Ja sitte jo seuraavana aamuna Kasseliin. Se on yksinkertaisempi kaupunki kuin Hannover, mutta tätä etevämpi monessa Suhteessa. Menin asumaan "Evangelisches Vereinshaus'iin". Näitä on useammissa Saksan ja Sveitsin kaupungeissa — luettelon niistä saapi jokaisessa semmoisessa "Hospizissä" — ja niillä on se suuri etu muihin hotelleihin verraten, että ne ovat samalla sangen hyvät (Baselissa ja Genevessä keskinkertaiset) ja halvat (hyvä huone 1-2 Smk) ja sen lisäksi lasketaan juomarahojen asemasta 5 tai 10 % koko laskusta, joten pääsee noista kiusallisista lisämenoista, jotka tietysti siveellisesti turmelevat palvelusväenkin. Kassel oli minulle rakas tuttava taidehistoriasta. Läksin sen takia ensin katsomaan sen taidekokoelmaa, joka on erittäin rikas Rembrandtin ja Halsin tauluista (varsinkin huomioon otettavat ovat edellisen Saskia ja Jakobin siunaus). Nuo komeat, Echtermeyer'in tekemät naiskuvat marmorista, jotka edustavat pääasiallisimmat taidemaat, tekevät seisoen molemmin puolin porraskäytävää juhlallisen ja tositaiteellisen vaikutuksen kävijään. Mutta vielä suuremman taidenautinnon tarjosi minulle das Kunsthaus, jossa Kasselin taideyhdistys vuosittain panee huomattavia taideteoksia näytteille. Nykyään oli siellä melkein yksinomaan belgialaisen maalarin Luyten'in (lue: Löyten) suunnattoman suuria tauluja (kappale à 10,000-12,000 Smk). Mutta ne olivat samalla kerrassaan mainioita — melkein kaikki sosialistista sisältöä. Meneppäs ja maalaa paremmin työlakkoa kuin Luyten'in suuremmoisessa esityksessä. Maassa makaa mies kuolleena (nälästä), toinen kiipee hänen vieressään pöydälle punasen lipun luo pitämään puhetta tuolle suurelle joukolle, joka raivostuneena huutaa täyttä kurkkua: "leipää, leipää" (päättäen lipusta, johon nämä sanat ovat piirretyt), naiset ja miehet yhtä hurjistuneina, ja molemmissa syrjäosissa — taulu on nimittäin siipialttarien malliin kolmessa osassa — on alku ja loppu tähän tapaukseen: vasemmalla puolella kulkee köyhä vaimo pimeässä ja sateessa kahden värisevän lapsen kanssa kadulla valaistujen ikkunoitten ohi ja oikealla puolen seisoo sotamies painettiinsa nojautuen, kansan lapsi hänkin, kuolleiksi ammuttujen miesten ja naisten edessä, jotka työlakossa ovat heittäneet henkensä sotamiesten laukauksista — sotilas on vaipunut syviin mietteisiin ja syviin mietteisiin vaipuu joka ajatteleva katsojakin tämän erinomaisen taulun edessä. Kaikki on niin elävästi, niin luonnollisesti esitetty, kauhistuttavan luonnollisesti välistä: tuo ammuttu nainen tuossa lasisine silmineen on kuin muutettu Pariisin la Morgue'sta Luytenin taululle. Ja. samaan suuntaan käyvät nuo muutkin taulut: "Yksin jätetty" yksinäinen nainen, joka kantaa painavaa risukimppua selässä ja pientä lasta sylissä, "Tiilenkantajat", "Polttonurmien kokoojat" tahi "Simpukkoja keräävät naiset", jotka ruskottuneina paljain jaloin tahi miesten saappaissa astuskelevat meren rannalla — kaikki kuvaavat ne työväen raskasta taistelua elämänsä edestä. "Eivät rikkaat mielellään tahdo näitä tauluja katsella" sanoi minulle vartija. Ei voi olla mainitsematta vielä kahta taulua: "Myrsky", kolmiosastoinen sekin: toisessa sivuosassa riehuu myrsky, jota vaimo tyttärineen katselee; keskiosassa istuu hän kätkyen vieressä huolestuneena vilkasten kohta isättömään pienokaiseensa; epäilemättä on meri toisessa sivukappaleessa niellyt isän ikuiseen lepoon; Toisessa taulussa, "Leski", makaa tämä itse maassa kasvoillansa, vanhin tytär istuu jäykkänä pöydän vieressä, pieni paitaressu sylissä; keskikokoiset lapset kumartuvat kuolleen isän vuoteella — köyhyys vallitsee talossa ja yksinäinen kynttilä palaa ristiinnaulitun Kristuksen edessä. Sydän täynnä lähdin tästä kauniista näyttelystä ja selvittelin tunteitani Kasselin suuressa 200-vuotisessa puistossa. Sitte pistäydyin siellä marmoriseen kylpylaitokseen, jonka avarassa bassinissa Jerome Napoleon kuuluu kylpeneen pelkässä viinissä ja seuraavana päivänä kävin katsomassa Wilhelmshöhen linnaa ja puistoa, jossa viimeinen Napoleon, "le petit Napoleon", saksalaisten vankina vietti ilottomia päiviänsä — niin maailman suuruus häviää!
Kasselista tulin Frankfurt am Mainiin päivää ennen kuin Gordon-Bennetin suurten automobiilikilpa-ajojen piti tapahtua läheisestä Homburgista. Tämä tietysti maailman historiassa merkillinen tapaus oli lähellä panna minut kadulle asumaan yöksi, kun kaikki hotellit olivat täynnä. Olihan se suuri kansainvälinen kilpailu ja itse Saksan keisari, automobiilien suosija, oli läsnä! Minunkin piti luonnollisesti varhain seuraavana päivänä lähteä Homburgiin, jos tahdoin käydä sivistyneestä ihmisestä; vaikka en vielä ehtinyt heittää silmäystäkään itse Frankfurtiin. Suunnattomia hintoja maksettiin paikoista. Mutta minä pysyin rauhallisena enkä maksanut mitään. Kun ajot olivat alkaneet ja ensimmäinen kiihko asettunut, rupesin radan varrelle seisomaan Saalburgin vanhan roomalaiskastellin viereen ja kas tuossa — kiiti jo ensimmäinen automobiili huimaavaa vauhtia ohitse. Se oli saksalainen ja englantilainen seurasi sitte, kolmantena itävaltalainen. Kauemmin en viitsinyt seistä tuossa väentungoksessa, jossa miehet ja naiset, kauhea kiihko kasvoissa, odottivat kello kädessä. Arvelin vähän kuin Plato Ananiceris'esta, että voisi ehkä ihmisellä olla parempaakin tekemistä tässä maailmassa. Mutta chacun à son goût. Läksin tietysti suuresti rikastuneena henkisen puoleni suhteen takasin Frankfurtiin.
Frankfurtissa on oikeastaan kaksi kaupunkia: uusi kaupunki ja vanha kaupunki ynnä juutalaiskortteli kaakkoisessa. Toisessa on Rotschildin, toisessa Göthen lapsuudenkoti. Sangen eriskummallista on kulkea tuossa ahtaassa vanhassa kaupunginosassa eriskummallisine ulkonevine yläkerroksineen, jossa enimmäkseen juutalaisia vieläkin asuu; sieltä tulee kohta historiallisille paikoille, "Römer" raatihuoneelle, entiseen keisarisaliin ja sen viereiseen huoneeseen, jossa vaaliruhtinaat aina valitsivat Saksan keisarin, Saalhofiin, siihen paikkaan, missä arvattavasti Kaarle suuren keisarinlinna ennen muinoin sijaitsi, tuomiokirkkoon, jossa keisarit kruunattiin ja Saksan uudessa historiassa merkilliseen Paul-kirkkoon, jossa tunnettu Frankfurterparlamentti istui. Pistäydyin täältä katsomaan Bethmannin museossa Danneckerin ihmeen kaunista antikiseen malliin luotua Ariadnea pantterin selässä, joka jo ennen kuvana oli ollut minun lempiteoksiani — nyt se näyttäytyi koko ihanuudessaan, varsinkin kun vartija monta kertaa käänsi sen ympäri. Illalla olin komeassa Palmengartenissa, jossa suuressa ruusutarhassa kuuntelin soiton säveliä.
Mutta pitihän minun kiiruhtaa matkan päämäärään. Läksin Mainzin kautta Strassburgiin — matkalla olin katsomassa saksalaisten chauvinismin muistomerkkiä, "die Wacht am Rhein", joka tuskin tekee minkäänlaista vaikutusta — kävin Strassburgin komeassa Ministerissä (sen sinikeltainen rosetti-ikkuna on varsinkin kaunis) ja saavuin sieltä Baseliin. Basel on monessa suhteessa merkillinen kaupunki. Kadut ovat keskiaikaiset, mutkaiset suureksi osaksi, niin että muukalaisella on vaikea löytää; rakennukset ovat niin ikään osaksi sangen vanhanaikuisia: niin ränstynyttä yliopistorakennusta en ole nähnyt missään muualla kuin Pragissa. Mutta Baselissa on myöskin komeita rakennuksia: tuomiokirkko (erittäin sisältä), raatihuone, uusi (rokokotyyliin rakennettu) yliopistokirjasto (sangen käytännöllisine kirjahyllyineen) y.m. Rikkaus ja köyhyys asuvat vieretysten tässä kaupungissa, jossa kuten Genevessä löytyy noin 200 miljonääriä. Mutta hauskin ja merkillisin laitos Baselissa on kuitenkin sen taidemuseo, joka kätkee Böcklinin ja Holbeinin paraimpia tauluja. Miten mahtavan vaikutuksen tekikään minuun esim. edellisen kuuluisa "Uhrilehto", jossa vaaleissa puvuissa jono naisia pimeähkön metsän läpi lähestyy palavaa uhritulta alttarilla! Miten ihana kontrasti tuohon tummaan metsään valonheijastus taustalla… Tahi, "Odysseys ja Kalypso", jossa O. seisoo pimeään vaippaan verhottuna kalliolla ja kaipuulla katselee isänmaatansa kohti; Kalypso taas vaaleassa, ruumista tuskin peittävässä puvussa ikäänkuin pyytää häntä jäämään. Samoin tuo ihmeellinen "Elämä on unelma", jossa elämä alkaa lapsen leikillä, mutta loppuu tutisevan ukon rauenneeseen katseeseen taulun yläpuolella! Kaksi kaunista ja liikuttavaa patsasta omistaa Basel myöskin: Jakopin muistomerkki ja Strassburgin patsas: edellinen pystytetty todistukseksi sveitsiläisten urhollisuudesta maatansa puolustaessa vihollisia vastaan ("Jumalalle sielumme ja vihollisille ruumiimme"); toinen on yksityisen ranskalaisen paroonin asettama kiitokseksi siitä avustuksesta, jonka Basel antoi Strassburgin avuttomille vaimoille ja lapsille viimeisessä suuressa ranskalais-saksalaisessa sodassa. — Huvikseni kuljin vielä Rheinvirran yli lauttaveneessä, joka viistoon oli kiinnitetty kahteen virran yli pingoitettua nuoraa myöten kulkevaan pyörään siten, että vene kulki aivan itsestään. Hauska oli myös pistäytyä Schützenhaus'issä, jossa nuo Sveitsissä niin suositut kilpa-ammunnat toimeenpannaan. Brienne'n, Neuchatel'in ja Lausänne'n kautta saavuin Geneveen. Matkalla Lausanne'sta Geneveen pysähtyy laiva myöskin Rollen pienen kaupungin laiturille. Tämä pikkukaupunki on tavallansa meillekin suomalaisille sangen merkillinen, koska siellä syntyi tunnettu sveitsiläinen valtiomies Laharpe, joka oli Aleksanteri I:sen kasvattaja liberaliseen suuntaan. Epäilemättä oli siis tämä mies välillisesti vaikuttanut 1809 vuoden valtiomuotoomme. Hänen patsaansa seison pienellä ihanalla saarella Geneve-järvessä vastapäätä kaupunkia.
Genèven kaupunki oli minulle ennestään tuttu enkä sen takia siellä viipynyt. Sieltä pääsee Aix-les-Bains'iin noin puolessatoista tunnissa, jos kulkee läntistä tietä Culoz'in kautta pitkin Rhonejokea, mutta kun jo ennen olin siitä kulkenut, läksin itäistä tietä myöten, joka halkaisee Haute-Savoie'n korkeita seutuja, tarjoten mitä kauniimpia näköaloja. Juhannusillan edellisenä päivänä olin matkani ensimmäisellä määräpaikalla — Aix-les-Bains'in kuuluisassa kylpykaupungissa.
II.
Aix-les-Bains (lue: Aäkslebäng) on pieni kaupunki Etelä-Ranskassa, jossa asuu 8,800 Ihmistä, mutta kesällä käsittää se 40,000 vierasta. Elämä talvella kuuluu olevan kauhean ikävää, mutta kylpykautena (huhti-marraskuu) on se sangen vilkasta. Silloin tulvaa sinne maailman kaikista ääristä vieraita joko kylpemään tai huvittelemaan, hotellit, talvella suljetut, avataan jälleen samoin kuin kylpylaitoskin ja koko joukko kauppiaita siirtää kauppansa Nizzasta tänne kesäkaudeksi. Kylpylaitos, jossa etenkin luuvaloa parannetaan, on Ranskan valtion oma. Pääasiallisin parannuskeino on ryöppykylpy (dussi) massaasin kanssa yhdessä: kaksi miestä masseeraa potilasta samalla kuin lämmin rikkivesi luonnollisesta lähteestä kahden putken kautta valuu hänen ruumiinsa yli. Tämä parannuskeino, joka tuotiin Aix'iin Egyptistä Napoleonin retken kautta noin 100 vuotta sitte, tuntuu sangen hyvältä, varsinkin kun vesi siinä löytyvien eläimellisten ainesten kautta (baregine) on sangen liukasta. Tämän keinon ohessa löytyy muitakin etenkin n.s. Bertollet'in kylvyt, jotka osaksi vastaavat meidän höyrykaappeja, joko koko ruumista tahi jotakin sen osaa varten ja sitä paitse on erityinen laitos (Marlioz'issa) olemassa niitä varten, jotka potevat nenä-, kaula- tai kurkkutauteja. N.s. Massonatvettä käytetään sisällisesti. Voimistelua (Institut Zander) ja Nauheimkylpyjä annetaan myös erityisessä laitoksessa varsinkin sydäntautisille ja naistautia poteville. Vihdoin voipi kylpykauden loputtua mennä asumaan joko Corbières'en (700 metr.) tahi Mont Revard'in (1,545 metr.) ylängöille; varsinkin viime mainitussa paikassa on ilma erittäin puhdasta ja sinne pääsee tunnissa hammasradan avulla. Tämä on sangen miellyttävä paikka, mutta elämä tietysti siellä on vieläkin kalliimpi kuin Aix'issä, koska kaikki muonavarat ovat sinne korkeuteen kuletettavat. [Aix'issa maksaa olo 7-10 Smk vuorokaudessa (yksin kertainen mutta hyvä hotelli on Hotel national à 7-8 Smk). Kun kylpykausi kestää vähän yli 8 viikkoa (noin 28 p.) tekee hotellilasku noin 200 Smk, tähän tulee lisäksi lääkärin korvaus 50-60 Smk ja kylvyt (à 2:50 ynnä 1 Smk juomarahaa) 40-50 Smk, kaikkiansa vähän yli 300, noin 350-400 Smk. Parasta on säilyttää rahansa Credit lyonnais'en kassaholvissa (à 5 Smk kuukaudelta), josta ne vähitellen saapi nostaa, koska kylpylaitoksessa ei niistä vastata. Lääkäreistä suosittelen t:ri Forestieria, joka on käynyt Suomessa.] Jos paljon huvittelee, nousevat tietysti kulungit. Tilaisuutta tähän löytyy kyllä runsaasti, varsinkin noissa komeissa Cercle'ssa ja Villa de Fleurs'issa, jossa joka ilta on opera-, laulu- ja soittoesityksiä y.m. (ala-arvoistakin, kuten kasperiteaatteri, klovneja, kesytettyjä koiria ja m.s.); kaikki huvitukset näissä molemmissa laitoksissa maksavat yhteensä 40 Smk (tahi yksi päivä erikseen 3 Smk). Soittotaiteilijat niissä ovat sangen eteviä — usein tulevat Parisin ensimmäiset kyvyt Aix'iin vierailemaan: harvoin lauletaan esim. trubaduurin jäähyväiset Leonooralle niin kauniisti ja liikuttavasti kuin minä kuulin sen Villa des Fleurs'issa ja erittäin hienosti esitti orkesteri ulkona m.m. Saint-Saens'in Henry VIII:en. Tahdon vielä tässä kertoa miten Ranskan kansallispäivää 14 p. heinäkuuta (Bastiljen hävityksen muistopäivää) vietettiin Cercle'ssä. Silloin oli siinä "concert patriotique" ja sisäänpääsy oli vapaa kaikille suureen teaatteriin. Cerole kuten koko kaupunki oli lipuilla ja köynnöksillä koristettu (illalla oli myös juhla-valaistus). Ensin soitettiin Tschaikovvskyn juhlamarssi, sitte soittokappale les Girondes, kaksi kansallislaulua ja kolme kansallistanssia, ja sen perästä "jouluilta" joka ensin esitettiin Pariisin kansallisessa soittoakademiiassa v. 1895 ja joka kuvaa erästä tapausta jouluiltana suuressa ranskalais-saksalaisessa sodassa. Molemmat viholliset joukot olivat toisiansa lähellä, kuullaan muutamia pyssyjen laukauksia; silloin muistaa äkkiä eräs ranskalainen sotilas, että on jouluilta, kun hän kuulee läheisen kirkonkellon lyövän 12 yöllä; hän rupeaa laulamaan vanhaa joululaulua ja kas vihollisenkin puolelta kuuluu laulua, se on niin kuin hetkeksi joku "Jumalanrauha" (trêve de Dieu) olisi päässyt vallalle noitten sotaväenjoukkojen välillä. Mutta se oli vaan hetkeksi, sillä kappaleen lopussa kuulee taas murha-aseitten paukuntaa! Sanat esitti sangen etevästi eräs lausuja ja niitä säesti orkesteri sekä mies- ja naisköörit. Itse kappale saavutti suurta mieltymystä ja lienee joku ilmaisumuoto saksalaisten ja ranskalaisten kesken nykyään vallitsevasta sovinnollisesta hengestä, vaikka muuten välistä kyllä vielä huomaa jälkiä vanhasta kilpailusta. Lopuksi laulettiin seisovalta Ranskan kansallislaulu orkesterin ja köörin säestyksellä ja Ranskan kolmiväristä lippua liehutetaan. Juhla oli arvokas; chauvinismia en voinut liioin huomata. — Mutta ulkoluonnossakin voit Aix'in läheisyydessä löytää paljon huvitusta. Hauska on esim. matka sinisiintävällä Bourgetjärvellä, josta Lamartinekin Lac-nimisessä runoelmassa niin kauniisti laulaa. Silloin on laivalla mentävä aina Haute-Combe'en asti, jossa nykyisen italialaisen kuningassuvun esi-isät lepäävät. Sievin luonnon muodostus on epäilemättä Gorges de Sierroz, aivan lähellä kaupunkia, kapea viheriöivä sola, jota myöten pieni joki Sierroz juoksee; kun siinä kuljet höyrylaivalla, voi tuskin nähdä taivaan siniä, koska solan yläreunat melkein yhtyvät ja loput peittävät reunoilla kasvavat puut ja niiden lehvät. On niinkuin kulkisi manalassa Danten ja Vergelion veneessä. Maksaa myös vaivaa käydä Pont de l'Abîme'lla eli manalan sillalla, joka syvänteen yli kulkees lähes 100 metrin korkeudessa; oikein kauhistuttaa siitä ajaa vaunuilla yli. Ja ympärilläsi ja taustassa on sinulla matkallasi Savojen'in jylhät vuoret, jotka välistä ikäänkuin kohoavat toistensa yli. Olisin myös lähtenyt katsomaan kuuluisan Carteussi-munkkien luostaria, joka nyt on tyhjä ja joka noitten miljoonalahjotuksien kautta on tullut niin kuuluisaksi, mutta matka on hiukan pitkä ja kuumuus oli Aix'issa, kuten muuallakin Ranskassa, melkein sietämätön — tavallisesti 31-32° varjossa. Silloin ei ole hauska tehdä pitkiä ulkomatkoja. Täytyi vaan hakea varjoa ja virkistystä Aix'in omasta pienestä, mutta sievästä puistosta.
Aix on rikkaitten varsinainen kylpypaikka ja paljon prameutta ja ylellisyyttä tuovat he mukanansa. Cerolessa ja Ville des Fleurs'issa näkee, kuten Monte Carlossakin pelipöytiä, jossa rahat kulkevat toisesta toiseen. Ja puistossa kuljeskelee joukko erittäin hienoja naisia tarjoten sulojansa sille, joka niistä maksaa. Vieressä istuu usein kerjäläinen, joka noilta rikkailta pyytää almuja. Oi, tätä maailmaa! Molemmat, niin erilaisina kuin ne esiintyvätkin, ovat yhtä kurjia, ovat samojen syvien rivien lapsia, jotka nurinkuriset olot ovat syösseet tähän kurjuuteen. Säälillä katselin molempia, tuota ylen kaunista naista ja tuota kerjäläisukkoa! Ja molemmat tekivät nähtävästi hyviä affääriä; siltä ainakin näytti. — Työväestö Aix'issa, kuten Etelä-Ranskassa ja Etelä-Sveitsissä yleensä on italialaisia, jotka eivät omasta maasta saa toimeentuloansa. Sekin nurinkurista! Mutta katsoppas niitä ja varsinkin ranskalaista työväestöä ja puhuttele sitä, niin saat nähdä, millä itsetietoisuudella he huolimatta tuosta ympäröivästä ylellisyydestä esiintyvät. Muistan vielä elävästi viimekesäisestäkin Pariisimatkastani, miten eräs ranskalainen työmies käyttäytyi ceinturejunassa, aivan niinkuin hän olisi Ollut Ranskan tasavallan presidentti; mutta eri olot synnyttävät erilaisia ihmisiä.
Vaikka Aix'in kylpylaitos näkyy olevan aiottu kaiken maailman rikkaille ihmisille, täytyy kuitenkin Ranskan valtion kunniaksi tunnustaa, että se runsain määrin on myöntänyt tilaisuutta vähävaraisille ja työväestölle ottaa osaa näihin kylpyihin, jos kohta pääasiallisesti keväällä ja syksyllä.
Aix-nimi on lyhennys Aqvae Sextiae-sanasta — jo roomalaisten aikana oli se tunnettu kylpypaikka. Jäännöksiä näistä roomalaisista kylpyrakennuksista tavataan nykyisen pension Chabert'in pihamaan alla: mahtavia muureja, pilareita, uimabasaiini (piscina), marmorilevyjä lattialla, höyryreikiä y.m. Ja vastapäätä nykyistä kylpylaitosta seisoo vielä suuri kaarirakennus, jonka "Lucius Pompeius Campanus" on pystyttänyt kuolleille perhejäsenillensä. Ja kaupungin pienessä museossa tapaat muitakin jäännöksiä entisiltä ajoilta, vieläpä nykyisiltäkin — sinne on m.m. joutunut, Ranskan valtion lahjoittamana, V. Vallgrenin "Opheliakin", jota katselee vanhana tuttuna.
Kylpykauteni loppui ja kuumuus oli sen loppupuolella aivan kauhea.
Mielihyvällä pyrin sen tähden ylemmille seuduille, Sveitsin vuoristoon.
Löytyy useampia parannuslaitoksia luuvaloa varten, kuten Vichy, Gastein, Wildbad y.m., mutta Aix-les-Bains on kaikista ehkä kuuluisin saavutettujen tuloksiensa kautta. Tietysti ei saa sielläkään odottaa ihmeitä, mutta varsinkin, jos on tilaisuudessa pari, kolme kesää perätysten käyttää noita moniaita kylpyjä ja hieromisia, katoaa useimmiten ilkeäluontoihenkin luuvalo. Meidän suomalaisetkin lääkärimme suosittelevat sen takia monasti potilaillensa Aix-les-Bains'ia, varsinkin ne, jotka sen omasta kokemuksesta tuntevat. Itsekin yhdyn puolestani tähän suositteluun, vaikka tietysti vaikutus kokonaisuudessaan terveyteen ei ole heti tuntuva — nykyään olen kuitenkin melkein tykkänään luuvalosta vapaa.
III.
München 20.8.04.
Ranskan kuumasta kylpykaupungista riensin pitkin Genève-järven eteläpuolta Sveitsin korkeaan alppimaailmaan, Finhautiin 1,237 metriä merenpinnan yli. Tämä ihana paikka sijaitsee kantoonissa Valais, Sveitsin lounaiskulmassa; väestö on ranskankielinen. Kaikkialla Haute-Savoie'n korkeat vuoret ympärilläni ja verrattoman Genèvejärven siintävä pinta. Bouveret-kaupungin läheisyydessä on Ranskan ja Sveitsin raja ja Rhonejoki laskee siinä Genèvejärveen. Suuresti hämmästyy, kun täällä katselee sen likaista vettä ja muistaa, miten kristalliheleää se on lähtiessään Genèvekaupungin kohdalta eteenpäin samoamaan huikaisevalla vauhdilla Ranskan läpi. Tuo kaunis järvi on puhdistanut mahtavan virran. Mutta se tapahtuu, sanotaan, sen omalla kustannuksella; sillä virta jättää sameata mutaansa järven pohjalle, järvi maatuu ja ehkä muutamien tuhansien vuosien perästä ei tuosta sinikirkkaasta järvestä ole muuta jälellä kuin maatunut suopohja! Kuinka usein ihmismaailmassakin mutainen likaisuus pilaa valoisan puhtauden! Ja sittekin sekä luonnossa että ihmiselämässä kauneus ja puhtaus vihdoin pääsevät voitolle: uusi kauneus herää, uusi puhtaus voittaa! Pimeys ei koskaan kauan peitä luontoa eikä ihmiselämää! — Juna kiitää vähän matkaa pitkin Rhonejokea, joka täällä ei ole Siikajokea leveämpi, rautatiesillan paikoilla. Kas tuolla ensimmäinen suuri valkoinen jättiläinen sinun oikealla puolellasi, kuuluisa Dent de Midi! Miten kaunis se on tuossa siintävää taivasta vastaan! Juna kulkee jo syvässä laaksossa; mitä kauemmaksi tulin, sitä elävämmin juohtui suuremmoinen Romsdalen Norjassa mieleeni. Vernayaz'een tullessa, aivan kuin Norjassa esim. Mongefoss, heittäytyy vesi uhkarohkeasti alas vuorelta, mutta rankaisematta se ei sitä tee; se murskautuu tuhansiin, miljooneihin vesipisaroihin: edessäsi sinulla on Pissevache'n ihmeen kaunis vesiputous, kansan antama nimi on merkitykseltään ruma, mutta harva vesiputous Norjassakaan vetää tälle vertoja.
Astuessani ulos vaunusta Vernayaz'en asemalla alkoi minulle mitä kummallisin hevosmatka. Tie luikertelee korkeata vuorta myöten ylöspäin edestakasin; jokaisen tiekappaleen pituus ei ole enempää kuin 40-50 metriä, mutta keskellä juoksee vuorijoki alas ja 30-40 kertaa kiertää tie siltoja myöten sen yli: tosiaan kummallista! Ja koko aika vaan jyrkänteen vieremällä, yksi keikaus vaan… mutta ole huoleti, hevonen on tottunut, se kulkee varmasti ylös, vaikka se mielellään lepää hiukan siimeksessä: raskasta on kulettaa kuormaa 3 1/2 tuntia aina vaan ylöspäin, kunnes päästään matkan perille Finhaut'iin. Mutta ihmisen kekseliäisyys lieventää eläintenkin huolia aikaa voittaen. V. 1906 ei enää tarvitse kulkea hevosella tuota matkaa; silloin on taas yksi hammasrata lisään Sveitsissä valmis, joka viepi sinut yhdessä tunnissa, ehkä 4-5 Smk:sta — nyt saat maksaa — perille Finhaut'iin vieläpä Montblacvuoren joelle asti. Mutta tämä rata tulee maksamaan 6 milj. Smk. ja paljon vaivaa se kysyy varsinkin työnraatajilta. Toinen räjähdys toisen perästä kajahti nyt ilmassa ja nuo mahtavat alppivuoret vastasivat kumealla, monikertaisella kaiulla — se oli sekin suuremmoistä, oli kuin vuorissa asuvat jättiläiset olisivat suuttuneet siitä, että tuo mitättömän pieni ihminen uskalsi tungeta heidän pyhiin paikkoihinsa, vuorten sisukseen, kaivaa tunneleja niihin ja särkeä niiden eheätä kuorta. Ja ehkä he pelkäävät, että ihminen tulee ja ryöstää heiltä kaikki heidän kalliit aarteetkin, kun kerran tie on avattu vuoren sisään! Olin saanut hauskan ja puheliaan kyytimiehen, joka puhui hyvää ranskankieltä. Kyselin muun muassa, kun näin talojen riippuvan vuorten kupeilla, melkein kun linnunpesien, eivätkö lapset edes välistä vieri alas syvyyteen: ei siitäkään kuulu olevan pelkoa. Ja hän kertoi minulle yhtä ja toista muutakin, kun me verkalleen nousimme vuoren huipulle. Tuossa on jo Salvan ja tunnin perästä Finhaut, matkani loppumäärä. Ihmeen kaunis paikka! Edessäsi Aiguille rouge (punainen neula), sivulla Eau noire (musta vesi), syvän syvässä laaksossa juokseva joki ja sen yläpuolella Tête noire (musta pää), joka kolmionmuotoisesti kohoaa taivasta kohti, sen alapuolella laskee vuorijoki Trient Mustaan jokeen ja sen takana kiiltää lumivalkeana koko komeudessaan Trientjäätikkö, josta alkaa mahtava Montblanciin päättyvä vuoriharjanne. Ikkunastani näin joka päivä kaiken tämän luonnon komeuden: auringon paisteessa, kuunvalossa jä iltahämärässä, jolloin jäätikkö sai ihmeen ihanan kellahtavan värimuodostuksen jä vuoret seisoivat kuin haahmut sen ympärillä — niin salamoittenkin välkkyessä, sillä ukkonen kävi usein Finhautissa sen ajan kuluessa, jolloin siellä majailin. Ukkonen alpeilla, se on suurenmoista! Mahtavasti kaikuvat silloin kaikki vuoret ja jäätiköt kimallelevat, tummat pilvet ovat laskeutuneet laaksoihin ja vuorenhuiput pistävät esille pilvistä! Ja kun kuljin vähän matkaa asunnostani — siinä seisoi ihan lumivalkoisena Montblanc vuoren, alppien kuninkaan, päälaki! Miten suuremmoista, mieltä ylentävää tuo luonnon puhdas, korkea majesteettisuus! Kohta teki minun mieli lähemmin siihen tutustua, käydä tervehtimässä noita jättiläisiä heidän omilla kotiseuduillansa.
Olin ollut vaan pari päivää Finhaut'issa, niin ilmoitti pöytäkumppalini, eräs 25-vuotiäs seminaristi Tours'in hengellisestä seminarista, että hän seuraävana päivänä aikoi tehdä jalkamatkan Montblanc-vuorelle. Kysyi, enkö minä tahtonut tulla mukaan. Mahdotonta kieltäytyä semmoisesta matkasta. Lähdimme liikkeelle klo 9 aamulla jalkapatikassa. Jo vähän matkan päässä kohtasimme mahtavan erinäiskiven (bloc erratique), joka oli ammoisista ajoista, kun jää kuletti mahdottoman suuria lohkareita, jäänyt tuonne tien viereen seisomaan. Jä sitte äkkiä ikäänkuin autio paikka vihannoivalla rinteellä. Se oli n.s. avalanche: suunnattoman suuri lumimöhkäle vierii ylhäältä alas laaksoon ja hävittää kerrassaan kaikki tiellänsä. Puut kaatuvat sen mahtavasta vaikutuksesta ja jos se kohtaa eläimiä ja ihmisiä pyyhkäsee se ne mukanansa, onneton se, joka silloin sattuu olemaan alapuolella, hän on mennyttä kalua. Noin tunnin perästä olimme Sveitsin ja Ranskan rajalla Chatelardissa. Kuljimme vielä tunnin, mutta kun arvelin, että matka ehkä kävisi liian rasittavaksi, jos se tapahtuisi jalkasin kokonaan, ehdotin diligenssin käyttämistä. Kuuluisa Chamonixlaakso alkoi Aiguille ronge'n juurella. Kuljimme Argentière (hopea) jäätikön ohitse, sininen alhaalta, kiiltävän valkoinen ylhäältä. Oli keskiviikko. Kyytimies kertoi minulle, että edellisenä sunnuntaina oli paikalle tullut eräs nuori pari Pariisista, joka samana päivänä oli mennyt kihloihin. Sulhanen meni morsiamensa ja tämän sisaren kanssa istumaan tuon kiiltävän, komean jäätikön viereen — silloin aukeni yhtäkkiä manalan sulku, mahtava vesitulva syöksyi esille huikaisevalla vauhdilla, tempasi mukanansa nuo kolme onnetonta ja tuokion kuluttua olivat he vaan kolme ruumista. Pluto vei ne manalaan, kuten kerran Proserpinan; siellä saivat he viettää häänsä. Miten syvän vaikutuksen tekikään minuun tuo aivan tosi kertomus noista kahdesta onnettomasta, jotka samana päivänä solmivat liiton keskenänsä ja kuoleman kanssa. Alppimaailma tarjoaa aina vaaroja, hengenvaarojakin sille, joka siellä kulkee. Tänäkin kesänä hukkui siinä moni muukin: eräs mies, joka nousi alppien kuningatarta ("la reine des alpes") tahi Edelweissia poimimaan, joka vaan kasvaa melkein pääsemättömillä rinteillä, luiskahti vaimonsa silmien edessä syvyyteen ja samoin kävi Inspruck-yliopiston rehtorille prof. Demelius'elle, jonka päästä ei ollut jälellä kuin leukaluu!
Mutta me olimme kerran tulleet alppimaailmaan tutustuaksemme emmekä säikähtyneet. Lavancher'in seuduilla nousimme rohkeasti ylöspäin — ilman opasta. Tie kävi yhä jyrkemmäksi ja vaivaloisemmaksi. Ja kumppalini oli liiankin rohkea. Hän tahtoi tehdä tien suoremmaksi eikä lopulta enää tyytynyt tien edes takasin luikertelevaan suuntaan, vaan nousi suoraan ylös. Oli mahdotonta tarkasti arvostella jyrkkyyttä, se näytti vähemmältä kuin todellisuudessa oli; minäkin seurasin ja hiuskarvasta riippui, etten — pudonnut alas syvyyteen. Tuskan hiki otsalla pääsin kuitenkin eheänä tästä hengenvaarasta ja iloisena, istuuduin pienen ravintolan penkille lepäämään. Mutta aika oli kulunut ja suuri, avara jääkenttä oli ylikulettava ennen pimeätä. Täytyi kohta lähteä uudestaan liikkeelle — taas ilman opasta jäätikönkin yli: se oli kumppalini itsepäisyyttä. Ensin vuoreen huonosti hakattuja portaita myöten 5-10 minuuttia pitämällä kiinni rautaisista vuoreen kiinnitetyistä käsipuista — syvänne ammotti ilman käsipuita oikealla puolellamme — ja sitte — eksyimme kuin eksyimmekin Montblanc selänteen suuremmalla jääkentällä, Mer de Glace'lla, "jäämerellä". Asia kävi tosin arveluttavaksi, sillä pimeä oli seutua peittämäisillään. Vihdoin — klo oli jo 1/2 9 ja silloin on näillä seuduin jo pimeä — löysimme jonkun polun, hyppäsin nuoremman kumppalini olkapäitten avulla kuilun yli ja polkua myöten rupesimme kulkemaan Montanvertin ravintolaa kohti, jonne pääsimme puolen tunnin perästä. Mahtava oli luonto ympärillämme, kun seisoimme tuolla suurella jääkentällä, joka ei koskaan sula, uhkaavana seisoi edessämme nuo suuret huiput, lähimpänä korkea Aiguille Dru, suuria halkeamia aukeni monessa paikoin jäissä kulkiessamme ja varsinkin jäätikön reunoilla kohosivat korkeat jääpilarit ilmaan sinne tänne, jotka välistä, kuten itse näin vuorelta, äkkiä luhistuvat kokoon auringon vaikutuksesta!
Mutta vaivamme eivät vieläkään olleet lopussa! Kun saavuimme Montanvertin ravintolaan, pyydettiin vuoteesta 4 Smk ja illallisesta 5 Smk. Minä kerrassaan suutuin moisesta kiskomisesta ja vaikka olin surkean väsyksissä, sisällisestä tuskastakin, läksin astumaan kumppalini kanssa Chamonix'iin — vielä 5 kilomeetteria! Se oli melkein yliluonnollinen ponnistus! Tie kulki metsän läpi, pilkkopimeässä, välistä pilkotti kuu ystävällisesti puitten läpi — 20 p. heinäkuuta: miten kummallista! Muistin elävästi Caprissa viime kesänä samanlaista 9 p. heinäkuuta. Ennenkuin pääsimme perille, hyökkäsi suuri äkäinen koira kimppuumme tien varrella sijaitsevasta mökistä: asetuimme puolustusasemaan piikkikeppimme eteenpäin ojennettuina: meidät pelastava nainen selitti aivan oikein, että koira oli niin äkäinen, kun jo oli yö, klo 1/2 11 illalla. Puolen tunnin perästä ja kauan haettuamme pimeässä siltaa Arvejoen yli pääsimme yösijaamme Chamonix'en ystävälliseen pikkukaupunkiin, joka jo kaukaa vuorille heitti valonsa ikäänkuin pyytäen meitä syliinsä. En ole milloinkaan eläissäni niin väsyneenä vaipunut unen helmoihin kuin sinä iltana ranskalaisessa kaupungissa Montblanc vuoren juurella.
Niin, kun aamulla aukasin ikkunani Chamonix ravintolassa, oli tuo mahtava lumivuori aivan edessäni — Euroopan korkein vuori (4,800 metriä meren yli) oli melkein käteni koskettavissa. Katselimme teleskopilla sen kaikkia rakennuksia, ravintolaa 3,000 metrin korkeudessa, jossa juuri eräs matkustaja valmistihe nousemaan huipulle, sen rotkoja ja tähtitorneja — miten ihmeellistä kaikki! Nousimme sitte sen juurille, Bosson'in jääkentälle ja erääseen luolaan, joka on tähän jäätikköön hakattu — se oli valaistu ja teki lumoavan vaikutuksen — mutta kylmää tuossa jääpalatsissa oli ja me olimme aivan hikisiä noususta. Ehtoopuolella teimme matkan kaupungissa ja katselimme noita muita suuria jättiläisiä, jotka eivät paljon antaneet perää Montblancille ja siitä jatkuivat katkeamattomassa ryhmässä. Seuraavana aamuna otimme vaunut, jotka veivät meidät takasin 2 1/2 päivän poissaolon perästä. Niin kauan kuin minä elän, jääpi tämä matka Montblanc'in juurelle unohtumattomana muistiini — luonnon majesteettisuutta en missään ole vielä niin suuremmoisena nähnyt kuin täällä jättiläisvuorten keskuudessa. Ken tahtoo mieltänsä ylentää jokapäiväisyyden yli, hän tehköön matkan Montblanc'en ylevään alppimaailmaan, siellä on runsain määrin luonnon puhtautta ja suuruutta. — Muillekin huvimatkoille voi lähteä Finhaut'ista kauniisen ympäristöön: varsinkin Gueula'sta on näköala suuremmoinen. Finhaut'en ilmanala on myös lauhkea ja erittäin puhdas ja kaikki tämä tekee yhdessä, että siellä oleskelee paljon vieraita kaikista kansakunnista: englantilaisia, saksalaisia, ranskalaisia, sveitsiläisiä, italialaisia, venäläisiä, ruotsalaisia, suomalaisia, ainakin minä tapasin kaikkia näitä. Lyhyen yhdessäolon perästä saapi niistä välistä hyviä ystäviäkin. Ainakin oli yhdessäolo Beau-Sejour'in hyvässä ravintolassa sangen hupainen.
[Huviksi tahdon niille, jotka latinaa ymmärtävät, tähän painattaa pienen kirjevaihdon erään englantilaisen ja minun välillä — hän oli korjannut englanninkielen ääntämiseni ja matkustanut Chamonix'iin. Täältä hän lähetti minulle seuraavat säkeet:
Me miserum! Voltu nitet hic natura benigno
Almaque delicias pandit ubique Ceres.
Ast isto blando mihi iam sermone carenti
Haec species anima, doctor amoene, caret.
Tähän minä vastasin:
Linguam flexibilem fecisti tam mihi duram
Difficilis linguae participemque tuae,
Pluraque portasti mihi delectamina mentis;
Sinceras grates accipe nunc multas…]
IV.
Turku 5.9.04.
Neljättä viikkoa viivyin Finhautin ihanilla seuduilla — vihdoin tuli lähtöpäivä. Panin kapsäkkini edeltäpäin menemään Berniin postissa (vaikka se painoi 26 kiloa, ei se maksanut kuin 1 mk 50 p), toisen mytyn lähetin suoraan Lybeckiin Suomen laivojen asioitsijalle Piehl & Fehlingille, otin matkapassini ja kukkaisportöörini selkään ja alppisauvani sekä sateenvarjostimeni käteeni ja rupesin yksin marssimaan ennen ajamaani tietä Vernayaz'een — paluumatka oli melkein pelkkää alasmäkeä. Virvoituksia ja maitoa sai tien varrelta ja muutamia tunteja kulettuani tulin asemalle. Sieltä junalla Chillon'in linnaan, tuohon linnaan Genèvejärven rannalla, jota Englannin suuri runoilija Byron on ikuistuttanut laulussaan, "the Prisoner of Chillon". Linna on tosiaan sangen merkillinen, ehkä merkillisin kaikista, jotka olen nähnyt. Se sijaitsee pienellä kalliosaarella Genèvejärven itärannalla — alin osa sisältää muun muassa juuri tuon Byronin laulaman vangin, Bonivardin vankilan, jossa tämä pelkäämätön mies sai monta vuotta oleskella: nähtävänä oli vielä se rengas pilarissa, johon hänen rautaketjunsa kerran hänet kiinnitti: myöskin m.m. Byronin ja Victor Hugon omakätiset kiveen hakatut nimikirjoitukset toisissa pilareissa. Olihan siellä muitakin kidutuskoneita, esim. polttopilari, johon asianomainen ripustettiin, kun hänen jalkojaan kuumilla raudoilla poltettiin; hirsipuu ja aukko, josta hirtetty ruumis heitettiin veteen, aivan samoin kuin olin nähnyt Veneziassa dogepalatsissa, ja sen edessä kallioon hakattu kalteva kivivuode, jolla kuolemaan tuomitut saivat viettää viimeisen yönsä — kaikki tekivät ne minuun syvän, synkän vaikutuksen, kun niitä tuossa katselin. Entisyyden hirmuiset haamut nousivat eteeni — nuo kalpeat ihmisraukat, jotka olivat kuolemaan tuomitut rohkeasta esiintymisestä, itse Bonivard seisoi edessäni kyyristyneenä pienen ikkunansa edessä, josta Jumalan sinitaivas ja vapaus pilkottivat hänen pimeään vankilaansa, ja kun tulin yläkerrokseen, jossa oli ennen Savojenin herttuan ja herttuattaren, ritarien ja oikeusistuimen huoneet osaksi entisessä komeudessaan, silloin maailman jyrkät yhteiskunnalliset vastakohdat tuntuivat minusta vielä synkemmiltä — vapauden puoltajat vankilassa ja valeoikeuden puolustajat loistossa ja komeudessa! Menin yöksi Chillonin ravintolaan, asetuin sen penkereelle Genèvejärven rannalle ja katselin tuona ihmeen lauhkeana iltana tuntikausia, miten päivä meni maillensa ja pimeys laskeutui tuon siintävän pinnan yli — taustassa vasemmalla puolen seisoivat Haute Savoie'n jylhät lumivuoret ja oikealla Montreux'en ja Vevey'n hymyilevät rannat — niin kaunista iltaa en ollut nähnyt siitä kuin istuin Mergellinan rannalla ja katsoin yli Napolin (Neaappelin) siintävän sataman Vesuvion mahtavia purkauksia. Unta en sinä yönä saanut paljon; Chillonin vankilat ja iltataivaan kauneus karkoittivat sen silmistäni.
Juna vei minut seuraavana päivänä lentävällä vauhdilla Mont-reux'en, Vevey'n ja Lausanne'n kautta Bern'iin, Sveitsin keskushallituksen pääkaupunkiin.
Bern on vanhaan sveitsiläistyyliin rakennettu kaupunki monine hauskoine kaivoineen keskellä katua ja monine holvattuine katukäytävineen. Heti kun astuin ulos hotellistani, kohtasin koko joukon pieniä poikanulikoita täydessä sotapuvussa. Mikäpä tämä on, ajattelin itsekseni. Käännyin muutamien rehevien pikkusotilaitten puoleen kysymyksillä, mutta niillä oli niin hauskaa, etteivät ehtineet kunnollista vastausta antaa. Vanhempi mies selitti sitte, että se oli miliissijärjestelmän pikkusoturit, jotka aina kokoontuvat lauvantai-ehtoina sotaharjoituksiin, mutta nyt, keskiviikkona, saivat oikeat pyssyt. Siitä tuo ääretön ilo pienissä isänmaanpuolustajissa! Kuri tietää, että Sveitsin koko sotajärjestelmä perustuu maan puolustamiseen mahdollisia päällehyökkääjiä vastaan eikä laisinkaan tarkoita muitten kimppuun käymistä, tekee nalikkojen harjoitus hauskan vaikutuksen semmoiseenkin, joka, kuten minä, ei laisinkaan ole sotien ystävä. Toinen hauska ilmiö, oli nuo useissa paikoissa löytyvät ravintolat, joissa vaan alkoholittomia juomia tarjoiltiin ja seinillä huomautettiin alkoholin turmiollisista vaikutuksista. Ja kuitenkin täytyi minun — mikä kummallinen kohtalon ironia — monasti juoda olutta ja viinejä, silloin liikkuvan lavantaudin takia, kun en ainakaan veteen uskaltanut kajota! — Sveitsin komein rakennus löytyy Bernissä, "Bundesgebäude", keskushallituksen palatsi, joka ulkonaisesti hiukan muistuttaa oikeuden palatsia Brysselissä. Yleinen ylöskäytävä tekee, mahtavan vaikutuksen, siellä seisoo niinkuin jonkun temppelin etehisessä ja sen korkeassa kupukatossa on jokaisen kantoonin (= valtion) värilliset vaakunat ja lause; "unus pro omnibus, omnes pro uno" (yksi kaikkien edestä, kaikki yhden edestä), joka käytännölliseen elämään sovitettuna juuri muodostaa Sveitsin voiman, eri kielistä huolimatta. Komeat ovat myös liittopalatsin kokoussalit, varsinkin ovat kansallisneuvoston eli toisen kamarin erittäin juhlalliset — merkillistä on, että yhteisissä istunnoissa Ständerath'in eli ensimmäisen kamarin jäsenet istuvat toisen kamarin jäsenten takana; mutta Sveitsi onkin täydellisesti kansanvaltainen maa. Paljon muutakin on Bernissä katsottavaa. Tuossa komean Kirchenfeld-sillan päässä Historiallinen museo, jossa on paljon löytöjä kummallisista paalurakennuksista (rakennuksista paaluilla jonkun matkan päässä rannasta), verkkoja, koreja, nuoria ja muita tarvekaluja, kuvia näistä paalurakennuksista y.m. Sangen hauska oli eräs kipsikuva ammoisina aikoina eläneestä naisesta Auvernier'in luona löydetyn pääkallon mukaan taitavasti tehty: ei se suinkaan ollut niin ruma, ettei nykyajankin mies olisi voinut tuohon naiseen vaikka rakastaakin. Mielihyvällä kuljin myöskin noitten sangen valaisevien kansantieteellisten kokoelmaan läpi; siellä oli m.m. tuo kummallinen "bumarangi", jota kerran Berliinissä olin nähnyt erään uusiguinealaisen ihmissyöjän sinkoilevan ilmassa eteenpäin niin, että se palasi viskaajalle takasin. Yllämainitun muinaisihmisen aikuisia eläimiä sai nähdä eläintieteellisessä kokoelmassa, jossa loisti varsinkin tuo äärettömän suuri irlantilainen jättiläishirvi (Megaceros eurycerus) mahtavine siivenmuotoisine sarvineen ja luolakarhu (Ursus spelaeus), mutta nykyaikaisiakin eläimiä kosolta, ennen kaikkia kuuluisa bernhardiinilaiskoira Barry, joka viime vuosisadan alkupuolella pelasti niin monta ihmistä alpeilla kuolemasta: siinä se istuu, pää alaspäin ikäänkuin vieläkin miettien, mitenkä se viisaudellaan voisi palvella ihmiskuntaa.
Bernistä läksin Interlakenin ylistetyille seuduille. Se on varsinkin kiitetty lauhkeasta ilmanalasta, enkä tosiaan missään muualla ole huomannut niin suloisesti ihoa hivelevää ilmaa päitse Genèvejärven rannalla. Muukalaisia siellä liikkuu äärettömiä joukkoja. Huonetta hain turhaan, kunnes eräs herra ilmoitti minulle, että voisin periä hänen huoneensa, koska hän juuri oli lähtemäisillään. Hotellissani istui ruokapöytien ääressä yli 200 vierasta. Onhan laskettukin, että Sveitsin vieraat tuovat sinne ainakin 100 milj. Smk. vuosittain. Ylellisyyttä ja turhuutta näkee täälläkin paljon. Kävelin illalla pitkin pääkatua: komeita pukuja, komeita valjäkoita, komeata valaistusta, komeita hotelleja kaikkien kansojen jäsenille — toinen kieli toisensa perästä suhisi korvieni ohitse? Ja tuossa taustassa Jungfrau (Neitsyt) vuoren mahtava huippu — hurmaavan kaunis, mutta kuitenkaän ei se suinkaan näyttänyt niin neitsyeiliseltä kuin Montblanc tosiaan neitsyellisessä valkeudessaan, sen pinnalla näkyi mustia tahroja, joita tuskin Montblanc'in suurella lumikentällä huomaakaan.
Interlakenissa ollessani oli taivas pilvessä eikä maksanut vaivaa tehdä ulkomatkoja kauniissa ympäristössä. Kiidin sen tähden pohjoiseen päin; Meiringen'in, Lungarn'in, Saarnen'in ja Alpnachin kautta, kaikki ylen ihania seutuja — tulin vielä kerran maalliseen paratiisiin: Luzern'in kaupunkiin, Vierwaldstätterjärvelle ja Rigivuorelle. Miten sanoin kielin kertoa, mitä tässä sain nähdä, varsinkin luonnon kauneutta? Alpnachen järvestä pujahti laiva Stanskaupungin ohitse kapean salmen kautta Vierwaldstätterjärven siniselle pinnalle; käännös vasempaan jä edessämme häämötti Luzern'in kaupungin tornit ja ihantavat rakennukset. Tulin ehtoolla Luzernin kaupunkiin, vielä samana iltana kävin sen kuulua "jalopeuraa" katsomaan — se on pystysuoraan kallioon hakattu kuolevan leijonan kuva muistoksi sweitsiläiskaartin uskollisuudesta sortuvaa kuningaskuntaa kohtaan Ranskan suuren vallankumouksen aikana. Kun sinne saavuin, oli se kauniisti valaistu, viheriä luonto ympäri ja sievä pieni lampi kallioseinän alapuolella — hurmaava näkö nukkuvan luonnon helmassa! Istuin ihastuneena penkille; silloin kaikui korviini tanskan kieli, se oli kuin pitkän ajan perästä olisin saanut tervehdyksen kotiseudultani ja ilolla rupesin pakinoimaan noitten kahden pohjoismaalaisen kanssa.
Seuraava päivä oli hiukan lupaava ilman suhteen; päätin sen tähden nousta hammasradan avulla Rigivuoren huipulle. Ensin laivalla Vitznau'in pieneen kylään ja sitte hammasrataa myöten ylöspäin, yhä vaan ylöspäin tunnelin läpi; rautasiltaa myöten syvänteen yli Rigi-Kaltbad'iin, jossa Lassalle haki parannusta täsmälleen 40 vuotta sitte työväen palveluksessa täydelleen kulutetulle hermostollensa, ja sitte huipulle, Rigi-Kulmille; tästä on näköala, joka koko maailmassa vertaistansa hakee. Ilma oli huipulla ollessani jotenkin selvä; etelässä näkyivät kaikki Sweitsialppien jättiläiset: korkea, totinen Finster-aarhorn, valkoinen loistava Mönch, mustan synkkä Eiger ja vaalean-puolinen Jungfrau, muita mainitsematta; Rigivuoren juurella Vierwaldstätterjärven siintävä selkä ja pohjoispuolella Zugjärvi ja Zürichin tornit. Yltympäri vaan valkoisia lumivuoria, lukemattomia jääkenttiä ja siintäviä vesiä! Kummako siis oli, että muutamat katsojat pistivät ihastuksessaan lauluksi, joka tuolla ylhäällä kajahti niin ihanasti, luonnon majesteettisuus silmien edessä! Mutta yliluonnollisen kauneuden ohessa astui myös mahtavan luonnon hävittävä voima esille: tuossa näki vielä Zugjärven etelärannalla Rossbergin kupeella jälkiä kauheasta noin 100 vuotta sitte tapahtuneesta vuorenvierimästä, joka hautasi allensa yli 400 ihmistä. Kun tätä tietä kuljin Küssnachtin kautta, näkyi junasta se lehto, jossa tarun mukaan Tell varmalla nuolellaan kaatoi isänmaansa hirmuvaltiaan Gesslerin.
Palattuani Rigimatkaltani Luzerniin, en voinut olla pistäymättä Sota- ja Rauhanmuseoon, jonka tunnettu rauhanystävä, venäläinen valtioneuvos von Bloch on eloon herättänyt. Ja sitä käyntiä en tarvinnut katua, sillä museo on tosiaankin valaiseva ja suurenmoinen. Se on perustettu varta vasten rauhan aatteen edistämiseksi ja siten se vaikuttaakin katsojaan. Ihailulla ei suinkaan katso, miten aikojen kuluessa yhä täydellisempiä murha-aseita on keksitty sattuvaisuuden, etäisyyden ja varmuuden puolesta — ampuvathan Krupp'in 24 sentimetrin kanuunat Montblancin korkeuden kaksinkertaisesti. Erittäin hauskat olivat varsinkin dioraamakuvat: etenkin tietysti se kuva, joka esitti suomalaiset Gorni-Dubniakih taistelussa ja kauhean kaunis oli kuva "tappelun perästä" — kaatuneitten joukko kentällä, sotarosvot niitä ryöstämässä korppien liidellessä yläpuolella ja tulipunainen iltataivas taustassa!
Seuraavana aamuna nousin vuoteeltani jo klo 5 ja läksin rantaan; sieltä meni silloin laiva kiertelemään ihanan Vierwaldstätterjärven rantoja. Luonto oli äsken herännyt unestaan, aurinko nousi Rigi-vuoren kupeelta koko loisteessaan, kultasi pilven ja heitti kultaisen hohteensa Rigi Kulmin, Rigivuoren huipun yli, koko tuo korkea (1,800 m) huippu ui auringon valomeressä. Mutta jylhänä ja totisena seisoi toisella puolen Pilatusvuori, kunnes päivän heijastus ehti sinnekin ja loi sen yli kultahohteen, joka sitte vaan jäi huipulle — tämä näkö oli luonnon suuremmoinen palkinto minulle siitä, että niin varhain sunnuntai-aamuna olin lähtenyt vuoteeltani sen kauneutta ihailemaan. Laiva kiiti eteenpäin, tulimme Brunnen'iin, kaiken maailman turistien kokouspaikkaan keskellä mahtavia vuorihuippuja, kuten Veneziassa sivuuttivat meitä täällä nuo valkoiset telttaveneet, Brunnen'in vastapäätä seisoi ylevänä järvenrannalla korkea kivilohkare, johon oli piirretty kauas näkyvillä kirjaimilla: "Wilhelm Tellin laulajalle F. Schillerille alkukantoonit 1859", sitte kuljimme äkkijyrkän Seelisbergin ja Rütlin ohitse, jossa Walter Furst, Werner Stauffacher y.m. vannoivat valan isänmaansa vapauttamiseksi; vihdoin säavumme Flüelen'iin, järven eteläisimpaän sopukkaan. Sieltä kiiruhdin omnibus'ella Altdorfin kaupunkiin, jossa Tell ampui omenan poikansa pään päältä, katsomaan tänne pystytettyä todellakin sangen onnistunutta Tell'in patsasta: miten uhkarohkeasti ja samalla surullisesti isä Tell katsoo eteensä, jousi olkapäällään jä millä äärettömällä luottamuksella taas pikku Tell luopi silmänsä isäänsä: ei hän voi ampua harhaan, se on varma. Palasin postivaunuissa Flüelen'iin ja sielta läksin kulkemaan uraa, jota en ikinä voi unohtaa. Tie kulki aivan järven rantaa myöten, kuten Gotthardin rautatiekin, joka tunnelissa lävistää vuoren ja jolle useammissa paikoin on rakennettu tokeita vuolaita kevätvesiä vastaan; monasti ja pitkiä matkoja on tämä tie uurrettu rantavuoren kylkeen; ja vuori näyttää kulkijalta nousevan suoraan pystyyn; aivan taivaaseen asti — se on suuremmoinen näkö! Ja alhaalla veden pinnalla, tuolla siintävän kirkkaalla pinnalla heijastaa aurinko pilvien läpi muodostaen siinä tummempia ja heleämpiä levyjä monivärisessä vaihdossa. Järven toisella puolella taas miten eriskummalliset muodostukset, toisessa paikassa suunnattoman suuri satula ja toisessa, pilviä kohti pyrkivä huippu. Vihdoin loppuu maatiekin tunneliin, jonka sivustasta aukkojen läpi voipi katsahtaa yli järven koko ihanuuden aina lumivuorille saakka. Tämä on Axenstrassen maailmankuulu kauneus! Vihdoin tulin Tellin Plattelle, jossa Tell tarun mukaan Gesslerin laivasta heittäytyi ulkonevalle paadelle; täällä seisoo ehyt Tellin kappeli maalauksineen, josta minä melkein Tell'in nopeudella heittäydyin paadelta laivaan: tulin laivasillalle juuri kun laivä oli lähtemäisillään Luzerniin.
Haikealla mielellä erosin Luzern'ista ja kaikesta sen tarjoamasta luonnonihanuudesta mennäkseni Zürich'iin. Mutta matkalla pysähdyin muutamiksi tunneiksi Zug'iin, koska siellä samana iltana oli suuri sotilasjuhla ja Sweitsin kuuluisat ampumaharjoitukset. Koko kaupunki oli juhlallisesti lipuilla koristettu ja tilapäinen suuri puusuojus oli rakennettu, jossa upseeristo ja yleisö vuorottain juhlivat. Hauskinta oli nähdä nuo varsinaisen kansan ampumaharjoitukset "Schützenhaus'in" edustalla. Ne ovat todellisia kansanjuhlia, joissa mieltä ylentäviä puheitakin pidetään ja puhujina esiintyy usein Sveitsin kansan etevimpiä miehiä. Puolen tunnin kuluessa olin Zugista siirtynyt Zürichiin.
Zürich on Sveitsin suurin kaupunki ja siellä sanotaan olevan hauska asua, muukalaisenkin, mutta mitään katsottavaa siellä ei ole. Yksin Pestalozzin, tuon kasvatusopillisen suurmiehen kuvapatsas, hänen, joka tahtoi kohottaa henkisesti ja aineellisesti köyhää kansaa, on todellinen kaunistus kaupungille. Miten ihmeen lempeästi tuo kaikki uhraava lastenkasvattaja katsookaan pieneen poikaan, miten hellästi hän ikäänkuin tukee kasvattiansa, joka suurimmalla luottamuksella antautuu kasvattajallensa! En sitä patsasta hevin unohda. Olin kovin väsynyt, kun tulin sen juurelle — koko aamun olin ravannut kaupungissa sinne tänne —, mutta turhaan hain istuinpaikkaa patsaan edestä pienessä ympäröivässä puistossa. Valitin siitä kahdelle työmiehelle, jotka siivoivat puistoa ja lähetin heidän kauttansa terveisiä asianomaisille, että kyllä maksaisi vaivaa hankkia pari penkkiä, jotta väsyneet muukalaiset saisivat rauhassa katsella Zürich kaupungin suurinta kaunistusta. Lupasivat toimittaa terveiset perille. Pestalozzianum'issa, jossa muun muassa säilytetään suuren miehen muistoja, kävin sitte myöskin ennen lähtöäni. Siellä oli esim. nähtävänä Breslaun yliopiston diploomi P:lle, jossa ylistettävästi, mutta totuudenmukaisesti sanotaan, "ettei hän ollut yhden ainoan vuosisadan mies, tuo Sweitsin kunnia ja pelastaja" ja kuitenkin sai hän, kuten työmieskin hänen patsaansa edessä muistutti minulle, eläessään enimmäkseen kärsiä vainoa ja vastusta, niin kuin todellisesti suuret miehet yleensä ja vasta hänen kuolemansa perästä on hänen maineensa yhä kasvamassa.
En voinut olla tekemättä Winterthur'ista — jossa m.m. valmistetaan paljon vetureita Suomeenkin ja jonne minä Zürichistä läksin — pientä poikkeusta varsinaisesta mätkasuunnitelmastani Etelä-Euroopan suurimmalle vesiputoukselle Rheinvirrassa Schaffhausenin luona; juna vei minut Dachsen'in asemalle, josta vaan on kilometrin kävelymatka pitkin maantietä. Olin ollut Imatralla ja kävin ensin hieman ylenkatseellisesti katselemaan tuota Rheinin putousta. Kun sitä silmäilin ylhäältäpäin, ei se näyttänytkään niin erittäin merkilliseltä ja sanoinhan minä opastavalle naisellekin: "meidän luoksemme voitte tulla katsomaan Euroopan mahtavinta koskea" — hän katsoi minuun hieman kummastuneena; mutta minun täytyy myöntää, että kun tulin alemmaksi — varsinkin n.s. "Schänzliin", niin putous tosiaan esiintyi suuremmoisen kauniina: villillä vauhdilla ryntäsi vesi kahdelta puolen tuota keskellä seisovaa kalliolohkaretta vastaan, joka siinä törrötti kuin uhkaava musta haahmu, mutta — turhaan: vesi murskautui pieniksi pisaroiksi, vaahdoksi ja vesihöyryksi ja laskeutuvan auringon säteet muodostivat siinä ihmeen ihania värikaareja ja siintäviä valovivahduksia; se oli aivan kuin elävä Montblanc: yhtä huikaisevan valkoinen kuin tämäkin sinisine jääjuovineen, mutta koko tuo neitsyellinen pinta liikkeellä, elävänä, eteenpäinpyrkivänä kaikista vastuksista huolimatta — tämä oli se lohduttava ja samalla luonnon ihana kehoitus, jonka minä sain Rheinvirran mahtavasta koskesta.
V.
Kauneuden kuvat, jotka Rhein virran putouksessa painuivat niin elävästi mieleeni, värähtelivät siinä vielä, kun minä Romanshornin kautta Bodenjärven ja Lechjoen yli, — jossa kolmenkymmenenvuotisessa sodassa meidän urhoolliset esi-isämme Tillyltä valloittivat ylimenon — saavuin varsinaiseen taidekaupunkiin Müncheniin, jonka kanssa siinä suhteessa ainoastaan Rooma ja Pariisi voivat menestyksellä kilpailla. Luonnon ihanuuttakin siellä on paljon — "Englischer Garten" on suuri kaunis puisto — ja sitä tapaa vielä enemmän sen ympäristössä etelässä, etenkin jos teet pienen huvi-matkan Starnbergerjärvelle, jonka rannoilla on huviloita ruusujen ja murattien peitossa ja taustassa alppimaailman jättiläisiä, kuten esim. 3,000 metrin korkea Zugspitze jääkenttineen. Varsinkin illalla — jolloin olin paluumatkalla kaupunkiin — kun auringon laskiessa keltainen valo leviää sen pinnalle, vuorenhuiput etelässä peittyvät tummansiniseen verhoon ja tuo melkein mustanviheriä metsä astuu niin häämöttävästi esille — silloin on siellä melkein satumaista. En voi laisinkaan kummastella, että tuo taiteen kuningas, onneton Ludviikki II siellä mielellään oleskeli kauniissa linnassaan; nyt seisoo jonkun matkan päässä tästä linnasta eräs kappeli muistoksi tuosta kuolemankamppailusta, joka teki lopun v. 1886 sekä kuninkaasta että hänen henkilääkäristään tohtori Gudden'ista. Käännyin laivan perämiehen puoleen pyytäen häneltä siitä lähempiä tietoja — en enää oikein muistanut tapausta. "Tietysti hän oli mielipuoli, tuo onneton kuningas sillä hetkellä", sanoin minä. Mies ei vastannut mitään, katsoi vaan minuun kummallisella tavalla ja hävisi. Mutta minä en jättänyt häntä rauhaan. "Eikö hän sitte ollutkaan mielipuoli loppupuolella elämätänsä?" kysäsin uudestaan, kun sain hänet käsiini. "Ei suinkaan", vastasi hän hieman arastellen, "hän oli yhtä ymmärtäväinen kuin te ja minä." "No, kertokaa sitte, mitenkä se oikeastaan oli", tokasin uudestaan. "Eihän siitä pitäisi puhua", sanoi hän katsoen ympärillensä, mutta kun minä intin, väitti hän, että kuningas ei mitenkään heittäynyt aaltoihin hukuttaaksensa itsensä, vaan että hän raivostuneena toht. Guddeniin, joka oikeastaan muka oli hänen salainen vanginvartijansa (kuningas kun oli pantu holhouksen alaiseksi) tahtoi hukuttaa hänet ja hyvänä uimarina ja sangen vahvana miehenä sitte uida järven yli kansansa luo. Väitin heti, että tuon jutun on varmaankin kansan myötätuntoisuus onnetonta kuningasta kohtaan keksinyt, mutta mies vakuutti, että hän siihen aikaan oli ollut läheltä asioissa kiinni: olihan sitä paitse kuningas riisunut vaatteensa, ainakin osaksi rannalle. Olkoon miten oli; juttu on ainakin todistuksena siitä, mitenkä kansantarut helposti syntyvät.
München on aivan täynnä taidekokoelmia ja taidenäyttelyltä. Jos esim. menet "Uuteen pinakoteekkiin" niin saat muun muassa nähdä Pilotyn tähtienennustajan Seni'n Wallensteinin ruumiin edessä ja Thusneldan Germanikon voittokulkueessa ylpeästi, vaikka voitettuna astuvan eteenpäin; Stuck'in kuuluisan "Sodan" (Kuolema ratsastaa hevoskaakin selässä kaatuneitten ruumiitteen yli) ja hänen "Syntinsä" nuoren naisen kuvassa, jonka silmistä, puvusta ja koko olennosta langennut lihallisuus loistaa esille; Uhden nykyaikaiseen elämään sovitetun "Kristuksen taivaaseen nousun"; suuren italialaisen maalarin Segantinin "Kynnön" jokapäiväisen leivän hankkimiseksi; Böcklin'in haaveilevan ja samalla niin realistisen "Aaltojen leikin", jossa kaikenmoiset aaltojen edustajat mellastelevat; Stielerin kuulun Goethenkuvan v:lta 1828 ja nuo ihanat Strozbergin naiset, baijerilaisen kuningassuvun jäseniä (kuuluihan siihen myös keisarinna Elisabeth) — tuskin uskoo, että niin kauniita naisia todellisuudessa löytyy: oikein kaiholla katselee yhtä niistä, joka kokonaan paloi poroksi. Ja "Uudessa pinakoteekissa" tapaat kosolta Rubens'in, Dürer'in (etenkin Neljä apostolia), Murillon (mainiot kerjäläispojat), Poussin'in jä Lorrain'in taulut. Glyptoteekissä on paljon vanhempia ja uudempia veistokuvia, joilla on hyvin suuri arvo (n.s. Aeginetit, Apollo Tencasta, Ilioneus, Leochareen Aleksanteri Suuri, Thorvaldsenin Adonis, Canovan Paris, y.m.). Ja n.s. Maximilianeum'issa on nähtävänä 30 mahdottoman suurta historiallista maalausta, joista muutamat ainakin minuun tekivät kerrassaan valtaavan vaikutuksen — kas tuossa esim. Cabanel'in "Syntiinlankeemus", jossa erinomaisen rehevä, kaunisvartaloinen Eva itkien makaa maassa, kun Aatami taas istuu vieressä vihaisen, mutta samalla katuvaisen näköisenä, molemmat Jumalan ja pahan hengen välissä; tahi Richterin "Pyramiidien rakentaminen", jossa kantajajoukko otsansa hiessä tekee työtä, sill'aikaa kun upea Pharao kantotuolissa katselee töitä ja ihmeellisen suloinen kuningatar juuri koko itämaisessa loistossaan astuu kantotuolista työntekijäin eteen; Otto'n Belzasarin tunnetut pidot; Kaulbachin Salamiinin taistelu; Conräder'in Kartagon häviö y.m. — näitä suuria tauluja katselin suuremmalla mielihyvällä kuin samanlaatuisia maalauksia Versaillesin linnassa lähellä Pariisia. — Schack'in taidekokoelma oh myös täynnä suuremmoisia maalauksia, mainitsen vaan Böcklinin vaikuttavan "Murhaajan, jota raivottaret, omantunnon edustajat väijyvät"; Bambergerin valoisan "Gibraltarin", Dreberin "Sapphon" merenrannalla arvattavasti ennen kuin onnettoman rakkauden valtaamana heittäytyi mereen; Steinle'n Loreley'n joka, kuten muinaiset Sireenit houkutteli Rheinvirrassa ohikulkevat purjehtijat turmioon; Schwindin satumaalaukset y.m.
Olen maininnut muutamia tauluja etenkin sen takia, että se antaisi edes jonkun käsityksen Münchenin rikkaista taideaarteista. Mutta sittenkään ei yksin tästä saa oikeata käsitystä. Lukuun on otettava myös nuo suuret näyttelyt "Lasipalatsissa" — suunnattoman suuressa, yksinomaan lasista ja raudasta tehdyssä rakennuksessa — "Vanhassa kansallismuseossa" ja "Taidenäyttelyrakennuksessa", joissa oli sangen suuri luku tauluja ja veistokuvia (ensin mainitussa toista tuhatta). Minun täytyy kuitenkin väittää, että näissä kolmessa näyttelyssä melkein tuli siihen vakuutukseen, että sisältö oli jotenkin laiha, jos hakee muuta kuin tekniikin täydellisyyttä; paljon on pelkkää hourailua; taiteessakin haetaan uusia ihanteita eikä ole päästy mihinkään selvyyteen; harvoin tapasi sen tähden jonkun sisältönsä puolesta oikein tyydyttävän aiheen, kuten esim. rouva Schmidt Breitenbach'in hurmaavan Magdaleenan, komeasti puetun ilotytön, joka jättää siihenastisen turmiollisen elämänsä ja huolimatta entisten kumppaniensa houkutuksista seuraa ohikulkevaa Kristusta: todellakin syvällisesti ajateltu luonnos. Taideteollisuus sitä vastoin tuntui sangen elävältä ja voimalliselta. Muutamia yksityisiä helmiä (esim. Sakuntala, ihana intialaistyttö Lozbeckin kokoelmissa ja Hess'in todellista hartautta uhkuva madonna hovikirkossa) siellä täällä, aivan kuin Roomassakin, tulee vielä lisäksi todellisen taiteen alalla. Mutta tähän ei suinkaan kuulu Bavaria, tuo suunnattoman korkea, melkein ruma naispatsas, jonka päähän asti minäkin sisäpuolelta lystin vuoksi kiipesin — Baijern'in kunnian edustaja, kuten Ruhmeshalle sen takana, jossa on pystytetty koko joukko kuuluisia baijerilaisia (Schelling, Platen, Gabelsberger, Sene-felder, Sailer, Frauenhofer, Jean Paul, Pappenheim, Tilly, Sachs, Holbein, Dürer, Sickingen y.m.). — Ennen lähtöäni olin myös katsomassa varsinaisen kansan elämää Volksgartenissa ja "Museossa työväen hyväksi tehtyjä laitoksia varten" kaikenmoisia varokeinoja työväen suojelemiseksi. Viimeksi mainittu sijaitsee työväen asuntojen ja vanhan München'in keskellä, joten samalla sain nähdä tämänkin monessa suhteessa hauskan osan kaupunkia.
Münchenistä tulin Nürnbergin eriskummallisesti rakennettuun kaupunkiin. Se on täynnä vanhanaikaisia muuri- ja torni-varustuksia, keskiajan ja renessansin rakennuksia (Nassauerhaus, Mauthalle, Pellerhaus, DürerhauS, jossa kuuluisa maalari syntyi), merkillisiä kirkkoja (Rebaldus- ja Lorenzkirche), kummallisia kaivoja: yleensä harva nykyajan kaupunki Saksassa näytti niin vanhanaikaiselta kuin Nürnberg; varsinkin tuo korkea linna kaupungin pohjoisosassa on säilyttänyt paljon jälkiä entisestä asustaan. Sen viisikulmaisessa tornissa löytyy kaikenlaisia keskiaikaisia kidutuskoneita, kuten kiristyspenkki ja "rautainen neitsyt": jälkimäinen on eräs naisen muotoon tehty seisova puukirstu, täynnä rautapiikkejä kannessa; kun tämä suljettiin, tunkeutuvat piikit silmiin ja muuhun ruumiiseen ja kun asianomainen arvattiin kuolleeksi, avattiin alapuoli, jolloin ruumis joutui hakkuukoneen paloittavaksi, kappaleet huuhtoi alhaalla juokseva vesi tiehensä, jottei voitu tapetusta mitään selkoa saada. Vasta v. 1806 poistettiin lopullisesti tämä hirveä murha-ase käytännöstä! Niin pitkälle oli ihmiskunnan sivistys ainakin niillä seuduin ehtinyt 1806 v. Kristuksen syntymisen perästä! Pistäydyin vielä Johannes-kirchhofille m.m. Dürer'in yksinkertaista hautaa ja Krafft'in passioonikuvia katsomaan, illalla olin komeassa kaupunginpuistossa; sitte kiiruhdin suoraa tietä kauniin Thüringer-metsan läpi Weimariin. Kun sinne saavuin, oli kello jo 7 vaiheilla illalla ja koska seuraavana päivänä piti lähteä ehtiäkseni ajoissa laivalle Lybeckiin, täytyi tarkastaa Goethen kuuluisaa kotia melkein pimeässä. Sain siitä kuitenkin jonkunlaisen kuvan — taideteokset esiintyivät tietysti jotenkin himmeässä valossa, — näin hänen omat sievät piirustuksensa ja siluettiasi sekä suuren joukon muistoja hänestä ja hänen rakastajattarista (Marianne de Willemer, Corona Schröter y.m.), ystävistä (Schiller, Karl August y.m.) ja vanhemmista (varsinkin äidistä Frau Ajasta), kivi- ja muita luonnontieteellisiä kokoelmia; mutta ennen kaikkea huvitti minua hänen, ministerin työ- ja makuu- (samalla kuolin-) huoneittensa erinomainen yksinkertaisuus ja vaatimattomuus: itse selitti hän sen siten, että työhuoneen tulee olla ilman suurempia mukavuuksia, jottei vaipuisi laiskuuteen. Makuukammiossa ei ollut kuin yksi pieni ikkuna; ei siis kumma yhtään, että Goethe kuollessaan huudahti Ottilialle: "enemmän valoa"; joka sitte on jos jollakin tavalla selitetty. Pistäydyin sitte myöskin pimeässä katsomaan Schillerin pientä taloa ja molempien runoilijoitten kuuluisaa yhteispatsasta teaatterin edustalla.
Saksan toisesta suurmiehestä riensin suoraa tietä toisen luo. Wartburgin linna, jossa Lutherus noin vuoden oleskeli kirjoittaen tunnettua raamatun käännöstä, on erittäin kauniin ja suuren puiston huipulla. Hauskin kaikesta katsottavasta täällä oli tietysti Lutheruksen huone: hänen pöytänsä, jakkaransa mammutluusta, sänkynsä ilman pohjaa — se paikka seinää, johon heitti läkkitolpponsa perkelettä muka nähdessänsä oli melkein tykkänään kadottanut kalkkirappauksensa: katsojat olivat ottaneet sen muistoksi mukanansa. Mutta Wartburgin linna tarjoaa paljon muutakin katsottavaa, kuten tuon sievän kappelin saarnastuolineen, josta suuri uskonpuhdistaja monasti saarnasi, paljon Moriz Schwind'in freskomaalauksia; niissä muun muassa kuvataan tuota kuuluisaa "laulajien kilpailua" v. 1207, jolloin sopimuksen mukaan voitetun piti heittää henkensä, mutta taulussa juuri pyytää ruhtinattarelta armoa; ylen komea juhlasali, jota vieläkin käytetään ruhtinaallisissa pidoissa y.m. Näköala Wartburgin linnasta Thüringermetsän rehevien puitten, kukkulien ja laaksojen yli on sangen kaunis ja laaja, — linna kun sijaitsee noin 400 metriä meren yli Thüringenin ehkä ihanimmassa seudussa. Erittäin hauskalta tuntui minusta myöskin paluumatka toiselta puolen linnan kuvetta, jota myöten metsän läpi pyrin Annathalin sievään laaksoon. Tämä vihdoin supistuu niin kapeaksi vuorensolaksi, "Drachenschlucht", molempien korkeitten vuorien välissä, että tuskin kaksi kulkijaa siinä pääsee toistensa ohitse. Kummallinen matka, joka kestää noin 5-10 minuuttia! Elävästi juohtuivat Mignon'in sanat mieleeni:
"In Höhlen wohnt der Drachen alte Brut"
ja Böcklinin samanniminen taulu Schackin galleriassa München'issä: varovaisesti minä katselin vuoren rotkoihin, eikö siinä vaan piileisi joku lohikäärme vanhoilta ajoilta! Lohikäärmeitten solasta kiiruhdin noita-akkoja tapaamaan Harzin vuoristossa. Saavuin myöhään illalla "Kolmen Annan pysäkkeelle" josta Brockenrata viepi Harzvuoren huipulle. Asemasillalla oli kolme tyttöä vastassa, kysyin heiltä leikillisesti, olivatko he nuo kolme Annaa, johon he yhtä leikillisesti myöntyivät; mutta kun kysyin, olivatko he — noita-akkojen maassa kun olin — myös noitia, eivät he yhtä tyytyväisinä tähän vastanneet. Seuraavana aamuna menin Brockenille, jossa Faust ja Mefistofeles kävivät ja jossa noidat varsinkin illalla ja yöllä vasten Vappua peliänsä pitävät. Muuten tuskin maksaa vaivaa sinne mennä — mitään eriskummallista ei siinä ole. Braunschweigin merkillisen ja kauniin kaupungin kautta kiiruhdin Hampuriin ja Lybeckiin ja sieltä Itämeren yli Hankoon ja Turkuun.
Mutta kaikki se kauneus, jonka minulle luonto ja taide tällä matkailu soivat, on oleva verraton valoahjo tulevaisuudessakin, josta säteilee valoa ja lämpöä sieluuni, kun juohdutan muistiini nuo ylevät hetket luonnon ja taiteen suurissa temppeleissä.