Voisi odottaa, että näin suuresta kaupanteosta karttuisi rikkautta ja varallisuutta kaupankävijöille; miksi siis Karjala on köyhä? Köyhä se on, se on varmaa, monta monituista vertaa köyhempi meidän maatamme, jota kuitenkin sitäkin pidetään muiden maiden rinnalla kerjäläisen veroisena. Ettei kaupantekokaan ole tätä köyhyyttä voinut poistaa, siihen on monta syytä; pääsyynä on kuitenkin, että tältä kaupalta puuttuu sitä lujaa pohjaa, jolla yksistään kaikki asioitseminen voipi menestyä ja jonka tärkeydestä suuren maailman pörssit antavat niin loistavan todistuksen: turvallisuutta. Kulkukauppa, vaikka sitä sadat vuodet on maassamme niin paljon harjoitettu, on, niinkuin jokainen tietää, aina meillä ollut kielletty tavaran menettämisen uhalla; ja kuinka haitallinen tämä kielto kaupan menestymiselle on ollut ja on, voipi pintapuolisestikin ajattelemalla huomata. Tuo uhka tavarain ryöstämisestä ei ole mikään turha peloitin: huonopalkkainen poliisimme, jolle laki määrää kolmannen osan takavarikkoon otetusta tavarasta, valvoo kutakuinkin tarkkaan asetusten noudattamista, niinkuin ilmoitukset tämmöisen tavaran huutokaupalla myymisestä tuon tuostakin osoittavat, ja harvassa lienee varsinkin entisinä aikoina se karjalainen ollut, jolta ei laukkua joskus olisi viety. Se vahinko, minkä kulkukauppa kärsii suorastaan takavarikkoon-ottojen kautta, ei kuitenkaan luullakseni ole niin suuri kuin se, minkä semmoisen onnettomuuden pelkääminen tuottaa. Tämä pelko nimittäin pakottaa kaupan siirtymään syrjäseuduille, joissa rahoista on enemmän puute; se käskee käymään sitä niin salaisesti kuin mahdollista, se vaatii ylimalkaan pitämään hintaa korkeana, josta menekille on haittaa, mutta toisinaan taas myymään polkuhinnasta, kun hätä käskee; se pakottaa lahjomaan asianomaisia, jotka lahjat usein tekevät enemmän kuin kohtuullinen vero kruunulle tekisi eivätkä sittenkään aina suojaa takavarikosta; se sanalla sanoen kehoittaa tuhansiin varokeinoihin, joista on alituista huolta ja vaivaa. Takavarikko on karjalaiselle se Damokleen miekka, joka uhkaavana välkkyy kaikkien hänen hankkeittensa päällä, ja jos täytyy ihmetellä sitä sitkeyttä, jolla hän sittenkin kaikista vastuksista huolimatta harjoittaa isiltä perittyä elinkeinoa, ei toiselta puolen ole kumma, että kauppa näin ollen huonosti kannattaa.[10] Toinen syy kaupanteon heikonlaiseen kannattavaisuuteen on, että sitä harjoitetaan niin verraten köyhässä maassa, kuin Suomi on, ja parhaastansa semmoisella tavaralla, joka ei ole välttämättömän tarpeellista, vaan pikemmin ylellisyyteen kuuluvaa; karjalaiset eivät siis voi odottaa kauppaansa käytettäväksi oikeastaan muuta kuin liikeneviä varoja, ja ne tietysti köyhässä maalaiskansassa eivät ole suuret. Lopuksi maan harva asutus eli toisin sanoen taivalten ääretön pituus paikasta paikkaan on arvatenkin kaikkea muuta kuin edullinen varsinkin maalaistavarain kaupitsemiselle.
Kuitenkin, vaikka karjalaisten kauppa meidän maassa on saanut ja saapi taistella monenmoisia esteitä vastaan, joita sekä luonnolliset asianhaarat että ihmisten säännökset ovat sen tielle rakentaneet, on se Karjalan ainoa varsinainen tulolähde, johon maakunnan elo ja olo etupäässä perustuu. Mitä heikkoa varallisuutta Karjalassa tavataan, se on tämän kaupanteon synnyttämää; muut elinkeinot ovat siihen verraten aivan vähäarvoiset. Sen karjalaiset itsekin varsin hyvin ymmärtävät, ja "Suomihan meitä elättää" on lause, jonka he alttiisti lausuvat. Tähän katsoen jokaisen Karjalan ystävän täytyy hartaasti toivoa, että ne kahleet, jotka meillä vielä painavat kulkukauppaa, vapaamielisemmän ja samalla kansallisemman lainsäädännön kautta poistettaisiin ja tämä kauppa julistettaisiin luvalliseksi vissiä kruununveroa vastaan. Semmoisen kohtuullisen veron olisivat karjalaiset hyvin valmiit maksamaan.
Muista Karjalan elinkeinoista kaupan jälkeen olen kahden vaiheella, kumpi on asetettava etusijalle: kalastus vai maanviljelys. Edellinen näyttää ainakin pohjoisessa Karjalassa yhtä tärkeältä, jollei tärkeämmältä. Kaikki kylät ovat siellä rakennetut vetten, enimmäkseen järvien ja lampien partaille; taloa, josta vesi ei olisi ollut näkyvissä, emme matkallamme tavanneet ainoaakaan. Kalastus on (samoin kuin metsästys) ihmisen ensimmäisiä elatuskeinoja kaikkialla, mutta sitä ylläpitää Karjalassa sitäpaitsi kreikkalais-venäläinen uskonto, joka paaston aikana kieltää nauttimasta lihaa ja lehmän antia ja käskee turvautumaan kalaruokaan. Kalastus kotijärvissä tarkoittaa tietysti etupäässä vain oman talouden tarvetta, eikä siitä ylimalkaan liene mitään sanottavaa raha-ansiota, mutta on sen ohessa toinen kalastus, jota harjoitetaan raha-ansion tähden, ja se on Jäämerellä-käynti. Samoin kuin meidän puolelta vaeltaa Karjalasta Kemijoen varsilta saakka, kenties etelämpääkin, vuosittain monta sataa karjalaista turskan pyyntiin Kuollan tienoille taikka Ruijaan, josta sitten syyskesällä palaavat, joskus sievä joukko hopeita säästönä taskussansa, vaikka he yhtä vähän kuin meikäläiset saavat tai saattavat ottaa kalanpyyntiin osaa muuna kuin palkkalaisina. — Jäämerellä-kävijäin joukossa on myöskin mainittava ne, jotka siellä pyytävät valaita, mursuja, delfiinejä y.m. aina Novaja Semljan tienoille saakka. Seidin pyyntiin Vienanmeressä, joka hyvästi harjoitettuna voisi olla varsin tuottava, ottavat karjalaiset luullakseni ainoastaan vähissä määrin osaa, senkin paljaina palkkalaisina, koska rannikko on venäläisten vallassa. Tätä pyyntiä muuten harjoitetaan hyvin huolettomasti.
Maanviljelys on Karjalassa kovin heikolla kannalla. Tosin ulottuu viljelys Kannanlahden seuduille saakka, siis yhtä pohjoiseen kuin Rovaniemelle meidän puolella, mutta peltoa tulee kunkin talon osalle ainoastaan joku tynnyrinala. Kun ajattelee, että keskimäärin talossa pidetään kaksi lehmää ja joka kolmannessa talossa ehkä hevonen, voipi helposti arvata, että maan ruokosta ja peltojen voimasta ei ole paljon kehumista. Pääsyyksi tähän valitettavaan asiantilaan ilmoittavat karjalaiset Venäjän kyläkunnissa vallitsevan maaomaisuusjärjestelmän, joka on seuraava. Kun henkipano (revisioni) toimitetaan, joka tapahtuu 10, 15 tai 20 vuoden päästä, lasketaan kaikki viljelty maa kyläkunnassa yhteen; niin ikään luetaan kaikki miespuoliset asukkaat, vaikkapa vasta eilen syntyneet, yhteen; sitten jaetaan viljelty maa tasan kutakin miehenpuolta kohti. Jos nyt edellisessä henkipanossa on talossa ollut esim. viisi miehenpuolta, mutta näistä sitten on kuollut neljä, jätetään taloon ainoastaan yhden miehen osa; mikä jääpi ylitse, tasoitetaan muille. Omistusoikeuden turva siis maitten suhteen Karjalassa tykkänään puuttuu! Että näin ollen maanviljelys siellä on takapajulla, on vähemmin kummaa kuin se, että sitä ollenkaan harjoitetaan. Sillä niinkuin karjalaiset itsekin sanovat, kuka viitsii voimansa ja varansa laskea maahan, josta ei tiedä kenenkä omaksi se yht'äkkiä joutuu? Varakkaat talot tosin koettavat asetusta siten kiertää, että ottavat orpopoikia kylästä luokseen; mutta raskaaksi sekin käypi.
Metsästä voisi asukkailla olla hyvä lisätulo tukinmyynnin ja tervanpolton y.m. kautta, ja vankkoja metsiä Karjalassa kyllä on. Mutta kaikki metsä on kruunun, joka siitä metsäherrainsa, "lesnitsein", kautta pitää hyvin tarkkaa huolta. Asukkaat eivät metsästä saa ottaa hirsiä edes talon rakennuspuiksi. Jos tahdot ottaa, osta, ja maksa keskimäärin 30 kopeekkaa hirrestä. Vuosittain kuitenkin kutakin taloa kohti annetaan 7 hirttä 4 kopeekasta hirsi, ja näin karttuvan hirsimäärän kyläläiset sitten jakelevat keskenään miten tahtovat. Kasken ja tervan poltto on sakoilla kielletty, jonka edellisen kieltoa asukkaat varsinkin valittavat raskaaksi.
Että kotiteollisuutta, ainakin miesten, tuskin nimeksikään harjoitetaan Karjalassa, voipi helposti ymmärtää, kun muistelee, että melkein kaikki miehenpuolet suurimman osan vuotta ovat kotipaikoiltaan poissa joko kaupalla tai kalastusretkillä ja että maakunnan varattomuus ei jaksaisi elättää erityisiä ammattilaisia. Huoneittensa salvamiseen ja varustamiseen harmaakivitakalla, pöydällä ja lavitsoilla sekä rekien ja veneiden laittamiseen ynnä muuhun pikku puutyöhön asukkaat kyllä pystyvät, mutta varsinaiset nikkarin tai sorvarin ammatit esim. ovat tuntemattomia. Semmoisia ammattilaisia tuotetaan meidän puolelta; niinpä Uhtualla tapasimme kulkiessamme kaksi nikkaria, jotka olivat Turun tienoilta saakka. Sama on seppien laita, joita Karjalassa puuttuu tykkänään; puukot ja kirveet ovatkin sentähden hyvin oudonnäköisiä. Räätäleitä ei myöskään ole, vaan karjalaiset miehet teettävät vaatteensa enimmäkseen meidän puolella. Suutaroimista vähän yritellään, mutta saappaat ovat sen mukaan — pieksuja ei käytetä; virsut kuitenkin kudotaan yhtä taitavasti kuin meillä. Laukut ommellaan luullakseni aina meidän puolella.
Mitä naisväen kotiteollisuuteen tulee, lienee se vähän paremmalla kannalla, vaikk'en luule sitäkään kehuttavaksi. Kankaat ja liinat luullakseni kaikki tuodaan valmiina Venäjän tehtaista ja perillä ainoastaan ommellaan. Luontaista taipumusta käsitöihin on kuitenkin varmasti olemassa. Niinpä esim. Uhtualla ostin (1 ruplasta) semmoisen pyyhinliinan, josta varemmin on mainittu; vaate siihen, karkea palttina, oli Venäjältä tuotu, mutta kirjailut molemmissa päissä oli Uhtualla tehty. Ne ovat puolta kyynärää korkeat (leveät), punaisella langalla ommellut ja sen puolesta mainittavat, ettei tiedä kumpi on päällys-, kumpi nurja puoli, sillä ompelu on samanlaista molemmin puolin. Se on kuvaavinaan puita, kattoja y.m.
Luontaista taipumusta käsitöihin on epäilemättä kyllä miehissäkin, kun tällä taipumuksella vain olisi tilaisuus tulla esiin. Niinpä mainittakoon, että Usmanalla majatalossamme kaikki huonekalut, pöydät, tuolit ja sängyt, olivat isännän omaa tekoa ja sievyydeltänsä moitteettomia. Mutta Usmanalta ei käydäkään laukun kannossa meidän puolella; Paanajärvi on viimeinen paikka itäänpäin Kemijoen varrella, josta vielä joitakuita laukkumiehiä tulee.
Karjalassa ei tarvitse kauan eikä laajalti liikkua, ennenkuin maan varattomuus pistää silmään. Miinoasta olen kertonut, minkä näköinen varakas talo rakennukseltaan tavallisesti on; mutta tämmöisten talojen rinnalla on luvultaan paljoa suurempi määrä matalampia rakennuksia, joissa ei ole muita huoneita kuin pieni pirtti, porstua ja navetta ja jotka siis ovat meidän torppain veroisia. Sen lisäksi peltojen pienuus niin "pohattain" kuin köyhäinkin talojen ympärillä, karjan vähyys, vaatteuksen huonous, ruokavarojen puute, kaikki todistaa kieltämättömällä tavalla suuresta köyhyydestä. Eivätkä sitä karjalaiset itsekään kiellä; "mitäs tänne tulitte köyhää maanperukkaa katsomaan", he tavallisesti sanoivat meille, kun sitä varten ilmoitimme sinne tulleemme. Kun Runeberg "Hirvenhiihtäjissä" antaa Ontron kosioretkellään sanoa muka kotimaastaan:
"Vienaan tulkosi pois, ihanaiseen rihkamamaahan,
siellä sä silkkiä vaatteeks saat sekä ruplia ruuaks.
Suomi se köyhää on, saloloita ja vuoria täynnä.
Tulkosi Vienaan siis, tule kaunoks Karjalan armaan!"
niin hän panee hänen suuhunsa sanoja, joita ei yksikään karjalainen sanoisi, ei ainakaan kotonansa. Mitä erittäin tuohon vertaukseen Suomen köyhyydestä karjalaisten kotimaan rinnalla tulee, niin se on yhtä paljon tuulesta temmattu kuin Karjalan sijoittaminen meren toiselle puolen Vienajoen varrelle. Suomi, s.o meidän maamme, ei karjalaisen mielestä ole maa, jossa on vain saloja ja vuoria, se päinvastoin kangastaa hänen mielikuvituksessaan semmoisena "eldoradona", semmoisena onnelana, jonka veroiseksi Karjala ei koskaan voi kohota. "Kunpa meillä olisi niinkuin teillä, kun meillä olisi Suomen laki", se on hänen alituinen toivoton huokauksensa. Vaikea on kertoa, millä kummallisilla tunteilla kuulimme näin pilviin asti ylistettävän maatamme, jota olimme tottuneet pitämään aivan halpana muitten maitten rinnalla. Ja tämä ylistys kuitenkin on niin vähän liioiteltu kuin suinkin: Karjalaan verrattuna meidän maamme tosiaan on onnen maa.
* * * * *
Kemin kaupungin synty on ollut samanlainen kuin Oulun. Ulkonaisten vihollisten, "kajaanilaisten ja suomalaisten", taajain hävitysretkien torjumiseksi rakennettiin Kemijoen suuhun linna, ja sen turviin vähitellen järjestyi kaupunki. Ensimmäinen linna oli puinen ja rakennettiin alkupuolella 1600-lukua, mutta vuosisadan puolivälissä alettiin puisen linnan sijaan tehdä kivistä. Samoin kuin Oulun oli Keminkin linna joen muodostamalla saarella, joka kuitenkin on paljon suurempi kuin Linnasaari Oulussa — yhtä suuri ehkä kuin Raatin ja Linnasaari yhteensä. Tälle saarelle kaupunki arvatenkin alkuaan perustettiin, niinkuin se edellisinä aikoina lienee ollut kylän sija, siitä päättäen että Solovetsin luostarikirjat mainitsevat suomalaisten rynnäköstä Kemin "saarta" vastaan. Nykyään sijaitsee kaupunki ainoastaan pieneksi osaksi tällä saarella, jonka jotenkin kuivunut, luoteesta kaakkoon juokseva vähäinen jokihaara erottaa mantereesta; pääosa kaupungista on pohjoisrannalla saaresta koilliseen päin. Saaren valtakatu kulkee pohjasta etelään, pitkin itärantaa, valtakatu mantereella lännestä itään. Viimeksimainitun itäpäässä ovat rikkaimmat talot, neljä viisi luvultaan. Kaupunki on Raahen kokoinen.
Kestikievaritalo on manner-osan luoteiskulmassa ja sen isäntä jyskyjärveläinen Mäkushkin. Hänen vaimonsa oli myöskin Karjalasta kotoisin, ja talossa siis puhuttiin suomea, vaikka venäjääkin osattiin. Se oli kaksikerroksinen, laudoitettu ja siniseksi maalattu rakennus, alakerrassa kestikievari, yläkerrassa postikonttori. Alakerran huoneet olivat matalat ja pienenlaiset, eikä yksikään ollut erityisesti vieraille varattu; muuan kamari kuitenkin heti luovutettiin meille. Siisteyttä ei sopinut moittia, kun kerran sisälle pääsi, mutta porstuassa ei tehnyt mieli kauan viivähtää, syystä että ensimmäinen ovi vasemmalla vei huoneeseen, joka meidän maassa aina koetetaan sijoittaa niin syrjään ja etäälle kuin suinkin.
Tämäkin Mäkushkin, vanhin noista kolmesta veljeksestä, oli nuoruudessaan kulkenut kaupalla meidän puolella, mutta oli sortunut tänne Kemiin, sittenkuin häneltä 15-20 vuotta takaperin kerran Hämeenlinnan markkinoilla kaikki tavarat, yhteensä 6,000 ruplan arvosta, oli takavarikoitu, josta kertoessa hänellä vieläkin tuli vedet silmiin. Paitsi kestikievarinpitoa oli hänellä nyt myöskin kauppa avonaisessa puodissa. Hän oli suurenlainen, vaaleaverinen mies, jolla oli vankka täysiparta; silmän katse ei kuitenkaan ollut suora — kenties seuraus hänen pitkällisestä olostaan venäläisten parissa — ja hän herätti sentähden meissä pikemmin epäluottamusta.
Pariin toviin kävimme kaupunkia katselemassa. Ensi velvollisuutena pidimme passien näyttämistä poliisikonttorissa. Kun tästä mainitsimme isännillemme ja kysyimme tietä konttoriin, tiedustivat he, oliko passeja kysytty, ja kun vastasimme, että ei ole, he arvelivat tarpeettomaksi käydä näyttämässä. Turhantarkkoja ei Venäjällä enää taidetakaan passien suhteen olla; Vienassa esim. ei niitä meiltä ollenkaan kysytty emmekä mekään niitä esittäneet tarkastettaviksi. Kuitenkin nyt Kemissä päätimme käydä poliisikonttorissa sekä täyttääksemme passin määräyksen että nähdäksemme venäläistä virkakuntaa. Väärin käsittäen opastuksen, että konttori oli "sillan tuolla puolen", menimme ensin linnasaarelle, puusiltaa myöten, joka sinne viepi jokihaaran taikka merenlahden ylitse. Talot olivat vanhanlaisia kaikki. Viimeisenä rantakadulla oli vähän omituisemmalla tavalla rakennettu suurempi talo, josta oli ihana näköala itään päin; siellä oli varmaan rikkaus ja mahtavuus aikoinaan asunut, mutta nyt se oli täydellisesti rappiolla ja näytti aivan autiolta. Meidän kaupungeissa ei sentapaisia talohylkyjä näe. Äärimmäisenä saaren eteläpäässä oli kirkko, ja sitä vastapäätä rakennettiin tiilestä uutta vankilaa. Me koetimme palata toista kaduntapaista, joka kulki yhtä suuntaa rantakadun kanssa, mutta se oli niin märkä, että kiireesti saimme paeta rantakadulle takaisin; maa kyllä oli hyvinkin kaltevaa, mutta ei mitään ollut tehty sen kuivaamiseksi ja veden juoksuttamiseksi katua alas. Kun olimme tulleet takaisin pääkaupunkiin ja jo aioimme nousta majataloon, läheni meitä nuori poliisi-univormuun puettu mies tai poika tarjoutuen oppaaksi, kun oli puheestamme kuullut, että olimme suomalaisia. Hän oli köyhä poika Vuokkiniemeltä, oli varemmin keväällä tullut Kemiin työnhakuun ja onnistunut pääsemään poliisiksi, sittenkuin oli vähän oppinut venäjää. Hän saattoi meitä nyt pitkin itäänpäin kulkevaa pääkatua kappaleen matkaa, 2-3 korttelia, kunnes pienen sillan tuolla puolen poliisikonttori löytyi vanhanaikaisesta pienoisesta rakennuksesta. Jotenkin pian siellä saatiin kirjoitus passeihin, mutta puheesta ei tahtonut paljon tolkkua tulla, kun emme osanneet venäjää. Päällikkö oli upseeri everstin univormussa; kirjureita oli puoli tusinaa, ja niiden huono vaatteus oli silmäänpistävä. Mitään maksua ei kirjoituksesta otettu.
Kun illempana toistamiseen lähdimme kaupungille, tuli kaduilla taas vastaamme muutamia oudonnäköisiä miehiä, jotka jo päivällä olimme huomanneet ja jotka näyttivät kuljeksivan toimettomina. Varsinkin kaksi heistä veti huomion puoleensa: toinen oli nuori, pitkä, komea, mustaverinen mies, päässä tataarilainen piippalakki ja nutun rinnus täynnä pikku kurttuja patruunain säilyttämistä varten, toinen vanha ukko, jolla oli korkea könkönenä, lumivalkoinen parta ja päässä lammasnahkalakki, sen näköinen ihan täsmälleen kuin turkkilaiset vanhukset kuvakirjoissa. Nämä muukalaiset olivat, niinkuin kestikievarissa tarkemmin saimme kuulla, niitä Kaukaasian tsherkessejä, jotka viime sodan aikana olivat nostaneet kapinan Venäjää vastaan ja rangaistukseksi nyt olivat siirretyt tänne äärimmäiseen pohjolaan; Kemissä heitä oli 20 miestä. Kruunulta he saivat muutamia kopeekoita päivässä, muuten elivät kerjuulla; isäntämme valitti heitä laiskoiksi. Vilulle kuuluivat olevan hyvin arat. Majoitettuina sinne tänne taloihin heillä oli täysi vapaus liikkua kaupungilla, kun ei tarvinnut pelätä, että he varojen puutteessa voisivat ajatella mitään pakoa. Kemissä muuten oli sotaväkeä 60 miestä.
Matkallamme kävimme kaupungin rannassa katselemassa uutta kirkkoa, jota hyvin auliisti näyteltiin ja joka oli jokseenkin korea; sitten yritimme muutamaan taloon, jossa sanottiin kaupunkilaisten klubin olevan, mutta se oli kiinni. Viimein kuljettuamme kaupungin läpi ristiin rastiin minä kiipesin oppaamme, erään kestikievarissa palvelevan jyskyjärveläisen Huotarin kanssa kaupungin etelärannasta kohoaville korkeille kallioille näköalaa laajemmalti katselemaan ja luodakseni silmäyksen itään päin Vienanmerta kohti, jonka laineita niin monta vuotta olin hartaasti halunnut nähdä. Aavempi meri tulee kuitenkin, niinkuin jo on mainittu, penikulman päähän Kemistä, niin etten muista tarkkaan, erotimmeko isosti varsinaista meren selkää. Kumppalini B. ei huolinut muka turhaan vaivata itseään tälle matkalle, vaan palasi takaisin kestikievariin, johon mekin sitten kulkumme käänsimme.
Illalla majatalossa sovittiin isännän kanssa venekyydistä Solovetsin luostariin seuraavaksi päiväksi. 7 1/2 ruplasta hän lupasi meille laittaa veneen ja kuusi soutumiestä paitsi peränpitäjää, jotka veisivät meidät luostariin, viipyisivät siellä pari kolme päivää ja sitten toisivat meidät takaisin. Kahdentoista penikulman matkasta (yhteensä edestakaisin) tuo summa, kurssin mukaan noin 18 markkaa, ei tuntunut erittäin suurelta, vaan pikemmin halvalta, ja kun siihen tingimme isäntämme ensi vaatimuksen, 8 ruplaa, se tapahtui vain ilman aikojaan lystin vuoksi; että omatunto olisi rauhallisempi.
IV.
Pyhä kaupunki.
Matka sinne.
"Pyhäksi kaupungiksi" ja "monasteriksi" nimittävät karjalaiset Solovetsin luostaria Vienanmeressä. Jälkimmäinen nimitys on ehkä tavallisempi, kuitenkin edellistä omituisuutensa vuoksi käytän tässä luvun päällekirjoituksena. Luostari on kuuluisa paikka, näkemältä tunnettu suurelle osalle Venäjän kansaa ja nimeltänsä myöskin sivistyneelle ulkomaalle. Karjalalle se yhä vielä on hengellisen elämän keskus, niinkuin aikoinaan oli maallisenkin, ja joka Karjalassa vaeltaa ilman tarkkaa matkan määrää, sen askeleet aivan itsestänsä kääntyvät luostaria kohti. "Tottahan monasteria käytte katsomassa", oli tavallinen kysymys tai arvelu, kun matkamme tarkoitusta tiedusteltiin, ja tähän tiedusteluun lisättiin aina joku suurinta ihailua osoittava ylistyslause. Karjalan köyhää maata ei kannattanut tulla katsomaan, mutta monasteria, se oli toinen asia, sen näkeminen kyllä maksoi vaivan. Kenties joku epäluulon kauna alkoi mielessämme liikkua, kun näitä ylenmääräisiä kiitosvirsiä alinomaa saimme kuulla, mutta uteliaisuutemme oli kuitenkin hyvässä vireessä, kun 10 p. heinäk. laittausimme taipaleelle sinne.
Vienanmerellä on joitakuita vuosia ollut säännöllinen höyrylaivaliikenne, jonka eräs "Arkangelin-Muurmannin" höyrylaivayhtiö Vienassa on pannut toimeen. Sitä ylläpiti tänä kesänä kaksi yhtiön höyryä "Onega" ja "Kemi", joista edellinen kulki pitkin Karjalan rannikkoa Kannanlahdesta aina Onegan kaupunkiin saakka, jälkimmäinen Kemistä Vienaan; yhtymäpaikka oli Kemin reti. Sen puolesta tämä kulku vielä kuitenkin oli vajanainen ja vähemmin tyydyttävä, että laivat ainoastaan joka kymmenes päivä kohtasivat toisensa, ja kun emme sattuneet tulemaan semmoiseen aikaan, täytyi meidän soutuveneellä yrittää luostarisaareen.[11]
Ennenkuin päästiin lähtemään, alkoi kello jo lähetä 11 ap. Me olimme kyllä aikoja olleet valmiit ja aloimme jo pitkäksyä odotusta, mutta talonväen puolelta kesti yhä ahkeraa hommaa. Syyksi viipymiseen sanottiin, että soutajat eivät olleet valmiit, mutta todellinen syy lienee ollut, että talon kaksi lasta, poika ja tyttö, myöskin laitettiin matkaan, vaikka siitä vasta rannassa kuulimme, ja että isäntäväkeämme vaivasi saamattomuus, josta paluumatkalla saimme loistavia todistuksia. Viimein astuttiin alas rantaan yläpuolelle saarisiltaa, missä vene oli. Meitä karttui tässä sievä joukko matkalle-lähtijöitä: kuusi vaimonpuolista soutajaa, perämiehenä Huotari, Miikkula, jonka minä olin halunnut saada oppaaksi mukaan, hänen turvissaan hänen kaksi näppärää, vaikka vähän vallatonta veljenlastaan, me molemmat ja sitten eräs köyhä kerjäläispoika, jolle perämies omasta mahtipontisuudestaan oli antanut luvan tulla mukaan. Nämä 13 henkeä olivat näkyvissä, mutta yhden ainakin vielä tiesimme olevan veneessä, sillä isäntämme oli aamulla pyytänyt eräälle karjalaiselle tuttavalleen lupaa päästä kulkemaan seurassamme, jota emme olleet kieltäneet. Vene eli "karpaso" oli vankkatekoinen, melkein kuin meidän laivanparkassit, ja sen peräpuolessa oli sylen levyinen katto; tämän katon alla arvasimme aivan oikein miehen olevan. Mutta emmepä voineet arvata, ennenkuin matkalla havaitsimme, että hänen vaimonsakin seurasi myötä; siis meitä yhteensä tuli 15 henkeä. Juuri kun venettä aiottiin lykätä rannasta, hoksasi perämies, että "komppaso", kompassi, oli unohtunut kotia, ja se oli siis vielä kiireen kautta noudettava, ennenkuin maista erkauttiin.
Kulkuväylä Kemistä on sangen kaunis, ensin pitkin kapeahkoa merenlahtea ja sitten läpi saariston, jonka äärimmäiseen reunaan luetaan kaupungista kolme penikulmaa. Luonto kuitenkin on yksin pitänyt kauneudesta huolta; ihmiskäden avusta, esim. huviloista tai muusta semmoisesta, ei näy vähintäkään merkkiä. Jonkun neljänneksen päässä kaupungista näkyi v. 1854 rakennettujen patterien jätteitä muutamalla korkealla niemellä. Penikulman päässä kohotti pienoisella saarella jo mainittu höyrysaha piippunsa ilmaan, mutta siinä ei ollut mitään liikettä. Etelästä päin siinti useita korkeita kukkuloita (mannermaalla) ja saaria; edellisistä korkeimman nimen ilmoitti Huotari olevan karjalaksi Rievesän, venäjäksi Keljakan, vuori, johon Kemistä tulee 1 1/2 penik. Höyrysahan ulkopuolella alkoivat selät väljetä harvenevain saarten välissä, ja veden vihreä väri samoin kuin hyvin suolainen maku — en näet malttanut olla sitä maistamatta — vakuuttivat, että olimme nyt kyntämässä varsinaisen Vienanmeren laineita. Kumppalini B. oli toisten matkustajain esimerkin mukaan heti alusta matkaa vetäytynyt karpason kannen alle, mutta minä jäin sen päälle istuskelemaan, kaunista ilmaa ihannellen ja ympärilleni katsellen, onnellisena siitä ajatuksesta, että nyt vihdoin viimein sain kulkea Suomen itäistä rajamerta. Meidän oli määrä käydä maissa ja syödä päivällistä ulommaisimmalla saarella, mutta kun sitä lähenimme, herätti toinen vähän sisempänä ja matkastamme etelään päin oleva saari huomioni; sen alastomalla kalliohuipulla oli näet paljon vierinkiviä, jotka etäältä saattoivat vilkkaalle mielikuvitukselle näyttää jos jonkin muotoisilta. Kysymykseeni vastasi Huotari, että saari oli keskimmäinen Gusovoin eli (Hanhi-) saari, ja selitti sitten suurella vakaumuksella, että luostarin vihollinen oli kerran tullut tälle saarelle ja huipulle nousten uhitellut luostaria, jotta "et enää kauan siellä kiillä", mutta seuraus oli ollut, että kaikki viholliset muuttuivat kiviksi ja vielä tänä päivänä kivettyneinä istuvat kalliolla. Tämmöistä ihmettä näkemään tietysti jokainen olisi ollut utelias, ja siksi heti pyysin, että noustaisiin maihin tähän saareen, johon veneväki suostuikin, vähän ensin esteltyänsä, sillä pakovesi kantoi meitä toisaanne päin. Saari — jota luostarikirjoissa nimitetään Kusovoin saareksi ja jonka nimen alkujuuri siis ehkä yhtä hyvin voipi olla kuusi kuin hanhi (ven. gus) — näytti vähän suuremmalta ja korkeammalta kuin Linnasaari Oulussa; sen itäpäässä oli vähäinen notko, jossa kasvoi matalia puita ja pensaita, muuten se oli alaston kallio. Kun notkon kohdalla oli laskettu rantaan, nousimme B. ja minä ensin notkon ylimmälle paikalle ja aloimme sitten kiivetä lännen puoleen tulevan kallion jyrkkää rinnettä ylöspäin. Silmäni olivat kokonaan pettäneet minut saaren korkeuden ja suuruuden suhteen, sillä jo tämä ensimmäinen rinne oli niin suunnattoman korkea, että sen päälle päästessä läähätimme aikalailla, ja kun ylös tultua toivoimme olevamme saaren ylimmällä paikalla, havaitsimmekin, että kalliotanner yhä, vaikka loivemmin, kohosi etelään päin, johon ulottui pitkän matkaa. Tällä rinteellä näkyi lukematon joukko pienempiä ja suurempia soikulaisia kiviä, mutta jo ensi silmäys riitti vakuuttamaan, että noiden erityisten, ihmisenmuotoisten löytäminen ilman opasta tässä paljoudessa vaatisi puolen, jos ei koko päivää, niin ettemme hakemista yrittäneetkään. Hiukka harmittavaista oli ensin, että turhaa vaivaa olimme nähneet, mutta kohta lohdutti meitä se ajatus, joka heti alusta oli varmana ollut mielessämme, että tuo taru luostarin vihollisista tällä saarella oli kaikkea todellista pohjaa vailla; sillä mitkä viholliset täältä olisivat luostaria ahdistaneet? Sen sijaan että olisimme tuota kivikenttää ruvenneet kulkemaan ristiin rastiin oudonnäköisiä kivimuodostuksia löytääksemme, käännyimme selin siihen ja aloimme katsella allamme ja edessämme itään ja pohjaan päin aukenevaa laajaa näköalaa. Jälkimmäiselle ilmansuunnalle tuli saariston vihannuus, edelliselle meren sinertävä, ääretön vedenpinta helottaen auringon kirkkaassa valossa. Koilliseen päin ei merellä ollut muuta rajaa kuin taivas, mutta äärimmäisenä idässä näkyi mustempi viiva ja siinä eräällä kohtaa valkea pilkku. Siellä oli matkamme määrä: tuo musta viiva oli monasterin saari ja tuo valkea pilkku itse luostari. Näköalan laajuus korvasi täydellisesti sen vähäisen ponnistuksen, minkä ylösnouseminen oli vaatinut: Vienanmeri, Vienanmeri, se ikävöity ja kauan kaivattu, tuossahan se nyt viimein levitteli ulapoitaan aukeoita, lakehia laineitansa ihastuneiden silmäimme edessä. Kun hetken takaa kuulimme huudettavan alas syömään, laskeusimme tyytyväisinä notkolle ja rantaan, surematta jättäen nuo kivettyneet ihmiset asemillensa.
Jos kuitenkin silloin olisin tiennyt, mitä luostarissa ostamastani kirjasta jälkeenpäin tulin tietämään, — ja josta Castrénkin otteessaan luostarikronikasta ("Suomi", 1843) mainitsee, vaikk'en sitä jaksanut muistaa, — en varmaan niin vähällä olisi hakemistyöstä luopunut. Näillä Kusovoin saarilla oli tosiaan kerran majaillut luostarin vihollisia, ja ne viholliset olivat suomalaisia! V. 1611 tuli nimittäin suomalainen retkikunta rajan poikki, hävitti luostarille kuuluvat volostit (piirikunnat) Vienanmeren rannalla ja kulki sitten pienillä veneillä mainituille saarille saakka, jotka ovat noin kolmen penikulman päässä luostarista. Täällä retkikunta viipyi kauan aikaa, mutta ei voinut luostaria saada valtaansa, "koska Jumalan näkymätön voima ja Solovetsin ihmeidentekijäin rukoukset varjelivat sitä ja sokaisivat viholliset", sanoo luostarikronikka, ja kun venäläinen sotaväki Suman linnasta riensi vastaan, täytyi retkikunnan palata ensin mannermaalle ja sitten kotia; Venäjän ja Ruotsin välillä oli nimittäin silloin tehty aselepo. Tähän historialliseen tapaukseen tuo Huotarin kertoma muinaistaru nähtävästi perustui. Leirinsä suomalaisilla oli arvatenkin ollut tällä samalla saarella, jossa nyt kävimme, ja sen huipulta he varmaan monta kertaa olivat heittäneet halukkaita silmäyksiä tuon leveän merenselän poikki luostarisaareen, jota kuitenkaan eivät likempää saaneet nähdä.
Kun tuo taru näin koskee meitä itseämme, harmittaa minua nyt jälestäpäin, etten sen hartaammin kokenut saada selkoa noista kivettyneistä esi-isistämme, kun olin heitä niin lähellä, tuskin edes kivenheiton päässä. Jos joku tämän kertomuksen lukija joskus sattumalta sortuisi niille maille, kehoittaisin häntä käyttäytymään älykkäämmin.
Syötyä lähdettiin heti matkaan. Emme kuitenkaan olleet pitkälle ennättäneet, ennenkuin meidät saavutti paksu sumu eli "turnano", niinkuin sanottiin, ja rankka sadekuuro. Jälkimmäinen pakotti meidät kaikki, jotka vain mahduimme, pakenemaan veneen kannen alle, jossa hätä yritti vallalle päästä, kun huomattiin, että ravistunut katto ei vettä pitänytkään; mutta onneksi sade yhtä äkkiä herkesi kuin oli tullutkin. Sumun tähden oli laskettu ulommaisen saaren rantaan ja siinä yhä istuttiin, vaikka aurinkokin rupesi taas paistamaan, niin että jo alkoi ikäväksi käydä, jonka vuoksi Huotarilta, joka "Norveegiasta" (Norjasta) ostettu "sydvesti" päässä ja öljytakki yllään totisena kökötti peräsimessä, viimein kyllästyksissäni kysyin, mitä tässä viivyttiin ja miksi ei lähdetty matkaan. Huotari silloin selitti, että Kemistä mukaamme tullut uusi karjalainen matkakumppalimme, jonka käskystä saareen oli menty, oli noussut saaren huipulle tähystelemään näköalaa. "Mikähän mies se on", arvelin närkästyneenä B:lle, "joka hyvyydestä otetaan mukaan ja käyttäytyy kuin isäntä ja komentaja"; sillä muistin samalla, kuinka B. alusta matkaa oli kummastellut, että sanottu mies vaimoineen oli kannen alla ollut kuin kotonaan ja herrana, vaikka tosin kyllä oli Bilekin sijaa vieressään antanut. Viimein hän näkyi kalliosaaren korkealla huipulla, josta kiireesti alkoi astua alas. Kun hän kalliolta hypähti veneeseen ja käski lähteä liikkeelle, en voinut olla kysymättä, missä hän oli ollut, kun niin kauan oli kulkua viivyttänyt, johon hän vähän terävästi vastasi käyneensä katsomassa, kuinka paksu sumu merellä päin oli ja näkyikö luostarin saari. "Onhan meillä komppaso muassa", väitin minä tähän, muistuttaen että tämä tarvekalu juuri lähtiessä oli noudettu mukaan. "Semmoinen komppaso", vastasi mies ylenkatseellisesti, "sillä ei tumanossa tee mitään"; ja Huotari, joka näytti olevan valmis täydellisesti asettumaan miehen komennon alle, myönsi, että rauta-aineet veneessä kokonaan häiritsivät komppasomme toimintaa. Tähän ei ollut mitään sanomista, ja kun mies oli selvittänyt, että kolmen penikulman selälle ei ollut viisasta lähteä sumussa ilman täyttä ilmansuunnan tietoa, sain olla niinkuin aloinkin olla tyytyväinen. Hän sitten määräsi suunnan, johon oli kuljettava, ja niin jonkun tunnin viivähdyksen jälkeen taas oltiin matkassa.
Tämä mies, jonka kanssa ensimmäinen kohtaukseni ei ollut aivan ystävällistä laatua, oli laivankippari nimeltä Nikolai Andrejevitsh Jepifanov. Hän oli parhaassa iässään, 37-vuotias muistaakseni, keskikokoinen kasvultaan, reipas liikkeiltään ja lyhyt puheiltaan, vaaleaverinen, huuli- ja leukaparta semmoinen kuin meidän puolen merimiehillä usein näkee; oululaisesta perämiehestä tai kapteenista hän olisikin voinut käydä milloin hyvänsä. Kotoisin hän oli Usmanalta, jossa oli ollut perhettänsä tervehtimässä ja josta vaimonsa nyt saattoi häntä luostariin, kun hän oli paluumatkalla Vienaan (Arkangeliin). Siellä häntä nimittäin oli odottamassa oma pieni jahti, jolla hän kuljetti tavaroita Vienan ja Norjan välillä, vieden jauhoja, köysiä ynnä muuta tavaraa ja tuoden pääasiallisesti kaloja. Hänen jahtiinsa mahtui vientitavaraa 1,500 ruplan arvosta, ja kun hän itse ne osti ja möi, oli hänen liikkeensä, jota hän oli harjoittanut kymmenkunnan vuotta, hyvästi kannattava. Kuitenkin hän valitti sitä vaivalloiseksi ja uhkaili luopua siitä sekä ruveta lohta kuljettamaan Usmanalta Pietariin. Naimisissa hän oli ollut jo toistakymmentä vuotta, vaikka sekä hän että hänen vaimonsa kumpikin näyttivät niin nuorilta ja toisiinsa niin rakastuneilta, että ensin luulimme heidän viettävän avioliittonsa alkuviikkoja.
Nämä tiedot saimme häneltä jälestäpäin sen viikon kuluessa, jonka oleskelimme toistemme seurassa ensin luostarissa ja sitten Vienassa. Vaikka ensi tuttavuutemme oli tehty vähän jyrkällä tavalla, tuli meistä näet kohta hyvät ystävät. Niinkuin jo olen osoittanut, ansaitsi hänen käytöksensä Kusovoin ulommaisessa saaressa pikemmin kiitosta kuin moitetta, ja mitä taas tulee tuohon olemiseen karpason kannen alla, joka kumppaliani oli vähän loukannut, saapi se tyydyttävän selityksen siitä, että hän — niinkuin myöhemmin kummaksemme kuulimme — ei kulkenutkaan veneessä meidän maksullamme, s.o. ilmaiseksi, niinkuin luulimme, vaan oli kuin olikin veneen isännälle maksanut kolme ruplaa. Osamiehenä veneen vuokraamisessa hän siis hyvällä syyllä saattoi itseänsä pitää.
Mutta matkaan takaisin. Kun oli saaren sivutse ennätetty ja tultu aavalle merelle, alkoi sumu vähitellen kadota, tuuli lakkasi kohta myöskin puhaltamasta, ja Vienanmeri lepäsi edessämme rasvatyynenä ja kirkkaana kuin peili. Suunta pantiin, ei suoraan luostaria kohti, joka on tuon kolmatta penik. pitkän saaren länsirannan keskikohdalla, vaan paljoa etelämmäksi, saaren etelänokkaa kohti, sillä pakovesi olisi muuten kantanut meidät merelle, niinkuin teki eräälle toiselle, perässämme tulevalle veneelle, joka oli kulkenut Kusovoin viimeisen saaren pohjoispuolitse. Kun puhun meren tyyneydestä, täytyy minun kuitenkin lisätä, että yksi osa siitä ei ollut tyyni: pitkin ulommaisen Kusovoin saaren syrjää jonkun virstan päässä rannasta näkyi aallokko ja kuului kohina ikäänkuin pahimmasta koskesta. Erinomaisen outoa oli katsella tätä kuohua keskellä muuten rasvatyyntä merta, emmekä voineet sitä ollenkaan ymmärtää; mutta miehet sitten selittivät, että siinä oli syvempi paikka ja että veden laskeminen synnytti siihen aallokon. Kiikuttuamme mekin vähän aikaa sen eteläpäässä jätimme kohta sen taaksemme ja lähestyimme sitten lähestymistämme yhä selvemmin "valottavaa" monasteria. Tuon tuostakin kuului Huotarin "pogrebiite, pogrebiite" eli "soudaltakaa, soudaltakaa, raukat" — raukka näyttää olevan hyväilysana naisille Karjalassa, sillä myötäänsä se miesten huulilta kaikui — mutta tämän kehoituksen hän lienee lausunut enemmän omaksi huviksensa, sillä soutajia ei sopinut laiskuudesta moittia. Kuta illemmäksi ja tyynemmäksi kävi, sitä tiheämpään näkyi ympärillämme, välistä etäämpää, välistä aivan likeltä, lumivalkoisia otuksia, jotka hetkeksi kohosivat vedenpinnasta ylös ja sitten vyörähtivät taas näkymättömiin; saattajamme sanoivat niitä "belugoiksi", ja ne arvatenkin olivat jonkunlaisia delfiinejä. Noin penikulman päässä luostarista on yksinäinen pieni kalliosaari meressä, Tuopin luoto nimeltään; sen ympärillä oli ikäänkuin sakeana savuna kimeästi kirkuvia tiiroja ja muita merilintuja. Jättäen oikealle kädelle, s.o. etelään päin, Jänissaaren (Sajatshij ostrovin), jossa luostarin karjatalo on, kuljimme viimein kahden pienen luotosen välitse, joiden harjalle oli pystytetty suunnattoman korkeat puuristit, ja edessämme oli luostarin pieni satama, jonka laituriin pari laivaa ja lukematon joukko veneitä oli kiinnitetty ja jonka rannalla luostarin valkeat rakennukset kirkkaasti hohtivat alenevan auringon valossa.
Luostari.
Luostarin satamana on pieni, lännestä itään tunkeva merenlahti. Kivilaiturit on rakennettu sen ympärille, niin että se muodostaa länteen päin avonaisen neliön. Se on siksi syvä, että suuret höyrylaivat uivat sen perälle asti. Höyryt ja veneet lasketaan pohjanpuoliseen laituriin, sillä tällä puolen on kaksi suurta rakennusta matkustajia varten: ensimmäinen kivestä, kolmikerroksinen, kussakin kerroksessa 27 ikkunaa rinnatusten, rakennettu v. 1866, niin etäällä laiturista, että väliin syntyy torinlevyinen aukio, toinen puusta, kaksikerroksinen, edellisestä vähän pohjoisempana törmällä ja hiukan lyhyempi. Molempain etusivu on etelää kohti. Vastapäätä, sataman eteläpuolella, kauniin koivikon suojassa, on myöskin kaksikerroksinen puurakennus, johon ei kuitenkaan matkustajia laskettu. Pitkin sataman itäsyrjää pohjoisesta etelään kulki korkea kivimuuri kuin liimassa ainakin, jonka molemmissa päissä sekä keskessä oli pyöreät tornit ja jonka takaa luostarin valkeat kirkkorakennukset torneineen ja risteineen kohosivat.
Rannalla seisoksivan lukuisan väkijoukon halki nousimme tuohon kiviseen "gostinnitsaan" eli majataloon, jonka läpi pitkä ja leveä korridori kulki länsipäästä itäpäähän, numeroidut ovet molemmin puolin kuin hotellissa ainakin. Keskellä korridoria oli vestibylit ja uloskäytävät sekä etelään että pohjoiseen päin. Se munkki, joka tässä hotellissa oli isäntänä, tavattiin pitkän hakemisen perästä ylimmästä kerroksesta, ja monen mutkan jälkeen annettiin meille viimein eräs alakerran huone, johon paitsi meitä kahta myöskin toinen puoli matkakumppaleistamme turvautui, sillä kaikki paikat olivat matkustajia täynnä. Huoneemme oli suuri ja korkea, siinä oli kaksi ikkunaa satamaan päin, mutta hyvin yksinkertainen sisustus: kolme sänkyä, kussakin tuuman paksuinen patja ja kahta paksu päänalusta, pieni pöytä ja pari tuolia — siinä kaikki huonekalut. Yhdessä alanurkassa tietysti oli "bohumaaterin" pyhä kuva. Tämänkaltaisia näyttivät kaikki huoneet olevan alimmassa kerroksessa, jota käytetään yhteistä kansaa varten. Ylin kerros, johon kumppalini ja minut seuraavana päivänä puolisen jälkeen käskettiin ja johon muutimmekin, oli hiukan mukavammin sisustettu; keskikerros, parhaita vieraita varten, on kuitenkin vasta varustettu semmoisilla tarpeellisilla huonekaluilla kuin pesukaapeilla, sohvilla y.m.
Tavallisesta ravintolasta tämä gostinnitsa erosi siinä suhteessa, että siellä ei voinut tilata mitään ravintoaineita paitsi kiehuvalla vedellä täytetyitä samovaareja teetä varten. Eväät piti siis itsekullakin olla muassa — jollei halunnut määrätyillä ajoilla käydä itse luostarissa yhteisessä pöydässä syömässä. Näitä aterioita jokainen saa käyttää hyväkseen kolmen vuorokauden ajan maksuttomasti. Samovaareja, joita täällä näkyi olevan runsaasti, kiehui kohta yksi meidänkin huoneemme pöydällä, ja lasi teetä sekä sen kera kappale Usmanan lohesta tehtyä kalakukkoa maistui sangen hyvältä, päivän merellä oltua. Mutta syötyä kumppali B. ja minä pakenimme ulos luostariseutua katselemaan.
Ensimmäinen mikä luostarin rannalla vetää vieraan silmät ja varsinkin korvat puoleensa, on ääretön joukko kalalokkeja (tshaikkoja), jotka joka askeleella pyörivät kulkijan jaloissa ja aukoen suuria suitansa kimeällä äänellä huutelevat ruokaa. Ne ovat tulleet aivan kesyiksi sen takia, että luostarisaarella kaikki otukset ovat rauhoitetut ja että pyhiinvaeltajat, arvatenkin pitäen näitä lintuja jonkunlaisina paikan pikku-isäntinä, kilvan syöttelevät ja ruokkivat niitä. Kauhea on se parku ja melu, jonka tämä ehkä tuhatmäärään nouseva lintuparvi saapi aikaan, niin että korvat ovat haljeta, ennenkuin siihen tottuu. Se ajatus, että hengiltä älköön mitään elävää saarella otettako, on kyllä hyvin kaunis, mutta oudolta aluksi tuntuu, että paikka, jonka juuri on määrä tarjota hiljaisuutta ja rauhaa maailman levottomuuteen kyllästyneelle mielelle, noitten lintujen elämöimisessä esittää kaikkea muuta kuin äänettömyyden ja sovinnollisuuden kuvaa. Puolipäiväsaarnaa seuraavana päivänä luostarin tuomiokirkossa pidettäessä oli muuan lokki lentänyt kirkon katolle ja korotti siellä odottamatta kesken rukouksia kirkuvan äänensä, joka kuului sitä paremmin, kun katossa oli joku aukko. Venäläisten tavallisella välinpitämättömyydellä jumalanpalveluksessa ei kirkkoväki kuitenkaan näyttänyt tätä ollenkaan huomaavan.
Pitkin sataman itäsyrjää, parin kolmen kadunleveyden päässä laiturista, kulkee niinkuin jo sanoin kivimuuri. Se on osa eli syrjä siitä suojelusmuurista, joka ympäröi koko luostaria, muodostaen epäsäännöllisen viisikulmion. Tämä suojelusmuuri on 5-6, paikoin ehkä 7:kin syltä korkea ja monta syltä paksu, rakennettu äärettömän suurista, hakkaamattomista munakivistä, ylhäältä ylt'ympäri varustettu ampumarei'illä sekä lisäksi vahvistettu torneilla, joita on yhteensä 8 tai 10. Sisäpuolella kulkee ampumareikien tasalla katettu käytävä muurien puolustajia varten. Muurien läpi johtaa eri kohdilla viisi kuusi porttiholvia, jotka yöksi salvataan kiinni vankoilla raudoitetuilla porteilla. Luostari on siis luja linna, jota varsinkin siihen aikaan eli 300 vuotta takaperin, jolloin sen muurit rakennettiin ja jolloin ampumakoneet eivät olleet niin pitkälle kehittyneet kuin nykyään, oli melkein mahdoton vihollisen valloittaa väkirynnäköllä. Itäpuolella luostaria on näet lisäksi lampi eli pieni järvi, Pyhä järvi (svjätoje osero), joka sitä puolta suojelee, etelään päin taas lammesta satamaan juokseva syvä oja; pohjan puoli luostaria on rakennettu mäelle, ja muurien juuresta alkava rinne on täällä jonkunlaisena puolustuksen apuna. Tätä puolta muuten näytään pidetyn vaarallisimpana, koska muurit ovat siellä korkeimmat ja tornit tiheimmässä. Mutta se onkin lyhyin, sillä luostarin pituussuunta on pohjoisesta etelään.
Satamaan päin tuleva osa muuria on pisin, lähes yhtä pitkä kuin koko luostari; sen molemmissa päissä muuri tekee hyvin jyrkät käänteet. Askelten mukaan lukien sen pitäisi olla noin 150 syltä, siis 1/4 virstaa; koko luostarin ympärys luetaan runsaaksi virstaksi. Lehtipuita on istutettu sitä pitkin verhoamaan kivien alastomuutta. Siinä on kaksi porttia: toinen gostinnitsan kohdalla, toinen etelämpänä. Jälkimmäinen, jota sanotaan "pyhäksi", on pääportti, josta kuljetaan suoraan tuomiokirkkoon; sen yläpuolella muurissa on freskomaalauksia.
Pyhästä järvestä juoksevan ojan poikki vei monta siltaa, joista alimman korvissa oli kaksi pienoista obeliskia. Kun niitä katsellaksemme lähestyimme siltaa, huomasimme sen ja vähän ylempänä olevan toisen sillan välissä — laivatokan, jommoista ei meidän maassa ole muualla kuin Helsingissä! Kummastuksemme ei ollut vähäinen, sillä semmoista emme tosiaankaan olleet täällä odottaneet näkevämme, — vaikka tässä suhteessa jälestäpäin saimme syytä vielä suurempaan kummastukseen, kun kuulimme, että tuo laiturin kupeella oleva höyrylaivakin oli luostarissa tehty. Olivatko sillan korvassa seisovat obeliskit tokan rakentamisen vai jonkun muun tapauksen muistoksi pystytetyt, en tiedä sanoa, kyllähän niissä taisi olla joku slavonialainen kirjoitus, mutta siitä emme saaneet selvää. Lounaisosassa luostarimuuria, joka tokan kierrettyämme oli edessämme, näkyi melkeinpä lukematon joukko päänkokoisia mustia täpliä sininen rengas ympärillänsä: ne olivat muistoja englantilaisten sotataivain käynnistä näillä vesillä 1854 ja luostarin silloin tapahtuneesta pommituksesta. Ei kuitenkaan voinut huomata, että pommit olisivat muuriin mitään vahinkoa tehneet. Sitten jatkoimme kulkua ympäri luostaria pitkin järven rantaa; rannan ja muurin välissä kulkee näet kadun levyinen tie. Luostarin pohjoispäässä näkyi korkealta muurien yläpuolelta ristikkoikkunat — siellä siis oli vankihuoneita. Järven pohjoisessa päässä vähän matkaa muurista oli ryhmä kaikenlaisia rakennuksia.
Kiertokulkumme jälkeen kävelimme vielä hetken aikaa majatalon ja luostarin väliin tehdyllä lankkukäytävällä. Kun katseli tuota uutta komeaa kivirakennusta, sen edustalla olevaa toria ja laituriin kiinnitettyä höyrylaivaa, olisi voinut luulla seisovansa kauppatorilla Helsingissä Seurahuoneen edustalla. Mutta toinen puoli näköalaa hävitti tämän kuvitelman: tuo vankka luostarimuuri ja sen takaa kiiltävät valkeat seinät, vihreät katot ja lukemattomat torninhuiput risteinensä muistuttivat kohta, että muualla oltiin. Muukalaisuutta johtivat mieleen myöskin rannallavilisevät väkilaumat, niin kauan kuin heidän vieras puheensa kaikui korvissamme, niin että vähän ristiriitaisin tuntein nautimme kesäyön suloisuutta. Mutta kun rannallaolijat vähitellen kukin sortuivat majoihinsa ja nuo kalalokitkin herkesivät huutamasta, alkoi yön hiljaisuudessa pohjanpuolisesta lehdikosta kuulua käen heleä kukunta, ja tämän lempilintumme tuttujen sävelten turvissa mekin siirryimme makuuhuoneeseemme.
Seuraava päivä, 11 p. heinäk., oli Pietari-Paavalin suuri juhlapäivä, joka vastaa meidän juhannusta. Jo neljältä aamulla sanottiin ensimmäisen jumalanpalveluksen alkaneen, mutta matkatoverimme eivät olleet kirkkoon mennessään tahtoneet meitä herättää, kun ei siitä ollut sovittu, josta olimme heille hyvin kiitolliset. Kun 7:n korvissa heräsimme, oli huone kummaksemme tyhjä, mutta vähitellen ilmestyivät kumppalimme toinen toisensa perästä ja viimein myöskin tuo unum necessarium, samovaari. Pesemisen suhteen oli iso hankaluus sen puolesta, että vettä ei voinut saada huoneeseensa, vaan pesu oli toimitettava pohjoisen uloskäytävän porstuassa. Siellä oli kummallakin seinällä kyynärän korkeudella lattiasta leveät rännit ja niiden yläpuolella puolisen tusinaa päänkokoisia messinkipalloja, joiden pohjasta ponnella varustettu korttelin pituinen hieno messinkitanko riippui. Kun tätä lykkäsi ylös palloon, juoksi reiästä vettä kahden puolen tankoa alas. Epämukavaa laitos, mutta "mushikat" ehkä pitävät sitä hyvinkin hyvänä. Juomavettä ei myöskään ollut huoneissa, mutta korridorissa oli janon sammuttamiseksi suuret astiat täynnä sahtia eli kaljaa, "kvassia", joka oli luostarin suuressa panimossa tehtyä ja erinomaisen hyvänmakuista.
Päivän alkuvalmistuksista päästyämme kiirehdimme mekin luostarin muurien sisäpuolelle, jossa jo pariinkiin toviin lienee jumalanpalvelusta pidetty.
Kun pääportin kautta aikoo sisään, on ensin kuljettava kivipaasilla lasketun holvin läpi, joka on 15 syltä pitkä. Sen katossa riippuu kaksi laivanmallia, jotka Pietari Suuri on lahjoittanut luostarissa käydessään, toisen 7 p. heinäk. 1694, toisen 10 p. elok. 1702; ne ovat vanhaa hollantilaista mallia, perä korkea ja siinä ikkunat. Kun holvista astuu kartanolle, on vastassa Kristuksen kirkastuksen tuomiokirkko (Preobrashenskij sobor), jonka perustukset "iguumen" eli apotti Filip laski v. 1558 ja jossa luostarin ensimmäisten perustajain, Sauvatin ja Sosiman, komeat ruumisarkut säilytetään. Kirkon portaille johtaa leveä, 30-40 syltä pitkä käytävä kartanon poikki, joka on pensaita ja kukkasarkoja aivan täynnä, niin että se näyttää mitä kauneimmalta kasvitarhalta. Kirkastuksen kirkko on eteläosa laajasta rakennussarjasta, joka ulottuu kartanon pohjoispuoleen asti. Paitsi erinäisiä muita huoneita, niinkuin esim. kirjastoa, on tässä sarjassa kolme kirkkoa: lähinnä Kirkastuksen kirkkoa, vähän edempänä, niin että se yhtyy itämuuriin, eräs kirkko, jonka katto on sininen ja kultatähdillä koristettu (kaikki muut katot ovat vihreitä) ja jonka Dixon (kirjassaan "Free Russia") sanoo rakennetun erään englantilaisen laivaston karkoittamisen muistoksi, mutta jota toinen niistä kirjoista, jotka luostarissa ostin, nimittää piispa Filipin kirkoksi; senjälkeen piispa Nikolain kirkko ja viimein pohjoisimpana Neitsyt Maarian taivaaseenastumisen kirkko (Uspenskij sobor), jota käytetään refektoriona eli ruokasalina ja jota talvella saatetaan lämmittää. Senkin rakennutti jo mainittu apotti Filip vv. 1552-57 ja se lienee vanhin luostarin nykyisistä rakennuksista. Nikolain kirkon vieressä on kellotapuli. Pohjoispuolella tätä rakennussarjaa on avoin piha, jonka luoteispäässä on gostinnitsan kohdalle tuleva portti ja jonka pohjoissyrjää reunustaviin korkeihin rakennuksiin tehdyn toisen portin eli holvin kautta tullaan korkeiden rakennusten välissä olevalle pienelle pihalle: se on vankien piha, ja nuo korkeat rakennukset ovat vankihuoneita. Lukematon joukko kyyhkysiä asuu täällä vankien parissa.[12]
Paitsi jo mainittuja neljää kirkkoa oli vielä yksi, erillänsä toisista ja etelämuurissa kiinni. Se on varmaan se Maarian ilmestyksen kirkko, joka rakennettiin kohta sen jälkeen kuin muurit luostarin ympäri oli saatu valmiiksi (v. 1594).
Pitkin muurien sisäkylkeä kulkevat ylt'ympäri kaksi- tai kolmikerroksiset kivirakennukset. Niissä on luostariväen asunto- ja työ- ynnä muut huoneet. Pääportin yläpuolella on luostarin esimiehen, arkkimandriitin, asuinkerta, ja ylhäällä ilmassa kulkee siitä katettu käytävä pihan ylitse kirkkorakennussarjaan.
Itämuuriin liittyvät huonerakennukset ja usein mainittu kirkkosarja ovat niin lähellä toisiansa, että ainoastaan katu mahtuu väliin, ja senkin yli ulottuvat yhdessä tai parissa paikassa kirkkorakennukset, niin että syntyy suuria holveja. Kirkkosarjan keskikohdalla kulkee myöskin tämän kadun ja varsinaisen luostarikartanon välillä mutkitteleva holvi, jonka molemmilla puolilla on kellarintapaisia hautakammioita, kolkkoja, kylmiä ja sydänpäivälläkin niin pimeitä, että niissä palavaa lamppua kyllä tarvitaan. Eräässä tämmöisessä on (luostarin kolmannen alkuperustajan?) Germanin muumio, jota ristikkoikkunan läpi hyvästi saattaa katsella. Kammion ovi oli kiinni, mutta vastapäätä, puoleksi maan alla, oli toinen hautakammio, jonka avonaisesta ovesta astuimme sisään. Kuka tässä lepää, en jaksa muistaa, kun luostarin historia silloin vielä oli minulle aivan tuntematon; kenties Theofan, kenties Nahum; väristen siitä kohta pakenimme. Holvikäytävän syrjillä oli myöskin hautoja ja komeita ruumisarkkuja, yksi niistä sisältäen piispa Filipin jäännökset, jollen väärin muista.
Kellotapulin edustalla on alhaalla maassa kello, jota soitetaan ylhäältä tapulista juoksevan nuoran avulla. Sen ympärille on muistoksi englantilaisten pommituksesta pystytetty pyramiideja eheistä ja särkyneistä pommeista, niin ikään pari pientä tykkiä, joita luostarin puolustukseksi käytettiin.
Tämän näköinen on luostarikartano pääpiirteiltänsä. Astukaamme jo kirkkoihin.
Se vaikutus, minkä tuomiokirkko meihin teki, oli kerrassaan masentava. Seinät ovat ylt'ympärinsä täynnä taiteellisesti tehtyjä maalauksia taivaansinisellä pohjalla, jotka esittävät tapauksia raamatusta, — erittäin jäi mieleeni lastenmurha Betlehemissä, vuorisaarna, vapahtaja pesemässä opetuslasten jalkoja ja myrsky merellä. Lähes keskellä kirkkoa on kupulakea kannattamassa kaksi neliskulmaista, sylen paksuista pylvästä, joitten kulmiin sovitetut hennot, lehdentapaisilla koristuksilla peitetyt kiertyvät pilarit varsinkin vetivät silmää puoleensa. Niiden edustalla oli miehenkorkuiset, hopealla päällystetyt kynttiläjalat. Ikonostaasi eli se väliseinä, joka erottaa pyhimmän osan kirkosta, oli lattiasta huimaavan korkeaan kattoon asti täynnä pyhäin miesten muotokuvia, ja keskellä paistoi suunnattoman suuri Kristuksen kuva hopeaisessa puvussa. (Venäläiset usein verhoavat Kristuksen ja Neitsyt Maarian kuvat hopea- tai kultavaatteella, jättäen aukon ainoastaan kasvoja ja käsiä varten, joka outo tapa lienee saanut alkunsa siitä, että pyhäinkuvain otsaan ensin ripustettiin kruununtapaiset diadeemit.) Kultaa ja hopeaa hohtivat kaikki paikat kirkossa, missä ei maalauksia näkynyt, niin että silmiä tahtoi huikaista.
Tuomiokirkon länsi- ja pohjoispuolella oli salintapaiset suuret etuhuoneet, joiden seinät niin ikään ovat maalauksilla täytetyt ja lisäksi penkeillä varustetut. Pohjanpuolisen etuhuoneen itäpäässä on ovi tuohon sinikattoiseen kirkkoon, joka on yhtä ylellisen komeasti sisustettu kuin tuomiokirkko. Etuhuoneitten luoteisesta kulmasta lähtee pitkä galleria, jolla apotti Isidor noin v. 1600 yhdisti kaikki kirkkorakennukset toisiinsa. Sen itäisellä puolella on järjestään käytävät Nikolain kirkkoon, kellotapuliin, kirjastoon ynnä muihin huoneisiin ja viimein refektorioon, jonka edustalla se levenee salintapaiseksi porstuaksi. Seinämaalaukset tässä galleriassa ovat toista laatua kuin muualla: ne kuvaavat ensin kaikenlaisia ihmeitä, joita tapahtui luostarin ensimmäisille perustajille, ja esittävät sitten jos jonkinmoisia hirvittäviä kuvia paholaisesta ja helvetistä. Oppimaton, yksinkertaisesti uskovainen kansa epäilemättä pyhällä kauhistuksella niitä katselee.
Nykyisen kellotapulin, johon noustaan hyvin kaitaisia portaita, rakensi, jollen erehdy, arkkimandriitti Dosifei sata vuotta sitten. Siinä on yhteensä 29 isompaa ja pienempää kelloa: suurin painaa 1,100 puutaa, siis lähes 2,000 leiviskää. Kaksi miestä tarvittiin sen soittamiseen, s.o. saadakseen kielen koskemaan laitaan. Ilman tärinä oli pienessä huoneessa niin väkevä, että jonkun minuutin päästä täytyi lähteä pakoon sieltä. Tyynellä ilmalla sanotaan kellon äänen kuuluvan Kemiin asti.
Refektorio, talvikirkko, on avara huone ja samoin kuin kaikki muutkin paikat kaunistettu maalauksilla ja muilla pyhillä koristeilla. Dixon, jo mainitussa kirjassaan, sanoo refektorioksi käytetyn tuomiokirkon alla olevaa huonetta. Siinä emme käyneet.
Vielä on lopuksi lisättävä, että tuon tuostakin seinillä, pylväissä tai jossakin muurin nurkassa seisoi komea Kristuksen tai Neitsyt Maarian kuva, jokainen luultavasti "Ihmeitätekevä". Me pakanat emme niihin tulleet kiinnittäneeksi erityistä huomiota, koska noissa maalauksissa oli enemmän katsomista, mutta "oikeauskoiset" varmaan tekevät tarkan luettelon kaikista niistä.
Väkeä vilisi tänä päivänä kartanot, käytävät ja kirkot aivan täynnä niinkuin parhaimmilla markkinoilla. Omia asukkaita kuulimme luostarissa olevan kaikkiaan 500:n ja 1,000:n hengen välillä, mutta pyhiinvaeltajia oli nyt arviolta kahdenvertainen määrä, s.o. toista tuhatta henkeä. Joku osa niistä oli kotoisin rannikkoseuduista, Karjalasta ja pohjois-Venäjältä, ja olivat omilla veneillään tänne purjehtineet, mutta suurin osa oli tullut höyrylaivoilla Vienasta ja olivat kotoisin sisä-Venäjältä. Venäläisten samoin kuin muhamettilaisten uskontoon kuuluu nimittäin vaeltaminen pyhiin paikkoihin, joita Venäjällä on koko joukko ja joista Solovetsin luostari on mainioimpia. Kun niissä on jonkun "ihmeitätekevän" pyhänkuvan edessä tehty ristinmerkkejä ja lyöty otsaa lattiaan, sitten suudeltu pyhimysten ruumisarkkuja ja kuunneltu messua sekä ostettu vahakynttilöitä palamaan jonkun kuvan eteen, on muka tehty Jumalalle erittäin otollinen työ, josta autuuden porttia ainakin raolle aukaistaan. Että tämmöiset pyhiinvaeltajat eli "bohomoltsit" (rukoilijat) melkein yksinomaan ovat alhaista, sivistymätöntä kansaa, on itsestään ymmärrettävää; sentähden mekin koko tässä ihmislaumassa tuskin näimme kymmentä säätyhenkilöä. Että moni heistä myöskin on laiskuri, joka kernaammin maleksii maita mantereita kuin tekee työtä, voinee varmasti väittää, vaikka pääosa lieneekin vilpittömästä uskonhartaudesta liikkeelle lähtenyt.[13]
Puolipäiväsaarnan eli messun toimituksessa oli kymmenkunta ylhäistä pappia osallisena, kaikilla sentapaiset kultalankakankaasta tehdyt kaavut yllään kuin meidän piispoilla kirkollisissa juhlatilaisuuksissa. He seisoivat piirissä keskellä lattiaa; alimpana joukossa, selin ovea ja päin alttaria kohti, oli pitkäpartainen, kunnioitettavan näköinen vanhus, jota sanottiin väliaikaiseksi arkkimandriitiksi. Varsinaista arkkimandriittia ei näet luostarissa ollut, sittenkuin entinen oli joko kuollut tai nimitetty muuhun virkaan. Pitkin ovenpuolista seinää istui erinäisillä istuimilla puolisensataa munkkia. Kaikki meno näytti erittäin juhlalliselta, ja kun laulukunta papin saarnaan tuontuostakin kajahutti "hospodi pomiilui" eli "herra armahda", kumartuivat sanankuulijat ja tekivät ristinmerkin suurimmalla nöyryydellä ja katuvaisen näköisinä; vieläpä useat heittäytyivät polvillensakin lattialle, johon painoivat otsansa monta kertaa.
Kumarruksensa ja ristinmerkkinsä sekä otsanlyönnin lattiaan, jotka näyttävät olevan pääasiana venäjänuskoisten hartaudessa, he muuten toimittavat aina hyvin totisesti, niin että vieras, vaikka kummastellen sitä katselee, ei voi siitä pilkkaa tehdä. Edellämainitussa galleriassa ennen jumalanpalvelusta kulkiessani sattui silmäni vanhanpuoliseen mieheen, joka muutaman nurkan takana laskeusi kasvoillensa lattialle. Kohdalle tultuani huomasin seinässä pyhänkuvan, jolle tämä kunnia osoitettiin. Nojaten selkääni seinää vasten käytävän toisella puolella jäin ihmetellen siihen seisomaan sylen päähän miehestä, katselemaan hänen temppujansa. Noustuaan pystyyn hän teki ristinmerkin, kumartui syvään ja laskeusi sitten taas ensin toiselle polvelle hyvin verkalleen ja varovasti sekä löi viimein otsansa lattiaan. Tämän hän minun läsnäolostani vähintäkään huolimatta uudisti noin kymmenen kertaa, montako sitten jo varemmin lie suorittanut! Niin oudolta kuin tämä meno ensin näyttikin, en kuitenkaan voinut suutani vetää nauruun, koska miehen kasvoissa kuvastui vilpitön hurskaus, ja kun hän viimein tyytyväisenä lähti astumaan edelleen, jäin paikalleni syvästi vakuutettuna hänen jumalisuudestansa.
Usealle kuitenkin ristinmerkki alituisen, joka päivä kymmeniä kertoja tapahtuvan tekemisen kautta lienee muuttunut paljaaksi ulkonaiseksi muodoksi, johon ei sielu eli henki ota suurta osaa. Niinpä vielä siinä seisoessani näin toisen bohomoltsin seisahtuvan kuvan eteen. Hän ei heittäytynyt maahan, teki ainoastaan ristinmerkin ja kumartui ehkä kolme kertaa, mutta kääntyessään matkaansa jatkamaan — haukotteli hyvin hartaasti! Toiset taas osoitettuaan kunnioitustansa niistivät nenäänsä (sormilla), sylkäisivät tai töllistivät, ylimalkaan käyttäytyivät niinkuin sivistymätön meikäläinen maallisissa jokapäiväisissä toimissaan. Paikalta lähtiessäni siis ensimmäinen kunnioituksen tunteeni asianomaisten hartautta kohtaan oli melkoisesti laimentunut.
Tuo ristinmerkin teko on aatteeltaan jotakin kaunista, koska siten ikäänkuin painetaan Jumalan siunaus hankkeelle ja toimelle; ennen uskonpuhdistusta meidänkin esi-isämme olivat siihen tottuneet. Mutta kun sitä liian paljon tai muuten sopimattomasti käytetään, menettää se vaikutuksensa. Erinomaisen huvittavaa oli esim. iltapäiväjumalanpalveluksessa katsella muuatta pientä, virkkusilmäistä poikaa, kenties 9-vuotiasta, joka kulki vanhemman miehen, arvatenkin isänsä seurassa. Niin ahkerasti kuin hän ei varmaan yksikään muu kirkkomies ristinmerkkiä tehnyt; tuskin hetkenkään loma-aikaa hän malttoi pitää. Ja ennenkuin kumartui eteenpäin, hän aina ensin notkisti selkänsä taaksepäin, vauhtia saadaksensa, niin että ruumis huojui yhtenä luokkana edestakaisin. Meidän voimistelu kouluissa semmoinen ruumis epäilemättä ottaisi ensi palkinnon.
Itse merkki voidaan muuten tehdä eri tavalla, sievästi tai rumemmasti. Talonpoikainen kansa enimmäkseen muodostaa ilmaan niin suuren ristin kuin mahdollista koskettaen sormillaan ensin otsaan ja vatsanpohjaan, sitten oikeasta olkapäästä vasempaan. Tuo v.t. arkkimandriitti kirkossa teki merkin hienommasti: hän hiukan vain vilahutti kättä rinnallansa, niin että enemmän aavisti kuin näki ristinmerkin tehdyksi.
Sormienpito merkkiä tehdessä on pääerotuksia n.s. starovertsien eli vanhauskoisten ja valtiokirkon kannattajain välillä. Edelliset painavat peukalon nimetöntä sormea vastaan ja pitävät etu- ja keskisormet suorina; jälkimmäiset painavat peukalon etusormea vastaan.
Messun jälkeen B. ja minä palasimme majapaikkaan, sittenkuin sivumennen muutamasta myymälästä pääportin vieressä (sisäpuolella muuria) olimme ostaneet rihman semmoisia valkeita rinkeleitä, joita karjalaiset markkinoillamme kaupittelevat. Vaikka oli muka pyhäpäivä, tehtiin tässä vilkasta kauppaa, puoti oli väkeä aivan täynnä Olivatko nuo rinkelit täällä tehtyjä, en tullut tiedustelleeksi, mutta se on hyvin luultavaa, sillä luostariväki valmistaa kaikki tarpeensa itse. Karjalassa niitä ei tehdä, vaan ne tuodaan Äänisjärven tienoilta sinne; joka paikassa niitä kuitenkin saapi ostaa maakauppiailta, ja niitä myydään painon mukaan, jolloin punnitessa käytetään vanhanaikaista puntaria. Vedestä ja nisujauhoista tehtyinä niiden maku ei juuri ole mikään kehuttava, mutta makeisiin tottumattomat karjalaiset niitä yksin suin ylistävät erinomaisiksi. Rihma maksaa 15-20 kopeekkaa.
Majapaikka oli taaskin melkein tyhjä, sillä suurin osa kumppaleistamme oli messun jälkeen mennyt syömään luostarin yhteiseen pöytään. Me olimme väentungoksessa joutuneet erillemme heistä emmekä siis tienneet tehdä heille seuraa. Jepifanovin toimesta muistaakseni kuitenkin kohta saimme teekeittimen eteemme, ja sen sekä evästemme avulla nälkä oli äkkiä poistettu. Mutta keittoruuan tarve alkoi vähitellen käydä tuntuvaksi, ja sekä sitä että myöskin uteliaisuuttamme samalla tyydyttääksemme päätimme illalla mekin mennä luostaripöytään.
Jälkeen puolenpäivän kävimme ensin uimassa Pyhän järven eteläpäähän rakennetussa uimahuoneessa, jota Dixonin mukaan tuskin yksikään pyhiinvaeltaja jättää käyttämättä. Uimahuoneen ja luostarin välissä järvestä juoksevan ojan niskassa oli rakennus, jota saattajamme Huotari sanoi sahaksi, ja rannalla viruikin iso joukko tukkeja ja hirsiä, jonka ohessa maa oli kaarnan peitossa. Luostarin mylly on tähän samaan rakennukseen yhdistetty. Sitten halusi kumppalini katsella luostarin kirjastoa, bibliotekaa, ja käskimme siis Huotarin, joka oli venäjää osaavinaan, ilmoittaa tahtomme kahdelle pyhän portin edustalla istuvalle ystävällisen näköiselle munkille. Hänelle oli kuitenkin ensin selitettävä mikä kirjasto on, ja kun hän asian perille päästyään vuorostaan alkoi selittää munkeille bibliotekan merkitystä, joutui hän kummakseen sekä munkkien että meidän naurun alaiseksi. Pyyntöömme suostuttiin auliisti, kunhan kirjastonhoitaja, veli Agafon, saataisiin käsiin. Sillä välin kuin häntä lähetettiin etsimään, Huotari, tulkintoimeensa ehkä kyllästyneenä, osoitti meille nuorta sivukulkevaa herrasmiestä, jonka sanoi joko olevan kotoisin Joensuusta tai siellä ainakin asuneen ja nykyään olevan sahanhoitajana Sorokassa; hän osaisi puhua sekä venäjää että muita kieliä. Me tietysti kohta hänen kimppuunsa, ja hauska oli saada täällä tavata meidän puolella asunutta. Hänen oli kohta kuitenkin lähteminen paluumatkalle Sorokkaan, josta omalla pikkuhöyryllä oli tullut, niin ettei hän voinut tulkiksemme ruveta, mutta hänen neuvostaan saimme tehdä tuttavuutta erään saksalaisen luonnontutkijan Goebelin kanssa, joka oli Sorokan höyryssä tullut luostariin ja joka hyvin kohteliaasti rupesi oppaaksemme. Kirjasto oli pienoinen kulmahuone lähellä Nikolain kirkkoa; mitään harvinaisempia teoksia tai käsikirjoituksia ei siinä kuitenkaan säilytetä, sillä ne vietiin v. 1854 englantilaisten rynnäkköä odotettaessa kaikki turviin mannermaalle, Vologdaan tai Kasaniin. Kun lisäksi ei kirjoista ollut mitään luetteloa, lähdimme kohta pois; ainoat kirjat, joita katselin, olivat venäläisiä hengellisiä aikakauskirjoja viime vuosilta.
Merkillistä on, että luostarin asujamista, päällikköä, arkkimandriittia ehkä lukuunottamatta, ei yksikään osaa mitään vierasta kieltä. Luutnantti Sandeberg, ruotsalainen retkeilijä, joka on täälläkin käynyt ja matkastansa kirjoittanut pienen kertomuksen, sanoo, että varsin moni munkki ymmärtää ja puhuu joko ranskaa tai saksaa, mutta tämä on erehdys. Ensi iltana puhuttelimme saksaksi erästä munkkia luostarin höyryveneessä saadaksemme tietää, milloin höyry lähtee, mutta sitä hän ei voinut selittää, vaikka jonkun saksalaisen sanan koki änkyttää; ja hän varmaan oli ylimpiä munkkipappeja, koska hän seuraavan päivän puolipäivämessussa seisoi arkkimandriitin rinnalla kultakaapu yllään. Ensin arvelimme omaa heikkoa kielitaitoamme syyksi keskustelun huonoon menestymiseen, mutta että vika vielä enemmän oli hänessä, huomasimme seuraavina päivinä, kun tuntikausia saatoimme saksaksi pakinoida vastamainitun Goebelin kanssa. Hän muuten myöskin vakuutti, että vieraita kieliä ei luostarissa osata ollenkaan.
Illalla oltiin taas kirkossa, ja kun messu oli loppunut, ryntäsivät kaikki kiireesti pappien perästä tuomiokirkosta sen pitkän gallerian päähän, josta Taivaaseenastumisen kirkkoon eli refektorioon mennään. Miikkula ja Huotari nykäisivät meitäkin takinhelmasta, ja niin astuimme huoneeseen, jonka oikealla puolella oli pitkä pöytä pappeja ja munkkeja varten, vasemmalla samanlaiset rahvasta varten. Meille muuan nuori palvelija asetti syömäneuvot keskellä huonetta paksun pylvään suojassa seisovalle pöydälle. Aterian aluksi kuului pappien pöydästä kellon helähdys. Yhteinen malja täynnä sahtia eli "kvassia" sekä lautanen, jolla oli vastasuolattua silakkaa (seldiä), palasiin leikeltyä, seisoi edessämme, sitä paitsi oli kullakin lusikka, lautanen, kahveli ja paksu leivänpalanen. Kun tuota erinomaisen hyvää silakkaa ja niin ikään hyvää hapanta leipää oli maistettu, kuului äkkiä toinen helähdys yläpöydästä. Joutuisaan kannettiin pöydille maljoissa kalakeittoa; ja kun sitä parhaillaan syötiin, helähti kello taas, passarit hyökkäsivät esiin ja toivat uuden maljan keittoa, joka varmaankin oli turskasta valmistettua. Tämä samoin kuin edellinenkin oli makunsa puolesta erittäin hyvää. Liian väleen vain sekin oli syötävä, sillä taas kajahti kellon ääni, ja ateria oli loppunut. Syönnin aikana muuan nuorenlainen mies saarnastuolin tapaisesta luki pitkäveteisellä äänellä jostakin kirjasta, kenties pyhimysten elämäkertoja, mutta katkaisi kellon helähtäessä aina lukunsa keskellä lausettakin. Että aterian jälkeen olisi veisattu joku virsi ja kumarrettu pyhimyslippaan edessä, niinkuin Dixon kertoo käynnistään luostarissa, en jaksa muistaa. Päinvastoin liiankin hätäisesti kiirehdittiin huoneesta pois.
Nyt oli paaston aika, ja ruuat siis olivat tavallista laihemmat, mutta mausta ei voi sanoa muuta kuin hyvää. Seuraavana päivänä oli paasto loppunut, ja silloin kuului m.m. annetun voita, puuroa ja maitoa sekä vehnästä, niin että kumppalimme olivat kerrassaan tyytyväiset. Me emme käyneet ruokasalissa muuta kuin tämän yhden kerran.
* * * * *
Vielä seuraavan päivän, 12 p. heinäk., viivyimme luostarissa. Silloin m.m. kävimme kirkkomaalla, joka on etelään päin luostarista. Pitkissä riveissä ja hyvässä järjestyksessä, niinkuin ajattelee urhoollisten sotilasten kaatuvan, seisoivat siinä vainajien ristit kaunisten koivujen ja kuusten suojassa; itäpäässä oli kirkonkokoinen kappeli, jonka lukitsemattomasta ovesta saattoi astua sisään. Myöskin pistäysimme niissä neljässä pienessä, ulkoa valkeaksi rapatussa ja sisältä maalauksilla koristetussa kappelissa, jotka ovat luostarin edustalla, kolme sataman itäsyrjällä ja yksi vähän pohjoisempana törmällä. Ne ovat useimmat pystytetyt muistoksi keisarillisen perheen jäsenten käynneistä luostarissa; ainoastaan yksi, keskimmäinen rannassa, on Dixonin mukaan rakennettu seuraavan merkillisen tapauksen muistoksi, jonka tähden sitä sanotaankin "ihmeen kirkoksi". Eräs pyhiinvaeltaja, syödessään papin siunaamaa leipää, pudotti palasen siitä maahan. Samassa tuntematon koira sieppasi leivän, mutta se näytti paisuvan koiran kurkussa ja putosi suusta pois, aivan kuin elävä olento. Tämä koira — usko pois — oli itse pimeyden ruhtinas, ja tapauksen johdosta kappeli rakennettiin. Näin Dixon.
Paljon olisi kuitenkin vielä ollut katsottavaa. Olisi pitänyt käydä "riisnitsassa" eli aarrehuoneessa, jossa luostarin kalleudet, niinkuin mitrat, messukaavut, piispansauvat y.m. säilytetään, joiden arvo nousee miljooniin; niin ikään olisi saattanut käydä asehuoneessa, jonka vanhanaikuisia kaluja: sotakirveitä, jousia, pertuskoita y.m. ainoastaan ikkunasta pikimmältään katsastimme; työhuoneet ja tehtaat, joita luostarissa on jos jonkinlaisia: pajoja, nikkarin-, suutarin-, sorvarin-, ja kutomaverstaita, leipomoita, sahdinpanimoita, veneveistämöltä y.m., olisivat myöskin ansainneet katsomista. Sitten olisi voinut tilata hevoset ja ajoneuvot ja lähteä ajamaan esim. noin penikulman päähän pohjoiseen tulevalle korkealle Sikerni-vuorelle (Sekirnaja gorá), jonka huipulle valotorni on rakennettu ja jonka juurella ihanan lammen rannalla yhä vieläkin (Dixonin mukaan) on se matala mökki, jossa Sauvatti asui, ja lähellä sitä se sammalpenkki, jossa hän polviaan notkisteli; tai veneellä kulkea esim. Hanhisaarelle (Anserskij) katselemaan siellä olevia Kolminaisuuden ja Ristiinnaulitsemisen skiittoja eli erakkoluostareita, joista varsinkin jälkimmäinen, rakennettu melkein pystyjyrkälle, Golgataksi ristitylle vuorelle, kuvasta päättäen on erinomaisen kaunis nähtävyys; taikka käydä Jänis- eli Muksalmen-saarissa, joissa luostarin karjoja pidetään. Kaikki nämä käynnit jäivät kuitenkin meiltä tekemättä. Osaksi ajan lyhyys ei olisi sallinut, sillä samana päivänä olimme päättäneet taas jatkaa matkaa, osaksi emme kaikkia katseltavia paikkoja silloin tietäneet, osaksi oli venäjän kielen taitamattomuutemme suureksi haitaksi; sitäpaitsi olimme — ja se oli pääsyy — kerraksi jo saaneet kylliksemme siitä, mitä olimme nähneet. Luostari tarjosi niin paljon odottamatonta, niin paljon hämmästyttävää, että mieli masennuksiin asti täyttyi kummastuksen ja ihmettelyn tunteista, ja usean päivän olisi saanut levähtää, ennenkuin taas olisi jaksanut uusia ihmeitä katsella.
Iltapäivällä siis siirryimme "Kemi" nimiseen höyrylaivaan, joka tuprutteli savua piipustaan laiturin kupeella ikkunaimme alla, ja lähdimme sen turvissa taas Vienanmeren laineita kyntämään.
Munkkielämä.
Tuon kirkkorakennussarjan läpi kulkevan pitkän gallerian varrella oli myöskin muuan huone, jossa oli kaupan kaikenlaisia muistoksi sopivia, munkkien valmistamia pikku esineitä, niinkuin puisia ja metallisia ristejä ja medaljongeja, puulusikoita y.m. Näiden halpahintaisten, mutta taidokkaasti tehtyjen kapineiden joukossa havaitsimme myös kaksi kirjaa, joihin tietysti etupäässä kävimme käsiksi. Toinen niistä, nimeltä "Solovetskij paaterik", painettu Pietarissa v. 1873 ja värikuvilla varustettu, kooltaan 208 siv. suurta oktaavoa, sisältää luostarin mainioimpain miesten elämäkertoja; toinen nimeltä "Podvigi Solovetskoj obiiteli", neljäs painos Moskovassa 1876, 71 siv., on historiantapainen kertomus luostarin sankaritöistä, etupäässä englantilaisten pommituksesta v. 1854. Suurella uteliaisuudella olen näitä kirjoja katsellut, ja ehkä lukijoita huvittaa kuulla jotakin niiden sisällyksestä, kun nyt kiikumme Vienanmeren väljillä vesillä, yhä kulkien tuntemattomia maita kohti.
Edellisen kirjan johdannossa on tarkalta tuntuva kertomus Solovetsin munkkien elämästä, joka ei ole omituista viehätystä vailla, jos kohta se monessa suhteessa näyttää meikäläisistä oudolta. Muutamia kappaleita sanotusta johdannosta tahdon senvuoksi suomentaa.
Munkkielämä — siinä sanotaan — on sekä tarkoituksensa että olentonsa puolesta sisällinen, salattu. Vaikka ulkonaisetkin tapaukset, jotka jossakin luostarissa ovat tapahtuneet, erikoisella tavalla vetävät puoleensa historioitsijan huomion, on niillä kuitenkin munkkisäädyn historialle ainoastaan alempi merkitys, koska erakkoelämän päämääränä on sielun pelastus. Ei taistelu ulkonaisia Vihollisia vastaan, ei aineellisen eikä taloudellisen elämän menestys, ei toimeliaisuus maailmassa yksistään maallisten etujen tähden ole munkkien tarkoitusperä, vaan sielun salaisessa asunnossa tapahtuva taistelu pelastusta uhkaavia sisällisiä vihollisia vastaan, siveellisen elämän menestys, hengellinen toimeliaisuus suurimmassa määrässä — siinä munkin kutsumus. Voitot tällä kilpakentällä enimmäkseen ainoastaan kaikkinäkevä Jumala tulee tuntemaan.
Jos seuraamme Solovetsin munkin elämää hänen monasteriin tulostansa alkaen aina kuolemaan saakka, huomaamme, että hänen tavallinenkin elämänsä on sankarityö (podvig).
Ainoastaan vilpitön, luja tahto kokonaan palvella Jumalaa sielun pelastamisen tähden voipi houkutella ketään hakemaan turvapaikkaa Solovetsin autiolta saarelta. Tämän saaren erottaa asutuista paikoista vähintään neljäkymmentä virstaa Vienanmeren laineita, jotka jäillänsä kahdeksaksi kuukaudeksi katkaisevat yhteyden rannikon kanssa. Saaren laiha kasvullisuus ja kahdeksankuukautinen pimeä, sumuinen ja kostea talvi eivät tarjoa erityistä viehätystä elämälle, paitsi yksinäisyyden ja maailmasta eroamisen etua. Tähän katsoen saattaisi näyttää siltä, että jo pelkkä tahto elää tämmöisellä saarella riittäisi todistamaan vilpitöntä halua munkkielämään; ketään ei kuitenkaan oteta suorastaan noviisien eli munkki-alokasten joukkoon. Jokainen monasteriin pyrkijä elää aluksi vuosikauden bohomoltsina (pyhiinvaeltajana, oikeastaan jumalanrukoilijana), joita myötäänsä on vähintään 300 henkeä, jotka asuvat ulkopuolella luostaria kolmessa rakennuksessa taikka myöskin muurien sisäpuolella, miten tarve sekä kelvollisuus erityisiin ammatteihin vaatii. Vuoden kuluessa on munkiksi aikovalla, erinäisiä töitä toimittaessaan, hyvä aika miettiä, tokko munkkielämä hänelle sopii, hyvä aika oppia tuntemaan veljeskuntaa, jonka parissa hän haluaa taistella, sekä valita itselleen rippi-isä, johon hengellisissä asioissa voipi turvata. Jos vuoden kuluttua hänen aikomuksensa yhä pysyy muuttumatonna, ottaa luostarin esimiehistö vielä tarkemmin pitääksensä häntä silmällä ja vasta muutamain vuosien perästä kirjoittaa hänet noviisien luokkaan. Ei yhdellekään tulokkaalle myönnetä mitään etuoikeuksia; kaikki veljellisesti nauttivat samaa ruokaa, munkeista erillään olevassa rakennuksessa, kulkevat samanlaisessa puvussa, asuvat yhteisissä kamareissa ja työpäällikköjen määräyksestä yhteisesti menevät töihin. Ainoastaan ruumiillisten voimain suuruudella pidetään väliä, ja vähävoimaisille määrätään helpompia töitä. Näissä töissä kevytmieliset ja vallattomat ihmiset, jotka ovat munkiksi sopimattomia, kohta tulevat ilmi, ja toiselta puolen vieraan määräämät eikä aina mieluisat työt harjoittavat mieltä nöyryyteen, tottelevaisuuteen ja kärsivällisyyteen. Työntekijälle ei aivan pian myönnetä omaa erityistä asuinkammiota, ja vielä enemmän aikaa kuluu, ennenkuin munkkikaapu puetaan hänen päällensä. Sen hän saapi pitkällisillä hurskaudenharjoituksilla ja raskailla töillä ja vastaanottaa sen siitä syystä mielihyvällä ja ilolla. Harva katsotaan ansainneeksi mantteliin-vihkimisen ennen kuin 10 vuotta luostarissa oltuaan. Vihkimispäivä on hengellinen juhlapäivä vihityille ja kaikille muillekin, sillä eikö munkeilla ole syytä iloon, kun näkevät uskollisen jumalan-orjan liittyvän joukkoonsa? Eikö itse vihityn sovi iloita, kun monivuotisten ponnistusten perästä on päässyt vilpittömäin toiveittensa perille? Syrjäisenkään sydän ei voi olla sulamatta,[14] kun hän katselee liikuttavaa vihkimistoimitusta, jossa vastainen munkki, luopuen maailmasta ja kaikista sen viettelyksistä, liikuttavasti sitoutuen naimattomuuteen, kaikesta omaisuudesta luopumiseen ja kuuliaisuuteen, ottaa päällensä Kristuksen siunatun ikeen. Niinkuin vastasyntynyt lapsi kasteen sakramentissa ojennetaan kummille kasvatettavaksi uskon ja jumalisuuden oppiin, niin vastavihitty munkkikin juhlallisesti alttarin edessä, pyhästä evankeliumista, ikäänkuin Kristuksen kädestä, jätetään pojaksi rippi-isälle, jonka tulee häntä ohjata uskon tiellä.