XVI.
ASUMUKSET JA NIIDEN KALUSTUS.
Kaupungin keskusosassa, jossa kivimuurit kohoilivat, asusti milt'ei yksinomaan rahavalta, jotavastoin ylimysvalta ja korkeammat virkamiehet olivat asuinsijakseen valinneet Elisabetintorin ympäristön ja sen viereiset kadut, jota kaupunginosaa senvuoksi kutsuttiinkin »Helsingin S:t Germain-esikaupungiksi». Mutta kun sielläkin tuli ahdinko, heidän joukkonsa kasvaessa, alkoivat he rakennella itselleen taloja muihinkin kaupunginosiin, kuitenkin mieluimmin Bulevardinkadun varrelle — kaikki yksikerroksisia puutaloja, rakennettuina suurille tonttialueille, joille puita oli istuteltu; ja pian olikin tuon kauniin, lehtikujan tapaan puilla reunustetun kadun varret täynnä taloja.
Isäni, joka oli jo kauan ollut varuillaan siltä varalta että meidän asumamme Heidenstrauchin talo myötäisiin keisarilliseksi palatsiksi, oli ostanut professori Ursinilta hänen omistamansa, Bulevardinkadun varrella sijaitsevan komean ja suuren talon, jonne me muutimme syksyllä vuonna 1837, kun taloa sitä ennen oli Engelin taitavalla johdolla perinpohjin korjailtu ja osaksi uudelleen rakennettukin.
Talomme oli nykyinen numero 7, nyttemmin jaettu kahdeksi tonttialueeksi, joista toisella kohoaa kolmikerroksinen kivitalo yksityisine voimistelulaitoksineen, toiselle on rakennettu »Uuden ruotsalaisen yhteiskoulun» opistorakennus. Mutta siihen aikaan oli alue jakamaton ja olikin se sangen huomattava rakennustontti.
Kadun varrelle puusta rakennetussa, jotakuinkin suuressa yksikerroksisessa päärakennuksessa sijaitsi juhlahuoneusto ja siinä asuivat vanhempani, sisareni, kotiopettajatar ja naispuoliset palvelijat. Huoneet olivat suuria ja valoisia, ajan maun mukaan rakennetut jonoon peräkkäin, ja sali oli niin korkea, että tanssitilaisuuksissa voitiin musiikkia varten asettaa erityinen parveke sen toiselle pitkälle-seinälle. Rakennus oli kulmatalo ja sen toinen kylkisiipi ulottui puistoon asti; siinä sijaitsi isäni yksityishuoneusto. Toinenkin sangen pitkä rakennus, yhdensuuntainen päärakennuksen kanssa, kuului taloomme ja sijaitsi se päärakennuksen ja ympäröivän puiston välissä. Siellä oli suuri joukko huoneita perheen miespuolista nuorisoa ja kotiopettajaa varten ja samassa rakennuksessa asuivat myös miespalvelijat (joita aina oli kaksi, joskus kolmekin), kuski ja tallirenki; siellä oli myös pesupirtti, mankelihuone ja leivintupa, ja yhdessä jonossa vielä halkovajakin koko talven tarpeita varten varattu, vaunuvaja, talli neljälle hevoselle ja navetta lehmää, muutamia juottovasikoita ja lampaita varten. Kolmelta puolelta ympäröi taloa puistontapainen puutarha, laaja ja siimeksinen lehtikujosineen, lehtimajoineen ja hedelmäpuineen. Sitäpaitsi oli talossa kaivo, jossa riitti runsaasti hyvää vettä.
Tuollainen talohan oli kuin maatila, jossa löytyi kaikki mitä tarvis ja vieläpä mukavuus elämässä vaati, eikä sellaisen omistajat olleet vähimmässäkään määrässä riippuvaisia tavarain torilletuonnista ja niiden hinnoista. Sillä kaikki, alkaen polttopuista ja heinistä, hevosista ja nautakarjasta kaikenkaltaisiin ruokatavaroihin asti, kuten voi, jauhot, herneet ja ryynit y. m. sellaiset, perunat, juurikasvit, kova leipä, suolattu liha ja kalat, kotona valetut kynttelit, kuivatut ja säilykeastioihin pannut vihannekset, vieläpä hedelmät ja hillot j. n. e., lyhyesti sanoen kerrassaan kaikki, mitä taloudessa tarvitaan, koko varasto, minkä perhe pitkän talven aikana elantoonsa tulisi käyttämään, oli omilla purjevenheillä tuotu syksyllä maatilalta kaupunkiin. Paitsi vaatteita, viinejä ja maustetavaroita, ei ostettu mitään kaupungissa, eikä sitä siihen aikaan juostukaan alinomaa leipureihin, teurastaja-puoteihin, sokerileipuri-liikkeisiin ja kaikenlaisiin kauppoihin jokaisessa pienessäkin tarpeessa, niinkuin nyt näinä meidän mukavina aikoinamme. Siihen aikaan vältettiin niin paljon kuin mahdollista kaikkia rahallisia menoja. Sillä rahoja täytyi pitää tiukalla, jotta »molemmat puolet» menisivät tilissä hyvin tasan ja ett'ei tarvitseisi velkaantua — joka siihen aikaan olikin melkein tuntematonta — eikä ainakaan joutua tekemiseen puotilaskujen kanssa. Perheenemännän kunnia-asia oli saada kaikki aikaan omassa piirissään, »valtakunnassaan», ja valvoa kaikkia töitä omin silmin, niin teurastusta ja vaatteiden pesua ja leipomista kuin myöskin pienten teeleipäin, kakkujen ja jäätelöiden valmistusta. On totta, että näinollen oli tarpeen — paitsi sitä, että emänniltä vaadittiin suurta ja tarkkaa huolenpitoa ja kykyä — myöskin suuremmat huoneustot ja paljon enemmän palvelusväkeä kuin nyt, mutta kummatkaan näistä seikoista eivät siihen aikaan käyneet kalliiksi. Vuokraa omassa velattomassa talossa ei otettu lukuunkaan ja palvelusväkenä oli tavallisesti maalaisia omalta maatilalta, jotka palvelivat enimmäkseen ruoka- ja vaatepalkalla, sillä rahapalkat olivat verrattain pienet.
Kuvaus, jonka tässä olen kertonut meidän talostamme Helsingissä, soveltuu myöskin milt'ei kaikkiin silloisiin korkeampiin vallassäätyläisten koteihin. Ajan tapa ja maku vaati, että niiden, jotka suinkin voivat, tuli pitää oma talonsa kokonaan vain itseään varten, ilman minkäänlaisia vuokralaisia, ja niinpä tällaiset perheet, jos huoneustot olivat tarpeettoman suuret, mieluummin elivät leveämmin tahi jättivät muutamia huoneita asumattomiksi kuin ottivat vierasta väkeä taloonsa asumaan. Ainoa eroitus oli siinä, ett'ei kaikilla ollut niin suurta puutarhaa kuin meillä, joka ei kuitenkaan ollut lähimainkaan suurimpia. Ulkopuolelta katsottuna voivat nämä talot olla hyvinkin mitättömän näköisiä, ja ollen yksikerroksisia puurakennuksia eivät ne tehneet mitään rakennustaiteellistakaan vaikutusta. Mutta jos niitä vertaa meidän uudenaikaisiin, pilviä hiipoviin vuokrakasarmeihimme hirvittävine rappukäytävineen, taloihin, joissa asustaa usein parisenkymmentä tahi vieläkin useampia eri perheitä yhdellä tonttialueella, jossa ennen yhdellä ainoalla taloudella oli mukava elostaa, jos niitä tosiaan vertaa nykyaikaisiin pieniin, ahtaisiin huoneustoihin, joissa vaivaa alituinen ilman ja valon ja tarpeellisten taloushuoneiden puute, joissa eteiset ovat pimeitä ja keittiöt usein ylen ahtaita ja puolihämäriä ja joissa sitäpaitsi saa »nauttia» korvia vihlovasta pianon linkutuksesta ja muusta rauhattomuudesta, jota tulvii ylä- ja alakerroksista — niin luulenpa, että useimmat kaipauksetta jättäisivät nuo kasarminsa, jos suinkin voisivat, ja mielellään muuttaisivat takaisin vanhoihin yksikerroksisiin taloihin.
Kun olen kertonut taloista ja asumuksista, liitää ajatus senjälkeen aivan luonnollisesti niiden sisustukseen ja kalustukseen. Tälläkin alalla on aika vaikuttanut merkillisen muutoksen makuun. Nykyjään puhutaan usein vanhoina aikoina vallinneesta suuresta yksinkertaisuudesta, tarkoittaen sillä milt'ei puutteellisuuteen vivahtavaa mitättömyyttä. Mutta sitä vastaan väitän minä mitä jyrkimmästi, sillä sen mukaan kuin minä muistan ja käsitän, eivät ne ajat olleet niinkään »yksinkertaisia» kuin luullaan. Erittäinkin pysyn minä väitteessäni, mitä tulee huoneustojen sisustukseen ja kalustukseen, Niinpä esimerkiksi meidän kotonamme olivat kaikki huoneet kalustetut lujilla, hienosti tehdyillä mahonki-tahi saksanpähkinäisillä huonekaluilla, jotka olivat päällystetyt silkillä tahi villaisella damastilla ja olivat täydellisesti yhtä kallisarvoiset kuin nykyajan kaavamaiset, Gostinnijdvorista tuodut, nukkakankaalla päällystetyt huonekalut, joita aivan samanmallisia ja muotoisia tapaa niinhyvin senaattorien salongeissa kuin vahtimestarinkin kamarissa. Siihen aikaan oli kalustus niin sanoakseni yksinkertaista, vaan samalla aistikasta, »empire-tyyliä», joka vaikutti tyynesti ja ylevästi, eikä niinkuin nykyään, jolloin näemme kaiken mahdollisen tyylisiä huonekaluja sullottuina samaan huoneeseen, joka sekamelska taas herättää ikäänkuin levottomuuden tunteita ja on omiaan kiinnittämään katsojan huomion liiaksi puoleensa. On tosin totta, että huonekalut siihen aikaan olivat jäykästi asetellut pitkin seiniä eikä järjestellyt sinne tänne lattialle niinkuin nyt. Salin pitkällä seinällä komeili suuri sohva, sen edessä pöytä ja kaksi nojatuolia; akkunoiden välissä seisoivat välttämättömästi asiaankuuluvat suuret kuvastimet mahonkipuitteissaan ja kuvastinpöydillä hopeiset kynttelijalat; lyhyen seinän kupeella suuri flyygeli »pitkää lajia»; aukkopaikat muuten olivat pitkin seiniä asetetuilla tuoleilla täytetyt. Useita italialaisten ja hollantilaisten mestarien maalaamia öljyväritauluja leveissä, kullatuissa puitteissaan, suuri kristallikruunu kahdessa ympyrässä kiertävine kynttilöineen, öljylamppu sohvapöydällä, sekä kaksi suurta alabasterimaljakkoa jaluistoillaan kumpikin omassa nurkassaan, valkoiset akkunauutimet päällysverhoineen, jotka oli samasta kankaasta tehty kuin huonekalutkin, (oviverhoja ei siihen aikaan käytetty) — siinä salin koko sisustus. Vierashuonetta somisti kaunis pronssinen pöytäkello haarakynttiläjalkoineen ja ruokasalin seinille oli ripustettu muutamia vanhoja perhe-muotokuvia. Ja samaan tyyliin oli kaikki muutkin huoneet sisustettu. Kaikkialla oli välkeää ja hyvää tilaa liikkua. Eikä siihen aikaan käytetty huoneissa ensinkään tilaa ottavia kasveja ja kukkia.
Samanlaisia sisuspuoleltaan kuin tässä kuvaamani meidän asuntomme, olivat ylimalkaan useimmat muutkin kodit, joskin monenlaisia vaihtelumuotoja niissä luonnollisesti ilmeni; toisissa pienempiä, toisissa suurempia. Meidän asuntomme ei suinkaan ollut komein, päinvastoin sangen vähäpätöinen esimerkiksi Armfeltien, Klinckowströmien ja varsinkin Hjärnein asuntojen rinnalla, jossa viimeksi mainitussa m. m. suuren salin seinillä riippui kahdessa rivissä yltympäri koko huoneen vanhoja, upeita, valtavasti vaikuttavia ja kunnioitusta herättäviä muotokuvia. Samaan huoneustoon kuului päällepäätteeksi vielä varsinainen teaatterisalonkikin.
Nykyajan ihmisistä, muodinmukaisen makusuunnan orjista tuntuisi tuollainen entisajan kalustus luultavasti sangen jäykältä, yksinkertaiselta ja vieläpä epämukavaltakin, sillä olisihan se kerrassaan mahdoton velttoa loikoilemista varten. Mutta niiden, jotka vielä hyvin muistavat entisajan huoneustot, täytyy tunnustaa, että niissä ilmeni arvokkuuden, hienon sirouden ja kodikkaisuuden leima, jota kaikkea nykypäivinä turhaan saa etsiä.
Sillä kun nyt astuu uudenkuosiseen salonkiin, kuinka onkaan kaikki toisenlaista! Useimmittain on se pieni ja sen seinät niin perinpohjin ovien ja ikkunoiden rikkirepimät, että tuskin niiden varsilla löytyy sijaa minkäänlaisille huonekaluille. Paksut, raskaat uudinverhot peittävät akkunat niin että huoneessa vallitsee loppumaton hämärä ja ilma tuntuu ummehtuneelta ja painostavalta. Ensi askeleelta tahtoo väkisinkin arvella, että talossa on parhaillaan suursiivous, tahi että onkin astunut sisään johonkin sekatavarakauppaan, sillä huonekalut seisovat kaikki kaukana seinistä lattialla, joko yksinäisinä tahi sitten ryhmittäin, kaikki sekasin, huolimatta eri muodoistaan ja päällisistään. Koko huone on täpösen täynnä kaikenlaista kapistusta niin että on kerrassaan vaikeaa hapuilla ja kopeloida eteenpäin tuon teeskennellysti epäjärjestykseen olevinaan asetellun, vaan kuitenkin määräpaikoilleen varmasti järjestellyn paljouden keskellä. Täytyy olla peloissaan milloin sattuisi töyttäsemään jotakin taulunjalustaa, jolle suuri valokuva, pölyisellä samettirievulla puolittain verhottuna, on asetettu, tahi tyrkkäsemään nurin jonkun kipsikuvaa tai maljakkoa kantavan pylväspahasen, taikkapa itsekin kompastumaan pieneen ja matalaan, turkkilaiseen, norsunluukoristeilla kirjailtuun pöytään, täynnä kiinalaisia kupposia. Kääntyipä minnepäin tahansa, aina on jotakin tiellä. Tuolla seisoo suuri palmu keskellä lattiaa, sulkien kerrassaan aiheettomasti kulkumahdollisuuden, ja sen terävät lehdet kutkuttelevat niskaan kun siitä ohi täytyy yrittää luovailla; tuolla taas on muinaisaikainen ranskalainen piironki asetettu japanilaisen, koruompeluksilla kirjaillun silkkivarjostimen eteen, ja kaikkialla on etasäärejä, kuvahyllyjä, pylväsjalustoja ja muita hyllyjä, kaikki täynnä sekalaisia posliininukkeja, kuppeja, maljakoita ja lapsellisia, turhanpäiväisiä pieniä kapineita, joilla ei ole minkäänlaista taiteellista arvoa eikä kuosia, erikoisesineitä ja leikkikaluja, jotka sopisivat hyvin lapsille. Jos sitten on vielä jokukaan paikka jäänyt jälelle, on se sullottu täyteen sukulaisten ja heidän kaikkien lapsinypyköidensä joko suurempia tahi pienempiä valokuvia, joiden paikka paljon paremmin olisi valokuva-albumissa ja jotka tuolla tavalla esiin aseteltuina tekevät päinvastoin ikävän ja kuivan vaikutuksen vieraaseen, joka ei niistä välitä. Ja jos tahtoo istahtaa, niin silloinpa sitä joutuu pahempaan kuin pulaan, sillä tuollaisilla mataloilla, pitkin lattiaa venyvillä nojatuoleilla ei tosiaankaan voi istua, vaan ainoastaan maata tahi loikoilla yhtä epämukavassa kuin salonkielämään sopimattomassakin asennossa. Kaikki tuo on huokeahintaista rihkamaa, jonka tyylissä ei ole hienoa siroutta eikä ylevyyttä, vaan joka kyllä kirjavine väreineen, koristeineen ja hullunkurisine muotoineen pystyy loistamaan silmiin.
Tuollainen huoneiden sisustamistapa muistuttaa toimettomasta, loikoilevasta kiemailija-olennosta, jolla ei ole maku-aistia eikä hienompaa sivistystä, ja onkin se luultavasti sellaisista piireistä kotoisin.
Ajatelkaa sitten vielä kuinka suunnattomat pölykerrokset noihin huonekaluihin on kätkettynä ja kuinka niissä piilee miljaardien basillien ja bakterioiden pesäpaikat. Ja entäs sisäneitsyt-raukan vastuunalaisuus kun hänen täytyy pitää puhtaana koko tuo romujoukkio särkemättä mitään!
Kun vanhanaikainen piironki ja kaappi ja kaikenlaiset kapistukset, posliininuket, leikkikalut, pienet valokuvat ja joukottain sensemmoista siirrettiin salonkiin, hävisi samalla koko salonki sen oikeassa merkityksessä ja muuttui jonkunlaiseksi vierashuoneentapaiseksi. Ja kun sekin pian oli täyteen ahdettu, alettiin sitten muutkin huoneet sulloa kukkuroilleen samanlaista rihkamaa. Astiakaapeista ja säiliöistä otettiin esille hopeat ja posliinit, jotka vanhoissa kätköissään olisivat olleet oikeassa ja varmemmassa säilössä. Arvoltaan kutakuinkin epäilyttäviä lautasia ja vateja ripusteltiin ruokasalin seinille kiiltämään. Astiakaapin hyllyille eli niinkutsutulle »senkille« aseteltiin ylen kerskuvasti kaikki kupari- ja lasitavarat mitä talossa löytyi, samoin hopeavehkeet tahi sellaisten puutteessa hopeaa jäljittelevästä sekotusmetallista tehtyjä astioita. Ja saipa vielä päällepäätteeksi nähdä, että salin ympäri kiertävä laudoitushyllykin oli lastattu täyteen vanhoja, rumia tinatuoppia ja pikareja tahi savikulhoja, joiden oikea paikka olisi keittiön laudakoilla ollut. Rauhallinen, tyyni sävy, jonka tulisi miellyttävästi vallita ruokailuhuoneessa, on muuttunut levottoman hajamielisyyden tunteeksi, jonka herättää seinillä ja hyllyillä kiiltelevät korukalut ja koristeet. — Vasta sitten kun koko huoneusto oli muuttunut leikkikalunäyttelyksi oltiin tyytyväisiä.
On luonnollista, että tämä kaikki oli vaikuttanut myöskin tapoihin ja seurustelumuotoihin, jotka nekin olivat samalla muuttuneet. Hieno sävy tässä suhteessa ja salonkielämä yleensä hävisivät samalla kuin todellinen salonkikin.
Tämä kuvaus tuntunee monesta kylläkin räikeältä, mutta kaikki on kuitenkin tarkkaan todellisuuden mukaisesti kerrottu.
Kaikeksi onneksi näyttää tuo makusuunta nyt alkavan kuitenkin väistyä yksinkertaisemman ja järkevämmän tyylin tieltä.
Minun nuoruuteni ajat sattuivat juuri siihen aikaan, jolloin kodit sisustettiin ja kalustettiin silloin aivan yleiseen, tosin jäykkään vaan samalla arvokkaaseen empire-mahonki-tyyliin. Ja se herättikin jo aikaisimpina vuosinani minussa niin syvälle juurtuvan vaikutelman, ettei sitä saanut häipymään sekään makusuunta, joka sittemmin tuli vallitsevaksi ja johti nykyään vallalla olevaan sekasotkutyyliin. Myönnän kernaasti, että käsitykseni juuri tästä syystä on jonkun verran yksipuolinen. Makuasiasta on sangen vaikea väitellä. Pitäköön kukin oman makunsa — kunhan se ei vaan ole huono.
Samoin kuin nykyjään vallalla oleva kuosi ja tapa kalustaa ja koristella kodit — sillä mistään erityisestä tyylistä ei voine enää puhuakaan — on kaikkialle tunkeutunut niin että alemmatkin kansanluokat, vaikkakin heiltä puuttuu sekä ne edellytykset että maku ja arvostelukyky, jotka tässä tulevat kysymykseen, ovat yrittäneet jäljitellä tuota tapaa — niin pääsi empire-tyylikin aikoinaan sellaiseen vauhtiin, että se vähitellen muodostui kerrassaan vallitsevaksi. Kaikki huoneustot olivatkin senvuoksi jotakuinkin samankuosisia, sillä ne, joilla ei ollut varaa hankkia kalliita mahonkihuonekaluja, täyttivät huoneensa yksinkertaisemmilla, kiilloitetusta koivusta tehdyillä kalustoilla — kuitenkin aina samaan tyyliin käyvillä. Tämä seikka loikin senaikuisiin asumuksiin yksitoikkoisuuden leiman, jota nyt pidettäisiin sangen ikävänä. Mutta siitä oli samalla seurauksena se etu, että silloin katsottiin vähemmin huonekaluihin kodissa, kuin siihen viihtymykseen ja henkeen, joka siellä asusti. Huonekaluilla ei siihen aikaan ollut niin tärkeää merkitystä kuin nyt.
Toisenkin ja painavamman huomautuksen voi tehdä suoranaisena seurauksena senaikuisesta huoneiden sisustustavasta. Kun näet empiire-tyyli viime vuosisadan alussa tuli käytäntöön ja piti yleisen makusuunnan vallassaan, seurasi siitä ikävä kyllä, että alettiin halveksia, jopa suorastaan tuntea vastenmielisyyttä kaikkia vanhoja, usein kerrassaan kauniita talon tavaroita kohtaan, jotka siihen asti olivat kodin kaunistuksena olleet. Sirot, hienosti tehdyt, aistikkaat Kustaan aikuiset huonekalut, jotka olivat vanhempaa kuosia, tuomittiin nyt yht'äkkiä vanhanmuotisiksi ja rumiksi, joita ei ansainnut pitää arvossa eikä säilyttää, vaan saivat alentua muuttamaan paremmista huoneista vähemmän huomattaville paikoille tahi joutuivat suoraan ullakolle ja romukamareihin, johon ne kätkettiin ja unohdettiin, tahi menivät siellä pilalle ja hävisivät teille tietymättömille. Kauniita, vanhanaikuisia kaappeja laahattiin säilytyshuoneisiin, jossa ne saivat toimittaa rouvan mausteaineiden pitopaikan virkaa, ja kuvaveistoksilla koristetut, kullatut huonekalut löysivät tiensä lastenkamareihin ja palvelusneitsyeiden huoneisiin. Eivätkä yksin huonekalut joutuneet tällaisen alennushävityksen alaisiksi, vaan sama kohtalo peri myöskin muut vanhat talouskalut, kruunut, kuvastimet, lasitavarat, posliinit j. n. e. Kaikkien sellaisten täytyi nyt väistyä uudempain kuosien ja muotojen tieltä.
Juuri silloin muutamat harvat henkilöt, jotka olivat kaukokatseisempia kuin suuri yleisö, keräsivät kokoon suuret ja kallisarvoiset kokoelmansa. Sellaisista henkilöistä mainittakoon eräs kamreeri Heldt Turussa ja Christian Hammer Tukholmassa. Tavallisesti saivat he ostetuksi vanhoja, vanhanaikaisia tavaroita aivan pilkkahinnalla, mutta joskus he myöskin vaihtoivat itselleen kaikki talon tavarat antamalla sijaan toiset ja uudenkuosiset huonekalut ja talousvehkeet, useimmittain silloin mitä kehnointa lajia. Olen usein käynyt katselemassa heidän kokoelmiaan ja kerrassaan hämmästynyt, sillä niin tavattoman runsaasti niissä löytyy historialliselta ja sivistykselliseltä kannalta tärkeitä ja mielenkiintoa herättäviä esineitä. Ollen liian kallisarvoisia pysymään omassa maassa, jossa ei sitäpaitsi silloin ollut mitään yleistä kokoelmaa tällaista varten eikä myöskään yksityisiä asianharrastajia, ovat kaikki nuo keräyksen tulokset, samoinkuin eversti Sliezen'inkin myöhempinä aikoina Helsingissä kokoilema kokoelma vaeltaneet meiltä pois ulkomaille, hajaantuneet ja häipyneet korvaamattomaksi vahingoksi meidän omalle maallemme.
Lapsuudestani muistan vielä niin perin hyvin sekä »Suur-isoäidin» vanhan kodin Mälkilässä että meidän oman kotimme Björkbodassa. Molemmat nämä kodit olivat vielä silloin milt'ei aivan kokonaan samassa asussa, jollaisina ne jo vuosisadan olivat säilyneet — ei mitään oltu muutettu, vaihdettu, eikä hävitetty. Mutta kun isäni, otettuaan vuonna 1844 eron senaattorin virasta, asettui maalle asumaan, tahtoi hänkin, että kotimme Björkbodassa pitäisi saada sen ajan leima ja päättikin niinollen uusia kodin muodinmukaiseksi. Vanhat, jaloilla seisovat kuvitetut hollantilaiset kaakeliuunit revittiin, jotta niiden sijalle voitaisiin muurata uudenaikaiset, valkoiset, Pietarista tuodut uunit. Laudoitukset, jotka kiertelivät jokaisen huoneen seiniä ja joihin muutamissa huoneissa oli kuvaveistoksia kaiverrettu, kiskottiin paikoiltaan, samoinkuin ovien päältä vanhat koristeetkin; myöskin kankaasta tehdyt ja öljyvärillä maalatut seinäverhot, jotka hienommissa huoneissa olivat runsaasti koristellut, revittiin pois ja vaihdettiin suurikukkaisiin, ranskalaisiin paperitapetteihin, joita — silloin uutuus meidän maassamme — ihailtiin korkeimman hienouden merkkinä. Vanhanaikaiset, kauniit huonekalut siirrettiin ja sijoiteltiin vierashuoneisiin, palvelijain ja palvelusneitsyeiden kamareihin tahi annettiin pehtoreille ja konttoriherroille käytettäviksi, jotka sitten muuttaessaan pois pyysivät saada viedä huonekalut huoneistaan mukanaan, ja siihen usein suostuttiin.
Niin oli asianlaita meillä ja minä luulen, että samalla tavalla ja samoilla perusteilla melkein yht'aikaa ympäri koko maamme hajoitettiin ja annettiin häipyä teille tietymättömille kaikki vanhat taloustavarat — kaikki johtuen vain tuosta yhä enemmän valtaan päässeestä kiihkosta sommitella kodit uudenkuosisiksi. Vanhaa ei siihen aikaan ensinkään tahi ainakin ylen vähässä määrässä kunnioitettiin.
Tavattoman harvassa lienee sellaisia koteja maassamme, jotka olisivat välttyneet tuollaisen yleisen hävityspuuhan alaisiksi joutumasta. Näin minä kuitenkin vielä sangen myöhään, vuonna 1870, yhden sellaisen paikan kun tulin Strömforsin tehtaalle, jonka tehtaanisäntä Pehr af Forselles omisti. Hän oli asuntonsa säilyttänyt koskemattomana, sellaisena kuin se jo kolmen sukupolven ajan oli ollut. Mutta pian senjälkeen luisui sekin samaan hävityksen kuiluun.
Kun minä vuonna 1856 otin Björkbodan halttuuni, oli makusuunta jo jonkun verran muuttunut ja jotkut alkoivat jo huomata ja käsittää kaiken vanhan suuren arvon. Niiden joukossa olin minäkin. Kaikkialta koottiin silloin jälleen käsiin ne rippeet, jotka vielä jälellä olivat. Ullakolta, palvelijain ja neitsyeiden kamarista ja meijeristä löydettiin vielä silloin jonkun verran vanhan komeuden jätteitä, muutamia hienosti tehtyjä, kauniita, vanhoja huonekaluja. Joskin ne olivat jo huonossa kunnossa, puolittain pilallisia, saatiin ne kuitenkin korjatuiksi ja siistityiksi, ja minä voin noilla, ennen kaksikymmentä huonetta täyttäneiden huonekalujen vanhoilla jätteillä sisustaa kolme huonetta, joita kaikki ihailivat ja erinomaisen kauneiksi kehuivat — kerrassaan koko huoneuston kaunistukseksi.
XVII
KOTI JA SEURAPIIRIT.
Samoin kuin kaikki muukin tuona aikana, ovat myöskin elämä ja tavat sekä kodissa että seurapiireissä ihmeellisellä tavalla muuttuneet, jopa niin huikaisevassa määrässä, että ne nyt ovat kerrassaan vastakohtia kaikelle sille, mikä kuvaamanani aikana oli käytännössä.
Sillä mistään seuraelämästä, ainakaan sen mukaan mitä seuraelämällä siihen aikaan käsitettiin, tuskin nykyjään voi puhuakaan; se on näet vähitellen, melkein huomaamatta hävinnyt häviämistään. Ajatellaanpa esimerkiksi, että jonkun nyt syystä tai toisesta täytyisi pitää juhlapidot, niin katsoo hän kaikista sopivimmaksi, ehkäpä ainoaksi mahdollisuudeksi toimeenpanna kemunsa Seurahuoneella. Eihän näet nykyjään voida ajatellakaan, että tuollaista juhlaa kotona voisi viettää.
Myöskin minun nuoruuteni päivinä perheessä vallinnut yhteys ja yhteyden tunne, joka ikäänkuin muodosti koko kotielämän, on nyt milt'ei tyyten hävinnyt tahi ainakin suuressa määrässä muuttunut.
Likeinen ja luonnollinen yhteys koti- ja seurusteluelämän välillä menneinä aikoina juuri viehätti ja miellytti niin sanomattomasti.
Perheen isä työskennellee nyt, niinkuin silloinkin, koko aamupäivän virkatoimissaan tahi liikeasioissaan, ja on niinollen sen osan päivää kotoa poissa. Rouva taas nykyjään kuluttaa aamupäivänsä käymällä myymälöissä, sillä kaikkihan täytyy nykyaikana ostaa, usein vain yhtä päivää varten kerrallaan — sitten täytyy hänen käydä useissa paikoissa vierailulla, mieluimmin niin monessa kuin suinkin, senjälkeen pistäytyä muotimakasiinissa koettelemassa pukua, ja kaiken tämän päälle lopettaa hän aamupäivänsä ja pilaa samalla ruokahalunsa istumalla mukana jossakin päivittäin uusiintuvassa kahviseurassa, joita toimeenpannaan lukemattomien aiheiden johdosta ja varjolla — tahi pitää hänen mennä ompeluseuraan tai myyjäisiin, joita sokeiden, vanhojen, hätääkärsivien y. m. hyväksi pidetään — tahi taas ajella hautajaissaatoissa, kukkakimppu kädessä, ympäri kaupungin katuja — sanalla sanoen: kotonaan taloutta hoitamassa ei hän tahdo olla, sillä eihän se olisi hauskaa, eikä hänellä sitäpaitsi ole sellaiseen liikaa aikaakaan.
Tyttäret nykyaikaan ovat tietysti ylioppilaita ja käyvät luennoilla
yliopistossa tahi sitten tepastelevat naurussasuin Esplanaadinkadulla.
Samoin ovat pojat joko koulussa, yliopistossa tahi virastoissa. —
Aamu-päivällä ei kukaan ole kotona.
Päivällisen ajoissa voi sattua niin, että koko perhe kokoontuu yhteen hajaantuakseen pian jälleen eri haaroille — joko nukahtamaan päivällisunta tahi lukea ahmaisemaan hieman uudenaikaista kirjallisuutta. Ja kun tulee ilta, jää talo jälleen tyhjäksi.
Sillä silloin täytyy tyttärien kiiruhtaa osakuntakokouksiin keskustelemaan ylen tärkeistä kysymyksistä tahi johonkin niistä lukemattomista konserteista, joissa »Euroopan etevimmät» pianonsoittajat, viulunvinguttajat, tenoorit tai sopraanot antavat neronsa ja taituruutensa pulppuilla ja joita he kaikki luonnollisesti tavattoman hyvin ymmärtävät arvostella. Tahi on heidän jouduttauduttava kuuntelemaan yhtä lukuisia vierailevain luennoitsijoiden ja kirjailijoiden esitelmiä — mukava tapa ammentaa itselleen hitusen verran sivistystä — tahi johonkin äskettäin perustettuun yhdistykseen, joita tukuttain on muodostettu joko »palvelusneitsyeiden sivistämiseksi» tahi »rangaistusvankien jalostamiseksi musiikin kautta» j. n. e., sillä tuollaisia keksintöjä on nykyjään lukemattomia.
Samoin kuin tyttäret on myöskin perheen miesväki illan kuluessa puikahtanut pois kotoa. — Mihin? — Jos tahdotte heidät löytää, niin etsikää heitä kaupungin lukuisista varieté-teaattereista, »Kaivohuoneelta», jossa he nauttivat »Kullatun savikukon» jalostavasta syväaatteisuudesta, tahi Kämpistä, Oopperakellarista, Luodolta, Fenniasta, Kappelista, Haagasta, Seurahuoneelta j. n. e.; siellä he savun tukahduttamissa saleissa istuvat, kuunnellen viulujen korviavihlovaa vingutusta ja siellä heitä »Gretchen'in» käheästi pihisevät laulusävelet tahi »Kätchen'in» täyteläiset muodot ja piirteet hurmaavat ja vieläpä sen lisäksi senora Elviran, »la Flor de Estremaduran» kastanjettisäestyksen rämähdellessä, tekemät riettaankevytmieliset kiemurtelut ja ruumiinliikkeet, joita ohjelmassa tanssiksi kutsutaan. Tällaisten »kohottavain» esitysten jalostavan vaikutuksen alaisina istuvat nuoret herrat — samoin vanhatkin — ryhmittäin pöytien ympärillä, haikuutellen havannasikareja ja nauttien ylenpalttisesti juuri lopetetun illallisen jälkeen maistamalla pienen kupposen »ekta» mokkakahvia, jonka mukana seuraa jotakuinkin monta lasia konjakkia tahi munkkia, chartreusia tahi punssia taikkapa sitten joka lajia sikin sokin — ja selvitellen samalla vilkkaassa ja kovaäänisessä keskustelupauhinassa maailmankatsomuksiaan. Tällainen on sekä mukavaa että hupaisaa, sillä täällä ei heidän tarvitse lausuntojaan valikoida eikä sanojaan seuloa niinkuin seurapiireissä, eikä täällä niin tarkkaan lasketa sitäkään mitä tuollaisissa kevyissä jutteluissa yleensä puhutaan ja esilletuodaan.
Sellainen on koti nykyjään.
Mutta toisin oli ennen.
Ei silloin naisväki aamupäivillä juoksennellut vierailuilla, kahvikesteissä ja ompeluseuroissa, eikä myöskään hautajaissaatoissa ajellut siitä yksinkertaisesta syystä, ett'ei tuollaisia huvituksia ollutkaan eikä toimeenpantu tähän vuorokaudenaikaan, joka oli kodille kokonaan omistettava.
Ja kokonaan kuluikin aamu ja aamupäivä kotiaskareiden suorittamiseen ja järjestelemiseen. Kuten jo ennemmin olen kuvannut, oli näet koko suuren talouden taakka emännän hartioilla. Joskaan hänen itsensä ei tarvinnut ottaa osaa kaikkiin askareihin, niinkuin asianlaita joskus oli, niin täytyi hänen kuitenkin pitää silmällä kerrassaan kaikkea ja etupäässä huolehtia, että kaikki tuli hyvin järjestetyksi kodissa tiheitä, alituiseen vuorottelevia kutsuja, päivällisiä, tanssiaisia ja pienempiä erikoistilaisuuksia varten.
Vaikka tuollaiset puuhat varmasti usein olivat sangen raskaita ja aikaa kysyviä, niin ei kuitenkaan koskaan kuullut emäntäin nurkuvan tai valittavan, että he olisivat liiaksi rasittuneet, että heidän hermonsa olisivat menneet pilalle tahi heistä nämä puuhat vastenmielisiltä tuntuisivat. Päinvastoin näytti emäntä ilomielin täyttävän tehtävänsä, jotka kysyivät häneltä puuhaa tarpeeksi ja vetivät hänen ajatuksensa puoleensa. Sillä tuottihan tämä kaikki samalla hänelle tyydytystä ja tietoisuuden siitä, että hän kylvää täten iloa ja viihtymystä kotiinsa, ja varmaankaan ei häntä vaivannut sellainen tyhjyyden ja toimettomuuden tunne, joka mielestäni nykyjään enemmän kuin mikään muu painostaa rouvien alituisesti heikkoja hermoja.
Tyttärilläkin perheessä oli puuhaa yllinkyllin omalla tahollaan. Nuorempina lueskelivat he kotiopettajattaren johdolla — aikaihmisiksi ehdittyään oli heillä täysi työ puuhatessaan itselleen pukimia ja sensemmoista vähä väliä sattuvia kutsutilaisuuksia varten. Ei ollut silloin olemassakaan kaikenlaisia »Magasin du Nordia» tahi »la Parisienneja», joista ilman minkäänlaista vaivannäköä — muutamalla satamarkkasella! — voi tilata itselleen puvun. Nuoret naiset saivat itse pitää huolta kaikesta. Kangasta ja muita tarpeita saatiin Etholénin ja Deckerin myymälöistä, lopusta saivat he itse huolehtia ja valmistaakin usein koko pukunsa joko kamarineitsyeen tahi jonkun päiväpalkkalais-ompelijattaren avulla.
Siinä olikin kankea ja vaikea työ edessä, sillä naispukujen tuli olla usein korko-ompeluksin koristeltuja, ja ompelu- tahi korko-ompelukoneita ei ollut vielä silloin olemassakaan, joiden avulla työ olisi helpommin sujunut. Mutta toimeen sitä kuitenkin tultiin ja välttämättömyys muodostui hyveeksi. Nuoret tytöt tekivät työtä ilomielin ja innolla, sillä muuten saivat he istua kauniisti kotona. Tottumus ja pakko johti erinomaiseen taitavuuteen, niin että he usein oppivat laittamaan paitsi pukujaan myöskin muita tarvekalujaan, kuten hattuja, kukkaisreunustoja, vieläpä joskus — niin kerrottiin — tanssikengätkin valkoisesta silkistä.
Syksyisin, varsinkin joulun eilusaikoina ennenkuin suuri sesonkiaika alkoi, oli tyttärillä taas kiireet hommat valmistellessaan joululahjoja, sohvanpieluksia, matkavöitä, helmiompeluksilla kirjailtuja piipunvarsia, koruompeluilla kaunisteltuja matkalaukkuja, tohveleita, kellonnuoria ja sensemmoisia. Mutta nyt ostellaan kaikki joululahjat valmiina myymälöistä, vähääkään vaivaa niihin uhraamatta. Ei välitetä enää siitä, että kaikkien joululahjain pitäisi olla omatekoisia.
Jos ilma oli suotuisa, oli naisilla tapana ennen päivällistä pujahtaa hieman ajelulle kaupungissa saadakseen hengittää raitista ilmaa tahi pistäytyivät he kävelylle, jolloin »pikenttipalvelija» seurasi heitä suojelusvartijana.
Kun perheen huolenpitäjä sitten hiukan ennen kello 2 tuli kotiin, syötiin päivällisateria.
Joll'ei herrasväkeä oltu kutsuttu muualle illaksi, joka muuten oli sangen tavallista, kävivät he itse silloin vierailulla tahi taas pysyivät kotona ottaen vieraita vastaan, sillä jos kerran kotona oltiin, oli koti silloin myöskin aina avoinna vieraille. Ei silloin suljettujen ovien takana istuttu. Ainoastaan suru ja sairaustapaukset aiheuttivat poikkeuksen tähän sääntöön.
Kellon lyötyä puoli seitsemän, sytytettiin neljä vahakynttilää salongin kattokruunussa ja suuri lamppu sohvapöydällä ja vieläpä mahdollisesti pari kynttilää peilipöydilläkin. Käyntikorttilaatikko otettiin pois eteisen ovelta. Isä oli siirtänyt syrjään senaatin pöytäkirjat, pukeutunut iltaista vastaanottoa varten ja astui salonkiin.
Salonki siihenaikaan oli todellakin oikea salonki. Nyt sitävastoin tällaisen huoneen pitää olla hieman itsekutakin huonelajia, eikä senvuoksi ole oikeastaan mitään; enimmän on se nykyjään kuitenkin buduaari-kammion tapainen, mutta myöskin jonkinlainen harvinaisuushuone, arkihuone, musiikkihuone, kirjoitushuone, vieläpä kasvihuonekin kituvine kasvineen ja usein kaiken päälle vielä tupakkahuonekin. Miksikähän vielä muuttuneekaan tulevien sukupolvien aikana?
Mutta silloin vastasi salonki vielä nimeään ja tarkoitustaan; se oli arvokas ja yksinkertainen, valoisa, ilmava ja tilava — vaikkakin nyt tietysti pidettäisiin silloista huonekalujen järjestystä jäykkänä, kun ne pitkin seiniä oli asetettu ja ehkäpä ne liian kovapohjaisiksikin havaittaisiin, sillä huonekalujoustimia ei vielä silloin oltu keksittykään.
Kauvan eivät kynttilät kruunussa ennättäneet palaa kun jo vieras toisensa jälkeen astui sisään, kaikki hännystakkipuvussa, sillä olisi ollut kerrassaan karkeakäytöksistä ja epähienoa tulla tavalliseen nuttuun puettuna iltavierailulle. Siihen aikaan oltiin näet sangen arkatuntoisia ja tarkkoja vierailuiden suhteen. Paitsi välttämättömiä »kiitos-viimeisestä-visiittejä», oli kylänkäyntejä mitä erilaisimpia sen lisäksi, kuten onnitteluvierailut, jotka milloin mistäkin syystä aiheutuivat, uudenvuoden-, nimipäivä- ja syntymäpäivävierailut j. n. e. Perheen likeisimmän kanssakäymispiirin piti sitäpaitsi vielä sillä välin pistäytyä katsomassa. Poissaolo käsitettiin helposti tahalliseksi ja kylmäkiskoisuudeksi.
Siten kokoontui yhteen usein sangen suuri joukko, muodostaen piirin sohvapöydän ympärille, jolla lamppu iloisesti paloi. Muutamat vetäytyivät kuitenkin pian pois, kumarrettuaan, suudeltuaan emäntää kädelle, vaihdettuaan muutaman sanan ja siten tehtyään asiankuuluvan kohteliaisuusvierailun ennättääkseen vielä samana iltana käydä useammassa paikassa. Niinollen alituista tulemista, kumartamista ja menemistä. Mutta useat vieraista jäivät kuitenkin koko illaksi. Ja jos heitä oli monta, otettiin esille pelipöytä, jonka ääressä muutamat vanhemmista vieraista kävivät käsiksi whistipeliin.
Vieraiden liutaan kuului myöskin seurapiirien nuoret herrat, jotka siihen aikaan mielellään viettivät iltojaan perheissä — ehkäpä ei niin paljon omasta halustaan kuin tottumuksesta ja muunlaisten iltahuvitusten puutteessa — sillä eipä löytynyt siihen aikaan minkäänlaista kullattua savikukkoa, joka olisi heitä houkutellut, ei myöskään varieté-teaattereita tenhettärineen ja kahvikupposineen, jonka yhteyteen konjakki ja likööri eroittamattomasti kuuluu, eikä kaikki-aikaansaavia kokouksia, jotka olisivat heidän aikansa vieneet. Kaikki tällainen on uudemman ajan keksimää. Senpävuoksi täytyi nuorten miesten turvautua perhe-elämään, jossa he näyttivät hyvin viihtyvänkin, sillä muussa tapauksessa olisivat he saaneet istua yksin kotona.
Sitä mukaa kuin vieraita taloon saapui, tarjottiin heille teetä. Jos silloin oli tarjottimelle pikkuleivosten joukkoon asetettu myöskin valmiita voileipiä, oli se merkki siitä, ett'ei vieraita nyt illalliselle kutsuttaisi. Ja siinä tapauksessa söi kukin iltaruokansa kotiin tultuaan. Joll'ei tarjottimella voileipiä ollut, niin tiesi kukin, että yksinkertaiset illalliset tarjottaisiin. Mutta se tapahtui hyvin harvoin.
Kello kymmenen aikaan tavallisesti vieraat läksivät pois.
Myöskin me lapset saimme iltasin istua salongissa, sillä perheen tuli olla kokonaan koolla, mutta loikoilla ja vetelehtiä ei meidän sallittu. Suoraselkäisinä siellä täytyi istua, emmekä saaneet liijan puheliaiksikaan ruveta, vielä vähemmän kysellä jotain tahi sotkeutua keskusteluun, ainoastaan vastata kun jotain kysyttiin. Nykyjään olen minä kuitenkin ollut perheissä, joissa on ollut kerrassaan mahdoton mitään keskustelua ajatellakaan, ja juuri lasten tähden, sillä heidän tulvimalla tulvivain kysymyksiensä vuoksi ei kukaan muu saa sanan vuoroakaan ilman että he jo siihen takertuvat ja niin häiritsevätkin nuo pikku tyrannit pian suunapäänä koko keskustelun. Mutta ennenaikaan istuttiin hiljaa ja kuunneltiin mielenkiinnolla mitä vanhemmat puhuivat. — Myöskin itse keskustelu on ihmeellisesti muuttunut. Ennen esiintyi se usein kertovassa, ikäänkuin kaskumaisessa muodossa. Useilla vanhemmilla herroilla olikin oikea taituruuskyky keskustella ja he pitivät tarkkaa huolta siitä, että kertominen sujui hyvin ja keskustelu pysyi vireillä. Niinpä olivat esimerkiksi vanha valtioneuvos J. A. Ehrenström, parooni O. W. Klinckowström, valtioneuvos G. von Kothen ja professori Ilmoni, joka oli samalla erinomainen miimikko, todellisia mestareja kertomataidossa. Samoin isäni kun hän sille päälle sattui.
Kun vanhemmat herrat ottivat osaa tällaisiin illanviettoihin opettavaisesti keskustellen, saivat illat siten yhä enemmän lennokkuutta ja mielenkiintoa, painaen hienouden ja sivistyksen oikean leiman senaikuiseen seurusteluelämään ja vaikuttaen valaisevasti nuorisoon.
Käyntikorttilaatikolla oli oma tärkeä tehtävänsä perhe-elämässä. Jos oltiin kotoa pois, riippui se ovella; jos taas kotosalla oltiin ja otettiin vieraita vastaan, silloin oli laatikko sisäpuolella. Mutta sattui niinkin että perhe oli kotona ja talo valaistu kirkkaasti, mutta käyntikorttilaatikko siitä huolimatta riippui ovella. Silloin merkitsi se taas sitä, että talossa parhaillaan vietettiin jotain yksityisjuhlaa tai perhekutsuja, ja vieraiksi aikovat kääntyivät silloin takasin. — Mutta tärkeintä osaa näytteli tuo laatikko uudenvuodenpäivänä.
Sillä silloin oli jokaisen käytävä kaikkien tuttavainsa luona toivottamassa »onnellista uutta vuotta!» Mutta jos kerran kaikkien näinollen täytyi olla ulkona uudenvuodentoivotus-vierailuilla, niin kukaan ei kai olisi voinut olla kotona. Seurauksena tästä olikin, että kukin pysyi kotonaan ja lähetti sensijaan palvelijansa tahi sellaisen puutteessa jonkun vahtimestarin pyyhältämään ympäri kaupunkia ja heittämään uudenvuodenkortteja asianomaisiin käyntikorttilaatikoihin. Oli kerrassaan hauskaa istua ikkunan ääressä ja katsella kuinka kaupungin kaikki »pikenttipalvelijat» liehuivat kaduilla ja lensivät huimaa vauhtia toinen toisensa edelle. Ja hupaisaa oli sitten aina puolen tunnin kuluttua käydä kokemassa täyteen sullottua käyntikorttilaatikkoa ja laskea kuinka monta uudenvuodentoivotusta jälleen oli tullut. Näiden uudenvuodenkorttien nojalla sommiteltiin ja laadittiin sitten kutsulistat kemuihin.
Vihdoin huomattiin kuitenkin kuinka hullunkurisia tuollaiset »pikenttien» avulla tehdyt uudenvuodenvierailut oikeastaan olivat ja niin hävisi tuo tapa vähitellen käytännöstä monien muiden senaikuisten tapojen mukana. Sensijaan ruvettiin sanomalehdissä ilmoittamaan, ett'ei tuona päivänä erityisille vierailulle tulla.
Kuvaamani ajanjakso oli seurusteluelämän kukoistusaika Suomessa ja korkeimmillaan ilmeni seuraelämä siihen aikaan vietetyissä suurissa tanssiaisissa. Maan korkeimmat virkamiehet, jotka sitäpaitsi kantoivatkin erityisiä niin kutsuttuja pöytärahoja tällaisia tarkoituksia varten (pöytärahat on sittemmin yhdistetty heidän tavalliseen palkkaansa) tiesivätkin ja ymmärsivät, että heillä näinollen oli velvollisuus, jonka täyttämisestä he eivät tahtoneet eivätkä voineetkaan vetäytyä pois. Oli niinmuodoin luonnollista, että näiden mahtimiesten — senaattorien, presidenttien, kenraalien, virastopäälliköiden, sijaiskanslerin, rehtorin y. m. tuli talven kuluessa toimeenpanna yhdet viralliset tanssiaiset paitsi päivällisiä ja yksityisiä pienempiä kutsutilaisuuksia, joita ei otettu tähän lukuun. Kutsu suuriin tanssiaisiin lähetettiin painetulla kortilla vähintäin viikkoa ennen kysymyksessä olevaa tilaisuutta ja kutsuvieraiden luettelo laadittiin valtiokalenterin avulla, joskin tanssitaitoisia kavaljeerejakin ja perheen lähimpään kanssakäymispiiriin kuuluvia sitäpaitsi mukaan kutsuttiin.
Ne nuoret naiset, jotka kuuluivat tähän erikoisoikeutettuun seurapiiriin, voivat siten jo syksyllä hyvissä ajoin laskea kuinka monissa tanssiaisissa he talvikauden aikana tulevat olemaan mukana ja sen mukaan järjestellä pukunsa. Tanssijaissarjan alkoi kenraalikuvernöörinapulaisen Amatus Thessleffin Nikolainpäivänä, 18 päivänä joulukuuta toimeenpanemat tanssiaiset, ja sitten niitä jatkui vähäväliä pitkin koko talvea.
Minun vanhempani toimeenpanivat tanssiaiset aina myöhemmällä talvella. Kutsuttuja oli silloin noin 300 henkeä, eikä heidän tarvinnut pahasti ahdingossa tungeskella meidän tilavassa huoneustossamme, ei varsinkaan senjälkeen kun osa vanhemmasta väestä, sekä rouvia että herroja, oli ennättänyt asettautua pelipöytien ääreen sisushuoneissa. Vieraat oli kello seitsemäksi kutsuttu ja ennen kahdeksaa olivat jo kaikki saapuneet. Salonki oli niin hyvin valaistu kuin siihen aikaan vain mahdollista oli: kristallikruunussa säteili kynttilöitä kolmessa ympyrärivissä ja kaikkien neljän oven päällä oli myöskin tiheät kynttelirivit sytytetty, seinillä paloivat seinälamput, »lampetit». Koko huoneusto säteili valomerenä, kaartinsoittokunta kajautti säveleitä pitkälle seinälle erittäin sitä varten rakennetulta parvekkeelta, tarjoilijoita ja vahtimestareita liehui ylt'ympäriinsä tarjottimillaan tarjoillen teevettä, myöhemmin sitten erilaisia virvoitusjuomia ja mantelimaitoa, rypäleitä ja hedelmiä, jäätelöjä, sokerileivoksia ja makeisia, lämmintä punssia j. n. e., lakkaamatta koko tanssiaisten ajan.
Kun vieraat olivat kaikki kokoontuneet ja tee juotu, kajautti soittokunta poloneesin, jolloin isäni, tarjoten käsivartensa virka-arvojen mukaan ylhäisimmälle daamille, tavallisesti kenraalinrouva Thesleffille, vei hänet kierroksen poloneesissa ja aloitti tanssiaiset. Toiset parit seurasivat heti perässä, järjestettyinä tarkasti virka-arvojen ja arvokkuuden mukaan. Ainoastaan vanhemmat ottivat tähän alkupoloneesiin osaa. Talutettuaan käsivarrellaan daaminsa pari kertaa salin ympäri, jätti kavaljeeri hänet paikalleen kumartaen kohteliaisuussääntöjen mukaisesti ja kiiruhti sitten viemään toista, kunnes kaikki rouvat olivat poloneesikierroksensa tehneet. Tällainen poloneesi, johon ainoastaan vanhemmat herrat kullalla kirjailtuine sotilas- ja virkapukuineen ja välkkyvine rintatähtineen ottivat osaa, näytti todellakin komealta.
Kun poloneesi hetken kuluttua loppui, soitettiin heti valssi ja silloinkos nuorison riveissä eloisuus ja hilpeys hereille heräsi, sillä olivathan he äskeisen poloneesin aikana vain katsojina seisoneet. Niin alkoi sitten oikea karkelo ja seurasi tavallinen tanssiohjelma: valssi, katrilli ja masurkka vuorotellen yhä uudistuen. Polkka oli vielä silloin tuntematon. Katrilleja, joita voitiin yksissä tanssiaisissa kahdeksankin tanssia, oli kolmea lajia, jotka erosivat hieman toisistaan, vuorojensa, liikkeidensä ja silloin vielä käytännössä olleiden piruettipyörähdystensä kautta, nimittäin ranskalainen katrilli, joka oli tavallisin, sitten vielä ruotsalainen ja venäläinen, mutta ylimalkaan olivat ne kaikki hyvin toistensa tapaisia. Kotiljongi, joka kesti usein sangen kauan ja oli hyvin väsyttävä, koska senaikuisen tavan mukaan kaikkien silloin täytyi seista, oli aina nuorten lempitanssi. Siten jatkui karkeloa ja ainoastaan hetkiseksi keskeytti sen illallisruokailu. Usein täytyi panna kruunuun uudet kynttelit, sillä vasta kellon jo lähetessä viittä aamulla läksivät viimeiset vieraat kotiaan kohden.
Vanhemmille, jotka pelipöytien ääressä olivat iltaa viettäneet, tarjottiin illalliset jo kello 11, jonka jälkeen he läksivät pois. Mutta tanssijoukolle katettiin illallispöytä vasta kello 2 yöllä ja oli silloin seisten syötävä. Kuitenkin muistan, että kerran illalliset tarjottiin pieniin pöytiin, joiden kunkin ääressä neljä tahi kuusi henkeä istui, ja täyttivätkin tällaiset pikkupöydät silloin sekä molemmat ruokasalit että salonginkin. Mutta tällainen syöntitapa, joka oli kyllä sangen hauska osanottajille, lienee tuottanut liian paljon vaivaa ja vaati sitäpaitsi tilaa tavattomasti ja vaivaloista tarjoilua, jonkavuoksi siitä tavasta luovuttiinkin. Ruokalajeja tällaisissa tanssiaisillallisissa oli sangen monta ja olivat ne erinomaisen hienoja ja sangen kalliita; eikä pöydältä viinejäkään puuttunut, punasia ja valkoisia ja väkevämpiä. Niin pitkälle kuin suinkin muistan, olivat tällaiset illalliset keittotaiteelliselta kannalta ja kaikinpuolin muutenkin yhtä hyvät ja suuremmoiset kuin nykyjään, ehkäpä vielä paremmatkin, huolimatta kaikenlaisista puheista senaikuisesta yksinkertaisuudesta.
Hienompi seurapiiri ei ollut siihen aikaan niin särkynyt ja jakaantunut eri puolueihin vastakkaisine aatteineen, käsityskantoineen ja harrastuksineen kuin nykyjään. Se oli jotakuinkin yhdenlaatuinen ja pysyi senvuoksi koossa. Täällä siihen aikaan olevat venäläiset seurapiirit otettiin ilman minkäänlaista rotueroittelua meikäläisiin piireihin ja mielellään kukin heidän kanssaan seurusteli. Etenkin tanssitaitoisten kavaljeerien joukossa nähtiin usein venäläiseen sotaväkeen kuuluvia upseereja, jos he vain osasivat ranskankieltä, joka meikäläisissä seurapiireissä oli keskustelukielenä. Sivistysaste ja personalliset, yksilölliset ominaisuudet määräsivät kuuluiko henkilö hienompaan seurapiiriin vai ei. Helsingissä oli silloin useita yleisesti pidettyjä venäläisiä perheitä joiden vieraanvaraiset kodit olivat avoinna meikäläisille samoin kuin meidänkin heille, ja siitä seikasta taaja ja sydämellinen kanssakäyminen olikin seurauksena. Ennen kaikkea muistan seuraavat: kenraali, osastonpäällikkö P. von Etter, kenraali, prikaatinpäällikkö Manderstern, kenraali, esikuntapäällikkö Kaulbars, amiraali, Viaporin päällikkö Walleronde, kapteeni, laivaston päällikkö, markiisi Traversé, kenraali, kaupunginpäällikkö Friberg j. n. e. Nuorempain tanssitaitoisten, venäläisiin piireihin kuuluvain herrojen joukosta muistan nyt erityisesti hienon ja pirteän luutnantti Fribergin, kaupunginpäällikön poika, ja Kantzoffin veljekset, kaksi kaunista kasakkaluutnanttia, naisten suosikkia, jotka ensimäisinä aina masurkassa ja kotiljongissa liehuivat. He olivat kaikki hyväntahtoisia kunnon miehiä, jotka tuntuivat rakastavan Suomea, sen kansaa ja oloja ja viihtyivät täällä hyvin. Hieman omituiselta tuntuu kuitenkin se soma seikka, että täällä palvelevain venäläisten mahtimiesten joukosta tuskin löytää yhtään venäläistä nimeä. Ehkä tuo kuitenkin oli vain sattuman leikkiä. Mutta se on kaikessa tapauksessa varma, että tällainen eri aineksien sekoitus löi silloiseen hienoon seuraelämään yleismaailmallisemman ja suvaitsevaisemman leiman kuin nyt.
Paitsi edellä kuvaamiani »virallisia» tanssiaisia, toimeenpantiin kodissani vielä pari, ehkäpä kolmekin pienempää tanssitilaisuutta talven kuluessa, jolloin tavallisesti noin sata henkeä oli kutsuttu. Syynä siihen, että meidän kodissamme elämä oli näin virkeää ja vilkasta, oli se, että vanhin sisareni oli silloin täysikasvuinen ja astunut maailman hyörinään; hän oli vanhempiensa lemmikki ja silmäterä, häntä kaikki tahtoivat miellyttää ja hakkailla, häneen huomiota kiinnitettiin ja hänestä yleensä pidettiin.
Talven ohjelmaan kuului vielä suuret, myöskin viralliset päivälliset, jotka tarjottiin korkeammille virkamiehille. Päivällispöytä katettiin suureen salonkiin ja kaartinpataljoonan soittokunta piti huolta musiikkipuolesta.
Riittäköön tämä kuvaukseksi suuremmista tilaisuuksista.
Jos taas joku sukulainen tahi muu rakas ystävä tuli kaupunkiin, antoi se aiheen toimeenpanna pienemmän piirin kesken päivälliset tahi illanvieton. Monenlaiset muut tilaisuudet, joita järjesteltiin yhteiseksi iloksi ja hauskuudeksi, jääkööt tässä lähemmin mainitsematta. Kaikki nämä puuhat yhdessä saivat aikaan, että elämä kodissa oli aina iloista ja hilpeää.
Huvituksiin kuului vielä myöskin lasten tanssiaiset, jotka toimeenpantiin joulunaikaan meillä niinkuin muissakin kodeissa, joissa vain kasvavaa nuorisoa oli. Huolimatta siitä, että meitä silloin piti silmällä kotiopettajattarien monilukuinen parvi, pidettiin kuitenkin kerrassaan hauskaa ja kului ilta hilpeästi tanssien ja leikkien vaihdellessa. Kaikki tuli muuten olla niinkuin tavallisissa tanssiaisissa ainakin; oikea soittokunta soitteli ja illalliset tarjottiin.
Tähän aikaan olin minä vielä aivan nuori, kasvava poikanen, enkä saanutkaan ottaa osaa muihin tilaisuuksiin kodissa kuin lasten tanssiaisiin. Ja täydellä syyllä luulen, ett'ei tämä seikka ollut mikään poikkeustapaus ja että elämä yleensä niissä piireissä, johon me kuuluimme, oli jotakuinkin samanlaista kuin kuvaamani elintavat minun kodissani, joskin jonkunlaisia vivahduksia ja vaihtelua ilmeni, riippuen kunkin huoneustosta ja varallisuudesta. Mutta perussävel, iloinen ja huoleton ajanhenki vallitsi luullakseni samallaisena kaikkialla.
Jos joku korkeammista virkamiehistä sattui olemaan leskimies tahi naimaton, ei hänen talossaan mitään tanssiaisia toimeenpantu, vaan sensijaan suuret iltakutsut yksinomaan herroille. Toiset taas, joiden huoneustoissa ei sopinut suurempaa juhlaa viettää, kutsuivat seurustelupiirinsä luokseen kahtena eri kertana, toisella kertaa herrat, toisella naiset.
Oli kuitenkin sellaisiakin perheitä, joille ei soveltunut toimeenpanna suuria tanssiaisia eikä illallisia, vaan jotka kuitenkin halusivat silloin tällöin nähdä seurapiirinsä kodissaan. Niissä perheissä toimeenpantiin sensijaan »kahvikekkereitä». Siihen aikaan olivat niin kutsutut kahviseurat, jotka nyt ovat niin tavallisia, milt'ei joka päivä aamupäivisin uudistuvia, aivan tuntematon huvitus, sillä se osa päivää käytettiin silloin aivan toisenlaisiin toimiin. Myöskin näitä kahvikekkereitä oli kahdenlaisia: suuret kemut, joita pari kertaa vuodessa, uutena-vuotena ja keväällä vietettiin ja joihin koko naistuttavapiiri oli kutsuttu, sekä sitten joukko pienempiä kekkereitä, vähäväliä uudistuvia, joihin vain likeisimmät piirit kokoontuivat. Tällaiset kekkerit alkoivat jo kello 5 aikaan iltapäivällä, jolloin tuota höyryävää lempijuomaa, kahvikultaa tarjottiin hopeaisesta kannusta loppumattomiin ulottuvien hienojen kahvileipien seuraamana. Ja vähäväliä sitä aina tyrkytettiin pikkuista lisätilkkaa ottamaan. Myöhemmin tarjoiltiin kaakkuja, hilloja ja muuta sellaista sekä sitten viimeiseksi teevettä. Kahvikemut loppuivat tavallisesti vasta kello kymmenen tienoissa illalla.
Kun kahvi oli juotu alkoi keskustelu luistaa yhä joustavammin ja vilkkaammin tällaisessa seurassa, jonka muodosti yksinomaan naisparvi. Siinä keskusteltiin odotetun kihlauksen mahdollisuuksista, puheltiin viimeksi kaupungissa sattuneesta häpeäjutusta, lueteltiin palvelusneitsyeitten ansioluetteloita j. n. e. sekä kertoeltiin muuten yleensä kaikki päivän uutiset tarkalleen. Nämä tällaiset kekkerit korvasivat niin sanoakseni päivän kronikan, jollaista ei senaikuisissa sisällyksettömissä sanomalehdissä löytynytkään.
Voi sanoa, että siihen aikaan oli Helsingissä niin sanoakseni erikoisseurapiiri seurapiirin keskuudessa, kerma kerman joukossa, »crême de la crême», tahi niinkuin New-Yorkissa sanotaan »the 40 uppers», 40 ylintä. Tämä antoikin aiheen ranskalaiselle kirjailijalle Léouzon le Duc'ille kuvauksessaan Suomesta kutsua pientä kaupunkiamme kiittelevin sanoin »pikku Parisiksi» ja »Pohjolan Parisiksi» meidän kermapiirissämme vallitsevan seurustelusävyn johdosta. Tämä oli tulos monen monien täällä siihen aikaan toimessa olevien ranskalaisten kotiopettajattarien istuttamasta, Madame Campanin tahi Madame Savignén tapaisesta kasvatuksesta, kaavailtuna Madame Staëlsin »Corinne ou l'Italien» tyypin mukaan. Miespuoliset jäsenet tässä hienon hienossa piirissä olivat taas esikuvakseen ottaneet Bulwerin silloin käänteen aikaansaavan »Pelhamin», tuon mestarillisesti muovaillun kuvan mitä täydellisimmästä salonkisankarista »sans peur et sans reproche», jota he nyt koettivat jäljitellä. Vaikkakin kotimaista syntyperää oli tämä seurapiirien kermakerros kuitenkin puolittain ulkomainen, äärimäisyyteen asti hienostunut ei yksinomaan ulkonaisessa hienoudessa ja käytöksessä, vaan erittäin juuri katsantokantoihin yleensä, elämäntapoihin ja tendensseihin nähden. Ranskalainen henki ja ranskankieli oli täällä valta-asemassa, jotavastoin omaa kieltä usein puhuttiin vieraalle vivahtavalla murteella ja oikeaa sanaa hapuillen. Tätä ryhmää voi hyvin verrata kämmekkäkukkiin, jotka on pistetty kanervakukka-kimppuun.
Tämän seurapiirin etumaisina huippuina olivat kaunis kreivitär Mussin-Puschkin, omaa sukuaan Stjernvall, hurmaava vapaaherratar A. Ch. von Kothen, syntyisin von Haartman, kenraalinrouva A. Ramsay, omaa sukuaan Mellin, vapaaherratar von Haartman, o. s. Mannerheim, kreivitär L. Armfelt, syntyisin Cuthbert-Brooke, silloinen kapteeninrouva A. Aminoff, omaa sukuaan Ramsay, rouva A. Demidoff, syntyisin Stjernvall, sittemmin everstinrouva Karamzin, vapaaherratar W. Mellin, omaa sukuaan Mellin y. m. Huomattavimmat herrojen joukossa taas olivat kreivi Magnus Armfelt, Viurilan herra, oikean »grand seigneur'in», hienon herrasmiehen esikuva, vanha hovimies, parooni Klinckowström, notkealiikkeinen ja solakka parooni Casimir von Kothen, hieman naisellinen mutta hieno ja ketterä parooni Aug. Mannerheim, kapteeni Pierre Friberg, everstiluutnantti Liljebrunn, j. n. e. Olen tässä maininnut vain parhaimmat vaikuttavimmista ja niin sanoakseni käytöstapaa määräävistä, johtavista henkilöistä.
Olisi ollut suoranainen vajanaisuus kertomuksessa senaikuisista Helsingin seurapiireistä, jos olisi jättänyt tästä niin jyrkästi eroittuvasta ja erinomaisesta ryhmästä mainitsematta. Ja kuitenkin on se suotta — sillä nykyiset, yksinkertaisemmin kasvatetut sukupolvet, jotka eivät koskaan ole kuvaamaani kermaryhmään kuuluvia henkilöitä nähneet, eivät kykene, kaikista kuvauksista ja kertomuksista huolimatta, muodostamaan itselleen oikeaa käsitystä ja kuvaa näistä ylhäisempien seurapiirien »leijonista» tahi oikeista suuren maailman naisista, »les dames du grand monde», eikä myöskään siitä hienosta ja ylevästä sävystä, joka heidän piirissään oli vallalla.
XVIII.
RISTIÄISET—HÄÄT—HAUTAJAISET.
Myöskin nämä kolme tärkeää seikkaa ihmiselämässä ovat olleet ihmeellisten muutosten alaisia niinkuin kaikki muukin.
Kun siihen aikaan, josta tässä nyt kerron, sattui onnellinen lisäys jossakin perheessä, lähetettiin heti perheen koko seurustelupiirille painetut ilmoituskortit, joissa kerrottiin »että vaimoni onnellisesti on maailmaan synnyttänyt sirovartaloisen — — — josta minulla on kunnia täten ilmoittaa». Siihen aikaan ei ollut tapana niinkuin nyt sanomalehdissä ilmoitella, että »reipas ja tanakka poika on syntynyt» tahi »pikku veli Helmille ja Ainalle» j. n. e. eri vivahduksissa. Sellaista olisi pidetty kerrassaan sopimattomana.
Kun tuollaisesta onnellisesta tapahtumasta oli kulunut kolme päivää, asetettiin silloin vielä sangen heikoissa voimissa oleva äiti erityiselle loistopaikalle, »lit de parade», puettuna erikoisesti juuri sitä varten sommiteltuun, sangen somaan ja kiemailevaan »lapsivuodepukuun». Ja sitten alkoivat välttämättömästi asiaankuuluvat »lapsivuodevierailut». Perheen kanssakäymispiiriin kuuluvain kaikkien naisten tuli näet seuraavan viikon kuluessa tehdä tuollainen »visiitti», ensin läheisimpäin sukulaisten, sitten likeisimpäin ja parhampain ystäväin ja vihdoin muiden onnittelijain loppumattoman liudan, niin paljon kuin vain makuukamarin seinien sisään sopi. Vaikka äiti olikin useimmittain vielä sangen voimaton ja heikko, täytyi hänen kuitenkin kärsivällisesti kestää sitä puhe- ja lörpöttelytulvaa, joka hänen ympärillään hälisi ja kuunnella lusikoiden kiusallista kilinää kahvikupeissa. Totisesti lujat hermot täytyi olla sairaalla kestääkseen tuollaista.
Parin viikon perästä vietettiin sitten ristiäiset, johon tilaisuuteen vieraat niinikään painetuilla kutsukorteilla kutsuttiin, ja niitä olikin tavallisesti sangen runsaasti. Ikäänkuin itseoikeutettuja olivat ensinnäkin perheen lähimmät sukulaiset ja heidän lisäkseen kutsuttiin vielä paljon muita perheen kanssakäymispiiriin kuuluvia, jotka pitivät kunniana kun heidät kummeiksi pyydettiin.
Ristiäistoimitus tapahtui siihen aikaan aina iltapäivällä, tavallisesti kello kuuden aikaan. Tärkein kysymys tällä hetkellä oli se, kuka vastasyntyneen kantaisi kasteelle. Tavallisesti määrättiin sylikummiksi pienokaisen isoäiti tahi mummo, mutta voitiin tähän tärkeään tehtävään kutsua myöskin joku toinen henkilö, joku korkea-arvoinen nainen, joka taas, jos hän itse oli estetty toimituksessa läsnäolemasta, antoi jonkun sijaisen edustaa itseään. Kummeja oli aina useita ja asetettiin heidät ristiäistoimituksen ajaksi seisomaan kahteen riviin, naiset toiselle puolelle ja miehet toiselle niin että parit seisoivat vastakkain. Kun usein sangen pitkäksi venähtävä toimitus oli loppunut, tuli mieskummin astua naisparinsa luo suutelemaan hänelle tavanmukaisen »kummisuutelon» ikäänkuin sen lupauksen vahvistukseksi ja sinetiksi, jonka he ristiäis-toimituksessa olivat antaneet, nimittäin olla vasta kastetun kummilapsensa tukena ja turvana jos olosuhteet sitä tulisivat vaatimaan. Silloin sattui usein kerrassaan lystillisiä kohtauksia, sillä milloin vetivät nuoret tyttöset vastakynttä eivätkä tahtoneet mielisuosiolla tuota asiaankuuluvaa suudelmaa antaa, milloin taas herrat olivat liian ujoja — ehkäpä joskus eivät erityisesti halunneetkaan käyttää oikeuttaan hyväkseen; kaikki tämä herätti mielialan hilpeäksi ja sai aikaan leikinlaskua.
Tämän juhlatoimituksen katsottiin siihen aikaan synnyttävän jonkunlaisen henkisen heimolaisuuden asianomaisten kummien kesken, meidän luterilaisten keskuudessa kuitenkin ilman sen enempiä seurauksia. Mutta oikeauskoisten parissa oli vallalla sellainen käsitys, että tämän kautta oli muka niin likeinen side solmittu, ett'ei esim. avioliitto asianosaisten kesken enää sitten voinut tulla kysymykseenkään, ja lieneekin kummina-oloa joskus käytetty keinona estää tuollaisen avioliiton solmiamista.
Kun ristiäistoimitus kaikinpuolin oli loppuun suoritettu, tarjottiin vieraille viiniä ja makeisia; seurasi sitten kaakkujen, marjahillojen ja hedelmäin tarjoilu sekä kaiken päälle teen juonti. Kello olikin jo kymmenen, usein enemmänkin, kun tällaiset ristiäiskemut loppuivat.
* * * * *
Häät ovat nykyaikaan sellaiset juhlamenot, jotka pitää hujautetaan yht'äkkiä ja pitemmittä kemuitta. Hääpari vihitään hiukan ennen päivällistä lähteäkseen heti senjälkeen häämatkalle — häävieraat saattavat nuoren parin rautatieasemalle tahi höyrylaivaan ja menevät sitten kukin kotiinsa. Joskus ovat vihkijäiset vieläkin yksinkertaisemmat — morsian ja sulhanen matkapuvussa valmiina lähtemään, lasi samppanjaa ja muutamia hääkonvehteja tarjotaan vieraille. Ylen mukavaa, sangen halpaa — mutta ikävää.
Ennen oli häätilaisuus sitävastoin merkkitapaus, jota suurilla juhlallisuuksilla tuli viettää ja jota kauan oli odotettu ja sitä varten varustauduttu. Itse vihkiminen tapahtui usein kauniisti koristellussa kirkossa ja jollei kirkossa niin sitten kotona, ja aina iltasella, jolloin morsiamen kodissa heti vihkimisen jälkeen alkoivat suuret häätanssiaiset, kestäen aina aamutunneille asti. Kun siihen aikaan ei matkusteltu ulkomaille niinkuin nyt, jatkui hääpäivän jälkeisinä päivinä sarja tanssiaisia, päivällisiä ja kekkereitä, joita nuoren parin lähimmät piirit toimeenpanivat, niin että kesti usein pitkät ajat ennenkuin vastavihityt nuoret pääsivät lepoon ja rauhaan omassa uudessa kodissaan.
Mutta myöskin kansanjoukot — tarkoitan tässä erityisesti kaupungin alhaisoväkeä — tahtoivat saada jotain iloa tällaisesta juhlasta ja kokoontuivat suurin joukoin häätalon edustalle, huutaen lakkaamatta »morsian ulos! — morsian ulos!» kunnes heidän pyyntöönsä suostuttiin ja valkopukuinen, myrttikruunulla koristettu morsian, kahden haarakynttelijalkoja kantavan sulhaspojan saattamana, astui ulkoparvekkeelle tahi avonaisen akkunan ääreen näyttääkseen itseään hetkisen ajan huutelevalle väkijoukolle. Silloin kasvoi melu ja hälinä yhä pahemmaksi ja väkijoukko remahti raivoisaan suosionosoituskirkunaan, vetäytyi sitten vähitellen pois, jättäen paikkansa uusille, häätalon edustalle virtaaville joukoille, jotka alkoivat saman näytelmän uudelleen. Jos heidän vaatimukseensa ei suostuttu, alkoi lumipalloja, hiekkaa ja kaikenlaista likaa sinkoilla häätalon ikkunoihin, kunnes morsian jälleen näyttäytyi — siten monenmonituista kertaa esille huudettuna, aivan kuin suosittu näyttelijätär teaatterissa. Tällainen meno häiritsi luonnollisesti suuresti juhlailoa häissä, mutta kärsivällisesti taivuttiin kuitenkin tähän raakaan, tavaksi tulleeseen kansanhuvitukseen, jota kutsuttiin »morsiamen katsomiseksi». Onnellista kyllä on tuo tapa jo nykyjään kokonaan hävinnyt käytännöstä.
* * * * *
Kuten häämenot niin ovat hautajaisetkin muuttuneet n. s. yksinkertaisemmiksi, jos ei ota lukuun nykyjään aivan tavallista suuremmoista ja kallista kukkaistervehdysten tulvaa hautajaistilaisuuksissa, jollaisesta ei ennenvanhaan mitään tiedetty.
Kun ei siihen aikaan ollut tapana julaista kuolinilmoituksia sanomalehdissä — sellaista olisi pidetty suoranaisena ylenkatseena vainajaa kohtaan — lähetettiin sensijaan heti kuolemantapauksen jälkeen suuren suuret joukot ilmoituskortteja kaikkialle sekä sitten parin päivän perästä mustareunaiset ja mustaan lakkaan painetulla vainajan suurella sinetillä sinetöidyt »surukirjeet». Näitä »surukirjeitä» lähetettiin jo ennen käytetyissä kutsuluetteloissa oleville henkilöille, joita pyydettin läsnäolollaan »kunnioittamaan» vainajan maahanpanijaisia, j. n. e. Kuitenkin kutsuttiin yksinomaan herroja, sillä naiset eivät siihen aikaan ottaneet osaa hautajaismenoihin.
Lähinnä seuraavana sunnuntaina pidettiin kirkossa »kiitosrukous», jonka sisältö, ala, kehys ja taajuus riippui paljon siitä, millainen palkkio siitä seurasi. Tällainen »kiitosrukous» vastasi jossain määrin meidän aikanamme käytännössä olevia nekroloogeja, vainajan elämäkerrallisten tietojen julkaisua ja muistosanojen kirjoittamista manan majoille muuttaneesta, jollaista ei siihen aikaan koskaan tapahtunut. Sanomalehdissä mainittiin mahdollisesti jonkun erityisesti loistavassa asemassa olevan, korkea-arvoisen henkilön kuolemasta, vaan eivät ne kuitenkaan koskaan julaisseet minkäänlaista kuvausta vainajan ominaisuuksista tahi elämäntyöstä.
Itse hautajaiset pidettiin sitten kello viiden aikaan iltapäivällä. Määrätyllä kellonlyömällä saapuivat kaikki kutsutut täydessä virkapuvussaan, ritarimerkkineen ja nauhoineen. Suruhuoneen ikkunat olivat valkoisilla lakanoilla peitetyt ja kaikki huonekalut samoin verhotut valkoisella. Eräässä sisähuoneessa istui vainajan leski puettuna syvään surupukuun, mustaan villapukuun valkoisine kauluksineen, esiliinoineen ja myssyineen. Häntä ympäröivät talon tyttäret ja lähimmät naissukulaiset, kaikki puettuina samanlaiseen syvään surupukuun. Kaikki kutsutut, astuttuaan sisään, suuntasivat askeleensa tänne sisähuoneeseen kumartaakseen siellä vainajan surevalle puolisolle ja sanoakseen muutamia lohdutuksen ja ystävyyden tavallisia lauseparsia, jonka jälkeen he vetäytyivät takasin saliin. Siellä olikin jo kahvia tarjoiltu sekä sitten reiniläistä viiniä ja mustareunaisia konvehteja, joiden ympärille oli kääritty erilaisia painettuja surulauseita ja ajatelmia.
Kun hautajaisvieraat olivat kaikki suruhuoneelle kokoontuneet, järjestäytyi kulkue ja läksi liikkeelle. Ensimäisinä kulkueessa kulki kuusi tahi kahdeksan soihtujen tai sitten lyhtyjen kantajaa ja heidän perässään kaksi hautajaisairuetta pitkine, mustine, poimukkaasti harsokankaalla peitettyine sauvoineen. Heidän jälessään astui muutamia herroja virkapuvuissaan, kantaen vainajan ritarimerkkejä mustalla, hopeanauhoilla ympäröidyllä samettipatjalla. Sitten seurasi ruumisvaunu neljän hevosen vetämänä, jotka kaikki oli verhottu mustalla, maahan asti ulottuvalla vaatepeitteellä niin että niiden silmät vain näkyivät. Ruumisarkku oli niinikään mustalla sametilla tahi vaatteella verhottu ja kirjailtu pienillä hopeatähtösillä, mutta minkäänlaisesta kukkaiskoristuksesta ei näkynyt merkkiäkään. Heti ruumisvaunun perästä alkoi saattojoukon jono, loppumaton rekien tahi muiden ajoneuvojen paljous, vyöryen askel askeleelta hiljoilleen eteenpäin, ensin pappi ja lähimmät sukulaiset, sitten muu saattojoukko tarkasti arvon ja virka-asteiden mukaan järjestettynä, korkea-arvoisimmat etunenässä, eikä sikin sokin sekasin miten vaan sattuu, niinkuin nykyjään.
Kirkossa oli kuori mustilla vaateverhoilla verhottu ja kynttelirivit valaisivat kirkkaasti kuorin seutua. Mutta nykyjään käytännössä olevia kasvikoristeita ei näkynyt. Arkun kantoivat silloin niinkuin meidänkin aikanamme läheisimmät sukulaiset alttarin edessä olevalle arkkujalustalle ja kun virsi oli laulettu ja ruumissaarna pidetty, astui pappi arkun luo ja esitti vainajan elämäkerralliset tiedot; esitys muodostui tavallisesti mitä oivallisimmaksi ansioluettelopuheeksi. Vasta sitten toimitettiin asiaankuuluva haudansiunaus. Jos vainaja sattui olemaan sukunsa viimeinen miespuolinen jäsen, astui haudan siunauksen jälkeen paarien ääreen joku siihen valittu arvokas ritariston ja aatelin jäsen, pitäen kädessään pitkää sauvaa, jonka nenään oli kiinnitetty heleillä väreillä mitä ohuisimmalle puupäällyställe maalattu vainajan vaakunakilpi. Hänkin piti sitten puheen, eikä ainoastaan vainajasta itsestään vaan koko siitä jalosta suvusta, johon vainaja aikanaan oli kuulunut ja jonka viimeinen jäsen ja edustaja hän oli ollut ja kohotti sitten suuremmoisella liikkeellä ja juhlallisuudella vaakunakilven ylös kaikkien viimeisen kerran nähtäväksi, jonka jälkeen hän löi sitä kolme kertaa hitaasti, arvokkaasti ja juhlallisesti ruumisarkun kanteen, jolloin se — jo ennakolta milt'ei poikki sahattuna — helposti katkesi ja murtui palasiksi. Puhuja lopetti puheensa julistaen ett'ei kellään miehellä maassamme ollut tästä lähtien enää oikeutta kantaa nyt murrettua vaakunamerkkiä, eikä myöskään oikeutta sellaista omaksi kilvekseen ottaa. Uruilla virttä soitettaessa kannettiin ruumisarkku sitten kirkosta pieneen, kirkon kupeella olevaan hautakappeliin, josta se seuraavana päivänä vietiin joko perhehautaan jossakin maaseudulla tahi kätkettiin maan poveen kaupungin hautausmaalla. Silloin ei enää hautajaismenoihin muita juhlallisuuksia kuulunut kuin yksinkertainen virren veisuu, eikä vainajaa hautausmaalle ollut saattamassa muita kuin läheisimmät.
Kun ilta kirkossa jo oli kulunut myöhäiseksi ja pimeäksi, ei varmaankaan juuri senvuoksi käynyt laatuun enää saattaa vainajaa hautausmaalle, ja sitäpaitsi kuului asiaan, että vieraiden piti vielä kirkosta poiketa suruhuoneelle juomaan teevettä ja lasin reiniläistä viiniä sekä maistamaan hautajaiskonvehteja; sitten vasta he kumarsivat ja sanoivat hyvästinsä valkoiseksi verhotussa vierashuoneessa istuvalle leskelle. Poislähtiessään piti jokaisen vieraan ottaa mukaansa hieman hautajaiskonvehteja ja suuri sahramirinkeli, joka tottatosiaan näytti sangen omituiselta riippuessaan kultakirjopukuisten ja kaikenlaisin arvonauhoin koristeltujen herrojen käsivarrella. Sangen soma ja ihmeellinen tapa muuten, tavallaan vertauskuvallinen, symboolinen kuvaus siitä että »toisen kuolema on toisen leipä». Oli miten oli, niin tällainen mukana tullut sahramirinkilä sopi kaikessa tapauksessa erinomaisesti ja oli sangen tervetullut »kakkunen» aamukahvin kanssa seuraavana aamuna.
Kuvatessa senaikuisia hautajaisia esiintyy räikeänä vastakohtana nykyisten hautajaismenojen välillä juuri se, ett'ei siihen aikaan minkäänlaisia kukkaiskunnianosoituksia ja tervehdyksiä ilmennyt. Nythän näet uhrataan ja tuhlataan satoja, joskus tuhansiakin markkoja seppeleihin ja niiden nauhoihin, seppeleihin jopa niinkin suuriin että pari miestä tarvitaan yhtä sellaista kantamaan — todistaen usein enemmän kerskailua ja turhamaisuutta kuin makua. Vai tahdottaisiinkohan ilmaista surun syvyyttä ja suuruutta seppeleen suuruudella? Kukat olivat yleensä siihen aikaan aivan harvinaisia, eikä kodeissakaan tavannut juuri kasveja, tuskinpa edes kaikkialla tavallista fikustakaan. Niinpä olikin paljon vaivaa ja puuhaa jos täytyi vaikkapa pienikin kukkavihkonen hankkia jollaisia kuitenkin erityisissä tilaisuuksissa välttämättömästi tarvitsi, kuten esimerkiksi ollessa sulhaspoikana häissä tahi vihittävänä maisterina maisterinvihkijäisissä, jolloin oli velvollinen ojentamaan kukkavihkon seppeleensitojattarelleen — ynnä muissa tämäntapaisissa tilaisuuksissa. Tällaisessa tapauksessa täytyi tilata kukkavihkonsa jo pari viikkoa aikaisemmin kaupungin ainoalta kukkaisviljelijältä, Bohnhofilta, ja sittenkin sai tyytyä kimppuseen vihreitä lehtiä, joiden joukossa jokunen pieni ruusunkukkanen pilkistelihe. Kuka olisi siihen aikaan voinut aavistaa, että aika oli jo aivan lähellä, jolloin meidän kukkaisköyhässä maassamme ei enää Nizza-ruusujakaan käsiteltäisi suuremmalla kunnioituksella ja arvonannolla kuin tavallisia voikukkia keväisellä niityllä!