X.
KIMNAASISSA.
1848—49.
Erottuani keväällä vuonna 1848 yksityisopettajastani maisteri »Confusiuksesta» ja kun oli päätetty, että minun tulee seuraavana syksynä lähteä Turun kimnaasiin, luin minä koko kesän sangen ahkerasti korvatakseni sen, mitä olin tätä ennen laimiinlyönyt. Mutta kuitenkin lähdin minä Turun matkalle mitä suurimman levottomuuden vallassa, sillä minä en tätä ennen koskaan ollut suorittanut mitään tutkintoa ja olin minä kuvitellut tuon tulevan tutkintokiirastulen sangen suuresti liioitelluilla mielikuvilla. Kaikki sujui kuitenkin aivan onnellisesti ja kokonaan toisella lailla kuin olin ajatellut. Kimnaasiin kokoontui noin kolmekymmentä oppilasta, jotka olivat saaneet päästötodistuksensa läänin eri alkeisoppilaitoksista — minä yksin olin yksityisoppilas — ja tutkittiin meitä kaikkia yhdessä joukossa samana päivänä kaikissa eri aineissa, joten vain aniharvoja kysymyksiä ennätti kunkin vastattavaksi tulla. Ja niin oli tuosta pelätystä tutkintopälkähästä päästy.
Paitsi vanhaa ystävääni Karl Vetterhoffia, hänkin vastatullut, en tuntenut yhtään ainoata tulevista tovereistani — vieläpä kaikki nimetkin tuntuivat minusta aivan vierailta. Mutta tuo pula ei ollut pitkäaikainen.
Seuraavana päivänä, sattui olemaan lauantai-ilta, oli meidän kaikkien määrä kokoontua viettämään veljeysjuhlaa. Uudet tulokkaat olivat näet vanhan tavan mukaan kutsuneet molemmat ylemmät »piirit» (luokat) »tekemään lähempää tuttavuutta» ja »huuhtomaan pois arvonimet», jonka tuli tapahtua lasi kädessä.
Juhla oli järjestetty erääseen talonpoikaistaloon aivan lähellä Hämeentullia. Talon suuressa salissa komeili eräällä pitkällä pöydällä useita kannunpulloja punssia lasirivien ympäröiminä, sekä tupakka-aineita, kartuusitoppoja täynnä »Gefle-vaakunaa» ja savipiippuja, sillä sikarit siihen aikaan olivat miltei tuntematonta ylellisyyttä ja paperosseja ei oltu vielä keksittykään. Niin yksinkertaiset olivat itse juhlalaitteet. Sinne kokoonnuimme kaikki, yli 70 kimnasistia, ja kun juhla oli vain toverijuhlaksi aijottu, ei sinne opettajia oltu kutsuttu.
Alussa vallitsi juhlassa jonkunlainen juhlamenojärjestys ja jäykkyys. Joku isännistä, uusista kimnasisteista, piti juhlan alkajaispuheen, lausuen vanhemmat lukiolaiset tervetulleiksi seuraan ja pyytäen heitä ottamaan meidät veljellisesti joukkoonsa. Maljaan, jonka puheen lopussa kaikki pohjaan tyhjensivät, vastattiin vanhojen kimnasistien puolesta muutamin sanoin, joilla he ilmaisivat toivovansa, että he meistä tulevat saamaan hyviä tovereita, jotka pitävät yllä oppilaitoksen vanhoja perinnäistapoja. Sitten kohotettiin malja Turun kimnaasille, j. n. e.
Vasta sitten kun juhlan »virallinen» puoli näin oli loppunut, vasta sitten alkoi tunnelma vetreentyä. Sali tuprahti pian täyteen paksua tupakansavua, sillä melkein jokainen haikuutteli savipiippujaan, yksin minäkin raukka, joka en vielä elämänpäivänä tätä ennen ollut sitä konstia yrittänyt, vaan nythän täytyi minunkin ensi kerran tupakaksi panna ollakseni yhtä uljas kuin muutkin, vaikkakin haikuutteleminen kurkussani kakerteli ja mieltäni etoi. Kaikki kuljeskelivat lasit kädessä ja kun vanhemmat huomasivat jonkun, jonka kanssa he eivät vielä olleet kilistelleet, sanoivat he tuon tavanmukaisen sananparren: »Emme suinkaan mekään enää haukuskele toisiamme, vaan huuhdomme alas arvonimet, minun nimeni on» j. n. e., ja sitten kilautettiin lasit laidakkain, lyötiin kämmen kämmeneen ja niin oli veljeysside sidottu. Seitsemänkymmentä uutta veljeä samana iltana. Kun nyt ajattelen kaikkia sen illan punssilaseja, tuntuu vieläkin kuinka aivoissa silloin huiskahteli ja kuinka siellä kuparisepät takoa nalkuttelivat. Jos Falkman, pieni ja hieno Borgström ja aina siistinä sipsutteleva Putte olisivat nähneet, kuinka minä piippu suussa ja lasi kädessä heikoin jaloin hoippuilin ympäriinsä tuossa kimnasistiparvessa, niin kyllä he minulle totisesti olisivat nauraneet.
Näin sain minä yht'äkkiä suuren joukon uusia veljiä uusine nimineen. Oli kerrassaan mahdoton muistaa oikein jokaista heistä erikseen ja niinpä aloinkin, hieman pöpperössä kun oli jo pääni, sekottaa heitä toisiinsa. Tuohan nyt olisi pitänyt olla oikeastaan jotakuinkin anteeksiannettavaa muistilleni, joka ei tällaiseen leikkiin ollut tottunut, mutta siitä asianomaiset kuitenkin ylen niipollisesti pahastuivat. He alkoivat mekastella ympärilläni ja viimein sanoi eräs heistä minulle suorat sanat: »Tiedäpäs ylevä veljyeni, ett'ei täällä sovikaan näyttäytyä ylpeänä; täällä olemme me kaikki yhtäläisiä ja samanarvoisia ja vaikkapa isäukkoni onkin vain lukkari, niin olenpa minä kuitenkin mies puolestani, enkä suvaitse, että joku keikailija hyppää nenälleni. Muistahan se.»
Minä vakuutin, ett'en ollut pienimmässäkään määrässä tarkoittanut loukata ja pyysin kunnioittavan veljeni antamaan minulle anteeksi. Seurasi luonnollisesti uusia selityksiä ja minä valehtelin ja vannomalla vakuutin, että totisesti pidän lukkaria yhtä suuressa arvossa kuin senaattoriakin, ja selkkaus päättyi lujaan syleilyyn ja sovintoon. Tämän vakuudeksi oli luonnollisesti vielä yksi punssilasi tyhjennettävä, jonka jälkeen veljeni minulle huomautti: »Niin, voipihan sinusta, veli rakas, vielä ajan pitkään tulla hyväkin mies, vaikkakin vielä nyt olet jonkunverran lapsekas ja 'keltainen', mutta sehän voi olla ohimenevää.»
Lähellä minua alkoivat jotkut puhua suomea. Minä jäin hämmästyksissäni seisomaan ja kuuntelin, sillä ensi kertaa kuulin minä sitä kieltä säätyläishenkilöiden kesken puhuttavan. Syntyisin ruotsalaiselta seudulta olin kuullut suomenkieltä aniharvoin, enimmäkseen vain kyytipoikain olin kuullut sitä juttelevan matkustaessani Helsinkiin tai päinvastoin.
»Mikä sinä olet, kun et osaa puhua maan kieltä?» lausahti mulle joku joukosta selvällä suomenkielellä ja pilkallisella äänenpainolla.
»Mitä?» oli ainoa sana, jonka pystyin heille vastaamaan.
»Sen täytyy olla oikea keikailija, sen me pian lyömme» — sanoivat he sitten naureskellen ja katselivat pilkallisin silmäyksin minuun.
Vihdoin kannettiin sisään tarjottimia, joille suunnattoman suuriin kasoihin oli paksuja, valtavia voileipiä liha- ja juustoviipaleineen ladottu, ja tarjottimia seurasi olutkorien joukko. Syntyi yleinen rynnäkkö ja tyrkkiminen pöydän ääressä. Juhlatunnelma oli kohonnut huippuunsa. Valtavan hälinän pauhinassa ei enää kuullut mitään muuta, paksut tupakansavupilvet estivät enää mitään näkemästä ja särettyjen lasien palaset narskahtelivat joka askeleella jalkojen alla. Minun silmissäni pyöri ja vilisi kaikki jo ympäri, katseeni peittyi hämärään, jalkani horjahtelivat ja vetivät vastakynttä toiselle haaralle kun minä vastakkaiselle suunnalle halusin. En tottatotisesti tiedä minkä ihmeen avulla sinä iltana kotiin pääsin, sillä muistan vain, että myöhään seuraavana aamupäivänä heräsin huimaavaan päänpakotukseen.
Tämä juhlatilaisuus oli minulle monessa suhteessa merkkipäivä. Sillä poltinpa silloin ensi kerran tupakkaa, maistelinpa ensi kerran punssia, kuulin muidenkin kuin kyytipoikain puhuvan suomea, ja olin ensi kerran päihtyneessä tilassa.
Alkuaikoina tuntui minusta tämä uusi toveripiiri aivan vieraalta ja melkeinpä vastenmieliseltä. Se oli kaikessa, niin tavoiltaan kuin kieleltään ja harrastuksiltaankin, aivan erilainen kuin se pieni toverijoukkio pääkaupungissa, jonka parista äsken olin lähtenyt; nämä uudet toverit olivat kerrassaan meidän vastakohtiamme, sillä olihan meidän elämämme kuumeentapaiseen hehkuun kehittynyttä mielikuvitus-elämää aatteellisine harrastuksineen ja harharetkineen näytelmätaiteen alalla. Mutta vähitellen muuttui käsitykseni ja minä aloin pitää tovereitani oikeassa arvossaan. Useimmat heistä olivat tosin lähtöisin yksinkertaisista kodeista, joka oli heihin leimansa lyönyt, mutta he olivat vakavia, ahkeria ja ajattelevia nuorukaisia. Opin erityisesti tuntemaan ja pitämään muutamista heistä.
Ja ensimäiseksi heidän joukostaan asetan minä kaikkea jaloa ja hyvää elämässä haaveksivan, lämminsydämisen Valfrid Alftanin, joka sittemmin tuli maisteriksi, oli pitkät ajat ylioppilaskunnan puheenjohtaja ja kuoli 41 vuoden vanhana vuonna 1875. Meidän yhteinen harrastuksemme, historia, liitti meidät lähemmin toisiimme ja me luimme yhdessä silloin juuri Lamartinen ulosantamaa »Girondistein historiaa». Meidän joukkoomme liittyi silloin joskus suurilahjainen Carl Johan Edelsköld, joka myöskin muutti tuonen tuville elämänsä kukoistus-ajassa. Ihastuksella luimme me yhä uudelleen ja uudelleen noita innostuneita puheita, joita Jakobinein klubissa ja konventissa oli pidetty ja niiden johdosta me vilkkaasti keskustelimme ja selittelimme niitä. Myöskin muita erinomaisia teoksia, kuten Thiersin ja Maucaulayn, luin minä hänen kehoituksestaan. Alftan oli minuun hyvin mieltynyt, oli sittemmin minun uskottu ystäväni ja minä tunnen suurta kiitollisuutta häntä kohtaan siitä, että hän ymmärsi johtaa minun mieleni vakavampiin ajatuksiin ja lukemiseen tuolta tosin sangen houkuttelevalta mutta myös veltostuttavalta ja mielikuvitusta kiihottavalta romaanien luvun tolalta. Pian muutuin minä kokonaan hänen kauttaan. Niin voivat toverit toisiinsa vaikuttaa.
Myöskin toisessa seurapiirissä, joskin sangen erilaisessa, seurustelin minä. Siihen kuului Karl Wetterhoff, sittemmin tunnettu kirjailijana, joka kuoli vuonna 1889 ja Robert Montgomery, sittemmin senaattori ja presidentti, sekä Vilhelm Rosenlew, joka sittemmin toimi konsulina ja suurena liikemiehenä Porissa. He asuivat kaikki samassa paikassa ja Wetterhoff oli kumppanikunnan »spiritus rektor», henkevä johtaja. Jo silloin liitettiin hänen eteviin runollisiin ja dialektisiin lahjoihinsa suuria toiveita, jotka kuitenkin sittemmin, asianhaarain pakosta, sangen vähässä määrässä toteutuivat.
Lauantai-illoin kokoonnuttiin vuokrattuun huoneustoon viettämään n. k. konventtia. Siellä ilmestyi m. m. parina kappaleena käsinkirjoitettu sanomalehti, jota kimnasistit itse toimittivat ja joka sisälsi paitsi joukottain suorasanaisia kirjoituksia myöskin sangen sieviä runonpätkiä, joita Robert Malmström, Wetterhoff, Edelsköld y. m. kyhäilivät. Siellä myöskin keskusteltiin, puheltiin valtiollisista asioista, vedeltiin tupakkaa ja juotiin teevettä, mutta ei mitään väkevämpiä aineita. Ja mieliala näissä illatsuissa oli yleensä hupainen, hilpeä ja toverillinen.
Kimnaasi oli tähän aikaan ikäänkuin välinivel yliopiston ja koulun välillä ja luvut siellä yleensä vapaaehtoisemmat kuin koulussa. Ennätykset tosin olivat määrätyt, vaan mitään läksyjen lukuja ja kuulusteluja ei kimnaasissa enää esiintynyt niinkuin koulussa, joten riippui suureksi osaksi oppilaan omasta kyvystä tahi tahdosta, kuinka paljon hän kimnaasiopinnoistaan hyötyi. Mutta, onnellista kyllä, tässä oppilaitoksessa oli vallalla hyvä henki, ahkeruus ja kunniantunto ja suurin osa oppilaista oli ahertavia ja uutteria nuorukaisia, jotka ymmärsivät lukujen tärkeyden ja tarpeellisuuden. Onnellista tosiaan oli, että näin sattui kimnaasissa olot olemaan, sillä jos kaikki olisi riippunut yksinomaan opettajain kyvystä, olisipa asiat tosiaankin olleet silloin huononlaisessa kunnossa.
Olihan siellä tosin kunnollisiakin opettajia, joita me pidimme arvossa, kuten vakavaluonteinen lehtori Eurén ja hieno Arrhenius, josta me kaikki pidimme, vaan enemmistö heistä oli kuitenkin vanhoja koulukarhuja piintyneine omituisuuksineen ja heikkouksineen, koulukarhuja, jotka vuosikymmenien kuluessa olivat hankautuneet ja muodostuneet stereotyyppimäisiksi alkuperäis-koneiksi alallaan ja joilla ei ollut voimaa omaksua itselleen enää uudempaa ja vapaampaa katsantokantaa, eikä kykyä kohdella ja käyttäytyä oikein jo kypsyneiden ja ajattelevien nuorukaisten opettajina.
Tällaisten piintyneiden perikuvien joukosta muistan erityisesti latinankielen lehtorin Hertzbergin. Käännettäessä latinankielestä ruotsinkielelle, oli hän aina erityisesti hyvillään, jos osasimme lasketella mitä hullunkurisimpia sanakäänteitä, varsinkin mitä mahdollisimman selvästi kahtiapäin ymmärrettäviä ja kyynillisiä, jolloin ukko nauroi sydämensä pohjasta sukkeluuksille ja jolloin meidän kaikkien välttämättömästi oli kuorossa yhdyttävä nauruun niin että koko sali kajahteli. Venäjänkielen lehtorilla taas, jota kutsuttiin »Kello-Tallgreniksi», oli ihmeellinen taskukello, joka muodostui meidän pysyväiseksi hauskuudeksemme. Vaikkakin jo lukemattomia kertoja olimme sen nähneet, pyysimme tietysti yhä uudelleen ja uudelleen saada sitä katsoa, ja saimmekin hänet pitkään emmittyään ja tingittyään viimein ottamaan tuon ihmekellon taskustaan ja näpäyttämään siinä löytyvää vieteriä, jolloin kellon kaksinkertaiset kuoret ponnahtivat auki ja esiin ilmestyi pari eriskummallisissa asennoissa liikuskelevaa olentoa. Osa luentoajasta kului sitten tuon ihmelaitoksen ylistelyyn ja ihmettelyyn sekä imartelujen laususkelemiseen kellon onnelliselle omistajalle. Samalla tavalla ilvehdittiin myöskin melkein sokean saksankielen lehtorin Segercrantzin kanssa, joka ei huomannut kuinka me annoimme suurten paperileijain ja kuvioiden liehua aivan hänen nenänsä edessä, jopa joskus pidimme tuollaista tekelettä jonain oppilaana. Ja kääntäessämme saksankielestä ruotsinkielelle, teimme sanasta aber (mutta) säännöllisesti abboren (ahvenen) j. n. e. samaan kuvaavaan tyyliin.
Mutta enimmän »pidettiin peliä» kuitenkin matematiikan lehtorin Ahlstedtin kanssa, joka oli vanha, liiaksi lukenut ja tavattoman sävyisä koulumaisterityyppi ja joka ei kärpästäkään tahtonut loukata. Joskus sattui, että keskellä luentotuntia kissa alkoi uunissa naukua. Silloin ensin yhteisesti ihmeteltiin, mistä tuo ihmeellinen ääni mahtoi kuulua ja kun siitä viimeinkin selville päästiin, alettiin perinpohjin keskustella, mistä kissa uuniin oli voinut päästä ja monien tuumailujen perästä tultiin sitten vihdoin siihen yksimieliseen päätökseen, että se oli pudonnut savupiipun kautta uuninpesään, sillä luonnollisestikaan ei kukaan sitä ollut sinne pannut. Joskus taas alkoi viheriävarpunen lennellä ja räpytellä siipiään luokkahuoneessa, jolloin meidän kaikkien tietysti täytyi rynnätä paikoiltamme ottamaan kiini tuota pikku lintusta, joka lenteli ikkunaruutuja vasten lyöden noukkansa aina ruutuun. Sitten ihmeteltiin, tuumailtiin ja juteltiin miten oli lintuparka eksynyt luokkahuoneeseen pääsemään, kun talvisaikaan kaikki ikkunat olivat visusti kiini. Lopuksi löytyi kuitenkin selitys. »Eikö herra lehtori luule, että se on lentänyt sisään ilmanvaihtoluukusta?» »Jaa — jaa — niinhän se on käynytkin, se on varmaankin sitä tietä tullut», sillä eihän muutakaan mahdollisuutta ollut, ja senvuoksi piti ilmanvaihtoluukku tarkkaan suljettaman, ett'ei vain pikkulintuset enää sieltä sisään lentelisi luentoja häiritsemään. Kaikista hupaisin oli kuitenkin piparikakku-matamin kohtaus. Me olimme edeltäpäin neuvoneet erään piparikakkujen myöjän tulemaan lehtorin tunnin aikana sisään luokkahuoneeseen kaupittelemaan kakkujaan. Kun me sitten parhaillaan akkiloimme yhtälöä a+b=c, astui matami sisään, niijaili yhtämittaa ja alkoi: »Eikö herrat tahdo ostaa piparikakkuja, minulla on aivan tuoreita ja oikein hyviä kakkusia; olkaa toki niin armeliaan kilttejä ja ostakaa näitä, minä olen niin köyhä j. n. e.» Lehtori meni oven suuhun jutellen eukolle: »Matamihan näkee, että tämä on koulu, eikä täällä piparikakkuja osteta, olkaa nyt vain hyvä ja menkää pois.» — »Mutta hyvä lehtori, kakut ovat niin hyviä ja mainioita ja nämä nuoret maisterit tykkäävät niistä niin kovasti.» — »Matami olisi nyt niin hyvä ja menisi vain.» — »Heti paikalla, herra lehtori, heti paikalla, mutta eiköhän herra lehtori itse tahtoisi olla niin hyvä ja ostaisi joitakuita kakkusia? Olkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä ja maistakaa yksi, se ei mitään maksa.» — »Matami on nyt niin hyvä ja menee vain.» — »Heti, herra lehtori, heti paikalla, mutta tuollapa näen minä yhden herran, joka mulle on 20 kopeekkaa velkaa ja eiköhän nyt passaisi hänen minulle samalla kertaa maksaa», j. n. e. — »Matami olisi nyt vain niin hyvä ja menisi.» — »Heti paikalla, herra lehtori, heti paikalla», vaan ennenkuin oli saatu tuo suulas matami luokkahuoneen ovesta ulos oli jo luentotunti milt'ei loppuun kulunut.
Kerran oli joku liimannut ukon kalossit lattiaan kiini. Silloin vimmastui hän todenteolla, mutta tyyntyi viimein, kun hänelle vakuutimme, ettei kukaan ollut tuota kepposta tehnyt, vaan että luultavasti hän itse oli matkalla kimnaasiin astunut johonkin liima-aineeseen, jonkavuoksi kalossit nyt olivat lattiaan takertuneet. Toisen kerran taas kun hän juuri oli työntämäisillään jalkansa kalosseihinsa, huomattiin että ne olivat täynnä vettä. Kuka olikaan tuon kolttosen tehnyt! Luonnollisesti ei kukaan, kuten tavallisesti. Seurasi yleinen hämmästys kuinka tuo oli voinut tapahtua, kunnes joku pääsi arvoituksen perille. Lehtorilla on aivan varmaan tavaton jalkahiki, josta on seurauksena ollut kalossien täyttyminen hiellä. Niin, niinhän se onkin ja aivan varmaan, sillä tunsihan jo hajustakin ett'ei tuo aine vettä voinut olla. Hyi! oikeinhan niistä paha haju löyhkäili, ja samalla tarttui itsekukin nenäänsä valitellen »aijai kuinka ne haisevat!»
Sunt pueri pueri, pueri puerilia tractant.
Huolimatta tällaisesta loppumattomasta kujeilusta ei tuo vanha ja sävyisä lehtori kuitenkaan koskaan viitsinyt eikä tullut kääntyneeksi rehtorin (Bergenheimin) puoleen valituksineen. Hän kärsi kaiken häpäisyn ja karkean pilkan, eikä tahtonut että hänen tähtensä rettelöltä syntyisi, ja tuota hänen rajatonta hyvyyttään me ikävä kyllä liiaksikin hyväksemme käytimme.
Että opinnoista kuitenkin hyvää huolta pidettiin, vaikka opettajat olivatkin tuollaisia, se todistaa päivänselvästi, että hyvä henki ja ahkeruus tässä oppilaitoksessa vallitsi.
Kreikankieli ei ollut pakollinen aine, jonkavuoksi muutamilla oppilailla ja niiden joukossa minullakin oli tuosta aineesta vapaus ja oli meillä sensijaan tunteja piirustuksessa. Eräs norjalainen Thomas Legler oli meillä piirustuksen opettajana ja oli hänen heikkoutensa taas siinä, että hän, vaikkakin oli vain yksinkertainen piirustuksenopettaja, vaati meiltä samaa arvonantoa kuin mitä lehtoreille osoitettiin. Tapahtuipa sitten kerran syyslukukaudella vuonna 1849, että eräs meidän luokkamme oppilas, Porista kotoisin oleva Hellström, joka oli mestari piirtelemään pilkkakuvia, oli piirtänyt tuollaisen tekeleen Legleristä. Kun Legler sitten asteli Hellströmin paikan ohi, vilkasi hän sivumennen pöydällä olevaan piirustukseen ja tunsi kai heti oman kuvansa, jota ei suinkaan kaunistellen oltu paperille kyhätty. Julmistuneena tästä suimasi hän vihan vimmassaan Hellströmiä korvalle. Mutta me otimme asian siltä kannalta kuin olisi tällainen häväistys koskenut koko luokkaa ja niinpä nousimmekin me kaikki paikoiltamme ja vaadimme, että Legler silmänräpäyksessä pyytäisi Hellströmiltä anteeksi tahi astuisi ulos huoneesta. Ja kun hän ei tahtonut kumpaakaan tehdä, menimme me kaikki sensijaan pois ja jätimme hänet yksin luokkahuoneeseen.
Tieto tästä tapahtumasta levisi nopeasti yli koko kimnaasin ja silloin päätettiin kaikki kokoontua jo samana iltana toimeenpannaksemme koko oppilaitoksen mielenilmaisuna oikein kunnolliset kissannaukujaiset Leglerille. Miehissä kokoonnuimmekin määräaikana sovittuun paikkaan, josta sitten marssimme Leglerin asunnolle. Ja sielläkös remahti täyteen voimaansa mitä hirvittävin meteli ja melske; vihellettiin ja ulistiin kaikenkaltaisten ääntä päästäväin kapistosten räminän säestyksellä. Muun soittovehkeen puutteessa olin minä siepannut kamarini uunin eteispellit mukaani ja rämisytin niitä minkä jaksoin ja sainkin niillä aikaan jotakuinkin voimakkaan vaikutuksen, joka kuitenkin hävisi yhteiseen tavattomaan hälinään.
Tällä epäsoitannollisella hankkeellamme oli vakavammat seuraukset kuin ensimältä ajattelimmekaan. Kimnaasi suljettiin joksikin ajaksi ja suuri »Collegium ecclesiasticum» (kirkollinen virkakunta) kutsuttiin koolle, johon kuului useita rovasteja arkkihiippakunnasta, sillä lehtorit olivat asianosaisia ja siis esteellisiä istumaan tuomareina. Seurasi sitten tutkimus, jota kesti yli kokonaisen viikon ja jonka tuloksena oli, että kahdeksan meistä eroitettiin oppilaitoksesta. Eroitettujen joukossa olin minäkin, vaikk'en tottatosiaankaan tiedä tuossa kysymyksessä olevassa mellakassa olleeni enemmän toimivana tahi »määräävänä sieluna» kuin muutkaan. Ja tähän tapaukseen loppuikin minun oleskeluni Turun kimnaasissa.
XI.
TUNTEIDEN HERÄTESSÄ.
1848.
Olin kuusitoistavuotias. Hienon hienot, keltaisenruskeat partahaivenet pilkistelihe vätylähuulellani, ilmaisten, että olin siihen ikään ennättänyt, jolloin tunteet alkavat nuorukaisen rinnassa herätä.
Kuten muutkin koulupojat, keräilin ja tutkin minäkin kasveja ja miilustelin senvuoksi usein pitkiä matkoja ympäristöseuduilla viheriäksi maalattua läkkipönttöä kannellen hartioillani ja etsien kukkasia.
Oli alkukesä. Tuomet, kielot ja niittyjen kaikki kauniit kukkaset päilyivät ihanimmassa loistossaan ja täyttivät ilman tuoksullaan. Pikkulinnut visertelivät rakasteluliverryksiään joka puussa, perhosia ja kimalaisia lenteli suristen kaikkialla ja kalat loiskien ruohikossa kisailivat. Koko luonto huokui kehitystä, syntymistä ja rakkautta ja ihmissydämessä kuohahteli veri lämpimänä ja vilkkaampana kuin muuten.
Tuollaisella kasvinkeruumatkalla johtuivat askeleeni kerran eräänä auringonpaisteisena päivänä kaukaiselle laidunmaalle, joka oli aidattu ympäriinsä jotakuinkin korkealla ja vahvarakenteisella sälöaidalla. Aitauksen sisältä, jossa tiheässä koivuja ja pensaita kasvoi, kuului lehmänkellojen helähdyksiä, härän mörähdyksiä ja paimentytön iloista laulua.
Lähestyin tuota paikkaa yhä enemmän, kunnes voin aitaan nojaten katsella eteeni avautuvaa taulua. Mustan- ja valkoisenkirjavasta karjasta jotkut makasivat hiljaa kaikessa rauhassa märehtien tuuheiden puiden varjossa, jotkut taas, jotka eivät vielä kylläisiä olleet, liikuskelivat hilpeästi syöden. Toiset seisoivat alallaan, huiskien hännillään terhenteleviä kärpäsiä loitommalle ja suuri sonni mulkoili vihaisena veristyneillä silmillään, mylvien ja kaapien mättäitä ja multaa korkealle ilmaan. Mutta tämä kaikki ei kuitenkaan oikeastaan huomiotani kiinnittänyt, vaan jokin muu, joka enemmän tunteisiini vaikutti.
Sillä aivan lähellä aitaa, sillä kohdalla jossa minä seisoin, istui kaatuneella kannolla kaunis Maijaliisa, talon paimentyttö ja kutoi ahkerasti harmaata villasukkaa. Hänen paljaissa jaloissaan oli tanakat rasvanahkakengät, mustaraitainen villahame hänen päällään oli vyötöisille kääritty kokoon, joten minä mainiosti voin ihailla hänen voimakkaita, ruskettuneita jalkojaan, ja hänen punavalkoruutuinen huivinsa oli valahtanut alas kaulalta, paljastaen siten hänen neitseellisen, lämpöisen povensa.
Maijaliisa oli todellakin kaunis tyttö ja oli hän jotakuinkin yhdenikäinen minun kanssani. Hänen kasvonsa olivat pienet, pyöreät ja heloittavat ja nenänsä mitä somin pikkuinen tylppönenä, huulensa punaset ja täyteläiset, silmänsä ruskeat ja pirteät. Kaikissa liikkeissään liikkui hän sivakasti ja viehättävästi ja käytöksensä oli aina reipas ja hilpeä. Nyt heloittivat hänen kesähelteen polttamat poskensa kuin pioonit ja hikikarpalot niitä pitkin vierähtelivät vapaina, kunnes hän ne aina pyyhkäisi pois hameenhelmallaan.
Siihen pysähdyin minä hetkiseksi katseellani ahmien tuota idylliä, joka muistutti paljon erästä vanhaa, kellastunutta hollantilaista vaskipiirrosta, joka minun huoneeni seinällä riippui. Tähän asti aavistamaton tunne valtasi minut kokonaan seistessäni siinä samalla kertaa ujona ja hämilläni ja tuntiessani jonkinlaista epämääräistä halua. Mutta yhtäkkiä rohkaisin minä itseni, heilautin toisen jalkani reippaasti aidan yli ja olin juuri hyppäämäisilläni alas aitauksen sisäpuolelle kun Maijaliisa samalla minut huomasi ja kiljahti räikeätä murretta puhuen:
»Taivastentekijä! Älkää vain tänne tulko! Hän, tuo härkä, varsin julmuri on ihmisille ja päälle porheltaa täysiään kun vain nähdä jonkun saa».
»Aja sitten se peto tiehensä!» huusin minä, samalla kuitenkin varovaisuuden vuoksi vetäytyen takaisin suojelevan aidan taakse.
»Hi, hi, hi! Sitäpä toki en tee. Nähkääs, äkänen ei se toki mulle ole.»
Minusta tuntui sillä hetkellä, kuin olisi Maijaliisa tuo sadun prinsessa, jota julma lohikäärme aina vartioi, ja minä pyytelin häntä tulemaan lähemmäksi, sillä minulla olisi hänelle jotain erittäin tärkeää sanottavaa.
»Hi, hi, hi! Sepäs ei erityistäkään liene, aattelen mä. No! mitäpä se sitten muka on?»
Maijaliisa nousi vihdoinkin kannolta ja lähestyi aitaa, kutoen tyynesti yhä edelleen harmaata villasukkaansa ja katsomatta minuun päinkään. Kun hän oli tullut kolmen tai neljän askeleen päähän, pysähtyi hän ja kysyi:
»No, mitäpä hän nyt minusta tahtoo?»
»Tulehan vähän lähemmä, niin sanon.»
»E-hei! Pidänpä siitä varani.»
Silloin juolahti mieleeni Don Juanin kaunis aaria Zerlinalle, ja minä lauloin tahi lausuin mielenkiihkolla ja vilkkain käsiliikkein:
»Sä ällös mua pelkää, vaan tullos linnaani, se lähell' tässä siintää — hetk' viivy luonani.»
Mutta ah! Kaikeksi onnettomuudeksi ei Maijaliisa ollutkaan mikään Zerlina, jota Mozartin kaihomielinen sävel houkuttelisi, tahi taas olin minä itse huono Don Juan, sillä hän löi raikkaasti käsiään sivuilleen, nauroi ääneensä ja hihitti:
»Hi, hi, hi! Herran tähden, kuinka mielettömästi ja hullunkurisesti hän venkoilee ja laulaa. Hi, hi, hi!»
Kuitenkin lähestyi hän samalla aitaa, kutoen yhä tyynesti sukkaa.
»Minä tahdon vain sanoa sinulle, kiltti Maijaliisa, että sinä olet mielestäni sievä ja kultainen tyttö. Minä pidän sinusta oikein paljon ja tahtoisin mielelläni suudella sinua.»
»Hi, hi, hi! Kuinka hullunkurinen hän onkaan, kun tuommoista hölynpölyä viitsii puhua? Enhän minä toki tuommoista usko, eikähän se semmoinen minun ja hänen, tuollaisen hienoskaisen herran kesken käy laatuun.»
»Käyhän se toki yhtä hyvin laatuun meidänkin kesken kun kerran puutarha-Jannekin saa sinua suudella. Ja sen minä tiedän varmaan, sillä Janne on itse minulle sanonut, että sitä hän saa tehdä niin paljon kuin vaan haluaa.»
»Janne, niin! Mutta siinäpä on niinkuin vähän eroitusta. Nähkääs, Jannepa ei ole mikään herrasmies, hän, niinkuin nuoriherra, vaan onpa hän yhtäläinen kanssani, ja minä hänestä hirveästi pidän, sillä hän on aina niin kiltti ja nokkela.»
Kyllä minä sillä hetkellä kadehdin puutarha-Jannea, jolla oli erikoisoikeus ei olla herra ja senvuoksi sai suudella kaunista Maijaliisaa niin paljon kuin tahtoi. Ja minä kirosin silloin katkerasti niitä rajapyykkejä, joita ennakkoluulot olivat yhteiskunnan eri luokkain välille rakennelleet.
Nyt oli Maijaliisa tullut jo niin lähelle, että ainoastaan aita eroitti meidät. Minä tunsin hänen raikkaan hengityksensä, näin hänen täyteläisen rintansa kohoilevan, tunsin naisellista tuoksua, ja veri kohosi päähäni ja minä tunsin sisimmässäni kuohuvan ja hyrskyvän ennen tuntemattomia tunteita. Kiusaus valtasi voimallisesti minut ja hetken hurmauksessa kietasin minä molemmat käsivarteni Maijaliisan pään ympärille, vedin sen luokseni ja painoin hänen reheville huulilleen tulisen suudelman.
Mutta Maijaliisa oli äkkiä temmannut kätensä irti ja samassa sain minä poskelleni vimmapäisellä voimalla läimäytetyn korvapuustin niin että silmäni tulta iskivät.
»Hyi tokkiinsa!» sanoi hän ja syljeskeli, pyyhkien kämmenellään suutaan. »Kas siitä hän sai suukkosen edestä, jonka multa varasti», huusi hän pilkallisesti ja pyörähti nopeasti tiehensä. Minä aijoin hypätä sälöaidan yli juostakseni hänen jälessään ja saadakseni hänet kiini, vaan samassa ryntäsi tuo äkänen härkä ja töyttäsi sarvensa sellaisella voimalla aitaa vasten, että se ryskyi ja ratisi niin että arvelin sen siihenpaikkaan hajoavan ja luulin jo tuntevani kuinka sonnin terävät sarvet hivelisivät selkäpiitäni.
Nöyryytettynä, katkerana ja hämilläni pakenin minä pois onnettomuuspaikalta. Harhakuvitteluni olivat kasaan romahtaneet, idylli näkymättömiin hävinnyt, ja Maijaliisa tuntui nyt yhtäkkiä minusta vain sivistymättömältä talonpoikaispiijalta, joka ei ymmärtänyt rakkauden ylevää aatetta.
Tunsin katkerasti ylpeyteni loukatuksi ajatellessani kuinka tässä tuloksetta olin talonpoikaispoikain kilpakosijana ja nähdessäni kuinka sellaisilla moukilla on helppo menestys samalla kuin minun syvemmät tunteeni ivalla ja pilkalla hyljättiin.
Pitäköön Janne kokonaan hänen hellyytensä! — Mielellä hyvällä minun puolestani!
Jääkylmän ryöpyn tavoin vaikutti tuo Maijaliisan töykeä korvapuusti ja sammutti äkkiä kaikki ne keväiset tunteet, jotka olivat hulmahtamaisillaan ilmiliekkiin nuorukaisrinnassa. Ainakin toistaiseksi.
XII.
VELJEKSET NASSE JA NISSE.
1849.
Tavallisesti ovat originaali-ihmiset, jos nyt sellaisia enää löytyykään, sangen ikäviä, itsekkäitä ja välinpitämättömiä henkilöitä, joista ei ole hupia itselleen eikä muille. Mutta poikkeuksia löytyy. Neljäkymmenluvun loppupuolella, käydessäni Turun lukiota, tunsin minä kaksi kerrassaan hauskaa ja herttaista tuollaista omituis-ihmistä, jotka olivat kaikkien ystäviä ja joilla ei yhtään vihamiestä ollut.
Tarkoitan kahta Bonsdorff-veljestä[1], majuria ja sihteeriä, joista kaikki pitivät ja joita tavallisesti kutsuttiin Nasseksi ja Nisseksi. Molemmat olivat he vielä »nuoria miehiä», huolimatta siitä että he jo olivat 40 vuoden vaiheilla ijässä; he olivat »suurimpia kavaljeereja» koko Turun seurapiireissä, Terpsichoruksen harmaantuneita palvelijoita, joilla oli erikoisoikeus »avata» tanssiaiset ja ehdottomasti olla ensimäisinä ensimäisessä valsissa.
[1] Anton Bonsdorff, majuri, syntyi 1808, kuoli 1881. — Nils Bonsdorff, sihteeri, syntyi 1810, kuoli 1887.
Kaikkialla näki nämä kaksi harmaatukkaista leijonaa kaupungin hienoimmissa piireissä, johon he aivan itseoikeutettuina kuuluivat ja josta he eivät koskaan saaneet puuttua. Tuskin vietettiin yhtään syntymä- tahi nimipäivää kahviseuroineen, jossa he eivät olisi mukana olleet, tuskin toimeenpantiin sellaista juhlapäivällistä, iltamaa, tanssitilaisuutta tahi jonkunlaista tervehdyskäyntiä, jossa he eivät ensimäisinä ja etunenässä mukana olisi olleet, eikä tapahtunut mitään uutta, josta he eivät ensimäiseksi olisi kuulleet ja kiirehtineet siitä ensimäisinä tietoa levittämään. Minä luulen, että he viettivät elinpäiviään vain päiväkaudet kuljeskellen vierailuilla ja sanellen naisille, varsinkin rouville, mitä valikoidumpia ja mairittelevimpia kohteliaisuuksia ja kertoellen pieniä, lukemattomia kertoja jo ennen kuultuja ranskalaisia kaskuja, joita he aina esittivät jotakuinkin tähän tapaan: à propos, sen johdosta mitä armon rouva vapaaherratar äsken niin henkevästi ja sattuvasti suvaitsi lausua, pyydän minä, että minun suvaittaisiin kertoa pieni kasku, joka kuvaa samaa asiaa» j. n. e. He olivat, lyhyesti sanoen, välttämättömiä keskustelun työjuhtia seurapiireissä ja samalla päivän pienten kaupunkijuorujen ehtymättömiä lähteitä.
He olivat kasvaneet yhdessä ja senjälkeen kohtalon, olosuhteiden ja oman tahtonsa mukaan muodostuneet kerrassaan eroittamattomiksi. Toinen heistä ei voinut ajatellakaan elämää ilman toinen toisensa seuraa, aina he keskenään hiljoilleen kinastelivat, vaan pohjaltaan olivat he parhaita ystäviä.
Ja kuitenkin olivat he vastakohtia toisilleen sekä ulkonaisesti että sisällisen ihmisensäkin puolesta. Majuri, Nasse, oli lyhyt ja pyylevän lihavahko, verevän punakka ja kaljupää, mutta valtavat olivat hänellä viikset ja hän vahvisteli puhettaan kiroillen kaikkien mahdollisten pikkupaholaisten ja »korvennettujen miljoonain rakuunain» kautta, puhellen järeällä bassoäänellä. Hän oli oikea perikuvallinen vanha sotilas. Sihteeri, Nisse, taas oli pitkä ja laiha, aina hienosti siistitty ja sileäksi ajeltu sekä kursaileva; hän käytti tekotukkaa ja puhui kimakalla, sokerinimelällä äänellä, kumarrellen alinomaa ja lasketellen kohteliaisuuksia ja ikäänkuin pyydellen anteeksi että hänkin oli rohjennut lausua julki jotain — oikea salonkitepastelijan tyyppi.
He eivät asettaneet elämälle suuria vaatimuksia ja olivatkin senvuoksi siksi varakkaita, ett'ei heidän tarvinnut palvella palkan vuoksi eikä myöskään mennä naimisiin toimeentulonsa tähden. He pitivät parempana taloudellista riippumattomuutta ja avioliittokahleista vapaata elämää, tuumaillen että Tappila on liian pieni maatila pystyäkseen elättämään kahta perhettä. Niinpä jäivätkin he vanhoiksipojiksi ja nauttivat elämän hyvyydestä, vapaudestaan ja toinentoisensa rakkaasta seurasta vanhainpoikain pinttynein tavoin.
Omistamallaan Tappilan kauniilla maatilalla Sauvon pitäjässä viettivät he kesänsä ja talvella asuivat he taas Turussa, pienessä vanhassa talossaan joen rannalla. Maalla hoiti majuri maanviljelystä ja kävi sillä välin aina metsästysretkillä, joilla samoiluilla hän joutui luonnollisesti mitä ihmeellisimpiin ja ennen kuulumattomiin seikkailuihin ajaessaan takaa joko sutta, kettua tahi ilvestä. Ja Nisse sai kuulla monet kovat sanat, jos hän jonkun kerran rohkeni olla heikkouskoinen kuullessaan noita Münchhausenin juttuja.
Majurin pitäessä silmällä ja hoidellessa peltoja ja niittyjä, renkejä ja ehkä hieman talon palvelusneitsyeitäkin sekä miilustaessa metsänkäynnillä, piti sihteeri huolta maitokamarista, puutarhasta ja taimilavasta. Mutta suurimman huolenpitonsa omisti hän kuitenkin keittiölle ja ruokasäiliölle, leipomiseen ja hillojen tekoon. Majurin hallussa sitävastoin oli viinikellarin avaimet. Toinen heistä edusti miespuolista, toinen naispuolista ainesta hyvin hoidetussa taloudessa. Toinen heistä esiintyi isäntänä, toinen emäntänä tuossa sangen vierasvaraisessa ja aina jotakuinkin hyvin varustetussa kodissa, jossa usein vieraita virtaili. Niin he ikäänkuin täydensivät toisiaan.
Muistan vielä aivan hyvin heidän asuntonsa. Molemmin puolin salia sijaitsivat heidän makuuhuoneensa. Majurin yksinkertaisesti sisustetussa huoneessa oli seinät koristeltu ketun ja ilveksen nahkoilla, pyssyillä, pistooleilla, ruutisarvilla, metsästyslaukuilla, kalastusneuvoilla ja sensemmoisilla, ja koko huoneen täytti väkevä tupakan ja rasvanahkasaappaiden haju.
Vastapäätä olevassa huoneessa oli sihteerin vuode valkoisten, pitsireunuksisten musliiniverhojen ympäröimänä; siellä oli myös pukeumapöytä täynnä harjoja, saksia ja lukemattomia hajuvesipulloja, sekä hyllypöytiä, jotka uhkuivat pienten posliinikapistusten paljoutta ja joille oli aseteltu koreja vahakukkasineen ynnä muita »muistoja» Turun naisilta. Ja kaikkialta löyhkäili vastaan kotona tehdyn ruusuöljyn äitelän voimakas tuoksu.
Muistan hyvin erään päivällisen heidän luonaan syksyllä vuonna 1849. Majuri istui pöydän päässä ja oli kaikki viinipullot hänen eteensä riviin asetettu, »sillä niistä pidän minä — tuhattulimaista vieköön — paremmin huolta kuin veljeni Nisse», joka istui pöydän toisessa päässä, tarjoillen lientä. Samalla kuin Nassen koko huomio oli kohdistettu siihen, että lasit aina olivat täynnä, toisteli Nisse herkeämättä: »Saanko luvan tarjota lientä lautasellisen lisää?» — tahi »olkaa niin hyvä, hieman lisää pasteijia!»
Majuri Nasse puheli kovaäänisesti pöytänsä päässä ja kun Nisse kuuli mistä keskusteltiin, puuttui hänkin puheeseen: »Niin herraseni, jos suvaitaan minunkin lausua ajatuskantani tässä asiassa, niin täytyy minun tunnustaa, että minä kaikinpuolin olen samaa mieltä veljeni kanssa».
»Mitä, tuhatmiljoonaa korvennettua rakuunaa, se Nisse siellä sanoo?» huusi silloin Nasse.
»Eipä mitään toki, rakas veljeni, lausuinhan vain mielipiteeni asiassa.»
Kun sitten paistia ympäri pöytää tarjoiltiin, lausahti majuri: »Tahdonpa herroille kertoa, että olen itse nämä pyyt, tuhattulimaista sarvipäätä soikoon, ampunut joka ainoan. — Sepä olikin onnellinen metsästyspäivä. Viisi pyytä kahdella laukauksella tipahti.»
»Hm — hm» — yskiskeli hiljoilleen Nisse, joka samana aamuna oli pyyt torilta ostanut.
»Mitä tuhannenmoista se Nisse siellä sanoo?» huusi majuri.
»Oo, tuota, eihän mitään toki, ei kerrassaan mitään, rakas veljeni; tahdon vain kunnianarvoisille vieraillemme huomauttaa, että minä itse olen nämä etikkakurkut pannut säilytysastiaan.»
Kun jälkiruokaa tarjottiin, huomautti Nisse: »Minä toivon, herraseni, että hillo teille oivallisesti maistuu, sillä minä olen itse noukkinut marjat ja keittänyt ne hilloksi ja tämän munakakun olen minä itse paistanut.»
»Ja ehkäpä muninut munatkin» — puuttui majuri puheeseen, nauraen sukkeluudelleen — »sillä kyllähän hän, rakas veljyeni, sellaiseen pystyisi.»
Kun päivällisateria oli syöty, kehoitti majuri sytyttämään sikarit, jolloin Nisse kohteliaasti huomautti: »Hyvin mielellä, herraseni, hyvin mielellä, kunhan ei vain minun pienessä kammiossani polteta, sillä minä en voi sietää tuota ilkeätä tupakansavua.»
»Niin, tuollainen tuhattulimaisen akkamainen on rakas veljeni Nisse, ett'ei hän vielä ole opetellut edes tupakoimaankaan, eikä pitämään esimerkkinään vanhempaa ja ymmärtävämpää veljeään; mutta keittää marjahilloa ja leipoa kakkuja, kas sitä hän osaa — tuhattulimaista granaattia — niin ett'enpä luule koko Turussa sellaista rouvaa löytyvän, joka hänelle vertoja vetäisi.»
»Ah, hyvänen aika veljeni, sinähän imartelet minua aivan liiaksi.»
Näin laskettelivat he leikkiä, lausuilivat kohteliaisuuksia ja täydensivät toisiaan alituisesti — luulenpa koko elinikänsä. Mutta kaikilla oli hauskaa heidän seurassaan sekä heille että heidän kauttaan ja kaikki viihtyivät hyvin heidän vierasvaraisessa kodissaan niin maalla kuin kaupungissakin. Vielä näin viidenkymmenenkin vuoden perästä tuntuu minusta kuin näkisin heidät elävinä edessäni: majurin, pyssy hartioillaan ja sihteerin, hillonkeitto-esiliina vyötäisillään.
Monta kuvaavaa pikkupiirrettä voisi vielä kertoa. Niinpä oli majurilla tapana sanoa aina: »Minä ja veljeni», jotavastoin hänen veljensä taas kunnioittavammin lausui: »veljeni majuri ja minä.» Sihteerillä oli aina tapana, puhuessaan naisten kanssa, ylen hienosti kammeta päätään sivulle, ett'ei hänen hengityksensä vain ilkeästi häiritsisi puhettemaansa naista.
He pitivät hienona sekoittaa puheeseensa niin paljon ranskalaisia sanoja kuin suinkin, mutta kun he heikonpuoleisesti tuota hienoa kieltä osasivat, aiheutui siitä, että heidän lauseensa usein saivat mitä hullunkurisimpia käänteitä. Niinpä esimerkiksi sanoi majuri tavallisesti, jos joku sattui heille tulemaan, ennenkuin he olivat täysissä pukimissaan: »suokaa anteeksi, että minä vielä olen puolipaidassa»; sihteeri taas puheli: »anteeksi kaikella muotoa, mutta minä olen aivan alasti.»
Vaikkapa he synnynnäiseltä luonteeltaan olivatkin niin erilaisia, niin olivat nämä kaksi veljestä kuitenkin kerrassaan liikuttava esimerkki veljesrakkaudesta, joka oli liittänyt heidät yhteen niin voimakkailla siteillä, että he olivat ikäänkuin yhteenkasvettuneet toinen toisensa kupeelle koko elämän ajakseen. Ja joskin heidän heikkouksilleen ja naurettaville ominaisuuksilleen hiukan naurettiin, pidettiin heistä kaikissa tapauksissa yleensä ja kunnioitettiin heitä, ja pohjaltaan olivatkin he rehellisiä ja hyviä ihmisiä.
XIII.
MUMMO-VAINAJAN HAUTAJAISET.
1850.
Monivuotiset kärsimykset ja vaikean kuolinkamppailun kestettyään kuoli vanha mummo Daalintehtaalla joulukuuta puolivälissä vuonna 1850.
Äitini tahtoi silloin, että vietettäisiin yksinkertaiset hautajaiset, joissa olisi läsnä vain me, hänen läheisimpänsä ja muutamat aniharvat hänen vielä elossa olevat tuttavansa. Tällaiset hautajaiset, niin hän arveli, olisivat parhaiten sopusoinnussa vainajan hiljaisen ja erilleen maailmasta vetäytyneen elämän ja tämän talon tapojen kanssa, talon, jossa ei pariin vuosikymmeneen yhtään vierasta ollut vieraillut.
Mutta isäni oli toista mieltä asiassa. Tosin oli tämä koti pitkät ajat ollut surun ja sairauden johdosta hiljainen ja suljettu kaikilta muilta paitsi omaisilta. Mutta kun mummo nyt oli kerran kuollut, piti maahanpanijaiset isän mielestä viettää tavalla, joka arvokkaasti vastaisi Petersénien tunnettua, suurta vierasvaraisuutta ja samalla niitä muotoja ja tapoja, jotka olivat käytännössä siihen aikaan parempain ihmisten hautajaisissa. Äitini ehdottama yksinkertaisuus voitaisiin tulkita kitsaaksi säästäväisyydeksi tahi vieläpä tuonelaan muuttaneen vainajan muiston halveksimiseksi. Ja niin jäi isäni mielipide ratkaisevaksi.
Kun vieraiden kutsumislistaa sitten ryhdyttiin suunnittelemaan, huomattiin että ainoastaan muutamia oli enää elossa sellaisia, jotka mummo oli tuntenut ja joiden kanssa hän oli seurustellut — suurimman osan kutsuttavista vieraista muodostivat »uudet» ihmiset, joita mummo ei ollut koskaan nähnyt, tuskinpa edes kuullut puhuttavankaan heistä. Ketä näinollen siis kutsuttaisiin? Ensin kirjoitettiin vierasluetteloon vain parhain ja ylhäisin aines papistosta ja suurimmat tilanomistajat, mutta rajaa kutsuttavien ja poisjäävien välille oli vaikea vetää. Ett'ei ketään loukattaisi jättämällä hänet hautajaisiin kutsumatta, päätettiin sitten viimein kutsua pitäjän kaikki säätyläiset eroituksetta.
Suuri joukko mustareunaisia kutsumuskorttia lähetettiin sitten heille, pyynnöllä »että he läsnäolollaan kunnioittaisivat meidän rakkaan vainajamme maahanpanijaisia Dragsfjärdin kirkossa j. n. e.» Surusaaton ilmoitettiin lähtevän määrättynä päivänä Daalintehtaalta täsmälleen klo 12 päivällä.
Äitiä ensin suuresti huolestutti nähtyään tuon pitkän vierasluettelon, mutta hän tyyntyi pian, ajatellen että ainoastaan harvat, ehkäpä ei kukaan heistä tulisi kutsua noudattamaan, sillä keli oli surkuteltavan huono, kerrassaan hengenvaarallinen. Muutama viikko sitten oli satanut paljon lunta, sitten sukeutunut suveksi ja vesisateeksi, joka kaiken lumen sulatti, kunnes yhtäkkiä taas oli pakastanut. Tiet olivatkin nyt joko jäätyneet routaisiksi ja röysteikköisiksi syvine kärrynraiteineen tahi olivat ne kaljamella, varsinkin mäkipaikoissa, niin että kärryt ajaessa liukuivat ja heittelehtivät siksi huikeasti että oli todellakin vaara tarjolla huiskahtaa kärryineen päivineen ojaan ja kaatua nurin. Kukapa siis tällaisella kurjalla ja vaarallisella kelillä lähtisi ilman suoranaista pakkoa liikkeelle?
Mutta isä oli taaskin aivan toista mieltä ja sanoi tuntevansa paremmin pitäjäläisensä ja maalla vallitsevat tavat kun kerran on joku kutsutilaisuus kysymyksessä. Ja hän arvelikin varmasti, että vieraat joukonneuvosta saapuisivat, huolimatta kurjasta kelirikosta. Ainakin tuli olla varustautunut sitä varten.
Määräpäivänä alkoi jo aikaseen aamulla ennen yhtätoista kokoontua suruhuoneelle vanhoja raihnaisia vaunuja, yksi-istuimisia kiesejä ja kärryjä kaikenlaisia ajellen rämisten pitkin jäätynyttä tietä kaukaa ja läheltä, tai oikeastaan vain kaukaa, sillä ei ollut vieraiden joukossa yhtään, jolla olisi matkaa alle parin kolmen penikulman ollut, vaan päinvastoin saapuivat useimmat vielä pitempien matkojen päästä. Vieraiden olikin täytynyt jo aikaiseen joulukuun aamun pimeässä lähteä kotoaan taipaleelle ja saapuivat he nyt perille kylmissään ja väristen, jonka vuoksi heille kahvi hautajaisrinkeleineen maistui erinomaiselta, samoinkuin tarjottu reiniläinen viinikin surukonvehteineen. Kaikki kutsutut kokoontuivatkin pian, tuskin yhtään heistä oli jättänyt kutsua noudattamatta.
Pitkään ei ennätetty lepäillä eikä lämmitellä, sillä täsmälleen kello 12 piti surusaaton lähteä liikkeelle. Hautajaisvieraiden täytyi pian jälleen tumpustautua turkkeihinsa ja nousta ajopeleihinsä.
Eräiden vanhojen ajoneuvojen alustalle oli soviteltu ruumisvaunu, joka mustavaatteisilla verhoilla ja valkoisilla reunarimsuilla oli koristeltu. Sinne kannettiin sitten mustalla sametilla verhottu ja hopeatähdillä kirjailtu ruumisarkku, mutta mitään kukkaiskiehkuroita tahi seppeleitä ei näkynytkään, sillä siitä tavasta ei vielä silloin mitään tiedetty. Vihdoin oli kaikki valmista ja pitkä surusaatto vyörähti liikkeelle.
Askel askeleelta ajeltiin hitaasti eteenpäin ja niin täytyi hiljoilleen hivutella aina Dragsfjärdin kappelikirkolle asti, jonne suruhuoneelta oli matkaa puoli penikulmaa. Ruumisvaunua veti vainajan vanha musta vaunuhevospari, joka ei pitkään aikaan ollut enää tuollaiseen rasitukseen tottunut. Allapäin hevoset astuivat ikäänkuin surullisesti aavistaen, että tämä matka tulisi olemaan myöskin niiden viimeinen matka. Niin pääsivät ne ensimäisen korkean mäen alle ja olivat vetäneet kuormansa melkein mäen harjanteelle asti, mutta silloinpa pettikin vanhojen hevosten voima aivan viime tingassa. Ne eivät jaksaneetkaan pitemmälle, vaan kompastuivat ja alkoivat liukua mäkeä alas; ruumisvaunu törmäsi lähinnä seuraavaa ajopeliä vastaan, se taas seuraavaa ja sitä tehden pitkin koko saattolinjaa. Syntyi tavaton sekamelska ja tapaus muodostui kerrassaan vaaralliseksi, sillä mäenrinne oli jääiljamella ja kärryt liukuivat syrjäkaria pahasti ja olivat vähällä keikahtaa nurin. Mutta kaikeksi onneksi tapahtui tämä vielä aivan lähellä tehdasta ja paljon väkeä oli kerääntynyt tien varsille surusaattoa katselemaan. Väkeä juoksikin heti apuun, auttaen vanhat hevoset mäen päälle ja taluttaen niitä sitten suitsista eteenpäin monissa mäkilöissä, joita vielä oli jälellä ennenkuin kirkolle päästiin.
Vihoviimein päästiin perille. Vanhat uskolliset palvelijat kantoivat ruumisarkun kirkkoon, jossa se asetettiin alttaripyörylän eteen. Sekä alttari että sen eteispyörylä ja kuori oli mustalla vaatteella valkoisine reunakoristeineen verhottu ja vaikkapa olikin vielä täysi päivä, tuikki kynttilöitä tiheissä riveissä kaikkialla. Kirkko kokonaisuudessaan teki juhlallisen vaikutuksen.
Hautaustoimituksen toimitti Kemiön rovasti, tohtori U. Forsman, mies, jonka koko olemuksessa ja käytöksessä esiintyi kirkon korkea prelaatti täydessä karvassaan. Ja hän toimittikin tehtävänsä sellaisella arvonmukaisella tavalla, jonka hän hyvin ymmärsi tällaisissa tapauksissa asiaan kuuluvan. Kun pari virttä oli veisattu ja jotakuinkin pitkä ruumissaarna pidetty, astui hän alas saarnastuolista ruumispaarien ääreen, alkaen luetella elämäkerrallisia tietoja vainajasta. Ensin toi hän esiin vainajan ansiot puolisona, äitinä ja perheenemäntänä, hänen surunsa ja koettelemuksensa elämäntaipaleellaan, hänen avuliaisuutensa köyhiä kohtaan ja hänen suuren, joskin hiljaisuudessa harjoittamansa hyväntekeväisyyden. Sitten siirtyi hän puhumaan vainajan korkeasta syntyperästä ja hänen monista perinnäisistä ylhäisistä sukuseikoistaan sekä isän- että varsinkin äidinpuolelta, tuoden esiin vainajan loistavat esi-isät polvi polvelta aina Ebba Braheen, Kustaa Waasaan ja Kaarle Knuutinpoikaan asti. Vasta sitten seurasi itse ruumiinsiunaustoimitus. Alkoi jo hämärtää kun viimeiset virret oli veisattu ja pimeä siipensä levitti kun arkku kirkosta kannettiin ja laskettiin perhehautaan ja ovet viimein lyötiin kiini.
Kun kaikki toimitukset näin lopultakin olivat loppuneet, etsi kukin oman hevosensa ja alkoi hyvää kyytiä huristaa suruhuoneellepäin uudelleen. Oli pureva pakkanen ja vinhakka viima, joka tunkeutui vaatteiden läpi luihin ja ytimiin. Vaunut ja kärryt liukuilivat ja heittelehtivät mäkilöissä niin että kaikki arvelivat jonkun onnettomuuden tässä menossa tapahtuvan. Oli tullut jo aivan pimeä ennenkuin perille päästiin.
Sitä hauskemmalta ja valoisammalta näytti tulijoista se näky, joka heitä perillepäästyä kohtasi. Kaikista ikkunoista tulvehti iltapimeään kauvaksi valaisevat kirkkaat valovirrat ja kun pakkasen kynsistä sisään astuttiin, tuoksahti vastaan mitä miellyttävin lämpölöyhkä ja hyvän ruuan hivelevä tuoksu. Pieneen ruokasaliin oli katettu ryyppypöytä, joka siinä houkuttelevana odotti, eikä totisesti sovi moittia, jos aikaisesta aamusta asti matkalla miilustaneet ja kärryissä huonolla tiellä ajaa tärisyttäneet vieraat, jotka eivät koko pitkänä päivänä olleet muuta suuhun pantavaa saaneet kuin kahvikupposen aamupäivällä, jos he nyt halukkaasti odottelivat saadakseen voileivän siihen kuuluvan ryypyn seuraamana, jota ensi ryyppyä maan tavan mukaan seurasi sekä puolikas että »terssi» ja »kvarttakin». He olivat päivän pitkään saaneet sulatettavakseen niin paljon henkistä ravintoa, että ruumista ravitseva muona nyt tuntui sitä tervetulleemmalta.
Suuressa salissa seisoi hevosenkengän muotoon katettu päivällispöytä yltäkylläisine antimineen. Pöydän yläpäähän asettuivat isä ja äiti sekä vanhin sisareni istumaan — nämä kaksi ainoat naishenkilöt, jotka seurassa olivat — ja heidän jälkeensä asettuivat pöytään arvohenkilöt arvonsa ja virkaikäoikeutensa mukaan. Minun paikkani oli kauimpana toisen pöytäsivustan päässä tehtaankirjanpitäjäin ja pikkupappein joukossa.
Alussa oli tunnelma vakava, milt'ei juhlallinen, kuten sopiikin tällaisessa tilaisuudessa. Syötiin ääneti tahi puheltiin aivan hiljaa. Mutta vähitellen aterian kestäessä alkoi keskustelu sujua vilkkaammin ja kovaäänisemmin ja saada luonnollisen, iloisemman sävyn. Eikä olekaan ihmettelemistä siinä, jos henkilöt, jotka eivät koskaan olleet tunteneet tahi edes nähneet vainajaa, eivät kyenneetkään pitkänpäälle pysytteleimään itkusilmäisinä, eivätkä he toki olleetkaan purevassa pakkasessa ajelleet penikulmamääriä ollakseen vain murheellisia perille päästyään, vaan olivat he lähteneet maalaisiin kutsupitoihin. Mielen hilpeydelle antoi vielä lisälentoa salissa löyhkäilevä herttainen lämpö, loistavat kynttilät, runsaat ja maukkaat ruokalajit sekä vielä — eikä toki vähimmässä määrässä — erinomaiset, hienot viinit, Petersénien viinikellarin viimeiset, kauan säilyneet jäännösantimet, jotka nyt piilostaan oli esiin otettu tyhjennettäviksi vainajan ja hänen huoneensa kunniaksi ja muistoksi. — Vähitellen kohosi tunnelma yhä vetreämmäksi, juttelun ja keskustelun pauhina täytti salin ja haarukkain ja veitsien valtava kalina häipyi puhelun paisuvaan porinaan. Silloin nousivat äiti ja sisareni pöydästä, keksien poistumisensa syyksi väsymyksen ja pahoinvoinnin.
Päivällisen syöntiä jatkui yhä edelleen ja yhä tiheämmiksi muodostuivat tyhjennettyjen viinipullojen rivit pöydällä. Silloin alkoi eräs kappalaispappi, jolla oli hyvänlainen lauluääni, ensin aivan hiljaa, melkein kuin itsekseen, vaan sitten vähitellen kovaäänisemmin laulaa vanhaa tunnettua pöytälaulua:
»Kun istumme seurassa leikkisäpäällä ja käsiss' on tuoksuvat maljat, niin riemuten juo: — maan murheissa täällä ei iloita liiaksi koskaan.»
Vastustamattomasti vaikutti tuo hilpeä laulu lähinnä istuviin, temmaten heidät mukaansa, ja tuntien tuollaista suloista hyvinvoinnin tunnelmaa, joka ihmisen valtaa syötyään herkullista ruokaa ja maisteltuaan hienoja viinejä, yhtyivätkin he innostunein äänin laulamaan laulun loppukerrantaa:
»On kukkanen ilo, se puhkeevi nyt, vaan huomenna kuihtuvi jälleen. Juur' nyt, kun sä voit, elä onnessa vain, ja aattele huomista sitten.»
Keskustelu ja hälinä paisui yhä kovaäänisemmäksi, liikkeet ja elkeet kävivät vilkkaammiksi, laseja tyhjennettiin tiheämpään ja pian helähytettiin laulu uudelleen yhä innostuneimmin äänin. Isäni, isäntänä ollen, oli joutunut sangen kiusalliseen asemaan, ja kun hän huomasi, ett'ei hän pystynyt hillitsemään riemukkaaksi remahtanutta tunnelmaa, käski hän lopettaa päivällisaterian niin pian kuin mahdollista ja vetäytyi senjälkeen pois seurasta, pyytäen rovasti Forsmanin ottamaan isännyyden huostaansa.
Sillä aikaa kun salin valtavilta ruokapöydiltä kannettiin päivällisjätteitä pois, siirtyivät vieraat vierashuoneeseen juomaan kupposen kahvia. Ja kun se oli tehty, astuttiin jälleen saliin, jonne jo toti- ja punssitarjottimet oli vieraita varten esille kannettu. — Kun nyt ei enää isäntäväen läsnäolo ollut kohonnutta tunnelmaa hillitsemässä, leijaili se pian yhä hilpeämpänä ja täyteläisempänä, kunnes jo useiden vieraiden jalat alkoivat hieman hoippuilla ja silmät hämäränharhaileviksi käydä. Silloin antoi rovasti Forsman merkin, että oli koittanut jo poislähdön hetki, jolloin kukin vieras sai vielä mukaansa suuren sahramirinkelin ja joukon jälellä olevia surukonvehtia.
Mutta talon alaveräjälle kuului vielä jonkun aikaa kotiaan kohden ajelevan vierasjoukon parvesta tuon iloisen laulun säveleitä, kunnes ne vähitellen yhä enemmän ja enemmän häipyivät avaruuteen ja yön synkkään pimeyteen:
»On kukkanen ilo, se puhkeevi nyt, vaan huomenna kuihtuvi — — — —».
SISÄLLYSLUETTELO.
Siv.
Johdanto…………………………………….. 5
I. Aikaisimpia muistojani…………………… 7
II. Isoäiti………………………………… 11
III. Tinasotamies……………………………. 16
IV. Naapuritalossa………………………….. 26
V. Ensimmäisen kerran teaatterissa…………… 33
VI. Mummo………………………………….. 44
VII. Suur-isoäiti……………………………. 58
VIII. Eräs koulu Suomessa 60 v. sitten………….. 77
IX. Ystäväni ja minä………………………… 85
X. Kimnaasissa…………………………….. 104
XI. Tunteiden herätessä …………………….. 119
XII. Veljekset Nasse ja Nisse…………………. 126
XIII. Mummo-vainajan hautajaiset……………….. 134
End of Project Gutenberg's Muistoja lapsen ja hopeahapsen 1, by Anders Ramsay