Muistelmia matkoilta pohjoiseen ja etelään I

MUISTELMIA MATKOILTA POHJOSEEN ja ETELÄÄN I

Ystäviänsä varten julaissut

N. R. af URSIN

Vaasassa, Antti Hautalan Kirjapainossa, 1904.

SISÄLLYS:

Pohjoismaiden korkeimmasta parantolasta.
Vedi Napoli e poi muori.
Aix-Les-Bains — Mont-Blanc.

Pohjoismaiden korkeimmasta parantolasta.

[Nykyään (V. 1904) löytyy toinen hiukan korkeampi sanatorio Norjassa, jota en tarkemmin tunne.]

I.

Fokstuen 25/8 98. Dovren vuoristossa.

Matkustin laivalla Turusta Tukholmaan. Siellä ostin kierto-piletin Kristianian kautta Otta'n asemalle eli niin pitkälle kuin nykyään pääsee Norjan pohjoisradan läntisellä osalla. Piletin hinta oli koko 872 kilometrin matkasta edes ja samasta verrasta takasin 79 kruunua 80 äyriä toisessa luokassa — joka oli sangen kohtuullista. Jos lähtee Tukholmasta klo 7 esim. perjantai-iltana, voi jo lauvantaina myöhään, ellei poikkea Kristianiaan, olla Ottan asemalla. Täällä söin vaan päivällisen ja kiiruhdin nuo jälellä olevat 61 kilom. määräpaikalleni tavallisella hevoskyydillä. Norjan tiet ovat erinomaiset, mutta hevoset kulkevat hitaasti alasmäkiäkin ja kyytihinta on kallis, noin 2 mk. 40 p. 10:stä kilometristä. Oltuani yötä yhdessä noista Norjan yleensä sangen komeista ja hyvistä kestikievareista tulin seuraavana päivänä klo 1 tienoissa eli vähää ennen päivällistä tänne Fokstuenin Sanatorioon, joka on 991 metriä eli noin 3,200 jalkaa merenpinnan yli. Tie kulki tasaisesti ylöspäin Ottasta pitkin Gudbrandin ylistettyä laaksoa, mutta 10 kilom. ennen kuin tulee perille nousee se melkein äkkijyrkästi pystyyn; Dovren ylänkö alkaa.

Fokstuenin sanatorio sijaitsee Dovren vuoristossa eräällä tasangolla; yltympäri, varsinkin länsi- ja pohjoispuolella kohoavat Norjan tunturimaailman jättiläiset kaikessa loistossaan taivasta kohti: korkeimpien tunturien huiput ja osaksi laidatkin ovat alati valkoisen lumen ja jään peitossa. Näköala Sanatoriosta on sen tähden erinomaisen suuremmoinen, suuremmoisempi kuin mistään muusta Norjan lukuisista parantoloista. Ennen kaikkea vaikuttaa Dovren kaunotar, sen korkein huippu, Snöhättan, mahtavasti katsojaan. Ja kun aurinko iltasin luopi säteensä pilvien läpi tähän maisemaan, syntyy ihmeen kauniita värivaihteluja.

Päättäen Fokstuenin korkeasta asemasta voisi luulla, että ilmanala täällä on sangen kylmää ja koleata. Tosin voi lämpö-mittari illalla, kun päivä on laskenut, joskus osoittaa + 4° C, vieläpä sen allakin, mutta tämä on yleensä poikkeus, sillä tavallisesti on + 15° C ja monasti paljoa enemmänkin. Tänäkin yleensä kylmänä kesänä on ollut, etenkin loppupuolella, monta hyvinkin lämmintä ja herttaista päivää — niin herttaisia, ettei parempaa voi toivoakaan. Skodde'a eli taage'a (sumua) on näillä seuduin hyvin harvoin, paljon harvemmin kuin esim. Gausdalin kuuluisalla sanatoriolla. Merkillinen on muuten luonnon vaihteleva ulkomuoto. Sadan askeleen päässä Fokstuenin portista tapaat monen sylen korkuisen kinoksen ikuista lunta; sen laitoja myöten juoksee Foksan joki ja toisella puolen rantaa rehoittaa kasvullisuus ja koivut levittävät siellä viheriät oksansa! Sille, joka täältä hakee terveyttä, varsinkin hermostuneelle, ei liiallinen auringonpaiste olekaan hyvä; hiukan kylmempi ilma tuon intensiivisemman valon ja kepeältä tuntuvassa ilmassa löytyvän ozonin kanssa vaikuttaa häneen terveellisemmin.

Fokstuenin parantola käsittää neljä päärakennusta. Vanhin niistä on n.s. Platourakennus, joka on saanut nimensä, professori Platoun mukaan; tämä on nimittäin paikkakunnan merkillisin henkilö: hän, hänen sisarensa ja perheensä pitävät ystävällistä huolta siitä ja sen vieraista. Toinen pienempi rakennus on "Palmehuset". jossa ei kuitenkaan ole mitään palmuja, mutta on nimitetty Fokstuenin ensimmäisen vieraan, erään ruotsalaisen kansakoulunopettajattaren mukaan. Sitä paitse löytyy kaksi suurta rakennusta, joista toinen alakerrassa käsittää ruokasalit, toinen seurusteluhuoneet. Valtion telefooni yhdistää kohta Fokstuenin muun maailman kanssa, sähkölennätinasema on peninkulman päässä. Vierashuoneisiin mahtuu yli 100 vierasta. Hinta kaikesta (paitse pesusta) on yhteensä 3 kruunua (= 4 m. 20 p.) vuorokaudessa eli noin puolet siitä, mitä saapi maksaa esim. Gausdalissa. Ruoka on ravitsevaa ja hyvään uneen tuudittaa sinua, iltasin ohi juoksevan Foksajoen kohina, jonka selvään kuulee makuuhuoneeseensa. Ja, vihdoin ei saa unohtaa talon isäntää, hra Anton Sohlbergia! Hän on erittäin ystävällinen ja kohtelias ja koettaa saada jokaiselle täällä olon niin miellyttäväksi kuin suinkin. Olkoon tässä vaan yksi esimerkki hänen ystävällisestä menettelystänsä. Aikomukseni, oli ensin mennä Storlieniin Ruotsissa enkä sen tähden voinut antaa tietoja olopaikastani perheelleni Suomessa niin pian kuin suotava olisi ollut. Pahaksi onneksi joutui vielä vaimoni ensimmäinen kirje matkalla hukkaan. Kävin tästä levottomaksi ja lähetin sähkösanoman varhain eräänä aamuna. Mutta samana päivänä ei tähänkään tullut vastausta. Kun seuraavana päivänä tapasin isännän, kyselin sähkösanomaa: hän ilmoitti silloin, että semmoista ei vielä ollut tullut, mutta omalla kustannuksellaan oli hän minun tietämättäni lähettänyt peninkulman päähän hevosen ja pojan vartomaan, kunnes sähkösanoma tulisi, koska, kuten hän sanoi: "minä huomasin, että siitä olitte jotenkin levoton".

Jos muuten aika uhkaa käydä pitkäksi ja sinä olet metsästäjä, niin heitä pyssy olallesi ja mene ampumaan vesilintuja, joita on hyvin paljon läheisyydessä. Peuroja ja vasta 25 p:stä elok. metsä-lintuja voit myös metsästää. Suuri lauma villejä peuroja nähtiin äsken läheisessä vuoristossa ja toispäivänä lähti täältä nuori Platou niitä takaa ajamaan. — Tahi tee useampien muitten seurassa huviretki 4 kilom. pitkälle Våla järvelle ja kalasta harr- ja örekaloja; kahvi ja ruoka maistuvat erittäin hyvin sen rannalla. Jos olet kasvien kokeilija, niin löydät täältä jotenkin paljon (noin 60-70 lajia) harvinaisimpia tunturikasveja: täällä kasvaa maailman pienin puu, tuumanpituinen Salix herbacea ja nuo sinisilmäiset Gentiana nivalis ja Veronica saxatilis katsovat sinuun niin viehättävän kauniisti, kun kuljeskelet tuntureilla. Voit myöskin retkeillä johonkin Sätern'iin ja juoda nuorta maitoa siellä tahi kävellä Foksajoen "paratiisiin" ja heittäytyä pitkäksesi sen koivistossa, jos vaan tuuli käypi, sillä muuten eivät hyttyset jätä sinua rauhaan. Mutta ennen kaikkea nouse ympärillä oleville vuorille (Smörbollen, Gråhö, Blåhö) ja katsele niiden huipuilta maailman kauneutta! Tahi vielä paremmin älä huoli näistä pienokaisista, vaan tee tuttavuutta suorastaan Dovren kauniimman naisen, Snöhättan kanssa, et unhoita sitä ikipäivinäsi!

Satuin tutustumaan erääseen norjalaiseen tukkukauppiaaseen ja hänen rouvaansa, jotka huviksensa matkustelivat ympäri. Päätimme yhdessä lähteä Snöhättalle. Ei se ole aivan pieni matka. Täytyy ensin vaunuissa ajaa 21 kilom. Hjerkin nimiseen taloon, jota myöskin käytetään sanatooriona; siellä astuimme hevosen selkään, jossa sai istua kokonaista 6 tuntia. Kello 4 1/4 lähdimme Hjerkin'istä, tie oli ensimäisen tunnin kuluessa Trondhjemiin vievää maantietä, mutta sitte kävi se yksinomaan kangasta myöten tullen yhä huonommaksi, monasti oli se ilman oppaan avutta melkein näkymättömässä, seutu kävi yhä autiommaksi. 1/2 8 tienoilla tulimme pienoiseen, matalaan ja kivistä rakennettuun Sätern'iin, Snöhätta näytti olevan aivan lähellä ja kuitenkin oli sinne vielä parin tunnin matka. Sangen tavallinen näköhäiriö, kun kulkee tuntureilla! Hämärä rupesi laskeutumaan seudulle, mitä kauemmas kuljimme; maassa ei näkynyt muuta kuin kiviä, soraa, peuranjäkäliä ja joku katajapensas; taustassa häämöitti Snöhättan loistava lumipeite ja valaisi meidän yksinäistä kulkuamme. Tähdet tuikkivat taivaan laella, täydellinen haudan hiljaisuus vallitsi tuossa kuolleessa luonnossa; ainoastaan Svonjoen kohina muistutti meitä siitä, että eloa oli ympärillämme. Tie kävi leveitten kristallikirkkaitten purojen ja lumikenttien yli, vihdoin katosi se kiviroukkioihin ja illan pimeyteen. Kaikki tämä tekee matkustajaan sanomattoman vaikutuksen, joka ei milloinkaan lähde elävän muistista. Vihdoin viimeinkin oli tie lopussa: olimme saapuneet Reinheim'iin (peurojen kotiin), pieneen sievään rakennukseen, joka suurella vaivalla ja suurilla kustannuksilla (10,000 kr.) oli tehty Snöhättan juurelle. Yksinäinen, ystävällinen mies asuu siinä kesän aikaan, herätimme hänet unesta, hän, valmisti meille aterian ja vuoteet. Kylmyys — toista huonetta, jossa minä makasin, ei voitu lämmittää — ja illan omituinen kauneus eivät sallineet minun maata. Nukahdin kuitenkin pariksi tunniksi, ja kun kello 5 aamulla heräsin, oli aurinko noussut taivaan rannalle kaikessa komeudessaan. En voinut olla kirjoittamatta Reinheimin vieraskirjaan (Vitaliksen mukaan) seuraavat säkeet:

    Står jag om morgon på fjällets topp,
    Af den blånande himmelen krönt,
    Och ser solen i guld och purpur gå opp,
    Jag tänker, hvad lifvet är skönt.

Kello 6 rupeamme nousemaan Snöhättan huipulle, rouva piti matkaa liian vaivaloisena, kun ensin oli noin neljännestunnin voimiansa koettanut. 2 1/2 tuntia kuljimme me, tukkukauppias ja minä ylöspäin täydellisessä kiviroukkiossa (Ur'issa, kuten norjalainen sitä pimittää) — kasvullisuutta ei ollut muuta, kuin jäkälät ja muutama Ranunculus glacialis ja Arabis alpina. Kun matka tuntui liian vaivaloiselta, panimme jollekulle paadelle lepäämään, otimme evästä esille, ja joimme raitista vettä, jota kuulimme lirisevän kivien välistä, mutta jota oli vaikea saada käsiinsä. Vihdoin loppui tuo suunnaton kiviroukhio, tulimme ikuiselle lumilakealle ja puolessa tunnissa pääsimme nyt sitä myöten huipulle. Ja tuolla huipulla (2,300 metrin korkeudessa) mikä äärettömän suuremmoinen näkö! Yltympäri komeita; valkopäisiä tunturihuippuja meidän allamme. Snöhätta oli kuin mahtava ruhtinatar, joita nuo suuret jättiläiset kaikessa nöyryydessä palvelivat! Norjan suuremmoinen luonto astui koko ylevyydessään silmiemme eteen! Vuorien juurella oli sininen lampi ("kedelen"-kattila), sen toista puolta reunustaa autio musta maa ja toista taas kiiltävä suunnattoman suuri lumikenttä, joka nousee Snöhättan tuonpuolista rinnettä myöten ylöspäin. Pilvet kulkevat lammen yli ja heijastuvat sen siintävään pintaan:

— — "jag ser på molnens tåg, hur ledda af en, osedd Rand, de växla i din våg".

Kaikki on niin sanomattoman kaunista! Kaikki näkyy niin selvästi, ainoastaan muutamat korkeat huiput eivät tahtoneet, kuin ihanat, kainot immet ainakin, näyttäytyä koko alastomassa kauneudessaan, vaan loivat ympärilleen hienon, läpikuultavan kooilaisen hunnun!

Tuuli oli huipulla läpitunkeva. — puolen tunnin perästä astuimme alaspäin. Ei ole meneminen liian lähelle reunaa: ehkä joku lumikappale lohkeaisi ja veisi rohkean yrittelijän, kuten kerran Göteborgs Randelstidningenin toimittajan pojan, kapteeni Hedlundin, syvyyteen ikuiseen lepoon! Kello 9 olimme tulleet huipulle, kello 11 olimme taas Reinheimissä: ääniämme oli kauan kuultu, mutta mahdotonta eroittaa meidät kivimöhkäleitten välistä.

Kun tulimme Hjerkiniin, valokuvattiin meidät hevosen selässä ja siinä puvussa, jossa olimme nousseet vuorelle. Se on hauska muisto tältä matkalta, mutta verrattomat ovat ne kuvat, jotka hautaan asti ovat mieleeni painuneet tästä matkasta.

Tämmöinen voi eläminen olla Pohjoismaiden korkeimmassa parantolassa. Jokainen viepi sieltä kotiinsa koko sylillisen terveyttä ja — unohtumattomia, haihtumattomia muistoja.

II.

Fokstuen kesällä 1902.

Väsyneenä useampien vuosien ponnistuksista ja työstä päätin lähteä uudelle virkistysmatkalle Fokstueniin pienen kuudenvuotiaan poikani kanssa. Eräänä lauvantai-iltana kello 10 j.p.p. lähdimme Turun yläsatamasta ja junan saavuttua kello 11 kävi matka ala-satamasta länttä kohti. Meidän piti saapua päivällisaikana Ruotsin pääkaupunkiin. Mutta sallimus oli toisin määrännyt. Jo kello 4 vaiheilla aamulla seisahtui laiva — merimatkojen vanha vihollinen, sumu, oli meidät yllättänyt. Seitsemän tuntia seisoimme hiljaa, silloin loppui nähtävästi kapteenin kärsivällisyys. Ensimmäinen perämies lähti parin miehen kanssa veneellä tiedustelemaan seutua, tuli hyvällä mielellä takasin, kaikki oli muka selvällä: voimme hyvin lähteä liikkeelle. Matkustavaiset olivat hekin hyvällä mielellä, kun pääsimme pälkähästä. Kuljimme noin 10 minuuttia, seisoin poikani kanssa aivan etukannella ja tähystelin sumun läpi — silloin tuntui kauhea sysäys koko laivassa ja etupuoli alkoi arveluttavasti kallistua toiselle kyljelle. Olimme sattuneet karille. Kiiruhdin toiselle puolelle, peläten, että laiva laskisi täydelleen vasemmalle puolelle veteen. Poikani oli aivan ihastuksissaan, mutta muut sangen totiset: oli niitäkin, jotka olivat olleet Bore I haaksirikossa ja ennustivat samaa kohtaloa. Mutta miehet tulivat kohta ylös ruumasta ja ilmottivat, että plootut olivat eheät. Rautainen emäpuu oli vaan kolahtanut kalliota vastaan, siinä kaikki. Kauan seisottuamme pääsimme arvion mukaan 1/2 tunnin päähän Söderhamnin majakasta, kun taas sumu kävi niin paksuksi, että täytyi lakata kulkemasta: mutta kun ei ankkuri saavuttanut pohjaa lähti aluksemme, koneen seisahduttua, tuulen ajeltavaksi Itämerelle etelää kohti. Vihellettiin joka viides minuutti, ettemme törmäisi yhteen jonkun toisen laivan kanssa — pari kiitikin ohitsemme, kuten tuo lentävä hollantilainen ennustaen pahaa. Mutta kun vinha tuuli myöhään sunnuntai-iltana haihdutti sumun, huomasimme, että olimme joutuneet melkoisen matkan etelään väylän aukosta, ei aivan pitkälle eräästä suuresta laivasta, joka kahdeksan päivää ennen sumussa oli joutunut karille hylyksi. Kello 2 vaiheilla yöllä saavuimme vihdoin Tukholmaan iloisina siitä, että olimme päässeet suuttuneen merijumalan käsistä.

Seuraavana päivänä lähdin pohjoista kohti; ensin keski-Ruotsin viljavien vainioitten ja suurten kartanoiden ohi, sitte muuttui seutu jylhemmäksi ja autiommaksi, kunnes Jemtlandin lumivuoret tulivat näkyviin ynnä Åren ja Storlienin sanatooriot.

Juna ähki eteenpäin Störelveniä myöten Trondhjemlahtea kohti, jossa rauhotettu ejderlintu uiskenteli rannikolla ja lukemattomia lohiverkkoja oli näkyvissä. Luonto oli suuremmoinen ja ylentävä; sillä Trondhjemlahti on sekä laaja että mahtava muodostuksiltaan. Trondhjemin kaupungin varsinaisena vetovoimana on ja tulee aina olemaan sen ihana tuomiokirkko, joka aikoinaan oli Pohjoismaiden komein ja suurin kätedraalikirkko ja vieläkin on ihmeen kaunis. Viisi kertaa on tuli maan tahi taivaan puolelta hävittänyt tätä mahtavaa temppeliä, jonka pituus, kun se oli valmiina ja eheänä (vv. 1248-1328) oli 324 jalkaa ja leveys 124 j.; siinä oli 316 ikkunaa, 3,360 pilaria, 40 korkeata veistokuvaa ja 343 pienempää, alttaria oli ainakin 25. Se on enimmäkseen tehty vuolukivestä (klebersten, engl. soapstone) ja tämä, kun on suhteellisesti pehmeätä, on tehnyt mahdolliseksi koristaa kirkkoa erinomaisen runsaasti. Alkuperäinen yksinkertaisempi kirkko oli romaanilaista tyyliä, mutta kun kirkko v. 1152 muuttui arkkipiispan kirkoksi ja ponteva Eystein tuli v. 1160 hiippakunnan hoitajaksi, rakennutti hän sen uudestaan osaksi vanhalle perustukselle kauniiseen gootilaiseen malliin, joka silloin tunkeutui Ranskan maalta Englantiin ja täältä Norjaan.

Trondhjemin kirkkoa on ruvettu uudistamaan vuodesta 1869; Trondhjemin kunta ja valtio uhraa siihen noin 80-100,000 kruunua vuosittain ja eräs "premielotterie" on tuottanut 1/2 miljoonaa. Rahoja siihen tarvitaankin, kun ottaa huomioon, miten hienosti ja taidokkaasti tehtyjä kaikki pienet koristukset ovat olleet, joita nyt löydettyjen kappalten mukaan uudestaan muovaillaan. Korkeakuori ja sen alapuoli ynnä poikkilaiva ovat jotenkin kunnossa, mutta tuon suuren temppelin länsiosa eli varsinainen pitkälaiva, joka kuitenkin kaikesta päättäen oli sen komein osa, on vielä aivan keskeneräinen. Kun kaikki on valmista, on varmaankin Trondhjemin entinen katedraali Euroopan kauneimpia temppeliä; nytkin se tekee katsojaan mahtavan vaikutuksen. Läksin Trondhjemista sillä tunteella, että olin nähnyt jotain, joka ei hevin mielestä haihdu.

Olisin voinut ehtoolla lähteä Trondhjemistä Kristiansundiin ja Moldeen, mutta silloin olisi paljon jäänyt yön kuluessa näkemättä. Matkustin sen takia sieltä varhain aamusella ja ihailin Norjan mahtavia kalliorantoja ja Atlantin merta. Poikkesin Kristiansundissa alkuperäisestä matkasuunnitelmastani, lähdin Battefjordin perukkaan ja sieltä hevosella Fanefjordiin, jonka rantaa pitkin tie kulkee 2 peninkulmaa. Tämä rantatie on kerrassaan ihana; Hjelsetista asti on se kokonaan molemmin puolin istutettu komeilla, hienoilla puilla ja toisella puolen rantaa on pitkä jono lumisia jäävuoria. Erinomainen kontrasti! Vihdoin tulee Molden pieneen kaupunkiin. Sieltä on kolmen tunnin matka yli vuonon ja vuonoon: suunnattoman korkeita, kohtisuoria rantavuoria: — tulemme sitte pieneen rantakylään Veblungsnäs'iin. Ja nyt samaa luontoa edelleen: tie luikertelee syvän syvässä laaksossa Raumajoen rantaa myöten, silmä tuskin kantaa ylös molemmin puolisten vuorien huipuille. Vaengetinderna, Troldtinderna, Romsdalshorn, kaikki seisovat ne tuolla koko majesteettisuudessaan — ihminen on niin pieni näitten luonnon jättiläisten vieressä. Ja sitte nuo ihmeen ihanat kosket, kuten esim. Slettafosen ja, jos mahdollista, vielä ihanammat vedenputoukset aina vuorien huipuilta saakka, Mongefosen, Brudeslöret (= morsiushuntu), kun vesi sulaa tuntureilla ja heittäytyy uhkarohkeasti alas niiden huipuilta sillä seurauksella, että se hajoaa hienoihin vesipisaroihin, jotka useimmiten, kuten viime mainittu, tosiaan ovat morsiushunnun kaltaisia. Tuskin voi nähdä mitään kauniimpaa kuin näitä vesihuuruja, kun ne kimmeltelevät auringon paisteessa! Matka määräpaikalle on pitkä, mutta tämmöisen suuremmoisen luonnon helmassä se tuntuu lyhyeltä: elämän jokapäiväisyys haihtuu, tuntuu ihan kuin olisi puoleksi jumalien seurassa.

Tulemme vihdoin Domasiin, jossa usein tapaa monta suomalaista. Mutta siellä on vielä liian alhaista viipyäksemme kauemmin. Pyrimme korkeammalle; tie nousee melkein pystyyn; neljän kilometrin kuluessa nouset 350 metrin korkeuteen, ja vähän lisää, niin olet Pohjoismaitten korkeimmassa sanatooriossa, Fokstuenissa.

Moni pysähtyy alemmalla laaksoissa, lukemattomissa parantoloissa, mutta se, joka tahtoo tosiaan raitista tunturi-ilmaa, hän pyrkii, kuten minä, tänne, jossa ikuisen lumen peittämät vuoret ympäröivät Dovren ylänköä. Ilman eron huomaa silloin, kun Domasestakin nousee tänne. Meidän lääkärimme pelottavat kyllä joskus pyrkimästä näin korkealle, mutta ken on näistä pelottamisista huolimatta noussut nauttimaan Dovrefjeldin läpipuhdasta, kirkasta ilmaa yhdeksi kesäksi, hän ei sitä kadu ikinä. Ja hän saapukoon tänne samaa tietä kuin minäkin; ei hän tule sitäkään katumaan. Luonto palkitsee häntä pitemmästä matkasta ylevällä kauneudellaan.

Olen lyhyesti kertonut nämä matkamuistelmani sillä nimenomaisella tarkotuksella, että ne houkuttelisivat yhä enemmän kansalaisia hakemaan terveyttä Fokstuenin suurenmoisesta luonnosta ja mielen ylennystä Norjan korkeilta tuntureilta, mahtavilta koskilta ja syviltä, viheriöiviltä laaksoilta.

Vedi Napoli e poi muori.

I.

Venezia 20/6 03.

Tuo italialainen sananparsi; "näe Neaappeli ja kuole sitte" oli jo vuosikausia, kaikunut korvissani, mutta turhaan olin odottanut tilaisuutta voidakseni muuttaa tämän unelmani todellisuudeksi. Hain sitä varten erityistä matkarahaa; pyyntö hylättiin. Hain taas kasvatusopillista matkarahaa, sain kouluhallituksen yksimielinen suosituksen, mutta, senaatti katsoi minut sittenkin ansaitsemattomaksi. No niin — mene sittenkin, kuului sisällinen ääni ja minä läksin matkalle.

Asia oli sitä paitsi siten, että matka ei ollut missään tapauksessa tarkotettu yksinomaan huvitukseksi. Roomassa alkaa kesäkuun 22 p. arkeolooginen kurssi, joka myös ulottuu Pompeijiin. Kukaties ei semmoista tilaisuutta enää tarjoudu sinulle, ajattelin minä — ja seurassa on aina hauskempi ja hyödyllisempi tutkia muinaisjäännöksiä, varsinkin kun oli johtamassa eteviä tiedemiehiä, muun muassa entinen studiokumppalini Mommsenin seminaarista vv. 1880 ja 1881, prof. Chr. Hülsen.

Kesäkuun 6 p:nä otti meidät — erään suomalaisen maisterin ja minut — "Per Brahe", vastaan viedäksensä meidät Itämeren aaltojen yli Lybeckiim. Tämä reitti on parempi kuin toinen Tukholman ja Trelleborg—Sassnitzin kautta, koska tämä viimemainittu tulee melkoista kalliimmaksi. Meno- ja paluumatka Turusta Lybeckiin toisessa luokassa, etuhytissä, ei koko kesäpurjehduksen aikana maksa enempää, kuin 52 markkaa 50 p. — joka tosiaan on tavattoman halpaa.[Nykyään (1904) on hinta korkeampi.]

Kun k:lo 6 paikoilla i.p. saavuimme Hankoniemen satamaan, ilmoitettiin meille, että me kyllä saisimme olla maalla kolmanteen laivasoittoon saakka, mutta jos toisen soiton perästä menisimme laivaan, emme enää saisi palata maihin. Tämä, pikku seikka ei kuitenkaan millään tavalla häirinnyt niitä juhlallisia tunteita, jotka valtasivat meidät, kun jätimme oman maamme rannikon ja yöpuolella "Hangon silmän" tuikkiessa ja suojellessa meitä lähdimme Itämeren aavalle ulapalle, jota me jo Bellevuen ravintolasta olimme koko majesteettisuudessaan ja mahtavuudessaan ihailleet.

Ilma oli kaunis ja pitkällä laivamatkalla tutustuvat melkein kaikki helposti toisiinsa, muodostaen niin sanoakseni yhteisen vellamolaisen perheen; Aika kuluikin hauskasti — silloin tällöin valtasi minut kuitenkin kotoisten muistojen kaiho. Tuonnempana kiihtyi tuuli ja laiva rupesi kiikkumaan, kuitenkaan ei yhtäpaljon tietysti kuin eräs avonainen pieni purjevene, joka Saksan puolelta purjehti Möenin saarta kohti. Kapteenimmekin arveli, että hänkin olisi peloissaan tuommoisessa purtilossa keskellä Itämerta kovassa tuulessa, kun ei voi istua muuten kuin öljyvaatteissa eikä päivällä ehdi maalle.

Lybeckin kaupunki oli meille vanha tuttu, niin ettemme siellä liioin viipyneet. Kävimme vaan järjestämään piletti- ja raha-asiamme. Mutta siinä kohtasikin meitä heti vastuksia. Säästääkseni aikaa olin kirjeessä Piehl ja Fehlingiä pyytänyt Hamburgista hankkimaan minulle kiertopiletin Italian itärajalle ja taas sen länsirajalta Geneven, Pariisin ja Brüsselin kautta takasin. Mutta kun tulimme satamaan, ilmoitettiin heti minulle, että nyt oli jo Italiakin yhtynyt kiertopilettirayongiin ja kun en ellut maininnut kirjeessäni Italian paikkoja, joissa aijoin käydä, täytyi heidän jättää piletti ottamatta. Ei muuta kuin muuttaa matka ja lähteä Hamburgin kautta Berliiniin. Mutta ennenkuin lähdimme Lybeckistä, sattui matkakumppalilleni vielä suurempi ikävyys. Hän oli ottanut mukaansa yksinomaan Suomen rahaa ja se oli vaihdettava eri maitten rahoiksi, kuten minunkin vekselini, joka oli osotettu "Lybecker Privat-bank'ille". Kun minun asiani oli toimitettu, kävi hän vaihtamaan rahansa. Vaihdettiin kaikenmoiseksi rahaksi, loput oli annettava Saksan rahassa. Kun olimme jo lähteneet pois ja käyneet muualla, huomasi kumppalini, että nuo 1,000 Saksan markkaa (= 1,240 Smk.) olivatkin jääneet saamatta. Riensimme takasin, pelkäsimme pahinta, ainakin että meidän pitäisi odottaa, kunnes kassööri oli laskenut päiväkassansa. Mutta kun hänelle esitimme asiamme, hän vaan hymyili (arvattavasti säikähtyneille kasvojemme ilmeille) ja ojensi meille nuo 1,000 Saks. markkaa. Tämä saksalainen pankki-rehellisyys ansaitsee tosiaan mainitsemista. Jos olisimme särkeneet rahat jossakin tavallisessa "Wechslergeschäftissä", olisi luultavasti käynyt toisin. Asiaa ei arvattavasti olisi "muistettu"; muistin huonoutta tämmöisissä asioissa olemme usein matkallamme saaneet kokea — se korjautuu vaan sillä, että pitää silmät auki.

Ikävä oli, että olimme luvanneet ottaa vastaan Berliinissä ja ohjata asuntoon pari turkulaista tyttöä, jotka olivat saksan kieltä melkein taitamattomia ja ensikertalaisia Saksassa. Emme olleet päättäneet lähteä Hamburgiin ennen kuin erosimme niistä, emmekä enää niistä selkoa saaneet. Hamburgin kaupunki oli siinä osassa, missä me kuljimme, tavattoman kaunis: komeat rakennukset seisoivat keskellä puistoja, niiden edessä on erittäin ihania kukkais-laitteita, aivan kuin Göteborgin ylimystökortteleissa. Menimme pienellä höyrylaivalla Alsterin yli Hamburgin komeimpaan ulko-ravintolaan, luonnonihanaan Färhaus'iin, jossa usein on soittoa, ja jonka ympäri tätä kuulemaan kokoontuu suunnaton joukko pieniä veneitä, täynnä iloista kansaa.

Vielä samana päivänä, oltuamme vaan muutamia tuntia Hamburgissa, jatkoimme matkaamme Berliiniin. Matkan varrelta en muista mitään erityistä paitsi Bismarckin mausoleumin Friedrichruhe'n tilan kohdalla: se oli rakennettu maalaiskirkon ulkomuotoon eikä tarjonnut mitään kauneutta ohikiitävälle silmälle; näytti yhtä kylmältä kuin itse rautakansleri eläissään. Paljon hauskemman näön tuottivat silmälle nuo äärettömät viljavat lakeat ja rehevät pyökkimetsät.

Berliinin kaupunki oli meille vanha tuttu — olinhan minä siellä ennen elänyt yhteensä noin 2 1/2 vuotta — emmekä sentähden sielläkään viipyneet. Kävin hommaamassa saksalaista painosta "Työväenkysymyksestä Suomessa", jonka eräs saksalainen oli ottanut kustantaaksensa, sekä semmoista katsomassa, joka 20 vuoden kuluessa oli lisää tullut. Siinä suhteessa mainitsen ensin uuden suuren "Gewerkschaftshaus'en", jossa on 48 ammattikunnan kokoushuonetta, 5 suurempaa salia, (yksi 1,500 hengelle) ja useampia "Herbergiä", joissa työkansa saapi, kuten hotellissa, huoneita 25 p. — 1:50 p. maksusta. Sitä paitsi on kylpylaitos, kirjastohuoneita y.m. Koko laitos on maksanut noin pari miljoonaa Saksan markkaa, mutta tuntui kuitenkin siltä kuin olisi "Folkets hus" Tukholmassa ollut sievempi ja siistimpi. Gewerkschaftshausissa tutustuin persoonallisesti Saksan yleisen ammattilaisten lehden päätoimittajaan, P. Umbreitiin, jonka kanssa olin ollut ahkerasti kirjevaihdossa ja joka oli pienenläntä, mutta älykkäännäköinen mies, sekä muutamiin muihin järjestyneen työväestön luottamusmiehiin. Ravintolassa söin hyvää ja maukasta hanhipaistia päivälliseksi. Mielihyvällä kävimme myös tuossa komeassa pergamolaisten kuvien museossa, jota ei vielä viime kerran Berliinissä käydessäni ollut, vaan nuo etevät taideteokset olivat "vanhan museon" lattialla ja ainoastaan n.s. Zeus ja Ateena ryhmät olivat pystyssä "Rotundassa". Nyt olivat ne saaneet arvokkaan tyyssijan jäljitellyn "ara maximan" ympäri ynnä muut löydöt Pergamon klassillisesta maasta. Miten paljon enemmän ylevää kauneudentuntoa valuukaan noista rikkonaisista taidemurusista kuin koko Wilhelm suuren mahtavasta monumentista jalopeuroineen ja kanuunoineen joka nurkassa, vaikka se onkin Begas'en tekemä!

En voinut olla käymättä katsomassa "Nationalgalleriassa", vaikka aikaakin oli vähän, tuon suuren luonnontulkitsijan Arn. Böcklinin tauluja, joita siellä on useampia (Selbstporträt, Die Insel der Seligen, Frühlingstag, Pietà, Qvellennymph, An Meeresbrandung, Eremit) sekä mainion Ad. Menzelin osaksi jo ennestään tunnettuja maalauksia (Tafelrunde, Flötenkonsert, Walswerk y.m.) monesta muusta puhumatta. Aivan uusia taideteoksia oli siellä myös useampia, esim. ruotsalaisen Zorninkin heleävärinen, silmiä melkein häikäisevä "Maja", oikea "puhuva" todistus luministien erinomaisesta taidosta "maalata" eikä vaan piirustaa värillisesti.

Useampia rutontapauksia oli Berliinissä juuri meidän siellä ollessamme eikä sekään meitä siellä juuri pidättänyt. Menimme jo seuraavana päivänä toisen vanhan tuttavan luo, Dresdenin taidekaupunkiin; Kumppalini kehotuksesta rupesimme asumaan n.s. Hospiziin Zihzendorfstrassen varrella ja siellä oli meillä erittäin hyvä olo 2:50 Saks. markasta huonetta kohti. Pistäydyimme Albertiniumissa, jossa tarkemmin tutkimme antiikin originaaliteoksia (mainitsen vaan kauniin herkulaanumilaisen naisen, lemniläisen Ateenan ja sievät terrakottakuvat Tanagrasta jä Myrinasta). Emme myöskään voineet olla pistäytymättä Zwingerin suureen taulukokoelmaan, vaikka sen jo ennestään tunsimme, ihaillaksemme maailman suurimpien mestarien kuuluisimpia teoksia, varsinkin sixtiinilaisen madonnan taivaallisen ihania kasvoja ja viattomia enkeleitä. Brühlsche Strasse'lla oli paraikaa suuri, lähes 600 numeroa käsittävä saksilainen taidenäyttely; johon möi pilettiä elävä sixtiiniläinen madonna, suloisesti hymyilevä, kauniin nainen, minkä minä pitkään aikaan olen nähnyt. Hän olisi epäilemättä ansainnut tulla oven sisäpuolelle marmoriin veistettynä Prellin Afroditen ja Seffnerin Evan viereen, tuo mustakutrinen Evan tytär!

Kävisi lukijalle pitkäksi kuulla pelkkiä nimiä kaikista noista kauneuden ilmiöistä, jotka astuivat silmieni eteen. Ehtoolla olimme oopperassa kuulemassa Luciaa ja Donizettin kauniita säveleitä. Sangen omituisen vaikutuksen teki minuun tämä ooppera Dresdenissä, jossa Gironin ja Louisen rakkauden draama vähän aikaa takaperin näyteltiin niin surullisella loppukohtauksella sekin. Hauskemmalle tuulelle tuli taas, kun sai nähdä suruhäytelmän loputtua suuren "Tanzidyllin" jaapanilaisen teehuoneen edessä. Seuraavana päivänä läksimme Dresdenin kodikkaasta kaupungista; juna kiiti kohta Sächsische Schweizin kauniitten seutujen läpi basalttimuodostuksineen, viheriöitsevine kukkuloineen ja keskiaikaisine linnoituksineen, jotka, kuten usein tämmöiset "Raubburgit" riippuvat vuorien rinteillä, niinkuin jotkut ryöstölintujen pesät kallioitten rotkoissa. Paikottain rientää junamme vähä väliin tunnelien läpi, jotka kuuluvat olevan erittäin sopivia, kun tahtoo rankaisematta suudella kaunista vastapäätä tahi vieressä istuvaa tyttöä. Tätä tilaisuutta ei tiettävästi kuitenkaan käyttänyt naimaton matkakumppalini, vaikka minä kyllä asiasta huomatin, hän kun koko ajan näyttäytyi yhtä vakavaksi tässä suhteessa kun Jooseppi Potifaarin vaimon edessä.

Ja sitte me muutamien tuntien perästä saavuimme tuohon monessa suhteessa niin merkilliseen Pragiin, jossa vanhaa ja uutta sekaantuu yhteen kummallisessa sekasotkussa. Läksimme kulkemaan noita mutkaisia katuja myöten, kävimme Teinkirkossa, jossa Tyko Brahe lepää ja Wallensteinin vanhemmat (hautakivi on tsekin kielellä!) ja käännymme kuuluisaa juutalaista kaupunginosaa kohti. Likaisuus ja epäsäännöllisyys, jotka yleensä ovat Pragissa vallalla, kävi täällä aivan silmiin pistäväksi. Saavuimme sokkeloiseen katujärjestöön — muutamat kadut olivat sangen kapeat, yksi, jolla kuljimme, ei ollut leveämpi kuin sateenvarjostimeni pituus. Sieltä ulostultuamme tarjoutui eräs mies ystävällisesti oppaaksi; emme heti häntä ajaneet tiehensä, olin niinkin kohtelias, että maksoin hänen edestänsä limonaadilasinkin, koska hän hankki minulle tilaisuuden ensi kerran puhua italian kieltä erään akan kanssa. Mutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä, sillä kohta huomattiin, että mies olikin veijari ja nyt olimme pälkähässä. Yleensä en ole missään tavannut niin tungettelevia oppaita kuin juuri Pragissa — tuskin he löytävät vertaistansa Italiassakaan. Kohtelias tervehdys ja jos siihen vastaa, on niistä pääsemättömässä. Täytyi vihdoin hosua tuo äsken mainittu mies melkein väkisin luotamme. Mutta tämä taas teki, ettemme sinä iltana, perjantaina, tulleet juutalaisten kuuluisalle hautausmaalle, koska oli varma, että tuo mies meitä siellä vaanisi, emmekä tahtoneet olla missään tekemisissä enää hänen kanssansa. Ja siitä johtui sitte eräs toinenkin seikkailu, vieläpä vaarallinenkin; josta kerron tuonnempana. Läksimme nyt tallustamaan Karlbrücken yli, jolla kolmikymmenvuotisen sodan aikana ruotsalaiset ja Pragin ylioppilaat taistelivat ja josta pyhä Nepomuk syöstiin alas Moldaun jokeen, koska tarun mukaan hän ei tahtonut ilmaista kuningas Venzeslawille, mitä hänen puolisonsa hänelle, rippi-isälle, oli uskonut. Sen toisessa päässä tapasimme koko jonon nuoria katolilaisia pappeja, joiden tylsissä katseissa selvästi oli luettava uskonkiihkoa ja henkistä orjuuden tuntoa. Muuten huomasimme monessa paikassa, että nyt olimme katolilaisessa maassa, varsinkin alituisesta ristinmerkin tekemisestä, kun käytiin noitten lukemattomien "pyhien" kuvien ohitse. Illempänä nousimme Laurenzbergille, suurimmaksi osaksi hammasradan avulla, ja katselimme 385 metriä meren yli kohoavasta Pentzin tornista Pragia ja sen ympäristöä, muun muassa "valkoista vuorta", jossa tuo suuri tappelu kolmikymmenvuotisen sodan alussa suoritettiin. Sangen ystävällinen torninvartija selitti meille kaikki, mitä tahdoimme tietää. — Seuraavana päivänä kuljimme kaupunkia katsomassa, olimme Strahowin premonstratenser luostarissa silmäilemässä "hakkapeliittien" suuren vastustajan Pappenheimin hautaa, mutta Dürerin kuuluisaa "Rosenkransfestiä" emme saaneet nähdä (vasta Wienissä siitä jäljennöksen) koska priori oli kaupungille lähtenyt ja ottanut avaimet mukanansa. Soitimme myöskin kolme kertaa päästäksemme suureen kirjastoon, mutta pater, kirjastonhoitaja, oli kai nukkunut, — sillä kotona hän oli — tahi oli hän ehkä viinikellarissaan maistamassa rypäleen "jumalallista" nestettä kuten Grützner niin mainiosti on kuvannut — ei hän ainakaan meille aukaissut. Yhtä turhaan kävimme taidekokoelmahuoneustoon Rudolfinumiin — siinä korjailtiin ja se oli sen takia suljettu. Parempi onni oli Rathhausissa, jonka seinän ulkopuolella on melkein samallainen kello kuin Lybeckin Marian-kirkossa: vissillä kellonlyönnillä tulevat apostolit esille ja kumartavat, jonka ohessa vielä kukkokin kiekuu.

Hradshinin kaupunginosassa katselimme korjauksen alaista goottilaista doomia ja linnassa oli vielä se huone entisessä kunnossaan, josta nuo kaksi kuuluisaa raatiherraa heitettiin ulos ikkunasta — ensimmäinen aihe kolmikymmenvuotiseen sotaan. Täältä saavuimme erittäin hupaiseen paikkaan, tuon kuuluisan Wallensteinin (oikeastaan Waldsteinin) palatsiin, jossa vielä hänen jälkeläisensä asuvat. Siellä huvitti minua erittäin eräs luola jäljitellyineen stalaktiittipylväineen katossa, jossa Wallenstein kylpi — ammeen rikkoivat kuitenkin ruotsalaiset soturit — ja josta johti käytävä yläkerrokseen vastaanottohuoneeseen. Tämän yläpuolella taas oli ennen se tähtitorni, jossa tuo taikauskoinen sotaherra Senin avulla tutki tähtien ennustuksia. Hauska oli myös toisessa huoneessa nähdä täytettynä Wallensteinin sotahepo, joka ammuttiin hänen altansa Lützenin tappelussa ja kuva hänen ihmeen ihanasta tyttärestään, Max Piccolominin morsiamesta, tuosta "kauniista Theklasta", kuten Schiller häntä nimittää.

Käytyämme loistavassa Nicholaskirkossa ja Nostiz'in taulukokoelmassa, jossa on Dürerin, Rubensin ja Rembrandtin tauluja pistäydyimme tavattoman komeaan museorakennukseen, jossa muun muassa on Gustaf Aadolfin miekka ja suuri, kaunis kuvakokoelma, (myös useampia meteorikiviä). — Illalla ajoimme Pragin haute volée'n kokouspaikkaan Baumgarten'in kauniiseen puistoon, jossa on korsoajoa ja soittoa melkein joka päivä. Sieltä koetimme vihdoin päästä tuolle ylempänä mainitsemalleni juutalaiselle hautausmaalle. Sen läheisyydessä jo tuli meitä vastaan koko joukko juutalaisnulikoita, jotka tarjosivat palvelustansa ja huusivat niin, ettei voinut kuulla, mitä ne oikeastaan sanoivat, kun toinen kiljui yhtaikaa kuin toinenkin. Hosuimme ne luotamme ja kävimme lähemmäksi. Vastaan tuli eräs juutalainen, ilmotuksensa mukaan hautausmaan kaitsija, joka ilmoitti, ettei voi katsoa sitä lauantaina, koska on juutalaisten sabatti. Sen tiesimme jo ennenkin. Mutta olimme kuitenkin lähteneet sinne siinä luulossa, että voisimme jollain tavalla saada sitä edes kaukaa katsoa. Pyysin aukaisemaan porttia, kun korkea aitaus esti mitään näkemästä. Mutta siihenkään ei kaitsija suostunut, ehdotti, vaan; että me astuisimme läheisen rakennuksen ylikertaan, josta voisimme nähdä edes jotain. Arkailematta menimmekin sinne, vaikka ainakaan minä en ole tottunut luottamaan tuntemattomiin ihmisiin. Katsoimme vähän aikaa ja kun aloin palata, ilmestyi eteemme vieras mies, joka vei meitä rappusia myöten alas. Kaitsija alkoi myös kulkea samoja rappusia. Mutta vähän kulettuamme huomasin, että olimme joutuneet aivan toiseen käytävään, joka yhä vaan — pimeni! Silmänräpäyksessä kiiruhdimme samaa tietä ylös, asetuin jyrkästi käskevällä äänellä kaitsijan eteen ja huusin: "ulos", muuten olin valmis hyppäämään toisen kerroksen ikkunasta alas. Hän pyysi anteeksi — ei muka tuntenut taloa, viereinen naapuri, vaikka oli tervehtinyt tuttavallisesti asukkaita ja heidän kanssansa vaihtanut katseita. Mutta minä olin vakuutettu, että olimme päässeet melkoisesta vaarasta ja nähtyäni uloskäytävän, laskin helpotuksen hengähdyksen. En tullut pitkään aikaan oikein entiselleni. Iltasella joimme teetä eräällä kauniilla saarella Moldauin keskellä.

Sunnuntaiaamuna menimme matkalle Wieniä kohti. Prag on jotenkin täydellisesti tsekkiläinen kaupunki, paljon suuremmassa määrässä kuin Helsinki on suomalainen. Raitiovaunujen osotteet ja katujen nimet ovat yksinomaan tsekinkielisiä — seikka, joka suuresti kaupungin mutkikkaisuuden kanssa yhteydessä vaikeuttaa vieraan kulkua. Mutta saksankielellä pääsee kaikkialle; alempi kansa puhuu kuitenkin monasti hyvin virheellistä saksankieltä.

Matkamme Wieniin kulki viheriöitsevien vuoriseutujen läpi. Tiellä näki kivihiilikaivoksia ja tiilitehtaita sangen paljon. Brünnin seudulla oli kymmenkunta noita tunneleita, jotka minuun vaikuttavat melkein yhtä ikävästi kuin Zolaan. Vihdoin suuria lakeuksia (m.m. Wagramin, jossa tuo suuri tappelu oli) ja Wien häämöttää jo edessämme "an der schönen blauen Donau". Vesi Donaussa huomattiin kohta aivan toisenlaiseksi kuin siniseksi, mutta tuo iloinen kaupunki oli tosiaan "schön", paljon kauniimpi kuin Berlin, Dresden ja Prag, sen huomasimme kyllä, kun kuljimme illempana katsomassa sitä Opernringin, Burgringin, Franzensringin ja Schottenringin kohdalla. Mikä joukko komeita palatseja ja kirkkoja, Ferstelin, Schmidtin y.m. taideluomia! Ja sitte nuo kauniit Rathauspark, Volksgarten ja Stadtpark, muista puhumatta. Viime mainitussa tapasimme joukon hienosti veistettyjä patsaita, kuten Schubertin ja Makartin, tuoksuvia ruusutarhoja ja sievän lammen, jossa uiskenteli joutsenia majesteettisessa rauhassa; rannalla seisoi edessämme haikara, joka nähtävästi sen toimista päättäen ei ollut pienin filosoofi lintumaailmassa. Oli tosiaan hauska istua siinä ja nauttia luonnon kauneutta sekä seurata eläinten moninaista elämää!

Ja Prateria ei saa unohtaa, kun on kysymys iloisesta Wienistä. Asuimme juuri sen edustalla ja astuimme sen takia jo samana iltana, kun tulimme Wieniin, sitä katsomaan. Prateri on suuri, komea puisto, Berliinin Thiergarteniin verrattava; sen "hienommassa" osassa käypi Wienin ylimystö itseänsä ja hevosiansa näyttelemässä, toisessa osassa näkyy melkein yksinomaan "kansaa" — tämä on n.s. Wurstelprater. Kävimme sielläkin, otimme osaa kansan huvituksiin ajamalla hirveän lohikäärmeen vetämissä vaunuissa pimeään luolaan. Saimme nähdä vuorenkääpiöitä, Punahilkan, purkautuvan Vesuvion, jääkarhuja ja vihdoin saavuimme — helvettiin pirujen keskelle ja sieltä onnellisesti ylämaailmaan takasin.

Kun seuraavana aamuna klo 1/2 9 astuimme tuohon komeaan gootilaisdoomiin, Stefaninkirkkoon, oli siellä juuri jumalanpalvelus ja kirkko valaistu. Se teki sen vielä komeammaksi. Eri kuoreissa polvistuivat useammat uskovaiset; jotka kirkkoon tullessaan heittivät oven vieressä seisovasta astiasta pyhää vettä päällensä ja sitten hartaasti ottivat osaa jumalanpalvelukseen, jonka 5 pappia alttarilta toimitti komeissa puvuissa. Meidän käveleminen edes takaisin ei heitä häirinnyt; he rukoilivat yhtä hartaasti kuin ennenkin, välittämättä meistä vähääkään. Omituista oli täältä tulla toiseen kirkkoon, kapusiinien, sillä sitä voi varsinaisesti nimittää kuolleitten kirkoksi. Sen maanalaisissa holveissa makaavat nimittäin itävaltalaisen keisarihuoneen monet jäsenet, suuressa komeassa sarkofaagissa Maria Theresia ja viimeisetkin, tuo kaunis Elisabeth, jonka kirstun edessä seisoi valkonen, kukkiva lilja; ja aivan hänen vieressään hänen onneton poikansa Rudolf, molemmat lukuisain seppeleitten peittäminä. Kuten muistettaneen kuoli jälkimäinen rakkauden seikkailussa: luotettava kertomus tästä tapauksesta lienee se, että Rudolf oli rakastunut Vetseraan, joka, vaikka olikin kihloissa toisen kanssa, vastasi tähän rakkauteen; Meyerlingin linnassa ampui V:n sulhanen Rudolfin, tämän ajutantti sulhon ja Vetsera myrkytti itsensä. Niin tuo kaikkivaltias rakkaus, luonnon mahtavin voima, lopetti tässäkin kolmen rakastavan elämän! Kaiholla seisomme hänen ja hänen murhatun äitinsä hautakirstujen edessä. Mutta tuo ystävällinen paatteri vaatii jo meitä menemään, jotta voisi sulkea holvin, jossa onneton äiti ja ehkä vielä onnettomampi poika lepäävät sukunsa keskuudessa. Isä ja puoliso elää vielä — ijäkäs keisari Franz Joseph.

Kävimme katsomassa hänen kesälinnaansa, Schönbrunnia, jossa tuo vanha keisari kesäisin asuu. Puisto on linnan edustalla leikattu Versaillen jäykkään tyyliin — selvää väkivallan tekemistä luonnolle — linna ei ole ulkopuoleltaan minkään näköinen. — Paljon on tuo ijäkäs hallitsija saanut kokea. Vähän aikaa sen perästä kun oli astunut valtaistuimelle, pelastui hän eräästä murhayrityksestä ja Maximilianpalatsille rakennettiin sen johdosta n.s. Votivkirche, kauniimpia kirkkoja, mitä olen nähnyt, sekä ulko- että sisäpuolelta gootilaiseen tyyliin: varsinkin voittavat sen ikkunain lasimaalaukset hienoudessa ja suuruudessa suuren kilpailijansa, Stefankirkon.

Keisarin asuntoa kaupungissa, Hofburgia, emme huolineet katsoa sisäpuolelta; ainoastaan aarrekamarissa pistäydyimme, jossa muun muassa säilytetään keisarinna Elisabethin tosiaan erinomaiset pää-, kaula-, ranne- ja rintakoristet: kauniimpia jalokivitaideteoksia tuskin on löydettävissä, se on ehdottomasti myönnettävä, vaikka on sääli, että tämmöiset äärettömät rikkaudet makaavat hyödyttöminä, kun suuri kansa tarvitsee leipää. Mutta, kuten sanottu, äärettömän kauniita, eikä vaan kallisarvoisia, ne olivat! Mahtoivat suurestikin koristaa tuota ihmeen kaunista ruhtinatarta!

Ja nyt vielä muutamia sanoja lisää Wienin taiteesta ja taiteen luonnista. Jo seuraavana päivänä tulomme, perästä koetimme päästä Wienin hovioopperaan, jossa esitettäviin Wagnerin Lohengriniä, mutta turhaan. Ainoastaan 7 Smk:sta ylöspäin oli pilettejä, emmekä tahtoneet niin kalliita paikkoja ostaa. Vasta Aida Oopperaan saimme paikan neljännelle riville neljästä Smk:sta kappale. Esiintyi muun muassa oopperan "kunniajäsen" hra Winkelmann Radamesene, ja niin kaunista tenooria en ole vielä kuullut. Hän huudettiinkin erään näytöksen perästä noin kymmenen kertaa esille. Egyptiläistä loistoa oli kolmannessa näytöksessä yltä kyllin: noin 300-400 henkilöä oli yhtaikaa näyttämöllä, mitä komeimmissa puvuissa. — Olen jo puhunut Wienin suuremmoisista rakennuksista; mikä erotus esim. Wienin ja Pragin yliopistorakennusten välillä: jälkimäinen melkein semmoinen kun se oli silloin kun se rakennettiin v. 1348 ja toinen koko korttelin käsittävä loistorakennus marmoriportaineen ja torneineen joka nurkassa. Parlamenttirakennus oli yhtä komea, rakennettu puhtaaseen antiikiseen, kreikkalaiseen tyyliin ja koristettu sekä sisältä että ulkoa kreikkalaisilla jumalankuvilla. Mutta tässä, jos missään voi syyllä kysyä, mitä on esim. Poseidonilla tekemistä itävaltalaisen edustajahuoneen kanssa, ellei mahdollisesti joskus heittääksensä vettä noitten kiivaitten ja riitelevien edustajain yli! Aivan paikoillaan on, varsinkin tämmöisissä tapauksissa uudemman taiteen vaatimus, että rakennuksen tyylin ja ulkomuodon tulee olla yhteydessä sisällyksen kanssa. Wienin suurimmat taidekokoelmat ovat Hofmuseum ja Lichtensteingallerie. Molemmissa on tavaton joukko taideteoksia. En tahdo väsyttää lukijaa niiden luettelemisella. Edellisessä on useampia sieviä antiikisiä originaaleja (esim. vallan eheä Siegerstatue vaskesta) ja taideteollisuuskin on hyvin edustettu: erityisesti herättivät minun ihailuani ne serviisikalut, jotka Maria Teresia sai isältänsä, kun meni naimisiin, vaikka ne olivatkin barokkityyliä, hyvin kaunis oli varsinkin eräs kannu, tehty puhtaasta kullasta, kuten useimmat muut myötäjäiskalut. Norsun luusta oli erittäin hienoja teoksia. Samoin mainioita leikkauksia buxbaumista, tuosta kovasta puusta. Kalliita kiviä oli äärettömän paljon, m.m. eräs smaragdikivi, nyrkinkokoinen, joka maksaa 1 milj. Smk. — Vanhempaa maalaustaidetta sai nähdä paljon (Raphaelin Madonna im Grünen, Correggion Jupiter ja Io, Fra Bartolomeon Simeon ja Kristus temppelissä, Palma Vecchion "Violante" ja Tizianin Danae ynnä Madonna mit Kirschen, Dürerin Anbetung der Dreifaltigkeit ja Rubensin muutamat taulut ovat etevimmät); uudemmasta maalaustaiteesta tekivät minuun pysyvimmän vaikutuksen Lindenschmidtin Vilhelm v. Oranienin murha, Payerin Nie Zurück, (pohjoisnapamatkue). Marschahin Maisema (hienoa "Luftmalereita!"), Defreggerin das letzte Aufgebot, Matejko'n der Reichstag zu Warschau 1773, R. von Hannenin kaksi maisemaa (erinomaisia "Stimmungsbilder"). — Paljon kaunista oli myös katsottavana Lichtensteingalleriassa, joka ehkä on maailman suurin yksityinen taidekokoelma; mainittakoon vaan Rubensin kaksi poikaa sekä Rembrandtin suloinen sisar ja oma muotokuva, jossa valo niin kauniisti heijastaa samettivaipalle ja oikealle poskelle; puhumattakaan Andr. del Sarton, G. Renin, Halsin, Hobbeman, Ruysdaelin, Everdingenin ja Gainsboroughin sievistä teoksista. Olen ehkä jo rasittanut lukijaa pelkillä nimillä — suotakoon se minulle anteeksi, kun kauneus nimien takana vielä niin elävästi kuvastuu mielessäni!

Jätimme Wienin kiiruhtaaksemme Veneziaan, tuohon upeaan laguunien kaupunkiin. Vähän kulettuamme alkoivat taas tunnelit, yksi oli 1 1/2 kilometrin pitkä — melkein lukemattomat, ja viaduktit, kahdessakin kerroksessa; juna kulki suuresti ylöspäin erityisen vuoriveturin kuljettamana ja edessämme oli mitä ihanin vuorimaisema, jossa jättiläisvuoret ja syvimmät laaksot vaihtelivat. Kolmen tunnin perästä olimme tulleet Semmeringin kuuluisalle ylängölle. Mikä suuremmoinen panoraama! Ja sitte yhä vaan samaa ylänkömaata; siellä täällä joku keskiajan ritarilinna ja Tarvis'en seudulla kohotti vihdoin ensimäinen jäävuori valkoista huippuaan taivasta kohti. Mutta, se oli totta, vielä merkillisempi ilmiö oli kiihko melkein kuin pilvissä 1,800 metrin korkuisen vuoren huipulla — pyhiinvaelluspaikka katolisille uskovaisille; niin, mikä kumma, jos herran temppeli tuossa puhtaassa korkeudessa taivasta lähempänä kuin muut houkuttelisi luoksensa kaikkia hartaita sieluja. Tulimme Pontafelin asemalle — pieni joki — ja me olimme Italian pyhässä, mutta kuten heti näimme, köyhässä maassa. Vielä ylänköä, vielä parikymmentä tunnelia, sitte Italian lakeus, Udinen ja Trevison kaupungit — vihdoin tuo kauan kaivattu "Adrian meren kuningatar", "la bella Venezia". Olimme tulleet siihen kaupunkiin, jonka kauneus ei laskenut luotaan lord Byronia eikä Richard Wagneria ja me kiiruhdimme sen syliin, mieli täynnä kummallisia selittämättömiä tunteita.

II.

Capri 9.7.03.

Kauniissa Venetziassa! Hurmaavan kauniissa tosiaankin! Ihana on Paolo Veronesen jumalatar Venetzia dogepalatsin katossa, mutta monta vertaa ihanampi todellinen Venetzia koko luonnollisessa ylevyydessään! Nouse esim. Giorgio maggioren kampanilaan (kellotorniin) ja sinä näet osan maallista paratiisia! Näet canale granden majesteettisesti kiemurtelevan talorivien läpi, jotka kaikki ikäänkuin Vellamon ihanat neidot nousevat meren syvyydestä ihailemaan taivaan sineä. Tuossa on Vendramin-Calergin komea renessanssityyliin rakennettu palatsi, jossa Richard Wagner veti viimeisen hengenvetonsa, tuossa Pesaron upea talo, sekin samaa tyyliä ja tuossa taas Foscarin venetzialaiseen gotiikkiin valettu palatsi, jossa kerran asui yksi Venetzian tarmokkaimmista dogeista, ja ennen kaikkia, ihmeen kaunis Cà Doro, jonka nimi mielestäni olisi kirjoitettava Cà d'oro (kultainen huone) ylevän ihanuutensa takia, ja lukemattomia muita komeita palatsia canale granden varrella. Ja saman kanavan alussa häämöttää Maria della Saiute kirkon puhtaat piirteet ja mahtava kappeli! kaiken tämän ympäri laguunien auringon valossa kiiltävät aallot ja Italian hymyilevä taivas!

Mutta taivas ei hymyillyt, kun saavuimme Venetziaan, sillä oli pimeä keskiyö. Pohjolasta tulevalle on outoa tämä etelän pimeys; Suomen ihanat kesäyöt, jolloin valo hallitsee melkein koko vuorokauden ja linnut laulavat rakkaudenlaulujansa lehdikossa, kun päivä varhain nousee vuoteeltansa ja levittää kultaiset säteensä yli kauniin isänmaan — ne yöt eivät saavu tänne etelään. Ne ovat pohjolan kauneus, helmivyö Suomiäidin kauniilla otsalla. Mutta kun palajan takasin, silloin on hän tuo rakas äiti yhtä pimeä kuin etelän hurmaava kaunotar!

Tuntui hiukan omituiselta, melkein pelottavalta saapua tuon kaunottaren luo ihan pimeässä — onhan se vaarallista noin antautua tuntemattomalle kaunottarelle. Emme yhtään tietäneet, minne meidän gondolieremme meidät vei, vaikka kyllä olimme määränneet matkan loppumaalimme. Himmeästi tuikkivat lyhdyt kanavoitten laidoilla, siellä täällä torkkui joku ihminen ylimenopaikoilla; muuten olisi vaikka voinut luulla, että se oli Kaaron, joka vei meidät manalan aavoille kentille Styx-jokea myöten. Gondola kiiti melkein äänettömästi eteenpäin canale grandella, sitte poikkesi se syrjäisille kanaville, jossa tuntui vielä oudommalta ja autiommalta — vihdoin noin 3/4 tunnin perästä saavuimme hotellimme rantalaiturille.

Seuraavana päivänä otimme gondolan koko päiväksi ja lähdimme ensin Maria formosan kirkkoon katsomaan sen kallista aarretta, Palma Vecchion Santa Barbaraa. Aina siitä asti, kun minä olen osannut taideteoksia ihailla, on tämä kuva ollut minun erityisen ihailuni esineenä: niin täyteläistä, niin ylevän, melkein miehuullisen kaunista, ja samalla niin vienon ihanaa naista tuskin missään muualla saa nähdä. Kauan seisoin tämän pyhän neitosen edessä, melkein rukoukseen vaipuneena; vaikeaa, kovin vaikeaa oli siitä erota. Koko Italian matkan ajaksi oli pyhä Barbara valanut sieluuni kauneutta — koko elinajaksi. Laimealta näytti Giovanni Bellininkin kaunis Madonna Barbaran vieressä Zaccarian kirkossa, jonne sitte menimme. Katsottuamme Arsenalissa muun musssa dogien komeata juhlalaivaa (bucenteroa) nousimme maalle Giardino publicossa, Venetzian kauniissa julkisessa puistossa; jossa eteläiset puut, palmut, akaasiat y.m. keskenänsä kilpailevat; Kahden grafofoonin soidessa, joista toinen edusti mies- ja toinen naisääntä; joimme kahvia palmujen varjossa, astuimme taas gondolaamme ja lähdimme kiikkumaan laguuneilla Lidoa, Venetzian ulkosatamaa kohti. Sanomattoman nautintorikas matka! Istuimme gondolassa baldakiinin alla, vienot tuulenpuuskat puhaltelivat ympärillämme ja lievensivät muuten painostavaa kuumuutta, takanamme ja edessämme maallisen paratiisin kauneutta ja tultuamme Lidoon, aava Hadrian meri, äärettömänä, loppumattomana!

Paluumatkalla poikkesimme San Lazzaron armenilaiseen luostariin, jossa on suuri kirjapaino, 36 eri kieltä varten. Ystävällinen diakooni näytti meille kaikki ja lahjotti malleja luostarin komeasta armenialaisesta kuukauslehdestä. Katsoimme muitakin hienoja julkaisuja — oli siinä Pietari suurikin Suomen rannikolla — ja silmäilimme kirjastoa, jossa Lord Byron oppi armenian kieltä Veneziassa ollessaan samalla aikaa kuin hän täysissä, ehkä liiankin täysissä siemauksissa nautti Venetzian kauneudesta ja etenkin sen kauniista naisista. Kirjotimme nimemme vieraskirjaan uuden rubriikin alle (Finlandia), sanoimme herttaiselle paterille jäähyväiset ja palasimme kaupunkia kohti.

Seuraavana päivänä kiiruhdimme jo varhain siihen paikkaan, jotaa A. Springer nimittää maailman ehkä kauneimmaksi rakennustensa puolesta, Markustorille. Totta tosiaan: vähälle alalle on saatu mahtumaan maailman kauniimpia rakennuksia. Jos asettuu piazza di San Marcon länsipuolelle ja luo katseen molempien procuratsien ohi, joissa on suunnattoman suuri joukko hienoja kauppapuoteja täynnä ylellisyystavaroita, kohtaa se Markuskirkon suuremmoisen fasaadin ja osan Dogepalatsin komeasta rakennuksesta. Ja kun siitä siirtyy l'orologion edustalle, on näköala vielä vaikuttavampi: vasemmalla tuo komea Marcuskirkko ja Dogepalatsi, oikealla Sansovinon ihmeen kaunis Libreria (kirjasto) puhdasta renessanssityyliä ja edessä meri, tuo kaunis, ihana laguunimeri ja sinitaivas kaiken yläpuolella. Unohtumaton muisto jääpi mieleen tästä ihanasta paikasta.

Sekä Markuskirkko että Dogepalatsi puhuvat Venetzian entisestä suuruudesta. Astukaamme jälkimäiseen vaan hetkeksi. Joka paikka siellä on muistoja täynnä, kaikkialla myös Paolo Veronesen ja Tizianin mestariteoksia. Me kuljemme sen salin läpi, jossa suuri raati piti kokouksiansa, toisessa otti doge ja hänen kollegionsa vastaan vieraat lähettiläät ja valmisteli ehdotuksia suurelle senaatin istunnolle — täällä on katossa Veronesen mitä ihanimpia maalauksia, etenkin itse Venetzian kuva. Tulemme siihen saliin, jossa nuo kymmenen inkvisiittoria istui ja vihdoin siihen, jossa nuo kolme "capi", inkvisiittorien päämiehet hallitsivat. Venetziassa oli, kuten tunnettu, ylimysvaltainen hallitus päässyt huippuunsa keskiajalla; turhaan koettivat tarmokkaammat doget saada muutosta toimeen. Vielä nytkin näytettiin meille esim. tuon lauluissa ylistetyn Marino Falieron maanalainen vankila, jossa hän odotti kuolemaansa itse dogipalatsissa, ja se paikka, missä nuo onnettomat vangit hirtettiin maan alla, verenvuotokolot ja aukko, josta ruumis heitettiin kanavaan "huokausten sillan" (ponte dei suspirij) alla; Mahtava oli kerran Venetzia, mahtava suuren kauppansa kautta; suurimman mahtavuuden hetki oli epäilemättä, se, joka on kuvattuna suuren raadin salissa: vanha doge Enrico Dandolo kruunasi neljännen ristiretken aikana Balduinin bysantiinilaisen valtakunnan keisariksi! Kävimme katsomassa tuon kerran mahtavan dogen asuntoa, joka kruunasi keisareitakin; alakerrassa oli hyvin yksinkertainen kahvila ja yläkerrassa istui nainen ja kaksi miestä korttia pelaamassa! Sic transit gloria mundi! Niin maailman mahtavuus häviää!

Venetzian suurimmat taideteokset ovat joko hajallaan useissa kirkoissa tahi Accademian pinakotecassa. Kiidimme gondolassa kirkosta kirkkoon. San Sebastianossa ihailimme P. Veronesen Esterintarua katossa (Esterin kruunaus vallan mainio), Frarikirkossa Tizianin Pesaron madonnaa ja hänen komeaa Itävallan keisarin kustantamaa hautakuvaryhmää — Tizian itse ihanassa kokokuvassa ja ympärillä hänen pääteoksensa — sekä Canovan viehättävää hautaa, jonka edessä eri sukupolvet surevat poismennyttä mestaria; Mahtavasti vaikutti myös Tizianin 89 vuoden iässä maalaama Maarian ilmestys, jossa enkeli on niin kaunis, San Salvatore kirkossa; San Giovanni e Paolossa monta hautapatsasta ja kopiokin Pietari martiiran taulusta, joka v. 1867 paloi poroksi Rosarion kappelissa. Suuremmoiset ovat myös viime mainitun kirkon lasimaalaukset. Ja Colleonin erinomainen ratsupatsas sitte kirkon ulkopuolella, joka on niin realistisen todellinen, että ei parempaa voi nähdä, Verroccion kuuluisa mestariteos. Muita uudempia patsaita on Venetziassä monta, mutta paraimpia, mitä milloinkaan olen nähnyt, on Garibaldin, suuren kansallissankarin Giardino publicon laidassa: siellä hän seisoo niin lempeästi katsovana luonnollisen kalliokiven huipulla, alempana yksi noita kuuluisia garibaldisteja ja yltympäri pieni lampi ja istutuksia.

Olimme jalkasinkin kulkemassa Venetziassa varsinkin tutustuaksemme hiukan varsinaisen kansan elämään. Huomioon astuu heti, ettei, säätyerotus Veneziassa näy olevan täysin niin suuri kuin monessa muussa paikassa Italiassa — ehkä tilan puutteesta. Sillä paljon liikkumisalaa mannermaalla ei ole: kadut ovat suunnattoman kapeita (lukemattomien siltojen yhdistämiä) ja tämä vie eri kansanluokat lähemmäksi toisiaan. Elämä kaupungissa on, kuten Italiassa yleensä, sangen vilkasta, kaikki kaupittelevat tavaroitaan korkealla äänellä — mies se, joka kovemmin jaksaa huutaa, lapset juoksevat jaloissa, tekevät kaikellaisia kuperkeikkoja ja pyytävät siitä viisipennisen, tytöt iskevät silmää ja varsinaiset kerjäläiset — niitä on Italiassa lukemattomia joukkoja — keksivät jonkun joutavan palveluksen saadaksensa nekin viisipennisen ja, elleivät mitään keksi, pyytävät he kursailematta, kunnes ajaa ne luotansa. Mutta ellei ota liiaksi lukuun näitä puolia ja luonnollista viekkautta, kun on kysymys raha-ansiosta — siinä he ovat häikäilemättömät — ovat italialaiset herttaisia ja ystävällisiä, vieläpä oikein sympaattisiakin. Kysyin esim. eräältä vanhalta muijalta, joka ilmoitti, että hänellä oli 6 tytärtä: "Ovatko ne kauniita?" ja hän vastasi oikein herttaisella, sydämeen käyvällä hymyllä: "no niin, ennen kaikkia ovat he hyviä." Semmoinen on tämä merkillinen kansa yleensä: rahanhimoinen (etenkin köyhyytensä takia, sillä köyhä se on, vaikka luonto sen ympärillä hymyilee, hymyilee niin suloisesti), venyttelevä ja viekas, mutta sydämmessään herttainen, hyväntahtoinen; vilkas ja elämänhaluinen; tuskin voi ymmärtää, mitenkä tuo suuri pessimisti Giacomo Leopardi on voinut syntyä Italiassa, ellei muistaisi, miten suuressa kurjuudessa varsinainen kansa elää. Kun me sunnuntaina kuljimme Giardino publicosta riva degli schiavonia pitkin Markustorille, silloin saimme oikein nähdä tuota mylleröivää kansanelämää, joka niin suuresti poikkeaa meidän kansamme esiintymistavasta.

Pistäydymme myöskin katsomassa, mitenkä nuo kuulut venetsialaiset korulasit valmistetaan ja sormien näppäryys — kaikki on nim. käsiteollisuutta — oli vallan hämmästyttävä. Komeimmat lasitavarat valmistuvat melkein silmänräpäyksessä. Yhtä taidokasta tekoa olivat Jesurumin nypläystyöt, joita tekee ent. kuningatar Margheritan alotteesta monta kymmenkuntaa köyhää tyttöä, vaikka ei voi kyllin ihmetellä, että niin paljon työtä — usein kuukausien — pannaan jonkun hienon pitsikauluksen valmistamiseen.

Laskimme vielä pitkin tuota komeata canale grandea, katsoimme sitä taloa, missä Giordano Bruno, tuo. "rakkaudesta hehkuva panteisti", paavin polttama, asui ja missä Byron kirjoitti Don Juanin, — itse Venetzian suurin Don Juan, sekä Marino Falieronsa, ja nousimme maalle Accademia di belle arti'ssa jossa me ihailimme niin monta suurta taideteosta. Lionardon luonnoksia hänen pyhään ehtoolliseensa, Bellinin madonnoja ja Tizianin Johannes Kastajaa erämaassa, hänen suloista pienen Maarian temppeliin käyntiänsä ja ennen kaikkea Tizianin suuremmoista "l'Assuntaa" eli neitsyt Maarian taivaaseen lähtöä, yhtä taiteen ylevimmistä luomista, joita milloinkaan on nähty. Sieltä suureen kansainväliseen taidenäyttelyyn — liian myöhään sinä päivänä ja seuraavana täytyi meidän jatkaa Roomaan, että tulisi sinne oikeaan aikaan, sillä arkeologinen kurssi alkaisi kesäk. 22 p:nä. Täytyipä mennä yönkin läpi ja jättää Florenssi paluumatkalle. Höyrylaivalla — ei ollut enää aikaa käyttää noita romanttisia gondoleja — läksimme asemalle, vuokrasin patjan ja jotenkin hyvin nukuttuamme saavuimme mainitun päivän aamulla Florensiin ja k:lo 1 päivällä tuohon maailman pääkaupunkiin — ikuiseen Roomaan!

III.

Kummallista! Olinko tosiaan Roomassa, tuossa kerran niin mahtavassa kaupungissa, joka muinoin levitti valtansa yli koko tunnetun maanpiirin. Ciceronin, Caesarin, Auguston, mutta myöskin Caligulan, Neron ja Domitianon Roomassa! Miten mahtavasti sykki sydämmeni tätä ajatellessani! Ja kuitenkin kuinka kummallista. Kun tulin edeltäpäin määrättyyn hotelliini, miten paljon mahtavammin sykki taas sydämmeni, kun ovenvartija ojensi minulle kirjeen omaisiltani, jossa sain tietoja kotimaastani ja rakkaimmiltani. Eläköön Suomi! Klo 5 oli jo orienteeraava esitys Roomasta ja sen muinaisjäännöksistä Monte Pinciolla mahtavien Feenikspalmujen ja sypressien varjossa. Monte Pincio on hyvin kaunis puisto, täynnä marmoripatsaita Italian suurista miehistä, osaksi Aurelianon kuuluisan muurin reunustama. Ennen siinä oli Sallustion, historioitsijan ja Lucullon, imperatorin puutarhoja. Illempänä pistäydyimme erääseen kirkkoon, joka oli juhlallisesti valaistu. Ja sitte nukuimme väsyneinä ensimmäisen yön Roma aeternassa.

Tohtori Amelungin sangen taitavalla johdolla tarkastimme seuraavana aamuna Kapitoolisen musein taideteoksia. Mainitsen näistä vaan muutamia eteviä: juopunut vanha akka, joka autuaallisessa ilossaan pitää kiinni viinipullosta, Eros ja Psyche erittäin suloisessa, ensimmäistä lempeä todistavassa asennossa, eräs Venus (capitolinus), jonka koko ruumis, mutta varsinkin selkäpuoli, on sangen kauniisti muovaeltu, Perseus ja Andromeda-relieffi, Endymion, kaksi Kentauria, (Amor selässä, vanhempaa tämä nähtävästi vaivaa, nuori taas on siitä hyvin iloinen), Kresilaan Amazooni, Praxiteleen Satyyri, kuoleva Gallilainen ja useampia roomalaisia keisarikuvia ja muita kuuluisia miehiä (Sokrates, Scipio, Corbulo). Luennon perästä katselimme entistä Tabalariumia, yhtä niitä sangen harvoja rakennuksia, jotka ovat jälellä Rooman tasavallan ajoilta. Myöhemmin menimme skandinaavilaiseen yhdistykseen vieraiksi — mutta sen enempää emme tulleet siellä käyneiksi.

Juhannus-iltana samana päivänä oli suuri juhannusjuhla. Varsinainen kansa viettää tätä juhlaa Giovanni in Laterano kirkon edustalla myöhään illalla läpi yön. Päätimme käyttää tätä erinomaista tilaisuutta saadaksemme nähdä varsinaisen kansan elämää, mikäli siitä yleensä lyhyessä ajassa selkoa saapi. K:lo 9 tienoilla ajoimme paikalle. Heti kohtasi meitä semmoinen kansantungos, että oli vaikea päästä läpi ja huuto ja kiljunta, jommoista en milloinkaan ole kuullut ihmiskurkuista lähtevän. Poikanalikat olivat erinomaisessa toiminnassa. He juoksivat sinne tänne, huusivat minkä jaksoivat, lauloivat ja kilistelivät savikelloja. Yksi heistä toitotti torvella aivan erään ruotsalaisen rouvan korvaan niin voimakkaasti, että korva melkein meni umpeen. Kaupiteltiin kinkkuja ja muita, enimmäkseen öljyssä valmistettuja ruokia, valmistettiin jäätelöä laulun säestyksellä y.m. — Sanalla sanoen melu ja rähinä oli sanomaton, suurempi kuin milloinkaan muuten Italiassa, jossa totta tosiaan kansa ainakin osaa huutaa. Mekin innostuimme (!) niin, että kilistimme kellojamme italialaisten korvia vastaan, josta he kylläkin hämmästyivät, mutta myös makeasti nauroivat. Kaikki tämä tapahtui soihtujen ja valoaurinkojen valaistessa paikkaa: kansan riehuna sai siten vielä omituisemman värityksen. Paluumatkalla kotiin poikkesimme ravintolaan juodaksemme kupin teetä — lukemattomien kaupustelijoitten joukossa saapui sinne myös nainen, lapsi sylissä, joka niin suloisesti oli nukkunut äitinsä olkapäälle, sillaikaa kun tämä 10-11 välillä, ehkä puolen yötäkin kaupitteli sanomalehtiä. Kuva tunkeutui syvälle sydämmeeni. Ostin lehden, se maksoi 5 penniä; annoin 5 penn. lisään: "per la bambina" (pikku tyttöä varten); "grazie, signore" (kiitoksia, herra), sanoi nainen sydämmellisellä äänellä jä herttaisella katseella. Se oli köyhyyden kiitos varakkaammalle sydämmen pohjasta. Rakas lukija, tämä pieni kohtaus on minun hauskimpia muistoja Rooman kansanelämästä. Menimme nukkumaan, mutta nukkumisesta ei tullut paljon, sillä melu kesti läpi koko yön aamuun saakka.

Seuraavana päivänä oli meillä sangen hauska matka Tivoliin. Tiellä poikettiin n.s. Hadrianon huvilaan, jonka samanniminen rakennushaluinen keisari teetti itsellensä. Tässä hän etenkin jäljitteli monta paikkaa, jotka hänen laajoilla matkoillansa häntä miellyttivät, mutta tästä nyt vaan rauniot ovat jälellä (teaatteri, Tempe-ja Canopus laaksot, kirjastot y.m.). Ja sitten me vihdoin saavuimme Tivoliin (Tiburiin), jonka läheisyydessä Horatsiolla oli huvila: "sit meæ sedes utinam senectae!" Katselimme ihastuksella noita muinaisuudessakin kuuluisia vesiputouksia ja n.s. Sibyllan ympyriäistä temppeliä ja koska päivä oli herttainen, läksin ruotsalaisen ystäväni, toht. Bergmanin kanssa uimaan; ensi kerran Italiassa — Aniojokeen; aivan poikien tavoin riisuimme vaatteet rannalle jä hyppäsimme jokeen, kun italialaiset eivät ole ymmärtäneet laittaa edes yksinkertaisia uimakojujakaan, vaikka he muuten tietävät, miten rahoja voi saada ulkomaalaisilta. Sireenan ravintolassa, kauniit putoukset silmiemme edessä, söimme ensimmäisen yhteisen päivällisemme, johon myös luennon pitäjä, toht. Amelung oli pyydetty; yhdessäolo oli sangen vilkas ja hupainen. Monen monta puhetta pidettiin (Amelungille, Bergmanille, kurssin toimeenpanijalle, suomalaisille, toivotun pohjoismaalaisen arkeologisen institutin perustamiselle Roomassa y.m.) — aika kului pian ja lähtö oli käsissä. Oli niin hauska ("sireeni lienee meidät lumonnut"), että suurin osa ei ehtinyt viimeiseen iltajunaan, vaan heidän täytyi ajaa osa matkasta vaunuilla Roomaan. Ehtoolla pistäydyimme vielä komeaan Lorenzo-kirkkoon, jossa viimeistä edellinen paavi Pio nono, "världens sista påfve, du", kuten Topelius saneli, lepää yksinkertaisessa ruumisarkussa, ja kauniilla hautausmaalla sen likeisyydessä. Viimeinen käynti sinä iltana oli tuossa entisessä kuuluisassa praetorianein leirissä, jotka niin monta Rooman keisaria asettivat valtaan ja myöskin syöksivät valtaistuimelta, tahi oikeammin vaan sen edustalle, sillä, kun minun piti astua sisään vahdista välittämättä, esti minut siitä päättäväisesti, mutta sangen kohteliaasti eräs kuninkaallinen sotamies, ilmoittaen, ettei käynti ollut luvallinen, koska tuo entinen leiri oli tavallinen kasarmi. —

Kuumuus vaivasi meitä koko ajan; sekä päivällä että yöllä. Unikin oli sen mukaan, kun aamulla välttämätön vaatekappale oli aivan märkä. Jano päivällä oli ainakin minulla melkein sietämätön, jonka matkoilla koetimme sammuttaa jos jollakin, appelsiineillä, vedellä, missä sitä oli saatavissa ja, vaikka olen raittiusmies; välistä viinilläkin. Muuten olisi nääntynyt. Mutta innostus pani meidät unohtamaan pienet kärsimykset. Saimmehän suunnattoman paljon nähdä ja kokea. Ja se oli suuri pääoma koko elämälle, suurempi kuin moni puusta katsoja aavistaakaan.

Koitti 25 p. kesäkuuta. Amelung vei meidät n.k. konservatorion palatsiin Kapitoliolla. Uudet kauneudenkuvat! Silmiemme eteen aukenivat muun muassa oikea Anakreonin kuva, runoilijan, joka niin herttaisesti on laulanut viinistä ja rakkaudesta; kauniin Amazoonipää, mikä on olemassa; lysippolainen hevonen, ja ennen kaikkea tuo kuuluisa naarassusi (Romulon jä Remon imettäjä) sekä suloinen poika, joka on kyyristynyt jalkansa yli vetääkseen siitä ulos jonkun piikin.

Äkkiä ilmestyi nyt vanha studiokumppalini Mommsenin seminaarista, prof. Hülsen, ja selitti meille perinpohjaisesti eräälle suurelle seinälle kiinnitetyn n.s. "Forma urbis Romae", vanhan niin sanoakseni Rooman kartan (w. 203-211), joka on tehty Agrippan kuuluisan kartan mukaan. Ainoastaan pieni osa 1,050 löydetystä kappaleesta oli ehditty kiinnittää seinään. — Ehtopuolella johti meitä taas Hülsen, Rooman topografian paras tuntija nykyään, Colosseumin, maailman suurimman teatterin raunioilla, eikä ole kumma, että ne tekivät Goetheenkin niin mahtavan vaikutuksen, kun hän niitä katseli kuutamossa, jolloin ne oikeastaan ovat katsottavatkin. 50,000 ihmistä (eikä 87,000, kuten yleensä ilmotetaan) mahtui tähän istumaan ja katsomaan joko gladiaattorien ja marttyyrein taistelua keskenänsä tahi petojen kanssa. Edellinen huvi loppui jo 405, jälkimmäinen Totilaan aikoina ja tuota mahtavaa rakennusta käytettiin sitte moneen tarkoitukseen, esim. salpietaritehtaaksi, joten se pääsi osaksi rappeutumaan. Mutta ajan hammas ei ole sittekään jaksanut järsiä tuota jättiläistä maahan, suuri osa on vielä pystyssä ja paljon rahaakin on sen pystyssä pysyttämiseen pantu,: esim. paavi Pio VII antoi noin puoli milj. mkaa. Ja hämmästys, minkä tämä rakennus katsojassa vielä tänäkin päivänä herättää, kasvaa ehdottomasti, kun tietää, että se on rakenneltu valmiiksi ainoastaan 9 vuodessa (71-80 j.Kr.). Lopuksi selitti meille Hülsen vielä Konstantinon triumfikaaren ja sen merkilliset vaiheet, jotka melkein viittaavat varkauteen.

Olimme väsymättömiä näkemään ja kuulemaan, vaikka seurassamme oli 7 naistakin. Jo seuraavana aamuna jatkoi Amelung taideteosten näyttämistä museo nazionalessa. Heti käytävässä kohtasi: meitä taulu, joka: muutamia vuosia sitten löydettiin Tibervirrasta ja jossa kerrotaan keisari Auguston toimeenpannusta satavuotisjuhlasta: siinä sanotaan nimenomaan että "carmen composuit Q. Horatius Flaccus". Se on juuri hänen tunnettu "Carmen secularensa".

Varsinaisissa huoneissa koko komeudessaan Winckelmannin, Goethen ja Schillerin ihailema Juno Ludovisi, joka vieläkin tekee mahtavan vaikutuksen, vaikka sen maine meidän aikoinamme nähtävästi (ehkä ilman syyttä) on hiukan himmentynyt: — ovathan sen kasvoissa — ylevyys ja lempeys aivan erinomaisella tavalla yhdistetyt. Siellä istui sotajumala, Amorin valtaamana ja katsoo kaipuulla eteensä; päättäväisesti on gallialainen iskenyt miekkansa oman vaimonsa kupeesen ja työntää nyt sen omaan rintaansa uhkarohkeasti, katsoen, ylöspäin ikäänkuin hän tahtoisi sanoa, että hän ennen kuolee vaimonsa kera kuin antautuu viholliselle… Tuossa keskellä lattiaa polveutuu kuuluisa "Subiacon poika" kellertävästä marmorista, joka on valmis vastaanottamaan jonkun pallon tahi ehkä torjuu (Ganymeedena), Jupiterin häneen iskevää kotkaa — pää ja osa käsivarsista ovat poissa niin, ettei voi saada toiminnasta täyttä selkoa, mutta jälelle jäänyt ruumis on ihmeen kaunis, vaikka patsas onkin Lysippon jälkeiseltä ajalta. Sangen kaunis on myös kahden muun naisen avulla merestä kohoava Venus ynnä sivukuvat (morsian ja ilotyttö) eräässä kohokuvassa, persialaissotien ajoilta — selvä todistus, että jo silloinkin kreikkalaiset voivat luoda erittäin kauniita veistokuvia. Täydellisenä vastakohtana tälle on tuo kovasti realistinen nyrkkitaistelija (Esqyiliinosta), nenä ja korvat iskuista ovat menneet pilalle ja sittekin istuu siinä voitonriemuisena. Tuossa on Sulotar läpikuultavissa vaatteissa, tuossa hieno satyyri, tuossa nukkuva Meduusa; mutta tuossa on myös vastenmielinen mies-nainen, hermafrodiitti, vaikka sangen hyvin kuvattu. Niin, kaunista, taiteellisesti kuvattua on paljon ja yhä enemmän tulee lisää, mitä enemmän Roomassa kaivamiset edistyvät.

Kun luento oli loppunut, kiirehdimme Farnesien palatsiin Rafaelin ihanaa Galateaa ja hänen sekä Giulio Romanon suloisia Amor ja Psyche-kuvia katselemaan. Juttelin ystävällisesti vartijan kanssa niin että hän erityisesti meille vielä näytti Romanon Lucretsian ja Kleopatran sekä Rafaelin Satyyrit, mutta lempitauluani Sodoman Aleksanteria ja Roxanea en sittenkään mistään hinnasta päässyt katsomaan, koska se oli omistajan yksityishuoneissa ja tämä oli lukinnut ne ja ottanut avaimen mukaansa. Sain vain lohdutukseksi vartijalta kuulla, että olin sangen iloinen ja hauska herra, mutta mahdottomuuksia ei hän voinut saada toimeen.

Ja nyt maailman suurimpaan temppeliin, mahtavaan Pietarin-kirkkoon, Bramanten, Michel Angelon ja Rafaelin melkein ylen-luonnolliseen rakennukseen maan päällä!

Pietarinkirkon vaikutus on niin valtava, ettei sitä käy sanoissa sanominen. Suuruuden suhteet selviävät jokaiselle, kun vaan mainitsen, että yhden kappelin puolivälissä kuvatun tavalliselta mieheltä näyttävän apostolin kynä on yli 2 metrin pituinen! Koko kirkko on 123 m. korkea! Sinne ylös! Ensin 142 porrasta myöten varsinaisen kirkon katolle, jossa, kuten Zolakin Romassa meille kertoo, alituisesti asuu useampia työmiehiä erityisissä kammioissa. Ja sitte tornin huipulle! Oli työläs tehtävä sinne kiivetä! Matkalla loimme useammissa paikoissa katseen kirkon sisäpuolelle; mikä hurmaava näkö! En tarkota tuota marmorin ja kullan runsautta, en muutakaan prameutta, jota on yllin kyllin; ainoastaan kokonaisuuden suuremmoisuutta ja eri osien sopusuhtaisuutta. Miten pienet ja mitättömät ihmiset tuolla alhaalla! Tuskin näkyvät. Kuinka pikkunen sinä, ihminen kuitenkin olet suuressa luomakunnassa! Ja huipulta taas tuo ylevä näköala yli maitten ja mantereitten aina merelle saakka. Vielä valtavampi oli kirkon vaikutus seuraavana Pietarin suurena juhlapäivänä, jolle ainoastaan joulu ja pääsiäinen vetävät vertoja: se oli aivan hurmaavan loistavasti valaistu ja ylpeä kirkkoruhtinas Rampolla piti itse jumalanpalveluksen; soitto ja laulu täyttivät sen holvit ja tuhansia ihmisiä aaltoili sinne tänne sen avaralla lattialla. Semmoista jumalanpalvelusta ei saa nähdä koko protestanttisessa kristikunnassa. Elävästi johtui mieleeni kuningatar Kristiina, Kustaa Aadolfin tytär, joka luopui siitä uskosta, jonka edestä hänen isänsä oli taistellut ja kuollut, ja joka sen johdosta saikin viimeisen lepopaikkansa kristikunnan upeimmassa katedraalissa. Seisahduin hänen sarkofaaginsa eteen. Sydäntä ahdisti, kun näin hänen paavin edessä polvillaan ja luin marmoritaululla sanat: "abiurata haeresi" (hän luopui väärästä uskosta). Ja kaiken tämän rumensi vielä hänen kuvansa tuolla ylhäällä! Koko kirkko on täynnä paavien mahtavuutta; paavien hautapatsasten kuvatkin henkivät paljon enemmän kopeutta, kuin sen mieltä, joka kutsuu itsensä "jumalan palvelijain palvelijaksi" — kauniin poikkeuksen tekee kuitenkin Canovan kuva Clemens XIII:sta, joka polveutuen rukoilee, pää kenossa jumalan edessä, alapuolella seisovat usko ristineen ja kuoleman enkeli alaspäin käännettyine soihtuineen. Tuskin Thorvaldseninkaan Pio VII:lle pystytetty hautapatsas vetää tälle vertoja (ainoastaan voiman symbooli on ihmeen kaunis). Kirkossa on monta muutakin kuuluisaa taideteosta, etenkin Michel Angelon Pietà ja sakaristossä Melozzo da Fortin ihanat enkelit; — Pietarin kirkosta kiiruhdimme kuuntelemaan Amelungin viimeistä luentoa Vatikaanin antiikkiosastossa. Minun on mahdoton edes lyhkäisesti kertoa kaikesta siitä kauneudesta, minkä tässä kolmen tunnin kuluessa saimme nähdä. Useammat ovat kuulleet Laocoonista, Belvederen Apollosta, knidolaisesta Venuksesta, komeasta Augustuspatsaasta, Demosteneskuvasta, jonka kasvojen piirteissä niin mainiosti kuvastuu suru isänmaan alennustilasta, mahtavasta Zeus Otricolista, Lysippon raapijasta — kaikki nämä patsaat seisovat siellä ylevässä kauneudessaan edessämme ja vielä monet, monet muut. Emme ehtineet edes kaikkea nähdä ennenkuin kokoelma oli suljettava — täytyy säästää loput siksi, kun tulemme takasin Caprista. Edeltäpäin tehty suunnitelma määräsi meidät nyt Palazzo Rospigliosiin, jossa saimme ihailla Guido Renin mainiota "Aamuruskoa"; tästä valorikkaasta taulusta oli meidän sangen vaikea erota. Sivuutimme kuninkaallisen linnan (Kvirinaalin), tarkastimme noita kuuluisia hevosia sen ulkopuolella; menimme Maria maggioren kauniiseen basilikakirkkoon ja sitte — oli jo kiire — Rooman muinaismuistojen pääpaikalle, forumille, jossa professori Hülsen meitä odotti. Hänen kanssaan olimme edellisenä iltana kävelleet Palatiinon vuorella; jossa Rooman kaupunki ja maailmanvalta ensin syntyi, olimme katselleet keisarien ennen komeita palatseja, joista nyt vaan oli raunioita jälellä. Kävimme Tiberion seinämaalauksilla (Io ja Argus m.m.) koristetussa kotitalossa, maanalaisen käytävän läpi ja otimme huomioon, missä arvattavasti Ciceron huvila oli ollut. Nyt oli vuoro forumilla ja sen rakennuksilla. Ehdimme suurella uteliaisuudella tarkastaa "lapis niger'ia", jonka alla arveltiin Romulon hauta olleen, kävimme forumin museossa ja Juturnan lähteellä, jossa jumalatar paransi sairaita — silloin sairastui oppaamme ja me saimme omin neuvoin ottaa lopusta selkoa. Paljon oli katsottavaa. Hauskimpia paikkoja oli entinen puhujalava, Vestan temppeli ja vestalisten neitsyitten talo, missä vieläkin seisoo monta päävestalien patsasta sekä yksi pontifex maximus, ainoa mies, joka tähän naisten pyhäkköön pääsi. Sangen omituista oli astua "via sacralla", pyhällä tiellä, vielä entisillä paasilla, joilla m.m. Rooman triumfaatorit valkoisessa neljävaljakossa ajoivat Kapitooliolle Jupiterin, Junon ja Minervan temppeliin; sille paikalle, missä nyt (palasso Caffarelli) Saksan lähetystön huoneusto seisoo. Monenmoiset muistot ja tunteet heräsivät sielussani nähdessäni nuo epäsuhtaiset katukivet via sacralla! Illempänä menimme hyvin kuuluisaan rakennukseen, Rooman entiseen vankilaan, Tullianumiin ja carceriin, jossa Jugurta ja Vercingetorix saivat loppunsa ja jossa Cicero mestautti Catilinan salaliittolaiset. Siellä näytetään myöskin se paikka muurissa; johon muka Pietari ja Paavali olivat kahlehditut. — Tullianon on sen takia nykyään pyhä paikka, johon monta ihmistä vaeltaa. Saimme sen kokea, sillä kun emme tietänet ottaa lakkiamme päästä, huomautettiin meille siitä kohteliaasti. Yleensä ovat italialaiset kohteliaita eikä ole tietysti mitään syytä kohdella heitä toisella tavalla. He ovat siitä sangen hyvillänsä, myöskin siitä, että osaa puhua heidän kieltänsä.