Kun teetä oli juotu 3-4 lasia mieheen ja sen päälle syöty vankka illallinen, nousi kysymys, joko heti taas lähdettäisiin matkaan vai levähdettäisiinkö ensin pari tuntia; kumppalit halusivat jo nimittäin päästä pyhäksi kotiin, johon heillä oli 7-8 penikulmaa — nyt oli perjantai-ilta — eivätkä sentähden tahtoneet yhdessä kohti pitkältä levähtää. Unta olen kuitenkin aina pitänyt suuressa arvossa ja puolustin siis nukkumista; ja niin päätettiin jäädä taloon. Minulle ja kumppanilleni valmistettiin sija vierashuoneeseen, ja tuskin olimme vuoteelle heittäytyneet pitkäksemme, ennenkuin unetar silmänräpäyksessä kääri väsyneet jäsenemme helmoihinsa.
Kolme tuntia maattua oltiin seuraavana päivänä, heinäkuun 5:ntenä, kohta auringon noustua taas matkassa Kiimasjärven tyvenellä, vielä usman peittämällä pinnalla, raikkaassa aamuilmassa. Mikä ensinnä veti silmät puoleensa oli joukko uusia hirsiä heti Ryysän talosta alaspäin järvenrannan törmällä: ne olivat sen kansakoulun rakennuspuita, jonka perustamiseen Kiimasjärveltä kotoisin oleva pietarilainen kauppias Minin vuosi takaperin testamenttasi 40,000 ruplaa. Matkamme kävi pitkin järven pohjoisrantaa, jossa kuljimme usean varakkaan näköisen talon ohitse; etelärannalta, selän tuolta puolen noin neljänneksen päästä näkyi toinen osa kylää sekä kirkko ja taempaa korkeat vaarat. Järven itäpäässä vedet vähän kääntyvät kaakkoa kohti, mutta palaavat taas pohjaan taikka luoteeseen päin, siten muodostaen jonkun neljänneksen pituisen korkean niemen. Kun olimme kiertäneet niemen nenän ja kulkeneet luoteeseen lähtevää selkää runsaasti toisen puolen, laskimme itäiseen rantaan, josta vesi taas jokena lähtee juoksemaan ensin kaakkoa ja sitten pohjaa kohti, niin että toinen pienoinen niemi syntyy. Tämän niemen kannaksen poikki kaivettiin sitä kanavaa, josta äsken mainitsin ja jonka yläsuuhun veneemme oli laskettu. "Kaivettiin" on ehkä väärä sana, sillä ainakin se osa kanavaa, minkä me näimme, ei ollut maahan kaivettua, vaan kallioon louhittua. Joessa on tällä kohdalla jyrkkä koski; mutta kanavan tarkoitus ei ole tulla venekululle avuksi, vaan ainoastaan paremmin juoksuttaa vettä Kiimasjärvestä, joka keväisin kuuluu nousevan hyvin tulville. Vastamainittu jalohenkinen Minin — hänen suomalaista sukunimeänsä en tullut kuulleeksi — on tämänkin työn syntymäseutunsa hyväksi pannut toimeen ja sitä varten määrännyt runsaan summan. Useita kymmeniä henkiä oli tällä paikalla täydessä työssä. Tuskin olimme maihin nousseet, niin kaksi miestä tuli alas rantaan tervehtimään, ei ainoastaan kumppaleitamme, vaan meitäkin, B:tä ja minua. Toinen oli arvokkaan talonpojan näköinen ja toimitti luullakseni työpäällikön virkaa, toinen pieni kyttyräselkä, puettu vähän eriskummaisiin herrasvaatteisiin ja hiukan naurettavan näköinen. Jälkimmäinen oli edellämainittu Ohvonen Luvajärveltä, kirjanpitäjä kanavatyössä. Nauruhaluni kuitenkin äkkiä sammui, kun hänen kanssaan olin muutaman sanan vaihtanut, sillä hänen puheessaan ilmausi niin paljon ystävyyttä ja sydämellisyyttä meitä ventovieraita kohtaan, että huomioni kokonaan kiintyi siihen eikä ehtinyt syrjäseikoista vaaria ottamaan. Kauan ei tässä kuitenkaan viivytty, vaan lähdettiin astumaan tuota 1-2 virstan pituista matkaa Nokeukseen.
Nokeus on pienenlainen, vähän hajanainen kylä Nuokka eli niinkuin karjalainen sanoo Njuokkajärven länsipäässä. Sitä lähetessämme vähän kummastelimme, että siitä näkyi pieni kirkko eli "tshassouna", rukoushuone, vaikka Kiimasjärvelle tuskin on täyttä penikulmaa; mutta jonkunlainen jumalanhuone näkyy olevan melkein jokaisessa Karjalan kylässä. Merkillisempää kuin itse kirkko oli kuitenkin sen asema: se oli niin sanoakseni muutaman talon kartanolla, sillä sen ja talon pihan välillä oli vain hyvin pieni perunamaa. Mitään aitausta tai muuta erottajaa ei kirkolla ollut ympärillänsä. Sen yhdellä syrjällä näkyi muutamia ristejä, osoittaen siihen laskettujen kylän vainajien hautoja. Oma hautausmaa eli kalmisto muuten on kussakin Karjalan kylässä, ja sen paikkaa osoittaa tavallisesti jo etäältä näkyvä tiheä kuusikko.
Nokeuksessa oltiin sisällä Makarien talossa; kun siinä oli syöty ja viereisessä talossa kahvit juotu, astuttiin noin klo 10 ap. rantaan, josta kaksi naishenkilöä lähti meitä saattamaan Nuokkajärven poikki Pismalahteen. Tuuli oli taaskin idässä, siis meille vastainen, mutta aluksi ei erittäin kova. Meillä tuli Pismalahteen matkaa 3 penik., mutta itse Nuokkajärvi kyllä on neljääkin pitkä. Se on kaunis järvi; tuuheat lehtimetsät ja vankat petäjiköt kohoavat sen korkeilta rannikoilta. Länsipäässä se on tuskin penikulmaa leveä, mutta itäpuolessaan laajenee päälle kahden penikulman levyiseksi seläksi. Tämän suuren selän takaa siinti etäinen vuori kaakosta päin: se oli Kiperäisen vaara. Saattajamme ilmoittivat sen olevan penikulman tällä puolen Rukajärven kirkkoa, siis nelisen penikulmaa järveltä, ja minun heikon laskuni mukaan tämä pitikin paikkansa, sillä Vuokatti on Kajaaniin samannäköinen kuin tämä nyt oli meille. Yhtä järvi kuitenkin oli vailla, nimittäin liikettä: koko matkalla näimme ainoastaan yhden pienen veneen. Näin suurilla vesillä me jo meidän puolella olemme tottuneet tuon tuostakin näkemään höyryveneestä nousevan savun, ja aina kun uusi selkä nyt eteemme aukeni, etsin ensin silmilläni tämmöistä savua, ennenkuin hoksasin, että etsintä oli aivan turha. Mutta vaikka tiesinkin, ettei tarvitse Karjalan vesillä höyryveneitä odottaa näkevänsä, toivoin kuitenkin jonkunlaisen liikkeen merkkejä tapaavani, mutta turhaan. Ja mitäpä liikettä esim. Nuokkajärvellä voisikaan olla, kun sen rannalla yhteensä on vain kolme pientä pahaista kylää: jo mainittu Nokeus länsipäässä, Pääkönniemi (?) etelä- ja Pismalahti pohjoisrannalla, joitten yhteinen väkiluku tuskin nousee päälle 200 hengen!
Tuuli ei ensin sanottavasti haitannut kulkuamme, maa kun sitäpaitsi vähän suojasi, mutta penikulman päästyämme sen hidastuttava voima jo alkoi tuntua, se kun päivän mittaan yhä kiihtyi, ja kun toisen penikulman olimme matkanneet, oli se yltynyt ankaraksi myrskyksi, joka uhkasi kerrassaan keskeyttää koko eteenpäin pääsymme. Matka kääntyi nyt hiukan koillista kohti, johon tuulikin oli siirtynyt, niin että meillä ensi neljännes lopputaivalta muutaman niemen nokkaan oli täysi vastainen. Tässä soutajat — joita pitkin matkaa oli ollut neljä, sillä kumppalimme soutivat myöskin vuorotellen — saivat aikalailla ponnistella; vettä räiskyi sisään, että myötäänsä yksi sai auskaria käyttää. Jonkun tunnin kuluttua päästiin kuitenkin niemen kohdalle, josta käännyttiin pohjaan päin, niin että tuuli tuli hankavastaiseksi. Nyt syntyi toden perästä kysymys, soutaako yhtäpäätä eteenpäin vai laskeako maihin säätä pitämään. Kumppaleista valittivat muutamat väsymystä, toiset taas ilmeistä pelkoa osoittaen arvelivat, ettei vene kestäisi aallokkoa. Tämä arvelu oli kyllä turha, sillä hätää ei ollut sanottavaa, ja omasta puolestani olisin kernaasti suonut matkaa yhä jatkettavaksi, varsinkin kun oli alkanut rankasti sataa, mutta tuo puhe väsymyksestä sulki suuni. Kumppalini B., arvaten ehkä koko väsymyksen paljaaksi tekosyyksi, jonka piti peittää asianomaisten pelkoa, rupesi kuitenkin selittämään vaaran mitättömyyttä ja sai tässä, kumma kyllä, harrasta kannatusta keulassa soutavilta naisilta, jotka alkoivat varsin terävästi tehdä pilkkaa pelkureista. Kun rantaankaan ei olisi ollut helppo laskea, se kun oli kallioinen ja siinä kävi kova tyrsky, päätettiin sitten yhtämittaa kulkea eteenpäin. En tiedä mitä enimmän ihmettelin: naispuolisten soutajaimme rohkeutta — sillä jos ei miehen, niin naisen kyllä olisi tässä tilassa sopinut vähän pelkoa osoittaa — vai heidän kestävyyttänsä — sillä vaikka he jo olivat ahkeraan soutaneet kuusi tuntia, eivät he tahtoneet kuulla maihinmenosta puhuttavankaan — vaiko sitä loppumatonta hilpeyttä, jota he yhä vain osoittivat, vaikka aaltokin toisinaan kasteli heidän selkänsä läpimäräksi. Tuommoinen miehuullinen ja reipas käytös oli jotakin aivan odottamatonta. Niin jatkettiin kulkua ja klo 6:n tienoissa viimein päästiin läpimärkinä ja aivan vilustuneina Pismalahden pieneen kylään. Niin katala kuin tilamme olikin, eivät Matti ja Aappo kuitenkaan unohtaneet laukaista pistoolejansa tulomme merkiksi.
Pismalahdessa on kymmenkunta talontapaista, jotka ovat rakennetut kahden puolen soukkaa järven lahtea eli salmea. Ensin yritimme varakkaimman, kauppias Nipukan talon rantaan, mutta väki ei ollut kotona, niin että saatiin siirtyä salmen itäpuolelle Rahikaisen taloon. Sisään tultua oli tietysti lämmitteleminen ensi työnä ja sen jälkeen vaatteiden ripustaminen kuivamaan; sitten ruvettiin keittämään sekä kahvia että teetä. Olisi sopinut odottaa, että näin vaivalloisen matkan jälkeen saattajamme olisivat kiittäneet, kun olivat katon alle päässeet, eivätkä miettisi liikkumista paikaltakaan, kun huomenna lisäksi oli pyhä; mutta niin ei käynyt. Lienevätkö ehkä neljännestunnin pirtissä viipyneet, niin ihmeeksemme ilmoittivat aikovansa heti lähteä paluumatkalle, ennenkuin edes mitään lämmitystä olivat suuhunsa saaneet, eikä heitä tarvinnut yrittääkään pidätellä. Jonkunlaiseksi osoitteeksi mielihyvästäni maksoin heille kuljetuksesta vähän runsaammin kuin mistä kumppalit olivat heidän kanssaan sopineet, josta he kuitenkin osoittivat vähemmän iloa kuin kummastusta; ottivat sentään rahat vastaan. Kohta sen jälkeen kuin olivat pirtistä lähteneet, näimme heidän purjeensa kiiruusti lipuvan lahden laineita selälle päin; heillä oli nyt hyvä myötäinen, ja siksi olivat vetäneet purjeen puuhun. Heidän nimensä olivat Doari Saveljovna ja Natalia Vasiljovna.
Ne ominaisuudet, ahkeruus ja rohkeus, jotka näissä naisissa niin huomattavalla ja kauniilla tavalla tulivat ilmi, eivät kuitenkaan, niinkuin jälestäpäin havaitsimme, olleet mitään yksinomaan heille erikoista; samat kiitettävät ominaisuudet tavataan kaikissa Karjalan naisissa. Tähän on epäilemättä haettava selitys siitä, että Karjalan miehet ympäri vuotta paitsi sydänkesällä ovat kotoa poissa, joten naisten on pakko enemmän liikkua ulkotöissä ja siten suuremmassa määrässä karaistua sekä ruumiin että sielun puolesta.
Saattajamme muuten eivät olleet ainoat, jotka meistä tässä odottamatta luopuivat; samana iltana tuli myöskin ero karjalaisista matkakumppaleistamme. Sittenkuin juominen ja syöminen oli suoritettu, vähän aikaa oli levähdetty ja osa meistä pistäytynyt kotiatulleen kauppiaan luona, oli sillä välin sauna valmiiksi lämmitetty ja kumppalit kävivät toinen toisensa perässä kylpemässä. Kylvyn jälkeen luulisi levon etupäässä tulevan kysymykseen, mutta kumppaleillamme oli toinen ajatus: "nyt on raitis kävellä", he arvelivat ja rupesivat valmistaumaan matkaan, lisäten että heidän huomenna välttämättä täytyi ennättää kotiin. Me jouduimme nyt, B. ja minä, kahden vaiheille mitä tehdä: lähteäkö toisten kera taipaleelle vaiko jäädä taloon. Matka, jonka tähän asti olimme yksissä tulleet, oli ollut erinomaisen hupainen. Karjalainen on jo luonnostaan iloinen ja puhelias, ja matkustus tietysti lisäksi vaikuttaa häneenkin virkistävästi niinkuin jokaiseen muuhunkin; ja kun meitä nyt oli ollut 9-henkinen lauma enimmäkseen nuoria miehiä koolla, voipi arvata, ettei ollut juuri oltu "alla päin, pahoilla mielin". Kernaasti olisimme sentähden tahtoneet yhä vielä pysyä seurassa ja kulkea viimeisetkin taipaleet yksissä, mutta toiselta puolen väsymyksemme kahden viime päivä matkan jälkeen sekä tulevan taipaleen pituus, 3 1/2 penikulmaa jalkamatkaa, peloitti lähtemästä. Kauan arveltuamme sinne tänne päätimme viimein olla lähtemättä taipaleelle yön selkään, eikä siis ollut muuta kuin sanoa jäähyväiset kumppaleille. Vähäiset välit selvitettyämme saatoimme heidät rantaan, josta he veneellä lähtivät kulkemaan lahden pohjaa kohti; mutta sade pakotti meidät pian pakenemaan katon alle.
Jonkinlaisin ikävän tuntein palasimme taloon, sillä niinä kolmena päivänä, joina olimme näiden miesten kanssa yhtä matkaa tulleet, olimme oppineet monessa suhteessa pitämään heitä arvossa. Sen ikävän lisäksi, minkä erkaneminen heistä synnytti, oli itse asunnossamme toinen seikka, joka teki mielen apeaksi ja kokonaan pilasi olomme talossa. Sen kyllä saattaisin jättää mainitsemattakin, mutta koska samanlainen ikävä seikka voipi sattua muillekin Karjalan kävijöille, tahdon asiasta kertoa, etten joutuisi syytettäväksi karjalaisten moitittavain puolten tahallisesta salaamisesta. Jo taloon tullessa oli oudonlainen tympeä haju porstuassa pistänyt nenään. Ensin en sitä niin tarkkaan ennättänyt huomata eikä siitä pirtissä tiennyt mitään, siellä kun ilma alituisen valkeanpidon vuoksi oli pysyit puhtaana, mutta kuta useammin kävin ulkona, sitä vankemmaksi tuli vakaumukseni, että joku tuntematon hajulähde oli jossain likitienoilla. Kun eivät muut kumminkaan siitä olleet millänsäkään, en kehdannut ruveta asiata tarkemmin tutkimaan; vasta myöhemmin illalla yksi kumppaleistamme sivumennen tekemäni kysymyksen johdosta selitti, että jossakin komerossa alaporstuan perällä säilytettiin tynnyriä tai ammetta, johon kalantotkuja eli -jätteitä kerättiin pitkin kesää, talvisaikaan lehmille syötettäväksi, ja että haju lähti siitä. Niin kauan kuin oltiin ylhäällä, ei siitä kuitenkaan ollut sanottavaa haittaa, mutta yötä ajatellessa tahtoi huolettaa. Meille valmistettiin, niinkuin olimme arvanneet, makuusija gornitsaan, vierashuoneeseen. Se oli pieni, siisti, kaikenlaisilla seiniin naulatuilla kuvilla koristettu kamari ja yösijaksi kyllä sopiva, mutta tässä mainitun seikan tähden olisin kernaammin jo heti illasta mennyt maata pirttiin, jos en olisi pelännyt pahoittavani talonväen mieltä selittämällä muuton syytä. Kamarin lattia, joka oli tehty yksinkertaisista laudoista ilman alustäytettä, oli näet niin hatara, että päivä kuulti lautojen raosta, joten huone ei ollut talvella asuttava, ja kun alaporstuan ovi yöksi suljettiin, alkoi huoneessamme haju vähitellen tuntua aivan tukalalta; ilma Vetljankassa itä-Venäjällä, jossa rutto edellisenä talvena oli raivonnut, oli epäilemättä ollut tämmöisillä hajuaineilla täytettyä. Sittenkuin kumppalini oli aukaissut ikkunan raolle, minä polttanut jonkun paperossin muka ilman puhdistamiseksi ja molemmat hartaasti sydämen pohjasta kiroilemalla tämmöistä järjestystä talossa olimme koettaneet mieltämme keventää, asetuimme viimein maata. Tuntikauden nukuttuani heräsin kumminkin aivan läkähtymäisilläni, sieppasin päänaluksen ja peitteen (matkavaippani) käteeni ja syöksyin yläporstuan poikki pirttiin, johon paneusin lattialle maata. Pako oli ainoa neuvo tämmöistä vihollista vastaan. Pirtissä oli ilma kyllä puhdas, ja sen puolesta siellä siis oli paljoa parempi olla, suloinen lämmin myöskin virtasi heti sisään astuessa vastaan, kun vieraskamari raolle jätetyn ikkunan tähden oli tullut kylmäksi; kuitenkin yksi lapsista, pieni tyttö, huuteli melkein koko yön, ettei unesta ollut paljon taikaa täälläkään. Kumppalini makasi vierashuoneessa aamuun asti.
Seuraavana päivänä, heinäkuun 6:ntena, oli taivas pilvessä ja sateli hiukan aina väliin, mutta me emme muuta ajatelleet kuin päästä taipaleelle niin pian kuin suinkin, vaikka isäntä — nuorenlainen mies, joka vasta oli meidän puolelta palannut kotiin — oli hyvin ystävällinen ja kohtelias sekä hupainen puheissaan. Kantajan saimme viereisestä pikku talosta, jossa illalla olimme käyneet syömässä — sillä majatalomme vanha emäntä oli taas "starovertsi" eikä olisi meille antanut muuta kuin paastoruokaa. Isoon laukkuun, semmoiseen jossa karjalaiset meidän puolella kauppatavaroitaan kantavat, pantiin meidän molempain laukut sekä muuta sälyämme, ja niin päästiin erkanemaan katalasta yökortteeristamme. Vasta kun olimme veneellä kulkeneet lahden pohjaan ja nousseet maalle metsään, saatoin taas vapaasti hengittää.
Tämän tässä kerrotun tapauksen johdosta olkoon muutama sana sanottu karjalaisten puhtaudesta. Meillä on venäläisistä ylimalkaan, ja siis karjalaisistakin, joita emme tiedä venäläisistä erottaa, se ajatus, että siisteyttä ei heidän kesken vallan suuressa arvossa pidetä. Kuinka oikea ja perusteltu tämä luulo varsinaisten venäläisten suhteen lienee, en tohdi tarkkaan sanoa, koska heidän parissaan olen liian vähän liikkunut, mutta mitä karjalaisiin tulee, on se luulo aivan väärä. Harvassa meillä näkee niin siistejä pirttejä kuin Karjalassa joka paikassa tapaa. Lattia, pöytä ja lavitsat oikein hohtavat puhtaudesta; ne pestäänkin eli kuurataan vähintään kerta viikossa hyvin tarkkaan. Oven suussa riippuu tavallisesti vedellä täytetty metallinen taikka puinen astia kätten pesemistä varten, ja sen alla on lattialla isompi astia pestessä läikkyvää vettä kokoamassa, ettei lattia kastu; vieressä on myöskin usein pyyhinliina eli "käsipaikka". Tämmöinen liina, joka on paria korttelia leveä, mutta syltä pitkä ja molemmista päistä kirjauksilla koristettu, pannaan usein syödessä pöydän ympärille servetiksi. Niin huonoa talonpöksää ei löydy, ettei saunaa sen vieressä näkisi, ja "kyly" oli tavallisesti ensimmäinen, johon käskettiin, kun iltasilla tulimme taloon. Mutta myönnettävä on, että talojen rakennustapa, jonka karjalaiset varmaan ovat venäläisiltä saaneet, pikemmin voipi olla siisteyden vihollinen kuin ystävä, koska sen kautta ihmiset ja elukat tulevat kovin likekkäin, ja ainoastaan sitä meidän tuli kiittää siitä kiusasta, minkä Rahikaisessa saimme kärsiä. Karjalaiset kyllä itse, varsinkin ne, jotka meidän puolella ovat liikkuneet — ja kukapa heistä ei sitä olisi tehnyt? — myöntävät rakennustapansa puheenalaisessa suhteessa moitittavaksi, mutta puolustautuvat syyttämällä yleistä tapaa, ja tälle syyllehän meidän täytyy antaa täysi arvo, sillä vanhoissa tavoissa pysyminen on aina ollut suomalaisen kunnia ja ylpeys. Useassa paikoin näkyi kuitenkin jo taloja, jotka olivat rakennetut meidän tavan mukaan, s.o. asuinhuoneet ja eläinsuojat erilleen molemmin puolin kartanoa; Uhtualla luimme kymmenkunnan semmoista taloa.
Kysymykseen puhtaudesta on vielä lisättävä, että pirteissä ei koskaan sallita tupakoida. Ensin luulin joitakin uskonnollisia epäilyksiä syyksi tähän yleiseen kieltoon, mutta näyttää kuin olisin erehtynyt — ainakin kerran kysymykseeni vastattiin, että naisväki pelkää lattian sylkemisestä likautuvan. Vierashuoneissa kuitenkin on tupakanpoltto enimmäkseen sallittu. Uskonnollisista syistä sitävastoin ei anneta muukalaisten syödä talonväen astioista, vaan pidetään heitä varten erityiset astiat ("mieronkupit"). Tämän suhteen ollaan luullakseni hyvin tarkkoja koko Karjalassa, vaikka sitä vieras ei niin äkkiä hoksaa, kun ruualle käydessä astiat ovat tavallisen näköisiä; vasta Paanajärvellä se muistui meille mieleen, kun syödessä otin emännän kädestä kivipadan ja siitä maistoin suorastaan maitoa, sen sijaan että ensin olisin kaatanut omaan maljaamme, sillä emäntä silloin suuresti säpsähti. Tämä pyhyys ei kuitenkaan näytä ulottuvan kaikkiin astioihin; ainakin kahvikupit ovat siitä poisluettavat, sillä kahvia tai teetä yhteisesti juodessa oli valta ottaa mikä kuppi tahansa. Ja lienee olemassa niitäkin, jotka kaikkien astiain suhteen ovat yhtä välinpitämättömiä, sillä Röhön ja Uhtuan välisellä taipaleella söi miespuolinen saattajamme loput siitä rahkamaidosta, jota emme itse jaksaneet syödä, mutta naispuoliset saattajat pitivät sitä synnintekona.
* * * * *
Pismalahdesta — johon Kuhmoniemen rajalta tulee noin 9 penik. suoraan itäänpäin — oli pitkänlainen taival edessä, mutta iloisella mielellä lähdettiin matkaan. Pilvinen päivä oli sen puolesta hyvä, ettei kulkiessa tullut kovin lämmin. Saattajamme oli vaaleaverinen nuori mies, lyhyenläntä, mutta leveähartiainen ja väkevä; hänellä oli vähäinen huuli- ja leukaparta. Hänen nimensä oli myöskin Rahikainen, ja hän oli viimeisen isäntämme orpana. Matka kävi nyt melkein suoraan pohjoista kohti samaa suuntaa kuin Tshirkkakemin joki, josta astuimme jonkun penikulman päässä. Tie kulki enimmästi pitkin kuivia, avaroita petäjikkökankaita, ainoastaan joskus joku suo välissä; se oli "jaama", siis hevosen ajettava, vaikka kyllä sillat muutamissa soissa olivat vanhuuttaan niin huonot, etten ymmärrä kuinka hevosella voisi niitä kulkea. Pisimmästä tämmöisestä sillasta, joka vei Nevan (eli Nivan) suon poikki ja lienee ollut virstaa paria pitkä, kertoi saattajamme, että joku — jyskyjärveläinen muistaakseni — oli sen korjaamiseksi testamentissaan määrännyt niin ja niin monta sataa ruplaa, mutta niistä rahoista ei miehen kuoleman jälkeen ollut kuulunut sen kummempaa; kuka lie haltuunsa ottanut. Oikealle kädellemme, jollen erehdy, meidän ja joen väliin, jäivät Ranis- ja Lontusvaarat; vasemmalla ei korkeampia vaaroja näkynyt, mutta järviä tavattiin tuon tuostakin.[5] Erään semmoisen, nim. kirkasvetisen Ison Mölläkän rannalla, jossa tie oli puolessa, syötiin päivällinen, jota varten olimme käskeneet saattajamme ottaa kotoa ruokaa meillekin. Paljon ruokia ei tässä ollut tarjona: leipää, voita ja järven vettä; mutta nälkäiselle nämä maistuivat paremmalta kuin suuretkin herkut kaupungissa toisinaan nälättömälle. Pakinoistamme saattajan kanssa olkoon mainittu seuraavaa. Tavarain hinnoista puhuessamme tuli myöskin kysymys voista, tokko sitä valmistetaan yli oman tarpeen. "Sitä pitkin suvea kerätään", vastasi mies, "ja viedään joulun aikana Ryssän maalle, Sunkuun". Tässä taas sama erotus Karjalan ja Venäjän välillä, jonka jo olimme Miinoassa huomanneet! Vastaus kehoitti minua tarkemmin tutkimaan toverimme kansallisuudenkäsitteitä, ja sentähden tein hänelle seuraavan kysymyksen: "Miksikä meitä täällä aina sanotaan ruotsalaisiksi ja Ruotsin miehiksi, vaikka suomalaisia olemme?" Karjalassa näet varsinkin naiset ja vanhemmat miehet olivat meitä nimittäneet ruotsalaisiksi, joka oudoksesta ensi alussa kyllä huvitti, mutta kohta kävi harmittavaksi. Miehen vastaus oli paikalla valmis ja kävi suoraan kysymyksen ytimeen: "Miksikäs teillä meitä sanotaan venäläisiksi ja ryssiksi, kun siellä kaupalla käymme?" Tähän tietysti ei ollut mitään sanomista; täytyi jäädä äänettömäksi. Sitten tiedustelin, tekevätkö venäläiset yhtä tarkan erotuksen itsensä ja karjalaisten välillä kuin karjalaiset näkyvät tekevän, ja sain vastaukseksi, että venäläiset pitävät karjalaisia ikäänkuin halvempinansa ja käyttävät heidän nimitystänsä "korelaak" melkein haukkumasanana, johon karjalaiset puolestaan vastaavat käyttämällä heistä nimitystä "rusak".
Neljättä käydessä iltapäivällä harveni äkkiä metsä molemmin puolin tietä, ja edestäpäin näkyi vesi, Tshirkkakemin joki. Rannalta tuli vastaamme vanha vaimo ja nuori tyttönen — ensimmäiset ihmiset, jotka taipaleella tapasimme; he olivat meitä odottamassa. Edellisenä iltana olivat nimittäin entiset matkakumppalimme luvanneet Jyskyjärveltä laittaa veneen meitä vastaan, että pääsisimme jokea pitkin loppupuolen taipaletta — noin pari neljännestä, mutta hyvin huonoa suomatkaa —, ja lupauksensa he olivat hyvin täyttäneet. Kohta astuttiin veneeseen ja lähdettiin lipumaan alas jokea, jonka rannat olivat tällä kohtaa jotenkin matalat. Tuo nuori tyttö, vielä melkein lapsi, oli erinomaisen kaunis ja muuten käytökseltään ujo ja hiljainen, ja häntä katsellessamme ja puhutellessamme kului aika niin, että kylään tullessa kummastelimme huomatessamme kellon jo olevan 5:n paikkeilla.
Jyskyjärven kylä on rakennettu molemmin puolin Tshirkkakemin laskua varsinaiseen Kemijokeen, joka tässä luodetta kohti leviää järveksi; pääkylä kuitenkin on itärannalla, mutta kirkko läntisellä. Kylässä on 90 taloa, jotka ovat järjestetyt vierekkäin pitkin kumpaakin jokivartta, kaduntapaisen tien yhdelle puolelle, etusyrjät jokea vasten; kylä tällä tavoin saattaa olla ehkä virstaa pitkä. "Stantsia" eli kestikievari, johon meidät vietiin kortteeriin, oli itärannalla keskellä kylää. Isännän nimi oli Mäkushkin, mutta ainakin yhtä hänen velimiestään kuulimme myöskin sanottavan Miikkulaksi, josta päättäen jälkimmäinen nimi lienee ollut alkuperäinen ja edellinen korkeilta viranomaisilta saatu. Näitä veljeksiä tulimme tuntemaan kolme: keskimmäinen oli stantsian isäntä; nuorin oli saman päivän aamuna, jonka illalla me tulimme kylään, palannut kauppamatkoilta meidän puolelta, Nurmeksesta kuljettuaan suoraan Miinoaan ja sitten ollen aina puoli päiväystä meidän edellämme; vanhin veli oli kestikievarin isäntä Kemin kaupungissa. Stantsia näytti vankalta talolta; vieraita varten siinä oli kaksi kamaria. Ensi tehtävä, kun olimme sisään tulleet, oli peseytyä ja vähän järjestellä pukuaan sekä sitten lähteä "tanssia" katsomaan; tässä kylässä (ja ehkä muissakin) on näet nuorisolla tapana aina kirkonmenojen jälkeen pyhä-iltapäivinä kokoontua tanssimaan eli "kisailemaan", kesällä tasaiselle tantereelle taivasalla, talvella johonkin pirttiin, ja tämmöinen tanssi tietysti oli nähtävä. Oppaaksemme tarjoutui alttiisti eräs vanhanpuoleinen, jo valkopartainen mies, joku talon sukulainen, ja niin kuljettiin pitkin joen vartta alaspäin joku kivenheiton matka, kunnes vähän väljempi kenttä talojen välissä tuli eteemme. Siellä oli ehkä kaksikymmentä paria koolla, suorittaen jonkinlaista piiritanssia. "Päätuuri" siinä oli, että parit käsi kädessä tai sylitysten kulkivat jälekkäin kentän poikki ja tuonnimmaisessa päässä erkanivat, pojat kääntyen toiselle, tytöt toiselle puolelle, kunnes lähtöpaikalla tällä puolen kenttää taas tulivat yhteen; joskus he myös ottivat toisiaan kädestä ja muodostivat joko pitkiä jonoja taakka piirejä. Monta mutkaa tässä tanssissa ei ollut, ja sekä pojat että tytöt osoittivat jotenkin suurta vakavuutta, niinkuin suomalaisen sopiikin. Pojat olivat melkein kaikki aivan nuoria ja kavaljeereiksi mitättömän näköisiä; puku heillä oli samanlainen kuin meikäläisillä. Tytöt olivat edistyneempiä, ja heidän kirjavat vaatteensa pistivät räikeästi silmään. Karjalan naiset ovat arvatenkin ottaneet pukunsa venakoilta, — leninkinä heillä on venakoiden sarafaani, jota he nimittävät milloin kostoksi, milloin kumasniekaksi tai siitsavikoksi, sen kankaan mukaan, josta vaatteus on tehty; se on tavallisesti punainen taikka myös sininen. Päässä on naimattomilla ensin kämmenen levyiseksi taitettu, tavallisesti punainen, otsasta niskaan sidottu huivi, "otshipaikka", ja sen päällä toinen leuan alle sidottu, "korvipaikka", naimisissa olevilla on samoin jälkimmäinen, mutta edellisten sijasta punainen "sorokka" eli lakintapainen, jonka päällyspuoli on kultakirjaimista toisinaan aivan kankea. Semmoiset sorokat maksavat aina 10 ruplaan asti. Mikä teki tämän tanssin meikäläiselle vähän oudoksi ja vastenmieliseksi, oli se, että sitä suoritettaessa tanssijat, etenkin tytöt, lauloivat jotakuta venäläistä laulunrenkutusta, jonka sanoja luultavasti tuskin yksikään ymmärsi ja joka päättyi pitkäveteiseen säveleen, vähän niinkuin kasakkain laulu meillä. Ilman sanottavaa kaipausta näimme sentähden "kisojen" vähän ajan takaa loppuvan.
Jyskyjärvi on lähes keskivälillä rajalta Kemiin, ja tässä olisi hyvin sopinut viivähtää hiukan, tarkemmin oppiakseen kansan elämää ja tapoja tuntemaan, mutta meillä ei ollut aikaa siihen. Matkamme määränä oli nimittäin Solovetsin "monasteri" eli luostari Vienanmeressä, ja sinne tahdoimme ennättää siihen suureen, 11 p. heinäk. vietettävään Petrun (Pietarin) päivän juhlaan, johon tiesimme kansaa hyvin runsaasti aina keräytyvän eri paikoilta laajaa Venäjän valtakuntaa. Sinne oli 21 penikulmaa eli neljän päivän matka, ja kun meillä jo oli 6:nnen päivän ilta käsissä, ei siis ollut aikaa viipymiseen. Kestikievariin palattuamme tuli siis kohta kysymys matkan jatkamisesta. Jokea pitkin luetaan Jyskyjärveltä lähes 15 penikulmaa Kemin kaupunkiin, ja sillä välillä sen varrella on ainoastaan kolme kylää: Suopassalmi, Paanajärvi ja Usmana; Jyskyjärveltä Suopassalmeen on 1 penik., siitä Paanajärvelle 4 ja Paanajärveltä 8 Usmanalle, josta vähän vaille 2 Kemiin. Isäntämme arvelivat sopivimmaksi ottaa täältä veneen kerrassaan Usmanalle asti, 13 penik., koska paanajärveläiset muka olivat liian valmiit hyvän maksun ottoon; ja kohta ilmestyikin luoksemme kumppalin kanssa muuan reippaan näköinen mies, jolla oli komea vaalea parta. Hänen sanottiin osaavan kaikki kosket hyvin laskea, ja hän oli valmis matkaan, kunhan maksusta sovittaisiin. Siitä siis nyt syntyi keskustelu, ja muutamain mutkain perästä mies vaati 15 ruplaa; saattajia tulisi silloin kolme miestä. Kun en tarkkaan tiennyt, oliko tämä kohtuullinen vai liiallinen summa, pistäysin viereisessä huoneessa isännältämme neuvoa kysymässä, ja hän sanoi 12 ruplassa olevan aivan kyllin eikä enempää tarvitsevan tarjota; sillä hinnalla kyllä viejiä saisi. Palaten etuhuoneeseen mainitsin tämän summan antavamme, ja vieläpä nostin sen kolmeentoista, sillä mies oli miellyttävän näköinen; mutta hän ei luopunut ensi vaatimuksestaan, vaikka kyllä näytti vähän empivän, eikä kaupasta siis tullut mitään. Miehet lähtivät pois, vakuuttaen että alle 15:n ei kannattanut niin pitkälle taipaleelle lähteä, ja me annoimme heidän mennä, arvellen puolestamme, että he kyllä hetken perästä alentavat vaatimuksensa, vaikka jonkunlainen häveliäisyys ensin käski heidän osoittaa jäykkyyttä. Hyvin luultavaa on, että olisimmekin heidän kanssaan tulleet tehneeksi matkan, sopien hinnasta jos ei muutoin niin riitarahan kahtia panemalla, ellei äkkiä eräs tertius interveniens nuoremman isäntämme muodossa olisi pistäytynyt väliin. Miesten mentyä hän nimittäin arveli heidän kyllä palaavan takaisin, koska 13 ruplaa oli yltäkyllin, ja sanoi hätätilassa itse olevansa valmis meitä siitä maksusta kuljettamaan; ja kuinka siinä sitten puhetta yhä jatkettiin, sovittiin kuin sovittiinkin matkasta hänen kanssaan, ja hän lupasi, vaikka samana päivänä kotia tullut, seuraavana aamuna itse lähteä meitä viemään Usmanalle sanotusta hinnasta sekä lisäksi saattaa meitä Kemiin asti, jossa hänen sopi toimittaa joitakuita asioitansa. Näin oli se seikka selvitetty, ja huvin vuoksi vain mainittakoon, että myöhemmin illalla tapasimme ensimmäiset miehet, jotka silloin ilmoittivat 13:sta lähtevänsä, mutta tietysti ei lähdöstä heidän kanssaan enää voinut tulla puhetta.
Tämänpäiväisen kävelyn perästä olisi nyt kyllä sopinut jäädä kotiin ja vähitellen ruveta miettimään maatapanoa, mutta kumppalini alkoi tiedustella, olisiko runolaulajia kylässä, ja kuultuaan että semmoisia löytyi kaksikin, päätti käydä heidän luonaan, ja seuran vuoksi minäkin lähdin mukaan. Muuan poikanen rupesi meille oppaaksi ja samalla soutajaksi, sillä laulajat asuivat länsipuolella Tshirkkakemiä. Ensimmäinen, matalan mökin vanha omistaja, oli kuitenkin pahoinvoipa eikä ruvennut laulamaan, niin että tyhjin toimin saimme palata ja kulkea veneellä kappaleen matkaa jokea alaspäin toisen luokse. Rannasta kumppalini ja saattaja nousivat ylös taloon, joka oli varakkaan näköinen, mutta minä lähdin ensin kävelemään edemmäksi sen niemen päätä kohti, joka syntyy molempain jokien yhtyessä, lähemmin katsellakseni kirkkoa ja pappilaa, jotka kumpikin ovat niemen kannaksella. Pappila oli tavallisen talonpoikaistalon näköinen, eikä kirkkokaan ansaitse paljon mainitsemista. Kirkot Karjalassa ovat enimmäkseen hyvin pieniä, noin 4-5 syltä pitkiä ja 2-3 leveitä ja korkeita, muodoltaan katolla varustetun laatikon kaltaisia, tuntomerkkinä pieni tornintapainen toisessa päässä ja risti toisessa; seinät ovat toisinaan, niinkuin tässä esim., laudoitetut; ikkunoita on kummallakin sivuseinällä tavallisesti kaksi, ja ne ovat niin matalalla, että niistä hyvin saattaa katsella sisään, sekä usein ristikoilla varustetut. Sisästä on tämmöinen huone alaston ja paljas, ainoastaan peräseinä on kuvilla ja kultakoristuksilla toisinaan hyvinkin loistavasti komistettu; sillä puolen myöskin näkee paksut vahakynttilät ja suitsutuskupit. Kun tämän vanhan ja mitättömän näköisen, pian katsotun herranhuoneen olin kiertänyt, palasin takaisin kumppalieni luo runolaulajan kotiin. Siellä istui vierashuoneessa pöydän ympärillä kumppalini sekä nuori, noin 15-vuotias poika ja vanhanpuoleinen mies, pojan isä. Poika lauloi eli saneli; hän oli näet oleskellut Pismalahdella (josta matkamme juuri kävi) erään Rahikaisen luona, joka oli mainio runolaulaja, ja oli häneltä oppinut laulamaan. Ukko Rahikaisesta emme olleet viimeisessä yökortteerissa tulleet tietäneeksi mitään, kun ei siellä ollut runolaulu sattunut puheeksi, jota kumppalini nyt kovasti katui. Runo koski Joukahaisen tuumia Väinämöisen surmaamiseksi, mutta koska tiesin, että meidän puolen nuoria oppineita joku aika sitten oli runoja keräten kulkenut Karjalaa ristiin rastiin ja arvasin, että olivat täälläkin käyneet, en laulua kovin suurella huomiolla kuunnellut. Hauskempi oli katsella pojan ja isän harrasta hommaa; kun poika oli säkeen laulanut, kertasi isä sen heti, johon poika aina väliin tiuskaisi: "elä sie toatto!" varsinkin milloin isä sattui kertaamaan säkeen vähän eriävällä tavalla, vaikka isä varmaan usein oli oikeassa. Järkähtämättömällä mielentyyneydellä hän kuitenkin kuunteli pojan tiuskauksia, vähimmässäkään määrässä pahastumatta, kohdellen poikaa ikäänkuin vertaistansa. Sivumennen tässä mainittakoon, että karjalaiset samoin kuin meillä sydänmaalaiset luonnollisessa yksinkertaisuudessaan aina puhuttelevat sekä toisiansa että muukalaisia "sinuksi" ja odottavat, että muukalaisetkin heitä puhuttelevat samalla tavoin; me kun enimmästi puheessa käytimme "teitä", he usein eivät olleet ymmärtää meitä. Minun astuttuani sisään isä kuitenkin kohta luopui runohommasta ja tuli luokseni juttelemaan, selitellen muun muassa kaikenlaista pojastaan, hänen koulunkäynnistään y.m. tavalla, joka vain tarkoitti minun huvitustani, mutta josta liikuttava isällinen ihastus selvästi kuulti läpi. Ranskalais-venäläisen oppikirjankin hän ojensi nähtäväkseni. Kun kotvan aikaa olin pakinoinut ystävällisen isäntämme kanssa, alkoi kuitenkin väsymys vähitellen tulla tuntuvaksi, sillä sydänyö oli kohta käsissä, ja sentähden jätin hyvästi ja palasin kotia kestikievariin; mutta kumppalini ei malttanut katkaista runonkirjoitustansa, vaan jäi vielä tuntikaudeksi taloon. Kaipauksella erkanin tästä miehestä, vaikk'en hänen seurassaan liene ollut päälle tunnin, sillä siihen katsoen, että meidän tulomme oli makuulta nostattanut hänet ja hänen poikansa, oli hänen sydämellinen vastaanottonsa ja lempeä käytöksensä aivan kummastuttava.
Kestikievarissa jo kaikki tullessani olivat makuulla, mutta teeneuvot olivat pöydällä valmiina. Jotenkin uupuneena edellisten päivien matkavaivoista ja kahden viime yön riittämättömästä unesta kiiruhdin kuitenkin talonväen kohteliaisuudesta nauttimatta joutuisaan vuoteelle, johon kohta nukuin niin sikeästi, etten kumppalinikaan kotiatulosta tiennyt mitään.
* * * * *
7 p. heinäk. oli ihanimpia sydänkesän päiviä. Kaksi naista ja yksi mies soutajina sekä Miikkula perässä kuljettiin nopeasti kylän läpi ja kirkon ja pappilan sivu alas Tshirkkakemin suuhun. Inbergin kartan mukaan tässä olisi pitänyt tulla lähes penikulman pituinen selkä eteen, mutta semmoista ei näkynyt alaspäin mennessä; varsinainen Kemijoki alkoi heti. Rannat olivat korkeat ja kauniit, kasvaen lehti- ja havupuita, ja siis paljon miellyttävämmät katsella kuin eilispäiväiset Tshirkkakemin rannat, joitten sivu kulkiessa mieleen olivat väkisinkin johtuneet Castrénin synkät kertomukset Siperian joista. Näille paikoin, joissa nyt väkevän virran vallassa nopeasti livuimme alaspäin, tulivat Salo- ja Laulajanvaarat, jotka eilisiltana olivat silmään pistäneet, kun lähestyimme Jyskyjärven kylää. Höytiä oli ensimmäinen koski, jonka laskimme, Kuoran koski toinen; vallan kovia ne eivät olleet, jonka lukija voipi siitäkin arvata, että niitä pääsi pienellä veneellä kulkemaan, mutta jälkimmäiseen oli kuitenkin joku vuosi takaperin hukkunut useampia henkiä. Yht'äkkiä laajeni vesi edessämme, ja ennenkuin aavistimmekaan, oltiin Suomussalmella. Tässä kylässä sanottiin olevan 40 taloa, jotka ovat hajallansa eri ryhmissä molemmin puolin jokea ja joenlahtia; Inbergin kartasta ei kuitenkaan saa oikeaa käsitystä siitä. Meidän soutumies laskettiin tässä ensimmäisen talon rantaan — hän olikin oikeastaan vain matkustaja — ja kun olimme rannalle nousseet katselemaan ympärillemme, kukapa astuukaan talosta alas, ellei ystävämme Timo, josta toissa iltana olimme eronneet! Että hän asui tässä, emme ollenkaan tienneet. Hänen kutsumukseensa teen juontiin (klo 9 aamulla!) ei tietysti sopinut kieltämällä vastata, ja niin astuttiin neljän miehen tupaan, jossa Timo esitteli vaimonsa, appensa, kälynsä ja kaksi lastansa (kolmas kätkyessä). Sillä välin kuin vettä lämmitettiin, näytteli Timo taloansa — taikka tarkemmin sanoen asuntoansa, sillä hänen omansa oli ainoastaan toinen puoli rakennuksesta, jonka hän oli vast'ikään ostanut muistaakseni 100 ruplalla; toinen puoli oli entisen omistajan. "Nähkääs, köyhä mies, ei varat riitä", selitti Timo; ja mitäpä siitä juuri liikoja saattoi jäädä, kun niinkuin viime talvena hänen koko ansionsa kaupasta oli tuskin 500 markkaa, josta 7-8 hengen piti elää. Kun tee oli juotu ja hetken aikaa pakinoitu, kiiruhti Miikkula lähtemään matkalle, ja siis jätimme talonväelle ja Timolle hyvästi. Suopassalmesta en tiedä muuta mainita, kuin että etäällä rannoilla näkyi paljon kurkia. Joki on täältä Paanajärvelle vähemmin virtava, sanottavaa koskea ei ole yhtään; joen pääsuunnan pitäisi olla koillinen tai itäkoillinen.[6] Vankka metsikkö kohosi joen kummallakin rannalla, niin että tukkipuiksi kelvollisia petäjiä ei tarvitsisi kuin hakata poikki ja kaataa jokeen. Vesilintuja nähtiin taipaleella tuon tuostakin, mutta ne olivatkin ainoat eläjät matkallamme — muuten vallitsi kaikkialla erämaan synkkä kauneus. Puolitiessä Paanajärvelle noustiin itärannalle päivällistä syömään paikalle, missä joki teki pienen mutkan pohjaa tai ehkäpä vähän luodettakin kohti; tämän paikan nimi on "Pajarin kangas", ja se on matkamiehille tavallinen levähdys- ja pysähdyspaikka. Sopiva se siksi onkin, kuiva ja korkea. Ateria maistui hyvältä, vaikk'ei ollut herkullisempi kuin eilinen Mölläkän rannalla: leipää, kalaa ja kalakukkoa sekä vettä päälle. Kun oli syönnin jälkeen hetkinen levähdetty, jatkettiin matkaa ja klo 6:n tienoissa tultiin perille Paanajärvelle.
Paanajärven kylässä sanottiin olevan 64 taloa, jotka ovat rakennetut kahteen lähes yhtä suureen ryhmään, toinen järven saarelle, toinen mantereelle järven etelärannalle. Viimeksimainitun länsipäässä on kirkko — eikä pohjoispuolella järveä, niinkuin Inbergin kartta erehdyttävästi osoittaa. Itse järvi on pienenlainen, tuskin neljännestä leveä ja paria pitkä. Veneemme laskettiin eteläisen kylän rantaan, jota Inbergin kartta syyttä nimittää "mantereen" kyläksi, ja rannasta noustiin Laasarin taloon, joka on varakkaimpia koko kylässä. Talon rakennus oli, jollen muista väärin, kaksikerroksinen ja aivan uusi sekä hyvin siisti; yläkerrassa oli paitsi pirttiä neljä tai viisi kamaria, joista pari vielä ainoastaan puoleksi valmista. Kaikki näytti hieman herrastapaiselta — lukot ja kädensijat ovissa esim. olivat messinkiset — ja kuulimmekin, että huoneet oli vuokrannut (10 ruplasta kuukaudessa) Kemin piirikunnan stanovoi eli nimismies, joka Usmanalta tuli muuttamaan Paanajärvelle. Emäntä vei meidät erääseen kamariin, ja ennen pitkää kiehui teekeitin pöydällämme, jonka ääressä sitten saattajien ja talonväen kanssa istuttiin, kunnes illallinen oli valmistettu. Ei luulisi ruuan maistuvan aivan heti neljän viiden teekupin jälkeen, mutta asian laita on, niinkuin karjalaiset vakuuttavatkin, että ruokahalu teen juomisesta pikemmin kiihtyy. Syötyä pistäysimme kylää katselemaan, ja kun kylän päässä kirkkomaa tuli eteen, menimme portista sisään — tämän kirkkomaan ympärillä oli nimittäin kivinen, portilla varustettu aita. Portin päällä oli joku pyhä kuva, ja heti sisään tultua oli vasemmalla kädellä katoksen alla noin 1 1/2 syltä korkea puinen venäläinen risti, s.o. sellainen, missä on kolme poikkipuuta, joista alimmainen on vinossa. Kellotapulin ovi oli auki, ja kaksia tikapuita nousimme ylös kellojen luo, josta oli sangen sievä ja laaja näköala pitkin leveää jokea ja sen molempia varsia. Kirkko oli lukittu, emmekä huolineet pappilasta käydä avaimia. Hautain suhteen sopii mainita, että kun ruumis on siihen laskettu ja hauta täytetty, kivitetään sen päällystä (Oulun kirkkomaalla on joku näin kivitetty hauta) ja asetetaan hienoista hirsistä tehty, noin yhtä kyynärää leveä, puolta korkea ja neljää pitkä arkku haudan päälle; arkku on tyhjä. Tästä tavasta, joka pohjois-Karjalassa näytti yleiseltä, on se haitta, että kun arkut lahovat ja usein kaatuvat kyljelleen, tuntuu katsojasta epäjärjestys vallitsevan kirkkomaalla. Minkälaatuisia ristit haudoilla olivat, emme vielä ymmärtäneet tarkata; siitä seikasta tiesimme vasta paluumatkalla ottaa vaaria.
Paanajärveltä luetaan jokea pitkin, niinkuin jo edellä mainitsin, 8 penikulmaa Usmanalle, ja pitkän taipaleen takia täytyi seuraavana päivänä, heinäkuun 8:ntena, lähteä jo varhain aamusta liikkeelle. Uusi matkakumppali saatiin tästä odottamatta lisäksi. Kun juuri hankkiusimme talosta lähtemään, saattoi Miikkula luoksemme pienen, mustaverisen, rokonarpisen miehen, jonka esitti starshinaksi eli kunnanesimieheksi Ondrei Prohoroviksi;[7] hän oli eilisiltana tullut kylään, oli veroja viemässä Kemiin ja pyysi päästä veneessämme alas. Kun hänellä ei ollut kamssua juuri ollenkaan, ei meillä ollut asiata vastaan mitään, vaan suostuimme kernaastikin, sillä mies oli huvittavan näköinen vilkkaine, mustine silmineen, lyhyine huuli- ja leukapartoineen ja pyöreine, arpisine nenineen. Päivä oli pilvinen ja sateinen, ja rantaan kulkiessa huomasimme tuulen olevan idässä, siis meille ihan vastaisen. Kumppalini ja minä asetuimme keskelle venettä selin matkaa ja tuulta vasten, Miikkula ja Ondrei meitä vastapäätä, yhteisenä peitteenä oli iso niinimatto. Kulku kävi ensin hyvin hitaasti, sillä alkumatkalla oli joku neljännes selkää soudettava, ennenkuin joelle päästiin, ja tuuli oli täydellinen myrsky. Kastumisesta ei kyllä aluksi ollut kovin suurta pelkoa, kun vettä ei ylhäältä vihmonut liian sakeasti eikä joestakaan sanottavasti räiskynyt veneen laidan ylitse. Mutta jonkun ajan kuluttua vihma tiheni rankaksi sateeksi jota kesti siksi kauan, että niinimattomme rupesi vuotamaan kuin seula, ja tuskin olimme tuntiakaan olleet matkassa, ennenkuin päällysvaatteet olivat läpimärät. Tällä tavoin ikäväksi käyneellä matkalla oli ainoana lohdukkeena nähdä Ondrein kiiluvien kasvojen yhä lyhyempäin väliaikain perästä sukeltelevan ylös märän niinimaton alta — vastassamme istujat olivat näet kohta taipaleelle lähdettyä vetäneet maton päänsä päälle, mutta kun se nyt oli kastunut, oli sitä tietysti ilkeä pitää kasvoja vasten. Kun päästiin joelle ja ruvettiin sitä laskea hurottamaan alas, virkistyi kuitenkin mieli jossakin määrin siitä nopeudesta, jolla matka nyt edistyi. Kemijoki on näillä tienoin 5-6 penikulman matkalla hyvin virtava; koskia ja nivoja vain seuraa toisiansa vuorotellen; suvantopaikkoja, joissa virta ei olisi selvästi tuntuva, tuskin on ainoaakaan. Ensimmäinen, jotenkin tasainen koski oli Lampilivo, toinen Valkehinen, vähän äkeämpi, kolmas Jalo (Jalonniska?), jo jotenkin vihainen. Se oli muistaakseni pisin kaikista ja mutkitteleva, ja meidän pieni veneemme mennä vilisti lentämällä korvasta toiseen. Kosken alle tullessa, jossa virta kääntyi toiseen suuntaan, heitimme viimeisen silmäyksen eteemme, s.o. oikeastaan taaksemme, sillä mehän istuimme kasvot laskumieheen päin, ja erinomaisen kaunis perspektiivi silloin aukeni eteemme. Koskea näkyi ylöspäin joku neljänneksen matka, ja siihen pisti sekä oikealta että vasemmalta rannalta lehtipuisia niemiä, joitten neniä koski kierteli, toinen ylempänä toistaan, viisi kuusi kummallakin puolen, yhä läheten toisiaan, kunnes perimmäiset melkein näyttivät kasvavan yhteen. Ainoastaan vilaukselta kerkesimme tätä näkyä katsella, mutta sen kauneus heti pisti silmään. Ja nyt kuitenkin oli kolkko ja sateinen ilma; minkä vaikutuksen tämä näköala tekisi, kun helottava päivänpaiste kultaisi lehtimetsää ja hopeoittaisi kuohuvia aaltoja! Neljäs koski oli Sompa-Kurja lähellä Sompajoen laskua Kemijokeen, viides Lappalaisen korva, siitä nimensä saanut, että lappalainen ennen aikaan oli yrittänyt pulkalla siitä poikki, kuudes Juuma. Tässä täytyi nousta maihin ja kantaa matkatavarat kosken alle; lastatulla veneellä ei tätä koskea voitu laskea. Juuma on lyhyt, mutta hyvin jyrkkä, syösten vetensä kuohuvana vaahtona kahden puolen pientä kalliosaarta. Vene laskettiin maihin pohjoispuolelle jokea, koska pohjoinen väylä on vähemmin vihainen; me muut nousimme korkeaa rantatörmää ylös, itsekullakin joku kantamus kädessä, ja kiersimme syvän, veden leikkaaman juovan ympäri putouksen alle; mutta kaksi venemiestä astui aivan kosken syrjää nähdäkseen, voisiko venettä siitä soutaen laskea vai pitäisikö käyttää köyttä. Kun olimme ennättäneet perille, olivat miehetkin jo lopettaneet tutkintansa ja palanneet veneeseen sekä vieneet sen saaren rantaan, sillä väylä kulki enemmän pitkin saaren kylkeä. Laskun teki vaaralliseksi kosken mutkaisuus; keskellä koskea pisti näet pohjoisrannasta noin 20-30 syltä pitkälle ulos laaja kallio, jonka yli vesi kyllä osaksi virtasi, mutta joka pakotti valtaväylän jyrkästi kääntymään etelää ja saarta kohti. Virran muassa kulkien olisi jokainen vene särkynyt tuhansiksi pirstaleiksi tätä kalliota vasten. "Ka, ilman köyttä laskevat", huusi yksi meistä, jotka seisoimme törmällä kosken alla odotellen veneen tuloa, ja samassa näkyi vene juuri kosken niskassa. Kaikkien, mutta varsinkin minun ja kumppalini, silmät olivat nyt ikäänkuin kiinninaulatut veneen kulkuun. Mahdoton on kuvata sitä nopeutta, jolla se kiiti alas virtaa. Kosken voima oli itsessäänkin suuri, mutta lisäksi molemmat miehet, toinen soutamalla, toinen huopaamalla, jouduttivat kulkua minkä suinkin jäntevistä käsivarsista lähti. Sanat "soutaa" ja "huovata" riittävät kuitenkin ainoastaan vaillinaisesti antamaan käsitystä niistä suonenvedontapaisista voimainponnistuksista, joita miehet tekivät, sillä he varmaan suorittivat soutajan ja huopaajan liikkeet kymmenen kertaa tulisemmin kuin tavallisesti. Mutta tämä verraton nopeus oli ainoa pelastus; ja jo keskeltä niskaputousta kulkien poikkiteloin virtaa vene onnellisesti pääsi tuon vaarallisen kallion sivutse, hyppeli iloisesti pitkin aaltojen harjoja loppuosassa virtaa ja oli kosken alla pikemmin kuin olen tässä ennättänyt kertoa, puolillaan vettä kyllä, mutta muuten vahingoittumatonna.
Kun jälestäpäin rauhassa muistelen tätä laskua, en voi olla ihmettelemättä sitä suurta uskaliaisuutta, jota miehet osoittivat; jos joku vahinko olisi sattunut, esim. airo tai hanka taittunut tuosta kovasta sounnista, niin melkeinpä välttämätön kuolema olisi ollut tarjona. Kaikki tapahtui kuitenkin nyt niin äkkiä, ettei ennättänyt mahdollista onnettomuutta edes ajatella, ja kun veneestä oli vesi viskattu pois, lähdettiin taas taipaleelle, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut eikä Tuoni miekkoineen olisi seisonut ihan lähellä.
Törmällä Juuman alla oli pienoinen autio kalamiesten sauna, jossa ensin luulin puolisen syötävän. Se oli noin neljä kyynärää laaja ja yhtä monta korttelia korkea, niin että ei saattanut polvillaan ollessa pitää päätään pystyssä; takka oli nurkassa. Saattajat kuitenkin sanoivat paremman saunan olevan vähän matkan päässä Petäisen eli Petäjäkosken alla, ja sinne siis kuljettiin. Tämä sauna, jonka luo noin puolen tunnin päästä tultiin, olikin paljon "ehompi entistä": ainakin kahta kyynärää korkea, niin että pää ei ovipuolella kattoon koskenut, kun polvillaan liikkui. Heti sisään tultua viritettiin takkaan leimuava valkea, jonka ääressä lämmiteltiin ja kuivattiin vaatteita. Nämä saunat sekä joku kolmas muistaakseni vähän alempana ovat ainoat ihmisasunnontapaiset koko tällä 8 penikulman taipaleella! Ei ole viljelys täällä pitkälle ennättänyt, joka on sitä kummallisempaa, kun näiltä paikoin joen suuhun ja valtameren rantaan tulee vain 5-6 penik. Tuntikauden tässä viivyttyämme täytyi ikävällä mielellä puolikuivina taas lähteä matkaan, vaikka "vihmaa", s.o. sadetta, yhä kesti — karjalaiset sanovat sekä hienoa että kovaa sadetta vihmaksi. Myöhemmistä koskista ansainnee mainita Vääräkoski, jossa saatiin nousta veneestä ja kulkea maitse (ainoastaan B. jäi laskijain kanssa veneeseen), sekä Tuhkakoski. Loppupuoli taivalta, lähes kaksi penikulmaa, on vähemmin virtavaa, melkeinpä enimmäkseen aivan tyyntä suvantoa. Eräällä kohtaa pohjan puolella on tasainen ja pitkä kallio joen rantana, ja siitä kertoivat soutumiehet, että Uumolan veljekset olivat siinä veistäneet venettä, jotta "ei kirves kivehen kose (koske), kasa kalka kallivohon". Sen enempää eivät kuitenkaan tästä tarusta tienneet. Viimein noin klo 7 illalla laskettiin vene pohjoisrantaan ja miehet ilmoittivat oltavan perillä. Airot ja muut kompeensa he kätkivät pensaikkoon, ja sitten lähdettiin pitkin vetisiä niittyjä ja savisia joenrantoja astelemaan tuota 1-2 virstan matkaa kylään, johon koskien tähden ei voitu veneellä päästä. Niin oli tuo ikävä päiväys loppunut ja oltiin Usmanalla.
Talo, johon meidät vietiin, oli keskellä kylää ja nimeltä "Sudro" — d äännettiin selvään. Se oli kaksikerroksinen, ei erittäin suuri rakennus; yläkerrassa oli vain kaksi mutta tilavaa asuinhuonetta. Etumainen niistä oli pirtintapainen, oven suussa olevasta uunista päättäen, ja siinä oli kolme ikkunaa kadulle ja kaksi kartanolle päin; peremmässä huoneessa, joka oli hiukan pienempi, oli kaksi ikkunaa sekä katua että toista pihaa vasten. Etumainen jätettiin meidän käytettäväksemme. Se oli erittäin siisti huone ja lattia niin kirkas että kiilsi, josta tällä kertaa oli meille enemmän harmia kuin mielihyvää, koska märät jalkamme ja vaatteemme jättivät kovin silmäänpistäviä merkkejä jälkeensä. Huone oli kyllä lämmin, mutta vaatteiden kuivaamista varten tehtiin kuitenkin valkea uuniin. Juotuamme teetä ja syötyämme olisimme vähitellen kernaasti panneet maata, mutta isäntä oli halukas puhetta jatkamaan ja jo paljas kohteliaisuus tietysti vaati kuuntelemaan häntä; sitäpaitsi hänen puheensa oli sangen huvittavaa. Hän oli pitkä ja harteva, komea mies, jolla oli suuri vaalea parta ja katsanto suora ja vilpitön kuin merimiehellä ainakin — hän oli näet kulkenut paljon senpuolisilla merillä, vaikka oli ammatiltaan oikeastaan laivanrakentaja. Grigorij Demidov oli hänen venäläinen nimensä. Muun muassa hän otti esiin ja näytti meille kolmimastoisen laivan piirustuksen ja selitti tarkasti ja aivan oikein sen alapuolessa olevan mittakaavan merkitystä. Yläporstuassa oli paraikaa tekeillä suurenko vene. Usmanalaiset muuten ylimalkaan näkyvät laivanrakennustöissä olevan tunnettuja Vienanmeren länsirannalla; niinpä esim. Kieretissä, 20 penik. pohjoiseen Kemistä, kuulimme sikäläisten laivojen olevan usmanalaisten tekemiä. Sittenkuin emäntä useamman kerran oli käynyt aviopuolisoansa takinhelmasta nykäisemässä, jätti hän viimein hyvästi ja me heittäysimme pitkäksemme.
Ensi tehtävämme jalkeille päästyä seuraavana aamuna oli käydä katsomassa sitä koskea, Usmaa, josta kylä oli nimensä saanut. Siltä paikalta, johon illalla olimme maihin tulleet, tekee joki mutkan etelään päin, ja siinä on lyhyellä matkalla kaksi kovaa koskea, Vuotjas ja Usma, jonka jälkimmäisen alla kylä on vajaan virstan päässä. Maitse olisi koskelle ollut vähän pitempi matka, siksi päätimme kulkea veneellä suoraan; isäntä ja emäntä lähtivät saattajiksi. Koskesta näkyvät kylään ainoastaan alimmat aallot ja se sakea usma eli höyry, joka kuohuista nousee, — korkea kallioranta estää enempää näkymästä; pauhu niin ikään heikennettynä kuuluu kylään. Äkkiä olimme ennättäneet kosken alle, jossa oli pari myllyä, ja aloimme nousta pitkin jyrkkää kalliorantaa ylös kosken niskaan, aina väliin seisahtuen katsomaan alaspäin. Ja katselemista Usma kyllä ansaitseekin. Ken on nähnyt Imatran, voipi mielessään muodostaa kuvan Usmasta. Samoin kuin Imatrassa ahdistuu tämänkin niskassa valtavan joen vesi kallioiden väliin kuurnaan eli ränniin, joka on vain noin 25 syltä leveä, ja siitä syöksyvät vedet alas noin 1/2 virstaa "huimaavalla vauhdilla" niinkuin Imatrassa. Koko koskessa ei näe sinistä paikkaa: kaikki on valkeaa vaahtoa, kellertävää kuohua. Kauhea on se jyske, joka syntyy veden virtaamisesta pitkin epätasaista louhikkopohjaa; kosken pauhu on niin kova, että ainoastaan korvaan huutamalla voipi jonkun sanan toiselle sanoa. Alapuoli koskea on yhtä ainoaa räiskettä ja vesipärskyä, joka ilmassa ohenee siksi usmaksi, mikä koskelle on nimen antanut. Usman koski ei kauneudessa kuitenkaan vedä vertoja Imatralle, joskin se veden paljouden ja putouksen jyrkkyyden puolesta ehkä on sen vertainen. Imatran ura on yhtä kapea, jollei kapeampi, alhaalla kuin niskassa, joten sen virta lopussa on yksi ainoa suunnaton aalto rannasta rantaan; mutta Usma laajenee keskikohdaltaan alaspäin jotenkin leveäksi; joten sen sekä kauneus että voima vähenee. Putouksen suuruutta en osaa tarkkaan ilmoittaa, mutta 8-9 syltä en luule liiaksi — Imatran on runsaasti 10. Kosken pääsuunta on luoteesta kaakkoon.
Pohjoisella, kylänpuolisella rannalla oli useita "saboroita" eli patoja lohenpyyntiä varten. Niiden rakentaminen on mahdollinen sen vuoksi, että koskessa on pieniä, pystyjä kallioluotoja, joihin mantereelta miesvoimalla työnnetty hirsi eli palkki saatetaan kiinnittää. Tusinamäärä miehiä ja vaimoja olikin tämmöisessä työssä meidän käydessämme koskella. Ihan kosken niskassa on myöskin pieni luoto, jonka molemmin puolin virta kahtena, noin 10-12 sylen levyisenä haarana kulkee. Niskalta pohjaan päin joki muodostaa sievän lahden eli poukaman, ja samanlainen lahti on kosken alla. Eräs siellä moniaita vuosia takaperin kulkenut oululainen sahanomistaja kehuu paikkaa verrattoman hyväksi sahan paikaksi.
Koskelta palattuamme emme kauan enää viipyneet kylässä, vaan laittauduimme matkalle viime taipaleelle Kemiin. Ennenkuin siitä lähden kertomaan, olkoon vielä kylästä muutama sana mainittu.
Kemijoen pohjoisranta Usman alla on jokseenkin korkea, mutta sen korkeus ei niin pistä silmään sen takia, että se keskellä vietettänsä muodostaa moniaita kymmeniä syliä leveän penkereen. Tälle penkereelle on kylä tuskin 1/2 virstan pituudelle rakennettu, kahden puolen kaduntapaista tietä. Kun lähenee kylää pohjan tai luoteen puolelta pitkin kyläläisten laihannäköisiä peltotilkkuja, ei asunnoita erota, ennenkuin ne ovat melkein jalkain juuressa. Maisemat näillä tienoin ovat epäilemättä hyvin kauniit, sillä vaikka eilisiltana tullessamme oma kehno tilamme ei juuri yllyttänyt luonnon kauneutta ihailemaan, muistan että kaukana etelän puolella näkyi useita kukkuloita, joista täytyi Mänteläisen vaaran nimeä kysyä; se saattoi olla 2-3 penikulman päässä. Kun laskeusimme alas kylään, havaitsimme koko joukon veneitä aina kaksittain kulkevan alas virtaa; se oli eräänlaista lohenpyyntiä, jota täällä myöskin harjoitetaan ja jota sanotaan "vatomiseksi". Vata on nuotantapainen pyydys, jonka toinen pää on toisessa, toinen toisessa veneessä ja jota soudetaan alaspäin virtaa. Usmanalaiset pyytävät suurin määrin tätä lohta — eli "somgaa", joksi sitä myös nimittävät — ja vievät sitä Venäjälle (enimmästi Sunkuun ja sieltä Pietariin). Lohenpyynti on kylän pääelinkeinoja.
Usmana, jossa lasketaan olevan 90-100 taloa, on viimeinen karjalainen (eli suomalainen) kylä itäänpäin mennessä.[8] Kemin kaupunki — eli "linna", niinkuin usmanalaiset viron mukaan sanovat — on nimittäin venäläinen. Puhekieli on kylässä suomi, mutta luulenpa, että kaikki aikuiset ihmiset, sekä miehet että naiset, myöskin osaavat venäjää. En kuitenkaan takaa, että oululainen täydellisesti usmanalaisen puheet ymmärtäisi, sillä ensiksi heidän kielensä on karjalan syvempää murretta ja toiseksi siihen on lainattu paljon venäläisiä sanoja, samoin kuin meidän länsirajalla ruotsalaisia. Esimerkiksi lauseen: "ei muukali matata", jonka isäntämme kerran sanoi, hoksasin vasta vähän mietittyäni merkitsevän "ei muualta matkata" (eli kuljeta). "Näkyen eivät polta, vaan peitossa" — varkain tupakkaa polttavista puhuttaessa — ymmärtää kuitenkin jokainen heti, vaikka lausemuoto on vähän outo; niin ikään "aivin" = aivan, "meän", "teän" = meidän, teidän. "Pröstoi" = huono, "hot" = vaikka, "ladno" = hyvä, kuului myötäänsä. Mutta että jokainen meidänpuolelainen täällä hyvästi kielen puolesta toimeen tulee, sen voin taata, vaikka pitemmässä puheessa joku oudompi sana voipikin vähän käsitystä häiritä.
Usmanalla muuten ensi kerran saimme tehdä tuttavuutta venäläisen virkamiehen kanssa, vaikka tosin emme joutuneet miestä itseänsä näkemään. Kun tuumasimme lähtöä koskelle, ilmestyy huoneeseen muuan vanha ryssäläinen invalidi eli sotilasukko, kumartaa ja pitää pienen puheen. "Mitä se tuo mies polittaa?" minä kysyin Miikkulalta. "Se tiedustaa passia ja käskee herrain tulla nimismiehen sijaisen luo", vastasi Miikkula, arvellen kuitenkin samalla koko käskyä joutavaksi. Ukko pantiin menemään sillä sanomalla, joka ei ehkä ollut aivan sovelias, että hra sijainen tulkoon meidän luoksemme passeja katselemaan, jos on utelias niitä näkemään. Mutta mitäs ollakaan, vähän ajan päästä, juuri kun olemme koskelle lähdössä, ilmestyy ukko uudestaan entistä käskyä kertomaan. Miikkula silloin otti käyttääksensä passejamme tuon innokkaan virkamiehen nähtävinä ja kertoi sitten voitonriemuisena meille koskelta palatessamme käynnistään tshinovnikan luona, kuinka oli kehoittanut häntä kirjoittamaan passeihin tarkastusmerkinnän, vaikka turhaan, ja kuinka hänellä sen johdosta oli ollut hyvä syy nuhtelemalla mainita toisen turhaa virkaintoa.
Matka Usmanalta Kemiin on 7 neljännestä ja käypi jokea sangen joutuisaan, sillä joki on näillä tienoin taas virtava. Isäntä lähti itse meitä tällekin taipaleelle kyytiin. Paitsi Jolkosen koskea alussa taivalta on toinen erittäin vihainen köngäs tällä matkalla laskettava, nimittäin Putkuokoski. Sen niskaan tultua nostettiin matkatavarat maalle, ja kaikkien, paitsi soutu- ja perämiehen, oli määrä lähteä kävelemään pitkin rantaa kosken alle; minulle, jota uteliaisuus vaivasi, suotiin pyynnöstä lupa jäädä veneessä kulkemaan. Soutajaksi lähti nuori reipas tyttö, valkoverinen ja muhkea, jota mielihyvällä saattoi katsella, laskumieheksi Sutro; minä istuin peräpuoleen venettä, pohjalle. Kun mielestäni oltiin valmiit lähtemään, mutta lähtöä ei kuitenkaan tullut, rupesin katselemaan ympärilleni ja huomasin silloin isäntämme hyvin totisena kumartelevan ja tekevän ristinmerkkejä semmoisen suuren puuristin edessä, joita Karjalassa aina tavataan koskien niskassa ja alla. Tämä vähän oudostutti minua, koska isäntämme oli tuntunut ravakalta, joskin vakaiselta mieheltä, ja rupesi vähän arveluttamaan, että jokohan tässä tosi on tulossa, ja se arvelu ei aivan aiheeton ollutkaan. Koski ei itsessään ollut kovin kova — Oulujoessa lasketaan tervaveneillä paljon kovempia — mutta kaksi asiaa teki laskun vaaralliseksi: veneen pienuus ja kosken perkkaamattomuus — kaikki kosket ovat näet Karjalassa perkkaamattomia. Viimeksimainittu seikka teki, että veneen täytyi kulkea sinne tänne poikki virran ja suuria aaltoja usein laskea syrjittäin karttaaksensa alla olevaa kiveä, jolloin vedellä täyttyminen oli tarjona. Yhtä tarkalla, vaikka vilkkaammalla kädellä kuin meidänpuoliset koskenlaskijat ohjasi Sutro kuitenkin veneen kiitävää kulkua kosken kuohujen keskitse, ja vaikka meno toisinaan näytti hiukan hirvittävältä, pääsi mielessäni kuitenkin heti taas voitolle se turvallisuuden tunne, jolla aina koskia kulkee, kun tietää luotettavan Suomen miehen istuvan melassa kiinni. Lopulla koskea jouduimme viimein isoon aaltoon, joka kerrassaan huuhtoi sorean soutajamme hartiat läpimäräksi ja viskasi minun sylini vettä täyteen, niin että vaippa, joka minulla oli ympärilläni, pullotti edestäpäin kuin säkki; mutta samassa oltiinkin perillä ja rannassa. Meidän puolen suomalaisilla on hyvin huono ajatus karjalaisten sekä rohkeudesta että taidosta koskenlaskussa, johon ehkä osaksi lienee syynä väärä käsityksemme heidän kansallisuudestaan, mutta siitä, mitä niin hyvin tässä koskessa nyt kuin eilispäivänä Juumassa olin nähnyt, sain asiasta aivan toisen käsityksen, ja olen varma siitä, että mistä meikäläinen kulkee, siitä karjalainenkin pääsee, ellei hän ehkä ole vieläkin uskaliaampi.
Putkuokosken alta kuljettiin vielä kappale matkaa ja sitten laskettiin pohjoisrantaan. Usmanalla oli vähän ollut puhetta, että toinen puoli taivalta astuttaisiin, vaikka minä tahdoin, että kuljettaisiin veneellä, ja vähän nurjalla mielin näin laskettavan maihin, kun arvelin, että jalkamatka sittenkin tuli eteen. Mutta rannassa kuulin, että oltiinkin perillä; jalkamatka alkaa Putkuon niskalta. Ylös törmälle noustua käveltiin joku kivenheitto harvanlaista männikköä, sitten tuli eteen niitty, jonka poikki johti lankuista tehty parin kyynärän levyinen silta, ja niityn tuolla puolen näkyi kaupunki — se oli Kemi.
III.
Kemi. Katsaus Karjalan taloudellisiin oloihin.
Kemin kaupunki on saanut nimensä Kemijoesta, samoin kuin Oulun kaupunki Oulujoesta, ja paikan oikea nimitys on siis Kemi. Venäläisen kieli ei kuitenkaan ole taipunut tätä sanaa tällä tavalla ääntämään enemmän kuin ruotsalaisen kieli sanaa Oulu; niinkuin jälkimmäisestä on ruotsiksi saatu Ulå, Uleå, ja borg (s.o. linna) sanan liittämällä Uleåborg, oikeastaan Oulunlinna, samoin on Kemi venäjässä muodostunut sanaksi, jonka äänneasun parhaiten voinee suomeksi ilmaista kirjoittamalla nimen Keemj. Venäjän mukaan meidän sivistynyt ruotsinkielinen yleisö kirjoittaa ja sitten ääntää paikan nimen Kem (Kemm), mutta tämä on yhtä väärin kuin tornionpuolisen Kemin ääntäminen Tshemiksi, niinkuin joskus kuulee.
Kemin ja Oulun kaupungit tarjoutuvat itsestään toisiinsa verrattaviksi. Molemmat ovat yhtä ylhäällä pohjoisessa (65° lev.) kahden puolen Suomen mannerta; kumpikin on suuren joen suussa ja meren rannalla, ja maakuntaa ulottuu kummallakin yhtä syvälle sisäänpäin, koska Maanselkä näillä tienoin kulkee ihan maan keskitse, luonnolliset edut näyttävät siis jotenkin yhtäläisiltä molemmille; ilmanala Kemin puolella on tosin kylmempää, mutta sen sijaan Kemin jokialue on paljon laajempi eli yhtä suuri kuin Oulun ja Iijoen yhteensä, ja Vienanmeri niin ikään on isompi Kainuunmerta (eli Pohjanlahtea Merenkurkun yläpuolella). Kun lisäksi sama kansa, suomalaiset, asuu molempain välillä, merestä mereen, luulisi näiden kaupunkien olevan jotenkin yhtäläiset niin hyvin varallisuutensa kuin ulkomuotonsa y.m. puolesta. Mutta lyhykäinen kuvaus Kemistä on osoittava, että erilaisuus niiden välillä on paljon enemmän silmäänpistävä kuin yhdenlaisuus.
Jo Kemin ympäristö on ihan toisenlaista kuin Oulun. Ouluun yhtyy neljältä eri suunnalta leveät valtamaantiet; me tulimme myöskin valtatietä Kemiin, ja se oli välttävä metsäpolku. Monen virstan päässä Oulusta alkavat kaupunkilaisten viljelysmaat, enimmäkseen peltoja, joissa syyspuoleen kullankarvainen vilja lainehtii ja joiden punaisiksi maalatut rakennukset ilahuttavat silmää kesät talvet; ainoa viljelyksen merkki, minkä havaitsimme Kemin ulkopuolella, oli se pieni vetinen niitty, jonka poikki tie kulki. Ei mitään vainioita aitoineen, latoineen ja riihineen, ei myöskään muita laitteita eli rakennuksia näkynyt, joista olisi voinut aavistaa, että edes pieni kaupunki oli tulossa; kun tulimme niityn laitaan, ilmestyi kaupunki ikäänkuin taivaasta pudonneena eteen. Ainoat silmäänpistävät laitteet olivat ne suunnattoman suuret puuristit, joita oli pystytetty kalliovuorille kaupungin vieressä ja takana merellepäin. Mutta syy, miksi emme mitään sanottavaa viljelystä nähneet, oli hyvin yksinkertainen: semmoista ei Kemin tienoilla isosti löydy. Kaupungissa ei kylvetä ainoaakaan jyvää! Muutamia huononpuoleisia niittyjä sanottiin lähitienoilla olevan, ja kestikievarin ikkunoista näkyi vähän nauris- ja perunamaata, johon köyhänlainen torppari meillä voisi olla tyytyväinen, — siinä kaikki.
Itse kaupunki on aluksikin ulkonäöltään yhtä erilainen. Katujen syrjällä on 5 jalkaa leveät lankkukäytävät, korttelia tai paria ylhäällä maasta; keskiosa katua ei ole kivetty, ei edes sannoitettu niinkuin meillä, vaan kasvoi korttelin korkuista ruohoa, jossa ei yhdessäkään kohti näkynyt rattaan eikä kavion jälkeä. Kesäajoneuvoja ei näet Kemissä ole. Rakennukset eivät niinkuin meillä ole syrjittäin katua pitkin, vaan päittäin, josta seuraa, että ne eivät voi olla kiinni toisissaan, vaan ovat rakennettavat erilleen, koska muuten talo ei syrjäikkunoista saisi mitään valoa. Rakennukset ovat kuitenkin leveämpiä kuin useimmat meidän taloista olisivat, jos ne ajateltaisiin käännetyiksi pääty katua vasten. Vähintään kolme ikkunaa on rinnatusten talossa katua vasten, vähän varallisemman näköisissä viisi — taisipa joku löytyä, jossa oli seitsemänkin; syrjäpuolilla taas kartanoita vasten on viisi, seitsemän ja yhdeksän ikkunaa. Rakennukset ovat muuten kaikki kaksikerroksisia, hyvin harvat laudoitettuja, useimpain seinät pyöreistä veistämättömistä hirsistä. Ikkunat ovat merkillisen pieniä; varmaan ei koko kaupungissa ole ainoaakaan niin suurta ikkunaa kuin meillä herrastaloissa on tavallista. Kirkoista ei näyttänyt puutetta olevan — niitä oli kaksi, jollei kolme, vaikka pienokaista, mutta toria ei näkynyt ollenkaan, jollei semmoisena tahdo pitää tuota vähän leveämpää kenttää kaupungin rannassa, jossa ei kuitenkaan mitään torikaupan merkkiä ollut havaittavana.
Koska olemme saapuneet rantaan, niin luokaamme silmäys ulos vesille, saadaksemme käsityksen meriliikkeen suuruudesta ja siten kaupungin varallisuudesta, sillä sehän on merikaupunki. Kemi on rakennettu noin penikulmaa pitkän merenlahden pohjaan sille kohdalle, jossa Kemijoki Merikosken kautta purkaa vetensä suolamereen. Lahtea ja sen jälkeen saarekasta aavaa merta ulottuu itäänpäin silmänkantamattomiin, ja oululainen odottaa siis merellä näkevänsä koko joukon mastonhuippuja. Pieni, sievätekoinen jahti oli ainoa alus, jonka näimme satamassa jonkun matkan päässä rannasta! Toisen jahdin havaitsimme myöhemmin vedetyksi pohjoisrannalle alapuolella kaupunkia. Siinä oli koko nähtävä laivasto, eikä ulompanakaan penikulman päässä, jota lähemmäksi suuret laivat eivät vuoroveden tähden voi päästä, ollut ainoaakaan alusta. Tosiaan jyrkkä vastakohta Oulun redille, jossa ympäri kesää näkee ainakin pari-kolmekymmentä laivaa keinumassa laineilla. Kuitenkin ilmoitti kestikievarin isäntä, että kaupungilla itsellään oli puolisataa alusta, joiden joukossa joitakuita kolmimastojakin, mutta että ne olivat joko pyyntimatkoilla Jäämerellä tai rahtia kuljettamassa varsinkin Vienan ja Norjan välillä. Omasta kaupungista niillä ei ole mitään vietävää eikä siihen isosti tuotavaakaan, sillä päätuontitavara, jauhot, tulee niissä höyryissä, jotka Vienan vesillä liikkuvat. — Makasiineja kuitenkin näkyi vähäinen joukko rannalla.
Oulussa on verrattain vilkas veneliike kaupungin rantavesillä pitkin kesää. Kymmenkunta pikkuhöyryä ensin tupruttelee savuansa ilmaan, kaupungin ja salmen välillä joko kuljetellen matkustajia tai hinaten lastialuksia; sitten näkee ulompaa tulleita jahteja tai maalaisten kala- ja muita purjeveneitä; sitten on pitkät tervaveneet ja lopuksi kaupunkilaisten omat soutuveneet ja sluupit. Mitään tähän verrattavaa ei Kemissä näe. Joitakuita pieniä veneitä tietysti kaupunkilaisilla on, joilla Merikoskessa käyvät patojansa kokemassa, niin ikään suurempia "karpasoja" etäämpänä merellä, esim. Solovetsin luostarissa käymistä varten, mutta mitään varsinaista liikettä ei tästä tietysti rannassa synny. Lähimmät ihmisasunnot meren rannalla ovat etelän puolella Suijun kylä ja Sorokka, joihin kuitenkin tulee edelliseen 5, jälkimmäiseen 8 penikulmaa, pohjoispuolella Poukama, johon myös tulee meritse noin 8 penik. (onko keskivälillä olevan Kesäojan suussa pientä kylää, en tiedä). Näin etäisiltä paikoilta arvattavasti ei mitään säännöllistä ja tiheää käyntiä kaupungissa voi odottaa. Jokiliikenteestä ei myöskään ole paljon sanomista. Lohta ehkä Usmanalta tuodaan joku vähä alas ja jauhoja, suoloja ynnä muuta tavaraa arvatenkin viedään sinne takaisin kesänkin aikana, mutta paras kuljetusaika on luullakseni talvi. Tervavenettä ei Kemijoella ole nähty koskaan, enemmän kuin lankkuvenettäkään, ja tukit ovat soluneet alas virtaa ainoastaan yhtenä kesänä. Se oli silloin kun Kartakov Venäjältä ja Parviainen Joensuusta noin kymmenkunta vuotta sitten olivat saaneet valmiiksi höyrysahansa vähän alempana Kemin suuta ja pitivät sitä käynnissä; silloin petäjiä kaadeltiin aina Tshirkkakemin varsilta saakka. Mutta tätä ei kestänyt kuin yhtenä tai kenties kahtena suvena — tietoni ovat karjalaisten antamia ja sentähden epämääräisiä niinkuin rahvaan suusta saadut tiedot sille vieraista asioista enimmäkseen ovat; sitten koko homma raukesi, kuten sanottiin, joko siksi, ettei kauppa kannattanut, tai että Kartakov antoi kaiken käydä omassa nimessään, vaikka Parviainen etupäässä pani rahat liikkeeseen, ja että jälkimmäinen tästä loukkaantuneena erosi koko yhtiöstä. Oli miten oli, saha on nykyään toisen omistajan, erään englantilaisen hallussa, ja on seisonut monta vuotta. — Höyryvenettä ei Kemissä ole yhtään, ja mitäpä semmoisella nykyisin siellä tehtäisiinkään?
Se erotus Oulun ja Kemin välillä, joka sentään kaikkein enimmän pistää meikäläisen silmään taikka paremmin sanoen korvaan, on kieli: Kemi on venäläinen kaupunki, ja sen asukasten puhekieli on venäjä. Mahdollista on, että useat myöskin ymmärtävät suomea, sillä maaseudulta aina vähän siirtyy kansaa kaupunkiin, mikä työtä tai palvelusta etsimään, mikä vakinaisesti kaupungissa asumaan; sitäpaitsi karjalaisia sieltä pitkin talvea käypi tavaroita ostamassa, joten kauppiasten luulisi ainakin vähän osaavan suomea. Mutta kun kaikki puhuvat venäjää, on muukalaisen tietysti vaikea arvata, kuka puhujista ehkä myöskin suomea osaa, ja tässä suhteessa kaupunki siis tekee hyvin vieraan vaikutuksen. Täällä jo huolettavan selvästi alkaa tuntea tulleensa Suomenmaan äärimmäiselle itärajalle.
Niinkuin näkyy, on erilaisuus Oulun ja Kemin välillä hyvin suuri, ja pääsyynä tähän on epäilemättä pidettävä sitä seikkaa, että jälkimmäinen on venäläinen kaupunki. Erilaatuisuus rakennustavassa, joka varmaan tuntuisi kovin oudolta, jos meidän puolelta tulisi kaupunkiin suoraan esim. meritse, välillä olevaa maakuntaa näkemättä, saapi tästä seikasta heti luonnollisen selityksensä, mutta sama seikka kelpaa ainakin suuressa määrässä selittämään myöskin muissa suhteissa huomattavat erotukset. Niinpä arvelen sen syyksi siihen, että pellonviljelystä ei Kemissä nimeksikään tapaa; sillä mahdottomalta näyttää, että maat kaupungin tienoilla olisivat semmoiseen kokonaan sopimattomat. Meidän kansa on tunnettu siitä sitkeydestä, jolla se jatkaa maanviljelystä niin kauas pohjoiseen päin kuin suinkin; niinpä karjalaisten alueella nytkin tapaa peltoja vielä 20 penik. pohjoiseen Kemistä Kieretin tasalla, vaikka itse viimeksimainitun kaupungin (venäläisillä) asukkailla ei ole peltoja enemmän kuin kemiläisilläkään. Jos Kemi siis olisi suomalainen kaupunki, olisi sen ympäristö aivan toisen näköinen. — Että merenkulku ja laivaliike Kemissä vielä näyttää olevan jotenkin alkuperäisellä kannalla, rajoittuen parhaastansa kalanpyyntiin, perustuu varmaankin samaan tässä mainittuun syyhyn, koska, niinkuin yleisesti tunnettu ja tunnustettu on, venäläinen luonnostaan ei ole merenkulkija. — Ja lopuksi kaupungin venäläisyys epäilemättä jossakin määrin haitallisesti vaikuttaa maakunnan käyntiin kaupungissa, sillä Kemiin lähtö on jo "Venäjälle", s.o. puolittain ulkomaalle menoa, ja kotimaassahan suurin osa ihmisistä tahtoo pysyä. Sitäpaitsi pelkään, että karjalaisia ylenkatsotaan ja halveksitaan Kemissä.
Mitä Kemin varallisuuteen muuten tulee, on sen heikommuuteen tässä suhteessa Oulun rinnalla vielä yksi syy, joka ei suorastaan johdu kaupungin venäläisyydestä, ja se on kaupungin alueeseen kuuluvan maakunnan köyhyys. Luokaamme tässä silmäys Karjalan taloudellisiin oloihin.
Pääelinkeino Karjalassa ei ole maanviljelys niinkuin meillä, vaan kaupankäynti. Sanon vartavasten käynti, sillä tätä elinkeinoa harjoitetaan melkein yksinomaisesti käymisellä, s.o. tavarain kuljettamisella paikasta paikkaan. Vähäksi osaksi tapahtuu tämä kuljetus omassa maassa, sillä puolen rajan, mutta verrattomasti suurimmaksi osaksi meidän puolella rajaa. Sen esineenä on kaikenlainen rihkama, jonka voipi laukkuun panna ja jota maalainen voipi olla halukas ostamaan, etupäässä erilaatuiset kankaat ja vaatteet, huivit, shaalit j.n.e., jotka enimmäkseen ovat Venäjän tehtaissa valmistettuja ja joita saadaan tullitta tuoda meille. Syyskesästä alkaa miesjoukko toisensa perästä tulla rajan poikki, kulkien mitkä Ouluun, mitkä Kajaaniin, Kuopioon tai Joensuuhun. Näihin paikkoihin kuitenkin ainoastaan harva jää, sillä eteläpuolessa Suomea kauppaa parhaastaan käydään, koska varallisuus ja väentiheys siellä on suurin ja tavara Venäjältä sinne on ensin tuotava. Koko sitä puolta maata nimitetäänkin vain lyhyesti "Eteläksi". Kuinka monta karjalaista näin joka vuosi leviää ympäri maatamme, on vaikea sanoa, mutta pariin kolmeen tuhanteen ne ainakin noussevat; Inkerinmaalla monta myöskin kulkee. Nämä tulokkaat jakaantuvat kahteen luokkaan: isäntiin ja renkeihin. Edelliset eivät itse kanna laukkua, kun lienevät vähän varallisempia, noutavat vain tavarat Pietarista tai Moskovasta ja jakelevat ne rengeillensä, joilta sitten perivät hinnan; minkä renki siitä päälle saapi, on hänen oma voittonsa. Toiset, vähempivaraiset isännät saavat itse kantaa laukkunsa, ja heitä usein liittyy useampia yhteisesti liikettä harjoittamaan. Tästä syntyy niin sanottu liittoväli eli liittokunta, johon voipi kuulua puolikymmentä tai kymmenkunta henkeä; määräpäivänä, aina parin kolmen viikon perästä, kaikki liiton jäsenet tulevat sovittuun paikkaan koolle tekemään tiliä kaupastansa. Miten voitto jaetaan, aivanko tasan päätä kohti, en tiedä tarkkaan sanoa, mutta jos esim. joltakulta jäsenenä nimismies ryöstää laukun, tasoitetaan tappio kaikkia kohti.[9] Sittenkuin kauppaa on käyty syksy, talvi ja kevät, palataan kesän tullen tyhjin laukuin kotimaahan pariksi kolmeksi kuukaudeksi, kesätöitä varten.
Pelkkään myyntiin ei karjalaisten kauppa kuitenkaan rajoitu meidänkään maassa, jos kohta se onkin pääpuoli heidän kaupastaan. Ne jotka ovat vähän parempiin varoihin päässeet, harjoittavat myöskin laajassa määrässä ostokauppaa, jonka esineenä varsinkin ovat metsänotusten nahat. Ketun, jäniksen, oravan, karhun y.m. nahkoja, enimmäkseen kerättyjä pohjoispuolesta maata, viedään tällä tavoin joka vuosi suuret joukot rajan poikki ja sitten, Karjalassa ostettujen keralla, Pietariin. Tämä kauppa, jos hyvästi menestyy, tuottaa harjoittajalleen toisinaan suuret rikkaudet.
Maalaistavarain, niinkuin kalan, linnun, voin y.m. kauppaa karjalaiset myöskin käyvät paljon laajemmalti kuin meidänpuoliset. Kajaanin markkinoilla esim. aina näkee kymmenittäin rekiä täynnä Vienanmerestä pyydetyitä hyvänmakuisia "seldejä" (silakoita), joita siis on kuljetettu noin 40 penikulmaa. Lohta vievät usmanalaiset suoraan Pietariin, siis 70-80 penik. Lintuja tuovat suolain ostoon tulleet rajantakaiset usein kaupaksi Ouluun. Se paikka, johon suurin osa maamiehen tavaraa Karjalasta viedään, on kuitenkin Sunku Äänisjärven pohjoispäässä, Poventsan kaupungista 3 penik. etelään päin, johon Kemijoen varsilta tulee 25-30 penik. Sungun markkinain suuruutta, joihin venäläisiä tulee Moskovasta saakka, tietää jokainen karjalainen enimmäkseen omasta näkemästään ylistellä.