Silloin älysin minä kärpäsen, joka astuskeli pitkin erästä kattoruunun kynttilää ylös ja alas, alas ja taas ylös, kunnes näytti kyllästyvän siihen ja lentää hurahti haarakynttiläjalkaan, jossa se uudisti äskeisen temppunsa. Sitten siristi se siipensä jälleen ja porhelsi suoraan yli salin erääseen muotokuvaan, istuen keskelle muotokuvan nenää ja tehden siitä lyhyitä tepastuksia milloin kuvan leukaan, milloin poskille. — Mutta pian kadotin minä sen näkyvistäni ja se hävisi puitteiden kuvioihin. Sensijaan huomasin minä samassa auringonsäteen, joka sukeltautui esiin raollaan olevasta vierashuoneen ovesta ja joka kirkaspiirteisesti heijastui lattiamatolle. Minä katselin sitä tarkkaavaisesti, näin kuinka se hiljaa siirtyi kuviosta toiseen ja vähitellen läheni kaakeliuunin nurkkaa, ja minä tiesin vanhastaan että silloin kuin se sinne määräpaikkaan ennättää, silloin myöskin saarna tavallisesti loppui. — Ja vihdoin olikin se sinne ennättänyt! Minä kuulin kuinka mummo samalla pani kirjansa kiini ja sanoi amen, jolloin kaikki nousivat ylös ja menivät kiittämään mummoa kauniista saarnasta, joka luonnollisesti oli kuulijoita vahvistanut ja heidän mieliään ylentänyt. Mutta ei silloin enää monta minuuttia viipynyt ennenkuin jo olin puutarhassa, jossa sitten leikittelin sen lyhyen hetken, joka vielä oli vapaasti käytettävänäni ennen päivällisateriaa.
Sellaista perikuvaa kuin hän, jonka leimana oli vakavuus ja ankaruus, kuitenkin liittyen yhteen hyvyyden kanssa, suru, hartaus ja todellakin ylevä, arvokas esiintyminen, sellaista tuskin enää nähdään, sillä meidän aikamme ei sellaisia synnytä. Ja vaikkakin me jonkunverran pelkäsimme hänen terävää, arvostelevaa katsettaan ja hänen kulmakarvojaan, jotka helposti rypistyivät kokoon jos hän vain huomasi likapilkun jonkun vaatteissa tahi jonkun sormet punaisiksi marjapensaiden jäleltä, niin pidimme me kuitenkin hänestä sydämenpohjasta. Mielellämme menimme me hänen luokseen, sillä hän oli kaikesta huolimatta hyvä ja ystävällinen meille, ja hän oli sanomattoman huvitettu nähdessään meidän nauttivan kaikista leivoksista, marjoista, hilloista ja makeisista, joita meille runsaasti tarjoiltiin. Pieniä, ikävöityjä juhlahetkiä olivat tällaiset mummon luona käynnit meille lapsille, vaikka vanhempani taas eivät niitä kaikinpuolin hyväksyneet, sillä he ajattelivat että ne herättivät himoa tällaiseen. Mutta silloin pyyteli mummo aina meidän puolestamme, tuumien: »Antakaa rakkaiden lasten saada niin paljon kuin tahtovat; hehän ovat niin harvoin täällä, ett'ei siitä mitään vaaraa koidu». Isä suostui silloin, mummo iloitsi siitä, että »lapsilla» oli hauskaa, ja me olimme sydämenpohjasta kiitollisia.
Hän oli erittäin hyväntekeväinen, mutta mieluimmin kaikessa hiljaisuudessa. Köyhät lesket tehtaalla pitivät häntä hyvänä kaitselmuksenaan. Ja jos jonkinlainen suurempi vahinko tahi onnettomuus oli kohdannut jotakin sukulaista tahi ystävää, silloin ojensi hän vapaaehtoisesti todellisesti auttavan kätensä.
Syvällinen, pitkäaikainen suru oli aiheuttanut hänelle maksataudin, joka sitten pitkien tuskien jälkeen sammutti hänen elämänsä joulukuussa vuonna 1850. Hän oli kuollessaan 75 vuotias.
VII.
SUUR-ISOÄITI.
1841.
Kuinka usein seisoinkaan ihmetellen ja kysyväisenä hänen ja hänen miehensä suurten muotokuvien edessä, jotka riippuivat erään salin seinällä Björkbodassa, ja kuinka usein kuulinkaan seurapiirissämme, varsinkin isäni kertovan hänen synkästä elämäntarinastaan! Minä olin silloin vielä lapsi, mutta kuuntelin kuitenkin tarkkaavaisesti kaikkia yksityiskohtiakin, jotka syöpyivät syvälle nuoreen mieleeni, ja usein värisytti minua ajatellessa tuota kamalaa näytelmää. Epäilemättä jo nyt useat noista kertomuksista ovat muistista himmenneet, vaan muutamia on kuitenkin kulumattomina säilynyt mielessäni ja ovat ne ehkä omiaan jossain määrin herättämään lukijan mielenkiintoa.
Me sisarukset olimme ruvenneet kutsumaan häntä Suur-isoäidiksi erotukseksi hänen tyttärestään, joka oli meidän oikea mummomme.
Puoli vuosisataa oli Suur-isoäiti jo ollut leskenä ja asui erillään muusta maailmasta yksinäisyydessään, useammassa sukupolvessa perintönä kulkeneella Mälkilän säteritilalla Perniön pitäjässä. Tila oli aivan lähellä kirkkoa ja vallanmaantietä. — Oli tullut lujasti velvoittavaksi tavaksi, että kun meidän perheemme keväisin muutti Helsingistä Kemiön pitäjässä olevalle maatilalleen ja syksyisin päinvastoin, silloin aina piti poiketa Mälkilään välttämättömälle vierailulle. Olisikin ollut suuri hairahdus ja virhe, jos tuo vierailu kerrankaan olisi laiminlyöty.
Kun suuri perhevaunumme kääntyi vallanmaantieltä Suur-isoäidin taloon johtavalle syrjätielle, lensivät ajatukseni vilkkaasti menneisiin aikoihin ja tarinoihin, joita olin kuullut ja katseeni kiintyi kysyväisenä ja ihmetyksen vallassa jokaiseen silmiini osuvaan esineeseen. Sillä vaikka olinkin vielä täysi lapsi — olin 9 vuotias kun hänet viimeisen kerran näin — olin kuitenkin jo kuullut niin paljon siitä historiallisesta näytelmästä, joka tuossa talossa oli näytelty, olin kuullut hänestä itsestään, hänen verrattomasta kauneudestaan, hänen ylpeydestään, suruistaan ja kärsimyksistään, että mielikuvituslentoni oli kiihoittunut ylimmilleen. Minusta tuntui, tultuani itse paikalle, kuin näkisin kaiken kuulemani henkiin heränneenä.
Täällä oli kaikki erilaista siihen katsoen mitä muualla jo ennen olin nähnyt, ja minusta tuntui kuin olisin muuttanut menneelle vuosisadalle, Kustaa kolmannen aikoihin, sillä kaikessa ilmeni jonkunlaisen suurellisuuden henki ja leima, suurellisuuden, joka oli ollut vallalla, vaan sittemmin hävinnyt.
Rakennus oli pitkänläntä, vanha, yksikerroksinen puutalo tyyliin soveltuvine korkeine, kulmikkaine taitekattoineen, yliskoppineen ja vihreine ikkunaluukkuineen ja ympäröi sitä penkereittäin järjestetty puutarha suorine, jäykkäpiirteisine käytävineen, joiden varsilla korkeat, tasalatvaiset sireenipensaikot kasvoivat ja kulmissa kohosi neljä päivänvarjon ja hatun muotoiseksi leikattua kuusta. Korkeat, satavuotiset vaahterat ja jalavat, jotka lähinnä rakennusta kasvoivat, peittivät sen salaperäiseen hämärään.
Me ajoimme hyvin hoidettuun ja haravoituun pihaan, pysäytimme hevoset ulkonevan eteisrakennuksen eteen ja astuimme sisään pimeään ja kylmään eteiseen, jossa meidät nöyrästi ja lakkaamatta niijaava palvelusväki vastaanotti. Käytiin sitten suureen, helmenvärisellä paneelilaudoituksella ja harmaaksi maalatulla aivinaisella seinäverhoituksella varustettuun saliin, jonka toisessa päässä ammotti äärettömän suuri, avonainen takka. Huonekaluja oli huoneessa vähän, mustia nahkapäällystuolia, jotka jäykkinä seisoivat pitkin seinävarsia.
Salista johti tiemme vierashuoneeseen, jossa Suur-isoäiti itse, kolmisen askeleen päässä kynnyksen sisäpuolella, otti vastaan syvään kumartavan ja niijaavan ja hänen kättään suutelevan vierasjoukon. Vierashuonekin oli suuri ja huonekalut kaarevaa rokokotyyliä, täyskullatut ja päällystetyt vihreäraitaisella silkillä. Ikkunain välissä oli suuri kultapuitteinen peili ja pöytä marmorikansineen. Sohvan yläpuolella vanhanaikainen kello ja seinillä muutamia perhemuotokuvia puuteroitujen tekotukkain ajoilta. Toisen ikkunan vieressä oli kokonaan posliinista tehty pöytä, jonka pyöreälle kannelle oli kuvattu Tukholman linna ja virta. Minä en milloinkaan voinut irroittaa katsettani tuosta pöydästä, enkä tahtonut uskoa, että todellisuudessa löytyisi mitään niin kaunista kuin tuo näköala Tukholmasta, ja minä epäilin, voisinko koskaan tulla niin onnelliseksi, että saisin nähdä sen todellisuudessa kaikessa ihanuudessaan.
Seuraava huone oli Suur-isoäidin makuukammio. Sen täytti suurimmaksi osaksi äärettömän suuri uudinsänky laajojen vihreiden kirjosilkkiverhojen ympäröimänä, jotka riippuivat alas asti upeasta sängyn yläkatoksesta. Kaikki mitä näin veti huomioni ja ihmettelyni puoleensa, sillä kaikki, vähäpätöisimpiin pikkuasioihin asti, oli niin vanhanaikaista ja poikkesi ihmeellisesti sekä muodoltaan että väriltään minun vanhempaini uudenaikaisesti sisustetun kodin asusta.
Kuitenkin katselin minä ja ihmettelin enimmän Suur-isoäitiä itseään. Hän, kauneudestaan ennenvanhaan laajalti kuuluisa nainen oli nyt lähemmä yhdeksänkymmenen ikäinen ja liikuskeli hitaasti ja vaivaloisesti lattialla. Vuosien painamana, tukien itseään hopeapäiseen keppiinsä, hoippui hän eteenpäin, ja kuitenkin oli hänen muotonsa vielä vanhuuden syksynkin tultua kova, kylmä ja ylpeä. Hänen ankara ja luja katseensa pidätti meidät kunnioittavan välimatkan päässä hänestä. Ja muistan vieläkin hyvin, kuinka sydämeni hätkähti, kun minun piti mennä hänelle kumartamaan ja suutelemaan hänen kurttuista kättään ja kuinka minä silloin aina vapisin ikäänkuin olisin haamun nähnyt. Ja haamuhan hän oikeastaan olikin kaukaisilta menneiltä ajoilta. Ei ollut silloin kysymyksessä isoäidin avoin syli, jonne juostiin rakkaasti syleiltäväksi.
Beata Helena von Morian syntyi vuonna 1754 ja oli hän laamanni Johan Kristoffer von Morian'in, Sarvilahden ja Mälkilän herran ja hänen ensimäisen puolisonsa, vapaaherratar Hedvig Helena Creutzin tytär. Jo aikaiseen orvoksi jouduttuaan kasvatti häntä Mälkilässä ankara ja vakava äitipuolensa, kreivitär Charlotta Renata Nieroth, ja kehittyi hänestä hurmaava kaunotar, joka pian tähtenä loisti siinä seurapiirissä, johon hän sukuperänsä mukaan tuli kuulumaan ja jolle monet häneen mieltyneinä osoittivat mitä suurinta huomaavaisuutta. Hän menikin jo alle kuudennentoista ikävuotensa avioliittoon silloisen kapteenin Johan Henrik Hästeskon, Målagårdista, kanssa, joka oli syntynyt 1741 ja tuli sittemmin Turun läänin rykmentin everstiksi. He elivät sitten kaikesta päättäen onnellisessa avioliitossa, kunnes se keskeytyi kamalan, ratkaisevan tapauksen kautta mestauslavalla vuonna 1790.
Historia on langettanut tuomionsa Suur-isoäidin puolisosta. Meikäläisten mielestä oli hän ollut pohjaltaan jalo ja hyvä ihminen, vaan heikko ja herkkä taipumaan, eikä hänellä ollut sellaisia ominaisuuksia, joita vaaditaan siltä, jonka on johdettava kapinaa ja niin perin häilyvää ja arveluttavan uskallettua yritystä kuin Anjalanliitto. Myöskin esitettiin kotona usein hänen puolustuksekseen, että hän oli serkkunsa ja uskotuimman ystävänsä, viekkaan vehkeilijän Anders Johan Jägerhornin käsittämättömän vaikutuksen alainen.
Jo aikaisin olin minä eri mieltä tässä suhteessa, sillä hänen muotokuvansa puhui tällaista arvostelua vastaan. Hän oli korskean ja ylpeän näköinen ja ivallinen hymy hänen hieman vinoilla huulillaan heitti koko hänen olemukseensa kovuutta, salaivaa ja ilkkumista todistavan piirteen.
Iloisesta, onnellisesta ja vieraanvaraisesta kodistaan Mälkilässä, marssi hän kesäkuun alussa vuonna 1788 Turkulaistensa etunenässä Helsingin nummelle, jonne kaikki muutkin suomalaiset rykmentit vähitellen olivat kokoontuneet alkaakseen hyökkäyksen Haminan linnoitusta vastaan. Kuusi viikkoa odottivat ne kuninkaan tuloa, ja iltojaan viettivät upseerit toistensa teltoissa jutellen valtiollisista asioista ja punoen juoniaan. Klick ja Jägerhorn, Sprengtportenin salaisina lähetteinä, virittelivät taitavasti juoniaan ja esittivät alussa varovaisesti, sitten yhä avonaisemmin mitä rohkeimpia tuumia, kuten kuninkaan vangitsemista ja Suomen eroittamista Ruotsista omaksi puolueettomaksi, Wenäjän suojeluksen alaiseksi valtioksi. Heidän neuvokkuudellaan ja vehkeillään oli odottamattoman nopea menestys. Pian oli koko upseerikunta taipuvainen heidän suunnitelmiinsa ja nousi kapinaan väärää ja ilman säätyjen myönnytystä alettua hyökkäyssotaa vastaan, mieltenkuohun, vastahakoisuuden ja levottomuuden vallitessa miehistön keskuudessa, joka vaati, että heidät on kotipuolilleen palautettava.
Kun kuningas vihdoinkin heinäkuun puolivälissä saapui leiripaikalle, oli kylvetty kapinan ja petoksen siemen jo itänyt, ja sitten muutama päivä kuninkaan tulon jälkeen sattui tuo Hästeskolle niin surkeavaiheiseksi muodostuva tapaus. Uljaasti astui hän yhdessä everstien Montgomeryn ja von Otterin kanssa kuninkaan telttaan ja toi esiin suomalaisten upseerien vastalauseen laittomasti alotetun sodan johdosta sekä heidän kieltäytymisensä taistelusta. Tulistuneena ja innoissaan oli hän silloin, niin kerrottiin, uhannut herraansa ja kuningastaan, niin, sanotaanpa hänen päällepäätteeksi vielä tarttuneen kuninkaan nuttuun käsin kiinni, ja kun kuningas silloin huusi:
»Varokaahan itseänne, Hästesko, teidän päänne voi pian kiikkua höllässä!», sanotaan hänen ajattelemattomuudessaan ja kiihkossaan vastanneen sellaisella ivallisella elkeellä, jonka minä olen hänen muotokuvassaan huomaavinani: »Sepä ei taitane olla Teidän Majesteettinne vallassa!»
Mutta tämä oli koskettamista Kustaa kolmannen hellimpään kohtaan, sillä ei ollut sallittua epäillä hänen valtaansa. Tällä hetkellä oli hän kyllä pakoitettu hillitsemään vihansa, mutta mikä näin tuli kätketyksi, sitä ei kuitenkaan unohdettu, ja Hästeskon kohtalo oli määrätty.
Kuinka Anjalanliitto sittemmin syntyi ja kuinka kuningas pelastui upseerien hankkeista palaamalla Ruotsiin, sen lukijani tietävät, eikä minun sentähden tarvitse kertoa pitempään näiden tapausten kehittymisestä.
On vaikea käsittää liittoutuneiden huoletonta esiintymistä. Niiden kuukausien kuluessa, jotka vierivät kuninkaan poislähdön jälkeen, eivät he tehneet mitään pelastuksensa hyväksi. Luottivatko he sitten kuninkaan lempeyteen tahi suurilukuisuuteensa, vaiko siihen, ett'ei niin suurta joukkoa aatelisia upseereja voitaisi rangaista?
Aivan odottamatta tulikin näinollen vangitsemismääräys. Se toteutettiin 7 päivänä tammikuuta 1789 samalla kertaa yli koko maan kaikkiin Anjalan liittokirjan allekirjoittajiin nähden.
Tämän päivän edellisenä iltana saapui pieni ratsujoukko erään luutnantti Voigtländerin johdolla Perniön kirkonkylään. Luutnantti Voigtländer, luultavasti joku perheen tuttava, oli siksi kohtelias, että hän kirjoitti Hästeskolle pienen kirjelipun, ilmoittaen siinä seuraavana aamuna saapuvansa Mälkilään vangitsemaan everstin. Mutta Hästesko ei halunnut käyttää tilaisuutta hyväkseen paetakseen. Hän odotteli tyynesti kohtaloaan, vaikkakin hän varsin hyvin olisi voinut serkkunsa Jägerhornin, Klickin, Ladaun ja Glansenstjernan tavoin ajoissa pelastaa nahkansa.
Suur-isoäiti näki sitten, kuinka ratsumiehet paljastetuin miekkoineen veivät hänen jumaloimansa puolisonsa sieltä pois, ja hän sekä vanha uskottu palvelija Lindholm seurasivat mukana, ensin Turkuun, jonne vangit vähitellen kokoontuivat eri haaroilta Suomea, ja sitten pitkässä kulkujonossa yli jään Ekkeröön Ahvenanmaalla. Siellä täytyi puolisoiden erota toisistaan. Heidän hyvästijättönsä oli tärisyttävä ja sydäntäsärkevä. Mies koetteli lohduttaa puolisoaan, vaan vähäväliä oli Suur-isoäiti huudahtanut, aavistaen mitä tuleman piti: »Minä en näe sinua koskaan enää — en koskaan — en koskaan!»
Tukholmassa jaettiin vangit kaupungin eri vankiloihin ja Hästesko teljettiin Fredrikshofiin. Tutkinto sotaoikeuden edessä alkoi pian ja pitkittyi sangen pitkälliseksi.
Hästesko puolusti itseään miehekkäästi ja arvokkaasti; kuitenkin koetti hän nöyrin sanoin antaa teoilleen vilpittömyyden leiman. Kolmetoista kuukautta kesti hänen kovaa taisteluaan elämänsä puolesta. Mutta useita raskauttavia, asian huonoon valoon saattavia todistajia kuulusteltiin ja todistettuja tosiasioita ei voitu kieltää.
Vihdoin langetettiin tuomio ja vahvisti kuningas sen 14 päivänä huhtikuuta 1790. Siinä julistettiin Hästesko ja kolmetoista muuta rykmentinpäällikköä ja korkeinta upseeria menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa ja määrättiin mestaus pyövelin käden kautta tapahtuvaksi, sekä ampumalla teloitettaviksi 63 allekirjoittajaa, niiden joukossa Suur-isoäidin ainoa poika, Johan Gustav Hästesko, jonka — tultuaan kuusitoistavuotiaana upseeriksi — hänen isänsä oli saanut taivutetuksi toisten kanssa allekirjoittamaan liittokirjan.
Kuolemaantuomituille suotiin kuitenkin oikeus pyytää armoa kolmenkymmenen päivän kuluessa, johon oikeuteensa jotkut turvautuivat saadakseen edes jotain lievennystä tuomioonsa. Myöskin Hästesko jätti hakemuksensa kuninkaalle, jossa pyysi majesteetilta armoa siitä »perinpohjaisesta perikadosta, joka tuomion nojalla ei ole ainoastaan minun edessäni, vaan tulee myöskin välttämättä kohtaamaan viatonta, lohdutonta ja surevaa perhettäni.»
Kuka voikaan kuvitella sitä surun, epätoivon ja tuskan aikaa, jonka Suur-isoäiti yksinäisyydessään Mälkilässä sai viettää niiden pitkien kuukausien kuluessa, jolloin oikeudenkäynti Tukholmassa jatkui, vavisten mitä tuskallisimmassa levottomuudessa puolisonsa ja poikansa vastaisen kohtalon tähden! Mutta vähäinen toivonkipinä oli hänellä vielä jälellä — hän tahtoi yrittää viimeisensä pelastaakseen heidän henkensä nöyrän anomuskirjelmän kautta. Hänen, tuon ylpeän naisen täytyi alentua pyytämään armoa. Ja minusta tuntuu, kuin hänen rukouskirjelmänsä sanojen välissä tuntisin hänen sydämensä värähtelevän tukahdetusta ylpeydestä.
Mutta ei mikään auttanut. Kustaan päätös Hästeskon rangaistukseen nähden oli järkähtämätön ja molemmat armonanomukset jätettiin leppymättömästi huomioonottamatta. Turhaan koetti kuninkaan sisar, prinsessa Sofia Albertina rukoillen ja kyyneliä vuodatellen taivuttaa häntä lieventämään kuolemantuomiota ja yhtä turhaan antoi runoilija Leopold kuningas Kustaalle runoelman saadakseen hänen sydämensä värähtämään armollisuuteen. Kuningas, joka muuten oli niin lempeä, ei nyt ottanut mitään rukouksia kuuleviin korviinsakaan. Kaikki muut tuomitut paitsi Hästesko saivat armon ja heidän henkensä säästettiin. Hän, joka oli epäillyt kuninkaan valtaa, hän yksin saisi nyt sitä kokea.
Kun vanha Lindholm, uskottu palvelija, myöhään syksyllä sitten palasi takasin Mälkilään onnettomalta Tukholman matkalta, kertoi hän kyyneleitä vuodattaen ja nyyhkytellen epätoivoiselle emännälleen, kuinka kaikki oli käynyt.
»Monta yritystä», niin hän kertoi, »oli armollisen everstin pelastamiseksi koetettu. Vieläpä korkea herra, kreivi Munck, kuninkaan uskottu ystävä, oli hänelle tarjonnut tilaisuutta. Ja vielä aivan viimeisellä hetkelläkin esitettiin hänelle, että hän vaihtaisi vaatteita rovasti Walleniuksen kanssa, joka tuli vankilaan antamaan hänelle Herran ehtoollista, ja että hän sitten tuollaisessa valepuvussa luikahtaisi pakoon papin jäädessä vankilaan. Mutta kaikki tuollaiset ehdotukset hylkäsi hän järkähtämättömästi. »Minä luulen» — lisäsi vanha Lindholm — »että hän toivoi vielä itse mestauspaikalla tulevansa armahdetuksi.»
»Mestaus oli määrätty toimeenpantavaksi syyskuun 8 päivänä. Jo aikaiseen aamulla oli eversti ottanut pastori Walleniukselta vastaan sakramentin, ja sitten kello yhdeksän aikaan vietiin hänet ankarasti vartioituna Karjapihantorille, jonne oli neljä mestauspölkkyä pystytetty ja niiden kunkin viereen ruumisarkku valmiiksi asetettu. Kaikissa ikkunoissa ja torilla vilisi viljalti ihmisiä, niin että seitsensatainen porvarikaartijoukko töintuskin sai tunkeilevan kansanjoukon pysymään loitommalla. Minä seurasin koko ajan armollista herraa hänen rinnallaan, ja kun me olimme saapuneet mestauspaikalle ja vartijapiirin sisään, astui hän horjahtamattomin askelin mestauslavalle. Kun hän oli sinne astunut, näytti minusta kuin hän olisi etsiskelevin katsein tähystänyt ympärilleen ikäänkuin viimeisessä silmänräpäyksessä hakien silmillään häntä, ratsumiestä, joka lennähtäisi paikalle tuomaan armahdusilmoitusta, sillä niin uskoi armollinen herra varmasti tapahtuvan. Mutta oi onnettomuutta! Ratsumiestä ei tullut, oli niin hiljaista kuin Herran huoneessa. Silloin otti ikimuistettava herrani kultakellonsa taskustaan ja ojensi sen minulle uskollisesta palveluksestani muistoksi. Minä itkin ja nyyhkytin niin että luulin kerrassaan menehtyväni, ja mielelläni olisin minä silloin astunut armollisen everstin sijasta mestauslavalle. Sitten otti hän kihlasormuksen sormestaan ja ojensi sen minulle annettavaksi teille, armollinen rouva, hänen viimeisten rakkaiden terveistensä kera. Sen tehtyään paljasti hän kaulansa, hänen silmilleen sidottiin valkoinen vaate, jonka jälkeen hän laskeutui mestauspölkylle; pyövelikirves välähti ja hänen jalo päänsä vierähti verissään alas.»
»Kun armollinen herrani näin oli loppunut ja me laskeneet hänet kauniisti arkkuunsa ja käärineet hänen ympärilleen lakanan, vietiin sitten everstit von Otter, von Kothen ja af Enehjelm kukin omalle mestauslavalleen. Mutta silloin tulikin täyttä karkua ratsastaja väkijoukon halki paikalle ja ylimaaherra luki julki armahdusjulistuksen kansanjoukkojen hurratessa ja huutaessa. Ja sitten läksivät kaikki vähitellen pois mestauspaikalta. Minäkin läksin ja tämä päivä tuntui minusta elämäni raskaimmalta päivältä.»
Vanhan Lindholmin kertoessa tätä kertoelmaansa oli Suur-isoäiti vähäväliä mennyt tainnoksiin. Häntä kohtasi ankara hermotäristys ja hän houraili mitä hirvittävimpiä näkyjä niin että hänen läheisimpänsä luulivat hänen kuolevan. — Kun hän sitten vähitellen toipui taudistaan, antautui hän mitä epätoivoisimman surun valtaan, eroittautui kokonaan muusta maailmasta, eikä halunnut nähdä ketään. Vaiteliaana, itseensä sulkeutuen, umpimielisenä ja yksinään, syvään surupukuun puettuna kuljeskeli hän autiossa, kolkossa kodissaan, joka — ennen niin iloisa ja onnellinen — nyt oli muuttunut surun tyyssijaksi.
Tuska, jonka vallassa Suur-isoäiti lopulleen kaksikymmentä kuukautta oli ollut, väikkyen sekavissa pelon ja toivon tunteissa miehensä ja poikansa kohtalosta, se tuska oli koskenut myöskin kovasti muihin heidän läheisimpiinsä. Hästeskon vanha, 83 vuotias äiti Elsa von Fieandt, joka asui Wesalahden kartanossa Mikkelin pitäjässä, oli vapisevin sydämin seurannut tutkimuksen kulkua, toivoen hiljaisuudessa syytettyjen syyttömiksi todistamista ja armoa. Mutta kun tuo viimeinenkin toivonkipinä sammui tiedon saavuttua mestauksesta, silloin murtuivat vanhuksen voimat; äidinsydän ei jaksanut kestää tätä iskua ja hän kuoli muutamia päiviä poikansa kuoleman jälkeen. Suur-isoäidin äitipuoli, kreivitär Renata Nieroth, joka oli mitä hellimmin sitein kiintynyt tytärpuoleensa ja hänen mieheensä ja joka yhtämittaa oleskeli heidän luonaan Mälkilässä, sortui hautaan hänkin lyhyen ajan kuluessa senjälkeen kuin sanoma Hästeskon kuolemantuomiosta oli hänen korviinsa ennättänyt.
Suru oli tosin murtanut Suur-isoäidin, mutta olivatkohan silti hänen entinen ylpeytensä ja ylimielisyytensä hävinneet? Minä epäilen. Henkilöt senlaiset kuin hän voivat kestää monta ja kovaa koetusta, mutta heidän luonteensa pohjasävel pysyy kuitenkin ennallaan. Kuningas oli käyttänyt valtaansa, vaan ei oikeuttaan. Hästesko ei ollut Anjalanliiton johtaja, eikä edes tuon suunnitelman alkukeksijöitäkään. Kaikki muut oli armahdettu, vaan ei häntä, jonka pään tuli näin häpeällisesti kaatua. Kuningas janosi kostoa ihmisenä, eikä Svean Valtakunnan Ensimäisenä — siinä hänen menettelynsä vääryys. Näin luulen minä Suur-isoäidin käsittäneen tämän asian, ja ne katkerat ajatukset, joita hän hautoi ja ylläpiti syvimmällä sisimmässään, löysivät vastakaijun niissä ajatuksissa, jotka lausutaan seuraavassa, käsikirjoituksena Hästeskon ystäville jaetussa runoelmassa:
»Niin Hästesko. Sä kuolit nyt! Mutt' sankarien joukkoon tuonelassa liityt, sä — tuloksetta joskin — Svean rauhaa etsit. Meit' hädästä oot päästänyt. Ja henkes' menetit. Vaan kunniasi joukossamme säilyy, kun hellyys mielessämme päilyy ja väkivaltaa, vilppii vihaamme.
Vaan varma on: jotk' halusit sun kuolos' kautta armon häilyväisen saada, heilt' tieto Luojan kostost' täytynyt on laata. Sun pääsi ruumiist' silposit — se kummitella voi — se mieless' heillä öin ja päivin painaa ja veres' kostoo lakkaamatta huutaa kautt' ikuisehen lain Jumalan.»
Se kylmyys, joka hänestä ympäristöönsä huokui ja se kovuus, joka hänen kasvonpiirteilleen antoi leimansa ja joka ikäänkuin hypnoottisesti kahletti kaikki hänen lähellään olevat, se todisti selvään, ett'ei hän ollut sisimpäänsä saanut sitä rauhaa, jonka vuodet aina tavallisesti kärsineille mielille lahjoittavat.
Hiljoilleen vieryivät sitten vuodet edelleen ja suuria muutoksia tapahtui Suomessa. Useat niistä Anjalanliiton miehistä, jotka kerran Hästeskon tavoin oli kuolemaan tuomittu, olivat vuoden 1809 jälkeen kohonneet yhteiskunnan huippuasemiin, ollen nyt korkeissa viroissa sekä armeijan että siviilihallinnon palveluksessa, kansalaisina kunnioitettuina ja tehden työtä maansa hyväksi. Tämä tosiasia tuotti Suur-isoäidille tosin jonkunlaista sovitusta ja lohdutusta, vaan oli se samalla omiaan herättämään hänessä rakkaan puolisonsa kaipuun yhä katkerampana.
Se kunnioitus ja osanotto, jota hänelle miehensä entiset toverit osoittivat, tuotti hänelle kuitenkin tyydytystä. Nämä Anjalanherrat, jotka nyt olivat maan ensimäisiä, jättivät harvoin poikkeamatta — matkustaessaan Helsingin ja Turun väliä — vierailulle lähellä tietä sijaitsevaan Mälkilään, siten osoittaakseen kunnioitustaan entisen ystävänsä, päällikkönsä tahi toverinsa yhä syvässä surupuvussa esiintyvälle leskelle. Ja he sanoivat aina rakkaasti muistavansa ja kaipaavansa vainajaa. Luultavasti juuri nämä maan suurmiesten tiheät vierailut aiheuttivat nimityksen »Mälkilän hovi», joksi tilaa Suur-isoäidin aikana yleisesti pitäjässä kutsuttiin.
Kokonaista viisikymmentäyksi vuotta eli Suur-isoäiti vielä miehensä jälkeen, viettäen yksitoikkoista, hiljaista ja vaatimatonta elämää. Hän ei liikahtanutkaan tilaltaan; päivät olivat toinen toisensa kaltaiset ja aina esiintyi hän mitä synkimmässä surupuvussa. Vuodet tulivat ja vaipuivat menneisyyteen vaihtelutta. Mutta syvä haava Suur-isoäidin sisimmässä ei parantunut. Eikä aikakaan, tuo muuten paras lääkäri tällaisissa tapauksissa, kyennyt unhotuksen umpeen saamaan sitä haavaa, sillä Suur-isoäiti ei sitä itsekään tahtonut, vaan repi itse sen ammottavaksi jälleen. Niinpä pitikin vanhan Lindholmin, »silminnäkijän», joka kuolemaansa asti asui talossa, vähäväliä yhä uudelleen ja varsinkin merkkipäivinä kertoa hänelle jo tuhannesti ennen kertomansa kuvauksen mestauksesta kaikkine yksityiskohtineen, joka sitten aina antoi aihetta uusiin kysymyksiin ja uudistuviin kyyneliin.
Taloaan ja talouttaan hoiti Suur-isoäiti viisaasti ja mahdikkaasti, niinkuin vanhan ajan naiset tavallisestikin, eikä hänen lukuisalla palvelusjoukollaan ollut tilaisuutta laiskotteluun. Kun tuli hämärä pitkinä talvi-iltoina, silloin talon naispalvelijat kokoontuivat suureen arkihuoneeseen, jossa pystyvalkea roihusi avonaisessa takassa, ja sen valon ääressä istui Suur-isoäiti rukkineen ja hänen ympärillään muut, hekin kehräten. Siten säästettiin kynttilöitä ja samalla voi hän pitää silmällä työn kulkua. Kun sitten vanhanaikainen, kullattu seinäkello vierashuoneessa löi määrätyt yhdeksän lyöntiään, nousi Suur-isoäiti rukkinsa äärestä ja luki rukouksen, talonväki lauloi lyhyen virren, jonka jälkeen piti sammuttaa tulet ja kaikkien käydä levolle. Samassa huoneessa vietti hän palvelusväkensä kesken jouluiltaa, jolloin luettiin rukouksia ja laulettiin virsiä; jokapäiväisyydestä poikkeavaa jouluilloin oli vain se, että silloin aina lattialle juhlan muistoksi leviteltiin olkikerros.
Suuresti kunnioittivat häntä myös naapurinsa ja pitäjäläiset yleensä. Kuitenkin heidän tullessaan vierailulle Suur-isoäidin luo, oli kunnioittavia muodollisuuksia tarkasti noudatettava. Jos tulija oli aatelisrouva, ojennettiin hänelle käsi ja hänen pyydettiin istuutumaan sohvaan. Jos taas joku porvarisrouva tahi papinrouva saapui, tuli hänen ensin tehdä kolme siroa niijausta, sitten suudella »hänen armonsa» puvunlievettä ja kättä, jonka jälkeen hänen istuimekseen osoitettiin tavallinen töyrytuoli. Näitä aatelittomia rouvia tahi mamseleja ei Suur-isoäiti koskaan kutsunut nimeltään tai heidän arvonimillään, vaan sanoi hän aivan yksinkertaisesti »rakas hän» ja vieläpä vain »pieni hän», aina arvoasteiden mukaan, sillä erottelemisessa tehtiin tarkkaa. Sellainen oli ajan ja hänen tapansa, eikä siitä kukaan ottanut loukkaantuakseen, vielä vähemmin vieraantuakseen »Mälkilän hovista».
Päivän selvään muistan vieläkin kuinka minua aina vierailulle lähdettäessä Suur-isoäidin luo tarkkaan varoitettiin kumartamaan kyllin syvään ja kuinka minulle neuvottiin tuon pakollisen käsisuutelun toimitus perinpohjin. Myöskin muistan kuinka minun sitten täytyi istua hiljaa kuin hiiri, suorana ja ääneti, istuimekseni määrätyllä tuolilla ja pitää tarkasti silmällä että silloin heti osaisin kavahtaa seisomaan kun Suur-isoäitikin istuimeltaan kohosi, sillä kun hän seisoi, silloin myös kaikkien huoneessa olijain, niin vanhojen kuin nuortenkin täytyi seista. Eipä annettu silloin tottatotisesti lasten vetelehtiä pehmeillä sohvilla vanhempain ihmisten läsnäollessa, eivätkä he saaneet sekoittautua keskusteluun, joll'ei heiltä jotain kysytty. Kunnioitus ja arvonanto oli pidettävä aina ja ennenkaikkea mielessä.
Noin parin kilometrin päässä Mälkilästä sijaitsee Haarilan tila, jossa siihen aikaan asui majurinrouva De la Motte (syntyisin von Willebrand). Nämä kaksi naista olivat yhdenikäisiä; he kuolivat samoihin aikoihin ja olivat yhtä hyviä ystäviä keskenään kuin läheisiä naapurejakin. Milloin ilma vain oli suotuisa, silloin nämä kaksi vanhusta riensivät toisiaan tapaamaan, mutta ei toki toinen toisensa luona, sillä sehän olisi vaatinut suurempaa seurustelusääntöjen noudattamista, vaan puolueettomalla alueella, pienessä huvimajassa, jonka he erityisesti tätä varten olivat rakennuttaneet tilojensa väliselle rajalle ja jossa he näinollen olivat kumpikin kuin omalla pohjallaan ja voivat olla kuin kotonaan. Huvimajalle suuntasivatkin he säännöllisesti sovittuina aikoina horjuvat askeleensa, nojaten kainalosauvakeppeihinsä, ja siellä he molemmat, lähemmä satavuotiaat vanhukset, saivat kaikessa rauhassa ja ystävyydessä jutella rakkaan kahvikupposensa ääressä kaukaiseen menneisyyteen peittyneistä ajoista ja yhteisistä muistoistaan. Ja tähän supistuikin molempain eukkosten seurustelu ja kanssakäyminen vanhoilla päivillään.
Viimeiseen asti säilyi Suur-isoäidillä hänen sielunvoimansa. Hän kuuli, näki ja muistikin hyvin, varsinkin kaukaisia menneisyyden asioita. Hän ei liene ollut koskaan pahemmin sairaana ja ummisti silmänsä kuolonuneen hiljaa ja rauhallisesti, tunnettuaan parina päivänä lievää pahoinvointia, joulukuussa vuonna 1841. Ja oli hän silloin ennättänyt 88 vuoden ikään.
Hänen kuolemansa kautta muutti tuonen tuville yksi Kustaa III:n aikakauden luonteenomaisimmista ja viimeisistä edustajista.
VIII.
ERÄS KOULU SUOMESSA 60 VUOTTA SITTEN.
1841—43.
Kun minä vihdoinkin olin päässyt tuosta Pestalozzilaisesta piinasta Gripenbergin perheessä ja pari viikkoa ennen joulua sain palata omaan, rakkaaseen kotiini, äidin ja siskoliudan luo, pääsin käsiksi leikkikaluihini ja oleskelemaan omassa suuressa ja valoisessa huoneessani — niin olipa silloin hetkiä, jolloin tunsin itseni niin iloiseksi ja onnelliseksi, ett'en luullut yhdenkään maan päällä hallitsevista kuninkaistakaan voivan onnellisemman olla, ja minä antauduin jo siihen ihanaan toivounelmaan, että tätä autuutta kestäisi keskeytymättä.
Mutta miten ollakaan! Tämä autuus olikin muodostuva sangen lyhytikäiseksi, sillä heti joulujuhlain jälkeen ilmoitti äiti minulle, että minut lähetetään Turkuun kouluun. — Pian muuttui ilo suruksi. — Rukoukseni ja viljavat kyyneleeni eivät auttaneet mitään. Sillä kertakaikkiaan oli päätetty, että minut jälleen lähetetään kotoa pois ja tällä kertaa kaiken hyvän päälle vielä toiseen, kaukana olevaan kaupunkiin. Ja niinpä tumpustettiin minut eräänä päivänä rekeen, huolimatta kyyneleistäni ja itkustani, ja eräs palvelijoistamme läksi minua kyyditsemään.
Siihen aikaan oli silloinen lehtori Edvard Bergenheim,[1] joka pian senjälkeen tuli rovastiksi, avannut Turussa aivan uuden järjestelmän mukaisen koulun, ainoa laatuaan mitä Suomessa milloinkaan on ollut, ja juuri tuohon kouluun minut lähetettiin. Se oli niin kutsuttu Bergenheimin reaalikoulu Turussa.
[1] *Edvard Bergenheim* syntyi 1798, tuli ylioppilaaksi 1817, maisteriksi 1823, samana vuonna opettajaksi Suomen kadettikuntaan ja tohtoriksi, lehtoriksi 1825, vihittiin papiksi 1830, tuli papiksi Kangasalan seurakuntaan 1840 ja Maarian pitäjään 1844. Nimitettiin sitten Suomen arkkipiispaksi 1850 ja kuoli 1884.
Hän oli ollut useampia vuosia opettajana Haminan kadettikoulussa ja oli silloin niin tavattomasti ihastunut siellä käytännössä olevaan opetussuunnitelmaan ja kurinpitoon, että hän päätti saman mallin mukaan perustaa oppikoulun siviilinuorisoakin varten.
Tätä tarkoitusta varten oli hän rakennuttanut Turkuun Uudenmaankadun varrelle sangen suuren kivitalon. Molemmissa kerroksissa kulki läpi koko rakennuksen pitkä käytävä, jonka molemmin puolin sijaitsivat luokkahuoneet; sitäpaitsi oli koulurakennuksessa virkistys- eli huvitussali, ruokailuhuone ja yksi makuuhuone yhteisesti kaikkia sisäoppilaita varten, sekä pesu- ja pukukammio ynnä muita tällaisessa laitoksessa tarvittavia huoneita, kaikki tilavia ja mukavasti järjestettyjä.
Tämän oppilaitoksen johtavana periaatteena oli syrjäyttää opetuksesta vanhat kielet, joita useat silloin tarpeettomina pitivät ja joiden opiskeluun muissa kouluissa uhrattiin melkoisesti aikaa, ja sensijaan sitä enemmän panna painoa uusien kielien, ranskan- ja etupäässä venäjänkielen opiskeluun. Suomenkieli oppiaineena ei siihen aikaan tullut edes kysymykseenkään. Sitäpaitsi tahdottiin meidät kasvattaa sellaiseen ankaraan kurinpitoon, tottelevaisuuteen ja järjestykseen, joka on kadettikunnassa huomattavissa, ja nuoreen, vaikutuksille herkkään mieleen tahdottiin jo ajoissa juurruttaa ja istuttaa auktoriteettikunnioitusta, kunnioitusta korkeinta hallitusta ja yhteistä suurta valtakuntaa kohtaan, »josta meidän maamme oli vain mitätön, oleellinen osa». Toisin sanoen, meitä oli jo hyvissä ajoin muodosteltava tuleviksi virkamiehiksi aitopuhtaassa, oikeauskoisessa hengessä, jotta isäimme tavoin kerran voisimme olla yhteiskunnan korkeimmissa asemissa, ja usein sopivissa tilaisuuksissa muistutettiinkin meitä tästä.
Suurin osa oppilaista oli täyshoitolaisia ja ainoastaan muutamia oli Turusta ja he asuivat kotonaan. Olikohan ajateltua vaiko vain sattuma se seikka, että useimmat meistä olivat aatelissukua ja aatelittomat taas ainakin kenraalien, maan korkeimpien virkamiesten tahi rikkaimpien porvarisperheiden poikia? Pian tulimmekin me tietämään, että koulumme olikin koulu paremman kansan lapsia varten, eikä mikään kansanlasten koulu. Alimmalla luokalla, jolle minä tulin, oli ainoastaan muutamia aatelittomia oppilaita, jotavastoin useimmat olivat aatelisperheistä. Tämän huomasimme me sangen pian, koskapa me kaikki, poikasten senaikaisen tavan mukaan, olimme innokkaita sinettien kerääjiä, vaihdellen niitä keskenämme. Me hämmästyimme kun jollakulla ei sellaista ollutkaan, emmekä pitäneet häntä oikein vertaisenamme. Luultavampaa kuitenkin on, että todellisena syynä tällaiseen valikoimiseen oli koulun kalliit sisäänpääsymaksut, jotka aiheuttivat että ainoastaan harvat maan varakkaimmista perheistä olivat tilaisuudessa lähettämään poikiaan Bergenheimin kouluun. Olkoonpa asia muuten miten tahansa, tämä vallitseva tarkka rajoitus vaikutti kaikessa tapauksessa nuoreen mieleen ja istutti siihen jo aikaisimmista vuosista alkaen jonkinlaisen taipumuksen eroittelemaan eri yhteiskuntaluokat toisistaan, jota juurtunutta taipumusta sitten kesti kylläkin kauan.
Bergenheim itse antoi opetusta maailmanhistoriassa oman tekemänsä oppikirjan mukaan, jossa Wenäjän historiaa käsiteltiin suhteellisesti paljon seikkaperäisemmin kuin muiden maiden, samoinkuin myöskin »isänmaan historiassa», joka — sen kuin nyt enää muistan — oli sisällöltään niin tarkoitusperäinen, että se epäilemättä nykyjään vallalla olevan käsityksen mukaan herättäisi voimakkaita vastalauseita. Mutta ajat ovat muuttuneet ja käsityskanta siihen aikaan oli aivan erilainen. Hän itse oli erinomainen opettaja, kyeten herättämään ja kiinnittämään oppilaiden mielenkiinnon aineeseensa, ja myöskin muiksi opettajiksi kouluunsa oli hän hankkinut eteviä pedagoogeja. Aina tulen mitä suurimmalla kunnioituksella muistamaan lehtoreja Henrik Heikeliä ja Sohlbergia, jotka molemmat sittemmin tulivat rovasteiksi. Kurinpito ja järjestys oli erinomainen, eikä koulussamme kärsitty, vielä vähemmin annettiin tilaisuutta toimeenpanna sellaisia kujeita ja koirankoukkuja, joita oppilaat siihen aikaan muissa kouluissa opettajilleen tekasivat. Opettajat olivatkin usein vanhoja, ylen työlästyneitä koulukarhuja tahi hullunkurisia alkuperäistyyppejä alallaan, mutta meidän koulussamme ei sellaisia ollut.
Järjestyksen erinomaisessa kunnossa pysymiseen vaikutti ehkä jossain määrin sekin seikka, että seiniin oli muurattu puhetorvia, joiden päät ulottuivat hamaan rehtorin huoneeseen asti. Hän antoikin meidän joskus panna korvamme tuollaisen puhelutorven suuhun tullaksemme kertakaikkiaan vakuutetuiksi siitä, että sinne selvästi kuului mitä kaukana luokkahuoneissa puhuttiin. Tästä seurasikin, että tarkasti pidimme vaaria siitä ett'emme suinkaan mitään sellaista puhuneet, jota emme halunneet muiden kuultavaksi, mutta samalla tämä laitos painajaisen tavoin tukehdutti vapaan sanan ja leikinlaskun ja pakoitti meidät noudattamaan perinpohjaista varovaisuutta ja antautumaan umpimielisyyteen, jotka eivät totisesti oikein sovi yhteen vilkkaan nuorison luonnollisten elämänilon ilmausten kanssa.
Alinomaa ja lakkaamatta, päivin ja öin saimme me olla mitä ankarimman silmälläpidon alaisina, emmekä luvatta saaneet pistää nenäämmekään koulukartanon ulkopuolelle, joka oli umpinainen kuin luostari. Ainoastaan sunnuntaisin sallittiin meidän lähteä vapaammin ulos, mutta silloinkin piti esittää vierailulippu jostakin tunnetusta perheestä ja tällaisia sain minä tavallisesti joiltakin vanhempieni läheisimmiltä ystäviltä, kuten presidentti Wallensköldiltä tahi parooni Troilin perheeltä tai taas kenraalinrouva Nassokinilta ynnä muilta. Vaan ennenkuin sitten sai heidän luokseen päivälliselle lähteä, oli pakko yhdessä muiden kanssa käydä jumalanpalveluksessa tuomiokirkossa. Senjälkeen oli meidän kaikkien kokoonnuttava koulun suureen saliin, jossa meiltä tutkittiin päivän saarnatekstin sisältöä, alkupuheen laatua, laulettuja virsiä j. n. e.
Arkipäivinä piti meitä silmällä joka hetki päivystäjäupseeri, jonka tuli lakkaamatta olla meidän kanssamme, ja hoitivat tätä tehtävää vuoronperää venäläiset kapteenit Viktejeff ja von Qvanten tahi, jos toinen heistä oli estetty, ranskalainen lehtori Guinchard, joka myöskin tämän johdosta asui koululla. Kun luentomme kello 6 illalla olivat loppuneet, kokoonnuimme me kaikki suureen saliin, saimme sitten jutella, leikitellä ja huvitella itseämme, mutta kuitenkin puhua keskenämme yksinomaan — venäjänkieltä, jonka välttämättömyyden toteutumisesta näiden kahden kapteenin piti tarkasti pitää huolta. Mutta koska oli sangen vaikeaa välttää ett'ei kertaakaan leikin huiskeessa luiskahtaisi huulilta ruotsalainen sana, niin oli tällaista hairahdusta varten määrätty rangaistus: rikkojan napinreikään sidottiin punainen nauha merkiksi siitä, että hän oli syyllinen. Ja kohtaloni määräsi minut tuota merkkiä kantamaan melkein aina; muuten ainoa rintakoriste, mitä elämässä minulle on suotu. Jos joku onneton sitten viikon varrella sai noita merkkejä määrätyn luvun, ei hänelle annettu lupaa mennä ulos sunnuntaina. Tällaisina lomahetkinä opettelimme myös lausumaan runoja ja laulamaan venäläisiä tahi venäjänkielelle käännettyjä lauluja ja tuolta ajalta on vielä muistissani säilynyt jotain, joka maassamme nykyjään lienee varmaankin ainoa laatuaan — osia Frithiofin sadusta venäjänkielellä, joihin Crusell oli laatinut sävelen. Jos Vänrikki Stoolin tarinat jo silloin olisivat ilmestyneet, niin olisimmepa epäilemättä oppineet laulamaan Maamme-laulun, Porilaisten marssin j. n. e. venäläisillä sanoilla! Vasta kello 8 jälkeen illalla saimme oikeuden rangaistuksetta puhua omaa kieltämme. Mutta tämä vapaahetki ei ollut pitkä, sillä lyömälleen kello 9 syötiin illallinen, jonka jälkeen meidän oli mentävä levolle yhteiseen suureen makuuhuoneeseemme. Päivystäjä oli sielläkin meitä vahtimassa niin ett'ei mitkään kujeet tai iltajuttelut saaneet häiritä yörauhaa, ja kun kello löi kymmenen oli kaikkien oltava jo levolla omissa, toinen toisensa vieressä kaksinkertaisessa rivissä sijaitsevissa vuoteissaan, ja kaikkien piti silloin olla ääneti ja hiljaa. Yksi lamppu paloi huoneessa koko yön ja vähäväliä teki päivystäjä kiertokulkunsa salissa.
Kolme vuotta olin minä tässä koulussa, kunnes se sitten vuonna 1843 lopetti toimintansa. Vaikkakin koulumaksut lienevät olleet melkoisen korkeat, oli koulu kuitenkin tuottanut rovasti Bergenheimille niin suurta tappiota, että hänen oli täytynyt lopettaa se. Hänen vaivansa ja uhrauksensa tulivat kuitenkin toisella tavalla moninkerroin korvatuiksi.
Muutamia vuosia senjälkeen, viran tultua avoimeksi, nimitettiin hänet
Suomen arkkipiispaksi.
Sic itur ad astra!
IX.
YSTÄVÄNI JA MINÄ.
1844.
Poikavuosina ei tuttavuuksien hankinta ole vaikeata, ja niinpä liehuin minäkin pian yhdenikäisten toverien seurassa. Me kokoonnuimme yhteen sunnuntaisin tai muina vapaina hetkinämme milloin minkin toverin luona, mutta useimmittain meillä, sillä meidän talossamme Bulevardinkadun 7:ssä oli yllinkyllin sopivaa tilaa leikkipaikoiksemme. Siellä rakensimme me talvisin lumilinnoja, joita sitten yhtä suurella innolla puolustimme kuin valloittelimmekin. Siellä keväisin leikimme »rosvosilla», »haukkaa ja kyyhkystä», mutta useimmin »sotamiehiä», jotka marssivat, harjoittelivat ja tekivät kivääreillä kunniaa, leikki, josta kaikki enimmin pitivät. Puolittain pakosta otin minä osaa näihin leikkeihin ja huvituksiin, koskapa en muutakaan voinut jos kerran toverien seurassa tahdoin olla. Mutta oikeaa halua ei minulla tällaiseen ollut, sillä todellinen mieleni paloi muuhun.
Tapahtuipa sitten eräänä päivänä kevättalvella vuonna 1844, että eteisen ovikelloa soitettiin ja minä riensin ovea avaamaan. Ovella eräs vanhemmanpuoleinen herra, jolla oli mukanaan isonlainen poika, kysyi ruotsalaisäänenpainolla oliko isäni kotona ja ottaisiko hän nyt vastaan. Kun hänelle myöntävästi vastasin, astui hän sisään jättäen poikansa eteiseen odottamaan kunnes hän pian tulisi takaisin.
Mutta enhän minä voinut sallia niin hienon pojan seista eteisessä kuin palvelijan, vaan pyysin hänen käymään sisään saliin odottaessaan isänsä palaamista.
Vieras poika oli hieman vanhempi ja suurempi kuin minä, tummaverinen, ruskeasilmäinen ja pikimustatukkainen; hänen kasvonpiirteensä olivat kauniit ja säännölliset ja katseensa älykäs. Hän oli kaikessa, sekä puheeltaan että ulkomuodoltaan aivan erilainen kuin kaikki ystäväni ja minä, tuntui minusta silloin, sillä olinhan minä lyhytkasvuinen, heiveröinen ja vaaleatukkainen; minä tunsinkin itseni hänen edessään kerrassaan yksinkertaiseksi ja olin hämilläni, ja minä aavistin vaistomaisesti että hän vei minusta voiton.
Seisottuamme hyvän aikaa molemmat ääneti ja hämillämme, töllistellen toinen toiseemme, rohkaisin minä itseni, sillä olinhan isäntä, ja kysyin häneltä ujonsekaisella äänellä:
»Mikä sinun nimesi on?»
»Minun nimeni on Severin Falkman, mutta entäs sinun?»
Niin oli tuttavuutemme tehty ja tuskinpa sillä hetkellä aavistimme, että silloin juuri sidottiin side, jonka siteen — monta kovaa lähemmä puolvuosisadan kuluessa koettuaan — vasta kuolema olisi katkaiseva.
Salimme seinillä riippui useita vanhojen hollantilaisten ja italialaisten mestarien maalaamia tauluja. Pian vetivät ne uuden tuttavani katseen puoleensa ja hän siirtyi yhden taulun luota toisen ääreen ja seisoi siinä ihastuneena noihin vanhoihin, tummiin maalauksiin, joiden leveitä, kullattuja puitteita minä tähänasti vain olin ihaillut. Varsinkin eräs vanhan ukon päätä kuvaava maalaus veti tuttavani huomion puoleensa.
»Kuinka kaunis tuo maalaus onkaan! Hänhän on siinä kuin ilmielävänä», huudahti hän.
»Tuoko ruma, vanha ukkorähjä, jolla ei ole hiuskarvaakaan päässä? —
Hänhän on hirveän näköinen».
»Eihän toki — hän on mainio! Katsohan vain noiden himmenevien, sammuvien silmäin katsetta», jatkoi hän. Ja minä seisoin ihmetyksissäni ja hämmästyneenä. Mutta samassa keskeytyikin meidän taidearvostelumme, sillä vanhempi Falkman tuli isäni huoneesta, otti poikansa mukaansa ja meni pois.
Niin loppui uuden tuttavani käynti meillä, vaan eipä loppunut tuttavuutemme.
Vaikkakin Severinin synnynnäinen taideaisti, hänen avoin katseensa kaikkeen kauniiseen ja hänen aikaiseen kypsynyt arvostelukykynsä ensi alussa vaikuttivat minuun milt'ei työlästyttävästi, sillä olinhan tähän asti seurustellut vain tavallisten poikain kanssa, joilta näitä ominaisuuksia puuttui yhtä tuntuvasti kuin minulta itseltänikin, niin vähitellen kuitenkin syvennyin minä vaistomaisesti hänen aatemaailmaansa ja opin katselemaan samoin silmin kuin hänkin. Tottumus olla yhdessä muodostui toinen toisensa seuran kaipuuksi, mutta kului kuitenkin aikaa jonkunverran ennenkuin tulimme likeisemmiksi ystäviksi. Ja se tapahtui oikeastaan eräällä kävelyretkellä Helsingin ympäristöön helluntaipyhäin aikana.
Jo hyvissä ajoin helluntaipäivän aamuna, 26 päivänä toukokuuta, olimme valmiit lähtemään jalkapatikkamatkallemme; mukaamme otimme me hiukan rahapenniä ostaaksemme matkan varrella maitoa ja kahvia sekä voileipärepun, jota vuorotellen kannoimme. Suuntasimme kulkumme länteenpäin Melalahden, Munkkiniemen ja Talin kautta Albergaan. — Oli ihana kesäpäivä, jolloin tuntuu kuin luontokin pyhää viettäisi. Ilma huokui lämpöä, maa vihreänä vihannoi, tuomet kukkivat, taivas sinisenseesteänä päilyi ja linnut livertelivät puiden oksilla kaikkialla. Pitkin matkaamme, kulkiessamme eteenpäin, saimme ihailla — varsinkin Severin siitä hurmaantui — mitä ihanimpia maisemia, jotka eteemme avautuivat katsellessamme peilityynelle, kimaltelevalle merelle vaaleanvihreällä välkkyvine saarineen ja luotoineen ja katsellessamme tummaa havumetsää, joka veden tyynelle pinnalle kuvastui. Vähäväliä seisahtui Severin ja kiinnitti huomiotani johonkin puiden välistä pilkistelevään pieneen rakennukseen tahi kuvanihanaan kallioon tahi koivukihermään, johonkin erityiseen rantamaisemaan, kauniiseen mäenrinteeseen tai niittyyn, jossa lehmiä oli laitumella.
Olinhan minäkin aina pitänyt kauniista luonnosta ja kesästä maalla, mutta minua oli viehättänyt yleensä kesä kokonaisuudessaan, eikä mitkään erityiset yksityiskohdat. Severin ymmärsi sitävastoin samalla eroittaa jokaisen erityisen kohdan tässä kokonaisuudessa.
Ensin ihmetytti minua tämä suuresti, mutta pian opin minä hänen johdollaan huomaamaan kauniin yksityiskohdatkin ja siten meidän ajatuksemme sulivat sopusointuun ja me opimme ymmärtämään toisiamme.
Samalla kuin me nautimme kauniista kesäpäivästä ihanan luonnon helmassa, olimme me avanneet sisimpämme toisillemme, aivan avomielisesti, lapsellisen suoraan ja rehellisesti, sekä kertoneet toisillemme mieliaivoituksemme, tunteemme ja nuoret tulevaisuudenunelmamme.
Sitten aloimme me kertoa, tai oikeastaan Severin alkoi, sillä hän enimmäkseen puhui ja minä kuuntelin, kuuntelin haluten kuulla yhä enemmän ja enemmän, enkä tahtonut sittenkään kuulemaani tyytyä. En vielä koskaan ollut kuullut kenenkään osaavan kertoa niinkuin hän, sillä paitsi sitä että hän oli nähnyt, lukenut ja tunsi paljon enemmän asioita kuin minä, oli hänellä harvinainen kyky kuvata kertomuksensa eläväksi. Tuntui kuin olisi nähnyt kertomuksessa esiintyvät tapaukset ja henkilöt edessään niin havainnollisina ja selväpiirteisinä, että niihin voi milt'ei koskettaa.
Mutta en ollut minäkään aivan kyvytön tässä suhteessa ja vuorotellen voimmekin me kertoella pitkiä tapauksia ja historioita. Pian huomasimme, että molemmilla meillä oli lennokas mielikuvitus ja se laski ensimäisen perustan keskinäiselle myötätuntoisuudellemme.
Päivän edelleen kuluessa kohosi mielikuvituksemme yhä rohkeampaan lentoon. Me kuvittelimme ympäröivän seudun täyteen mielikuvitusolennoita ja sijoitimme sinne mitä uskomattomimpia romantillisia tapauksia, sellaisia, joita voi ajatella ja kuvitella vain joko suuri runoilija tai 13-vuotias lapsi.
Kun me illalla sitten paluumatkalla kuljimme Munkkiniemen sivuitse, huomasi setäni, kenraali, meidät ja pyysi meidät luokseen juomaan teetä. Hän kyseli matkastamme ja me kerroimme hänelle siitä niin vilkkaasti ja kaunistelemattomasti, että hänen, tuon ankaran kenraalin, jonka läpitunkevan katseen edessä pataljoonat vapisivat, hänen täytyi ääneensä nauraa meidän jutuillemme.
* * * * *
Kesä, jonka me tavallisuuden mukaan vietimme kotonamme Björkbodassa, eroitti meidät toisistamme joksikin aikaa, vaan syksyllä me jälleen yhtehen yhdyimme. Sillä välin oli Falkman hankkinut itselleen kaksi uutta tuttavaa. Toinen heistä oli Georg Öhman, jota tavallisesti kutsuttiin vain »Puteksi», pitkä ja laiha poika, kiltti ja ahkera läksyjen lukija, mutta auttamattomasti kaikkea mielikuvitusta vailla, jonka vuoksi me pidimme häntä, aiheettomasti kylläkin, jonkunverran yksinkertaisena. Toinen oli Wilhelm Borgström, kolmas järjestyksessä kauppaneuvos Henrik Borgströmin pojista, pienikasvuinen ja heiveröinen, naisellisuuteen hieman vivahtava tavoiltaan ja olennoltaan, sangen sievännäköinen muuten, vilkas, sukkela, liukaskielinen, mielikuvitukseen herkkä, mutta ennen kaikkea ivallinen ja epäileväinen.[1]
[1] *Severin Falkman*, hovitislaaja H. J. Falkmanin ja hänen puolisonsa Sofia Holmbergin poika, syntyi Tukholmassa 1831, muutti vanhempainsa kanssa Suomeen 1844, tuli ylioppilaaksi Helsingissä 1851, harjoitti taidemaalausopinnoita Pariisissa ja Roomassa 1856—1870 ja kuoli Helsingissä 1889.
*Gustaf Wilhelm Borgström*, kauppaneuvos Henrik Borgströmin poika, syntyi 1834, tuli ylioppilaaksi 1852 ja kuoli seuraavana vuonna.
*Georg Teodor Öhman*, eversti G. Öhmanin poika, syntyi 1832, tuli ylioppilaaksi 1851, siirtyi sitten venäläiseen sotapalvelukseen, jossa yleni kapteeniksi ja kuoli 1871.
Minä luulen, että siinä ijässä, jossa me olimme, poikain mieli ja halu palaa yleensä kaikkeen draamalliseen, jos heillä vain on tilaisuutta sitä osoittaa. Ja niin mielikuvitusrikkailla poikasilla kuin me, lankesi tämä taas aivan luonnostaan — Puttea luonnollisesti lukuunottamatta, joka oli draamallisesti mahdoton. Pian saimmekin sellaisen päähänpiston, että meidän piti Borgströmissä joulunaikaan esittää joku näytelmäkappale. Mutta yhtä yksimielisesti kuin tuon päätöksen olimme tehneet, yhtä eroavaisiksi muodostuivat mielipiteemme valitessamme kappaletta tätä tilaisuutta varten, sillä luonnollisesti tahtoi kukin meistä siinä esitettäväkseen hyvän osan, ja toinen hylkäsi aina ehdotuksen, jonka toinen oli esilletuonut. Vihdoin saatiin tuo pulmallinen kysymys ratkaistuksi, kun Severin lupasi kirjoittaa aivan uuden näytelmäkappaleen, joka erityisesti olisi sovellettu meidän vaatimuksiimme. Ja tuloksena oli: »Kamala luola eli ryövärit Apenniineilta». Wilhelm Borgström oli aivan luonnollisesti esiintyvä kappaleessa ihanana prinsessana, joka ryöstettiin tuohon kamalaan luolaan, Falkman esiintyi julkeanrohkeana vaan samalla jalona ryöväripäällikkönä ja minä taas ritarina, joka rakasti prinsessaa ja pelasti hänet ja uhrasi henkensä hänen puolestaan. Muina näyttelijöinä, ryöväreinä tahi ritareina, esiintyivät veljekset Appelgren, Th. Decker, Karl Wetterhoff, Frans von Haartman y. m. Putte ei taas kelvannut ryöväriksikään. Näytelmä oli suorasanainen, mutta paikkapaikoin, mahtipontisimmissa kohtauksissa helähteli aleksandrialainen runomitta, ja esitimme me sen eräässä sivurakennuksen salissa Borgströmin vanhempain poikain huoneen ulkopuolella. Itse tuon kamalan luolan muodosti nurinpäin kaadettu onnenpeli, jonka päälle muutamia ruskeita mattoja ja uutimia oli levitetty, ja sen edustalla kaareili mutkissa sininen käytävämatto, joka esitti kiemurtelevaa Tiberjokea. Ja tähän supistuikin meidän näyttämökoristeemme, lopun sai kuvittelu korvata. Kamalan näköisiä olivat ryövärit noettuine kulmakarvoineen, viiksineen ja partoineen. Katsojina piti oikeastaan olla vain tuttavia samanikäisiämme, mutta sattuman kautta saimme muunlaistakin yleisöä. Herrasväki Borgströmissä sattui näet sinä iltana olemaan vieraita, jotka myöskin halusivat nähdä poikien näytelmää. Ja niinpä saimmekin odottamatonta, vaan loistavaa yleisöä, sillä kuuntelijoiden joukossa oli m. m. Z. Topelius, F. Berndtson, Carl Collan, F. Pacius, konsuli Hernmark y. m. sen ajan hienoimmista kirjallisista piireistä. Tällaisen yleisön edessä koetimme panna parastamme ja menestys olikin niin suuri, että kappaleen loputtua jotkut katselijoistamme tulivat kiittelemään sekä näytelmää että esitystämme ja kehoittivat meitä yhä edelleen jatkamaan näytelmällisiä harjoittelujamme. Ylen ylpeitä ja hyvillämme olimmekin me saavutettuamme tällaisen menestyksen.
Tästä itseasiassa aivan vähäpätöisestä tapauksesta olen kertonut lähemmin vain sen vaikutuksen tähden, minkä se teki meidän vastaiseen kehitykseemme ja aistisuuntaamme. Paitsi sitä että saamamme ylistelyt kannustivat meitä sähkön tavoin yhä uusiin yrityksiin, ne myöskin saivat sen aikaan että Borgströmin perhe alkoi meidän näytelmällisiä pyrkimyksiämme kannattaa. Seuraavien neljän vuoden kuluessa esitimme me näytelmäkappaleita pari kertaa vuodessa, jouluna ja pääsiäisenä. Eikä nyt enää kysymys ollutkaan entisistä poikamaisista näytelmäntapaisista ullakkokamarissa ilman minkäänlaisia vaatimuksia, sillä nyt muutettiin näyttämö erääseen kauppaneuvoksen omista suurista huoneista, ja sensijaan että meidän ensimäisen yleisömme muodosti parvi samanikäisiä poikaviikareita, oli kuulijoinamme ja katsojinamme nyt Helsingin kirjallisen ja soitannollisen piirin hienompaa kermaa, Borgströmin perheen läheisiä seurusteluystäviä, jotka aina kutsuttiin näytelmiämme katsomaan.
Palattuaan ulkomailta vuonna 1847 kuului tähän valittuun seuraan myöskin F. Cygnæus, joka etupäässä mahtipontisin ylistelysanoin kehoitteli ja innostutti meitä, niin että meistä tuntui kuin voisimme olla hänen mahtavain siipiensä suojassa.
Näyttämön muuttamisesta seurasi monta muutakin muutosta. Ohjelmistomme valitsimme me nyt huolellisemmin ja oli meitä tässä työssä neuvoillaan auttamassa talon nuori, silloin jo täyskasvuinen tytär, Lina Borgström. Osat näytelmissä harjoitettiin varmemmin ja muodostui näytteleminen siten tasaisemmaksi, hankittiin oikeita näyttämökoristeita, sillä emme enää tyytyneet esittämään luolaa kumoon kaadetulla onnenpelillä, ja pukuihinkin kiinnitettiin nyt enemmän huomiota ja huolta. Näissä puuhissa esiintyi Falkman väsymättömänä johtomiehenä, niinhyvin tirehtöörinä ja regissöörinä kuin näyttelijänä, näyttämön koristajana, kuiskaajana ja pukujen järjestäjänäkin, aina sen mukaan mitä tarve milloinkin vaati. Ja puuhatessaan oli hän tiukka ja tarkka, vähäväliä uhaten jättää kaikki oman onnensa nojaan, joll'emme me totelleet hänen käskyjään, ja niinpä meidän täytyikin alistua hänen yksinmääräävää tahtoaan noudattamaan. Mutta kaikkien täytyikin tunnustaa, että hänellä oli uskomattoman suuri kyky vähillä edellytyksillä saada paljon aikaan ja keksiä keinoja silloinkin kun me muut olimme ymmällä.
Kävisi liian laajapiirteiseksi tässä luetella kaikki ne erilaiset näytelmäkappaleet, jotka me näiden vuosien kuluessa esitimme, eikä tuo luetteleminen lukijan mielenkiintoa herättäisi, enkä itsekään niitä kaikkia enää muista. Muistan vain, että Falkman kunnosti itsensä Nadel-räätälinä »Valeprinssissä», että minun loisto-osani oli aviomiehen osa näytelmässä »Majoituksen kautta parannettu mustasukkaisuus», että me esitimme m. m. »Talo maantien laidassa», »Nuori papin leski», »Oppinutta väkeä hameissa», »Porvari aatelismiehenä» y. m., että näytelmät esitettiin »viimeiseen paikkaan asti täydelle huoneelle» sekä että meitä pöyhistytti sanomattomasti ja kiihoitti uusiin puuhiin ne suuret suosionosoitukset, joita erinomainen yleisömme meille osoitti, joskaan laakeriseppeleitä ja kukkaslaitteita ei meille ojennettukaan.
Nämä nuorisonäytelmät tulivat kaupungissa pian maineeseen ja vähäpätöisestä alustaan huolimatta tuottivat ne suuremman tuloksen kuin ensin oli osattu ajatellakaan. Sillä yhä laajemmissa ja laajemmissa piireissä alettiin pitää tällaisista huvituksista. Siihen aikaan aniharvoin korkeammissa seurapiireissä esitettiin seuranäytelmiä ja olivat ne nuorisolle ja ylioppilaspiireille aivan tuntemattomia.
Vaikkakin me niin usein saimme Borgströmissä näytelmiä esittää, ei siinä kuitenkaan ollut mielestämme kylliksi. Sillä väliin näyttelimmekin me minun luonani muutamia kappaleita. Vanhempani asuivat nyt maalla ja molemmat veljeni ja minä asuimme sangen tilavassa huoneustossa kaupungissa, jossa minun huostassani oli suuri huone ruokasalin takana. Siellä saimmekin me nyt vapaasti isännöidä ja häärätä, maalailla näyttämökoristeita, harjoitella ja näytellä niin paljon kuin tahdoimme, sillä veljeni, molemmat nuoria ylioppilaita, olivat harvoin kotona eivätkä välittäneet kysellä mitä minä puuhailin. Maisteri Confusius, yksityisopettajani, vielä vähemmän. Nyt saimme riippumatta Lina Borgströmin valinnasta ja arvostelusta itse määrätä ohjelmistomme — ja senpävuoksi ensimäiseksi esitettäväksemme kappaleeksi otimmekin, makuasiasta ensin kauan väiteltyämme, »Roimahousut eli jostakinhan syy on löydettävä», Hallmanin kirjoittama sangen soma huvinäytelmä, jota jo Kustaa kolmannen aikana oli esitetty. Pääosan, laivuri Rolfin osan esitti luonnollisesti Falkman ja rakkaudensairaana, vanhana typeränä tullikirjurina esiinnyin taas minä; naisosissa näyttelivät Vilhelm Borgström ja veljekset Karl ja Onni Wetterhoff. Näytäntö muodostui sangen hupaiseksi ja hilpeäksi, yleisönä istui tällä kertaa yksinomaan meidän ikäisiämme ja koulupoikia. He kerrassaan kiljuivat ihastuksesta ja kappale oli toistettava vielä samana iltana.
Toisesta äärimäisyydestä toiseen häilyvä, sellainen oli usein Falkmanin luonne. Hänen mielensä oli nyt huolimatta tuosta jättiläismäisestä menestyksestä, huvinäytelmästä äkkiä kohdistunut suurisuuntaiseen ja vakavaan alaan ja hän esitti esitettäväksemme Almqvistin runollisfilosoofisen fantasian »Joutsenluola Ipsarassa», jota ei oltu näyttämöä varten edes kirjoitettukaan. Tätä hänen ehdotustaan vastustimme me muut itsepintaisesti ja olimmepa valmiit tekemään lakonkin. Mutta turhaan. Falkmanin päätös oli horjumaton ja uhaten luopua koko tirehtöörinvirasta pakoitti hän meidät alistumaan ja noudattamaan hänen tahtoaan. Lopputulos muodostuikin sellaiseksi kuin jo edeltäpäin aavistettiin. Näytelmä esitettiin minun luonani meidän asunnossamme ja katsojina oli sama poikayleisö kuin edelliselläkin kerralla. Vaikkakin Falkman oli näytelmää varten maalannut kauniit näyttämökoristeet ja vaikka kappaleen sisältö olikin ylevähenkinen, oli sen menestys kuitenkin huonoakin huonompi. Pojat haukottelivat ja heillä oli hirveän ikävä ja kaikista mahtipontisimmilla kohdilla huusivat he »Roimahousut!» — »Roimahousut!» niin että olipa vähällä ett'emme me esiintyjät hölmistyneet ja jääneet ymmälle.
Mutta ei tämäkään tappio pystynyt käännyttämään Falkmania takaisin meidän entiselle ja oikealle alallemme, huvinäytelmien esittämiseen. Ei; vielä kerran piti meidän yrittää tuolla korkean tyylin tiellä ja esitimme nyt Nikanderin ihanan runon »Taikamiekka». Mutta pojat olivat ja pysyivät auttamattomasti yhtä tuhmina tällä niinkuin edelliselläkin kerralla, eivätkä meidän mielestämme käsittäneet hölynpölyäkään näytelmän ylevähenkisestä sisällöstä, jonka vuoksi tämäkin yrityksemme meni yhtä kauniisti penkin alle.
Päästyämme vihdoin siitä selville, ettei kannattanut enää näytellä tuollaiselle kehittymättömälle ja mielikuvituksen puutteessa uinailevalle yleisölle, ja kun ei muutakaan yleisöä saatavissa ollut, koska näyttelemisemme Borgströmin perheessä oli supistettu vain määrättyihin joulu- ja pääsiäisnäytöksiin, päätimme me, kaikki tämäkin Falkmanin alotteesta, näytellä vain itsellemme keskenämme, ilman mitään yleisöä. Putella oli myöskin suuri huone ja sen katsoimme hyvin soveltuvan tähän tarkoitukseen. Senpävuoksi siirryimme nyt Thespisrattainemme sinne. Mielemme paloi nyt suuriin näytelmällisiin tehtäviin ja kun ei voinut olla kysymystäkään siitä että niitä kokonaisenaan esittäisimme, valikoimme me muutamia erityisiä vaikuttavia ja sydämeen käypiä kohtauksia niistä ja esitimme ne Shakespearen tavoin, se tahtoo sanoa ilman mitään näyttämölaitoksia tai asiaankuuluvia oikeita pukuja, ainoastaan käyttäen joitakin tunnusmerkkiä, viittaa tai kaapua tahi muuta sellaista, joka kyllin selvästi ilmaisi henkilön. Näin esitimme me kohtauksia Schillerin »Don Carloksesta», »Maria Stuartista» ja »Ryöväriliitosta», Calderonin näytelmästä »Elämä on unelma» ja Lessingin »Emilia Galottista», vieläpä muutamia muitakin, joita en enää muista. Me näyttelimme täydellä todella ja dramaattisella lennokkuudella ikäänkuin täysi katsomo olisi esitystämme seuraamassa, vaikkakin yleisönämme nyt oli vain Putte ja hänen äitinsä, everstinrouva Öhman. Mutta suosionosoitukset olivat nyt joskaan ei kovin valtavat niin ainakin yksimieliset ja me saimme palkkioksi kupin teetä ja parisen voileipää, jotapaitsi everstinrouva muutamin ystävällisin ja kehoittelevin sanoin kiitteli meitä »kilttejä poikia». Ja siihen me täydellisesti tyydyimme.
Haluamme ja innostustamme näytelmätaiteeseen ylläpitivät ja yhä edelleen kehittivät tiheät käyntimme Thalian temppelissä, s. t. s. tuossa vanhassa puurätiskössä, kaupungin ainoassa teaatterissa, joka sittemmin muutettiin ja jota nyt Arkadiaksi tahi Folkteatteriksi kutsutaan. Siellä esiintyivät siihen aikaan toinen toisensa jälkeen Torsslowin, veljesten Pierre ja Fredrik Delandin sekä Anderssonin seurueet, antaen vierailunäytäntöjä ja kuului seurueisiin erinomaisia näyttelijäkykyjä. Ohjelmistoon kuului enimmäkseen suuria näytelmäkappaleita ja murhenäytelmiä, korkearomantilliseen tyyliin käypiä, jotka mahtipontisesti ja »suurin liikkein» esitettiin. Näytelmistä mainittakoon Castron linna, Verinen nunna, Hernani, Ryöväri Jaromir, Notre-Damin soittaja, Rosvoliitto, Maria Stuart, Don Carlos, Kardinaali Richelieu, Marion de Lorme, Lääkäri, Akseli ja Valpuri, Othello, Hamlet, Yö ja aamu, Don Caesar de Razano, j. n. e., kaikki sellaisia kappaleita, jotka meihin tekivät häviämättömän vaikutuksensa, sillä me olimme siihen aikaan siinä onnellisessa ijässä, jolloin kuvitteluvoima vielä on jälellä eikä mielikuvitus ole ennättänyt velttoontua, jolloin huonosti maalatuissa näyttämökoristeissa näkee todellakin elävän metsän tahi luonnollisen linnan ja pilarisalin, jolloin oli valmis itkemään nähdessään viattoman kärsimyksiä ja iloitsemaan hyveen voitolle päästessä, jolloin teki mieli kiljahtaa ja huutaa näyttelijälle: pakene niinkauan kuin vielä on aikaa, sillä hirvittävä tyranni tahi näytelmän konna lähestyy, jolloin kuutta keltaisiin nankkiniin puettua sotamiestä piti kokonaisena sotajoukkona ja jolloin tuntui kuin tikari aina tosiaankin sattuisi suoraan sydämeen. Mutta todellisuudessahan näyttelivät vain tuo suuri Torsslow ja Almlöf ja Delandin veljekset, temmaten meidät mukaansa hurmaavalla voimalla ja luoden nähtäväksemme ei tekokuvia, vaan todellisia henkilöitä. Ja kotiin tultuamme olimme me niin noiden voimallisten vaikutelmien vallassa, ett'eivät ne unettoman yönkään kuluessa silmien edestä eivätkä ajatuksistamme voineet kadota.
Kun pääsylippujen hinnat siihen aikaan olivat suhteellisesti halvanlaiset, voimme me usein käydä teaatterissa. Paikka takapermannolla maksoi 40 kopeekkaa ja toisen parven aitiossa 25. Tavallisesti lunastimme me kuitenkin lipun vain n. k. seisomapaikoille permannolla, ahdas välikkö seinän ja tuolirivien välissä, jossa paikka maksoi vain 20 kopeekkaa. Mutta sattuipa niinkin, ett'ei meillä ollut tuotakaan määrättyä rahasummaa, vaan se ei meitä pulaan saattanut, sillä tavalla tai toisella piti meidän päästä teaatteriin ja silloin me hiiviskelimme sisään ensimäisen väliajan kuluessa. Sattuihan tosin tässä pelissä joskus rettelöitä vahtimestarien ja meidän välillämme, mutta tavallisesti meni kaikki kuitenkin hyvin, sillä he eivät olleet niin tarkkoja, ja jos meidät yhdeltä ovelta ajettiin pois, puikahdimme me kuitenkin sisään toisesta ovesta. Välttämätöntä olikin olla varuillaan jos aikoi saada näytelmäkappaleet kokonaisuudessaan nähdä, koskapa harvoin esitettiin samaa kappaletta useamman kuin kolme kertaa korkeintaan, sillä jos oli teatterikin pieni, niin oli siihen aikaan teaatteriyleisö vielä pienempi.
Innostuneina näytelmätaiteeseen järjestelimme me myöskin joskus kuvaelmia. Ja niitä esitimme me usein Falkmanissa, sillä heidän hyvin varustetussa kirjastossaan löytyi joukko kuvitettuja loistoteoksia, joista me saimme kuvaelma-aiheita. Jo silloin osoitti Severin kuvaelmajärjestäjänä kykyä ja taitoa, joka ennusti hänen tulevan mestariksi alallaan. Ja oikea nero oli hän varsinkin kyetessään vähäisillä edellytyksillä ja aineilla luomaan suuremmoisia väri-, valo- ja ryhmävaikutelmia. Näyttämönä oli vain oviaukko, taustana jokunen uudin tahi varjostin ja pukuina ainoastaan muutamia kirjavia vaatepalasia.
Totuttuamme näin alituisesti näyttelemään ja pukemaan itseämme jos jonkinlaisiksi, pälkähti päähämme hullunkurinen tuuma. Falkman ja minä huvittelimme usein pukeutumalla palvelusneitsyeitten pukuihin, pannen heidän kappansa päällemme ja shalihuivinsa päähämme, ja tällaisissa pukimissa me sitten lähdimme iltasin johonkin venäläiseen ruokamyymälään, joita siihen aikaan oli kaupungissa tuhkatiheässä. Siellä niijasimme me kunnioittavasti myymäpöydän takana seisoville puotipalvelijoille, sanoimme terveisiä milloin kenraalinrouva Gripenstjertiltä milloin vapaaherratar Lejonborgilta ja kysyimme heidän puolestaan, olisiko myymälässä oikein hyviä luumuja tällä kertaa. Ja tietysti niitä löytyi, kun maistiaisia pyydettiin. Totisen näköisinä maistoimme me niitä, mutta emme olleet olevinamme oikein tyytyväisiä siihen lajiin, jonka jälkeen pyysimme saada maistaa rusinoita ja manteleita, ja auliisti näitä kaikkia meille tarjottiinkin. Perinpohjin maistellessamme tarjottuja lajeja arvostelimme me tavaraa, kuitenkin usein vaatien jotakin vielä parempaa lajia. Erittäinkin ankarasti arvostelimme me viikunoita. Kun sitten lopuksi olimme kovasti tinkineet tavaran hinnasta liikoja pois ja sopineet lopullisesta maksuerästä, punnittiin kääröihin muutamia nauloja kutakin lajia, jonka jälkeen me poistuimme myymälästä, käskien lähettämään ostokset rouva vapaaherrattarelle, joka asui siellä tahi täällä, määrätyssä paikassa. Mutta sattuipa joskus niinkin, että kun me parhaillamme suut täpötäynnä viikunoita ja rusinoita maistelimme noita herkkuja, arvostellaksemme niiden kelpoisuutta, että silloin toinen puotikirjanpitäjistä nykäsi hiljaa toista kyljestä ja kuiskasi: »Minä en luulemas, jotta nämä neitsyeitä olemas; nämä olemas petkuttajia, olemas vain koulupoika-rakkareita.» Ja silloin saimme me jalat allemme jotakuinkin kiireesti. Äkkiä oli vain temmattava hameet ylös ja syöksyttävä kadulle, jonne nuo onnettomat, jotka eivät myymälätään uskaltaneet jättää yksin, eivät rohjenneet lähteä meitä pitemmälti takaa ajamaan.
Nämä tällaiset vähäväliä uudistuvat pistäytymiset venäläisissä kauppapuodeissa muodostuivat vähitellen oikein mieliurheiluksemme ja huvittivat ne meitä tavattomasti, etenkin jos me osasimme näytellä osaamme niin hyvin, ett'ei meitä ensinkään epäilty, vaan päinvastoin puotilaiset poislähtiessämme kohteliaasti meille kumartelivat, vieläpä joskus tarjosivat meille kaiken muun hyvän lisäksi appelsiinin tahi jotain muuta sellaista ja kehoittelivat meitä tulemaan pian jälleen. Joskus käytimme me hyväksemme vielä poikamaailmassa tavaksi tullutta kokkapuhettakin, kysästen näistä myymälöistä »onkohan varastossa venäläistä älyä korkatuissa puteleissa», jolloin usein meille kohteliaasti vastattiin: »ei juuri löytymäs; mutt' tulemas pian ensi viikolla.»