Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed

Proofreaders Europe.

MUISTOJA LAPSEN JA HOPEAHAPSEN

KUVAUKSIA

Kirjoittanut
Anders Ramsay

Suomentanut
Knut Sarlin

I osa

Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1908.

JOHDANTO.

Esipuheet ovat tavallisesti tarpeettomia ja jätetäänkin ne kai useimmiten lukematta, mutta mielestäni kuitenkin asianhaarat tässä tapauksessa vaativat muutamia sanoja, joista käy selville kuinka tämä teos on syntynyt.

Sangen usein, kun tuttavallisemmassa seurapiirissä olen kertoellut muutamia muisteluja menneiltä ajoilta, ovat ystäväni kehoittaneet minua niitä paperille panemaan ja julkaisemaan ne niinkauankuin ne vielä ovat tuoreessa muistossa.

Kauan olen minä kuitenkin epäillyt ja kiellellyt. Sillä onhan paljon sellaista, jota voidaan jutella ystäväin kesken ja joka hauskassa seurassa voi herättää hilpeyttä ja mieltymystä, mutta josta ei kuitenkaan ole julkisuuteen — »verba volant, scripta manent». Jos onkin muistoja, jotka nekin vuosien pitkään himmenevät ja voivat hairahtua, ei ole siinä kylliksi, sillä tarvitaanhan ennen kaikkea kuvaamiskykyä, täytyyhän olla kieli vallassaan ja pystyä hallitsemaan asemaa. En ole vielä koskaan kirjoittanut mitään julkisuutta varten ja olen jo ennättänyt yli sen ikärajan, jolloin vanhat tottuneet sanomakirjailijat jättävät kynänsä. Rohkenisinko siis minä tarttua kynään ja alkaa silloin kuin muut lopettavat? Juuri tuo ajatus on minua kauan pidättänyt ryhtymästä tähän työhön.

Mutta kun minua yhä innokkaammin on kehoitettu, olen viimeinkin myöntynyt houkutteluihin ja kiusaukseen, sillä myönnän avoimesti, että viehätys on suuri saada nähdä kirjoittamansa sanat painettuna.

Niinpä eräänä päivänä rohkaisin itseni, tartuin kynään ja aloin työni. Mutta jo pian huomasin mitä vaikeuksia siinä on. Niitä on paljon ja ne ovat suuria.

— — — — — — — — — — — — — —

I

AIKAISIMPIA MUISTOJANI.

1836.

Miltä ajalta ovat ensimäiset varmat muistomme ja kuinka kauaksi ajassa taaksepäin yksilön elämässä voi muisti ulottua? Tavallisesti häipyy se johonkin himmeään, häilyvään ja epämääräiseen, joka voi ulottua sangen pitkällekin taaksepäin, aina lapsuutemme varhaisimpiin vuosiin. — Minun ensimäinen selvä muistoni on neljänneltä vuodeltani ja sen näen minä vieläkin selvästi edessäni. Se olikin ihmeellinen tapaus, vaikkapa tuskin kukaan silloin voi aavistaa sen suurta sivistyksellistä merkitystä.

Minun paikkani lapsuuskodissa oli silloin pysyä vain hoitajattareni kanssa lastenkamarissa, ja ani harvoin sain minä pistäytyä muissa huoneissa, eikä toki koskaan, jos sattui olemaan vieraita. Senpätähden selvästi muistan kuinka eräänä päivänä hämmästyin nähdessäni kotohuoneistomme täpötäynnä vieraita ihmisiä, herroja ja naisia, joita en koskaan ennen ollut nähnyt. Hoitajattareni Natalia oli silloin sairas ja äitini itsensä oli täytynyt ottaa minut hoidellakseen. Pelästyneenä, nähdessäni kaikki nuo oudot kasvot, pidin minä tiukasti kiini äidin hameesta ja seurasin häntä joka askeleella.

Oli selkeä, helteinen iltapäivä toukokuun lopulla vuonna 1836. Olin silloin lähes neljän vuoden vanha. Koko tuo herrain ja naisten joukko oli kokoontunut asuntoomme saadakseen sen ikkunoista ja ulkoparvekkeilta katsella jotain erittäin kummallista: höyrylaivan saapumista Helsinkiin. Sen piti laskea rantalaituriin juuri meidän asuntomme edessä. Vanhempani[1] asuivat siihen aikaan näet eteläsatamassa olevan suuren Heidenstrauchin talon ensimäisessä kerroksessa, joka talo sitten vuoden perästä myötiin keisarilliseksi palatsiksi, jona se vieläkin on.

[1] *Carl August Ramsay*, syntynyt vuonna 1791, Savon ja Karjalan maaherran Anders Johan Ramsayn ja hänen vaimonsa Johanna Petersenin poika, tuli ylioppilaaksi Turussa 1802, Suomen hallituskonseljin kopistiksi 1809, Viipurin läänin maaherraksi 1825, senaatin talousosaston jäseneksi 1834, filosofian kunniatohtoriksi 1840, salaneuvokseksi 1841, otti eron toimestaan 1844 ja asui senjälkeen maatilallaan, nimeltään Björkboda, kunnes kuoli 1855. Avioliittoon meni hän vuonna 1821 *Charlotta af Petersenin* kanssa, joka oli syntynyt 1800 ja oli vuorineuvos Wolter af Petersenin ja hänen puolisonsa Charlotta Helena Hästeskon, Målagårdista, tytär. Hän kuoli Björkbodassa vuonna 1868.

Salit olivat pian täynnä kärsimättömästi odottelevaa joukkoa, ja vähäväliä käytiin ulkona parvekkeella tähystelemässä, eikö jo näkyisi tuota ihmeellistä kapinetta.

Taajoja väkijoukkioita oli saman uteliaisuuden valtaamina kerääntynyt Tähtitorninmäelle, rantatorille ja laitureille, jossa kärsimättömyydellä odottavia katselijoita kerrassaan vilisi.

Vihdoin kuului huudahdus: katsokaahan, tuolla se tottatotisesti tulee — katsokaa! katsokaa! — ja kaikki kiirehtivät ulkoparvekkeelle.

Ilta jo alkoi joutua, aurinko laskeutui pilvettömälle taivaanrannalle ja meri päilyi peilikirkkaana. Kaukana etäisyydessä, Viaporin tuolla puolen näkyi paksu, musta savu nousevan ylös ja jäävän siihen seisomaan ikäänkuin jonkun käsittämättömän häntänä, joka hiljaa liikkui eteenpäin. *Tuo jokin* lähestyi yhä enemmän. Savupatsas muodostui yhä paksummaksi ja mustemmaksi. Höyrylaiva meni sitten Gustafssvärdin salmeen, ja pian senjälkeen saatiin nähdä ihme: laiva, joka tyyntä veden pintaa myöten ja ilman purjeita liukui hiljoilleen satamaan. Leveiden siipirataskomeroiden alla velloivat vedessä punaiset siivet niin että vesi vaahtosi niissä; kajahti sitten kolme laukausta laivan keulaan asetetuista tykkisistä ja pian senjälkeen laski laiva rantalaituriin juuri meidän asuntomme edessä. Riemu oli valtava, kansajoukko huusi ja hurrasi, eikä tahtonut todeksi uskoa tuota ihmelaitosta. Tämä oli ensimmäinen höyrylaiva, joka oli kaupunkiin poikennut, ja oli se ruotsalainen alus »Solide». Se ei ollut suurempi nykyaikaisia saaristopursia, vaan kyllin iso kuitenkin voidakseen herättää yleistä hämmästystä. Vasta muutaman vuoden perästä alkoivat sitten uudet, puusta rakennetut siipihöyrylaivat »Storfursten» ja »Furst Menschikoff» välittää liikettä Pietarin, Suomen ja Ruotsin välillä ja saivatkin ne yksin pitää tätä liikennettä yllä yli kymmenen vuotta.

Senjälkeen on höyrylaivamuotoja monenlaisia ilmestynyt ja jälleen hävinnyt; pienet puusta raketut alukset leveine siipikatoksineen ovat nyt jo näkyvistämme kadonneet ja on niiden sijalle ilmestynyt suuria höyrylaivoja rautapotkureineen ja ylellisine sisustuksineen, tullen ne kaukaisista maista täynnä tavaraa ja matkustajia.

Kun nyt näkee Helsingin sataman ja sen rantalaiturit, jotka käyvät miltei ahtaiksi sille suurten ja pienten laivojen paljoudelle, joka siellä käy, kun näkee höyrylaivojen melkein joka hetki sieltä lähtevän tahi sinne tulevan, niin johtuupa väkisinkin ajattelemaan kuinka nopeasti kaikki on yhden ihmisijän kuluessa kehittynyt ja samalla kysymään itseltään, kuinka ihmiset ennen voivat tulla toimeen hiljaisessa kyhjötyselämässään, jolloin vain jotkut harvat ja valitut olivat tilaisuudessa hankkimaan itselleen huvin nähdä jotain muutakin kuin kotinurkat. Miltähän tuntuisi meistä nyt ilman uudenaikaisia kulkuneuvojamme?

II

ISOÄITI

Luonnollisesti omaa äitiään itsekukin rakastaa kaikista enimmän elämässä, varsinkin lapsuusvuosinaan, vaan hänen jälkeensä järjestyksessä seurasi meillä vanha isoäiti, tuo hyväsydäminen, iloinen isoäiti, josta kaikki lastenlapset niin sydämellisesti pitivät. Sillä hän oli yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka ajattelevat enemmän toisia kuin itseään, ja hänen suurin ilonsa oli saada toisille valmistaa iloa ja nähdä kaikki tyytyväisinä. Hänen läsnäolonsa huokui lämpöä ja valoa seuraan, mihin hän vain tuli. »Isoäiti on täällä!» Siinä tunnuslause, joka ei koskaan jäänyt vaikutustaan tekemättä, sillä silloin sitä elämää ja riemua nuorten joukossa syntyi.

Jo sangen aikaiseen oli hän mennyt kihloihin; ei ollut silloin vielä täysin kehittynytkään. Siitä kerrottiin, että eräänä päivänä kesällä vuonna 1785 silloinen everstiluutnantti Anders Johan Ramsay oli tullut Björkbodaan tehtaanisännän, sittemmin vuorineuvos Jon Adam Petersénin luo. Näytti luonnollisesti siltä kuin vierailija olisi tullut vain tervehdykselle kunniassa pidettävän heimolaisensa luo, jonka kanssa hän oli sukulaisuussuhteissa Hisingerin ja Wittfoothin sukujen kautta, mutta pian huomattiin, että vierailulla olikin yhteyttä kosimisretken kanssa, joka tarkoitti rikkaan sedän ainoaa tytärtä, vasta kuusitoista vuotiasta Johannaa.[1] Sen ajan tavan mukaan esitti hän pyyntönsä »tyttären kädestä» ensin vanhemmille. Hän sai heidän myöntymyksensä, sillä tarjousta pidettiin hyvänä ja kunniakkaana. Joku talossa oleva naissukulainen, joka oli kuunnellut kosintaa, kiirehti nopeasti nuoren Johannan ullakkohuoneeseen voidakseen ensimäisenä kertoa hänelle tämän tärkeän sanoman. Tultuaan sisään, näki hän hämmästyksekseen Johannan leikkivän nukeillaan ja sanoi: »Pian saa pikku Johanna muuta leikittävää, sillä nyt on taloon tullut kosija.» — »Kuka?» kysyi Johanna hämillään — »eihän vain toki liene se vanha herra, joka parhaillaan on täällä; niin hullu ei hän voine olla»; ja Johanna löi kätensä yhteen ja nauroi raikkaasti.

[1] *Anders Johan Ramsay*, luutnantti Gustaf Wilhelm Ramsayn ja hänen puolisonsa Anna Juliana Tauben poika, syntyi 1744, tuli luutnantiksi 1771, everstiluutnantiksi 1789, Savon ja Karjalan maaherraksi 1791, otti eron toimestaan 1803 ja kuoli 1811. — Oli avioliitossa vuodesta 1786 asti *Johanna Barbara Petersénin* kanssa, joka oli syntynyt 1769 ja kuoli 1845 ja oli vuorineuvos, tehtaanisäntä Jon Adam Petersénin, Björkbodasta, ja hänen puolisonsa Fredrika Wittfoothin tytär.

Niinpä kuitenkin kävi ja vuoden perästä, 24 päivänä elokuuta, vietettiin Björkbodassa ylen uhkeat häät kemuineen, joita kesti kokonaista kolme päivää, kuten siihen aikaan tapa vaati ja oli muutenkin luonnollista niin ylhäiselle huonekunnalle kuin vuorineuvos Petersénin.

Voisipa helposti luulla, ettei avioliitto, joka on niin eri-ikäisten ja eriluonteisten henkilöiden kesken solmittu, voisi muodostua onnelliseksi. Sillä isoisäni oli jo silloin yli neljänkymmenen, oli totinen, velvollisuuksilleen uskollinen, työteliäs ja turhantarkasti huolellinen virkamies, vaatien kaikkialla ja ennen kaikkea järjestystä ja tottelevaisuutta. Ja morsian sitävastoin oli vasta seitsentoistavuotias, juuri lastenkamarin kynnyksen yli astunut, vilkas, iloinen kuin rasavilli, leikkisä, hilpeäluontoinen ja pureva, joka rakasti seuraelämää ja huvituksia, josta oli kaukana kaikenlainen joutavanpäiväinen turhantarkkuus ja jolla ei alussa ollut aavistustakaan perheenemännän huolista, vaan jota parhaiten huvitti lueskella ja kirjoitella kirjeitä ja runoja. Ja kuitenkin muodostui tämä avioliitto mitä onnellisimmaksi, joka seikka erinomaisesti todistaa heidän luonteittensa hyvyyden, koskapa he niin mainiosti voivat sulautua toinen toiseensa. Isoäiti piti suuressa arvossa miestään ja vielä vanhoilla päivillään kuultiin hänen leikillisesti sanovan: »Jos Ramsay olisi sanonut vihillä ollessamme ei, en minä olisi sitä ihmetellyt. Sillä enpä vieläkään voi ymmärtää, miksi hän minut otti. Ei se ainakaan tapahtunut punaisen tukkani ja suuren nenäni tähden.» Hän oli tosiaankin perinyt tuon Petersénin perheelle ominaisen kasvomuodon, mutta samalla myöskin sille ominaisen hilpeän luonteen, suurenmoisen vieraanvaraisuuden ja ystävällisyyden kaikkia kohtaan.

Otettuaan vuonna 1803 eron maaherran toimestaan, asettui isoisäni asumaan Hämeenkylän kartanoon Elimäellä, jonka tilan hän oli vaimonsa myötäjäisillä ostanut. Siellä hän kuoli vuonna 1811, jolloin hänen puolisonsa jäi yksin hoitamaan laajaa maatilaa ja kasvattamaan suurta lapsilaumaa, kuutta poikaa ja kolmea tytärtä. Mutta hän, tuo entinen rasavilli, teki molemmat tehtävänsä huolellisesti ja viisaasti. — Niin joutuivat pojat sitten valtion virkoihin, saavuttaen huomattavat asemat ja tyttäret löysivät kukin aviotoverinsa. Kun näin kaikki nuoriso oli häipynyt pois talosta ja se sitten jäi ikäänkuin tyhjäksi ja kun isoäiti itsekin jo alkoi tuntea vuosien painavan hartioillaan, ei vanhus enää viihtynyt kauemman tällaisessa yksinäisyyden hiljaisuudessa. Hän möikin maatilan vuonna 1835 ja muutti Helsinkiin, jossa useimmat hänen lapsistaan silloin asuivat.

Juuri silloin me lastenlapset jouduimme olemaan hänen kanssaan yhdessä melkein joka päivä ja pian muodostuikin isoäiti meille ikäänkuin keskipisteeksi, jonka ympärille me keräännyimme ja joka oli kuin johtava sielu kaikissa huvituksissamme. Ei sattunut sitä syntymä- tahi nimipäivää taikkapa jotain muuta merkkipäivää suuressa perheessämme, ett'eikö isoäiti olisi päivän merkityksen johdosta jotakin runonpätkää kirjoittanut, ja hänen runonsa olivat aina leikillisiä, joskus pureviakin. Usein puettiin minut tällaisissa tilaisuuksissa yht'äkkiä kyhättyyn kummankuosiseen pukuun, pantiin paperiset siivet selkääni ollakseni siten jonkunmoinen hengetär, joka antoi runon asianomaiselle tahi sitten luki sen kaikkien kuulla. Jos runoa taas ei sattunut olemaan, piti päivää kuitenkin jollakin tavalla viettää — esitettiin joko kuultokuvia tahi kuvaelmia tahi joku tilaisuuteen kyhätty proloogi sekä myöskin — ja se tapahtuikin tavallisimmin — järjestettiin joku pukuesitys, sillä tuollaiset pienet pukemispuuhat olivat hilpeämielisen isoäitivanhuksen mielikuvituksia.

Muistan vielä eräänkin tuollaisen hupaisen päähänpistotekeleen, joka pantiin toimeen eräänä iltana Björkbodassa. Vanhin sisareni ei silloin vielä ollut kihloissa, mutta isoäiti laski leikkiä ja lupasi, että hän saisi jo samana iltana nähdä minkä säätyinen hänen tuleva ylkänsä olisi. Mummo puetti kaikessa kiireessä kolme talon palvelusneitsyttä, yhden sotilashenkilöksi, toisen papiksi ja kolmannen tavalliseksi »siviili»-mieheksi, ja asetti heidät eri kohtiin puistossa. Kun sitten tuli pimeä, vei hän sisareni puistossa olevaan tienristeykseen ja kehoitti hänen valitsemaan yhden heidän edessään olevista käytävistä, jota myöten kulkiessaan hän sitten tulisi kohtaamaan tulevan valittunsa. Sisareni valitsi yhden ja tapasi kun tapasikin pian sotilashenkilön, joka kohteliaasti tervehti häntä. Ennustus kävikin toteen, sillä ennenkuin vuosi oli kulunut, oli sisareni jo kihloissa erään sotilaan kanssa.

III.

TINASOTAMIES.

1839.

Ei löytyne sitä kotia pohjolassa, kuninkaanlinnasta köyhimpään majaan, jossa ei joulua ilon juhlana vietettäisi, eikä löytyne sitä lasta näissä kodeissa, joka ei kärsimättömyydellä joulun tuloa odottelisi ja siitä iloitsisi.

Jo kauan ennen joulua alettiin laskea aikaa joulun tuloon viikottain, sitten laskettiin jo päivät. Määrätyistä valmisteluista voitiin selvästi huomata, että tuo odotettu juhla läheni lähenemistään. Alkoi näet joulusiivous. Huonekalut ja lattiamatot vietiin ulos pölyytettäviksi, uutimet ja lattiat pestiin. Suursiivous toimitettiin talon jok'ikisessä nurkassa ja minulle julistettiin ankara varoitus, ett'en saisi huoneihin tehdä pahaa siivoa ja ett'en vain lattioita likaisi.

Sisareni, jotka eivät muuten olleet ahkeruudella pilattuja, tarttuivat nyt tavattomalla innolla käsiksi töihin ja näpertelivät myöhään yöhön asti korko-ompeluksiaan ja neuloivat tavanmukaisia välttämättömiä joululahjoja, sohvapieluksia, tohveleita, matkavöitä y. m. laitelmia, joiden kaikkien tuli tietysti olla omien käsien tuotteita, eikä ostettuja.

Sitten siirtyi kiire ja hyörinä keittiöpuolelle. Ja puuhat siellä veivätkin äidiltä aikaa yhä enemmän ja enemmän, sillä hänen hartioillaanhan oli huolehtiminen kaikesta siellä. Teurastettiin, leivottiin ja tehtiin kaljaa, ja keittiössä kalisivat huhmarit ja keitinastiat tavallista ahkerammin, sillä siihen aikaan piti kaiken olla kotona tehtyä. Uteliaana tirkistelin minä usein keittiön ovesta sisään, mutta silloin aina tuima emännöitsijä antoi minulle lähdön, uhaten muussa tapauksessa sitoa keittiöesiliinan ylleni.

Mutta huippuunsa kohosi uteliaisuus ja mielenkiinto silloin kun kuomireki ilmestyi portaiden eteen ja äiti, palvelijansa Björkqvistin seuraamana, läksi ajelulle, sillä hyvin ymmärrettiin mikä silloin oli kysymyksessä, ja kyllä minä puolestani pidin sitten silmällä heidän takaisintuloaan edes vilahdukselta nähdäkseni äidin tuomaa tavaran paljoutta. Mutta suurtakaan iloa ei siitä koitunut, sillä ostokset vietiin suoraan isän huoneeseen, jossa joululahjat sitten pantiin kääreisiin ja lakattiin, ja jossa isä kääröjen päälle kirjoitti saajain nimet ja sitäpaitsi useimpiin vielä pitkiäkin ja tavallisesti sangen leikillisiä runoja.

Vihdoin tuli tuo kärsimättömyydellä odotettu jouluilta. Ei milloinkaan ole minusta päivä tuntunut niin pitkältä kuin silloin; minuutit tuntuivat tunneilta. Jo aikaiseen iltapäivällä olin minä valmiiksipuettu parhaimpaan kolttuuni, joka oli tehty sinisestä sametista ja jossa oli leveä valkoinen pitsikaulus, ja niin odottelin minä sitä suuremmoista hetkeä, jolloin juhla alkaisi. Viimein löikin kello määrätyt kuusi lyöntiä, salin ovi avattiin ja sinne riennettiin sisään.

Siellä seisoi loistava joulukuusi lukuisine pienine kimaltelevine talikynttilöineen ja täynnä omenoita ja makeisia. Kesti kauan ennenkuin hennoi siitä katsettaan irroittaa. — Pian saapuivat kutsuvieraat, vanha isoäiti ja muut läheisemmät kaupungissa olevat sukulaisemme, jonka jälkeen sitten alkoi teetarjoilu, ja sitäkös sitten tuntui minusta kestävän loppumattomiin.

Kun siitä vihdoinkin oli tullut loppu, aukeni eteisen ovi ja sisään hyppeli joulupukki — hirvittävän näköinen — joku palvelijoista pukeutuneena isän nurinkäännettyyn turkkiin, valkopartoineen ja kullattuine sarvineen. Joulupukki juoksi ja harppaili ympäriinsä ihmeellisin keikkailuhyppäyksin, ja sekös minua peloitti niin että hiivin äidin hameen taakse suojaan, enkä sieltä uskaltanut paljon pilkistääkään. Koko ruumiini vapisi kun minut pakotettiin ottamaan joulukuusesta muutamia omenoita tarjotakseni ne joulupukille, sillä minua pelotti, että tuo karvainen otus samalla purra nipistäisi käteen.

Mutta pian tyynnyin minä, sillä sisään kannettiin nyt kolme valtavansuurta vaatevasua, täynnä kaiken kokoisia ja muotoisia kääröjä. Isä alkoi jakaa lahjoja ja luki runot.

Isäni, joka muuten oli sangen totinen ja jolla oli alinomaa työtä ja tointa virkatehtävässään, oli nyt kaikki sellaiset heittänyt syrjään ja uhkui pelkkää iloa, hyvyyttä ja leikillisyyttä, ja hyvin hän osasikin pohjaltaan herttaisen luonteensa ja suuren anteliaisuutensa kautta kylvää iloa ja tyytyväisyyttä ympärilleen, sillä ei yhdenkään siinä joukossa tarvinnut jäädä osattomaksi hänen anteliaista lahjoistaan.

»Kuinka monta olet saanut?» kysyi joku minulta.

»Kolmekymmentäseitsemän!» huudahdin minä ylpeänä.

»Mutta sitten olet sinä varmaan laskenut villakäsineet kahdeksi lahjaksi».

»Eihän toki! oikeita lahjoja kolmekymmentäseitsemän», vastasin minä harmistuneena, kun sitä epäiltiin. Sinä iltana ei minun tarvinnut olla hiljaa, niinkuin tavallisesti, ja kyllä minä tätä vapauttani käytinkin; juoksin yltympäri ja nostin korviavihlovan melun joululahjaksi saamillani rummuilla ja torvilla, joita täytyi koetella. Kukaan ei muistuttanut mistään ja vanha isoäiti riemuitsi koko sydämestään sekä minun että muiden ilosta.

Lyömälleen kello kaksitoista avattiin ovi ruokailuhuoneeseen, jossa syötiin jouluillallinen, illallinen, johon silloin niinkuin tänäpäivänäkin vielä ja luultavasti niin kauan kuin pohjoismainen tapa pysyy muuttumattomana, kuului samat tavanmukaiset ruokalajit: lipeäkala, riisipuuro, siankinkku ja joulutortut. Heti illallisen syötyä alkoivat jäähyväistelyt; vieraat menivät kotiinsa, kynttelit joulukuusesta ja kattoruunusta sammutettiin, kaikki paneutuivat tyytyväisinä ja väsyneinä levolle, ja pimeäksi, hiljaiseksi muuttui jälleen äsken valoa ja iloa uhkuva huoneusto.

Minäkin menin omaan huoneeseeni, vieden mukanani kaikki saamani lahjat, jotka minä sitten järjestelin pienen sänkyni ympärille, jotta ne yölläkin olisivat vieressäni. Mutta pian nukahdin minä unohtaen lahjat ja näin unta että olin metsässä, joka kasvoi pelkkiä joulukuusia tuikkivine kynttilöineen ja jossa kuusien välillä harppaili lukemattomia joulupukkia, kantaen suuria vasuja täynnä kääröjä.

Samallaisia kuin tämä nyt kuvattu jouluilta olivat sitten kaikki muutkin, kunnes isääni 1850-luvun alussa kohtasi halvaus, jonka jälkeen jouluillatkin muodostuivat hiljaisemmiksi.

* * * * *

Jouluilta on lasten ja häiritsemättömän ilon suuri juhla, mutta kerran se kuitenkin muodostui minulle katkerimmaksi päiväksi elämässäni.

»Infandum, regina, jubes renovare dolorem!»

Leikattiin vuosi 1839. Olin silloin hiukan yli seitsemän vuoden.

Pari päivää ennen jouluiltaa piti äidin lähteä tavanmukaiselle ajelulleen ostamaan joululahjoja. Kuomireki seisoi jo valmiina portaiden edessä ja äiti pukeutui parhaillaan turkkiinsa, mutta minä rukoilin ja pyytelin niin tiukasti päästä mukaan tuolle hauskalle matkalle, että hänen lopulta täytyi siihen myöntyä ja niin minutkin tumpustettiin rekeen. Ajettiin suoraan Uschakoffin myymälään, joka oli Bulevardinkadun kulmassa (nykyinen Frenckellin talo). Siinä oli silloin kaksikerroksinen puutalo, jonka alakerroksessa oli joulumyymälä, paras koko kaupungissa.

Viime jouluna olin minä muiden lahjain joukossa saanut kaksikymmentäneljä tinajalkasotamiestä, joita minä suuresti ihailin ja leikin niillä usein. Mutta tapahtuipa sitten, että eräänä päivänä menin jonkun ikätoverini luo, joka myöskin oli saanut laatikollisen samallaisia tinasotamiehiä, kuitenkin sillä suurella eroituksella, että niillä oli joukossaan ratsastava eversti, joka niitä johti. Siitä hetkestä alkaen tuntuivat minusta omat sotamieheni kerrassaan arvottomilta kun niillä ei ollut johtajaa, joka niiden etunenässä ratsastaisi. Panin siis pois käytännöstä koko tinasotamieslaatikkoni, enkä senkoommin ajatellutkaan tinasotamiehiä.

Nyt näin minä joulumyymälässä pitkällä leikkikaluilla katetulla pöydällä satojen muiden kauniiden tavarain joukossa myös laatikollisen tinasotamiehiä, jotka kaikki istuivat hevosten selässä. Ah, joka olisikin niin onnellinen, että omistaisi yhden ainoan noista! ajattelin minä. — Silloin jouduin minä kiusaukseen. — Kurkistelin salaa ympärilleni. Äiti teki ostoksia myymäpöydän ääressä, Björkqvist seisoi toisella haaralla ja myyjät hyppelivät kuin oravat ylös alas porrastikapuilla ottaen alas kangaspinkkoja katseltaviksi. Ei kukaan huomannut minua. Sykkivin sydämin ja kammoksuen tekoani ojensin minä nopeasti käteni laatikkoon ja näpistin sieltä varovaisesti yhden ratsumiehen, joka sitten äkkiä ja yhtä huomaamatta katosi taskuuni.

Kun tulin kotiin, otin heti esille hylkäämäni vanhan laatikon jalkasotamiehineen, jotka nyt asetin asentoihin tekemään kunniaa uudelle päällikölleen. Ja nyt ne näyttivätkin oikein pulskilta, kun päällikkö oli rintamassa, ja minä olin aivan ihastunut niihin.

Samassa avattiin ovi ja äiti astui sisään. Nopeasti pistin käteni uuden everstin päälle, luullen sen olevan siellä hyvässä kätkössä. Mutta liian myöhään, sillä äiti oli jo huomannut liikkeeni ja kysyi:

»Mitä sinä piilotat kätesi alla? Ahaa, ratsastava tinasotamies! Mistä sinä sen olet saanut?»

Punastuin tulipunaiseksi, änkytin muutamia sanoja, enkä voinut heti vastata, sillä kysymys oli tullut niin odottamatta. Sitten aloin valehdellen punoa kokoon kertomusta ja selitin saaneeni sen eräältä toveriltani, mutta sotkeennuin sanoissani ja lopuksi täytyi minun tunnustaa totuus.

Äiti otti tuon sotamiehen minulta pois ja nuhteli minua pitkään ja ankarasti siitä että olin niin väärin menetellyt ja puhui rangaistuksesta, jonka olin ansainnut. Minä huomasin nyt hairahdukseni, itkin katkerasti, lupasin ett'en enää koskaan niin tekisi ja pyysin sydämen pohjasta anteeksi.

Ja äidin mentyä pois, luulinkin minä näinollen, että kaikki jälleen olisi aivan hyvin, ja tuon tapahtuneen asian yli unohduksen huntu heitetty.

Mutta tuli sitten jouluilta. Kärsimättömästi kuten aina ennenkin odottelin minä nytkin määrättyä kellonlyömää, kuutta, jolloin ovi saliin avattiin. Siellä loisti jälleen joulukuusi kynttilöineen, joulupukki hyppeli saliin niinkuin ennenkin, kolme täyttä vasua kannettiin sisään ja isä alkoi jaella kääröjä. Jännityksissä ja uteliaana seisoin minä tuumiskellen, mitä mahtaisi nyt minun osalleni tulla. — Ensimäisen vasun sisältö oli jaettu — kaikki olivat saaneet jotain — kaikki, paitsi en minä; mutta en minä kuitenkaan vielä käynyt toivottomaksi. Lahjat ovat ehkä huonosti sotketut vasuissa ja niin ehkä minulle tulevat ovatkin jälelläolevissa koreissa. — Tyhjentyi sitten toinenkin vasu, mutta minun osalleni ei tullut nytkään yhtään kääröä; jonkunverran toivoa oli kuitenkin vielä jälellä, sillä nehän voisivat olla viimeisessä vasussa. Mutta pian alkoivat siitäkin kääröt loppua — joku ainoa oli kuitenkin vielä jälellä — mutta nekin loppuivat, ja vasu oli tyhjä.

Silloin ymmärsin minä rangaistuksen. Minä olin itse yrittänyt väärällä tavalla valmistaa itselleni pienen jouluillan jo etukäteen, ja siksi oli joulupukki minulle selkänsä kääntänyt. Häpeissäni ja katkeralla mielellä vetäydyin minä huoneen nurkkaan ja itkin siellä katkerasti, ehkäpä katkerammin kuin koskaan sittemmin. Eikä kukaan tullut minua lohduttamaan, ei edes vanha isoäitikään, joka muuten aina oli niin hyväsydäminen. Tunsin itseni silloin perinpohjin onnettomaksi ja kaikkien hylkäämäksi.

Iltaruokaa syödessä en tuntenut ruokahalua ensinkään, enkä saanut nielaistuksi suupalastakaan, sillä tuntui kuin ruoka takertuisi kurkkuun, jossa tukahdutettu itku tiukasti kangerteli.

Vihdoinkin menivät kaikki vieraat pois, kynttelit sammutettiin — ja tyhjin käsin menin minä huoneeseeni laskeutuakseni levolle. Uni ei kuitenkaan tällä kertaa tahtonut tulla itkettyneisiin silmiini, ja vähäväliä puristin minä pienet käteni nyrkkiin huudahtaen itsekseni: »Miksi, miksi pitikin minun ottaa se onneton eversti?»

Herättyäni aamulla otin ensimäiseksi työkseni käsille tinasotamieslaatikkoni, joka minulle oli surua tuottanut, ja katkerin mielin heitin minä sen palavaan uuniin, jossa sotamiehet saisivat sulaa yhdeksi ainoaksi möhkäleeksi niin ett'ei minun niitä koskaan enää tarvitseisi nähdä. Ja pitkän aikaa senjälkeen inhoittivat minua sotilaat, varsinkin ratsumiehet.

Monta päivää kului sitten tällä tavalla ja koko joulujuhla, joka tavallisesti oli iloa uhkuva, tuntui minusta nyt surunajalta. Kun äiti sitten arveli, että olin jo tarpeeksi kärsinyt ja saanut kylliksi rangaistusta hairahduksestani, koristeli hän minua varten loppiaisiltana pienen joulukuusen vähäpätöisine lahjoineen. Olihan tuo itseasiassa vähäinen lohdutus minulle, vaan oikeaa jouluiltaa ei se kyennyt korvaamaan.

Tällainen oli ensimäinen suruni ja tuntuikin se minusta silloin syvällisemmältä ja katkerammalta kuin surut koskaan senjälkeen, sillä eihän ollut minulla silloin vielä tottumusta niitä kantamaan.

IV.

NAAPURITALOSSA.

1839—40.

Muutamia päiviä äsken kertomani jouluillan jälkeen sanoi äiti minulle: »Nyt täytyy sinun, rakas poikani, alkaa käydä koulua». — Minä itkin ja pyytelin, mutta turhaan vuotivat kyyneleeni ja turhaan huomautin, että voisinhan lukea kotonakin saman maisterin johdolla kuin vanhemmat veljenikin. — Turhaan kaikki, sillä päätös oli tehty, minun täytyi tulla pois kotoa ja niin pantiin minut täyshoitolaiseksi.

Äiti otti minua eräänä päivänä kädestä kiini ja vei minut mukanaan. Pitkään ei sillä kertaa kuljettu, sillä matkamme päämäärä oli viereinen naapuritalo.

Siellä asui vanha entinen luutnantti Odert Gripenberg[1] perheineen, rouvansa ja tyttäriensä kanssa, jotka yhdessä olivat perustaneet äskettäin käytäntöön otetun Pestalozzin järjestelmän mukaisen pientenlastenkoulun, jossa käytettiin kunniantuntoon käypää rangaistustapaa siihen aikaan muuten käytännössä olevan ruumiillisen kurituksen sijasta.

[1] Odert Gripenberg, syntynyt 1788, tuli Uudenmaan rakuunarykmentin ajutantiksi 1806 ja otti eron Ruotsin palveluksesta 1808. Oli opettajana Haminan kadettikoulussa sekä perusti 1837 yksityisen oppilaitoksen Helsinkiin. Kuoli 1848.

Koulussa oli paljon oppilaita, enimmäkseen tyttöjä, mutta minä yksin olin täyshoitolaisena. Jotta minä saisin talossa tilaa, oli lautaseinällä jaettu kahtia eräs suurenpuoleinen vaatekammio eli jonkunlainen läpikäytävä huone, jota myöskin käytettiin matka-arkkujen ja muun vanhan rojun säilytyspaikkana. Tuo eroitettu kammioni oli parahiksi niin suuri, että siihen sopi pieni vuoteeni, yksi pöytä ja tuoli. Kun minä, tottuneena asumaan suuressa ja ilmavassa huoneessa, jossa voin leikkiä, mellastella ja levitellä leikkikalujani yltympäri mielin määrin, kun minä näin tuon komeron, joka oli tuleva asunnokseni, aloin itkeä täyttä kurkkua.

Yhtä katkeralta tuntui minusta kaikki muukin näiden ventovieraiden ja kylmien ihmisten luona, jotka olivat kaikinpuolin niin erilaisia kuin lämpimän, rakkaan kodin oma joukko. Kotona oli minua kenties hieman hemmoiteltu ja ehkäpä olin jo ennättänyt tulla vähäläntäiseksi herkkusuuksikin. Senvuoksi näytti maito minusta nyt niin ihmeellisen vaaleansinertävältä ja ruiskorput tuntuivat minusta niin kovilta, ett'eivät hampaani tahtoneet niihin pystyä. Kaikki muukin oli samanlaista niin ett'en alussa voinut syödä juuri mitään. Mutta nälkä on hyvä opettaja.

Minulla oli varmaan lapsena tavattoman paljon mitä pahimpia virheitä ja huonoja taipumuksia, sillä kaikki mitä nyt enää jaksan tuosta koulusta muistaa, supistuu siihen, että minut melkein joka päivä pantiin nurkkaan salin kaakeliuunin viereen. Päähäni asetettiin aina silloin korkea, suippopäinen paperitötterö, johon taas kiinnitettiin ilmoituslippu siitä, mistä näin rangaistiin — »laiskuudesta» — »tottelemattomuudesta» — »valheesta» — »epäkohteliaisuudesta» ja sensemmoisesta, vaihdellen loppumattomiin. Lukupuikko tahi sellaisen puutteessa kohennusrauta pantiin käteeni ja sillä piti minun tehdä kunniaa ja tuollaisessa asussa seista nurkassa puoli- tahi neljännestunti kaikkien pilkkana ja kummana; ja tapahtuipa usein, että tuli vieraitakin sisään minun nurkassa seistessäni.

Minkälaisia rikoksia minä silloin aina olin tehnyt, sitä en nyt mitenkään enää muista, vaan en luule olleeni parempi enkä huonompikaan kuin toiset. Onhan kyllä totta, että joskus nykäsin tyttöjä palmikosta tahi nipistin heitä niin että he huusivat tahi taas käytin tilaisuutta hyväkseni tuikatakseni heitä huomaamattaan nuppineulalla niin että he hypähtivät ylös istuimiltaan, mutta nuo tuollaisethan ovat tavallisia poikain kujeita. Ja minä luulenkin että kun minut niin usein pantiin nurkkaan sillä tarkoitettiinkin vain sitä, että minä siinä olisin tuon ylistetyn Pestalozzin järjestelmän sopivana, elävänä kylttinä, järjestelmän, joka tuollaisen häpeänurkka-kasvatuksen kautta vaikuttaisi välittömästi ja terveellisesti lasten kunniantuntoon. Kyllä minä vihasinkin silloin tuota nimeä! Paljon mieluummin olisin kärsinyt tukkapöllyn tahi lyöntiläimäyksen taikkapa käsipatukkaakin, kuin seisonut tuolla tavalla kaikkien naurettavana.

Monta vuotta senjälkeen pistäydyin eräällä Schweitsin matkallani myöskin Yverdonin pienessä kaupungissa ja näin sen torilla Pestalozzin muistopatsaan. Kookas, jalo mies, pitäen lasta rakkaasti käsivarrellaan samalla kuin toinen lapsi luottamuksella kuroitteleksen hänen syliinsä. Väkisinkin johduin silloin ajattelemaan eroitusta tuon kuvan ja marisevan ukko Gripenbergin ja hänen molempain, alinomaa nuhtelevain tyttäriensä välillä. Minä toivoin sydämestäni, että he olisivat nähneet tuon kuvapatsaan, ehkä jäljennös sitten olisi hiukan enemmän lähennellyt alkuperäistä.

Mutta tähän ei marttyyriuteni loppunut; pahin oli vielä jälellä.

Pienen asuinkomeroni ikkunasta voin minä helposti nähdä vanhempieni asunnon, joka oli aivan vastapäätä. Ennenkuin menin levolle, katselin minä aina kaihomielisin katsein sinne ja silloin sattui usein, että minä näin yli lauta-aidan ja läpi lehdettömäin talvisten puiden kuinka tuo minulle rakas huoneusto oli loistavasti valaistu, kuinka naisia ja herroja siellä sisällä liikuskeli kirjavassa ahdingossa ja kuinka palvelijat kantoivat tarjottimia virvokkeineen. Kaiken tuon näin minä ainoastaan muutaman askeleen päässä itsestäni. Ah! Sehän oli minun vanhempieni asunto, ja minä en saanut olla siellä, lämpimässä ja ilossa, kaikkien noiden iloisten, juhlapukuisten vieraiden joukossa, enkä saanut maistella herkkuja tarjottimilta, vaan täytyi minun maata yksin, hyljättynä ja viluissani komerossani. Niin voin minä ikkunan ääressä myöhään yöhön tähystellä ulos pimeään nähdäkseni edes vilahduksen valoa ja liikuntoa omasta kodistani. Kuumia kyynelhelmiä tipahteli poskilleni ja minä puristin kuumeentapaisesti käteni nyrkkiin täynnä vihan ja katkeruuden tunnetta. Minusta tuntui kuin kaikki olisivat niin kovia ja puolueellisia minua kohtaan ja kuin itse olisin onnettomin olento koko maan päällä. Kaikki muut koululapsethan saivat olla kotonaan — miksi juuri minun yksin piti olla omasta kodistani karkoitettuna.

Tuollaisen tilaisuuden jälkeen toi vanha Björkqvist aina seuraavana aamuna minulle vähäiseksi lohdutukseksi vasullisen kaikellaista hyvää, eilisten pitojen jätteitä. Mutta kitkerältä ja karvaalta tuntui yksin niitä syödä ahtaassa komerossani ja useimmiten annoinkin minä suurimman osan tytöille.

Haluni päästä pian pois sieltä oli niin suuri, että minä laskin päiviä kuinka kauan vielä kuluisi siihen aikaan, jolloin vanhempani muuttaisivat maalle kesää viettämään ja jolloin minä luonnollisesti saisin seurata heitä.

Kuka voikaan senvuoksi kuvailla sitä surua ja epätoivoa, joka minut valtasi, kun äiti eräänä kevätpäivänä tuli koululle heittämään jäähyväisiä minulle, ilmoittaen samalla ett'en sinä kesänä saisikaan tulla Björkbodaan vaan sensijaan mennä herrasväki Gripenbergin kanssa heidän maatalolleen. Minä itkin, pyysin pyytämällä ja rukoilin — mutta kaikki oli turhaa; niin oli päätetty ja niin piti tapahtua.

Minulla oli Björkbodassa pieni puutarhatilkku eräällä viettävällä rinteellä kasvihuoneen alapuolella; ja sitä minä rakastin, lähinnä äitiä tietysti, enimmän koko maailmassa. Sinne olin minä itse istuttanut ne pienet omenapuut, jokaisen pienen pensaan ja kukkaislaitteen, omin heikoin käsin olin minä siellä kaivellut, tehnyt työtä ja kastellut kasviani, ja enkö nyt saisikaan enää sitä nähdä. Kuka sitä nyt hoitelisi? Ehkäpä se huonosti hoidettuna menisi pilalle? Tämä viilsi sydäntäni niin kovasti että luulin sen halkeavan.

Saarijärven talossa Porvoon lähistöllä kului kesä kuitenkin siedettävämmin kuin olin odottanutkaan. Minun ei tarvinnut lukea ja Gripenbergin neidit olivat minulle ystävällisempiä kuin ennen niin että meidän keskinäiset suhteemme muodostuivat hieman paremmiksi. Ainakaan ei minun tarvinnut seista tuossa ijänikuisessa Pestalozzilaisessa häpeänurkassa, sillä sekin näytti saaneen kesälomaa.

Vihdoin tuli syksy ja silloin muutettiin jälleen takaisin kaupunkiin. Sainhan tosin silloin suureksi ilokseni jälleen nähdä äidin, mutta koulunkäyntini jatkui kuitenkin samalla tavalla kuin edellisenäkin lukukautena. Viimeinkin lähestyi sitten joulu ja silloin sain minä tulla kotiin, sillä äiti oli sen luvannut. Ja kaiken sen jälkeen mitä vuoden varrella olin kärsinyt muodostuikin tämä jouluilta minulle ikimuistettavan iloiseksi.

Mutta kuinka ollakaan! »Mainitsehan onni, jota kestäisi ainiaan!» — Iloni ei ollut pitkäaikainen, sillä heti juhlan jälkeen oli määrä lähettää minut taaskin pois kotoa, joskin tällä kertaa toiselle suunnalle, silloin Turussa lehtori (sittemmin arkkipiispa) Bergenheimin avaamaan uuteen reaalikouluun.

V.

ENSIMÄISEN KERRAN TEAATTERISSA.

1840.

Puusta, Engelin piirustusten mukaan rakennettu, vanha, suuria muistoja kätkevä Thalian temppelimme Helsingissä sijaitsi jonkun verran itäänpäin siitä paikasta, jossa nykyinen »uusi» eli »ruotsalainen teaatteri» on, ja vihittiin se 1827. Sen oli eräs osakeyhtiö rakennuttanut sangen vaatimattomilla kustannuksilla, 16,000 ruplan pankkiosoituksilla, eikä se niin ollen voinut suuria vaatimuksia vastata. Mutta sangen pulskalta se kuitenkin näytti vaahterain puoliympyrän sisässä, kun sitä ei vielä oltu lisärakennusten, edestä ja takaa paikkaamisten tahi sivu-ulkonemusten kautta saatettu rakennusrähjäsikermän kaltaiseksi, jollaiseksi se myöhemmin muodostui. Ei edes savupiippukaan sitä rumentanut, sillä teaatteria ei lämmitetty. Sellainen ylellisyysseikka otettiin käytäntöön vasta neljäkymmenluvun lopulla. Se oli ainoa teaatteritalo Helsingissä siihen aikaan ja sopi siihen, sovellettuna kaupungin yleisön mukaan, noin 450 henkeä, jos kerran oli »lippu luukulla».

Teaatterin sisustusta pidettäisiin nykyisten olosuhteiden mukaan sangen huonona, mutta silloin se oli kyllin hieno. Siellä oli kaksi aitioparveketta, jotka oli paperoitu tavallisella valkoisella paperilla maalattuine harmaine koristeineen. Ensimäistä parveketta koristi rivi joutsenia, jotka purivat välillään olevia lyyroja, toista ylempää parveketta taas koristivat yksinkertaisemmat harmaat ruusukkeet. Katto oli vaaleansininen valkoisine tähtineen. Esirippu taas kuvaili jotakin mielikuvitusmaisemaa raunioineen. Istumapaikkoina permannolla oli vain kovat penkit kiintonaisine selkänojineen, joihin oli kiinnitetty suuret numeroliput, eikä aitioissakaan muunlaisia istumapaikkoja ollut. Kultauksista, sametista ja täytteistä tahi mukavista tuoleista ei jälkeäkään näkynyt.

Näyttämökoristeetkin olivat samaa yksinkertaista lajia ja oli ne maalannut joku käsityöläinen, jolla ei ollut käsitystäkään perspektiiviopista. Metsä, jossa kasvoi palmuja, koivuja, kuusia ja muita puita, joiden oksilla punaset ja siniset kukat yhtaikaa kukkivat; palatsisali vihreine pilareineen, pari muunlaista huonetta ja kaupunki — siinä kaikki, ja ne muuttumattomina esiintyivät yhä uudelleen ja uudelleen. Pari sohvaa ja pöytä sekä neljä tuolia, siinä koko irtaimisto, jota käytettiin kuninkaanlinnaa ja myöskin mitä yksinkertaisimpia huoneita varten. Jos taas esitettiin joku sellainen näytelmä, joka vaati suurenmoisempia laitelmia, oli teaatterin johtajalla tapana silloin käydä teaatteria harrastavissa perheissä pyytämässä lainaksi mattoja, huonekaluja, ruunuja y. m., tarjoten kohteliaasti vastapalvelukseksi muutamia vapaalippuja näytökseen.

Samoin oli pukujenkin laita. Historiallista tarkkuutta ei otettu huomioon, eikä parisataa vuotta käsittävästä ajanlaskuhairahduksesta kukaan välittänyt. Vaadittiin ainoastaan, että puvut olivat loistavia ja välkkyviä. Näytelmissä esiintyvä kuningas koristeltiin aina kultapaperista tehdyllä kruunulla ja kuningatar pitkällä kultakirjaillulla samettilaahustimella. Arvatenkin oli pidetty mallina korttileikissä löytyviä olentoja.

Nykyaikainen »mise en scène» oli tuntematonta ja perspektiiveistä, sähkövalovaikutteista sekä näyttämölaitteiden pikkuseikkoihin asti ulottuvasta tarkkuudesta ei ollut aavistustakaan, vielä vähemmin vaadittiin mitään sellaista. Mutta sen sijaan oli vallalla vielä siihen aikaan velttoutumaton mielikuvitus, joka korvasi kaiken muun.

Oli joulujuhlain aika vuonna 1840. Kokonaisen vuoden kestäneen marttyyrikauden jälkeen tuossa Pestalozzilaisessa kidutuslaitoksessa oli rangaistusaikani vihdoinkin nyt loppunut ja olin saanut kaikki täydellisesti anteeksi. Ja rajattoman onnelliseksi tunsinkin itseni saadessani jälleen olla rakkaassa kodissani.

Vanhemmat sisarukseni puhuivat silloin usein keskenään teaatterista, jossa he olivat joskus käyneet, sekä näytelmäkappaleista, joita siellä oli esitetty. Jännityksellä kuuntelin minä heidän kertomuksiaan ja aloin tuntea hillitsemätöntä halua saada nähdä jotakin tuollaista ihmeellistä.

Eräänä iltana sitten, kun olimme tulossa kotiin joistakin perhepidoista ja ajoimme teaatterin ohi, näin minä kuinka se oli kirkkaasti valaistu ja kuinka väkeä virtanaan tulvi alas sen portaita myöten. Sydämeni pohjasta pyytelin minä silloin äidiltä, että joskus — vaikkapa sitten sen yhden ainoan kerran — saisin käydä siellä. Mutta äiti ei ottanut pyyntöjäni kuuleviin korviinsakaan.

Kuuluisa Hornicke-Reithmeyerin oopperaseurue vieraili koko sen talven Helsingissä. Hornicke itse, seurueen johtaja ja tenoorilaulaja, oli komea mies ja kaikkien naisten suuri suosikki, jotavastoin taas seurueeseen kuuluvat neljä kaunista Reithmeyer-sisarusta, joista yksi joutui naimisiin porvoolaisen tohtori G. Wallgrenin kanssa, sytyttivät nuorten miesten sydämet ilmiliekkiin. Tämä seurue esitti melkein kaikki siihen aikaan tunnetut suuret oopperat, sillä useampaan kuin kolmeen kertaan ei voitu samaa näytelmäkappaletta esittää. Teaatteriyleisö oli näet vielä siihen aikaan siksi vähälukuinen.

Eräänä päivänä puikahdin minä silityshuoneeseen. Siellä ompeli neulojatar, mamsseli Mimmi, parhaillaan vaatetusta ja kamarineitsyt silitti alushametta. He keskustelivat innokkaasti teaatterista, jossa he edellisenä iltana olivat olleet ja nähneet erään »hirveän hauskan kappaleen». Sen nimi oli »Don Juan» ja oli se loppunut siihen, että tuo sievä, kaunis mies oli suistunut suoraapäätä alas helvettiin tulilieskojen hulmahdellessa ylös hänen ympärillään.

Minä värisin kauhistuksissani ja kysyin: »Mitä oli tuo miesparka sitten tehnyt joutuakseen sinne?»

Ensin eivät he oikein tietäneet mitä vastata, vaan hetkisen tuumailtuaan sanoivat he:

»Hän piti liian paljon naisista.»

Minä vaivuin mietiskelyyn, mutta rohkenin kuitenkin hieman epäiltyäni kysyä: »Mutta pidänhän minäkin paljon äidistä ja vanhasta isoäidistä, ja Mimmi-mamsselista myös», lisäsin minä kohteliaasti — »joudunko sitten minäkin sinne?»

»Eihän toki! — Pienet pojat eivät joudu sinne.»

Tämä tyynnytti kyllä minut hetkeksi — mutta levottomalta tuntui minusta kuitenkin tulevaisuuteen nähden, sillä eihän voinut varmuudella tietää, mitä sitten mahdollisesti tapahtuisi.

Jonkun ajan kuluttua senjälkeen kertoivat he taas minulle, että he olivat jälleen nähneet niin »kauhean hullunkurisen kappaleen», jonka nimi oli »Robert von Nordman» tahi »jotakin sentapaista». He kertoivat nyt kuinka tuo kaunis herra Robert, joka oli niin tyylikäs ja koreasti puettu, eräänä iltana käveli alakuloisena kuutamossa hautausmaalla laulaen jotakin kaunista laulua. Silloin nousivat vanhat nunnat ylös haudoistaan, joissa he olivat monet vuodet maanneet, ja alkoivat kuolinvaatteissaan tanssia masurkkaa tuon Robert raukan ympärillä, joka väänteli itseään epätoivoissaan niin että kaikkien täytyi nauraa. Sillä ei hän tietänyt oikein mihin läksisi päästäkseen noista vanhoista ilkiöistä, vaan oli pakoitettu siellä hautausmaalla tanssimaan yhden kierroksen jokaisen kanssa. Se nyt oli niin hullunkurista, että tahtoi nauruunsa tikahtua, j. n. e.

Siitä hetkestä alkaen en minä löytänyt missään rauhaa, sillä minäkin tahdoin nähdä, kuinka nunnat nousivat ylös haudoistaan ja tanssivat hautausmaalla. Enkä minä hellittänyt hetkeksikään äitiä rauhaan, vaan pyytelin herkeämättä häneltä päästä teaatteriin. Mutta aina turhaan, sillä joka kerran vastasi hän minulle, että »niin pienet pojat eivät tavallisesti käy teaatterissa». — Minun täytyi niinmuodoin kasvaa ja odotella — ja olla kateellinen vanhemmille siskoilleni, jotka jo olivat ennättäneet tuohon onnelliseen ikään.

Mutta kuinkas ollakaan; eräänä päivänä kuulin minä, että äiti ja sisareni aikoivat mennä teaatteriin. — Minä en suonut hänelle hetkenkään lepoa, minä itkin, pyysin ja rukoilin vuorotellen, ja kun ei tästä koitunut odottamaani tulosta, panin minä toimeen sellaisen metelin, että äiti jo lopulta kokonaan väsyneenä heikolla hetkellään antoi minulle perään ja lupasi, että saisin tulla mukaan, kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla että istuisin teaatterissa aivan ääneti ja hiljaa. Ja luonnollisesti lupasin minä ilomielin täyttää ehdot, joka kuitenkin oli helpommin sanottu kuin tehty.

Ilo ja riemu valtasi minut. Minä hyppelin ja pyöriskelin ympäriinsä koko päivän ja olin kuin kuumeessa, ja vähäväliä juoksin minä vanhan pöytäkellon luo katsomaan kuinka aika kului. Vihdoin oli kello 6 ja näytöksen piti alkaa puolituntia myöhemmin. Silloin kokoonnuimme kaikki eteiseen, jonne isäkin tuli katsomaan että lasten päälle puettaisiin hyvin, niin ett'eivät ne vain vilustuisi. Minun ylleni pantiin kaikista lämpöisin päällystakkini, jalkaani nahkavuoriset päällyssaappaat ja käsiini villaiset käsineet, kierrettiinpä vielä villavyö pari kertaa ympärilleni aivan kuin olisi pitkäkin matka kysymyksessä. Suuri kuomireki ilmestyi portaiden eteen, meidät kaikki sovitettiin hyvin rekeen, lähdettiin ja palvelija hyppäsi kuomin takapukille, pitäen lyhtyä kynttelipätkineen korkealla ilmassa valaistakseen pimeää kulkutietämme pitkin Bulevardikatua, jonka varsilla vain pitkien välimatkojen päässä jokunen savuttunut öljylamppu tuikki himmeää valoa. Ulkona oli pureva pakkanen, kuomireen ikkunat olivat jäähuurteessa ja lumi natisi jalaksien alla. — Vihdoin päästiin perille.

Meidän paikkamme olivat eräässä peräaitiossa. Ensin astui palvelija sisään ja levitti maton tahi rekinahkaset »lattiavedon» suojaksi. Sitten vasta istuimme me paikoillemme, äiti puettuna ketunnahkapäällysvaippaansa, jossa oli uhkea turkinkaulus, ja minä kauheasti päällysvaatteisiin tumpustettuna ja lakki päässä. Oli niin kylmä, että hengitys valkeana höyrynä näkyi suusta pöllähtelevän; sisällä oli melkein yhtä kylmä kuin ulkonakin.

Mutta kaikkea tällaista en ennättänyt ottaa huomiooni, sillä katseeni harhaili väen joukossa, joka kokoontui paikoilleen, ja koreassa esiripussa, sillä niin ihanaa maisemaa en vielä koskaan ollut kuvitellut voivan löytyäkään, ja erityisesti ihmettelin minä siinä kuvattuja kummallisia raunioita. Orkesterin paikalla istui joukko soittajia viuluineen, suurine torvineen ja patarumpuineen. Mutta he eivät soittaneet ja se harmitti minua.

Silloin kuului pienen kellon helinää esiripun takaa — sitten toisen kerran, jolloin samalla soittajat kävivät käsiksi käyriin tahi kohottivat torvet huulilleen, — kuuluipa pian kolmaskin helinä ja bum bum bum kumahti suuri bassorumpu, viulut alkoivat soida ja esitettiin alkusoitto.

Sinä iltana esitettiin Auberin »Fenella». Oopperaa »Porticin mykkä» olivat painoviranomaiset Pietarissa kieltäneet esittämästä, vaan voitiin se nimellä »Fenella» esittää täällä, samoinkuin Wilhelm Tell'kin »Kaarle rohkea»-nimisenä. — Silloin oli ne Nikolain ajat. — Komea Hornicke näytteli Masaniellon osaa, yksi kauneista Reithmeyer-sisaruksista esitti Fenellan elkeistä rikkaan osan ja herra Reithmeyer esiintyi Pietrona.

Vihdoin kohosi esirippu. Minä kiljahdin ja unohtaen lujat lupaukseni huudahdin kovaa »mamma, mamma! katsohan! katsohan kuinka koreaa!» Yleisö kääntyi katsomaan taakseen ja töllisteli minua samalla kuin jotkut huusivat »hiljaa! — hiljaa!»

Mutta äiti nykäsi äkkiä minua käsivarresta ja kuiskasi varovasti: »ole vaiti paikalla ja istu hiljaa, muuten täytyy Björkqvistin, joka seisoo käytävässä, viedä sinut heti kotiin.»

Kuultuani tämän hirvittävän uhkauksen, asetuin silmänräpäyksessä äänettömäksi, enkä uskaltanut sormeanikaan liikauttaa, vaikkakin tuntui vaikealta hillitä itseäni. Minä tuijotin vain ja katselin, sillä niin ihania kasvoja en koskaan ennen ollut nähnyt, enkä niin loistavia pukuja, enkä myöskään koskaan kuullut niin kaunista laulua. Minä ihmettelin vain ja ihailin. — Mutta kun sitten Fenellan suuremmoinen elkeellinen kohtaus alkoi, harmitti minua, että hän ainoastaan huitoi käsillään niin hirvittävästi eikä laulanut niinkuin muut, ja minä kysyin hiljaa äidiltä: »miksi hän ei laula? eikö hän osaa?» — »Se kuuluu asiaan — hän on mykkä», vastasi äiti. — »Vai niin, onko hän kuuromykkä?» — Ensimäinen näytös loppui ja esirippu laskeutui.

Silloin otti äiti käsille pussillisen omenoita, rusinoita ja kotona valmistettuja paahdemanteleja, joita me sitten syödä popsittiin väliajan kuluessa. Siihen aikaan ei näet teaatterissa ollut minkäänlaista tarjoiluhuonetta, jossa olisi saanut virvokkeita.

»Onko sinulla kylmä, poikaseni?» kysyi äiti.

»Ei ensinkään», vastasin minä, pitäen moista kysymystä perin ihmeellisenä ja tarpeettomana, sillä minähän olin kuin hehkuvassa kuumeessa ja tunsin kuinka hikoilin tumpustettuna ylenpalttiseen vaatepaljouteen. Mutta ei ollut nyt aikaa ajatella tällaista, sillä olihan niin paljon katsomista. Suuri kattoruunu, jossa oli kaksitoista öljylamppua ja jonka alle oli laitettu teräslangoista verkko putoilevia lasisiruja varten lampunlasien särkyessä, nostettiin nyt ylös ja hävisi se näkyvistä katossa olevaan aukkoon. Meidän paikaltamme voi helposti nähdä, kuinka kaksi miestä ullakolla leikkeli lamppujen sydämiä, puhdisteli savuttuneita lampunlaseja ja asetteli särkyneiden sijaan uusia. Samaan aikaan puuhaili pari miestä myöskin näyttämön laiteella, jossa kuusi lamppua paloi kahdenpuolen kuiskaajaluukkua, laitellen lamput kuntoon ja puhdistaen niitä.

Hetkisen kuluttua kohosi esirippu jälleen, ooppera jatkui edelleen ja minun mielenkiintoni kohosi näytös näytökseltä. — Tuli sitten viimeinen näytös. Näyttämön tausta kuvasi Vesuviusta, vahinko vain, arvelin minä, että kahden, vuoren juurella kasvavan ruusupensaan piti peittää puolet koko vuoresta. Oli yö ja kuutamo ja lamppujen valo oli väännetty aivan pieneksi, niin että näyttämöllä oli pimeä. Kuuta — himmeäksi hijottu lampunkupu kyntteli sisässä — kuletteli joku ullakolta käsin teräslangassa hitaasti edestakasin, ikäänkuin hiljalleen heiluvaa heiluria. Mutta silloin ei minulla ollut aikaa kiinnittää huomiota tuollaiseen luonnonilmiöön.

Kun sitten viimeisen näytöksen lopulla suuri mielipuolikohtaus oli alkanut, näytteli Hornicke-Masaniello rajuin liikkein, huitoen käsiään ja jalkojaan ja hoippuen sinne tänne aivan niinkuin joku päivä sitten olin nähnyt erään humalaisen miehen tekevän meidän pihamaallamme. Minä luulin, että hän oli juonut itsensä humalaan väliajan kuluessa, enkä minä silloin enää voinut hillitä itseäni, vaan, unohtaen äskeisen uhkaavan varoituksen, huudahdin minä:

»Herran tähden, katsokaa — hän on varmaan juonut itsensä humalaan tahi tullut hulluksi!»

Yleisö alkoi ympärilläni nauraa ja jotkut huusivat jälleen: »hiljaa — hiljaa!» Äiti pani äkkiä kätensä minun varomattoman suuni eteen ja olisi epäilemättä vienyt minut ulos, joll'ei oopperakin melkein samassa olisi loppunut.

Sillä katso! Ukkosen jylistessä rautalevystä ja salamoiden leimahdellessa kärpäsruutiputkesta, repeytyi Vesuvius yht'äkkiä kahtia ylhäältä alas asti, halkeama oli veripunainen ja sen huipulla oleva ilotulituslaitelma singautteli säkeniä yltympäri. Minua värisytti nähdessäni tuon tultasuitsuttavan vuoren ja olin vähällä kiljaista jälleen, vaan sain pidätetyksi itseni. Samassa laskeutui esirippu ja näytelmä loppui. —

Kun minä sitten monien aikojen perästä sain nähdä Vesuviuksen todellisuudessa, ei se tehnyt minuun lähimainkaan niin mahtavaa vaikutusta. Niin suuri on mielikuvituksen voima.

Kotimatkalla reessä istuessamme sain minä kosolta nuhteita sopimattomasta käytöksestäni, josta muuten seurasi, että tämä minun ensimäinen teaatterissakäyntini jäi myöskin pitkäksi aikaa ainoaksi.

VI.

MUMMO[1].

[1] Mormor-sanan olen suomentanut mummoksi eroitukseksi isoäidistä (farmor) teoksen alkupuolella. Suomentajan huomautus.

Tuskin voi ajatellakaan kahta suurempaa vastakohtaa kuin isoäiti ja mummo[1] sekä sisäisiin että ulkonaisiin ominaisuuksiin nähden. Toista heistä lähestyttiin arkatuntoisella kunnioituksella ja toisen luo taas juostiin sulkeutuaksemme rakkautta uhkuvaan syliin. Mummo oli nuoruudessaan ylistetty kaunotar — tummaverinen, mustatukkainen ja ruskeasilmäinen — jonka ryhti oli komea ja ylpeä. Isoäiti sitävastoin oli vähäpätöisen näköinen ja punatukkainen, joka lasketteli usein leikkiä ulkomuodostaan. Mummo oli ankara, totinen ja vaativainen ja vietti päiviään mieluimmin yksinäisyydessä, kaukana muusta maailmasta, josta hän ei vähääkään välittänyt. Isoäiti taas oli iloinen ja vilkas vielä vanhanakin, oli kaikesta huvitettu, rakasti maailmaa, sen huvituksia ja seuraa. Toinen edusti syvää, kaiken lohdutuksen hylkäävää surua, toinen taas elämän iloa, ja kuitenkin olivat he eräässä suhteessa yhtäläisiä. Molemmat olivat jaloja, ylevämielisiä ja hyväsydämisiä naisia.

[1] *Charlotta Helena Hästesko* Malagårdista oli vuonna 1790 mestatun eversti Johan Henrik Hästeskon ja hänen puolisonsa Beata Helena von Morianin tytär, syntyi 1776 ja kuoli 1850 Daalintehtaalla.

Mummo oli täyttänyt jo viisitoista vuotta kun hänen isänsä, tunnettu Anjalan mies, vuonna 1790 laski päänsä mestauslavalle, ja voikin hän senvuoksi tuntea täydellisesti sen suuren surun katkeruutta, joka isän mestauksen jälkeen oli kodissa painajaisena, kodissa, joka nyt yht'äkkiä oli kadottanut iloisen ja vierasvaraisen leimansa, muuttuen murheen ja yksinäisyyden tyyssijaksi. Jo nuoruudestaan asti tottui hän täten näkemään kaikki ympärillään puettuna mustaan ja niin syvään suruun, ett'ei sitä edes kaikki parantava aikakaan voinut lieventää. Nämä aikaiset vaikutelmat näyttävät sittemmin lyöneen leimansa koko hänen elämäänsä.

Monta hänen nuoruusvuottaan kului näin hyljätyssä yksinäisyydessä, elellessään yhä ja aina lohduttoman äitinsä kanssa Mälkilän tilalla Perniön pitäjässä. Vihdoin alkoi hän kuitenkin jälleen joskus näyttäytyä entisissä seurapiireissään ja tutustui tällaisessa tilaisuudessa kerran nuoreen tehtaanomistajaan Wolter Peterséniin[1] (joka oli samaa sukuperää kuin aatelissuku af Petersén Ruotsissa).

[1] *Wolter af Petersén*, vuorineuvos Jan Adam Petersénin ja hänen puolisonsa Fredrika Wittfoothin poika, syntyi 1774, tuli ylioppilaaksi Turussa ja sitten Turun hovioikeuden notaarioksi 1794, Björkbodan ja Kemiössä sijaitsevan Daalintehtaan omistajaksi 1797, sai vuorineuvoksen arvonimen ja aateloitiin 1810. Kuoli vuonna 1841.

Tehtaanomistaja oli silloin vasta 24 vuotias ja oli ulkomuodoltaan miellyttävä ja käytökseltään puoleensavetävä, iloluontoinen ja tavallista lahjakkaampi. Kun hänen molemmat vanhempansa edellisenä vuonna olivat kuolleet melkein samaan aikaan, oli hän sitäpaitsi nyt yksi Suomen rikkaimmista miehistä, omistaen Daalin ja Björkbodan tehtaat kaikkine niihin kuuluvine tiluksineen. Eipä näinollen ole ihme, jos hän olikin — ajatellessa niinkutsuttua loistavaa naimiskauppaa — erittäin mieluinen henkilö Turun seurapiireissä, joissa monta suunnitelmaa punottiin, jotta tämä nuori mies pauloihin saataisiin. Mutta kun hän sitten kerran sai nähdä kauniin neiti Hästeskon, oli hänen valintansa samalla tehty. Tämä avioliittoaije ei kuitenkaan ollut niinkään helppo toteuttaa, sillä vaikeuksia ilmeni molemmin puolin. Morsiamen äiti oli liian ylimysvaltainen nainen tahtoakseen nähdä tyttärensä solmivan porvarillisen avioliiton, jonka kautta hän, moninkertaisesti ylhäistä sukuperää oleva neiti, tulisi vain aatelittomaksi tehtaanomistajan rouvaksi, eikä miksikään »hänen armokseen». Pitäen tätä aijottua liittoa suoranaisena epäsäätyisenä avioliittona, asettuikin hän, huolimatta tyttärensä mielestä ja nuoren Petersènin taloudellisesta asemasta, aivan kokonaan heidän liittoaan vastaan. Tätä ajatellessa täytyy muistaa millainen oli sen ajan käsitys säätyeroituksesta ja olisi oikeastaan itsensä ollut nähtävä tuollainen sukuylpeyden esikuva voidakseen nyt meidän aikanamme, joka tasoittaa kaikki tuollaiset ennakkoluulot, käsittää hänen katsantokantaansa. — Toiseltapuolen löytyi taas sellaisiakin, jotka yrittivät pidättää rakastunutta nuorta miestä tällaisesta liitosta, sillä valtiopetoksesta ainoastaan muutama vuosi sitten mestatun isän muisto peitti vielä silloin koko tuon perheen jonkinlaiseen suruhuntuun. Vihoviimein sai nuorten molemminpuolinen mieltymys toinen toiseensa voiton vastustuksesta. Sulhasen henkilökohtainen herttaisuus ja muuten huomattava asema teki kuitenkin vaikutuksensa niin että pitkien ja lujien kieltämisien jälkeen äiti vihdoin antoi myöntymyksensä, jonka jälkeen häät joulupäivänä vuonna 1799 vietettiin Mälkilän surutalolla. Mutta sensijaan pidettiin kahta vertaa iloisemmat ja upeammat tupaantulijaispidot Björkbodassa.

Hilpeää, suruista vapaata elämää vietti nuori pari sitten suurella maatilallaan, joka muodostui senaikuisen pääkaupungin, Turun, ylhäisten seurapiirien kokoontumispaikaksi, ja pian tuli Björkboda yhtä kuuluisaksi ruokapöytänsä erinomaisuudesta ja kellarinsa rikkaasta sisällöstä, kuin sen isäntäväki herttaisuudestaan ja suuresta, laajasta vieraanvaraisuudestaan, jota se tarjosi niin tavattoman miellyttävästi. Siellä pidettiin pitoja pitojen perästä, talvella ja kesällä, jolloin pöydät suorastaan notkuivat tarjottavain ruoka-ainesten alla ja viini vuoti loppumatta leikkipuheiden ja juttelun sujuessa hilpeästi, maljoja maistellessa, puheita pidellessä ja lauluja kajautellessa aina pikkutunneille saakka. Sellainen oli ajan tapa, maljojen ja hauskojen pöytälaulujen aikana, jolloin ei kohtuudesta ja hillitystä ilosta välitetty; ja olipa seura toisinaan remahtanut sangen repäsevään riemuun, niin että sittemmin sanottiin sen luiskahtaneen jo liiallisuuteen.

Vanhemmat ja järkevämmät ainekset, joita joukossa löytyi silloin niinkuin ainakin, alkoivat jo ihmetellä ja pelätä mihin tuollainen villitön ja kallis elanto veisi, ja yrittelivät he ajoissa varoittaa nuorta tehtaanomistajaa. Silloin tapahtuikin äkkiä nopea muutos, jonka tuona romantiikkaan taipuvaisena aikana katsottiin johtuneen yliluonnollisesta syystä. Se on sitten muuttunut taruksi suvun keskuudessa ja paikkakunnalla. Kerrottiin näet että kun Petersén eräänä iltana, ylen ylellisten vieraskemujen kestäessä, oli mennyt maanalaiseen kellariin noutamaan lisää viinejä, oli hän ahtaassa porraskäytävässä tavannut äitinsä haamun, joka oli kohottanut kätensä varoittavaan asentoon. Nuori tehtaanomistaja oli silloin, kauhistuksen valtaamana nähdessään tuon näyn, kiirehtinyt takaisin pitoseuraan, ja siitä hetkestä alkaen oli Björkbodassa alettu viettää maltillisempaa elämää.

Vaikka puolisot Petersén olivatkin luonteiltaan niin tavattoman erilaisia, oli heidän suhteensa toinen toiseensa kuitenkin mitä hellin ja rakkain. Aviovaimo oli luonteeltaan yltiöpäinen ja intohimoinen, vuoroon hulmahtaen äärettömään iloon ja taas vaipuen mitä syvimpään suruun. Mies sitävastoin oli järkähtämättömän tyyni, hyväluontoinen ja maltillinen, kohteli ymmärtäväisesti aina lempeydellä ja pitkämielisyydellä vaimonsa kiivautta, joskin hänen ehkä useinkin täytyi mukautua hänen vaatimuksiinsa, mutta sen hän teki nurkumatta säilyttääkseen hyvän molemminpuolisen ymmärtämyksen ja yksimielisyyden.

Huolimatta siitä, että Björkbodassa paljon aikaa ja varoja uhrattiin hauskaan seuraelämään, osasi Petersen kuitenkin saavuttaa itselleen mainetta myöskin yhtenä maan parhaista maaruhtinoista ja tehtaanomistajista, ja kohosi huomattavaan asemaan suurten teollisuusmiesten joukossa Suomessa. Senpävuoksi keisari Aleksanteri I, joka koetti hankkia äsken haltuunsa saamansa maan merkkimiesten suosiota itselleen, jo heinäkuussa vuonna 1810 kohotti hänet aatelissäätyyn, jolloin hän otti nimekseen af Petersén. Samana vuonna joulukuussa nimitettiin hänet vuorineuvokseksi, jolloin hän siis sai osakseen korkeimmat suosionosoitukset, mitä yksityishenkilölle oli mahdollista. Nämä molemmat kunnianosoitukset, jotka hänelle itselleen mairittelevasti osoittivat itsevaltiaan armollisuutta, lienevät olleet kuitenkin vielä tervetulleemmat hänen puolisolleen, joka täten tuli tasa-arvoiseksi seurapiirinsä kanssa, ja kaikessa tapauksessa vieläkin tervetulleemmat hänen aatelissukuisuuteen ankarasti nojautuvalle anopilleen Mälkilässä, joka senjälkeen katsoi soveliaaksi käydä jo vierailulla tyttärensä luona Björkbodassa.

Onni ja menestys näytti tehtaanomistajaa seuraavan. Kaikkien kunnioittamana ja varakkaana, onnellisena eleli hän kauniin puolisonsa kanssa nousevan, toivorikkaan lapsiliudan ympäröimänä ja näytti näinollen tulevaisuus välkkyvän hänelle loistavimpana. Mutta pian oli kirkas taivas vetäytyvä synkkään pilveen. Alussa vuotta 1813 kuoli perheen nuorempi poika, nimeltään Wolter, seitsenvuotiaana. Suuri ja katkera suru valtasi vanhemmat rakkaan lapsen kuoltua ja varsinkin äiti vaipui pitkäksi aikaa lohduttomuuteen. Tuskin olivat sitten syvät suruhaavat alkaneet parahiksi parantua, kun jo seuraavana vuonna perhettä kohtasi toinen kuolonsanoma — vanhempi pojista, Jan Adam, kuoli Turussa kolmentoista vuoden vanhana. Kun tämä kuolinsanoma saapui Björkbodaan, huudahti äiti syvän tuskan valtaamana: »Jo tämä nyt riittänee», antautuen senjälkeen toivottoman surun valtaan niin täydellisesti kuin ainoastaan hänen kaltaiselleen kiihkoiselle, intohimoiselle luonteelle on mahdollista. Kun hänen rakas poikansa, josta hän enimmin oli pitänyt, oli kuollut, tuntui hänestä kuin olisi auringon valo sammunut ja maailma lakannut olemasta. Ja hän vetäytyikin tyyten syrjään maailman humusta, eikä tahtonut nähdäkään ketään, ja tuo iloinen koti, jossa vielä äsken vierailulla kävijöitä vilisi, muuttui yhtäkkiä yksinäiseksi ja synkäksi. Päiväkaudet voi hän maata sohvallaan itkien, ottamatta kuuleviin korviinsakaan lohdutuksen sanoja, ainoastaan valitellen ja tuijottaen eteensä. Tuo pohjaton murhetuska, joka hänen ympäristöönsä näytti milt'ei järjettömältä, ei ollut ohimenevää laatua niinkuin hänen muut kiivaat tunnelmansa tavallisesti, vaan kesti sitä monta vuotta, eikä se koskaan tyyten loppunutkaan. Pitkien aikojen perästä näytti se jonkunverran tyyntyvän. Kerrotaan näet, että hän olisi näyssä tai unessa nähnyt, kuinka tuo rakas vainaja oli tullut hänen vuoteensa ääreen pyytäen: »Äiti rakas, minulla on niin vaikea olla haudassani. Sinun surusi ja kyyneleesi eivät anna minulle rauhaa.» Tämä oli vaikuttanut häneen niin voimakkaasti, että hän oli hillinnyt surunsa ja alkanut vähitellen palata ja mukaantua jälleen tavallisiin elintapoihin ja elämänhuoliin.

Näihin aikoihin palasi perheen ainoa elossa oleva lapsi, silloin seitsentoistavuotias tytär Charlotta (minun äitini) Tukholman kasvatuslaitoksesta kotiin, joka seikka luonnollisesti herätti jälleen eloon entisen iloisemman elämän talossa. Äidin oli nyt tyttärensä vuoksi pakko jälleen näyttäytyä maailman humussa, ottaa osaa sen tarjoamiin viihdykkeihin ja huvituksiin ja pian näkikin hän jälleen talonsa täynnä vieraita — mutta nyt puuttui hän kaikkeen tällaiseen vain täyttääkseen velvollisuutensa, eikä suinkaan omasta halustaan. Isän tehtäväksi etupäässä jäikin näinollen opastaa tytärtään, hänen silmäteräänsä, maailman kouluun, jossa Charlotta, nuori, kaunis ja miellyttävä kun oli, viehätti pian kaikki, joiden seuraan vain tuli. Pian joutuikin hän avioliiton satamaan (1821).

Kun Petersén sitten erään kerran talvella vuonna 1832 oli matkalla Turusta kotiinsa, tavoitti hänet kova lumipyry, joka esti häntä jatkamasta matkaansa ja pakoitti hänet yöpymään Sauvon majataloon, jossa hän sitten paneutui levolle jääkylmiin vuodevaatteisiin. Tästä seurasi, että häntä yöllä kohtasi ankara halvaus, jättäen uhrinsa aivan herpouksiin ja mykäksi. Tällaisessa tilassa oli hän kauan; vasta parin vuoden perästä ja vähitellen sai hän takaisin kykynsä puhua tahi oikeammin soperrella muutamia katkonaisia, tolkuttomia sanoja; muisti oli häneltä hävinnyt, eikä se enää palannutkaan. Hän ei tuntenut edes lähimpiä omaisiaankaan. — Ja näin vierähti vuosi vuoden perästä. Vähitellen voimistui hän kuitenkin niin paljon, että voi pienten lasten tavoin opetella tavaamaan ja sitten hiukan kirjoittamaan ja laskemaan. Ennen niin voimakas mies oli kokonaan murtunut.

Oli luonnollista, ett'ei Petersén onnettomuustapauksensa jälkeen itse kyennyt enää hoitamaan tehtaitaan ja tiluksiaan, jotka minun vanhempani sitten ottivat huostaansa; mummo taas muutti halvautuneen miehensä kanssa Björkbodasta Daalintehtaalle, joka oli kauempana muusta maailmasta ja rauhallisempi. Siellä eli tuo vanha valkopartainen äijä vielä monta vuotta, oli ärtyisä ja kärttyinen kuin lapsi ja vietti päiviään istuen enimmäkseen suuressa nojatuolissa piippua poltellen ja tuijotellen tylsämielisin katsein eteensä. Juuri sellaisena on hän minun muistissani säilynyt. Vihdoin taittoi kaikkivapauttava kuolema hänen elämänlankansa joulukuussa vuonna 1841.

Vaikkapa vanhuksen yhdeksän vuotta kestänyt sairaus olikin ollut omiaan valmistamaan mummoa odottamaan miehensä kuolemaa, joka ei toki voinut muuna esiintyä kuin suoranaisena vapauttajana kärsimyksistä, antoi kuitenkin tämä kuolemantapaus hänelle jälleen aiheen suruun, joskaan se ei muodostunut nyt yhtä syvälliseksi ja mielettömäksi kuin hänen poikainsa kuoltua. Nyt eroittautui hän yhä täydellisemmin pois maailmasta, eikä hänen luonaan enää käynyt muita kuin minun vanhempani ja me lapset. Hän ei pukeutunut enää koskaan muunlaiseen vaatetukseen kuin mitä synkimpään surupukuun; mustaa villapukua hän käytti ja valkoista, korkeapäärmeistä esiliinaa sekä pitkää, valkoista, alaskääntyvää kaulusta, ja päässä oli hänellä aina valkoinen poimumyssy. Sellainen oli senaikuinen surupuku, soma ja samalla juhlallisen vakava. Huonekalut hänen huoneustossaan maalattiin mustiksi ja päällystettiin valkoisilla vaatteilla. Eivätkä kukatkaan puutarhassa saaneet erivärisinä loistaa, niidenkin piti olla surun värejä — valkoinen ja musta — ja ainoastaan valkoisia ja mustantummia kukkasia siellä nähtiinkin. Ei yhtään kirjaa, ei minkäänlaista sanomalehteä hän suvainnut, sillä hän ei enää tahtonut tietää mitään päivän tapahtumista. Hän näytti hyvin tyytyvän siihenkin, kun isältäni joskus sai kuulla, että joku hänen tuttavistaan oli kuollut. Silloin nyökäytti hän hiljaa päätään ja sanoi lyhyesti: »Vai niin! siis hänkin on nyt kuollut!» Siihen supistui koko hänen yhteytensä muun maailman kanssa.

Sitäpaitsi pystytti hän muistomerkin, pyöreän graniittipatsaan erityisine jalustoineen ja rautaisine suru-uurnineen, joka häntä alituisesti muistuttaisi kuolleesta elämäntoveristaan. Patsaaseen oli kultakirjaimin kaiverrettu lause: »Wolter af Petersénille, hänen luokseen ikävöivältä puolisoltaan». Tämä pylväs oli niin asetettu, että hänen silmänsä salin ikkunoista aina voivat sen nähdä. Suureen saliin asetti hän seinälle kauniin alttaritaulun, jonka Godenhjelm oli maalannut ja joka esitti tapausta Kristus Getsemanessa. Taulu ulottui lattiasta kattoon asti ja täytti milt'ei kokonaan yhden poikkiseinistä. Mummon kuoleman jälkeen lahjoitettiin se Dragsfjärdin kirkkoon. Tämä taulu toi yhä selvemmin esiin sen tunnelman, mikä tässä kodissa vallitsi, jossa ei tuolia saanut paikaltaan liikauttaa, ei pölyhiukkasta löytyä huonekalujen pinnalla eikä likapilkkua lumivalkoisilla lattiamatoilla. Surusta, hartaudesta ja järjestyksestä piti siellä kaiken kertoa ja muistuttaa. Toisella puolen alttaritaulu, toisella vainajan muistomerkki!

Yhtä puhdas ja siisti oli mummon koti ulkoapäin kuin sisältäkin. Puutarha oli vanhanaikainen laitelma penkereineen, joita suorat, nelinurkkaiset käytävät paloittelivat tasaisiksi leikattujen sireeni-, jasmiini- ja ruusupensaikkojen ympäröiminä. Tiet olivat aina vastikään ja niin sirosti haravoidut, että tuskin uskalsi niitä pitkin astua askeltakaan, sillä pelkäsi siihen jälkiä jättävänsä. Siellä oli mitä suuremmoisimpia hyötymansikka-aloja, suuria ijänikuisia omenapuita, luumuja ja kirsikoita, joita me mielinmäärin saimme omiksi tarpeiksemme veroittaa saamatta nuhteita.

Meidän perheessämme oli tullut tavaksi käydä joka sunnuntai, varsinkin kesäaikaan, vierailulla vanhan mummon luona Daalintehtaalla. Minusta, joka silloin vielä lapsuusvuosiani vietin, tuntui aina kuin olisin tullut toiseen maailmaan, sillä kaikki siellä oli niin erilaista, niin hiljaista ja juhlallista verrattuna omaan kotiimme Björkbodassa, joka oli elämää ja hyörinää ja useimmittain vieraita täynnä.

Hetkisen perästä tulomme jälkeen oli mummolla tapana lukea päivän saarna ja sen hän lukikin erinomaisen hyvin, kovalla ja selkeällä äänellä. Tämä osa rakkaista vierailuistamme mummon luona muodostui minulle aina ikävimmäksi, sillä saarnan aikana täytyi minun istua aivan hiljaa ja hartaan näköisenä ristissäkäsin kuunnella sitä, vaikkakin samalla kärsimättömästi odotin saarnan loppua päästäkseni kauniiseen puutarhaan. Alussa yrittelin minä kuitenkin pitää ajatuksiani koossa, mutta ne harhailivat liiaksi hajallaan ja olivat liian kehittymättömiä voidakseen käsittää ja seurata Wallin'in korkeaa ja vertauskuvallista kukkaiskieltä. Pian liitelivätkin ne muihin asioihin ja kiintyivät maallisiin seikkoihin.