa te sanelitte ehdot, joihin meidän oli suostuttava.

"Siinä saitte Hongkongin ja monta kaupunkia avattiin teille, mutta — ooppiumikauppa jäi vieläkin luvattomaksi! Rauhallista kanssakäymistä kesti useita vuosia, mutta sitten alkoi Hongkong tuottaa meille huolta. Ollen lähellä rantojamme ja virtojamme, tuli se salakuletuksen keskuspaikaksi ja asuntopaikaksi lukuisille kansalaisillemme, joista useat olivat kunniansa menettäneitä, eivätkä uskaltaneet manterella asua. He tulivat teidän alamaisiksenne. Te annoitte heille lippunne. He olivat yhtenä päivänä Englantilaisia, toisena Kiinalaisia. Tästä tuli sitten 'Arrow' sota, uusia avatuita satamia, uusia sopimuksia, laillistettu ooppiumikauppa, uusia huolia ja vaikeuksia.

"Pienimmänkin erehdyksemme olette pitäneet rauhanrikkomisena. Sen sijaan, että olisitte käyttäytyneet ystävällisesti ja kunnioitusta ansaitsevalla tavalla, te solvaatte meitä ja vaaditte korvausta. Teidän laillistuttama ooppiumikauppa on tuonut kirouksen jokaiseen maakuntaan ja teidän kieltäytymisenne sitä rajoittamaan ja vähentämään, on pakottanut meidät vaarallisen apukeinon käyttämiseen. Olemme laillistuttaneet kotimaisen ooppiumin viljelemisen, valmistamisen ja kauppaamisen, mutta ei siksi, että hyväksymme sen, vaan kilpailijaksi teidän myrkyllenne ja sen poisajajaksi ja se ajaa sen pois! Kun meillä sitten on tekemistä ainoastaan kotimaisen tuotteen kanssa ja kauppa omissa käsissämme, toivomme sen voivamme pysäyttää omalla tavallamme!"

Hirvittävä tosiasia on se, että kuningatar Viktorian hallitusaikana kuletettiin Kiinaan Indian oppiumia niin paljon, että joka tunnin osaksi tuli puoli tonnia!

Yhdysvaltain hallitus on ankarasti kieltänyt alamaisiaan osanotosta tähän kauppaan. He eivät saa sitä laivoissaankaan kulettaa.

Yhdysvaltain lähetystön tulkki, herra Holcombe, kertoo kerran jutelleensa Kiinan etevän valtiomiehen, Lii Hong Chang'in (lue Tshang) kanssa tästä Yhdysvaltain hallituksen kiellosta. Silloin oli Lii Hong sanonut:

"Olen katsellut ulkomaalaisia ja olen ollut heidän kanssaan tekemisissä jo vuosikausia. Olen lukenut Raamattuanne, johon te uskotte. Siinä olen nähnyt saman kaltaisen ohjeen, jonka Kong fuutsirkin opetti. Tämä on ainoa kerta, jolloin ulkovaltain hallitus on sitä noudattanut ollessaan tekemisissä Kiinan kanssa."

Mikä se kultainen ohje oli?

Se on tämä:

"Niinkuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te samaten heille."

PIIRTE1TÄ USKONNOISTA, HISTORIASTA JA LÄHETYSTYÖSTÄ.

I:nen Luku.

Uskonnollinen kansa

ei Kiinan kansa ole. Kaikkialla on temppeleitä, mutta niiden ruohoittuneet pihamaat todistavat niissä kävijäin vähyydestä ja niiden rappiotila ihmisten välinpitämättömyydestä. Enemmistö käy niissä vaan tavan vuoksi.

Suurin osa kansasta tunnustaa Fuhn eli Buddhan oppia, joka tuotiin Indiasta. Siihen aikaan kun Jeesus tuli maailmaan, eli Kiinassa Ping Tii niminen keisari, joka lähetti lähettiläitä länteen selkoa ottamaan siellä olevasta suuresta opettajasta, josta hän oli kuullut. Lähettiläät saapuivat Indiaan, kuulivat Buddhasta ja pakisivat kotimaahansa, pyhät kirjat, opettajat ja epäjumalat muassaan.

Tätä uutta oppia alettiin levittää, mutta hitaasti se edistyi ensiaikoina. Fuhn oppi vaatii yksinäistä elämää ja siten hajoittaa perheet, katkoo kaikki sukulaissiteet. Munkit ja nunnat asuvat temppeleissä, jotka ovat samalla luostareita. Heidän on luovuttava kaikesta. Heillä ei ole isää, ei äitiä, ei sisaria eikä veljiä. He ovat yksin maailmassa ja valan tehtyään, ovat he kuolleet maailmalle! Ei heistä puhuta eikä heitä kysytä. He ovat Buddhan pappeja ja papittaria. Pappeja kutsutaan "hoo shang" ja papittaria "niikuu."

He ovat halveksittuja ja ainoastaan rahvas turvaa heidän apuunsa. Alempiarvoiset papit kulkevat kerjäämässä, luvaten kaikenlaista rikkautta antajalle ja jolleivät apua saa, niin manaavat pahemmin kuin Joukahainen Väinämöistä! Sanovat voivansa sulkea taivaan ja avata helvetin. Siinä aukenee tiukinkin koura, ainakin pelosta, jos ei halusta.

Moni mies, ruunun kouraa välttääkseen, ajattaa tukkansa, pukeutuu hooshangin laajaan viittaan ja niin on pappi valmis! Kun joku kuolee, kutsutaan papit "kirjaa lukemaan", jotta kuolleen sielu kiirastulesta, tai muusta vaivanpaikasta, pois pääsisi. Suletuin silmin ja ruumistaan huojustellen lukevat he ja jos kysyt:

"Ymmärrättekö mitä luette?" vastaavat he:

"Kah, se on jumalain kieltä, kukas sitä ymmärtää!"

Kang Hsii keisari eräässä esitelmässään hyvin ankarasti puhuu Buddhan papeista, leimaten heidät tuhoatuottavaksi joukkioksi. Kovin sanoin nuhtelee hän isiä ja miehiä siitä, kun antavat

suuren vallan vaimoillensa, luvan laajan lapsillensa, perehellensä peräti, kulkea kylän kujilla, tepastella temppeleissä valkosukissa, päät kukissa, tuolla tyhmäin tungoksessa, pahain pappien parissa.

Yhtä ankarasti arvostelee hän Tao pappejakin, joita kansa nimittää "tao sir." Tao-oppi on alkuaan Lao nimisen ajattelijan järjestämä uskonto. Lao eli Hoonaanissa noin v. 640 e.Kr. Hän puhui "sanasta" (tao) josta kaikki on alkunsa saanut. Hänen oppilaansa järjestelivät hänen opetuksiaan hyvin salaperäiseksi ja monimutkaiseksi niin että jälkimaailman on ollut vaikea saada selville niiden alkuperäisyyttä. Tämänkin uskonnon mukaan on yksin eläminen autuuttava. Sen papit ja papittaret asuvat temppeleissä ja ovat suuremmassa arvossa pidetyt. He eivät aja hivuksiaan, ovat rikkaampia kuin Buddhalaiset papit. Jälkimäisillä ei ole ylipaimenta, mutta edellisillä on piispa, yhtä voimallinen kuin paavi ja vieläkin voimallisempi, sillä jumalatkin ovat hänen valtansa alla! — Epäjumalat ovat molemmilla yhteiset. Niitä on savisia, puisia ja paperille maalattuja.

Paitsi näitä kahta pääuskontoa, on Kiinassa paljon lahkoja, mutta uskonnonvapauden vallitessa ei sorrosta tiedetä.

Molemmat uskonnot vaativat uhreja. Uhrit ovat enimmäkseen verettömiä nim. rahaa, ruokaa, suitsutusta, mutta on veriuhrejakin.

Matkustin kerran Kuangsin virralla. Virta teki mutkan ja rannalle, juuri mutkan kohdalle, oli rakennettu temppeli. Lähestyessämme sitä, venemies vaikeni, eikä vastannut kysymyksiini. Juhlallisesti nousi hän, pukeutui valkoiseen nuttuun ja ottaen veneen keulasta kauniin, valkoisen kukon, meni perälle venettä, katkasi linnulta kaulan, pyyhkäsi verta ankkuriköyteen, mastoon ja moneen muuhun paikkaan. Kolmasti langettuaan kasvoilleen, hän riisui nutun päältään ja alkoi puhella.

"Miksi uhrasitte tässä paikassa?" kysyin.

"Siksi, kun juuri tässä kohden jokea asuu jumala, ahnas ja paha. Jollei sille uhraa valkoisen kukon verta, niin se kaataa veneen!" sanoi mies. Poikalapsen synnyttyä rientää isä temppeliin uhratakseen siellä kanan tai kukon verta. Jongsinissa, jossa asumme, on kaupungin suojelusjumalan kuva rumasti tahrittu verellä.

Kävin kerran temppelissä, jossa uhrattiin kanoja, kukkoja, ankkoja ja vasikoita. Siellä oli hedelmän, makeisen ja uhrieläinten myyjiä istumassa pöytiensä ääressä. Saviset jumalat olivat matalan aitauksen takana, jonka edessä uhrieläin tapettiin ja sen veri vuodatettiin maahan.

"Miksi uhraatte verta?" kysyin yhdeltä.

"Tämä puusaa rakastaa verta", vastasi hän. —

Aamun tultua, päivän päättyessä ja matkalle lähtiessä uhrataan tavallisesti vaan suitsutusta. Pieneen, porolla täytettyyn astiaan pannaan pystyyn pari, kolme hienoa tikkua ja niiden hiljalleen palaessa kohoaa vähän hyvältä tuoksahtava savu.

Usein olen nähnyt temppelien oven yläpuolella sanat: "juu kiu, pih ing" jotka vastaavat Vapahtajan sanoja: "anokaa, niin teille annetaan". Muutamissa temppeleissä on jumalia kymmenittäin. Yleisempiä ovat Buddha eli Fuh, rikkauden jumala ja laupeuden jumalatar. Tältä jumalattarelta äidit rukoilevat "poikalapsia". Muutamissa temppeleissä on tarjona pieniä savinukkeja, joita naiset tuovat kotiin ikäänkuin takaukseksi pyynnön täyttämisestä. Onhan siitäkin pieni sivutulo papeille! Katselin erästä savesta tehtyä laupeudenjumalatarta. Meressä uivan, hirveän suuren lohikäärmeen pään päällä se seisoi. Hooshang lennätti ruohomaton ja sanoi minulle: "rukoile jumalatarta!"

Monasti matkoillani näin tiepuolessa kivisiä lehmiä. Kysyttyäni mitä varten niitä oli tehty, kerrottiin niiden parantavan ihmisiä. Jos päänkipua kärsivä hankaa päätään kivilehmän päähän, poistuu kipu.

Temppeleissä olevien isojen jumalien selässä on pyöreä reikä, josta jumalassa asuva henki pääsee vapaasti poistumaan, jos kylälle mieli tekee! Varkaille se on varsin mieluinen laitos, sillä sen kautta tuppaavat he varastetut tavarat jumalan vatsaan. Se onkin mainio piilopaikka niille, sillä eiväthän muut uskalla mennä niitä sieltä kopeloimaan! Tavaroista tasajakoa tehdessään peittävät varkaat vaatteella "puusaan" silmät, jottei se näe heidän tekoaan. Yksinäiset, autiot temppelit ovatkin varasten pesinä.

Valistuneemmat oppineista eivät välitä näistä "puusista", mutta jumaloitsevat Kongia ja hänen opetuksensa onkin valtionuskontona. Siinä ei tarvita mitään papistoa. Kansanisät uhraavat hänelle ja hänen neuvoaan noudattaen, koko kansa isien hengille. Taivas ja maa on jumalallisen kunnioituksen esineenä. "Taivas on isä ja maa on äiti", sanoo Kiinalainen.

Niin Tao, kuin Fuh papitkin koettavat vaikuttaa kansaan peloittamalla heitä helvetin tuskilla. Jongsinin kaupungin suojelusjumalan pihamaalla on koko joukko pieniä huoneita, joissa havaannollisesti näytetään kadotuksen kauhut. Kukin eri huone esittää eri osastoa helvetissä. Joka osastossa on tuomari apulaisineen ja tuomittavat. Valehtelijalta leikataan kieli, panettelijalta hakataan korva j.n.e. Toisissa kaupungeissa on taivaskin nähtävänä! —

Jumalat ylipäänsä ovat rumat, peloittavat. Niitä lahjoitaan etteivät tekisi pahaa. Kävin puusepän työhuoneessa, jossa tehtiin "puusia." Sielläkös oli jumalia jos jonkinlaisia! Pienemmät olivat hyllyillä, niinkuin kauppatavara ainakin.

Kiinalaiset pelkäävät pahojahenkiä ja koettavat suojella itseään niiltä. On eräs päivä, jolloin sanotaan pahojenhenkien manalasta tulevan ikäänkuin huvimatkalle tänne maan päälle. Ne kulkevat joukoissa kaduilla ja kujilla. Kenen tuvasta tuli tuikkaa, sinne tunkeutuvat tuhon tekoon, ja siitä syystä tuona onnettomuuden päivänä ei uskalleta tulta sytyttää kadun puoleisiin huoneisiin. Jos sytytetään, niin suletaan ovi!

Virkamiesten, varsinkin kaupungin hallitsijan, täytyy, ainakin kerran kuukaudessa, käydä kaupungin suojelusjumalan temppelissä. Jollei hän sitä tee, syyttää kansa häntä onnettomuuden tultua.

"He etsivät sielua!"

Aurinko oli mailleen mennyt ja pimeys peitti seudut saapuessamme Anren nimisen kaupungin satamaan. Hapuroimme kaupungin ulkopuolella. Kulimme kohti kaupungin porttia. Juuri portin luona kulki mies ja nainen edellämme. Nainen kulki kumarruksissa, lyhty kädessä ja mies seurasi häntä samallaisessa asennossa. Vaimo mainitsi tytön nimen, huutaen häntä kotiin, johon mies äänekkäästi vastasi.

"Mitä he etsivät?" kysyin matkakumppaniltani.

"He etsivät sielua!" vastasi hän.

"Etsivät sielua;" toistin ja pyysin hänen selittämään asiaa. Hän sanoi:

"Me Kiinalaiset ajattelemme ihmisellä olevan kolme sielua. Yksi sieluista jää kotiin, toinen menee hautaan ja kolmas tuonelaan. Nyt on tuon vaimon lapsi hyvin sairas ja yksi hänen sieluistaan on jo mennyt pois, senvuoksi vanhemmat sitä etsivät ja kutsuvat takasin."

Kiinalaiset ajattelevat ihmishengen kuolemattomaksi ja uskovat

Sielun vaeltavan

tämän maailman ja tuonelan väliä aina yhä uudelleen. Jos hän oli hyvä ihminen, palajaa hän tänne ihmisenä ja syntyy rikkaassa kodissa, mutta jos oli pahaa tehnyt, syntyy hän köyhäksi, sokiaksi, kuuroksi tai muuten raajarikoksi. Jos hän oli suuria syntejä tehnyt, palajaa hänen sielunsa asuakseen koiran, kissan, sian tai jonkun muun eläimen ruumiissa. Nykyinen elämä on vaan edellisen jatkona. Mitä ennen kylvi, sitä nyt niittää. Synkkä on monen elämä! Ainoana keinona tuomionalaisesta elämästä pääsemiseen ovat hyvät työt, mutta mitenkäs köyhä, rahaton niitä tekee? Köyhiä pitäisi auttaa, rakennuttaa siltoja, korjauttaa teitä y.m. suuria töitä toimitella, mutta milläs niitä teet? Nyt on jo tila tukala ja tukalampi tulee, kun tänne takasin laitetaan tuolta manalan majoilta. Entäs jos sitten pitää koirana kuleksia! — Surkeatahan se on, mutta minkäs sille voi! Ehkä kuitenkin kohtalo lievenisi, jos jättäisi lihan syönnin. Saisi ehkä sitten, takasin tultua, täällä maailmassa pienen peltotilkun! —

Pojattomien naisten tila on säälittävä. Heitä odottaa kauhea kadotus heidän syntisyytensä tähden. Leskille voi vielä jonkinlainen huojennus tapahtua, jos sulkeutuvat luostariin, rupeavat nunnaksi, eivätkä syö lihaa. Miehillä tietysti on enemmän toivoa tulevaisesta onnesta vaikka leskeksi jäätyään uudelleenkin avioliittoon menevät. Se teko ei tee heitä autuudesta osattomaksi, vaikka se naiset syöksee kadotuksen syvimpään kuiluun! Avioliitossa olevat, pojattomat vaimot viettävät ilotonta elämää.

Pimeys, pimeys vallitsee Kiinassa! Oppineet ja oppimattomat ovat vajonneet öiseen hämärään. Jo on kulunut vuosia siitä, kun Kihanista:

Onni karkasi!

Vuosi vuodelta pidettiin tutkintoja, mutta ei yksikään suoriutunut niistä. Mikäs siihen on syynä? kyselivät viisaat miehet. Se ja se mies, tuo ja tämä, he kaikki olivat lahjakkaita ja ahkeria ja näiden ahkerien, lahjakasten luku nousi satoihin, — siis syy ei ollut — miehissä, vaan jossain muussa. Mietittiin, tutkittiin ja viisasten siinä neuvotellessa, huomattiinkin todellinen syy. Onni oli paennut kaupungista! Kun vyyhdestä kerran pää saatiin käsiin, kyllä se sitten selveni ja karkurin jälille päästiin kun päästiinkin! Ovelapa se karkuri olikin! Ei kiivennytkään muurin ylitse tai salateitä myöten hiipinyt kaupungista, ei, vaan se meni sieltä, mistä muutkin rehelliset! Kaupungin syrjäisemmästä portista se pujahti ulos muiden menijäin tavalla. Ulos, maailmaa katselemaan sekin halusi, mutta varmaan sai viestin viisasten tuumista ja kulkusalla olo ei taitanut varsin hauskaa olla, koska kiiruhti takasin. Karkuri kerkesi kaupunkiin ennenkun tuo portti muurattiin umpeen. Seuraavana vuotena tuntuivat seuraukset onnen palajamisesta, sillä miehet suoriutuivat tutkinnoissa mainiosti! Pidättääkseen seikkailuhaluisen onnettaren kaupungissaan, eivät Kiinalaiset enään uskaltaneet tuota vaarallista porttia avata ja vielä tänäkin päivänä se on ummessa! Eikä ole hyvä avatakkaan, sillä kukas tietää, mikä ajatus taas pälkähtäisi "onnen" päähän! Parempi on varoa, kuin katua!

Kiinalaisten uskonnot eivät anna mitään niitä tunnustaville, vaan vaativat heiltä paljon. Ei epäjumalia, eikä isien henkiä voi lähestyä antimitta, rahatta. Toisin on Jeesuksen opin laita. Se taritsee, lahjoittaa, rahatta, hinnatta. Se ei tee eroa rikkaan ja köyhän välillä. "Joka tahtoo, hän tulkoon, ottakoon!" Ne jättävät köyhät osattomaksi, mutta Jeesus tuli "köyhille saarnaamaan hyvää sanomaa". Naisille ne eivät lupaa autuutta, jolleivät ole äitejä, mutta Jeesus kutsuu yhtä hellästi heitä luokseen, kuin miehiäkin.

Kaikki se hyvä, mitä pakanain suuret opettajat ovat opettaneet, on verrattava kuun valoon. Paljon totuutta, jaloja ajatuksia ovat he antaneet perinnöksi kansalleen, mutta niistä on puuttunut elämä. Jeesus tuli valkeudeksi maailmaan. Hänen opetuksissaan on lämpöä. Ne synnyttävät elämää. Kuunvalo on ihana, mutta se ei voi sulattaa jäitä, eikä hävittää hankea. Ihanimpana kuutamoyönä on luomakunta kuollut. Parhain, puhtain siveysoppi ei voi antaa elämää, ei synnyttää ihmistä uudestaan. Sen valossa näemme hämärästi tien, jota olisi kulettava, mutta se ei anna voimaa kulkea sillä.

Sanoma Jumalan rakkaudesta vaikuttaa henkiin herättämällä. Se avaa silmämme näkemään, miten Jumala meitä rakastaa, tahtoo pelastaa, tehdä osalliseksi omasta onnellisuudestaan. Siunattu evankeliumi! Missä se uskotaan, siellä se osoittautuu Jumalan voimana, siellä se sytyttää sydämiin tulen, rakkauden tulen.

Kiinalaiset tarvitsevat kuulla Jeesuksesta, maailman Vapahtajasta, sillä he "kulkevat eksyksissä ja ovat niin nääntyneet kuin lampaat, joilla ei ole paimenta."

II:nen Luku.

Kyllä muurahaisilla on kesällä kiire, mutta tuskin kiireempi, kuin
Kiinalaisilla

Uudenvuoden edellä,

joka on heidän suurin, tärkein ja rakkain juhlansa, todellinen kansallisjuhla. Sen lähetessä kasvaa kihu kaupungeissa. Maalaiset tuovat sinne tavaroitaan niistä saaduilla rahoilla ostaakseen juhlatarpeita. Koo nien! koo nien! (uusivuosi, uusivuosi) kaikuu kaikkialla. Jokainen, joka vaan voipi, hankkii uudet vaatteet. Kenen varat eivät siihen riitä, riittävät ne ainakin vaatteiden vuokraamiseen. Vieraillaan sitten lainatuissa puvuissa! Kerran uudenvuoden päivänä lähestyi kotiamme hienosti puettu mies. Hämmästyneinä katselimme komeaa tulijaa ja suureksi huviksemme tunsimmekin hänessä "opettajamme!" Mies "potraili" lainatussa satininutussa!

Vuoden viimeisinä päivinä vilisee kaupunki velallisista, jotka koettavat piiloutua velkojiltaan. Maassa vallitsevan tavan ja lain mukaan, pitää velat olla suoritetut ennen uudenvuoden alkua. Lainanantaja etsii velanottajaa ja tämä koettaa kätkeytyä. Jos hän voi kätkeytyä uudenvuoden aamuun asti, on hän ahdistuksesta vapaa.

V. 1896 vietimme Kiinalaisten uudenvuoden Kaojuu nimisessä kaupungissa. Aattopäivänä, iltapuolella, tultiin meitä hakemaan taloon, jossa isäntä oli ottanut ooppiumia. Mies makasi liikkumattomana kun tupaan tulimme. Pyynnöstämme palvelijamme pani vettä hänen suuhunsa nähdäksemme josko hän voi lainata, mutta sitä ei mies enään voinut tehdä. "Emme voi häntä auttaa", — sanoimme, "mutta Jeesus voipi ja me tahdomme rukoilla Häntä hänen puolestaan!"

Kuolevaisen äiti hartaasti pyysi rukoilemaan, mutta hänen vaimonsa kiljasi: "eikä tarvitse rukoilla! Kuolkoon!" Surkea itku ja parku kuului talosta, lähdettyämme kotiin, jossa sydämestämme pyysimme Herran Jeesuksen armahtamaan miesparkaa, joka jo oli näennäisesti ihmisavun ulkopuolella.

Joutui ilta. Mies makasi tiedottomana. Äiti kutsutti "hooshangit" messuamaan, jotta kuolevaisen sielu ei kiirastuleen joutuisi ja murheen murtamana pani pötyä pöytään, kantoi ruokaa kaikenlaista heidän syötäväkseen. Papit vuoroin söivät, vuoroin höpisivät. Antaapas olla! — Siinä, silmät ummessa loilotellessa, jo kuului liikettä nurkasta, jossa sairas makasi. Katsahtavat sinne. Voi kauhua! — mies kaapsahtaakin ylös! Jo vaikeni pappien pomina ja taakseen vilkasematta paljaspäät livistivät tuvasta ulos, minkä kerkesivät. Äidin iloksi ja eukon suruksi parani mies. Velkojen tähden hänkin oli ottanut myrkkyä.

Sydämestämme kiitimme Jumalaa miehen parantumisesta.

Tämän juhlan aika on oikea itsemurhien aika. Toinen tärkeä tehtävä uudenvuoden edellä on

Keittiöpuusaan

taivaaseen lähettäminen. Se tapahtuu paria viikkoa ennen. Tämä jumala on paperille maalattu ja liistaroitu keittiön uuninrintaan. Siinähän sillä onkin mainio tilaisuus katsella talon naisten pahoja tekoja, kuulla heidän kaikki riidat ja panetukset. Ennenkun "laojee" taivaaseen lähtee talon pahoista pakisemaan, pidetään sille pidot, jottei siellä kovin kantelisi! Taritaan sille kanan ja sian lihat, makeiset, hedelmätkin, tietysti aina varojen mukaan. Kun "puusaa" on syötetty, juotettu, poltetaan se. Kuukauden kuluttua ostetaan uusi ja sanotaan sen taivaasta palanneen. Kolmas tärkeä tehtävä on

Huoneiden puhdistus.

Vuotuiset no'et ja pölyt karistellaan ja pyyhitään pois. Pihamaat raivataan, ainakin oven alta, jos ei kaikkialta. Työt lopetetaan. Koulut ja kaupat suletaan.

Koittaa tuo ikävöity, toivottu ilta. Myöhään yöhön kuuluu kaduilta
tr- tr- tr- ääni ja vasta puoliyön aikaan tyhjentyvät ne ihmisistä.
Elämä poistuu ovien taakse. Haudan hiljaisuus vallitsee kaikkialla.
Koittaa aamu.

Uusi vuosi on tullut!

Öinen hiljaisuus jatkuu. Kaduilla liikkuvat ainoastaan kerjäläiset ja kodittomat koirat. Miehet rientävät tervehtimään esi-isien henkiä. Hiljaista on kodissa. Pahin riitapukarikin hillitsee silloin kielensä ja tuskin kuuluu pahaa sanaa koko maassa — tänä ilonpäivänä!

Iltapäivällä lähtevät miehet kyläilemään, mutta naiset pysyvät kotosalla toiseen tai kolmanteenkin päivään asti.

Iloisia, hymyileviä ihmisiä tulvehtii kaduilla. "Konghsi! konghsi!" sanoen tuttavat onnittelevat toisiaan, kumartelevat, puristelevat omia käsiään. Taivaan kaaren kaikki värit loistelevat mitä miellyttävimmässä sekasotkussa kaupunkien kaduilla ja kylien kujilla! Silkkiset puvut, maalatut posket, kukitetut päät, naureskelevat ihmiset — kaikki tuo saattaa leikilliselle tuulelle muukalaisenkin.

Vieraillaan ensin omassa ja sitten naapurikylissä. Vieraita tulee ja menee. On niin kovin hauskaa! Kiirettä ei ole kellään. Teetä juodaan, makeisia ja hedelmiä syödään, tupakoidaan ja jutellaan tuntikausia sitten, kun ensimäinen ilonkuohu on ohitse. Iloa, iloa, iloa on kaikkialla. Murheita ei muisteta, sillä onhan nyt "koo nien!"

Katsoi, minne katsoi, kaikkialla näkee punaisia paperilevyjä. Niitä on ovilla, seinillä, patsaissa, kantotuoleissa, kärreissä, veneissä. Mihin on kirjoitettu jonkun viisaan miehen lauselma, kuhun taas joku toivotus, esim. kaikki asiat menköön mieleni mukaan.

Viikon, kahden kuluttua ei ilojuhlasta ole muuta muistoa kuin puhtaat seinät ja punaisella paperilla olevat kirjoitukset. Elämä on vajonnut entiseen uraansa. Monet loistavat puvut lasketut lainaajan arkkuun tai panttilaitoksen säilytyspaikkaan odottamaan "uuttavuotta". Juhlatunne on mielestä kadonnut, naamarit kasvoilta ja kielen kahleet katkenneet.

Tsing ming

niminen juhla on keväällä, jolloin esi-isien haudat lakaistaan ja haudalle viedään ruokia. Otaksutaan henkien ottavan ne vastaan hengellisellä tavalla. Kotona sitten syödään takasin tuodut herkut, mutta valerahat ja paperivaatteet poltetaan haudalla.

Jokien, järvien ja ylipäänsä vesien tienoilla asuvaiset viettävät erästä juhlaa, jolloin soudellaan pitkässä, kapeessa, monilla airoparilla varustetussa veneessä. Soutajat ovat paikkakunnan nuoria miehiä. Puolialastomina, koristeltuina, he soutavat tarmonsa takaa, ikäänkuin rientääkseen jonkun hukkuvan avuksi. Paikkakunnan kauppiaat syöttävät ja juottavat heitä. Tätä juhlaa vietetään erään valtiomiehen muistoksi. Hän eli 5:llä vuosisadalla j.Kr. Häntä syytettiin viattomasti ja eroitettiin virasta. Palattuaan kotikaupunkiinsa Huunaanissa, meni hän veneellä keskelle jokea, hyppäsi veteen ja hukkui. Sureva kansa etsi häntä kauvan ja etsii vieläkin!

"Viidennen kuukauden juhla" on meidän Kesäkuussa. Silloin kumarretaan aurinkoa.

Syyskuussa on "kahdeksannen kuukauden juhla". Kuu on silloin kunnioituksen esineenä. Kadut ovat valaistut. Niille asetetaan pieniä pöytiä, joille pannaan vartavasten leivotut pullikat ja kumarretaan kuuta. Se onkin yksi jumalolennoista, mutta heikko itseään suojelemaan. Kun sattuu kuun pimeneminen, on kansalla suuri hätä. Silloin riennetään ulos, pärrytetään rumpuja ja huudetaan, jotta "taivaan koira", joka kuuhun on kiini karannut, jättäisi sen rauhaan! Sanotaan kuun pimenemisen ilmaisevan keisarin palatsissa tapahtuvia asioita. Kun taivaan kuu pimenee, silloin keisarinna koettaa anastaa mieheltään vallan! Onkos ihme, jos ihmisille hätä tulee? — — Elokuussa on "orpohenkien juhla". Monen miehen on täytynyt kuolla lapsettomana. Heidän kohtalonsa on kova. Tuonelaan tultua ei heillä ole hyvät päivät. Kempä heidän haudallaan uhraisi? — Yleisö säälii heitä. Tuskin löytynee niin matalaa majaa, jonka edustalta ei tänä juhlana palaisi pieni kasa valerahoja! Rikkaat polttavat kantokuormittain. Niin runsaasti lähetetään rahaa heille, että jos vaan tarkoin hoitavat, riittää seuraavaan juhlaan asti!

Nämät juhlat ovat yleiset. On olemassa muitakin, mutta paikkakunnallisia. Kuukauden ensimäinen ja viidestoista päivä pidetään tavallaan pyhänä. Monet pistäytyvät silloin temppelissä vaan pikimältään, suitsuttaakseen siellä.

Ennustajista

ei Kiinassa ole puutetta. Ennustaminen on pääasiallisesti sokeain tehtävä. He kulkevat kaupungilla joko yksin tai kaksin tahi jonkun näkevän johtamana. Heitä pelätään. Sanotaan heidän ennen maailmassa ollessaan olleen suuria syntisiä ja pahaintekoinsa palkkiona on nyt sokeus! Voivathan he nytkin tehdä pahaa salaisilla, "hyville ihmisille" tuntemattomalla tavalla. Heitä ei uskalleta suututtaa. Heiltä tiedustellaan tulevia tapahtumia. Naapuristossamme eli eräs emäntä. Taloon odotettiin perillistä, mutta jo ennakolta tahdottiin tietää, josko tulija oli poika. Jokaiselta sivukulkevalta tiedusteltiin sitä. Ennustajat sanoivat pojan olevan tulossa. Emäntä siitä mielissään antoi riisit, antoi rahat ja odotti ilolla pientä miestä.

Tulipa sitten taas vanha, sokea ukko ja ennusti emännälle. Hänen ennustaessa, hänen oppaansa, kymmenvuotinen poikaviikari, livistikin tiehensä, vieden ukkopahan rahat ja tavarat muassaan. Tuostakos ukko suuttui. Kadulla vanhus itkeä vollotti korkealla äänellä! Siihen kokoontui kansaa kaikenlaista. Ukko valittaen sanoi:

"Mihinkäs minä poloinen nyt joudun tässä vieraassa paikassa, kun en tunne tietä, enkä ihmisiä ja kun tuo veitikka vei vasket, vei vaatteet jättäen minut typötyhjäksi!"

"Etkös tiedä vanhus, mihin poika juosta pinkasi?" kysyin.

"Voi veikkonen, mistäs minä poloinen sen tietäisin!" sanoi ukko.

"Olethan ennustaja", virkoin.

"Olen kyllä", vakuutti mies.

"Sanoithan tuolle emännälle syntyvän pojan!"

"Niin sanoin. Poika hänelle syntyykin", sanoi ukko uljaasti.

"Ollen ennustaja, tiedät tulevaisia, jos tiedät tulevaisia, niin tottahan silloin tiedät jo tapahtuneita. Jos tiedät tuolle emännälle pojan syntyvän, niin tottahan tiedät, mihin poikanen on juossut", sanoin vanhukselle.

Hän vaikeni. — Siinä kerättiin hänelle muutamia kolikoita ja niin ukko lähti tiehensä.

On näkeviäkin ennustajia ja toimi ei liene vähemmän tuottava. Ennustaja tavallisesti istuu pienen pöydän ääressä liikerikkaalla kadulla. Kynä kädessä hän maalailee muilta kuolevaisilta salattuja sanoja niiden häntä pelolla katsoessa, jotka hänen apuaan tarvitsevat.

Monenlaiset hädät ja huolet pakoittavat ihmisten turvaamaan heihin.

III:mas Luku.

Oleskellessa Kiinalaisten keskuudessa, herää sydämessä halu tutustua heidän entisyyteensä. Lähteistä, joita on saatavana, käy selville, että Kiinan kansa on ollut olemassa jo ennen Abrahamin aikoja. Se oli jo silloin sivistynyt kansa. Noin 2,200 e.Kr. oli uudisasukkaita asettunut asumaan nykyisen Kiinan luoteiskolkkaan, Huang virran varrelle. Mistä he tulivat sitä ei voitane tarkoin sanoa. Joku tiedemies arvelee heidät Babyloniasta tulleiksi. Arvelunsa perustaa hän seuraaviin tosiasioihin:

1:ksi: Babylonia oli laaja, hyvin viljelty maa, jossa pellot kasteltiin. Niin tekevät Kiinalaisetkin.

2:ksi: Babylonialaiset kutsuivat maataan "keski-valtakunnaksi". Niin kutsuvat Kiinalaisetkin.

3:ksi: sekä Babylonialaiset että Kiinalaiset jakavat maansa historiantakaisen ajan 10:neen aikakauteen.

4:ksi: molempain kansain keskuudessa on ollut suuria tähtientutkijoita.

5:ksi: ajanlasku on samanlainen. Ensin asuen Huang virran varrella ovat he sitten vähitellen anastaneet toisten asuma-aloja, milloin asevoimalla, kulloin rauhallisella kanssakäymisellä.

Kaukaisessa muinaisuudessa sanovat Kiinalaiset olleen kolme hallitsijaa, joista kukin hallitsi tuhansia vuosia. Tuli sitten keisari, joka ihmisiä opetti asuntoja laittamaan ja toinen, joka toi tulen taivaasta ihmisten avuksi.

Kiinan kuuluisat opettajat eivät puhu kaukaisemmasta ajasta kuin Jao Keisarin ajasta, noin v. 2357-2255 e.Kr. Jao oli yksi Kiinan hyvistä keisareista. Jaon lapsena ollessa tapettiin hänen isänsä siitä syystä, kun jätti kesken maan kuivaamistyön. Jao, keisariksi tultuaan, päätti olla uskollinen virassaan. Lopettaakseen isältään keskenjääneen työn, oli hän pois kotoaan 13 vuotta! Sinä aikana kulki hän kolmasti kotinsa ohitse poikkeamatta sinne. Eräänä päivänä nousi hän ruokapöydän äärestä 10 kertaa, kuullakseen kansan valituksia. Samasta syystä keskeytyi häneltä kylpy yhtenä päivänä kolme eri kertaa.

Jao keisari tahtoi omalla esimerkillään opettaa alamaisiaan pontevaan toimintaan ja velvollisuuksiensa täyttämiseen. Olen kuullut isien kertovan Jaosta lapsilleen heitä ahkeruuteen kehottaessaan.

Toinen hyvistä keisareista oli Shuen ja kolmas Juu. Huunaan maakunnassa on eräs kallio, johon on hakattu kertomus Juu keisarin toimista.

Kiinan valtio on syntynyt pienistä, keskenään liitossa olevista valtioista, mutta kun vahvemmat aina sortivat heikompia, oli lakkaamatta rauhattomuutta ja keskinäisiä sotia. Liittovaltioiden eripuraisuudesta teki lopun

Tsin

niminen keisari, laskemalla kaikki pikkuvaltiot valtikkansa alle. Turvatakseen valtakuntaansa pohjoispuolella asuvien sotaisten Tarttariheimojen hyökkäyksiltä, rakennutti hän kuuluisan Kiinan muurin. Joka kolmas työmies lähetettiin työhön. Ruokapalkalla saivat he tehdä työtä. Kymmenessä vuodessa valmistui muuri. Se on toista tuhatta eng. penikulmaa pitkä. Se kohoaa laaksoista vuorten rinteille ja paikoin yli 5000 j. korkeille kukkuloillekin. Kun keisari oli näin turvannut valtakuntansa ulkopuolella olevia vihollisia vastaan, paisui hänen sydämensä. Hän tahtoi jälkimaailmalle luulotella olleensa Kiinan valtakunnan perustaja, mutta hänellä oli vielä yksi kukistettava vihollinen. Se oli kirjallisuus ja varsinkin Kongin ja Mong'in teokset. Nämät miehet puhuivat Kiinan entisyydestä ja heidän teoksensa olivat hävitettävät. Keisari tuomitsi ne poltettavaksi. Käskyä eivät kaikki totelleet. Kerrotaan keisarin elävänä haudauttaneen 500 oppinutta. Vainotuille kirjoille löytyi piilopaikkoja ja jos ei muualla, niin miesten "muistissa".

Tsin eli noin pari sataa vuotta e.Kr. ja Tsin suvun jälkeen nousi istuimelle Haan suku, joka siihen määrään voitti kansan rakkauden, että kansa vieläkin nimittää itseään "Haan ren" eli Haanilaisiksi. Tämän suvun hallitusaikana oli Singan niminen kaupunki, Shensii maakunnassa, valtakunnan pääkaupunkina. Kuningassuvun sammuttua oli maa taas taistelutanterena, kunnes T'ang suku otti ohjat käsiinsä v. 618 j.Kr. ja maalle koitti nyt kultainen aika. Viisain, etevin mies, joka tästä suvusta nousi, oli

T'ai Ts'ong.

Ollen kaikenlaisten sivistyspyrintöjen edistäjä ja halliten taidolla ja viisaudella, on hän voittanut jälkimaailman kunnioituksen. Hänen aikanaan tulivat Nestorialaiset lähetyssaarnaajat Kiinaan. Singan fuussa on löydetty maahan vajonnut kivitaulu, johon hakatusta kirjotuksesta nähdään lähetyssaarnaajain tulleen maahan v. 636 j.Kr. Keisari otti heidät ystävällisesti vastaan ja he saivat palatsissakin saarnata. Hänen käskystään rakennettiin heille temppeli, jossa opettivat kansaa ja suuri joukko otti sanan vastaan. Taulu oli pystytetty v. 781. T'ang suku oli kansan lemmitty hallitsijasuku ja etelässä Kiinalaiset vieläkin kutsuvat itseään T'ang ren eli Tangilaisiksi. Tämän keisarisuvun sammuttua kesti melskeitä kauvan aikaa, mutta loppuivat Song suvun istuimelle noustua. Pohjoiset naapurit olivat, pitkästä muurista välittämättä, aina uudelleen ahdistelleet Kiinaa. Maantsheolaiset olivat jo kerran herroina maassa, mutta heidät karkoitettiin pois. Tuli 13 vuosisadan loppupuoli. Silloin hyökkäsivät Maankuulaiset ei Mongoolit maahan. Heidän valistunut, lahjakas ja viisas ruhtinaansa tuli Kiinan keisariksi.

Kublai Khan

asettui asumaan "Pääskysten valtakunnan" pääkaupunkiin, Pehkingiin. Hän oli innokas maanviljelyksen edistäjä ja siten voitti Kiinalaisten suosion ja kunnioituksen. Hän kaivatti n.k. "Suuren kanavan", joka on 650 eng. peninkulmaa pitkä. Se on mainiona kulkutienä itäosassa maata, kulkien etelästä pohjoiseen, rikasten ja viljavien seutujen kautta. Varsinkin on se tuottanut siunausta Kiangsuu maakunnalle, joka on ollut kahden suuren virran, nim. Jangtsir ja Huang virran laskupaikkana. Virtojen paisuessa on miltei koko maakunta ollut veden alla. Suuresta kanavasta erkanevat lukuisat pienemmät haarat risteillen kaikille kulmille. Kanavain kasvattamisella on saatu suuret alat maata viljelyksen alaiseksi. — — —

Kublain hallitusaikana tuli kaksi Polo nimistä Italialaista Kiinaan. Päästyään keisarin puheille, kertoivat he hänelle kotimaansa oloista ja kristinopin päätotuuksista. Kertomukset miellyttivätkin keisaria. Hän kehoitti heitä pyytämään paavilta sata lähetyssaarnaajaa hänen kansalleen. Polo veljekset tekivät käskyn mukaan, mutta ainoastaan kaksi miestä uskalsi lähteä heidän kanssaan heidän uudelleen Kiinaan lähtiessä. Matkanvaivoja peläten, kääntyivät miehet takasin. Veljekset jatkoivat matkaansa kolmen kesken, sillä Nikolai Polo oli ottanut mukaansa poikansa Markon.

Markko Polo

voitti kerrassaan Kublai keisarin suosion ja pääsi hänen ystäväkseen. Nerokas nuorukainen oppi lyhyessä ajassa sekä puhumaan että kirjoittamaan niin Kiinalaisten, kuin Maankuulaistenkin kieltä. Keisarin lähettiläänä matkusteli hän ympäri valtakunnan, siten tutustuen perinpohjaisesti Kiinan oloihin. Jangtsheon kaupungin hallitsijana hän oli kolme vuotta, sillä Kiinalaiset virkamiehet eivät kyvenneet kurissapitämään levottomia asukkaita, mutta Markko Polon tultua, hallitsi "rauha maassa".

Kiinasta takasin tultuaan, kirjoitti hän tästä "kukoistavasta maasta", sen kansasta, oloista ja tavoista, mutta hänen kirjoituksiaan ei uskottu. Ne pidettiin liioiteltuina. Vasta viimeisinä vuosikymmeninä, kun Kiinan olot ovat tulleet tunnetuiksi siellä asuvaisten ulkomaalaisten kautta ovat Polon kirjoitukset saaneet oikean, ansaitun arvonsa. — — —

Kublai Khanin jälkeiset olivat heikkoja, eivätkä kyvenneet hallitsemaan tarmolla ja viisaudella. Kiinalaiset halusivat antaa ohjakset oman maan miehille ja

Ming suku

sai vallan käsiinsä halliten aina v. 1644, jolloin Maantsheolaiset valloittivat maan.

Vuosituhansien kuluessa 011 aina vähänväliä sisällisen kapinan tuli tuhonnut kansaa, ja valtakunta on ollut rikkirevittynä, pirstaleina. Oloissa olevat epäkohdat ovat usein aiheuttaneet mellakoita, mutta myrskyn mentyä ohitse, ei oloissa ole tehty parannuksia. Rakkaus kaikkiin esi-isiltä perittyihin kiitoksiin ja asetuksiin on vaikuttanut sen, että rauhan tultua "kaikki jää entiselleen". Tästä syystä on Kiina pysynyt Kiinana. Epäkohtien luullaan poistuvan hallitussuvun muuttumalla. Uuden hallitsijan saatua ollaan taas tyytyväisiä joku aika.

Maantsheolaiset eli keisarin kotiväki.

Tshenkiangiin tultuamme tapasimme ihmisiä, jotka puvussaan erkanivat Kiinalaisista. He asuivat erillään viimeksi mainituista. Naisilla oli luonnolliset jalat. He puhuivat Kiinan kieltä, mutta kumminkaan eivät olleet Kiinalaisia. Kysyessämme: "oletteko Kiinalaisia?" he kohottivat ylpeästi päätään ja vastasivat:

"Emme ole Kiinalaisia! Me olemme keisarin kotiväkeä!"

Niin, he olivat Maantsheolaisia ja ylönkatsoivat Kiinalaisia, jotka taas puolestaan halveksivat heitä.

Kiinan heikontuminen antoi Maantsheolaisille tilaisuuden maahan tunkeutumiseen. Vuosisatojen kuluessa olivat naapurukset olleet toistensa kanssa useinkin tekemisessä. Kiinan heikontuessa, Maantsheolaisten valta kasvoi ja heidän hallitsijansa T'ien Ming, jonka lähettiläitä Kiinan rajoilla toimivat Kiinalaiset virkamiehet pahoin kohtelivat, julisti sodan Kiinaa vastaan. Sota pitkittyi pitkittymistään. Maan sotajoukkojen ollessa pohjoisosassa valtakuntaa, vihollisia vastustamassa, syntyi sisäosissa rauhattomuuksia. Usea vallanhimoinen mies alkoi yllyttää kansaa kapinaan silloista hallitusta vastaan ja pian olikin laaja valtakunta kuohuksissa, niinkuin myrskyävä meri.

Vaarallisin kaikista kapinoitsijoista oli Lii Kong. Koottuaan suuren sotajoukon, laski hän valtansa alle Hoonaan ja Shaansii maakunnat. Kansan suosion voitti hän tapattamalla virkamiehet ja antamalla kahdeksi vuodeksi verovapauden. Sitten lähetti hän kätyrinsä pääkaupunkiin, hänelle tietä raivaamaan. He tulivat Pehkingiin, avasivat kauppapuoteja ja samalla aikaa tekivät sotaväen kanssa tuttavuutta. Kun kaikki oli valmistettu, läheni Lii väkineen kaupungin porttia, joka hänelle aukenikin sotilasten välityksellä. Murhaten ja ryöstäen levisi Liin sotajoukko kaupunkiin.

Lii alkoi ahdistaa palatsia. Keisarinna ja muut hovinaiset surmasivat itsensä. Keisari Huai Tsong, nähtyään lopun tulleen, murhasi ensin tyttärensä ja sitten itsensä. Tytär ei kuitenkaan kuollut, vaan virkosi uskollisen palvelijan hoidossa ollen.

Nyt huudatti Lii itsensä keisariksi. Pehkingin asukkaat taipuivat hänen valtansa alle. Mutta eräässä lujasti varustetussa kaupungissa nuori, urhoollinen kenraali, Uu Saan Kuei, vastusti häntä miehuullisesti. Lii sai käsiinsä kenraalin vanhan isän ja vieden vanhuksen kaupungin muurin ulkopuolelle, koetti hän taivuttaa Uuta uhkaamalla ottaa vanhukselta hengen, jollei portit aukene. Kenraali, langeten muurilla polvilleen, vastaanotti isänsä viimeisen käskyn. Isä kehoitti hänen pysymään uskollisena lailliselle hallitukselle. Samassa mestattiin vanhus.

Kenraali nousi. Ollen kuuliainen isälleen päätti hän taistella oikeuden puolesta. Hän teki rauhan Maantsheolaisten kanssa ja pyysi heitä onnettoman isänmaansa avuksi. Maantsheolaiset tulivat rajan ylitse ja valloittivat Pehkingin. Heitä tervehdittiin pelastajina, mutta he, Kiinalaisten huomaamatta, ottivatkin ohjakset omiin käsiinsä ja niin tulivat herroiksi maahan. Pohjoiset, sisällisestä kapinasta paljon kärsineet maakunnat, olivat helposti voitetut, mutta eteläiset tekivät kovaa vastarintaa. Vasta 18 vuoden kuluttua tunnustivat ne Maantsheolaisten yliherruuden.

Valloittajat vaativat Kiinalaisten pukeutumaan valloittajan tavalla. Hivukset ajettiin otsalta ja jälelle jääneet palmikoittiin. Kerrotaan tuhansien laskeneen päänsä ennemmin mestauspölkylle, kuin parturin käsiin! Tuo pitkä, niskassa riippuva palmikko ei ole todellisten, isänmaataan rakastavien Kiinalaisten mieleinen. Se aina muistuttaa heille vieraan vallan alla olemista. On olemassa salainen, isänmaallinen seura, jonka jäseneksi pääsee hivuspalmikkonsa pois leikkaamalla. Seuran jäsenet käyttävät irtonaista palmikkoa ollessaan jäsenpiirin ulkopuolella. Vaikka moni sydämestään vihaa pitkää tukkaansa, ei hän nykyisissä oloissa voi siitä luopua, sillä se on kunniallisen miehen tuntomerkki. Rangaistulta, linnassa olleelta leikataan palmikko pois. Joka mies valtakunnassa tarvitsee parturia, mutta parturi on kumminkin niin halveksittu, ettei hänen poikansa koskaan voi päästä virkamieheksi, vaikka hän omaisikin tarvittavat tiedot.

Päästyään herroiksi maassa, Maantsheolaiset menettelivät varovaisesti ja viisaasti. He jättivät Kiinan lait ja laitokset ja koko yhteiskuntajärjestyksen muuttamatta. Virat jaettiin Kiinalaisten ja Maantsheolaisten välillä. He tutustuivat Kiinan kirjallisuuteen, oppivat heidän kielensä, mukautuivat heidän oloihinsa ja niin imivät itsehensä valloitettujen hengen. Voitetut henkisesti voittivat voittajansa ja siten kaksi eri kansaa tavallaan sulautui yhdeksi. Kiinan siveellisesti heikontuneeseen ruumiiseen tuli siten uutta verta.

Uuden hallitsijasuvun nimi oli Gioro eli kultainen, mutta se otti nyt
Kiinalaisen nimen ja täten Shuen Tshir keisari oli ensimäinen
"Ts'ing" sukua. Kuusivuotisena peri hän vallan. Hän kuoli v. 1661 ja
hänen 8:san vuotinen poikansa

K'ang Hsii

nousi valtaistuimelle, halliten v. 1722. Tämä kansan isä oli jalo, sivistynyt ja kansan parasta kaikin tavoin harrastava.

Opettaakseen alamaisiaan on keisari kirjoittanut 16 esitelmää. Hän isän tavalla neuvoo heitä velvollisuuksiaan täyttämään. Näitä esitelmiä piti virkamiesten lukemaan kansalle kunkin kuukauden ensimäisenä päivänä.

Edellisillä sivuilla on ollut otteita näistä esitelmistä.

Ne olivat alkuaan kirjoitetut syvällä kirjakielellä, joka kansalle on vieras, tuntematon. Hänen poikansa puki ne kansantajuisempaan muotoon, mutta vielä sittenkin olivat ne vieraat rahvaalle. Sitten eräs virkamies, Uan Juu Puh, muodosti ne aivan kansantojuiseksi.

Kang Ilsiin kerrotaan matkustelleen valtakunnassaan, itse tarkastaen oloja. Kansan keskuudessa kuulin kerrottavan hänen Suutsheo nimisessä kaupungissa käynnistään seuraavaa:

"Kun sanoma keisarin tulosta saapui, niin kaupunkilaiset valmistautuivat vastaanottamaan häntä. Rikkaat kauppiaat peittivät kadut paksuilla silkkimatoilla aina kaupungin portilta, siihen rakennukseen asti, jossa keisari tuli majailemaan.

"Portille tultuaan näki keisari millä rakkaudella häntä vastaan otettiin ja heti astui satulasta alas, käyden asunnolleen.

"Kadulla lankesi eräs vanha mies hänen eteensä. Keisari kysyi: 'mitä vanhus tahtoo?' Ukko kertoi hänelle surullisen kertomuksen. Hänellä oli ollut yksi ainoa poika, vanhanpäivän turva, mutta hänet oli otettu sotamieheksi. Keisari käski vanhuksen seuraamaan itseään. Perille tultua ja asiaa tutkittua, nähtiin vanhuksen valitus todeksi. Asianomainen virkamies oli raskaasti rikkonut korkeinta lakia vastaan, ottaessaan horjuvalta isältä ainoan turvan.

"Pitkittä puheitta syylliseltä riisuttiin keisarin läsnäollessa virkapuku ja vanhus puettiin siihen. Eron saanut virkamies sai etsiä muuta tointa. Nuorukainen kutsuttiin. Hänelle annettiin alemman virkamiehen arvo. Keisari sanoi hämmästyneelle isälle ja pojalle: 'katsokaa, että pidätti velvollisuuksistanne vaarin!'"

Kang Hsii keisarin aikana merirosvot hävittivät Kiinan rannikoita. Keisari käski kansan muuttamaan sisämaahan. Kansa totteli ja merirosvojen täytyi siirtyä toisille seuduille. Siihen aikaan Roomalaiskatoliset lähetyssaarnaajat saivat jalansijan maassa. Heidän joukossaan oli oppineita miehiä ja varsinkin tähtitieteellisten tietojensa tähden tulivat suosituksi. Heidän kauttaan saapui hoviin tieto ristillenaulitusta, mutta ylösnousseesta Vapahtajastamme.

Kang Hsii keisarin kuoltua nousi hänen poikansa

Jong Tsheng

valtaistuimelle v. 1722, halliten v. 1736. Hän ei ollut ulkomaalaisten suosija. Kristinuskoon kääntyneet joutuivat julman vainon alaiseksi. Heidät ajettiin pois hovista, karkoitettiin kaupungista Mongoolian erämaihin, missä monet heistä sortuivat. Heiltä riistettiin rahana, silkkinä ja riisinä maksettu eläke ja saivat nälän, janon sekä helteen vaivaamana kärsiä kauheasti vuosikausia noissa autioissa seuduissa. Keisarin kuoltua tuli hänen poikansa

Kien Long

hallitsijaksi, halliten v. 1796. Ensi työkseen kutsui hän vielä elossa olevat, maasta karkoitetut kristityt, takasin.

Hänen aikanaan rupesivat länsimaat likentelemään Kiinaa. Venäjä, Hollanti ja Englanti rupesi sinne lähettämään lähettiläitään. Keisari oli valistunut, laajasydäminen mies, mutta varovainen. Hän antautui tekemiseen ulkomaalaisten kanssa pitäen tarkan vaarin liian likelle pääsemisestä. Varovainenkin pettyy! Ulkomaalaiset, oven taakse päästyään, eivät menneetkään pois, vaan alkoivat kolkuttaa ovelle. Kun ei kolkutus auttanut, rupesivat ryskyttämään ja kun ei siitäkään apua ollut, särkivät oven, tulivat sisälle, mikä tehden hyvää, kuka pahaa!

Valtaistuimelle noustessaan keisari antoi 10:nelle isolle Kantonilaiselle kauppahuoneelle oikeuden tehdä kauppaa ulkomaalaisten kanssa.

Kauppahuoneet käyttivät etuoikeuksiaan vaan omaksi hyödykseen. Nylkien ja petkuttaen ulkomaalaisia ja omia kansalaisiaan, kokosivat ne itselleen suunnattomat rikkaudet. V. 1771 tämä kauppahuoneiden välitys lakkasi. Tästäkös seurasi sekasortoa ja ikävyyksiä!

Kantonilaiset kauppahuoneet lahjoivat muiden kaupunkien virkamiehiä, jotka taas puolestaan koettivat estää Europalaisia joutumasta tekemisiin muiden kauppahuoneiden kanssa. Kantonilaiset kiskoivat kilvassa tavattomia hintoja, ja varsinkin Englantilaisilta.

Englantilaiset turvautuivat keisariin, kirjoittaen valituskirjeen, mutta se hukkui tielle. Kuukausia kului eikä vastausta tullut. Kantonilaiset kauppahuoneet kieltäytyivät Englantilaisille maksamasta suuria velkojaan. Mitäs tehdä?

Vääryyttä oli kärsittävä tai lakattava kaupasta. Toista tai toista oli mahdoton tehdä. Englanti päätti nyt lähettää lähetystön Pehkingiin valittamaan asiasta keisarille ja vaatimaan hyvitystä. Tämän tärkeän työn uskoi Brittiläinen hallitus Madrassin entiselle maaherralle, Lord Macartneylle. Eräänä Syyskuun päivänä, v. 1792, lähti lähetystö Kiinaan. Portsmouthin satamassa, etelä-Englannissa, oli satoihin nouseva joukko katsomassa lähetystön lähtöä. Ihmeteltiin tuon pitkän, laihan, nerokkaan ja kunnioitusta herättävän Lord M—n rohkeutta, kun uskalsi lähteä kaukaiseen, vieraaseen maahan, jossa muukalaisia niin pahoin kohdeltiin. Syyskuusta Kesäkuuhun viipyivät he Englannin ja Kiinan välillä. He purjehtivat ensin Kantoniin.

Kuultuaan lähetystön tulosta, keisari Kien Long käski virkamiesten kohtelemaan sitä hyvin.

Lord Macartneyn matka Pehkingiin

oli todellinen huvimatka! Matka jatkui meritse pohjoiseen. Missä vaan maalle nousivat, siellä heitä vieraina pidettiin. Maalla kestitseminen ei riittänyt, vaan laivaankin tuotiin viinejä, teetä ja — porsliineja. Vieraana ollen, oli hän oikeutettu pyytämään — lahjaksi, mitä vaan halusi! —

Pohjois-Kiinan rannikko oli Englantilaisille merimiehille outo. Lord M. pyysi Kiinalaista luotsia. Tinghain pormestari kutsui kokoon kaikki paikkakunnan miehet, jotka vähänkin olivat vesillä liikkuneet. Heidän joukossaan oli kaksi, jotka omilla kauppa-asioillaan olivat Pehkingissä käyneet. Heidät valittiin luotseiksi! Nöyrästi pyysivät miehet päästä vapaaksi tästä luottamustoimesta, sillä pitkällinen kodista poisolo oli lopettava heidän liikkeensä, mutta ei siinä itku eikä rukoukset auttaneet! Virkaan kun olivat valitut, oli heidän se vastaanotettava!

Komeat olivat luotsiveneet monine liehuvine lippuineen, joihin oli maalattu sanat: "lähetystö tuo veroa Englannista!" Virkamiehillä ei ollut aavistustakaan tämän lähetystön tarkoituksesta, eikä oikeaa käsitystä sen muassa olevista, keisarille aiotuista lahjoista.

Kulettiin Pei jokea myöten. Kaikkialla juoksi kansa katsomaan muukalaisia. Väkijoukossa kerrottiin heistä kaikenlaisia juttuja. Yksi tiesi kertoa heidän syntyneen satavuotisena. Toinen tiesi ettei heillä ollut polvitaivetta, eivätkä siis voineet juosta! j.n.e. Lähetystöä vastaanotti Tientsinissä Tshihlih maakunnan varakuningas, 80 vuotinen, arvoisa vanhus. Tilaisuutta varten oli hät'hätää rakennettu iso vastaanotto, silkillä vuorattu ja lipuilla kaunistettu teltta. Varakuningas otti vastaan Lord M—n suurella juhlallisuudella.

Muukalaisten tulo sai koko kaupungin liikkeelle. Tuhannet ja tuhannet ruskeat silmät tirkistelivät heitä. Tongtsheossa päättyi venematka. Siitä oli maitse matkustettava. Muutamat seurueesta ratsastivat, toiset kulkivat kantotuolissa ja osa ajoi kärreissä. Katsomaan kokoontunut kansan paljous tukkesi tien niin, että saattoväkenä olevien sotamiesten täytyi piiskoilla huiskien avata tie seurueelle.

Saavuttiin sitten pääkaupunkiin. Keisari ei ollutkaan vielä palannut Pehkingin pohjoispuolella olevasta kesäasunnostaan. Lähetystö jatkoi matkaa sinne. Kesähovin nimi oli

Reh hoo.

Se sijaitsee erinomaisen ihanassa laaksossa, Pehkingin ja Kiinan muurin välillä. Koko valtakunnassa ei löytynyt sille vertaista kauneudessa. Pähkinäpuiden ja mäntyjen peittämät korkeat kalliot kuvastuvat laakson läpi juoksevan joen pintaan. Linnan ihanissa puistoissa eli metsäneläviä, joita hoviherrat huvikseen pyytelivät. Tekojärvissä uiskentelivat kultakalat. Järviä toisiinsa yhdistävien kanavien ylitse johti komeat sillat ja niissä olevia pieniä saaria kaunistivat tuuheiden, tuoksuavain puiden ja pensasten varjossa olevat, somat huvihuoneet. Useat näistä huvihuoneista olivat pieniä palatseja, joissa virkamiehille pitoja pidettiin.

Tässä runollisessa, satumaisessa linnassa keisari Kien Long vastaanotti Lord M—n. Kiinalaiset virkamiehet koettivat valmistaa häntä vastaanottoa varten, aina uudelleen ja uudelleen huomauttaen hänelle polvistumisen tärkeyttä. Yhdeksän eri kertaa oli hänen polvistuttava, joka kerralla koskettaen maata otsallaan. Se oli vasallin velvollisuus! Mutta hän ymmärsi asemansa!

Vastaanotto päivä