Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879

MUISTELMIA MATKALTA VENÄJÄN KARJALASSA KESÄLLÄ 1879

Kirj.

A. W. Ervasti

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1918.

SISÄLLYS:

 Sananen A. W. Ervastista ja hänen matkoistaan, kirj. Hj. Basilier
 Alkulause
   I. Oulusta rajalle
  II. Miinoasta Kemiin
 III. Katsaus Karjalan taloudellisiin oloihin
  IV. Pyhä kaupunki
   V. Vienassa ja sieltä Kierettiin
  VI. Kieretistä Uhtuan kautta kotiin
 Loppulause
 Liite: Lyhykäinen Solovetsin luostarin historia

Sananen A. W. Ervastista ja hänen matkoistaan

I.

— — Luo päältäsi pienten riitojen riehu ja kasva ja kansojen lippuna liehu ja näytä, mit' täällä pienikin voi, kun suurta se unelmoi!

Se ilo, mi kasvavi murheesta, se yksin on oikea täällä, ja ethän, kansani kallis sa, ole kulkenut kukkien päällä, mut niin jos sa kestät onnesi uuden, kuin kestit sä murheen ja onnettomuuden, niin olet sa kansa, mi kaikki voi. Älä horju, Suomeni, oi!

Eino Leino.

Suomen vapauden aamusumussa Otava ottaa uuden painoksen A.W. Ervastin kirjaa "Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879".

Näissä matkamuistelmissa kerrotaan koruttomasti, mutta asiallisesti ja rakkauden hengessä siitä ihmemaasta ja sen asujista, jossa Suomen sammon sirpaleet ovat säilyneet, joka satoja suomalaisia sydämiä on sytyttänyt, jonka onnen kohtalo parhaillaan raivoavan maailmanmyllerryksen pauhuista ja kauhuista selvinnee, ja joka Suomelle ja sen tulevaisuudelle on päivän polttavin kysymys.

Vienan Karjala, sehän se ensin Ervastin sytytti, muodosti käännekohdan hänen elämässään, sai hänen sielunsa soimaan. Mies on Vienan matkalle lähtiessään puolueriitain rikkirepimä, taloudellisten huolten hermostuttama, muutenkin maailman murjoma: palaa matkalta uutta elämännestettä ruumiissaan, sielussaan leimuava liekki, joka vahvistaa, valaisee, lämmittää koko hänen loppuelämänsä, antaa sille uutta sisällystä, uutta voimaa, niin että hän vielä tämän matkan jälkeen voi tehdä kolme pitkää kierrosta Ruijaan, Jäämeren rannalle, Aunukseen, ja niistä kertomuksia, kirjoja kyhätä.

Vienan karjalaiset pitävät tätä Ervastin ensimmäistä Karjalan kirjaa kalliina, pyhänä. Eikä ihme, sillä siinä nämä kotipuolessaan Venäjän valtiomahdin edustajien ja kätyrien ylenkatsomat, sorretut ja suuriruhtinaskunnassakin lainrikkojina vainotut "laukkuryssät" ensi kerran saivat kuulla ymmärtäväisen ystävän äänen, ystävän, joka ei omaansa etsi, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden kanssa…

Vienan veikolla olen nähnyt nämä muistelmat sidottuina paksuihin kansiin, joiden sisäpuolelle kirjoitustaitoiset lukijat ovat merkinneet päivän ja paikan, milloin ja missä ovat kirjan lukeneet ja "ylen hyväksi" huomanneet. "Karjalan Paavali", toimita tämä tahi tällainen kappale Kansallis- tahi uuteen Pedagogiseen museoomme! Myöhemmät Karjalan kävijät ovat Ervastin muistelmista saaneet herätteitä. "Karjalan taatto" O.A. Hainari, jonka ehyttä, kaunista elämää ja elämäntyötä Artturi H. Virkkunen ja O. Relander hiljattain ovat kuvailleet, syttyi Ervastin muistelmat luettuaan niin, että m.m. rutosti rupesi Helsingistä käsin suunnittelemaan yhteistä Aunuksen matkaa, joka kesällä 1882 saatiinkin toteutetuksi. Muista Vienan Karjalan kävijöistä ja kuvaajista mainittakoon J.W. Jurvelius, Lauri Pääkkönen, Paavo Ahava, Osmo Iisalo, Aho, Ivalo, Kianto (viime vuonna kaksi kirjaa: "Vienan virroilta, Karjalan kankahilta" ja "Vienan kansan kohtalo"), I.K. Inha ("Kalevalan laulumailta"), Iivo Härkönen ("Rajantakainen Karjala"), Lauri Hannikainen ("Kuolevan laulun mailta").

Meidän päiviemme kirjailijoilla, jotka ovat saaneet käydä omakieliset koulut ja rikastuttaa kielivarojaan kansan- ja varsinaisen kaunokirjallisuutemme hetteistä ammentamalla sekä tutkimalla kielenkäyttömestareitamme, Juhani Ahoa, Kasimir ja Eino Leinoa y.m., — heillä helkkävät ihanan äidinkielemme sanat rikkaampina, rohkeampina kuin Ervastin. Tässä katkelma Kiannon kielenkäyttöä:

"Äärettömät ovat sen (Vienan) metsät, valtavat sen vaarat, viehättävät sen virrat…" — "Metsänotusten piilotarha, lintujen ja kalojen ruhtinaskunta. Virroissa sinisorsa soutelee, suvannolla joutsen joikuu. Täällä pyhä lintu pesii."

Ja kuulkaa runolaulajain ensimmäisen jälkeläisen, joka kotoisia opinteitä on astunut, — kuulkaa Iivo Härkösen kanteleen kaikua "Karjalan virsistä":

RAJAVIIVALLA.

Halki korven kuolonjylhän kulkee milloin kääntein jyrkin, milloin kolkoin kohtilinjoin juonne syltä, kahta laaja — raja Suomen ja Venäjän.

Hiihtää mies hikisin otsin, rinnoin huuruvin, avoimin, hiihtää taakse katsomatta — laukku suuri hartioilla.

Lapin urho, Vienan veikko. Joutuu korpijuontehelle — seisahtavi, hengähtävi, itseksensä äännähtävi:

Pelastettu: eipä tänne yllä valta vallesmannin, säilyy laukku, säilyy henki!

Laskee laukun vierehensä, istuu kannolle isolle, henkii ilmaa helpotuksen.

— — —

Saanut on sanomalehden palan pienen polvellensa: siihen silmä, siitä aatos Suomen pitkille pihoille.

Siellä pellot kuin ulapat, talot kuin pajarin-linnat; siellä tiet salokylihin, korpehenkin postinkulku; siellä kirjat, siellä koulut, valo maassa vallitsevi.

Mutta muistuu matkan suunta. Ah, on Viena armahainen! Siellä suot on laihojani, korvenluolat linnojani, teitäni jälet jäniksen, postejani tuulen puuska, koivunkylki kirjanani, aarrevalkea valoni.

Näin on läikkyy miehen mieli hetkin siellä, toisin täällä, helkkää herkän mielen kieli.

Mutta muistuu vallesmanni — sumenevi Suomen puoli, tuntee kylmän puistatuksen. Pois kohti kotoista puolta!

Muistuu Vienan viinaherrat, santarmit, salapoliisit, aukee synkät "mustat-kirjat", tuntuu tyrmän tunkka tuoksu… susten kärjet pystyyn käyvät!

— — Siinä seisoo Vienan urho, maailman vikevin miesi; hiihtänyt on hiiden korvet, Lapin kosket laskenunna, — nyt ei tiedä minne mennä, kunne kääntäisi lylynsä. Seisoo korvet niinkuin vuoret, painuu taivas niinkuin paasi, jalat jäätyvät lumehen.

II.

August Wilhelm Ervastin suku on vanhaa pohjoispohjalaista, polveutuen arvattavasti talollisista, samoinkuin toinenkin tunnettu Ervast-suku, jonka alku johtuu Simosta. Siellä on vieläkin vanhoja, vankkoja Ervasti-nimisiä taloja, ja sellaisia sanotaan myös Kuusamossa olevan.

"Genealogia Sursillianan" mukaan on Ervasteja myöhempinä aikoina toiminut Oulun ja Raahen seutuvilla m.m. nimismiehinä, henkikirjureina sekä kauppiaina ja "porvareina" Raahessa. Isoisä oli "Sursillianan" mukaan tervamakasiinintarkastaja Kalajoella nimeltään Petter, raahelaisen porvarin Gabriel Sakarinpojan ja Kristiina Lauraeuksen poika.

A.W. Ervasti syntyi Raahen kaupungissa vanhempainsa neljäntenä lapsena joulukuun 4 p:nä 1845. Isä oli piirilääkäri Petter Ervast ja äiti Augusta Wilhelmina Fredrikintytär Basilier. Käytyään Kuopion kymnaasin E. tuli ylioppilaaksi 1864 ja filosofian kandidaatiksi 1869 sekä jatkoi sen jälkeen opintojaan yliopistossa lakitiedeitten kandidaattitutkintoa varten. Tätä hän ei kuitenkaan saanut loppuun suoritetuksi kivulloisuuden ja varattomuuden vuoksi. Jätettyään opintonsa yliopistossa E. siirtyi Ouluun asuen siellä seppä Tigerin talossa äitinsä ja kolmen sisaruksen kera. Oulussa hän perusti sanomalehden nimeltä "Pohjois-Suomi" (1878-83), jota pirteästi, itsenäisesti ja vapaamieliseen suuntaan toimitti. V. 1886 Ervasti pääsi toiseksi aktuaariksi tilastolliseen päätoimistoon Helsingissä ja palveli tässä virassa kuolemaansa saakka, joka lähinnä keuhkotulehduksen aiheuttamana yllätti hänet Helsingin diakonissalaitoksella elokuun 8 p:nä 1900.

Tutustuin tarkemmin tähän hinterävartaloiseen — siitä kenties liikanimi "Pintti", jota vanhemmat yliopistotoverit hänestä käyttivät — mutta hyväpäiseen serkkuuni Oulussa kevätlukukaudella 1879. Hän oli silloin rasittavan sanomalehtityön, taloudellisten huolten ja kivulloisuuden kiusaama, samoin kuin siihen aikaan myös Oulussa asuva merimiehenpoika, synkkä, syvä, hehkuva runoilija Kaarlo Kramsu, jonka pöydällä aina oli sama kirja avoinna — Kalevala. Ervasti ei kuitenkaan ollut siinä määrin sisällisesti runneltu, katkera ja maailman murjoma kuin Kramsu. Hän ei palvellut Bakkusta, ei istunut remuavissa seuroissa, vaan vietti hiljaista, yksinäistä, erittäin säännöllistä elämää, tehden m.m. joka päivä kävelyretken Oulun silloille. Omaiset ja sukulaiset pelkäsivät pahoittaa Villen mieltä, sillä hän kiivastui helposti ja saattoi olla pureva, terävä, kun sille päälle sattui. Mutta Ervastin kompasanoissa ja sukkeluuksissa ei koskaan ollut mitään rivoa. Naisia hän etäältä ihaili, eritoten tuuheaa tukkaa, pitkiä paksuja palmikoita. Tavatessani äskettäin serkkumme K.E. Ståhlbergin, joka kulki allapäin saatuaan sanoman, että vanhin poikansa, jääkärimajuri Armas Ståhlberg, oli onnettomassa veljessodassamme joukkonsa edessä urhona kaatunut, tuli puheeksi Ville-vainaja, ja silloin insinööri Ståhlberg hymyillen kertoi kävelymatkoiltaan Helsingissä erikoisesti muistavansa tuon Ervastille ominaisen naisten hiuksien tarkastelun ja arvostelun…

Oulun ajoilta mainittakoon vielä eräs pikkuseikka. Ervasti oli uusinut pankkivekselin ja siteli sitä huolellisesti paksuun pinkkaan, joka sisälsi aikojen kuluessa lunastettuja pitkiä papereita, puhellen samalla puolittain itsekseen, puolittain minulle tähän tapaan: "Ollappa noiden vekselien tuottama työ ja huoli ja harmi todelliseen, mieluisaan työhön käytetty, niin jotakin ehkä minäkin olisin saanut aikaan…" Huokasi ja pisti pöytälaatikkoon kiusankappaleet.

Kuten edellä viittasin, tapahtui Ervastissa muutos hänen Vienanmatkansa jälkeen. Matkalla koskemattoman luonnon helmassa hän korpien povista, suurten siintävien järvien aalloista ja iloisten, ystävällisten, kauniiden ihmisten seurasta imi heikkoon ruumiiseensa uusia nesteitä ja sai sieluunsa sitä voimaa, joka on suurin kaikista ja joka ei koskaan häviä… Ervastille oli suotu onni vielä eläessään huomata, että se rakkauden kipinä, joka hänessä oli syttynyt, lähti leimuamaan ja muitakin, varsinkin Vienan karjalaisia sytyttämään. Sanomattakin on selvää, että Ervasti aina siihen asti, kunnes katkesi hänen elämänsä kaari, pysyi Karjalan ja karjalaisten hartaana ystävänä. Nälkävuosien 1891-92 ahdistellessa rajantakaisia karjalaisia keräili E. heille varoja, joilla uutisviljelyksiä toimeenpantiin. Ja yksityisiä Vienan karjalaisia hän vähistä varoistaan autteli. Muistan hyvin, kun Paavo Ahava (silloinen Afanasjev), joka on Vienan kansallisen monipuolisen valistustyön ensimmäisiä ja innokkaimpia toimimiehiä ja jonka elämää ja tähänastista elämäntyötä Kianto tositapausten mukaan onnistuneesti on kuvannut teoksessaan "Vienan kansan kohtalo", tuli nuorena poikasena (eikö lie ollut v. 1890) luokseni Pietarissa. Hänellä oli muassaan pieni paperipalanen, johon Ervasti oli kirjoittanut: "Pidä pojasta huolta. Tehkäämme hänestä piissari Uhtualle!"…

Ja vielä kuolinvuoteellaankin Ervasti oli karjalaisia muistellut — oli eräälle ystävälleen sanonut jättävänsä vähäisen omaisuutensa käytettäväksi Vienan karjalaisten hyväksi ja toivovansa hautakiveensä piirrettävän ainoastaan sanat: Jää terveeksi Karjala!

III.

Ville Ervasti on etupäässä tunnettu rajantakaiseen Karjalaan tekemiensä matkojen ja niistä julkaisemiensa kirjain ja kirjoitusten kautta. Ensimmäinen oli se matka, josta tässä kirjassa puhutaan. Toistamiseen kävi "Vienan kiertäjä" pohjoisessa Vienan Karjalassa Jäämerenmatkansa yhteydessä v. 1882. Kesällä 1885 hän teki tutkimusmatkan Aunukseen sekä heinä- ja elokuussa 1893 yhdessä veljenpoikansa teosofi Pekka Ervastin ja Paavo Ahavan ("Karjalan Paavalin") kera toisen matkan Lappiin. Matkailijat yhtyivät Kemijärvellä, nousivat sieltä Kemijokea Martinkylään ja sieltä Nuortijärvelle; paluumatkalla käytiin Kuusamossa ja sieltä rajan tuolla puolen Kivakkavaaraa ihailemassa. Tähän aikaan Ervasti suunnitteli kaunokirjallista kertomusta, jonka hän vähän ennen kuolemaansa saikin käsikirjoituksen valmiiksi.

Kertomuksen nimenä on "Ahma". Siinä käsitellään noita Juhana III:n aikuisia julmia ryöstö- ja kostoretkiä, jolloin varsinkin pohjoisen Suomenniemen asukkaat vuoroin vieraissa kävivät, s.o. vuosittain retkeilivät rajan taakse ryöstämään ja hävittämään. Meidänpuoleisten johtajana oli urhea iiläinen Juho Vesainen. Hänet surmasi Torniossa v: 1590 paluumatkalla Jäämeren retkeltä vienalainen vanki Ahma. Samoinkuin Santeri Ivalo tunnetussa romaanissaan asettaa Juho Vesaisen päähenkilöksi, samoin Ervasti tekee Ahmasta karjalaisten johtajan ja sankarin, jonka puolelle myötätuntomme kallistuu. — "Ahmaa" ei vielä ole saatu painetuksi.

Tuloksina matkoiltaan E. julkaisi matkakertomuksia tehdessään "Pohjois-Suomessa", muistelmia "Vienan mereltä" U. Suomettaressa v. 1886, Valvojassa v. 1886 "Muutamia lisäyksiä ja oikaisuja Venäjän Karjalan osaan Inbergin Suomenmaan kartassa", Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella v. 1888 "Väkiluvun seikoista Venäjän Karjalassa" y.m. Tunnetuimmat ovat nämä matkamuistelmat Vienan Karjalasta, joista nyt vihdoin 38 vuoden kuluttua, uuden ajan siipien suhinassa, Suomen heimon herätessä, voidaan sensorien sorkkiloimatta ottaa uusi painos, ynnä "Suomalaiset Jäämeren rannalla", joka tekijän kustantamana, 11 kuvalla ja 2 kartalla varustettuna, ilmestyi Oulussa 1884 ja jossa tapaamme erittäin selviä tietoja "Jäämeren kysymyksestä", m.m. luvut: "Suomalaisten siirtokuntain tila ryssän rannalla", "Petshingin luostari", "Suomelle pyydetty alue ryssän rannalla", "Yhteisalue, faellesdistriktet Varangissa", "Suomalaisten ja norjalaisten väli Ruijassa", "Jokavuotinen kansanvaellus Jäämerelle", "Suomalaisuuden lisääntyminen Ruijassa" j.n.e.

Näillä Ervastin kirjoilla on epäilemättä pysyvä paikkansa ja nousevakin arvo suomalaisessa kirjallisuudessa, sillä ne sisältävät monipuolisia, tarkkoja tietoja ja huomioita rajantakaisista veljistämme, herättävät Karjalan kysymyksen, sillä niissä helkähtää heimohengen haihtumaton, sytyttävä sävel: Suomi-äidin on oltava Karjalan ja Ruijan aineellinen ja henkinen emämaa — siinä se suuri suomalainen unelma, joka Ervastin mielessä väikkyy, — viehättävänä esitetty unelma, jonka pitäisi sisäisten riitojen sokaisemalle, särjetylle kansallemme rakkauden vaikeaa läksyä opettaa ja rohkeutta rintoihimme luoda, erittäinkin näiksi päiviksi, jolloin "hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa isänmaahan ja maailmaan"…

Näytteeksi Ervastin omaperäisestä kirjoitustavasta otamme tähän eräitä kohtia, jotka nyt ovat mielenkiintoisia.

V. 1886 syyskuussa Ervasti julkaisi ruotsinkielisessä sanomalehdessä "Finland" kirjoitussarjan, jossa hän m.m. kuvailee Vienan Karjalan luontoa (Aug. Ahlqvistin suomennoksen mukaan) näin:

"Mitä itse maahan tulee, niin lienee moni taipuvainen arvelemaan, että se on muun pohjois-Venäjän alku, niinmuodoin on tasaista, järvitöintä, mutta jonkun hitaasti juoksevan joen vettämätä, paikoittain metsäistä, mutta paikoittain myös surkeata tundramaata. Ei mikään ole niin väärää kuin tällainen arvelu. Venäjän Karjala ei ole varsinaisen pohjois-Venäjän alku, vaan suoranainen jatko suuriruhtinaskunnan maata. Se ei ole lakeata, vaan hyvin mäkistä, järviä on siinä sekä isoja että pieniä, ja niitä on yhtä tiheässä kuin 'tuhansien järvien' maassa; jokia on monta ja ne virtavia, koskikkaita; komeat hongikot peittävät maan ei paikoittain, vaan koko alalta ja ulottuvat paria kymmentä peninkulmaa pohjaisemmaksi sen pohjaisinta tienoota; soita ja jänkiä on kyllä myös, mutta ei vivahdustakaan minkäänlaisesta Siperian tundrasta. Suomalaisen silmää eivät miellytä laajat, lakeat kedot; tämmöistä maata ei hän sano kauniiksi. Kauniiksi sanoo hän maisemaa, jossa on mäkiä ja laaksoja sekä välkkyvä vedenpinta laakson pohjassa näköpiirin kaukaisimpina rajoina siintää korkeita vaaroja. Tässä katsannossa Venäjän Karjalaa on pidettävä kauniina, sillä mainitunlaisia näköaloja on siellä satoja." — —

Sitten hän esittää tämän maan avarat järvet ja vesijaksot; jälkimmäisiä on kaksi isompaa, joissa kummassakin on kolme suurta ja kaksi pienempää järveä. Tämän jälkeen hän antaa piirroksen niistä Maanselän harjanteista, jotka lännestä itää ja kaakkoa kohti kulkien täyttävät maan niin, että siinä tuskin missään on suurempaa tasankoa. Nämä harjanteet ovat samoin kuin koko maakin korkeammat kuin harjanteet ja maa Suomen puolella Maanselkää; toisinaan kohoaa ylänne yksinäisenä kumpuna useampien satojen jalkain korkeuteen. Maanpinnan muodostuksista sanoo hän lopuksi: "Tämä piirroskuva tuosta meidän rajamme takana olevasta maasta on kyllä köykäinen, mutta siinä ilmenee kyllä todistukseksi ylläsanotulle, että Vienan Karjala on kaunista maata. Onhan siinä kaikki, mitä tällaisessa pitää ollakin: vuoria, laaksoja, joukko järviä, isompia ja pienempiä, jokia, joissa on kuohuvia koskia, ja ylt'ympäri avaroita metsiä, joissa honka on valtaavin puulaji, mutta kuusikaan ja koivu ei puutu."

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1888 julkaisemassa kirjasessa "Väkiluvun seikoista Venäjän Karjalassa" (Vähäisiä kirjelmiä VI) Ervasti aluksi selittää, että "osanottomme Venäjän karjalaisten suhteen täytyy olla ihan toisenluontoinen, monta vertaa hartaampi kuin muualla maailmassa tavattavain suomalaisten suhteen. Eikä tätä osanottoamme suinkaan heikennä se tosiasia, että Vienan Karjala tavallaan myöskin on hengellinen kotimaamme — siellähän on Kalevalan syntypaikka."

Ja käsilläolevien matkamuistelmain ennustuksentapaiset loppusanat:

"Sitten kerran maailmassa taas koittaisi aika, jolloin suomalaisella isänmaalla olisi samat laajat rajat kuin sillä muinoin oli, ennenkuin lännestä Ruotsi, idästä Venäjä sen lohkaisivat kahdeksi kappaleeksi. Veren ääni ei silloin enää puhuisi käsittämätöntä kieltä, vaan sydänten sykintään lännen puolella Maanselkää vastaisi sama sykkiminen toiselta puolen. Me emme enää karjalaisten silmissä olisi ruotsalaisia eivätkä he meidän silmissämme venäläisiä Sama Suomenmaa sulkisi syliinsä molemmat." —

* * * * *

Niin, vaikka vielä maailma on mullinmallin, Europpa ylösalaisin, säihkyvät kuitenkin kultaisen ruson säkenet osoittaen "tietä kirkkahan tulijan, matkoa ison Jumalan". Julistavathan sotivat suurvallat hädissään pientenkin kansallisuuksien elämisen oikeutta ja että kansallisuuden tulee olla pohjana valtioiden muodostamiselle. Kenties vielä kaikesta kehittyy Europan yhdysvallat Amerikan malliin, mikä ainakin pienille kansallisuuksille olisi otollisempi kuin joutuminen suurvaltain sulatettavaksi.

Ja jokohan alkavat toteutua Ervastin suursuomalaiset unelmat ja monien meikäläisten toiveet, joita myös viehättävästi ovat sanoihin solmineet Oksanen "Suometar" sadussaan, Genetz runossa "Väinölän lapset" ja Eino Leino äskettäin Karjalan eversti Sihvolle omistamassaan runossa "Perman päivä"?… Ainakin Viena vapautuu, Aunus aukeaa, avaten salaperäiset, äärettömät aarteensa, joita miljaardeissa ei mitata. Ja jos hyvä Jumala hymyillä suvaitsee, katsoen kansamme kyllin jo kärsineen, niin kenties saapi konkreettisen vastineen rovasti Nyholmin näky ("Gogin sota") ja maamme suunnilleen ne rajat, joita Juhana III riitaveljensä Iivanan ikiharmiksi väitti Ruotsin valtakunnan itärajoiksi. Uusiintuvatko ehkä Fenno-Skandian rajat: Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auran rannat, Ruijan suu, ja — kulkeneeko kanava kerran maailmassa muinaista merenpohjaa seuraten luonnollisena rajana Nevaa, Laatokkaa, Syväriä, Äänisjärveä, Seesjärveä, Segehenjokea, Uikujärveä ja Uikujokea Oneganlahteen (Pietarista Sorokkaan), yhdistäen siten Jäämeren Itämereen?

Helsingissä kesäk. 1 p:nä 1918.

Hj. Basilier.

Alkulause.

Kauan oli mieleni tehnyt lähteä katselemaan Venäjän Karjalaa eli sitä maata, joka itärajaltamme ulottuu Vienanmereen asti; niinpä muistan, että jo v. 1873, kun kerran satuin Kajaanista kulkemaan Ouluun yhtä matkaa neljän kauppaatekevän karjalaisen eli niinkuin meillä tavallisesti sanotaan "laukkuryssän" kanssa, lupasin heille joskus maailmassa tulla Karjalaan. Moninaiset esteet olivat kuitenkin pakottaneet lykkäämään aiettani vuodesta toiseen, kunnes viime kesänä vihdoin sattui joutilas aika ja sen ohessa huoli matkakustannusten suorittamisesta poistui siten, että eräs hankettani suosiva paikkakuntamme liikemies[1] runsaalla kädellä täytti mitä omista varoistani matkaa varten puuttui.

"Pohjois-Suomen" lukijoille[2] ei tarvitse laajemmasti selitellä, mikä minua veti tuohon monen meikäläisen mielestä vieraaseen maahan. Tässä lehdessä on tuon tuostakin mainittu, että itärajamme takana ei asu venäläisiä eli ryssiä, niinkuin yleisesti maassamme arvellaan, vaan suomen kieltä puhuvia karjalaisia, ja heitä halusin käydä tervehtimässä. Mieleni teki nähdä, minkälaista kansaa nämä rajantakaiset suomalaiset ovat, minkälainen elanto ja toimeentulo heillä on ja ovatko he paljonkin venäläistyneet niinä 500 vuotena, joina he meistä erillänsä ovat vieraan vallan käskyjä noudattaneet; niin ikään tahdoin katsella, minkälaatuista heidän maansa on, onko se epätasaista ja vuorista, jyrkkärantaisten järvien ja vuolaiden jokien halkomaa, niinkuin Suomi ylipäänsä on, vaiko enemmän tasaista ja lakeaa alankoa, jommoiseksi Venäjää ajattelemme. Isänmaatansahan jokainen haluaa katsella ja oppia tuntemaan, ja minä olin jo pitkät ajat lukenut Venäjän Karjalankin meidän suomalaiseen isänmaahan, vaikka meillä vielä tavallisesti isänmaalla käsitetään ainoastaan suuriruhtinaskuntaa. Kun suuriruhtinaskunnassa olin melkein kaikkialla liikkunut (paitsi Lapissa), mutta Venäjän Karjala oli minulle yhtä tuntematon kuin ylipäänsä kaikille meidänpuolisille, oli siis pakko käydä sitäkin katsomassa, että koko avara Suomenmaa sitten olisi tuttu.

Kotia palattuani ajattelin, että matkasta kyllä olisi niitä näitä kerrottavia, jotka ehkä voisivat P.-S:n lukijoita huvittaa, jos niitä joutaisi ja kykenisi hauskalla tavalla esittämään, mutta ajan vähyys pani minut heti arvelemaan, yrittääkö ollenkaan minkään matkakertomuksen laatimista, jotten huonolla esityksellä pilaisi hyvää ainetta. Kuitenkin sain siksi monelta kehoituksia matkakertomuksen julkaisemiseen, että päätin kuin päätinkin lyhyesti ja koristelematta kyhätä jotakin näkemistäni tuolla "uudessa Suomenmaassa". Miten tuo sitten lie onnistunut; kenties toisenlaatuinen kertomatapa olisi ollut soveliaampi. Mutta tämmöiseksi tämä nyt kerran sattui, eikä aikani salli sitä valaa uuteen muotoon. Mitään erityisen jännittäviä ja mielenkiintoisia tapauksia voipi muuten matkakertomus Venäjän Karjalasta vielä vähemmässä määrässä tarjota kuin kuvaukset matkoista suuriruhtinaskunnassa, jotka kuitenkin aina huvittavat, siksi että ne koskevat omaa maata ja omia oloja; ja jos lukija vain kokee mielessä pitää ja muistaa, että tässäkin on puhe ainoastaan suomalaisista ja suomalaisten maasta, toivon, että kertomus aineen itsensä vuoksi jo huvittaa, vaikka olisikin vähemmin taitavasti kirjoitettu.

Oulussa tammikuulla 1880.

I.

Oulusta rajalle.

Aikomukseni oli alkuaan lähteä matkalle yksinäni, koska omassa maassa enimmästi olen liikkunut ilman kumppalia, mutta moniaita päiviä ennen lähtöäni, jonka piti tapahtua heti juhannuksen jälkeen, sattui meillä käymään tuttavani, nuori ylioppilas Hjalmar Basilier, ja silloin syntyi puhe matkakumppanin tarpeellisuudesta. Omaiseni, jotka hieman kammoksuen katselivat koko matkaa, arvelivat kumppalia ihan välttämättömäksi, jotta vieraassa maassa olisi turvallisempi liikkua eikä mitään onnettomuutta tapahtuisi. Tämä arvelu ei kyllä minuun isosti vaikuttanut, koska muistelin vastausta, jonka Lönnrot aikoinaan eräältä karjalaiselta sai, turvallisuutta Karjalassa tiedustellessaan, että "niin myö eletään kuin linnut metsässä", ja koska omain kuulustelemisteni mukaan myöskin tiesin, että kaikkinainen pelko oli ihan turha; mutta toiselta puolen ajattelin, että tuttava kyllä voisi olla hyvä muassa olemassa, jollei hengenvartijana niin puhekumppalina, ja koska B. oli halukas lähtemään mukaan, päätettiin tehdä retki yhdessä.

Iltapäivällä kesäk. 27 p. ajoimme Kajaanin tullista ulos. Matkatavaraa oli kummallakin pieni laukku ja talvipalttoo, minulla sitäpaitsi harmaja matkavaippa; kupeellani riippui ainoa, matkaa varten erittäin hankittu kapine, nim. puukko, jonka eräältä kello- eli putaalaiselta olin ostanut. Nämä puukot ovat sievätekoisia, tuohipäisiä, sekä huokeahintaisia, mutta terä oli minun ostamassani pehmeä ja kuuluu muissakin olevan. Se tuli matkalla hyvään tarpeeseen, mutta kahvelia emme kumpikaan olleet hoksanneet ottaa mukaan, ja sitä saimme jälestäpäin katua, koska semmoisen kapineen sijasta Karjalassa enimmästi käytetään vasemman käden sormia. Laukussani oli, paitsi vähiä liina- ja pitovaatteita, Inbergin Suomenmaan kartta ja muutamia pieniä kirjasia, joita aioin lahjoitella lapsille matkallani, sekä myöskin molempain passit. Kumppalini, ahkera kalastaja, ei ollut unehuttanut uistintansa eikä perhosonkiaan, ja pyssymies niin ikään ollen oli hän ottanut mukaansa myös pienen 6-piippuisen "revoolin", joka sitten paluumatkalla unohtui Kiannalle, luultavasti Hyryn taloon. Mitä kaikki kampeemme yhteensä painoivat, emme tulleet punninneeksi, mutta arviolta ei niissä voinut olla enempää kuin yhden miehen kantamus. Jalkineina meillä oli mustat saappaat; pieksuja, joita oli sanottu tarpeellisiksi, arvelimme matkalla saavan ostaa.

Päivä oli lämmin ja kirkas, maantie kuiva ja tasainen, hevonen hyvä, ja hyvillä enteillä matka siis alkoi. Mielemme olivat iloiset, koska se viehätys, joka kaikkea alkamista seuraa, ei meiltäkään puuttunut; minä erittäinkin olin siitä hyvilläni, että tuosta kauan mietitystä retkestä viimein oli tullut tosi. Matkan odotettavista vaiheista puhellessa ja tuttujen paikkojen sivu kulkiessa oli ensi taival yht'äkkiä ajettu. Tällä taipaleella meillä oli ollut omat n.s. turunkärryt, joissa on sangen mukava istua, mutta tästä eteenpäin aioimme lähteä kyytikärryillä kulkemaan. Jos tahtoisin noudattaa tavallisten Suomessa kulkeneitten matkakertojain esimerkkiä, olisi minun nyt pidettävä pieni ja pistävä puhe siitä "kidutuskoneesta", jota kyytikärryiksi nimitetään; Topeliuksen "Matkustus Suomessa" kyllä tarjoaisi tämmöiselle puheelle klassillisen mallin. Mutta valitettavasti en voi olla yhtä mieltä mainitun enkä muittenkaan arvoisain kirjoitusmiesten kanssa tässä asiassa, koska pidän tavallisia kyytikärryjä paremman puutteessa kutakuinkin hyvinä ajoneuvoina, jos niitä vain tahtoo oikein käyttää. Niin yksinkertainen ei nim. saa olla, kun pitempi matka on edessä, että istuu paljaalle laudalle; pitää ostaa säkki, täyttää se heinillä ja asettaa istuimelle — ja hopusti sillä tavoin voipi yhtä mittaa kulkea vaikka maailman ääriin, kunhan aina tarvittaissa panee säkkiinsä uusia heiniä. Tätä keinoa nytkin käytimme ja jatkoimme niin matkaa, tuntematta sanottavaa erotusta mukavuuden suhteen, ylöspäin Oulujoen vartta Muhoksen viljavainioiden sivutse Utajärvelle saakka, jossa jäimme Laitilaan yöksi. Seuraavana päivänä kerkesimme hyvään aikaan ennen puoltapäivää Paasoon, mutta Kajaaniin kulkeva höyryvene oli, niinkuin hyvin saatoimme arvata, jo aikaisin aamulla lähtenyt, — asia, jota emme isosti pahoitelleet, koska mainittu vene on kutakuinkin hidaskulkuinen ja muutenkin huononlainen. Einehdittyämme ja Åström-veljesten suurta parkkimakasiinia katseltuamme olisimme lähteneet ajamaan pohjoispuolitse Oulujärveä, kun ei kosken niskalla ollut yhtään Kajaaniin menevää tervavenettä, mutta kaikki hevoset olivat jo kyydissä. Jollen väärin muista, sanoivat, ettei venekyytiäkään enää tarvitse antaa, niin että matka tässä uhkasi kerrassaan katketa epämääräiseksi ajaksi — s.o. tarkemmin sanoen siksi päiväksi. Ainoa toivo oli, että alhaaltapäin nousisi veneitä — niitä sanottiinkin olevan nousemassa — ja että joku niistä menisi Kajaaniin, ja tässä toivossa lähdin kartanolle kävelemään ja sytytin "kärsivällisyyden piipun" eli paperossin. Tuskin olin ennättänyt vetäistä ensimmäiset savut, ennenkuin muuan vanha ukko, jonka silmä oli kosken koukkuihin harjaantunut, ilmoitti veneitä olevan ylöspäin pyrkimässä. Minun oli ensin vaikea hänen neuvostaankaan niitä erottaa, mutta kun minäkin ne sitten huomasin, lähdimme ukon kanssa pohjoispuolelle jokea niitä odottamaan ja kohtaamaan. Pian tapasimmekin erään kuhmolaisen (veneen), jota kaksi miestä ja yksi vaimonpuoli kuljetti ja jonka isäntä kohta suostui pyyntööni; ja kun ukko oli noutanut kumppalini ja matkatavarat joen toiselta puolen, jolla välin venemiehet aterioivat, lähdettiin klo 2:n tienoissa matkaan.

Tämä matka järven poikki kului sangen nopeasti, sillä raitis luodetuuli puhalsi, joka tosin ei ollut meille aivan peräntakainen, mutta kuitenkin lujasti pullistutti suurta purjettamme. Klo 1/2 10 olimme jo Koutaniemen kohdalla. Jolleivät venemiehemme olisi olleet hiukkasen pelkureita, olisimme ennättäneet vieläkin joutuisammin, mutta kun Vaalasta maan suojassa oli kuljettu penikulman verta Nahkasalmen kautta Neulaniemelle, laskettiin maihin miettimään, tokko rohjettaisiin lähteä tuon vähä väljemmän, 2 penik. pitkän Laiskanselän poikki Kaivantoon, koska tuuli muka oli ankaranlainen, ja niin varsinkin kumppalini harmiksi hukattiin tuntikausi turhaan. Kaivannossa oli kolmisenkymmentä lastattua venettä tuulta pitämässä; pahainen mökki oli ainoa ihmisasunto rannalla. Ärjänselällä kuljettiin pienen, vedestä jyrkästi kohoavan luodon sivu, jota isäntämme sanoi "pirun takaksi" nimitettävän ja josta hän kertoi Kajaanin linnan rakentamiseen liittyvän tarinan; mutta se ei mahtanut mielestäni suurenarvoinen olla, koska en sitä enää tarkkaan muista. Nevosenniemestä Paltanselälle lähtiessämme oli tuuli jo jotenkin laantunut, ja siinä tuli parikymmentä venettä vastaan, soutaen länteen päin raskaita tervojansa, joista kovin halpa hinta nykyään oli saatavana. — Oulujärvi on kaunis järvi, paikoin saarekas, paikoin laajoiksi seliksi leviävä; korkeita vaaroja näkyy sen ympäriltä, joista mainittakoon Kivesvaara eli -vaarat pohjoisessa. Mutta tulvaveden valitetaan tekevän paljon vahinkoa.

Paltaniemellä laskettiin Hövelön rantaan, koska matkakumppalini tahtoi tavata talon nuorta herraa, hyvää tuttavaansa.[3] Minä kun olin aivan tuntematon talon muulle perheelle paitsi isännälle, jonka tiesin olevan poissa kotoa — Oulussa olin juuri tavannut hänet matkalla Lappiin —, olisin kernaasti jatkanut matkaa veneessä Kajaaniin asti, etten vieraille ihmisille tulisi vaivaksi, mutta kun kerran olimme rantaan päässeet, eivät hyväntahtoisuudessaan laskeneet minua pois, vaan pakottivat jäämään taloon. Tässä erosimme saattajistamme, jotka kulkivat yhä edelleen, vaadittuaan järven poikki tuonnista "jonkun markan" ja saatuaan kolme, joka ei suinkaan ollut kallis kuuden penikulman matkasta. Hövelössä meitä kestittiin ja pidettiin jos kuinka hyvänä ja viivyimme siellä huomispäivän puoliseen asti, mutta minulla kun oli vähän yksityisiä asioita Kajaanissa toimitettavia, lähdin silloin edeltäpäin maitse ajamaan kaupunkiin, jättäen kumppalini toisten seurassa jälestäpäin veneellä tulemaan; samana päivänä oli näet isot pidot ja nimipäivänvietot Polvilassa, ulkopuolella kaupunkiapa niihin oli Paltamostakin lähtijöitä. Matkallani pistäysin sivumennen Paltamon kirkkoa katselemassa, jota pitäjän nuori, kohtelias lukkari oli hyvin valmis näyttelemään. Kirkko on merkillinen runsaslukuisten seinä- ja kattomaalaustensa vuoksi, ja sisään astuessa tuo kuvien paljous teki oudon, vaikk'ei suinkaan vastenmielisen vaikutuksen silmään — tämäntapaisessa kirkossa en pitkään aikaan ollut käynyt. Mikä taiteellinen arvo noilla kuvilla voinee olla, en pysty sanomaan, mutta syrjäiselle maaseutukirkolle ne kieltämättä ovat kaunistuksena pidettävät sekä soveliaampina mieltä ylentämään kuin alastomat seinät. - Lähellä Kajaania tavattuani kaksi karjalaista, jotka tyhjin laukuin palasivat kotia Vuokkiniemen puoleen, saavuin hyvissä ajoin iltapäivällä kaupunkiin, toimitin asiani ja rupesin kumppaleita odottamaan, jotka viimein saapuivatkin. Kuusihenkisenä joukkona, jossa oli sekä mies- että naisväkeä, lähdettiin sitten astumaan sitä neljänneksen pituista metsätietä, joka vie Kajaanista pitkin jokivartta Polvilaan, ja joka tie sen puolesta ansaitsee mainitsemista, että Lönnrot aikoinaan monet kerrat on sitä astunut, sillä piirilääkärinä Kajaanissa ollessaan hän asui Polvilassa. Kun tulimme tien päähän, sen pienen lahden länsirantaan, jonka toisella puolella Polvila on, huomasimme, ettemme olleetkaan niin odottamattomia vieraita kuin olimme luulleet; rannalla oli näet vene ja soutajat meitä varten valmiina. Tähän arvoitukseen sain sittemmin selityksen: kyytimieheni Paltaniemeltä, jonka lähetin "pitkän mäen" alta edeltäpäin kaupunkiin, oli jotenkuten saanut tietää nimeni ja kertonut tulostani kestikievarin emännälle, rouva Svedlinille, ja hänen mielestään tämä uutinen taas oli ollut kovin tärkeä salassa pidettäväksi, niin että hämärä huhu tulostamme yht'äkkiä oli ennättänyt Polvilaan asti. Täällä, johon Kajaanin koko seurapiiri oli kokoontunut, otti isäntäväki meidät erinomaisen ystävällisesti vastaan. Talosta kuului iloinen soitto, siellä tanssittiin paraikaa, ja tuota pikaa kaikki viisi kumppaliani olivat kadonneet tanssin vilinään; minä jäin ulommaiseen huoneeseen tapailemaan vanhoja tuttuja, jotka vielä jaksoivat minua muistella siitä ajasta, jolloin kotini oli Kajaanissa — josta jo oli 20 vuotta. Polvila on sievällä paikalla Rehjänselän etelärannalla; sitä sopii jokaisen suomalaisen muistaa, sillä siinä on suurin osa Kalevalaa kokoon kirjoitettu. Kesäillan ihanuus levitteli suloansa maille, ja kesken puhetta ja leikkiä oli huomaamatta sydänyö käsissä; kun oli käyty kartanolla runsaasti varustetussa illallispöydässä, saatiin ruveta paluumatkaa miettimään. Paitsi maamatkaa oli toinenkin tie nyt tarjona, nim. veneellä jokea pitkin, jolloin kuitenkin Petäisen ja Kuurnan kosket oli laskettava Viskaali V., vanha koskimies — ja tanssimies myöskin, sillä 60:sta vuodestansa huolimatta hän oli koko illan johtanut tanssia — aikoi pelkäämättä kulkea vaimonpuolinensa omalla veneellä alas, mutta muita rannalle keräytyviä näytti matka arveluttavan, vaikka nuori isäntä, kauppias Kaarle B., jätti vierastensa käytettäväksi kaksi tervavenettä ja miehiä, jotka joka päivä olivat kaupungissa kulkeneet. Sokea maanmittari Kaarle R. kysäisi silloin venemiehiltä, osasivatko he laskea, ja saatuansa heiltä varman vakuutuksen sanoi ääneen: "Minä lähden veneessä, koska tuo mies niin vissisti sanoo saattavansa laskea", ja niin talututti itsensä alas. Hänen esimerkkinsä rohkaisi toisia sen verran, että noin 30 henkeä oli äkkiä veneissä, mutta muut lähtivät maitse. Leikkiä lyöden kuljettiin sitten joutuisaan ja vahingoittumatta kaupunkiin.

Lukija suokoon anteeksi, että matkasta tänne saakka olen ollut vähän laajapuheisempi kuin asiaan oikeastaan kuuluisi. Mutta syy tähän poikkeukseeni aineesta on osittain ollut jonkunlainen täydellisyyden halu matkakertomuksen suhteen, osittain että Kajaani on lapsuuteni koti, ja se paikkahan itsekullekin on rakas, jossa muisti kernaasti hetken viivähtää. Aivan heti ollaan Kuhmoniemellä, josta kertomukseni kaikissa tapauksissa saisi alkaa.

Seuraavana päivänä, kesäk. 30 p., jatkoimme hevosella matkaa itään päin, jättäen entisistä ajoista melkein ihan muuttumattoman Kajaanin yhä edelleen kuuntelemaan sitä kehtolaulua, jota Koivukoski ja Ämmä sille väsymättömästi veisaavat. Linnanraunioille, joitten poikki maantie kulkee, on kaupungin apteekkari toimittanut vesimyymälän; mutta Fieandtin haamua emme nyt päiväsydännä erottaneet enemmän kuin edellisenä yönäkään, vaikka "Välskäri" sanoo sen toisinaan näkyvän linnan raunioilla. Yöksi jäimme Sotkamoon ja toisena päivänä ajoimme Kuhmoniemelle, jossa entisen opettajani, rovasti Roosin perheessä vietimme hupaisen illan. Kuhmoniemen kirkolle maantie päättyy; siitä alkavat vesi- ja jalkamatkat, joiden tiesimme kestävän ei ainoastaan rajalle, vaan yhä eteenpäin Vienanmeren rantaan asti. Vähän oudolta tuntui ajatus, että sivistynyt maailma nyt jäi taaksemme ja että erämaahan oli painuminen, ja kun satuimme tulemaan kestikievariin tuntia ennen postin lähtöä — postikonttori on kestikievaritalossa Tuupalassa — emme laiminlyöneet tilaisuutta lähettää viimeiset terveiset kotia; Karjalasta näet ei kannattaisi yrittää tietoa lähettää, postinkulku kun sieltä Vienan kautta Suomeen on kovin hidas.

Hiukan vakavalla mielellä jätimme aamulla jäähyväiset talon ystävälliselle isännälle ja astuimme veneeseen, jolla kohta kuljimme Lammasselän poikki Koskelle eli Porolaan. Siitä saattoi ainoastaan yksi mies lähteä meitä viemään, niin että toinen meistä sai pitää perää; nousimme ylös Lentuan koskea, joka on niin väkevä, että virta oli veneemme kaataa, ja jouduimme Lentuan järvelle, josta pääsee kahta tietä Karjalaan: toinen, pohjoisempi kulkee Lentiiran kautta Akonlahteen (tätä kylää ei Inbergin kartalle ole merkitty), toinen, alempi Miinoaan; ja sinne meidän matkamme piti. Kyytimiehemme, vanha koskenlaskija, oli laajalti nähnyt maailmaa, oli käynyt Äänisjärvellä Petroskoissa ja muistaakseni "Kinkerinmaallakin", tunsi "Lentruotin" (joksi Lönnrotin nimen oikaisi), jota nuorempana oli ollut saattamassa, mutta oli laiskanvoipa, niin että meilläkin venettä soudatteli: ja niinpä vasta klo 6:n paikkeilla kerkesimme Korpelaan (Inbergin kartalla Korpimäki). Tästä kyllä olisi hyvästi vielä saattanut sinä päivänä kulkea eteenpäin, sillä ensi taival Kalliojärveen oli tuskin penikulmaa pitkä, mutta saattajaa saimme turhaan odottaa tuntikausia, vaikka yksi mies karhitsi peltoa aivan lähellä taloa ja toinen vähän edempänä oli verkkoja laskemassa; vanha äijä vain pirtissä äyski: "Ei meidän talosta kesäkeskievaria tehdä." Viimein, kun kärsivällisyytemme oli aivan katketa, tuli toisen pirtin isäntä 9:n tienoissa kotiin, ja hän, joka oli vilkas ja näppärä mies, lupasi kohta lähteä matkalle, kunhan saisi kylpeä ja illastaa; mutta kun matka näin oli jäänyt kovin yön selkään, päätimme kyllästyksissämme asettua taloon yöksi. Merkillinen on se hitaisuus ja huolettomuus, jota sydänmaalaisemme hankkeissaan osoittavat; tässäkin oli köyhä, usein petun varassa elävä talo, mutta tarjona olevaan raha-ansioon ei ennätetty taikka huolittu käydä kiinni. Aikaisin aamulla lähdettiin sitten matkaan ylöspäin yhä kapenevaa jokea ja jouduttiin 2-3 tunnin päästä Kalliojärvelle. Isäntämme meille matkalla kertoeli kaikenlaisia rosvojuttuja "Venäjältä", joitten mukaan Karjala olisi koko "miesten syöjä sija", — ja samanlaisia juttuja eräs toinenkin saattajamme, muuan vanha vaimonpuoli, samana päivänä myöhemmin meille syötteli varoitellen vieraaseen maahan lähtemästä; mutta näihin tietysti emme paljon arvoa panneet. Matkalla muuten kumppalini koetti sekä uistintansa (H. Renforsin tekoa) että perhosonkiaan ja saikin paitsi muita kaloja muutamasta pikku koskesta sievän lohentonkosen, jonka päätimme syödä eineeksi.

Kun Kalliojärven ruohoisella kartanolla nyt odotellen kalamme paistamista ja ihanasta aamu-ilmasta nauttien juttelimme saattajamme kanssa, vilahti äkkiä sen aukon suulla kahden rakennuksen välissä, josta mekin olimme tulleet taloon, ensin yksi, sitten toinen mies, jotka näyttivät laukkua kantavilta karjalaisilta. Jo ajattelin taikka taisin kysyäkin, mitä he mahtoivat olla miehiään, kun samassa molemmat astuivat kartanolle meidän luoksemme ja heittivät laukkunsa maahan, jolloin huomasimme heidän olevankin karjalaisia. Heidän astuessaan pihalle lensi heti se ajatus päähäni, että heistä kenties saamme matkatoverit, koska he näyttivät tulevan jälestämme ja arvatenkin kulkivat kotipuoleen; mutta tuskin olimme hyvän päivän sanoneet, niin heidän jälessään seurasi kolmas mies, sitten neljäs, sitten viides, kuudes, jopa lopuksi seitsemäskin, kaikki pitkiä, rivakoita miehiä. Siinäpä koko joukko! Saattajamme vast'ikäiset puheet muistuivat tässä mieleeni ja saivat minut miettimään, että tämmöiseen mieslaumaan liittyessämme olisimme auttamattomasti heidän vallassaan, jos voimista tulisi kysymys, ja sentähden päätin olla ilmoittamatta tuumaani matkakumppanuudesta, kunnes olin keskustelemalla ja katselemalla ennättänyt saada jonkunlaisen käsityksen heistä ja heidän luonteestaan. Niinpä ruvettiin pihalla pakinoihin, sillä välin kuin heillekin ruokaa valmistettiin, ja saimme kuulla, että he olivat matkalla kotimaahan; kuusi oli kotoisin Suopassalmelta, noin 14 penikulmaa rajalta Kemijoen varrella, seitsemäs vähän tännempää Jyskyjärveltä; kuudessa päivässä he nyt olivat jalkaisin tulleet Tampereelta Jyväskylän ja Kajaanin kautta, s.o. noin 50 penik., ainoastaan paikoitellen venettä käyttäen, mutta unen ajat eivät olleetkaan olleet pitkät. Sitten juteltiin menneentalvisista kaupoista, jotka olivat olleet huonot, niin että kunkin miehen voitto teki vain 4-500 markkaa eli tuskin puolet entisestä, puheltiin matkan vaiheista y.m., ja sillä välin oli minulla hyvä tilaisuus tehdä havaintojani. Puheliain joukosta oli valkoverinen, lihava, noin 25-vuotias mies, joka ei voinut lausettakaan sanoa panematta siihen jotakin leikkisanaa, jolle itse etupäässä nauroi ja enimmästi siten houkutti muutkin nauramaan; hänellä oli lyhyt, vaalea parta, ja hänen nimensä oli Matti. (Sivumennen tässä mainittakoon, että karjalaiset aina nimittävät toisiaan vain ristimänimellä; sukunimeä saa toisinaan hyvin tarkasti urkkia. Matin sukunimi oli Hokkinen, passissa venäjäksi Artemjev.) "Tuo ei ole vaarallinen mies", arvelin itsekseni. Matin vieressä istui kaksi parratonta nuorukaista, jotka sittemmin kuulin olevan veljeksiä ja nimeltä Trohkimo (eli Topias) ja Simo Kononen. He olivat hyvännäköisiä, hoikkavartisia poikia, vanhempi 2-3 tuumaa päälle sylen pitkä; kasvot kuvastivat iloa ja tyytyväisyyttä, ja varsinkin nuorempaa näyttivät Matin jutut suuresti huvittavan. "Lystejä matkakumppaleita", arvelin kohta. Neljäs toveri, Aappo Mihkaalov eli Mikkola, oli keskikokoinen, noin 30 vuoden ikäinen mustapartainen mies, iloisen näköinen hänkin; kun toiset häntä nuhtelivat hänen kovasta käynnistään taipaleella, hän vain vastasi naurahtamalla. Muut kolme näyttivät yli 40 vuoden vanhoilta ja vakaisemmilta; kahdella oli musta parta, joka ensi näkemältä teki heidän muotonsa hiukan kolkoksi; kolmas oli laiha, rokonarpinen ja parraton. Ensinmainittu, nimeltä Kuosma (sukunimeä en tullut tiedustaneeksi), Jyskyjärveltä kotoisin, oli harvapuheinen, joten hänestä en aluksi saanut varmaa käsitystä, — jälestäpäin näimme, että hän oli hyvin siivo mies; toinen, Oleksei eli Santeri Hokkinen, oli Hämeessä naimisissa ja siellä asuva, mutta kulki nyt kymmenkunnan vuoden takaa syntymäpaikalleen kotitalon raha-asioita järjestämään, hänen kun täytyi maksaa kaksinkertaiset verot, s.o. sekä itsensä puolesta Hämeessä että kotitalon puolesta Karjalassa; olo Hämeessä oli ehkä vaikuttanut, että hänestä oli kadonnut se avosydämisyys, josta karjalaisen heti tuntee, ja että hän näytti tylyltä kuin hämäläinen ainakin, mutta vähän aikaa keskusteltua täytyi tulla siihen vakaumukseen, että hän oli rehellinen ja luotettava mies. Kolmas, Timo Paavilainen, pisin kenties koko joukosta, oli ulkonäöltään ruma; mutta tuskin hän oli suunsa aukaissut, ennenkuin huomioni heti kiintyi häneen. Niinkuin kullan tuntee helähdyksestä, niin muutamain ihmisten ääni ja puhe heti ilmaisee puhdasta, vilpitöntä sydäntä, ja niin oli Timon laita. Hän osoitti puheessaan samaa vakavuutta kuin Santeri, hämäläinen, mutta tämän tyly ulkomuoto häneltä puuttui ja sen sijaan ystävällisyys ja hyväntahtoisuus kirkastivat hänen rumia kasvojansa. Kun häntä olin puhutellut, haihtuivat kaikki arveluni matkakumppanuudesta, jos semmoisia oli sanottavia ollutkaan; hänen kehoituksestaan olisin ollut valmis lähtemään mukaan, vaikka toiset olisivat näyttäneet kuinka epäilyttäviltä, jota he eivät suinkaan tehneet. Niin avosydämistä miestä kuin Timoa, jonka koko sielu ikäänkuin kirkas kesäpäivä paljastui katsojalle, tapasimme sitten Karjalassa tuskin muuta kuin yhden ainoan, Isossima eli Iisakki Lesosen, joka paluumatkalla Kivijärveltä saattoi meitä rajan poikki takaisin, — vaikka kohta siitä tavasta, jolla karjalaiset ylimalkaan meitä kohtelivat, en voi muuta sanoa kuin suurimpia kiitoslauseita.

Kun olimme jonkun kymmenen minuuttia puhelleet, käskettiin kaikkia ruualle, joka kumppaliani ja minua varten oli laitettu kamariin. Loheemme kiinni käydessäni sanoin kumppalilleni: "Noiden miesten kanssa lähdetään yhtä matkaa, niin emme tarvitse opasta ja matka sujuu nopeasti", johon hän heti suostui. Syötyämme menimme pirttiin ja kysyimme sitten, saisimmeko kulkea heidän seurassaan, meilläkin kun oli matka Karjalaan, ja ottaisivatko he kapineitamme kantaaksensa, johon he paikalla olivat valmiit, kun heillä oli tyhjät laukut; ja niin lähdimme vähän ajan päästä uusien, vielä vierasten toveriemme kanssa taipaleelle, jäähyväisiksi kättä lyötyämme entiselle saattajallemme.

Matka kävi ensin Kalliojärven poikki, sitten vuorotellen maitse ja vesitse Keräsenmäelle tuolle puolen Kaurojärveä. Koko taival saattoi olla runsas penikulma, mutta nuo useat venemuutot veivät aikaa, niin että viivyimme kolmisen tuntia taipaleella, vaikka kyllä toverimme olivat mestareita saamaan soutajia liikkeelle. Taipaleella kävi toinen puoli meistä muutamassa talossa tietä kysymässä ja juomassa, ja juodessamme sanoi emäntä minulle, vähän mietittyään: "Oletteko tekin tuolta puolen?" Tuo odottamaton kysymys oli niin huvittava, että vastasin sieltä puolen olevani, johon emäntä hetken perästä vähän epäillen sanoi: "Ette taida olla." Mutta kun uudistin vakuutukseni, näytti hänen epäilyksensä katoavan.

Keräsenmäellä, joka tuntui vankalta talolta, tuli taas puhe syönnistä, ja vaikka meitä (kumppaliani ja minua) ei nälkä ollenkaan vaivannut, suostuimme kuitenkin seuran vuoksi tuumaan, varsinkin kun karjalaiset sanoivat, ettei ruokaa ollut niin hyvästi edessäpäin saatavana. Oli heillä toinenkin syy, jonka vasta jälestäpäin hoksasin: Venäjällä oli näet paraikaa paaston aika, jolloin esim. voita, maitoa ja lihaa ei saa syödä, ja samoin kuin katolilainen karnevaalin huvituksilla valmistaikse lähestyvää paastoa varten, samoin ystävämmekin nyt olivat päättäneet viimeisen kerran hyvästi ruokkia itseään, että paremmin kestäisivät paaston aikaa. Venäjällä tosin ei paasto nyt ollut alkamassa, vaan päinvastoin loppumassa, mutta meidän kumppaleille se alkoi, sillä Suomessa he eivät olleet paastoamisesta huolineet. Kahvit vielä ruuan päälle juotuamme lähdettiin taas matkaan; kuljettiin ensin veneellä noin penikulma, jolloin emienmainittu "rosvojuttujen" kertoja ämmä meitä saatteli, sitten korkeata kangasta pari neljännestä ja tultiin niin Taipaleen mökille, joka sijaitsee lähellä Maanselänjärven lampea. Tämä oli viimeinen asumus meidän puolella, sillä lammen koillispäähän päästyämme aukeni eteemme ensin kaakkoa, sitten luodetta kohti neljän sylen levyinen linja: se oli Suomen ja Venäjän raja. Kun en ennen ollut itärajallamme käynyt, jäin hetkeksi katselemaan tätä linjaa, joka suorana ja mahtavana kulkee hiljaisten erämaitten halki, mutta kumppalit olivat tavallisella vikkelyydellään jo alkaneet nousta lammen rannalta kohoavaa kankaanrinnettä ylös, ja heidän peräänsä täytyi kiirehtiä. Maanlaatu oli tuolla puolen ihan samanlaista kuin meidänkin, mutta vaikka Karjalaa olin tottunut pitämään Suomenmaana, tahtoi se ajatus ensin kuitenkin tunkea mieleen, että nyt oltiin muka vieraassa maassa. Virstan toista kuljettuamme saavuttiin Miinoanjärven rantaan, jolloin kumppalit päästivät riemuhuudon: rannalla oli näet vene. Se kohta lykättiin vesille ja niin lähdettiin järven päässä näkyvää kylää kohti soutamaan Samanlaiset ajatukset kuin minussa näkyivät matkakumppanissani B:ssäkin liikkuvan, sillä kun kaikki olimme veneeseen hyvästi asettuneet, hän lausui: "Vai niin, vai nyt ollaan Venäjällä!" Mutta tuskin oli hän nämä sanat saanut sanoneeksi, ennenkuin karjalaiset yhteen ääneen vastasivat: "Ei Venähellä, vaan Karjalassa!" Tämä vastaus oli yhtä odottamaton kuin ilahuttava ja karkoitti paikalla mielestäni sen arvelevaisuuden, minkä omasta maasta muka lähteminen oli tuokioksi synnyttänyt; en kuitenkaan rohjennut ruveta tarkemmin tutkimaan vielä ainoastaan vähän tuttujen kumppalieni kansallisia käsitteitä, etten ehkä havaitsisi erehtyneeni, riemuitsin vain sydämessäni. Ei B:lläkään ollut tähän oikaisevaan vastaukseen mitään sanomista, ja äänettöminä siis kuljettiin kappale matkaa. Huvin vuoksi olkoon tästä matkasta vielä mainittu, että vesille päästyämme vieressäni istuva Matti otti messinkipiippuisen pistoolin esiin ja rupesi sitä lataamaan, kehoittaen toista toveriansa tekemään samoin. Minä kun en tuon tehtävän tarkoitusta ymmärtänyt, en voinut olla heidän valmistuksiansa vähän pitkään katselematta. Mutta valmiiksi tultuaan Matti kääntyi taaksepäin ja laukaisi kovalla paukkeella pistoolinsa, jonka jälkeen kohta toinenkin pamahti; ja silloin älysin, että laukaukset tarkoittivat tulomme ilmoittamista kylälle. Tämä oli toinen, mutta samalla viimeinen kerta, jolloin karjalaisten suhteen olin epäluulon kaunaa pitänyt; sittemmin ei semmoinen ajatus koskaan johtunut mieleeni.

Aurinko oli länteen vaipumassa ja heitti viimeisiä kultiaan järven rasvatyynelle pinnalle ja ympäristöön, kun hiljalleen lähestyimme järven itäpuolelle rakennettua kylää.

II.

Miinoasta Kemiin.

Karjalaisten kylät eroavat meidänpuolisista ensiksikin siinä, että talot eivät ole rakennetut toisistaan hajalle niinkuin meillä, vaan kaikki yhteen ryhmään, aivan likekkäin. Jo rajakylissä niinkuin Miinoassa ja Kivijärvellä tämän erotuksen huomaa, ja kuta syvemmälle Karjalaan kulkee, sitä jyrkemmin se pistää silmään; niin esim. Usmana, ensimmäinen kylä Kemistä tännepäin, käsittää 90 taloa, mutta on toisesta päästä toiseen tuskin puolta virstaa pitkä. Talot ovat tavallisesti järjestetyt riviin kaduntapaisen tien toiselle tai molemmille puolille, niin että useaa karjalaisten asuntopaikkaa yhtä hyvin voisi nimittää kauppalaksi kuin kyläksi.

Toinen erotus heidän ja meidän kylien välillä on talojen rakennustapa, joka heillä on vallan toinen kuin meillä. Antaakseni lukijoille jonkunlaisen käsityksen siitä tahdon tässä tarkemmin kertoa, minkälaatuinen Savinan talo Miinoassa oli — ensimmäinen, jossa kävimme rajan tuolla puolen. Se oli pohatta eli rikas talo, jonka maine jo Kuhmoniemen kirkolta asti oli korvissamme soinut, ja niinkuin jälestäpäin näimme, se oli rakennettu pääasiallisesti samaan malliin kuin muut varakkaat Karjalan talot.

Kun rantaan laskettuamme nousimme veneestä maalle, oli heti vasemmalla sauna ja vähän ylempänä oikealla aitta. Sitten oli astuttava pienen pellon syrjää, ja sen takana näkyi asuintalo tuskin kivenheiton päässä rannasta. Mikä meitä aluksi enimmän kummastutti, oli, että kaikkien huoneitten, yksin pirtinkin, ulkoseinät olivat veistämättömistä hirsistä salvetut. Mitätön on meidän puolella se rakennus, jonka seinähirret eivät ole veistetyt, mutta Karjalassa on tapa toinen — ja se on luultavasti venäläisiltä saatu, sillä esim. Vienassa (Arkangelissa) ovat kaikkien puurakennusten seinät tämän kaltaisia: veistämättömiä ja ilman laudoitusta. Talon etusyrjällä oli seitsemän ikkunaa, kussakin kuusi ruutua; ne olivat hyvin korkealla maasta, niin että kädellä tuskin olisi ylettynyt ikkunanposkeen, ja kovin pieniä rikkaan talon ikkunoiksi — ei kyynärää korkeammat. Kolme vasemmanpuolista niistä kuului pirttiin. Itse pirtti ei ollut samassa rivissä toisten huoneitten kanssa, vaan ulkousi rantaan päin, niin että talo tavallansa oli vinkkelirakennus. Kahden keskimmäisen ikkunan alla oli sisäänkäytävä. Oven aukko oli matala, ei miehen korkuinen, niin että sisään astuessa täytyi kumartua, mutta se oli jotenkin leveä ja ylhäältä kaareva; meidän ulkohuoneissa toisinaan näkee sentapaisia ovia. Oliko oven edessä minkäänlaisia portaita tai kuistia jonkunlaista, en muista, taisi olla, mutta tavallisesti semmoisia ei ole. Ha'alla kiinnipantava ovi aukeni sisäänpäin melkein pilkkopimeään porstuaan, jonka perällä portaat nousivat pitkin vasenta sivuseinää takaisin ovipuolta ja pihaa kohti, niin että ylös tultua saattoi mainituista kahdesta ikkunasta katsoa ulos kartanolle ja rantaan päin. Porstuan pimeys johtui siitä, että välilattia jakoi sen kahteen kerrokseen: portaita noustua oltiin yläkerrassa, ja siihen tuli kyllä valoa ikkunoista; mutta alaporstuaan, jos ulko-ovi pantiin kiinni, ei tullut muuta valoa kuin yläporstuasta hiukka, portaita varten lattiaan jätetyn aukeaman kautta. Nyt seisoimme siis paria syltä leveässä yläporstuassa, kasvot ikkunoita kohti ja rantaan päin; kun tästä käännyimme oikealle kädelle, tulimme kaitaiseen huoneeseen, joka oli puoleksi kamari, sillä siinä oli kaikenlaista talon kalua, puoleksi uusi porstua; pieni ikkuna peräseinässä levitti siihen vähän valoa. Keskellä sen vasenta sivuseinää oli ovi pirttiin; oikeassa sivuseinässä oli kaksi ovea, johtaen kahteen pieneen vierekkäiseen kamariin, joista ensimmäinen oli pilkkopimeä, toinen parilla ikkunalla valaistu. Jälkimmäinen oli varsinainen vierashuone, koristettu useilla pyhillä kuvakaapeilla, joitten edessä pikku lamput riippuivat; sen seinätkin olivat muistaakseni paperoidut, ja siinä me sitten nukuimme. Ennenkuin menemme pirttiin, palatkaamme vielä porstuaan, yläkertaan. Siihen taas astuessamme jäävät ikkunat oikealle ja alaspäin kulkevat portaat vasemmalle kädelle; suoraan meitä vastapäätä on ovi, ja kun sen aukaisemme, tulemme kamariin, jossa on kaksi ikkunaa, viimeiset niistä seitsemästä, jotka taloa lähestyessämme näimme. Tätä kamaria käytettiin myöskin vierashuoneena, "gornitsana", vaikka halvempana; sen alla rinnakkain alaporstuan kanssa sanoivat kumppalimme tallin olevan. Jos sitten kuljemme yläporstuan perälle, on siinä ovi, jonka kautta tulemme suureen huoneentapaiseen, vielä leveämpään kuin porstua ja äskenmainittu gornitsa yhteensä: se oli "saraja" eli ylinen, jossa eläinten rehuja talvella pidetään. Sen lattia oli tehty veistämättömistä, pyöreistä männyistä, niinkuin tervahovin silta Oulussa; lattian alla oli tanhua, jossa lehmiä kesällä pidetään ja johon oli ovi sekä alaporstuasta (talon väkeä varten) että takapihalta (eläimiä varten). Saraihin nousi pihan takapuolelta leveät portaat, joita myöten heinäkuormat ajetaan sisään.

Kun lisään, että pirtin lattian alla oli 2-3 kyynärän korkuinen pimeä huone, "karsina", jossa käsimyllyä ja muita pirtin tarvekaluja säilytetään, ja että pirtin eteisen sekä jo mainittujen kahden pirttiä vastapäätä olevan kamarin alla arvatenkin oli samanlaiset komerot, lienen jotenkin täydellisesti selittänyt, minkälainen Savinan talorakennus Miinoassa oli. Samaan tapaan useimmat varakkaat talot Karjalassa ovat rakennetut. Asuinhuoneet ja eläinten suojat ovat aina yhdessä ryhmässä kiinni toisissansa; jälkimmäisillä kuitenkin on omat seinät ja katot. Pirtti ulkonee aina muista huoneista ja on aina kolmi-ikkunainen etusyrjältänsä; karsinan tähden sen ikkunat ovat niin ylhäällä. Porstua on melkein aina pimeänlainen, ja portaat nousevat aina porstuan perältä oven puoleen.

Mutta jo on aika astua pirttiin. Se oli jokseenkin saman näköinen kuin meidän pirtit, vaikka vähän pienenlainen. Ainoa huomattava erotus oli uunin toiseen kylkeen tehty kaapin tapainen rakennus, "kosana" eli venäjän mukaan "runtukka", jonka päälle portaita myöten noustaan makaamaan. Siinä oli kaksi ovea, toinen pienempi, toinen isompi, ja ensi aluksi luulin sitä kaapiksi vain, mutta jälkeenpäin matkallamme satuin kerran katsomaan isommasta ovesta sisään ja näin kummakseni, että siitä lähti portaat alaspäin; ja silloin kuulin, että kosanan kautta aina kuljetaan alas karsinaan, johon tietääkseni ei muuta ovea ole.[4] Pirtissä muuten oli kaksi ikkunaa vasemmalla sivuseinällä ja yksi oikealla, lavitsat ympäri seiniä ja perällä huonetta pöytä lavitsan edessä; seinät olivat sisäpuolelta hyvin sileiksi veistetyt. Lisättäköön vielä, että keskellä pirttiä uunin yläsyrjästä vastapäiseen seinään kulki lauta siksi alhaalla, että tavallisen miehen täytyy kumarassa kulkea sen alitse, jos mieli päätänsä varoa (minäkin kerran kopsautin otsani semmoiseen lautaan); käytetäänkö sitä ortena vai ortten kannattimena vai mitä varten se on siihen pantu, siitä en saanut tarkempaa selitystä.

Pirtissä istui pöydän takana talon vanha isäntä, ukko Savina; hän oli vaimoinensa ainoa tällä hetkellä kotona oleva — muu väki oli, miehet kaukana niityllä tai koskella naiset nuotalla. Ukko Savina eli "Samppa" oli vieläkin komea mies, tuskin alle kolmen kyynärän, vaikka jo 70 vuoden tienoilla; tukka ja rinnoille valuva tuuhea parta olivat lumivalkeat. Yllään hänellä oli ihomyötäinen, vanhahko sininen hurstitakki, joka ulottui polviin saakka, leveä nahkavyö vyötäisillä ja jaloissa valkeat alushousut. Sittenkuin oli tervehditty, alkoi vähäinen examen rigorosum eli tutkistelu, mistä ja mitä miehiä me olimme sekä mitä varten täällä matkustimme. Edellisiin kysymyksiin oli helppo vastata, mutta viimeiseen vähän vaikeampi, koska matkamme todellista tarkoitusta arvattavasti ei olisi käsitetty, vaikka sen olisimme ilmoittaneetkin. Minä siis vain sanoin, että matkamme piti Uhtualle tuttuja tapaamaan, mutta että teimme pienen kierroksen, laajemmalti saadaksemme Karjalaa katsella — joka kaikki kyllä olikin totta, koska minulla oli mainitussa pitäjässä tuttavia, jotka olivat minua sinne viemisille kutsuneet; mutta heidän tapaaminen ei ollut matkan päätarkoitus, niinkuin lukija tietää. Tämän jälkeen puhe kääntyi muille aloille, kauppoihin Suomessa, passiseikkoihin y.m., ja ukko kertoi sen johdosta muutaman jutun, kuinka hän nuorempana kerran oli Oulussa passinsa tähden joutunut pahaan pulaan kuvernöörinvirastossa, mutta omalla neuvokkuudellaan sekä usean nimeltä mainitsemansa oululaisen kauppiaan avulla selviytynyt siitä ja näppärästi vetänyt nenästä maaherraa. Siitä johtui ukon mieleen joku maariita, joka hänellä aikoinaan oli ollut ja jota hän nyt rupesi laajasti selittämään, mutta kun hän sitä tehden vähitellen muutti puheensa venäjäksi, en tarkkaan voinut seurata kertomuksen menoa, kun en sanottavasti osaa venäjää. Sen vain huomasin, että ukko hieman kerskaili ja pani omiansakin, mikä ei kuitenkaan meitä liian isosti oudostuttanut, kun kumppalimme jo edeltäpäin olivat ilmoittaneet, että ukko oli siitä tunnettu. Oudompaa oli tuo puheen kääntyminen venäjäksi, joka yhdessä ukon ulkomuodon ja vieraannäköisen ympäristön kanssa teki hieman kolkon vaikutuksen, ikäänkuin ainakin olisi oltu vieraassa maassa, Venäjällä. Kolkkoutta enensi se seikka, ettei voitu saada "samovaaria" eli teekeitintä, kun muka nuori emäntäväki ei ollut kotona, ja että pelkäsimme, ettei saataisi voita eikä maitoa, koska ukko oli "starovertsi" eli vanhaa uskoa (vieroa) tunnustava, jotka uskonharjoituksissaan ja varsinkin paastoamisessa ovat hyvin tarkkoja; ja nythän oli palava paasto. Sillävälin oli kuitenkin sauna lämmitetty ja ukko käski meitä "kylyyn", ja kun ei meillä muutakaan tekemistä ollut, noudatimme hänen käskyänsä. Täällä tuntui taas kuin olisi kotimaassa oltu; ukko kylvetti ja palveli kumppaliani ja minua kaikin tavoin, niin että paljoa paremmalla tuulella astuimme saunasta ulos kuin siihen sisään, ja tuo äskeinen kolkkous alkoi osaksi haihtua. Taloon noustessamme tapasimme kaksi matkakumppaliamme, jotka olivat käyneet syömässä viereisessä talossa ja kehoittivat meitäkin sinne menemään, siellä kun saisimme sekä voita että maitoa, vaikka oli paasto; me päätimmekin niin tehdä, sittenkuin olimme pirtissä käyneet tervehtimässä nuorta emäntää, joka kylpiessämme oli tullut kotiin. Pirtissä meitä kyllä pyydettiin aterioimaan talonväen ruuasta, mutta kun olimme jo päättäneet mennä muualle ja olimme kovin nälkäisiä paastoruokaan tyytyäksemme ja kun olo talossa ei ollut tuntunut oikein mieluiselta, olimme siksi epäkohteliaita, että vastasimme pyyntöön kieltävästi. Niin menimme viereiseen Sallisen taloon, jossa söimme aika aterian. Palatessa hieman uteliaina odottelimme, minkä vaikutuksen epäkohteliaisuutemme oli tehnyt, mutta pahaa se ei ainakaan näyttänyt tehneen, sillä matkatavaramme siirrettiin tallinpäällisestä gornitsasta jo mainittuun, ainakin meidän mielestämme parempaan vierashuoneeseen pirtin eteisen viereen, ja ukko sekä molemmat emännät saattoivat meitä siihen makaamaan. Vuodetta verhosi uusi, puhdas karttuunipeitto. Mutta ennenkuin asetuimme maata, tarkastelimme likemmin huonettamme. Se oli hyvin pieni, tuskin päälle kahden sylen nurkasta nurkkaan; paitsi, jo mainittujen pyhien kaappien kohdalla olivat seinät täynnä varsinkin naisväen vaatteita; teekeitin, kahvikuppeja ynnä muuta rikkaan talon tavaraa oli siellä täällä pöydällä ja tuoleilla. Viimein kummaksemme havaitsimme ikkunoissa rautaristikot — ukko Savina näkyi olevan arka aarteistansa — ja niin saimme kerran panna maata kalterien takana, oven ollessa kuitenkin itsemme avattavissa.

Se päivä, heinäkuun 3:s, jonka ilta nyt oli tullut, oli ollut kyllin vaiherikas tarjotakseen hetkeksi miettimisen ainetta: tulo aamulla Kalliojärvelle, yhtyminen karjalaisten kanssa ja matka heidän seurassaan, kulku rajan poikki, ne odottamattomat sanat, mitkä kumppalimme järvellä sanoivat ja jotka antoivat aavistaa, että toivoni kansallisen itsenäisyyden tunteen tapaamisesta karjalaisissa ei raukenisi tyhjään sekä viimein kaikki Miinoan kylässä, joka ensi katseelta näytti oudolta, — näitä muistellessahan kyllä olisi saanut kappaleen aikaa kulumaan. Mutta päivän vaivoista olimme siksi väsyneet, ettemme edes yrittäneet ruveta muistojamme järjestämään ja tunteitamme selvittämään, vaan lopetettuamme huoneen hätäisen tarkastamisen heittäysimme vuoteelle pitkäksemme ja vaivuimme uneen.

Aamulla ani varahin, s.o. noin 5:n seuduissa, olivat kumppalimme jo ylhäällä ja herättivät meidätkin. Sittenkuin olimme kaikki juoneet 2-3 kuppia teetä niistä varoista, joita B:llä oli muassaan, ruvettiin hankkiutumaan matkalle. Meillä oli pitkänlainen taival edessä: Luvajärveen tuli Miinoasta 2 1/2 penikulmaa, lisäksi melkein kaikki käveltävää maamatkaa. Kun emme tälle taipaleelle rohjenneet pelkän teeveden varassa lähteä emmekä eväitä tahtoneet ruveta kantamaan, pistäysimme taaskin Sallisessa haukkaamassa muutaman palan ennen lähtöä. Sieltä tullessamme olivat useat kumppaleistamme jo alkaneet mennä, viimeiset juuri tekivät lähtöä meitä odotellen. Kiireesti siis selvitimme talon — johon ei kulunut paljoa: 10 kopeekkaa eli kurssin mukaan 25 penniä pyydettiin siitä sokerista, jota teehen olimme yhdeksän miehen käyttäneet! — sanoimme talonväelle jäähyväiset, saimme kuulla heidän "tervennä menkää!" ja niin eteenpäin.

Ennenkuin Miinoasta erkanen, tahdon kertoa muutaman vastauksen, jonka Sallisessa aamulla sain, kun eräältä vaimonpuolelta siellä (emännältä?) kysyin, osasiko hän venäjää. "En osaa", vastasi vaimo ikäänkuin vähän häpeillen, "mie en ole Venähellä käynyt". Lukija älköön luulko, että hän oli meidän puolelta kotoisin; ei, hän oli syntyisin Roukkulasta, 6-7 penik. Miinoasta kaakkoon, mutta oli tänne naitu. Venäjän ja Karjalan välillä siis hänkin näytti tekevän samanlaisen erotuksen kuin miehiset matkatoverimme, ja se ajatus nyt äkkiä lensi mieleeni, että tämmöinen erotus varmaan tarkasti tehdään koko Karjalassa.

Päivä oli kaunis, ja hyvällä tuulella siis ruvettiin astumaan. Miinoasta lähti n.s. "jaama" eli postitie, s.o. leveähkö metsäpolku, jota voipi ratsastaen kulkea. Postia ajetaan näet Karjalassa luullakseni aina ratsain, ja sentähden on suopaikkoihin rakennettu samanlaiset sillat kuin meillä karjateillä, niin että niistä hyvästi pääsee kuivin jaloin poikki. Tämmöistä jaamaa on hyvin mukava kulkea, kun on anturasaappaat jalassa; pieksuissa jalat äkkiä heltyvät, jos noita suosiltoja on tiheässä. Meitä oli varoitettu paljailla saappailla sinne lähtemästä, ja sentähden Kuhmoniemellä olimme ostaneet yhdet pieksut — toista paria ei onneksi saatu — mutta yhden taipaleen meidän puolella rajaa niillä kuljettuani kyllästyin niihin jo niin, että lahjoitin ne kumppalilleni, ja hän sitten matkalla päästi monta huokausta niiden tähden. Pieksuja älköön siis anturoilla kulkemaan tottunut, ainakaan kesäsydännä, ottako mukaansa, jos Karjalaan lähtee. — Ne maat, joita kuljettiin, olivat hyvin epätasaisia: jyrkkiä mäkiä ja syviä laaksoja vaihteli myötäänsä. Jylhää petäjikköä ja kuusikkoa kasvoi molemmin puolin tietä, laaksoissa myöskin lehtipuita; kaatuneita honkia makasi tiheässä kankailla. Mutta siitä asti kuin niin sanoakseni kylän veräjältä olimme lähteneet, ei koko taipaleella näkynyt vähintäkään viljelyksen merkkiä — lukuunottamatta tiestä vähän syrjään tulevan pienen järven rannalle rakennettuja paria torpantapaista Härköniemen taloa, joihin poikkesimme päästäksemme kulkemaan veneellä järveä pitkin; kaikkialla vain vallitsi erämaan synkkyys. Tämä muuten on tavallista Karjalassa, että kylästä kylään on paljasta erämaata, oli väli kuinka pitkä tahansa; niin esim. Uhtualta Röhöön on neljä penikulmaa eikä ainoastaan taloa taipaleella, Paanajärveltä jokea Usmanalle kahdeksan penik. ja ainoastaan pari asumatonta kalasaunaa välillä. Kun olimme lähes pari tuntia astuneet, istahdimme hetkeksi levähtämään, koska aurinko alkoi kovasti paahtaa; sitten vähän jatkettuamme matkaa tulimme purolle, jonka yli johti silta ja jonka toisella puolella patsaantapainen osoitti, että oli penikulma kuljettu. Toisen kerran levähdimme, kun vähän puuttui kahdesta penikulmasta — paikalla, jossa kuului olevan tapa levähtää; joka taipaleella tavallisesti on määrätyt levähdyspaikat. Sitten saavuimme kylään klo 1/2 1, oudoksesta vähän väsähtäneinä, viivyttyämme 5 1/2 tuntia matkalla; kumppaleista olivat ensimmäiset tulleet puolta tuntia, jälemmäiset kymmenkunnan minuuttia ennen meitä.

Matka ei ollut ollut ikävä. Puhumatta siitä, että metsässä on aina hupainen liikkua kesäsydännä ja kauniilla ilmalla, lyhensi kumppali Kuosma matkaamme selityksillään Karjalan oloista ja kertomuksillaan matkoistansa meidän puolella, joita kaikkia olimme uteliaat kuulemaan. Mitä karjalaisten eli "laukkuryssäin" kaupantekoon meidän puolella, tulee, niin se varmaan olisi paljon vähempi kuin se nykyään on, jolleivät taloudelliset seikat kotimaassa — joista vasta tarkemmin — heitä siihen välttämättä pakottaisi; sillä monta vastusta ja vaaraa saapi laukkumies matkoillansa täällä vielä kokea. Ensiksi kaikki, yksin heidän parhaat ystävänsäkin, tietämättömyydessään sanovat heitä venäläisiksi ja ryssiksi, jota nimitystä he kuitenkaan eivät kotimaassaan juuri siedä, ja tämä muukalaisena-pito ja siitä johtuva isompi tai vähempi halveksiminen varmaan useasti heidän mieltänsä katkeroittaa; toiseksi, kun kulkukauppa meillä yhä ruotsinaikuisten, jo harmajiksi käyneiden periaatteiden mukaan on kielletty, täytyy heidän myötäänsä varoa tavarainsa joutumista takavarikkoon, koska lahjatkaan eivät kaikin paikoin kelpaa, ja sentähden heidän on pakko karttaa isompia kyliä, joissa kauppa paremmin kannattaisi, ja liikkua enemmän syrjäkylissä ja sydänmaitten laiteilla; ja viimeksimainitun seikan tähden heidän kolmanneksi täytyy pelätä pahoja ihmisiä, jotka mielivät heidän tavaransa ryöstää. Lähes joka vuosi joutuukin joku karjalainen meillä surman suuhun ja murhaajan käsiin, heillä kun tavallisesti ei ole muuta puolustusasetta kuin puukko, hyvin harvalla joku vanhanaikainen pistooli. Ystävämme Kuosma oli myöskin jonkun kerran ollut peloissaan rosvojen tähden. Niinpä hän Kangasalla liikkuessaan muutamana syysiltana oli tullut kulkeneeksi Kaivannon kanavan poikki, josta on neljänneksittäin ensi taloihin. Toisella puolen siltaa hän silloin näkee rikkinäisiin vaatteisiin puetun, roistomaisen miehen seisovan toimetonna, kirves kädessä ja kasvot verissä ikäänkuin tappelusta karanneella. "Jo luulin viimeisen hetkeni tulleen", kertoi Kuosma, "mulla kun ei mitään asetta ollut enkä pakoa voinut ajatella, koska hän äkkiä olisi minut saavuttanut raskaan laukkuni kanssa. Astuin siis sillan toista syrjää ja kohdalle tultua ärjäisin (Kuosma itse näytti mustan partansa vuoksi vähän kolkolta mieheltä): 'mitäs mies yksinänsä miettii', johon toinen vastasi kumppalia odottelevansa; ja niin sivuutin hänet ja sain rauhassa jatkaa matkaani." Myöhemmin samana iltana oli sitten samoilla tienoin kaksi miestä ryöstänyt erään matkustavaisen. — Olivatko esivallan palvelijat Kuosmalta koskaan laukun vieneet, en tarkkaan muista.

Luvajärvi on vähän isompi kylä kuin Miinoa; siinä sanottiin olevan parikymmentä taloa, kun Miinoassa vain oli 7-8. Se on rakennettu noin 1 1/2 penik. pitkän Luvajärven länsipäähän, molemmin puolin järveä, joka tässä ei ole erittäin leveä. Majoituimme Tomentti Ohvosen taloon eteläpuolella järveä, jossa ensin syötiin, sitten juotiin sekä teetä että kahvia päälle — nuori emäntä oli näet Hyrynsalmelta kotoisin ja kahvia sentähden käytettiin talossa. Se oli varakas talo, jonka saatoimme siitäkin päättää, että talon vanha vaari useimmille meistä särki 3 ja 5 ruplan seteleitä pieniksi. Nuori isäntä ei ollut kotona; vähän alempana Nokeuksessa oli paraikaa kanavatyö, ja siinä hän toimitti "piissarin" eli kirjanpitäjän virkaa. Muita miehiä emme talossa myöskään tainneet nähdä, kartanolla vain tapasimme muutaman nurmekselaisen, joka oli lähtenyt Karjalaan työnhakuun. Sitävastoin pirtissä liikkui paljon naisia, lienevätkö sitten kaikki olleet talonväkeä, ja paljon lapsia siellä myöskin oli.

Täällä saimme ensi kerran maistaa rahkamaitoa. Sen valmistuksesta en tullut ottaneeksi aivan tarkkaa selkoa, mutta se luullakseni tapahtuu seuraavalla tavalla. Kun maitoruokaa ei saa syödä paaston aikana — ja paastopäiviä kreikanuskoisilla on enemmän kuin puolet vuodessa — säilytetään maito siten, että se ensin kaadetaan pieniin, noin puolen tuopin vetoisiin kivivateihin eli "patoihin", niinkuin Karjalassa sanotaan, joita vähänkin varakkaassa talossa on monta kymmentä, ja annetaan niissä seisoa, kunnes kerma on noussut pinnalle; tämä sitten kuoritaan voin tekoa varten pois ja pata pannaan kuumaan uuniin, jossa sen sisällys muutamain tuntien kuluttua on kovettunut jonkunlaiseksi juustoksi; sen jälkeen padat tyhjennetään pönttöön, johon pahnaan paino päälle. Tämä rahkamaito eli -juusto säilyy pilautumatta koko talvikauden, ja kun siihen syödessä kaataa vähän tuoretta maitoa, on se happamen makunsa vuoksi varsinkin kesähelteellä hyvin mieluinen ruoka.

Syötyä heittäysimme pihan nurmikolle pitkäksemme nurmekselaisen seurassa odottamaan, milloin pääsisimme jatkamaan matkaa, joka oli tapahtuva veneellä. Veneen ja soutajienkin puolesta kesti kaikenlaisia arveluita, jotapaitsi tuuli oli kovanlainen ja idässä, siis nokkavastainen. Kolmen neljän seudussa kuitenkin oltiin valmiina, ja niin lähdettiin taipaleelle, kaikki yhdessä veneessä. Ensin oli vajaan penikulman pitkältä Luvajärveä kuljettava, joka vastatuulessa kävi jotenkin hitaasti; sen itäpäässä tuli meitä vastaan purjevene, joka saattajaimme selityksen mukaan toi kotia "pyhässä kaupungissa" eli Solovetsin monasterissa kävijöitä. Sitten suuntamme kääntyi pohjan puoleen pitkin yhä kapenevia vesiä sieväin niitty- ja lehtipuunienten sivutse, kunnes Kovaran kosken niskassa laskettiin maihin. Tämän sekä vähän alempana sitä tulevan Vongan kautta Luvajärvi purkaa vetensä Kiimasjärveen. Molemmat kosket ovat jotenkin jyrkät, vaikka lyhyet, sen ohessa mutkaiset (josta edellisen nimi), ja kun niitä ei koskaan ole perattu, lasketaan niissä veneet tavallisesti köydestä. Niin nytkin tehtiin. Koskien partaat ovat jylhän kauniit ja niitä kernaasti kävelee. Vongan alla huomasin muutaman rantatöyräällä kasvavan petäjän kyljessä vaatepalasen liehuvan tuulessa, ja kun nousin tuota tarkemmin katsomaan, havaitsin, että se peitti koloa puussa, johon oli naulattu pyhä kuva eli messinkilevy, esittäen muistaakseni pyhää neitsyttä vapahtajan kanssa. Karjalassa muuten on tapana pystyttää koskien sekä niskaan että alle korkeita puuristejä, joita sitten aina kumarrellaan. Vongan alta kulki matka taas itää kohti pitkin Kiimasjärveä, joka ei ole isosti leveämpi Luvajärveä, mutta kahta vertaa pitempi. Kun ensimmäisen, noin kolme neljännestä pitkän selän poikki oli vastatuulessa soudettu, laskettiin muutamaan saareen levähtämään ja samalla lämmittelemään, sillä aurinko jo alkoi mennä mailleen ja tuuli tuntui kylmältä. Viritettiin siis suuri nuotio ja asetuttiin sen ympärille. "Kukas nyt saarnoja ajan kuluksi sanelemaan?" Ka Timo, Timo osaa, kaikui joka haaralta, ja vähän esteltyänsä Timo viimein kertoi pari "saarnaa" à la Decameron, jotka eivät olleet niinkään hulluja. Sitten lähdettiin taas taipaleelle, kuljettiin salmivesiä, ja kun jonkun ajan kuluttua edessämme näkyi vene, päätettiin koettaa saada joku osa meistä siihen, että matka kävisi joutuisammin ja helpommin, jonka tähden Matti koki pysäyttää venettä huutaen: "Vuottakkoa, pyhät vellet, vuot-tak-koa! Vuottakkoa, ristikansa, vuot-tak-koa!" Mutta pyhät vellet, joita oli vanhanpuoleinen mies ja poikanen, kun huudon kuultuansa jäivät meitä vuottamaan, ilmoittivat, etteivät kulkeneet kylään, vaan olivat juuri tulleet kalanpyydyksiään kokemaan, joten saimme omin neuvoin yhä jatkaa matkaa kylään saakka. Sydänyön seudussa sitten veneemme viimein pysähtyi Ryysän talon rantaan pohjoispuolella järveä. Sinä päivänä oli kuljettu noin viisi penikulmaa.