XIX.
MUOTI JA VAATEPARRET.
Kustaan aikuiset kirjavat, välkkyvät ja korko-ompeluksilla koristellut, sangen maukkaat ja hienot puvut olivat jo kauan sitten joutuneet pois käytännöstä ja jääneet vain pukukuviksi. Samoin nekin, joita sitten käytettiin vallankumouksen ja Napoleonin aikakauden aikana ja jotka sekä muotonsa että väriensä puolesta koettivat esiintyä kokonaan menneen ajan räikeänä vastakohtana. Pitkien housujen aika oli alkanut. Polvihousut, sellaiseen asuun kuuluvat sukat ja kengät olivat menneen vuosisadan omituisuuksia. Puuteroituja tekotukkia ei enää missään muualla nähnyt kuin vanhoissa muotokuvissa.
Asteettaisten muutoksien kautta oli tällainen muoti muuttunut sellaiseksi kuosiksi, joka siihen aikaan oli vallitsevana, josta tässä kerron. Jos nyt katselee sen aikuista muotilehteä, pitää epäilemättä silloisia pukukuosia rumina, jopa hullunkurisinakin aivan samalla lailla kuin siihen aikaan taas olisi varmaan naurettu meidän nykyaikaisille puvuillemme, jotka kyllä ovat mukavampia kantaa, vaan muodottomia, väljiä ja sangen vähän muutenkaan somia ja pukevia. Näyttää siltä kuin kuskitakista ja työväennutuista olisi malli yleiseen kuosiin otettu.
Kuvaavimpana piirteenä herrain vaatetuksessa 1840—50 luvulla oli jäykät ja kiinteästi ruumiinmukaiset puvut ja sileäksi ajettu naama — partaa ei saanut näkyäkään.
Venäläiset kauppiaat ja työmiehet olivat ainoat, jotka parrakkaina esiintyivät, sillä rahvaan miehetkin ajelivat säännöllisesti partansa pois. Kerrassaan kaikki siviilihenkilöt olivat näin ollen sileänaamaisia, parrattomia — sotilashenkilöillä yksin näki viikset, nekin aivan pienet ja lyhyiksi leikatut, ja poskipartaa. Jos kellä olisi siihen aikaan ollut pitkä parta, olisi sitä pidetty jonkinlaisena sivistymättömyyden ja siivottomuuden merkkinä. Mutta tukka sai sensijaan olla pitkä ja vain sotamiehillä ja vangeilla näkikin lyhyeksi leikatun tukan, jollainen nyt miltei jokaisella miehellä on. Siihen aikaan voi nähdä joidenkuiden vanhojen herrojen antavan valkoisten hiuksiensa valahtaa hartioille asti kahden puolen keskelle päälakea vedettyä jakausta, mutta tämä oli kuitenkin harvinaista, sillä tavallisesti oli tukka aina mitä huolellisimmin kammattu ja leikattu, vieläpä hiusvoiteella voideltukin, ja asetettu oikean ohimon kohdalle suurelle mutkalle tahi kiehkuralle, jota kutsuttiin otsa-kiehkuraksi, »coup de vent». — Jos oli tanssiaiset tahi joku muu hienompi tilaisuus, tuli hiukset huolellisesti kähertää, tukka muovailla lainehtivan kiharaksi. Kaljupäinen taas ei kukaan siihen aikaan saanut olla, ei edes kantaa päälaellaan pientä »kuutamoa» tahi »kaljutäplää». Jos jollakin oli todellisuudessa »kuutamo», käytti hän tekotukkaa, peruukkia, uutta ja kaunista aina vierailulla ollessaan, kulunutta ja vaalennutta kotioloissa. Kenellä taas pienoinen kaljutäplä pilkistelihe päälaella, hän asetteli tuolle heikolle kohdalle pienen liikatupsun, joka parahiksi paljaan lämypaikan peitti. Vanhoilla herroilla, jotka eivät tahtoneet peruukkia pitää, oli tapana jokapäiväisissä oloissa käyttää mustaa silkkikalottia, patalakkia. Mutta paljaspäisyyttä ei missään tapauksessa suvaittu.
Miesten pukujen tuli olla tiukasti ruumiinmukaiset. Senpävuoksi esimerkiksi housut olivat niin piukat ja kireänahtaat kuin suinkin mahdollista ja ne eivät saaneet estää kinttujen muotoa selvästi näkymästä; irtonaispohkeet lienevätkin tämän johdosta olleet sangen tavallisia siihen aikaan, samoinkuin kaikenlaiset täytevehkeet rintakehän kohottamiseksi uljaaksi ja pulskaksi. Sanottiinpa m. m. että herrojen upseerien täytyi ensin kostuttaa valkoisesta säämyskästä tehdyt »nimettömänsä» saadakseen ne jalkaansa ja sitten antaa niiden jaloissaan kuivaa. Nutun ja varsinkin hännystakin täytyi laskeutua ja puristautua vyötäisillä tiukasti ruumiin mukaan, ja jos vyötäiset saatiin ampiaisen kaltaiseksi piukkuudessa oli se sitä hienompaa ja sirompaa, ja niinpä kerrottiinkin, että upseerit kureliivin avulla nyöräilivät vyötäisiään. Hihojen tuli samoin olla sangen ahtaat, mutta pitkät ne kyllä saivat olla, peittäen puolet käsipöydästäkin.
Siihen aikaan pidettiin paljon tarkempaa huolta kuin nyt siitä, millaista pukua oli minkinlaisessa tilaisuudessa käytettävä. Jokapäiväisissä oloissa ja aamupäivillä käytettiin kaksilaskoksista ja kaksinappirivistä »bonjouria», polviin asti ulottuvaa pitkää takkia, joka sekin puristautui tiukasti ruumiin mukaan vyötäisen kohdalla. Pitkänuttu oli tavallisesti, vaikkei kuitenkaan aina, musta ja erityisen pitkähihainen; kaulus kohosi korkeaksi niskapuolelta ja taskuja ei ollut muualla koko takissa kuin sen takaliepeissä. Kaikinpuolin oli se kokonaan toisenlainen kuin nykyään käytännössä oleva mukava ja väljä arkipuku ja takki. Liivit ja housut olivat toisenlaisesta ja erivärisestä kankaasta. Kaulaliina oli mustaa silkkiä, korkea, leveä ja jäykkä, jonka sisälle oli erityinen kovikelaskos senvuoksi asetettu. Se kietastiin pariin kertaan kaulan ympäri ja sidottiin etupuolella siroille korvakkeille.
Vierailupukuna käytettiin aina hännystakkia, joko tummansinistä tahi tummanruskeaa, liepeiltään paljon kapeampaa kuin nykyiset hännystakit. Senaikuisessa »frakissa» oli korkea, jäykkä pystykaulus mustasta sametista ja kiiltävät kullatut napit. Tällaiseen pukuun kuului vaaleanharmaat tahi harmaankeltaiset housut ja ruutukaisesta tahi kukikkaasta, loistavan värillisestä sametista tehdyt liivit. Vierailutilaisuuksissa, samoinkuin teaatterissakin, esiinnyttiin aina hansikkaat kädessä, eikä näitä vaaleanharmaita tahi oljenvärisiä käsineitä otettu pois muulloin kuin teevettä juodessa, jonka jälkeen ne jälleen heti käsiin vedettiin. Ainoastaan sivistymättömät ja alempiin kansankerroksiin kuuluvat ainekset esiintyivät paljaskäsin. Nenäliinoina käytettiin »foulardeja», suuria, värillisiä raakasilkkisiä liinoja. Siihen aikaan käytännössä oleva nuuskaaminen oli varmaan antanut aiheen tällaisten nenäliinojen käyttämiseen.
Tanssiaisissa ja suuremmissa tilaisuuksissa näki silloin milt'ei yksinomaan virkapukuja, sillä sen ajan tapa vaati, että jokaisen, jolla jokin virka oli, tuli virkapuvussa esiintyä. Senvuoksi siviilipuvussa näkikin kulkevan vain yksityishenkilöiden ja sellaisten nuorten miesten, jotka eivät vielä olleet mihinkään virkaan päässeet. Siviilihännystakki oli musta, samoin siihen kuuluvat ahtaat housut. Liivit olivat valkoiset ja valkoisilla korko-ompeluksilla koristetut; kaulavaate samoin valkoinen ja valkokoristuksilla kirjailtu, muuten kyllä yhtä korkea ja jäykkä kuin musta kaulaliinakin. Paidan rintamus oli joko koristettu hienosti käherretyllä »rimssulla» tahi sitten sekin korko-ompeluksin somistettu. Kun siihen aikaan yleiseen kiiltonahkaisia matalia kenkiä käytettiin, pilkahteli kengän ja housunlahkeen rajalta esiin sirot, värilliset silkkisukat. Liivien rintamuksilla tuli riippua leveät kultaketjut ja useita vitjakoristeita; yhdessä niistä koreili tavallisesti karneoliin kaiverrettu vaakuna.
Päällysvaatteita oli monenlaisia, aina vuodenaikojen mukaan. Tavallisimmin käytettiin päällysviittaa, n. s. »kaprokkia», joka ulottui jalkateriin asti ja jonka olkapäille oli kiinnitetty päällyslevätti, »kapusongi» tahi pitkä kaulus, joka sekin ulottui sangen alhaalle. Sotilashenkilöt käyttivät harmaata tällaista viittaa, siviilimiehet mustaa. Mutta olipa siihen aikaan käytännössä myöskin eräänlaiset, tiukasti ruumiinmukaiset päällystakit, liivinutut, polvien alapuolelle ulottuvat nekin ja talvella varustetut korkealla turkinkauluksella. Joskus leudompana vuodenaikana näki käytettävän vielä n. s. heilukaapuja, »slängkappoja», kauniita ja somistavia päällysvaatteita, jotka kuitenkin vivahtivat liiaksi teaatterimaisuuteen. Tokkopa kukaan, joka siihen aikaan eli, voinee unohtaa kuinka Fr. Cygnæus, palattuaan Italian matkaltaan 1847, osasi roomalaisella asiantuntemuksella kietaista ympärilleen tuollaisen viitan ja näin vaatetettuna asettua jonkunlaiseen vaikuttavaan asentoon?
Talvisaikaan kulkivat vanhemmat herrat tavallisesti puettuna raskaaseen, tölskönnäköiseen supinnahkaturkkiin. Pitemmillä matkoilla, ja jos sattui tiukat pakkassäät, käytettiin karhunnahka- ja sudennahkaturkkeja, joissa viimeksi mainituissa useimmittain oli karva päällä päin. Sitäpaitsi kierrettiin vyötäisten ympärille moneen kertaan leveä, värillisestä villalangasta kotona kudottu matkavyö. Paksu karvalakki painettiin päähän ja jalkoihin pantiin nahkavuoriset huopa-päällyskengät.
Kun paksut lumikerrokset usein peittivät kadut, vieläpä jalkakäytävätkin, ei käynyt laatuun kävellä mataloilla kalosseilla kaduilla, vaan oli pakko vetää jalkoihinsa päällyskengät, n. s. »botfoorit» tahi villavuoriset nahkaiset saappaat, joiden varret ulottuivat puolikinttuun ja pantiin kiini sivulla olevilla napeilla. Muuten käytettiin nahkakalosseja — kummikalosseja ei vielä silloin oltu keksittykään — ja saappaita myöhempinä aikoina käytäntöön tulleiden »patiinien» sijasta, joita silloin ei vielä tunnettukaan.
* * * * *
Mutta erittäinkin vaihtelivat naisten pukumuodit siihen aikaan vilkkaasti, ja luonnollisesti kiinnitettiin heidän pukimiinsa suurempaa huomiota kuin miesväen vaatteisiin.
Arkioloissa käyttivät naiset tukkaansa sileäksi suittuna, vain ohimoille sallittiin hiuksien valahtaa kaarevassa mutkassa. Palmikko oli kietaistu pyöryläksi päälaelle ja kiinnitetty siellä korkealla kilpikonnanluukammalla, usein koristuspiirroksin kaiverretulla ja kaikellaisin keinoin kaunistellulla. Mutta jos sievempinä ja maukkaammin puettuina tahdottiin esiintyä ja parempaan pukuun paneuduttiin, käytettiin kutreja, joko pari pitkää hiuskiehkuraa molemmin puolin päätä, ulottuen hartioille saakka, tahi sitten lyhempiä kutrikimppuja, joita sanottiin »korkkiruuveiksi» ja jotka ulottuivat vain kasvojen alareunaan; käytettiinpä myöskin niinsanottuja »tykkikutreja». Tavallisesti olivat nuo kutrit eli kiehkurat irtonaisia, mutta jotkut kähersivät ne omasta tukastaan, jossa tapauksessa hiukset täytyi jo edellisenä päivänä kierrellä paperipyörylöiden ympärille eli »papiljoteille». En voi ajatellakaan esimerkiksi meidän ranskalaisen kotiopettajattaremme kuvaa ilman että hänellä olisi ollut hiukset täynnä tuollaisia paperipyörylöitä. Ja täytyipä minun itsenikin lapsena kulkea monet kerrat hiukset täynnä ilkeitä »papiljotteja», jotka hirveästi minua vaivasivat, vaan joita täytyi kärsiä, jotta vaalea tukkani tulisi kiharaksi kuin kirkkoenkelin pää.
Naimisissa olevat naiset, aivan nuoret rouvatkaan eivät muuten paljon tukkaansa näyttäneet, sillä avioliiton satamaan purjehtineiden naisten tuli siihen aikaan välttämättömästi peittää hiuksensa erityisellä päähineellä, valkoisella, pitsireunaisella musliinimyssyllä, josta pitkät ja leveät musliininauhat tahi rimssut riippuivat alas rinnoille. Parempiin ja vierailupukuihin kuului taas kokonaan pitseistä tahi vieläpä silkkipitseistäkin tehdyt myssyt, jotka muutenkin olivat koristetut joko kukkasilla tahi ruusukkeilla ja joihin valkoisten rimssujen sijasta oli kiinnitetty loistavaväriset nauhat. Mutta tanssiaisissa käytettiin aivan toisenlaisia päähineitä, jotka nyt näyttäisivät kerrassaan hirvittävän eriskummallisilta. Silloin panivat rouvat näet päähänsä suuren käärelakin, »turbaanin» pitkine liehuvine töyhtöineen tahi sitten pienen hattusen, joka oli täynnä kukkia tahi hetuleita tahi pystyssä törröttäviä »sulttaaneja». Nuoret naiset koristelivat tukkaansa kaikenlaisilla kukkasilla, useimmiten paksulla ruusukiehkuralla tahi kerrassaan kukkaisdiadeemilla, peittäen hiuksensa kokonaan niin, että kutrikiehkurat vain koristeiden välistä esiinpistivät ja vapaina liehuivat.
Kotona käyttivät naiset kevyestä, useimmittain yksivärisestä villakankaasta tehtyjä pukuja, mutta vieraisilla ollessaan ja pienemmissäkin muissa tilaisuuksissa kuhisi rouvasväki tahtisilkistä, »silkki-sarssista» tahi mustasta läikesilkistä tehdyissä silkkihameissa. Suuremmissa tilaisuuksissa ja tanssiaisissa käyttivät he värillisiä, suurikukkaisia, paksuja silkkipukuja, mutta näkipä joskus sangen somia samettipukujakin. Nuoret ja naimattomat naiset pukeutuivat sensijaan kevyisiin, harsomaisiin pukuihin, joihin käytettiin »musliini-», »tylli»-, »vapööri»-, »gazi»- ja »tarlataani»-kankaita, sillä silkkikankaat kuuluivat yksinomaan naineiden naisten oikeuksiin.
Yksinkertaisemmat puvut olivat korkeakauluksisia, mutta hienommat sitävastoin kaarroskaulaisia, kuitenkin vain niin, että suurin osa povesta jäi jonkunlaisen kaulareunustimen tahi hienopalttinaisen, korko-ompelulla kirjaillun, niinsanotun »kainoushunnun», rintaliinan peittoon. Sillä jos naiset olisivat paljastaneet niin avoimesti povensa ja selkänsä kuin nyt, olisi se loukannut senaikuisia esteettisiä tunteita. Tanssiaispukujen hihat olivat pienen pienet ja lyhyet, pikkuiset puuhkat vain olkapäillä, päättyen pitsireunustoihin, mutta arkipuvuissa sitävastoin käytettiin suuria ja väljiä hihoja, ylhäältä olkapäiden puolelta avaroiksi pulloitettuja kuin ilmaa täynnä olevat pallot, kaventuen käsivarren mukaan alaspäin kunnes kalvosten kohdalla tiukasti puristuivat ihoa myöten. Vyötäisten kohdalla tuli naisten puvun olla tiiviisti ruumiinmukainen ja niin tiukasti nyöritetty kuin vain suinkin mahdollista oli. Liivi napitettiin tahi vyötettiin kiini takapuolelta ja etupuolella koristi sitä kapea, pitkälti alaspäin ulottuva pitsi. Jotta tämä suurimerkityksinen liivilaitos olisi kyllin jäykkä ja ryhdikäs, oli sen etupuolelle asetettu teräslastat ja sen sivuihin neulottu kiini monta »luuta».
Hameet olivat sangen avaroita ja väljiä, etupuolelta sileitä, taaksepäin viljavissa poimuissa ulottuen. Ne saivat ulottua vain nilkkaan asti, sillä siihen aikaan ei käytetty laahustimia keräilemässä pölyä lattioilta. Joskus oli hameisiin kiinnitetty rivi leveitä lenkuttimia, niin kutsuttuja »volangeja» tahi sitten muunlaisia reunustimia; joskus oli tuollaisia useampiakin, kapeampia, toinen toisensa alapuolella. Nuorten naisten keveään, vilpoiseen tanssiaispukuun kuului usein erityinen »tuunikka» tahi lyhyempi päällyshame ja oli puku sirosti kukkavihkosilla, kukkais- ja lehtikiehkuroilla tai hetuloilla ja nauharuusukkeilla reunustettu. Myöskin oli tapana tanssiaispukuja koristaa pitkillä ja leveillä silkkinauhoilla, jotka toiselta kupeelta riippuivat alas.
Vannehameen, krinoliinin aika ei vielä ollut, sillä se tuli käytäntöön vasta 1852 keisarinna Eugenien alotteesta. Jotta tuollainen väljä ja laaja hame saataisiin oikein leveäksi, käytettiin monta alushametta, alimmaisena ensin yksi volangeilla varustettu niin sanoakseni pönkkähame, jonka päälle sitten pantiin monen monta yhä hienompaa ja kevyempää hametta, niin että niiden pitsireunat vilkkuivat valssin vinhassa viuhkeessa.
Tanssiaisissa oli neitosilla jalassaan hyvin matalat valkoiset silkkikengät, jotka sidottiin kiini jalkaterän yli ristiin kulkevilla nauhoilla. Ja silkkisukat olivat hienon hienot, usein miltei harsomaiset.
Tullessaan tanssiaisiin ja lähtiessään pois oli naisilla siihen aikaan tapana kantaa kaulassaan joko mustaa tai sopulinnahkaista ruskeaa puuhkaa tahi taas hartioillaan mitä hienointa, oikeaa turkkilaista sjaalia. Toiset käyttivät myöskin valkoisesta tahi vaaleanpunaisesta silkistä tehtyä ja joutsenen untuvilla reunustettua »tanssiaislevättiä». Vanhemmilla naisilla oli tavallisesti hartioillaan pitkä sopulin- tai kärpännahkainen »peleriini», kaulakappa, jollaisia siihen aikaan yleisesti käytettiin.
Tanssiaispukuun kuului vielä puolipitkät valkoiset hansikkaat. Kotona ja vierailulla ollessa käytettiin sitävastoin usein mustia, harsomaisesti reijitettyjä, silkkisiä puolikäsineitä, jotka eivät sormia peittäneet, vaan taittuivat rystysten kohdalla jättäen sormet työtouhuun vapaiksi.
Nuoret naiset eivät siihen aikaan juuri koskaan käyttäneet minkäänlaisia koristeita, sillä sitä ei olisi pidetty hyvään sävyyn ja käytöstapaan oikein kuuluvana. Ajateltiin, että nuoruus jo itsessään oli kyllin kaunis koristus. Mutta rouvat sensijaan somistivat kaulansa paksulla kultakäädyllä korusolkineen tahi sitoivat kaulaansa milloin helmistä, ruusukivistä, milloin kranaateista ja ametisteista punotun kaulakoristeen. Jalokivet olivat vielä siihen aikaan miltei tuntemattomia ylellisyystavaroita maassamme; ainoastaan joillakuilla rikkaimmilla oli muutamia todellisia timanttikoristeita. Korvarenkaita käytettiin aivan yleiseen, tavallisesti hyvin pieniä ja lyhyviä, mutta tanssiaistilaisuuksissa kuitenkin erikoisia, pitkiä, suuria ja riippuvia. — Rannerenkaat ja sormukset olivat käytännössä silloin niinkuin nytkin. Ja viuhkat, milloin pitsistä, milloin norsunluusta tai monen monista liuskareista tehdyt, olivat kerrassaan välttämättömät.
Kasvavilla tyttösillä oli lyhyet hameet, joiden alta valkoiset ja leveät pöksynlahkeet, jalkaterän seutuvilla pitsireunustimeen päättyen tai muuten välipitseillä koristettuina, pistivät esiin peittäen koko jalan ala-osan. Hiukset valuivat joko yhtenä tai kahtena tanakkana palmikkona alas pitkin selkää ja palmikkojen nenissä liehuivat pitkät värilliset nauharuusukkeet.
Mutta kuinka voisikaan kuvailla jotakin niin ylen ihmeellistä vehettä kuin senaikuiset naisten hatut? — Ne olivat suuria ja törröttivät päässä kuin jonkunlainen kuomikatos. Hattujen pukemiskuosi vaihteli alituisesti ja mitä suurinta ja tarkinta huolta pidettiin juuri tästä tärkeästä asianhaarasta. Milloin koristettiin hattuja sitomalla niihin ulkopuolelle valtavia höyhentöyhtökimppuja, nauhoja tahi kukkia, milloin näki taas hattukatoksen alla kokonaisen kukkaissaran täynnä mitä erilaisimpia koristekukkia. Kesäisin käyttivät nuoret naiset olkisia »paimenhattuja» pitkine liehuvine nauhoineen, tahi myöskin jostain ohuesta kankaasta tehtyjä niin sanottuja »variksenpelättihattuja» suojatakseen mitä parhaiten kasvonsa päivettymistä kylväviltä kirkkailta auringonsäteiltä. Talvipakkasessa ja matkoilla käytettiin samantapaista päähinettä, mustasta silkkikankaasta tehtyä ja pumpulivanulla täytettyä n. s. »bahyttiä».
Päällysvaatteenaan käyttivät rouvasihmiset ketunnahkaturkkeja, joissa oli sopulinnahkakaulus ja vielä sen lisäksi erityinen hartioilla riippuva pitkä pääpussi, niin kutsuttu »kapusongi». Tällaiset viittaturkit tehtiin usein heleänloistavasta, värillisestä tahi suurikukkaisesta kankaasta. Nuoret naiset käyttivät talvipäällysvaatteenaan taas aivan ruumiinmukaista, pitkää liivitakkia, jota tavallisesti sanottiin »krespiiniksi». Se oli tehty vaaleasta, yksivärisestä silkkikankaasta ja reunustettu joko turkiksilla tahi joutsenen untuvilla — kaikinpuolin sangen pukeva ja sievä puku — ja kuului tähän talvipukuun vielä sanomattoman suuri krimin-, sopulin-tai kärpännahkainen käsipuuhka. Kesäsin käytettiin niinsanottua »burnusta», väljää, hieman lyhempää ja aivan ohuesta kankaasta tehtyä kaaputakkia.
Kun talvella oli lunta vankasti ja usein tiukka pakkanen, vedettiin jalkoihin, suojaksi kylmää vastaan, nahkavuoriset »lapikkaat» tai päällyskengät, joiden varret napitettiin sivulta kiini aina sääreen asti. — Kun nuoret naiset läksivät tanssiaisista kotiin, syntyi nuorten herrain kesken kiivas kilpailu siitä kenelle suosion päivä paistaisi ja koittaisi ihana onni saada auttaa noita »lapikkaita» jalkoihin napitettaessa — pyrkimys, jota asianomaiset mammat usein tahtoivat jouduttaida estämään.
Kun senaikuisista puvuista on puhe, ei voi millään muotoa unohtaa mainitsematta välttämättömästi asiaan kuuluvia käsilaukkuja. Naisilla oli näet aina mukana vierailulla käydessään ja iltaseuroissa istuessaan pieni erityisessä ketjussaan kupeella riippuva, paljeteilla koristellusta sametista tehty laukkunen, jossa he kulettivat välttämättömät ompelu- ja kutomistarpeensa ja muut käsityövehkeensä, voidakseen niitä illan kuluessa näperrellä. Jos jollakin ei ollut tuollaista laukkua, toi hän mukanaan samaa tarkoitusta varten pienen, siron ompelulippaan.
XX.
SANOMALEHDET JA POSTI.
Sanomalehtien lukemiseen ei siihen aikaan totisesti yleisön tarvinnut paljon aikaansa uhrata, sillä lehtiä oli vähän ja ne olivat ylen pieniä. Sanomalehdet ladottiin tölsköillä kirjaimilla ja painettiin karkealle mutta samalla sangen kestävälle paperille; ne olivat tavallisen kirjoitusarkin kokoisia ja kaksipalstaisia. Tilaajia oli jotakuinkin vähän. Tuhannen kappaleen painosta pidettiin 1840-luvulla jo sangen korkeana.
Sanomalehtiä ei siihen aikaan kannettu kotiin niinkuin nyt, jolloin me ne omasta kirjelaatikostamme voimme siepata lukeaksemme niitä aamukahvia juodessamme, vaan täytyi silloin joko itse tahi lähetin noutaa lehti päivällisen tienoissa kirjakaupasta, jossa se tilaajan käteen kurotettiin erityisesti sitä varten ikkunaan tehdystä luukusta, kun lehden ottaja ensin oli antanut yhden numeron tilaussetelistään kuitiksi. Jos sitten jonkunlainen viivytys oli lehteä tavannut joko painoasiamiehen taholta tai muun esteen sattuessa, sai siinä kirjakaupan edustalla seista tuskastumiseen asti odottelemassa likistyneenä matamien, pikenttipalvelijain ja vahtimestarien sekaan, jotka lehden hakuun nekin olivat tulleet ja joiden napiseva joukko yhä vain kasvoi niin että usein koko jalkakäytävä siten sulkeutui. Tällaiset alkuperäiset olot kestivät aina 1860-luvulle asti, jolloin vasta sanomalehden kantajia alettiin käyttää.
Syynä sanomalehdistön vähäpätöiseen asemaan maassamme lienee kolme rinnakkaista ja toisiinsa kuuluvaa olosuhdeseikkaa: ensiksi yleisön valtiollinen välinpitämättömyys sekä siitä, mitä yleensä maailmassa tapahtui, että myöskin ja vielä suuremmassa määrässä omista sisäisistä oloistamme, toiseksi se seikka, ettei sanomalehdissä ollut sellaista lukemista, joka olisi herättänyt mitään suurempaa mielenkiintoa yleisössä, ja kolmanneksi silloin aivan yleensä vallinnut taipumus ja halu lukea kirjoja, joka puolestaan lievensi sanomalehtien tarvetta.
Senaikuisissa sanomalehdissä ei nähty koskaan esim. sitä, jota sanomalehdistä nykyään ei taas milloinkaan saa puuttua, nimittäin »johtavaa kirjoitusta», jossa käsitellään jotain päivän tärkeää kysymystä tahi vireille herännyttä joko koko maata tai sitte kaupunkia koskevaa asiaa. Kaikenlaisista sellaisista seikoista, kuten kieliasiasta, työväenkysymyksestä, naisasiasta, terveydenhoito-, kansakoulu-, raittius-, rautatie- ja kunnalliskysymyksistä sekä hallituksen toimenpiteistä j. n. e., joista nykyään sanomalehdet sisältävät palstamäärin kirjoituksia ja selostuksia, ei siihen aikaan lehdissä jälkeäkään näkynyt. Noina virkavaltaisina aikoina pidettiin liian suulaana ja julkeana ottaa julkisen keskustelun alaiseksi sellaisia asioita, joita ainoastaan vallanpitäjöillä oli oikeus arvostella. Heräämisen, voimakkaasti valveutuneen kansallistunnon aika ei ollut vielä tullut. Tuntui ja näytti kuin sisäisiä olojamme valaiseva kyntteli olisi sammutettu; ei pieninkään valonsäde saanut välkähtää esiin ja valaista niitä.
Silloin oli sopuisan ja hyvänahkaisen sanomalehtikirjailun aika, jolloin ei lehdissä kynäkiistoja eikä otteluja näkynyt, jolloin ei tahdottu turhanpäiten levittää levottomuutta ihmisten mieliin eikä yllyttää veljeä veljeään vastaan. Tahdottiin elää tyynessä rauhassa. »Schlafen Sie wohl!» Nukkukaa hyvin! sanoi kreivi Berg vielä paljon myöhempänä aikana meistä.
Samallainen sisällyksettömyys oli vallalla ulkopolitiikkaankin nähden. Ei ollut silloin vielä sähkösanomalaitosta, eikä edes rautateitäkään. Entäs sitten posti! Se ei ollut tottatosiaankaan suuri, vaan mahtui yhteen matkalaukkuun ja saapui ainoastaan kaksi kertaa viikossa ajaa köryytellen kärryillä Pietarista ja tuoden uutisia ulkomailta. Silloin sai tietää, että Marokon sulttaani oli kuollut kolmisen kuukautta sitten tahi että joku presidentti Guatemalassa oli viime vuonna syössyt presidentin istuimelta toisen, tahi että Kiinan keisari oli mennyt naimisiin ynnä muuta samanlaista ja yhtä mieltäkiinnittävää, joka kaikki oli kuitenkin niin vanhaa, ett'ei sillä ollut edes uutuuden viehätystä. Ei tälläkään alalla milloinkaan minkäänlaista selostusta valtiollisesta asemasta. Mutta sensijaan komeili usein parhaimmalla paikalla sanomalehdessä kuvaus muurahaisten elämästä, teeviljelyksestä Sumatran saarella tahi jaappanilaisista häistä ja muista yhtä mieltäkiinnittävistä kuin yleishyödyllisistäkin aineista.
Kotimaisia virkanimitysuutisia, jotka olivat aina ylen rakkaita puhe- ja kielimisaiheita, ei saatu julaista ennenkuin ne oli ensin julaistu Virallisessa lehdessä, johon niitä taas ei otettu ennenkun asianomainen oli valtakirjansa lunastanut — siis silloinkun jo kaikki asian tiesivät. Yksityisiä henkilöitä koskevista asioista ei koskaan mainittu mitään, sillä sellaisen kertomisen sanomalehdessä katsottiin sotivan kerrassaan kaikkea sopivaisuutta vastaan. Ei kerrottu edes eteväin ja huomattavain miesten kuolemantapauksistakaan, vielä vähemmän julaistiin mitään muistosanoja heistä. Kynäkiistat, riitakirjoitukset olivat milt'ei tuntemattomia. Ilmoituksia oli hyvin vähän, supistuen nekin vain sellaisiin kuin esim. »huone vuokrattavana», »kadonnut», »löydetty» j. n. e. Teaatteri ei julaissut ilmoituksiaan sanomalehdissä, vaan lähetti erityiset ilmoituslehdet suoraan koteihin. Maistraatin ja poliisikamarin käskyt ja päätökset, huutokaupat ja sensemmoiset seikat saatettiin yleisön tietoon siten että kaupunginpalvelija kulki ympäri kaupunkia rumpalin seuraamana ja luki julki tiedonannot katujen kulmissa kansanjoukoille, jotka rumpali tarmokkain päryytyksin kokosi ympärilleen, enimmäkseen uteliasta ja toimetonta roskaväkeä. Myymälät, tehtaat ja käsityöläiset eivät myöskään sanomalehdissä ilmoitelleet, sillä he tiesivät hyvin, että ostajat ilman sitäkin löysivät tien heidän luokseen, eikä silloin vielä tunnettu lausetta: ilmoittamisen kautta käy tie rikkauteen. Rikosasiat, varkaudet ja muut sellaiset seikat jätettiin tahallaan mainitsematta j. n. e.
Mitäpä sitten silloiset sanomalehdet sisälsivät?
Helsingissä ilmestyi siihen aikaan kolme tuollaista lehteä.
»Finlands Allmänna Tidning» (Suomen Virallinen lehti) oli ainoa joka päivä (paitsi sunnuntaina ja juhlapäivinä) ilmestyvä lehti ja sisälsi se silloin niinkuin nytkin vain virallisia ja lainmukaisia tiedonantoja. Hallitus oli sen julkaisija ja sitä lukivat ainoastaan ne, jotka virkansa puolesta tarvitsivat siinä julaistuja uutisia. Palstan täytteenä julaistiin siinä pieniä kirjoitelmia valtiollisista tapahtumista ulkomailla. Lehden suomenkielistä painosta ei ilmestynyt, sillä eihän tällaiset asiat kuuluneet siihen aikaan vähääkään itse kansalle.
»Helsingfors Tidningar»-niminen lehti, joka ilmestyi Z. Topeliuksen julkaisemana kaksi kertaa viikossa, keskiviikkoisin ja lauantaisin, oli kaupungin ja koko maan enimmin ja mieluimmin luettu sanomalehti. Pehmeällä, hienolla kynällään, josta kaikki pitivät, voi hän joskus kosketella arkaluontoisia asioita loukkaamatta ketään ja tuskinpa huomattiinkaan, että hän oli joutunut vaaralliselle alalle. Vaikk'ei lehdellä ollutkaan mitään varsinaista valtiollista karvaa tahi suuntaa oli se kuitenkin rakas ja sen ilmestymistä aina ikävöiden odotettiin. Lehdessä oli usein Topeliuksen omia kauniita runoja julaistuna, jotka sittemmin näkivät päivänvalon hänen runokokoelmissaan »Ljungblommor» (Kanervankukkia) ja »Nya blad» (Uusia lehtiä) y. m. Mutta sitäpaitsi oli lehdessä toisinaan »Kirje Ulla-tädille» tahi »kapteeni Leopoldille», joissa kirjeissään hän mitä kevyimmällä ja sievimmällä tyylillä osasi kertoa kaikenlaista pikkujuttua, kaikista kaupungin vähäpätöisistä tapahtumista. Tuollainen kirje oli kuin jonkunlainen päivän kronikka, pakina kirjemuodossa, hienompityylistä kielimistä, jollaisella aina on vetovoimansa yleisöön nähden. Mutta lopuksi ja tämä olikin paras seikka: lehdessä julaistiin »alakertana» hänen kaunokirjallisia kirjoituksiaan, lopuksi kokonainen sarja »Välskärin kertomuksia», joita jokainen kärsimättömästi odotteli ja jotka kukin, kun kertomuksen jatko seuraavassa numerossa ilmestyi, ensimäiseksi aina luki tai oikeammin lukea ahmasi.
»Morgonbladet» ilmestyi myöskin kaksi kertaa viikossa, maanantaisin ja torstaisin ja oli sen toimittajana vuoteen 1844 asti Fabian Collan ja senjälkeen Fr. Berndtson; sillä oli määrätympi suunta kuin »Helsingfors Tidningar»-lehdellä ja harvalukuisempi joskin n. s. enemmän kirjatiedollinen, opillinen ja akatemiallinen lukijakunta. Paitsi välttämättömimpiä ja vajanaisia tietoja koti- ja ulkomailta, julaistiin lehdessä parhaasta päästä toimittajan omasta, kaunokirjallisesta kynästä pulppuilleita runoelmia, arvosteluja kotimaassa tai Ruotsissa ilmestyneistä kirjauutuuksista, teaatteri- ja taidearvosteluja j. n. e., jolloin hän joskus sangen terävästi ruoski sellaisia, jotka eivät olleet hänen suosioonsa päässeet. Mutta varsinaisen arvon lehdelle tuottivat kuitenkin Runebergin siihen antamat avustukset. Hän antoi näet lehdelle julaistavaksi katkelmia ilmestyvistä teoksistaan. Myöskin muut helskyttivät lehdessä runokanneltaan, kuten esimerkiksi Törnegren, B. O. Lille, J. H. Roos y. m. Mutta varsinkin nuoret runoniekat koettelivat siipiensä lentoa ja kantavuutta tässä lehdessä niin että ei siltä ainakaan runollista avustusta puuttunut. Ja kaiken tämän lisäksi julkaisivat »Morgonbladetissa» vielä Lönnrot, Vallin ja Castrén aina mitä suurimmalla mielenkiinnolla luettavia matkakirjeitään ja muistojaan. Mutta suurelle, uutisia janoovalle yleisölle pysyi lehti suurimmaksi osaksi vieraana.
J. V. Snellman oli alkanut 1845 julaista Kuopiossa, jossa hän silloin oli koulurehtorina, sanomalehteä »Saima». Lehdessään koetti hän herättää ja kohottaa kansan kansallistuntoa ja voittaa syrjäytetylle suomenkielelle tässä maassa sen aseman, jonka hän tälle kielelle katsoi kuuluvan. Erityisellä ja aina uudistuvalla otsakkeella »paukkuja» (»knäppar») varustetuissa kirjoituksissa kosketteli hän ja kovistellen tutkiskeli toisten sanomalehtien sisältöä ja suuntia; välistä »valaistiin» niissä myöskin hallituksen toimenpiteitä. Tämä kaikki herätti häntä vastaan voimakkaan vastustuksen ja hankki hänelle monta vihamiestä, suurimmaksi osaksi juuri vallanpitäjäin joukosta, ja lopputulos kaikesta oli se, että »Saima» vuoden 1846 lopulla äkkiä lakkautettiin.
Mutta Snellmanin eloisa, väsymättä, levähtämättä työtä tekevä sielu ei tullut toimeen tällaisessa toimettomuudessa, johon hänet pakotettiin. Lönnrot haki luvan antaa ulos Kuopiossa »Litteraturbladet»-nimistä lehteä, jota ei voitu kieltää niin suuresti ansiokkaalta mieheltä kuin hän, vaikkakin asianomaiset kyllä älysivät, että puuhan takana oikeastaan olikin Snellman. Lehti ilmestyi vuosina 1847—1849. Alussa oli lehden sisältö kokonaan ja puhtaasti kirjallinen, mutta sittemmin herätti Snellman taas hereille ne suunnat ja pyrkimykset, joita hän »Saimassa» oli esittänyt.
Paitsi tässä kertomiani lehtiä, ilmestyi sanomalehti myöskin Turussa, Viipurissa ja Vaasassa, mutta ne toimivat vain enemmän paikkakunnallisia harrastuksia ja asioita silmälläpitäen.
* * * * *
Posti ulkomailta saapui Helsinkiin, kuten jo aikaisemmin on sanottu, Pietarin kautta vain kaksi kertaa viikossa. Postia kuljetti erityinen virkapukuun puettu postinkuljettaja, mukanaan monta ladattua pistoolia ja postitorvi, jolla hän silloin tällöin puhaltaa töräytteli. Hän ajoi kärryissä kaksi hevosta edessä. Pari postisäkkiä oli kärryn koreihin sälytetty ja sitä paitsi joitakuita irtonaisia postilaukkusia, joita hän matkan varrella vaihteli. Yli pari vuorokautta kului matkaan Pietarista Helsinkiin, josta posti sitten kaksi kertaa viikossa läksi Turkuun sekä sieltä edelleen Ahvenanmaan kautta Ruotsiin. Useimpiin sisämaakaupunkeihin läksi posti vain kerta viikossa.
Virastot, liikemiehet ja ne harvat yksityishenkilöt, joilla oli laajempi kirjevaihto, haettivat postinsa postitoimistosta, sillä kirjeitä ei kannettu kotiin kirjeensaajille. Suuren yleisön täytyi taas itsensä vaivautua postikonttoriin kyselemään mahdollisesti saapuneita kirjeitään. Kun siten saapui postitoimiston ainoan luukun ääreen, sai siinä odottaa usein hyväsestään ennenkuin sisäpuolella istuva virkamies verkalleen nousi ylös, tuli luukulle ja, närkästyneenä siitä, että oli tullut häirityksi, kysyä tiuskasi äreästi mitä tulija tahtoi. Kun kukin oli sitten asiansa sanonut ja kysynyt, oliko kirjettä sille tahi sille, sai kysyjä vastaukseksi: »Katsokaa luettelosta, se on tuolla pöydällä.» Ja niin täytyi kysyjän lukea läpi kolme tahi neljä sivua pitkä saapuneiden, ulosottamattomien kirjeiden luettelo, joka postikonttorissa yleisöä varten päivittäin kirjoitettiin. Jos luettelosta sitten löysi mitä haki, täytyi mennä uudelleen luukun ääreen, vaivaamaan jälleen tuota helposti ärtyisäksi äkämystyvää herraa, ja niin sitä sitten vihdoinkin sai kirjeensä. Näin pieni oli kirjeenvaihto siihen aikaan. Mutta ei sitä valitettu, sillä silloin tyydyttiin tuollaisiin alkuperäisiin oloihin. Kukapa olisikaan voinut silloin aavistaa, että nykyaikoina noin 50 miljoonaa postilähetystä vuosittain kulkisi Suomen postilaitoksen kautta! Varmasti olisi tuollainen luukkuherrasmies kauhistunut vain ajatellessaankin tuollaista mahdollisuutta.
Vapaamerkkejä ei vielä siihen aikaan ollut olemassakaan, ei myöskään kirjekortteja, eikä edes valmiita ja liimareunoilla varustettuja kirjekuoria. Itse täytyi silloin kunkin kirjoituspaperiarkista leikata tarvittava kirjekuori ja lukita se omalla lakkasinetillään — punaisella tavallisesti, mutta mustalla, jos oli suru — ja sitten viedä kirjeensä postitoimistoon punnittavaksi ja maksaakseen siitä postimaksun, sillä minkäänlaisia kirjelaatikoita, johon kirjeensä olisi pistänyt, ei ollut. Sangen kallis postimaksu sekä ulkomaille että kotimaisiin paikkoihin vaihteli suuresti ja maksettiin sitä jonkunlaisen ilmavyöhyketaksan mukaan. Kun kirjeestä esim. Porvooseen tuli maksaa 3-1/2 kopeekkaa, oli postimaksu sitävastoin Turkuun 8-1/4, Ouluun 22-3/4, Tukholmaan 18 ja Lontooseen 33-1/2 kopeekkaa j. n. e. Kun sitten vihoviimein oli saanut kirjeensä postitoimistoon annetuksi, siellä punnituksi ja kuullut postimaksun määrän, vastasi tuo korkea herra postiluukusta: »Sopivat rahat — minun ei tarvitse vaihtaa täällä rahoja», jonka jälkeen sai puikkia jälleen jonnekin vaihtamaan rahapenniään.
Kuten lukija huomaa ei siihen aikaan ollut halpaa eikä tottatosiaan mukavaakaan olla kirjeenvaihdossa.
Kerrottiinpa sitäpaitsi siihen aikaan miehestä mieheen ihmeellisiä juttuja postilaitoksen salaisuuksista, jotka kertomukset hyvin kuvasivat kuinka vähän yleisö luotti esim. kirjesalaisuuden säilyttämiseen. Mitä siitä on uskomista, on kuitenkin nykyjään vaikea tietää.
Valtioneuvos Wulffert oli siihen aikaan maamme postipäällikkö ja
Tamlander kaupunkimme postinhoitaja.
Kulujen ja kaikenlaisten monien mutkien välttämiseksi oli siihen aikaan sangen yleisesti tapana säästää kirjeet lähettämättä, kunnes sattui sopiva tilaisuus lähettää niitä jonkun tutun matkustajan mukana perille määräpaikkaansa. Jos ei tuollaista tilaisuutta sattunut tahi jos oli lähetettävä joku kirje, josta olisi mennyt kallis postimaksu taikkapa joulun aikaan lahjapaketteja, haettiin postinkuljettajat käsiin ja annettiin heille vietäväksi kirje tai paketti perille — siten hankkivat postinkuljettajat itselleen pieniä satunnaisia »tienestejä» korkean kruunun kustannuksella. He ajattelivat kai että »pikkupurot muodostavat suuren joen» ja lienevätkin värväilleet tuollaisella kauppaliikkeellä itselleen melkoiset tulot. Jos sitten sattui käymään niin hullusti, että heidän vehkeensä keksittiin, kutsuttiin heidät postipäällikkö Wulffertin puheille, joka nuhteli heitä ankarasti ja rankaisi heitä — ei kuitenkaan erittäin kovasti, sillä hän oli luonnonlaadultaan ylen lempeä, mutta omituisella tavallaan. Heidän täytyi näet seuraavana sunnuntaina saapua aamupäivällä postipäällikön luo ja rangaistukseksi kehvellyksestään lukea hänelle ääneensä saarna. Tämän johdosta sai hän kantaa yleisesti tunnettua liikanimeä »Posti-Jeesus». Kummanko synninkatumus, saarnan lukijanko, jonka lukeminen ei liene liijan sujuvasti luistanut, vaiko kärsivällisen kuulijan lienee ollut raskaampi, se on sangen vaikea ratkaista.
Kesäisin oli postinkulku laivaliikkeen vuoksi helpompaa. Sitä tietä saatiin näet kirjeet ja sanomalehdet nopeammin ja paremmin. Sanomalehtien tuli kuitenkin kestää painoasiamiestarkastuksen kiirastuli vuodesta 1829 alkaen. Painoasiamiehet olivat kuitenkin silloin siksi kohteliaita, ett'eivät he kokonaan pidättäneet sanomalehtiä niinkuin nykyisin, vaan ainoastaan mustasivat niissä ne kohdat, jotka he vaarallisina pitivät, niin että sanomalehden sisuspuoli näytti usein kerrassaan mustalta ja kamalan näköiseltä, jotakuinkin sellaiselta kuin nykyiset Afrikan pakanalähetyskartat, ja uteliaana ihmetteli yleisö näitä mustetäpliä tarkastellen että mitähän valtiovaarallista niiden kohdalla olikaan mahtanut olla.
Mutta pohjolan kesä on lyhyt ja kun alkoivat pimeät ajat ja samalla syysmyrskyt myllertää rannikoillamme, eivät laivat enään uskaltaneet lähteä onneaan koettelemaan meidän vaarallisilla luotoja kalliokarivesillämme, vaan asettuivat talviteloilleen useimmittain jo lokakuun alussa. Silloin täytti ikäänkuin jonkunlainen ahdistus jokaisen mielen, tunnettiin se eristetty asema, jossa oltiin; silta länsimaahan oli katkaistu, sivistykseen ja vapaampiin tuulahduksiin päin olevat ikkunat olivat suljetut ja niin ne tulisivat pysymäänkin seitsemän pitkää kuukautta. Tiedettiin, että oltiin kerrassaan erillään muusta maailmasta, sillä Pietarin kautta matkalle ei äkkitopakassa eikä hevillä lähdetty, varsinkin kun ei ollut edes rautateitä, ja aniharva, tuskin kukaan käyttikään hyväkseen tätä mahdollisuutta. Oli tosin toinenkin tie avoinna lähteä matkalle, nimittäin Ahvenanmaan kautta Grisslehamniin pienessä avonaisessa postivenheessä, mutta tämä matka oli niin pitkällinen, vaivaloinen ja vaarallinen, että sitä vain suurimmassa hätätilassa käytettiin.
XXI.
MAALLA.
Kesäisin asuivat vanhempani aina maatilallaan, Björkbodassa, jonne he isäni otettua vuonna 1844 eron senaatista sittemmin kokonaan muuttivat. Senpävuoksi perehdyin minä jo nuoruuteni aikaisimpina vuosina maalaiselämään, viihdyin siellä hyvin ja opin sitä ja siellä tarjona olevia huvituksia rakastamaan. Tyyni ja riippumaton maalaiselämä, etenkin suuremmalla maatilalla, kuvastuu aina mielessäni onnellisen elämän ihanteena. Ehkäpä juuri senvuoksi, että sitä hyvää minulle on niin vähän suotu.
Björkboda oli vanha perintötila. Alkujaan rautatehtaaksi oli sen vuonna 1734 rakentanut tukholmalainen tukkukauppias Mikael Hising, jonka poika aateloitiin nimellä Hisinger. Häneltä jäi tila hänen tyttärensä Barbro Marian huostaan, joka oli avioliitossa erään toisen Tukholmalaisen tukkukauppiaan Volter Petersénin kanssa (aatelissuvut af Petersens Ruotsissa ja af Petersén Suomessa), jonka suvun huostassa tila sitten polvesta polveen oli kokonaisen satavuotiskauden, kunnes se äitini, suvun viimeisen jäsenen kautta joutui meidän perheemme haltuun. Se oli niinollen ijäkäs perhekartano, joka siihen liittyneiden muistojen johdosta oli meille kaikille rakas.
Björkboda sijaitsi Kemiön saarella maamme lounaisosassa ja oli yksi huomattavimpia hovikartanoita koko maassa, käsittäen — sittenkun Perniön pitäjässä oleva Mälkilä perinnön kautta ja Sauvossa sijaitseva Sandön kartanokin oston kautta oli siihen yhdistetty — yli kahdeksankymmentä eri tilaa, säteritiloja, ratsutiloja ja sekä veronvapaa-että perinnönluontoisia tiloja, pinta-alaltaan kaikki yhteensä noin 30,000 tynnyrinalaa, enimmäkseen pitkin merenrannikkoa ulottuvaa maata. Alueella kasvoi oivallista metsää ja oli sille rakennettu kolme rautatehdastakin, Taalintehdas (vanhempina aikoina kirjoitettiin nimi aina Dahlsbruk), sulatusuuni, paras tehtaista, ja Björkboda sekä Sunnanå, molemmat kankirautatehtaita. Tila oli näin ollen mahtava maakartano, ryhmä erilaisia tiloja, joita päätilan mukaan kutsuttiin yhteisellä nimellä Björkbodaksi, kunnes se perinnönjaon kautta hajosi eri osiin ja tehtaat sitten aikoja myöten, pysyäkseen teollisuuden kehityksen tasalla, laitettiin uuteen uskoon, suurennettiin ja — hävitettiin.
Siihen aikaan, josta tässä on puhe, olivat tilat vielä jakamattomia ja yksissä käsissä ja viljeltiin niitä vanhan patriarkaalisen tavan mukaan, jonka nyt suuremman kokemuksen perusteella luulenkin olleen sopivimman meidän oloissamme.
Tilojen omistaja ei itse puuttunut maanviljelykseen, vaan antoi sen kokonaan vuokramiesten ja tilojen viljelijäin huostaan, jotka valtiolle menevien ulostekojensa ohella maksoivat tilanomistajalle veroa ja osinkoa talojen eri tuotteista, alkaen jyvistä ja heinistä, voihin, erilaisiin teurastuselukoihin, kananmuniin, kanoihin, pellavaan ja muuhun sellaiseen asti, sekä tekivät kaiken sen lisäksi vielä määrätyn summan päivätöitä. Ja tällaiset vuokramiehet tulivat hyvin toimeen, siitä on todistuksena sekin, että heidän talonsa siellä niinkuin yleensä monien muidenkin herraskartanoiden tiluksilla useimmittain siirtyivät isältä pojalle yhtenäisessä jaksossa ja ilman korotettuja vuokramaksuja.
Rautatehtaat taas ja metsät tuottivat tuloja tilan omistajalle. Omilla jaaloilla, joita omat alustalaiset kuljettivat, tuotiin omasta vuorikaivoksesta Ruotsista rautamalmi Taalintehtaalle, jossa se omasta metsästä poltettujen sysien avulla sulatettiin harkkoraudaksi. Talonpojat kuljettivat harkkoraudan sieltä Björkbodan ja Sunnanån tehtaille, missä siitä taottiin kankirautaa omilla laivoilla sitten venäläisiin satamiin vietäväksi. Koko taloudenhoito perustui siihen, että koetettiin välttää niin paljon kuin suinkin puhtaasti rahallisia menoja ja sen sijaan saada raudan ylipäis-myyntiarvo niin paljon kuin mahdollista puhtaaksi voitoksi.
Tämän järjestelmän mukaisesti nauttivat tehtaan kaikki palvelijat, johtajasta, katsastusmiehistä, kirjanpitäjistä ja muista sellaisista virkailijoista sysirenkeihin asti palkkansa enimmäkseen niin sanottuna muonapalkkana — saaden mitä moninaisimpia eri tuotelajeja »luonnossa», joita maatiloilta veroina virtasi ja joita ei säästetty, sillä tuollaisten maalaistuotteiden myömisestä ei ollut kysymystäkään. Rahapalkat olivat sitävastoin mitä vähäpätöisimmät, ylen pienet. Mutta tehtaan väellä oli myöskin monta muuta etua nautittavanaan ja hyväkseen käytettävänä; heillä oli lehmiä, syöttölaitumet ja sitäpaitsi hallussaan suurempi tai pienempi maatilkku kullakin, joka täytti heidän tarpeensa ja kiinnitti heidät paikoilleen.
Kaikki viihtyivät hyvin ja olivat tyytyväisiä, sillä harvoin tosiaankin kuuli tyytymättömyyttä tahi valituksia, harvoin niinikään sattui poislähtöjä ja muuttoja paikasta, vielä vähemmin siihen aikaan mistään lakoista tiedettiin. Jos väki käyttäytyi röyhkeästi ja suulaasti tahi ei täyttänyt velvollisuuksiaan, oli sitä varten olemassa helppo parannuskeino ja silloin aina ruotsalaissyntyiset katsastusmiehet, pehtorit, tekivät asiasta pikaisen lopun. »Pamppu» riippui näet naulassa konttoorin ovenpielessä, se oli siitä pian kädessä ja niin ratkaistiin asia muutamilla voimakkailla sivalluksilla rikkojan selkään, joka ylen nöyrästi »otti selkäsaunan vastaan kuin annetun lahjan», eikä napissut ansaitsemaansa kuritusta vastaan.
Todistuksena siitä kuinka pysyvää työväestö siihen aikaan oli, voidaan m. m. mainita, että useimmilla sepillä oli vielä alkuperäiset ranskalaiset nimet, kuten Gaufin ja Druge, joiden esi-isät, sulatussepät, olivat paikkoihinsa tulleet jo aivan tehtaan perustamisaikoina ja sitten yli satavuotiskauden pysyneet samassa ammatissaan.
Raudanvalmistusmäärä ei ollut suuri, mutta kun siitä täytyi ottaa pois vain pienet rahapalkat ja muut sangen vähäpätöiset menot, voitiin sitä pitää suoranaisena puhtaana säästönä, joka saatiin sitten pääkaupunkilaiselämässä ja perheen toimeentuloksi menettää erityisesti laaditun menoarvion mukaan. Jos sitten jotain jäi tähteeksi, talletettiin osa siitä, sillä jonkunlainen vararahasto täytyi löytyä mahdollisten tulipalojen, onnettomuuksien, vahinkojen y. m. varalta. Lopun sai perhe pitää hyvänään tai käytettiin se uutisrakennuksiin, tilojen ostoon j. n. e. Ennen muuta tuli tilan olla vapaan kaikista velkarasituksista, se lankesi aivan luonnostaan — ajan henki oli näet sellainen, että kukin tahtoi asua oman velattoman katon alla, olkoonpa se sitten kuinka matala tahansa. Hypoteekkiyhdistykset ja muut luottolaitokset olivat vielä siihen aikaan tuntemattomia.
Nämä ajat olivatkin korkeiden suojelustullien ja muuten hyvien kauppasuhteiden alaisena toimivan suomalaisen rautateollisuuden kukoistusaikoja, jolloin sen harjoittajia pidettiin maan mahtavina ja rikkaimpina miehinä. — Entäs nyt! — Kuinka suuri muutos onkaan näissä suhteissa tapahtunut? Monet heistä ovat sittemmin joutuneet perikatoon, usea silloisista kukoistavista tehdaslaitoksista on purettu tai liikkeensä lopettanut, toiset taas muodostetut osakeyhtiöiksi, jotka nyt epävakaisissa oloissa kituen taistelevat olemassaolonsa puolesta.
Solakan honkametsän reunustaman pienen sisäjärven lahden poukamassa sijaitsi Björkbodan päärakennus. Se oli suuri, vuosisatoja vanha kaksikerroksinen puutalo taitekattoineen, joka sulki syliinsä vielä erityisen ullakkohuoneuston vieraita varten. Huoneet alakerroksessa olivat sangen mataloita, vaan sen vuoksi juuri erittäin kodikkaita. Yläkerta oli taas loistohuoneusto korkeine, suurine huoneineen. Ainoastaan kukkaispenger eroitti tämän päärakennuksen järven rannasta ja sen kahden puolen kohosivat sivustarakennukset, nekin taitekattoiset ullakkokerroksineen. Toisessa oli taloudenhoitohuoneet, toinen oli taas niin sanottu kavaljeerihuoneusto. Sivustarakennusten välistä pistihe laituri ulos järvelle.
Rakennusten ympärillä levisi avara pihamaa ja puutarha, joka oli 1700-sataluvun ma'un mukaan järjestetty kohoaviksi, toinen toistaan ylempänä oleviksi penkereiksi, joista alemmalta aina ylemmälle johti kiviportaat ja joita korkeakasvuiset, satavuotiset jalavakujanteet ja tasaisiksi leikatut sireenipensaikot reunustivat. Suorat, toisiaan suorakulmaisesti leikkaavat leveät käytävät jakoivat penkereet palasiin. Puutarhan toisessa päässä oli moniosastoinen ansari, yksi suurimmista koko maassa, sekä kasvihuone. Välittömästi pihamaahan ulottui puisto, joka olikin sangen laaja ja vaihtelevaluontoinen. Siellä kohosi jylhän totista hongikkoa, tapasipa taas avonaisempia pälvipaikkoja lehtimetsineen; siellä oli pieni vesiputous, pikku saaria siltoineen, huvihuoneita ja katoksia, lehtimajoja, luolia j. n. e. senaikuisen tavan mukaan.
Seuraavan kymmenvuotiskauden aikana laitettiin kuitenkin kaikki uuteen uskoon, sillä entisiä laitoksia pidettiin liian vanhanaikaisina. Molemmat rannalle ulottuvat sivustarakennukset revittiin alas ja niiden sijaan rakennettiin uudet rakennukset päärakennuksen yhteyteen; penkereet hävitettiin ja tasotettiin; puutarha ja pihamaa järjestettiin nurmikenturoiksi, joilla puuryhmiä ja eri sikermiä siellä täällä kasvoi; puistokin laitettiin uudenkuosiseksi, j. n. e.
Tehdaskin oli sangen hyvin rakennettu kaikkine vankkoine, muhkeine rakennuksineen: suurin osa talousrakennuksista samoin kuin työväen asunnotkin oli rakennettu kivestä ja katettu peltilevyillä.
Mainitsin äsken kavaljeerihuoneuston. Sellainen oli siihen aikaan luullakseni jokaisessa suuremmassa maakartanossa, joskaan se ei tavallisesti ollut niin suuri kuin Selma Lagerlöfin »Gösta Berlingin sadussa» kuvaama kavaljeerihuoneusto. Ja tuollaisen huoneuston olemassaoloon antoikin aiheen pätevät syyt. Harvoille oli näet suotu onni omistaa oma maatalo, eikä siihen aikaan ollut kaupunkien ympäristöllä lukuisia huviloita niinkuin nykyjään. Ja kun siihen aikaan kulkuneuvot yleensä olivat kalliit ja vaivaloiset, ei käynyt helposti päinsä viettää vapaita kesäkuukausiaan ulkomaisissakaan kylpypaikoissa; tuollainen matka oli näet ennenaikaan kerrassaan erityinen merkkitapaus ihmiselämässä ja sellaisen tekoon ryhtyivät vain aniharvat ehkäpä yhden kerran ijässään, uudistamatta sitä senkoomin koskaan. Senvuoksi ottivatkin useat siihen aikaan kiitollisin mielin vastaan parempiosaisten ystäväinsä tarjouksen, kun tällaiset ystävät heille tarjosivat tilaisuuden viettämään osan kesää luonaan maalla. Ja silloin majoitettiin aina nuoret herrat kavaljeerihuoneustoon.
Björkbodan kavaljeerihuoneusto olikin kesäaikaan miltei aina asukkaita täynnä ja majaili siellä melkein poikkeuksetta vakinaiset, säännöllisesti vuosittain uudelleen saapuvat päävieraat. Sillä isäni oli kerta kaikkiaan pyytänyt useita sukulaisiaan, etupäässä ruotsalaisia, ja myöskin joitakuita ystäviään käymään aina kesillä Björkbodassa hänen luonaan ja oli sitten kerrassaan pahalla tuulella joll'eivät pyydetyt käyttäneet tarjottua vieraanvaraisuutta hyväkseen. Niinpä kokoontuikin Björkbodaan lyhyiden, pian häipyvien kesäkuukausien aikana aina paljon väkeä, isäni yhdenikäisiä ja läheisiä ystäviä ja myöskin paljon nuorta polvea. Vaikkapa silloisen ajan tavan mukaan kävikin hyvin päinsä sijoittaa jopa kolmekin henkeä samaan huoneeseen, karttui joukkoa kuitenkin siksi paljon, että kavaljeerihuoneusto monine huoneineen hät'hätää riitti tarpeeseen.
Paitsi pitempiaikaisia vieraita saapui tervehtijöitä Turusta tahi läheisiltä maaseuduilta sangen usein, tosin vain muutamiksi päiviksi. He tulivat tavallisesti omilla hevosiltaan ja oli heillä usein mukanaan vielä palvelija ja kamarineitsyt, seikka, joka joskus saattoi äitini mitä arveluttavimpaan asemaan, sillä ei ollut aina ensinkään helppoa mukavasti sijoitella moisia vaatelijaita ja isoisia palvelijoita.
Luulisipa helposti, että tuollainen suuri ja vieraita täynnä tulvehtiva talous olisi joll'ei nyt aivan perikatoon johtava niin ainakin sangen kallis ja kuluttava. Niin ei asianlaita kuitenkaan ollut, sillä koko taloudenhoito oli senmukaan laskettu ja järjestetty. Navetasta, jossa elätettiin 30 lehmää, saatiin yllinkyllin maitoa, voita ja juottovasikoita; suuri puutarha tuotti kaikenlaisia ruokatarpeita enemmän kuin saatiin menemäänkään; laajoilta kalavesiltä saaristossa kannettiin kaloja kaikenlajisia aivan ylenmääräisesti ja metsänvartijat hankkivat metsänriistaa kaikkina aikoina ympäri vuoden kuinka paljon tahansa, sillä minkäänlaista laillista rauhoitusaikaa ei vielä silloin ollut säädetty. Kaiken tämän lisäksi saatiin vielä veroerät monista päätilaan kuuluvista alustalaistaloista. Niinpä ostettavana olikin vain maustetavarat ja viinit. Äitini oli näet usein mitä pahimmassa pulassa kun ei oikein tiennyt miten käyttäisi kaikki »hyvyydet», mitä hänen talousaittaansa eri tahoilta virtaili. Ei näet tultu ajatelleeksikaan lähettää joku osa kaikesta tästä yltäkylläisyydestä yhdeksän penikulman päässä sijaitsevaan kaupunkiin myytäväksi, eikä tällainen tapa kuulunut taloussuunnitelmaankaan. »Ei sitä senvertaista rikenettä kannata lähettää», oli tapana siihen aikaan sanoa. Rautaa vain myötiin, kaikki muu oli yksinomaan omaa taloa, keittiötä ja vallasväkeä varten.
Olen nykypäivinä ollut maatiloilla, joissa tuskin hituistakaan parsaa tai edes muutamia hyötymansikoita hennotaan suoda talonväen tarpeiksi, sillä sellaiset tuotteet »pitää lähettää kaupunkiin», ja joissa jokainen maitopisarakin merkitään kirjoihin ja lasketaan arvonsa mukaan. Mutta sensijaan kuljettaa päivittäin kaupungissa ajava »maitokuski» sieltä mukanaan kaikenlaisia, puhtaalla rahalla ostettuja tarpeita, kuten leipää, lihaa ja muuta sellaista, jota erittäin hyvin pitäisi voida omissa kotioloissakin hankkia talon tarpeiksi, ja jos kysyy miksi noin tehdään, vastataan »ettei sen vertaisen tähden kotona kannata». Siinä entisen ja nykyisen taloudenhoidon eroitus — niin ovat ajat, elintavat ja käsityskanta muuttuneet.
Suurta hupia maalaisoloissa tuotti posti, jota aina mielenkiinnolla odotettiin. Se saapui silloin vain kaksi kertaa viikossa. Lähin postikonttori oli Karjalla, kahdeksan penikulman päässä Björkbodasta; sieltä kuljetettiin erityinen irtonaislaukku Perniön majataloon, josta neljän penikulman taipaleen takaa tehtaan postinkuljettaja toi sen sitten meille. Tavallisesti alettiin postia odottaa jo kello 6 aikaan iltapäivällä ja tultiin kärsimättömiksi jollei se silloin tullut. Ja kun aisakello vihoviimein kuului vasaramäeltä, silloin kaikki remahtivat iloiseen huutoon: »posti tulee!» ja innokkaasti avattiin sitten postilaukku. Harvoin sieltä löytyi kirjeitä meille nuorisolle — sellainenkin sattuma kuvaamattomaksi riemuksi kuitenkin joskus sattui — mutta sitä useampia oli kirjeitä isälleni ja useita sanomalehtiä, myöskin ruotsalaisia ja muita ulkomaalaisia. Niihin käytiin innokkaasti käsiksi, vaikkakin ne kaikki itseasiassa siihen aikaan olivat sangen sisällyksettömiä. Kuitenkin löytyi niistä aina jotain mielenkiintoa herättävää uutta, ja joll'ei muuta niin ainakin »Helsingfors Tidningar»-lehdessä Välskärin kertomusten jatko, joka siihen aikaan oli omiaan pitämään jokaista lukijaa laukeamattomassa jännityksessä.
Joskus sattui posti viipymään tavallista kauemmin ja silloin kohosi kärsimättömyys odottajissa siksi korkealle, että lähdettiin postia vastaan. Kärsivällisesti istuttiin sitten jollekin ojan penkereelle odottelemaan, ja kun se vihdoinkin tuli, avattiin laukku mukaan otetulla avaimella kiihkeästi ja silmäiltiin takasintullessa päällisinpuolin sanomalehden pääsisältö.
Isälläni oli laaja kirjevaihto, johon häneltä kului hyväsestään aikaa. Sillä paitsi tavallisia asioimiskirjeitä oli eteviä henkilöitä Helsingissä, Pietarissa ja Ruotsissa hänen »kirjeenvaihtajinaan». Kun sanomalehdet eivät siihen aikaan julaisseet, eivätkä saaneetkaan julaista minkäänlaisia selostuksia tahi lausuntoja poliittisista ja yhteiskunnallisista asioista, niin oli sensijaan vanhemmilla herroilla tapana, huvitettuja ja alkuunpanevassa asemassakin kun olivat, mitä tulee sisä- ja ulkopolitiikkaan, vaihtaa keskenään mielipiteitä päivän tärkeimmissä kysymyksissä, jonka kautta isänikin, vaikka maalla asuva olikin, pysyi suuren maailman tapausten tasalla.
Kertomani posti oli siihen aikaan ainoa Kemiössä. Jos joillakin pitäjäläisillä oli kirjeitä toimitettavana, täytyi heidän lähettää erityinen lähetti tuomaan ne ensin Björkbodaan ja pyytämään, että ne saisi kulkea tehtaan irtonaislaukussa eteenpäin. Ja nyt on samassa pitäjässä kokonaista kolme postitoimistoa ja neljä pysäkkiä, joissa kaikissa posti käy säännöllisesti joka päivä.
Björkbodassa oli elämä kesän pitkän vaihteleva ja hilpeä, kiitos vierasjoukolle ja nuorisoparvelle. Siellä oli vallalla sama iloinen, huoleton henki kuin kaupungissakin, mutta täällä kesän vihreässä ihanuudessa ja vapaan luonnon helmassa se voi yhä enemmän kehittyä ja ilmetä. Huveja ja huvituksia mitä erilaisimpia vaihteli alituisesti. Muistan vielä lapsuusvuosiltani kuinka miltei joka päivä toimeenpantiin huvituksia ja kaikenlaisia tilaisuuksia. Milloin tehtiin huviretkeily johonkin saareen saaristossa, milloin taas mentiin joukolla äyriäisiä pyydystämään; milloin purjehdittiin merelle jollakin tehtaan jaalalla, milloin taas esitettiin joku näytelmä tahi toimeenpantiin pukuesityksiä ja kuvaelmia puistossa. Erittäinkin jos vanha mummo vain sattui oleskelemaan silloin siellä, sillä hänen kekseliäisyytensä kaikessa tällaisessa oli loppumaton.
Joskus lähdettiin vierailulle jonkun naapurin luo, sillä sellaisia paikkoja, joskin kolmen penikulman päässä, oli kuitenkin vielä silloin oman pitäjän rajojen sisässä. Hevosista ja ajopeleistä ei siihen aikaan erittäin suurta lukua pidetty; otettiin mitä oli, ja mitä käytettävänä taas oli, sen täytyi kelvata. Niinpä vanhat vesikauhan muotoiset, keltaisiksi maalatut vaunutkin, joissa oli C kirjaimen muotoiset alusjoustimet, täytyi joskus tiukan tarpeen hetkellä vetää esille käytettäviksi.
Lähin naapurimme oli Runebergin runossaan laulama eversti von Konow, joka asui luonnonihanassa Västanvikissa. »Hänen korpraalistaan» ei merkkiäkään näkynyt, ehkäpä häntä ei koskaan ole ollutkaan, ei ainakaan tiedetty häntä tiedustella, mutta tuo pitkä, laiha ja alinomaa kiroileva ukko Konow, jonka ylähuulta koristi paksu kerros kotona viljeltyä ja kotona valmistettua nuuskaa, hänet näen vieläkin ilmielävänä edessäni. Hänen kiroilemisestaan ja alituisesti uudistuvista »perhanan perhanoistaan» ei niin paljon välitetty kuin hänen jutuistaan, joita hän kertoi täysissä tosissaan ja vaatien että ne täytyi jokaisen uskoa, lopettaen tavallisesti kaskunsa: »piru minut periköön jos tässä seison ja valehtelen.» Hänen juttunsa olivat jonkun verran samaa lajia kuin »Kulkurinissen» »Vermlantilaisissa» ja häneen verrattuna olisi itse autuas Münchausen seisonut kuin niistetty koulupoika. Kun oli käyty vierailulla Västanvikissa oli monta päivää senjälkeen hauskaa, sillä Konowin jutuista riitti kylliksi puheenaihetta. Muuten oli hän kaikissa suhteissa täydellinen originaali, eristapainen äijä.
Niillä seuduilla oli monta muutakin, suurempaa ja pienempää herraskartanoa, joissa kaikissa siihen aikaan asui todelliseen säätyläisluokkaan kuuluvia perheitä, ja myöskin niihin kokoontui kesäisin vieraita ja nuorta väkeä. Kesän kuluessa olikin tapana käydä vierailulla ainakin yhden kerran jokaisessa naapurissa ja tultiin silloin vieraisille tavallisesti iltapäivällä ja lähdettiin kotimatkalle iltasella illallisaterian jälkeen.
Nykyjään puhutaan niin usein entisaikaisesta yksinkertaisuudesta ja kohtuullisuudesta tuollaisissa kodeissa maalla. Kummallinen puhetapa! Kaikki tuollaiset kodit olivat näet niin pitkälle kuin suinkin muistan sisustetut ajan kuosin ja vaatimusten mukaisesti, usein sangen kalliistikin, enimmäkseen vankoilla mahonkihuonekaluilla, ja jollei sellaisia ollut, niin vallitsi kodeissa kuitenkin siisteyden ja kodikkuuden sievyys ja hienous, jota tottatosiaan ei nykyjään kaikkialla tapaa. Vierailulle tultua kestittiin tulijoita aina ensin kahvilla tuoreine pikkuleipineen; sitten tarjottiin teevettä ja ennenkuin pois lähdettiin syötiin illallinen, joka oli omiaan todistamaan emännän suurta nerokkuutta ja toimeliaisuutta kuin myöskin ruokasäiliöiden erinomaista »sisällysrikkautta», seikka, joka ei olekaan mikään helppo juttu pienellä maatilalla kaukaisella maaseudulla.
Kuinka suuri säätyläisluokka siihen aikaan pitäjässä oli, olin tilaisuudessa kerran näkemään, kun eräänä sunnuntai-iltapäivänä menimme Kemiön pappilaan tavanmukaiselle vierailullemme. Sinne kokoontui mainittuna iltana noin sata henkeä, sattumaltako aivan vaiko sitten jostakin erityisestä syystä, sitä en enää muista. Leppeäluonteinen, aina iloinen rovasti Hirn otti silloin esille viulunsa, jota hän käsittelikin sangen taitavasti, viritti vireän tanssisäveleen ja niin kului ilta iloisesti ja rattoisasti.
Myöskin talvisaikaan, varsinkin uutenavuonna, jos vain keli ja ilma oli suotuisa, oli tapana käydä vierailulla naapureissa, ja silloin jäätiinkin tavallisesti yöksi taloon. Samalla saapui muitakin vieraita, seura kasvoi ja niin pujahdettiin sitten seuraavana päivänä vielä johonkin toiseen paikkaan kun kuitenkin ensin oli annettu sinne tulosta edeltäpäin tieto. Tällaiset vierailumatkat olivat hauskoja retkiä, kun pitkässä jonossa, kulkusten somasti kilkattaessa, nauraen ja leikkiä laskien kiidettiin hevosilla huurteisten, kimaltelevain metsien halki, yli lumipeitteisten, häikäisevän valkoisten lakeuksien lumen jalaksien alla naristessa. Hauskaa retkeilyä ympäri pitäjän kesti usein monta päivää ja oli matka aina mitä hauskin ja hilpein.
Björkbodaan saapuivat pitäjäläiset tavallisesti Aukustinpäivänä, tammikuun 7:nä, isäni nimipäivänä, tehden silloin uudenvuoden- ja onnitteluvierailunsa. Tämä oli juurtunut tavaksi jo vanhastaan ja oli äitini aina silloin valmis ottamaan vierailut vastaan. Mutta sattuipa kerran, että tämän määrätyn päivän aamulla puhkesi niin hirvittävä pyryilma, että harvoin sellaista nähdään. Tuiskulumi kasaantui miehenkorkuisiksi kinoksiksi ja tukkesi aidat ja veräjät niin että vain hieman aidanseipäiden neniä pilkisti kinoksista esiin. Oli luonnollista ja päivänselvää, ettei kukaan »tällaisessa jumalan-ilmassa» voinut lähteä ulos, eikä meilläkään näinollen odotettu sinä päivänä vieraita. Ilta kului senvuoksi hiljalleen kaikessa rauhassa ja kello läheni jo yhdeksää kun yht'äkkiä, aivan odottamatta kuultiin kulkusten heläjävän portaiden edessä, ja pari todellista lumiukkoa kompuroi eteiseen. Tuskin olivat he ennättäneet pudistella lumipaljouden pois turkeistaan kun jälleen kulkusten kilinä kuului ja yhä uusia vieraita tulvaili sisään, ja niin yhä jatkuvasti kunnes tuossa kello 10 aikaan kaikki tavanmukaiset vieraat jo olivat koolla. Nuo ihmisparat olivat jo hyvissä ajoin päivällä lähteneet kodeistaan taipaleelle, mutta vain askel askeleelta olivat he voineet raivata itselleen ajotietä, kaatuen vähäväliä ja kokien monenlaisia pieniä seikkailuja, jopa joutuen toisinaan kerrassaan epätoivoisiksi perille pääsemisestään.
Kun he sitten vihoviimein vilustuneina, nälkäisinä ja läpiväsyneinä koko päivän kestäneiden vaivojen ja vastuksien jälkeen pääsivät määräpaikkaansa, tuntui heistä lämmin sitäkin herttaisemmalta ja teevesi, punssi sekä illallisruoka maistui kerrassaan oivalliselta. Mieliala muodostuikin pian hilpeäksi ja iloiseksi. »Pikenttipalvelija» Björkqvist'in joka sangen auttavasti osasi puhallella klarinettia, täytyi ottaa pelinsä käsille ja luirahuttaa valssi, jota sitten tanssittiin riemuin ja mielihyvin ja joka oli omiaan pehmittämään jäykistyneet jäsenet entiselleen. Valmistelematta toimeenpantu tanssi kesti myöhään yöhön. Mutta äitirukka, joka ei ollut ensinkään valmistautunut vastaanottamaan näin suurta yövierasjoukkoa, joutui pahempaan kuin pulaan mihin hän sijoittelisi kaikki odottamatta tulleet vieraat. Vaan hän keksi kuitenkin keinot ja viimein sai kukin oman vuoteen käytettäväkseen, — vaikea pula sai korvata ja pyytää anteeksi puutteellisuudet. Lumipyry ja tuisku kesti koko yön niin että vieraat vasta kahden päivän perästä, sittenkun tiet ja veräjät oli saatu edes jonkunverran lapioiduiksi ja avatuiksi, voivat lähteä paluumatkalle. Tällaiset pienet seikkailut kirkastavat ja ikäänkuin kuvittavat maalaiselämää.
Useimmat pienistä herrastaloista, joissa ennenvanhaan vaatimattomat, mutta kuitenkin hyvät perheet hauskasti elostivat, ovat sittemmin tulleet myödyiksi ja joutuneet talonpoikaiskäsiin ja niiden entiset asukkaat ovat hajaantuneet eri haaroille. Suuremmista kartanoista taas on moni joutunut kuitenkin nurjemman kohtalon alaiseksi. Pirstottuina ja lohkottuina eri maa-alueiksi ja säälimättömien metsänhaaskaajain hävittäminä, jotka eivät huomispäivää ajattele, ovat ne vihdoin joutuneet joidenkuiden enemmän tai vähemmän keinottelevain osakeyhtiöiden haltuun, joiden tilapäisillä isännöitsijöillä ei voi olla samaa harrastusta, kunnioittavaa lempeyttä ja huolenpitoa niitä kohtaan kuin niillä, jotka polvesta polveen ovat asuneet, viljelleet ja rakastaneet isiltä perittyä turvetta. Mutta niin paljon ovat ajat muuttuneet, että maatilat nyt vaihtelevat omistajaa kuin jos olisivat vain seteleitä taskukirjassa. Maata omistava säätyläisluokka maassamme häviää häviämistään yhä enemmän.
Emännän huolet ja velvollisuudet suuremmalla maatilalla siihen aikaan olivat sangen raskaat, moninaiset ja laajat. Sillä ei siinä kyllin, että hänen aikaansa suuressa määrässä kului talon »kunnian ylläpidossa» ja seurustellessa monen monien talossa käypäin vieraiden kanssa, hänen hartioillaan oli sitäpaitsi koko vastuunalaisuus ja huolehtiminen sisäisestä taloudenhoidosta, johon isäni ei vähimmässäkään määrässä ottanut osaa. Ja siinä sitä kysyttiinkin taitoa ja tottumusta mitä suurimmassa määrässä samoinkuin suurta ajattelevaisuuttakin, jotta ne moninaiset, erilaatuiset tuotteet, joita talosta voitiin saada, tulivat kaikki oikeissa ajoin hankituiksi, talteen korjatuiksi ja käytetyiksi, sillä kuuluihan sisäiseen talouteen saada talo niin hyvin varustetuksi kaikenlaisilla tarpeilla kuin suinkin, samalla kun oli vältettävä niin paljon kuin mahdollista kaikkia rahallisia menoja. Mutta ennen kaikkea täytyi hänen kohdistaa huolenpitonsa kaiken sen varaston kokoamiseen, jota tarvittiin pitkän talvikauden aikana pääkaupungissa. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että hänellä näissä puuhissa oli apuna lukuisa palveluskunta, jonka hän itse oli opettanut, nöyriä ja tehtävissään taitavia palvelijoita kaikki.
Suuri osa kesää kului tällaisiin tehtäviin. Milloin oli yksi, milloin toinen marjalaji kypsynyt ja siten valmis mehuksi tai hilloksi keitettäväksi, milloin taas tuli panna vihanneksia säilöön tahi kuivamaan. Monen monista mehiläispesistä, joita oli sekä tehtaalla että ulkotiloilla, saatiin hunajakakkuja ja oma hunaja saikin täyttää monissa tarpeissa kallishintaisen sokerin tehtävät; vahasta taas, jonka tummankeltainen väri poistettiin jonkunlaisen kemiallisen menettelyn avulla, valettiin lasikaavoissa sangen kauniita kynttilöitä. Kun verovilloja tuli paljon, kudottiin niistä kotona kangasta, joka kaupungissa värjäytettiin ja josta sitten tehtaanräätäli ompeli livré-pukuja kuskille ja palvelijoille ja myöskin päällysnuttuja meille poikasille. Jalkineemme tehtiin myöskin kotona talon nahoista. Suuret pellavavarastot, joita taloon tulvi, lajiteltiin tarkasti kolmeen osaan. Hienoin laji lähetettiin Vadstenaan kudottavaksi damastiliinakankaiksi, joihin tavallisesti samalla kudottiin vaakuna tahi kirjainmonogrammi nurkkaan. Välilajista taas kutoi kotona vakituinen, vuoden läpeensä ahertava kankuri rälliliinakankaita, pyyheliinoja ja lakanoita; kolmannesta lajista täytyi navettapiikojen niinä hetkinä, joina heillä oli vapautta ulkotöistään, kutoa lattiamattoja, säkkejä y. m. sellaista. Suuren, seinässä kiini olevan liinavaatekaapin sisältö, joka oli muodostunut ja kerääntynyt perheenemännän uutteran huolenpidon kautta, samoin hopeakalustokaappi, täynnä perittyä kapistusta — niissä oli senaikuisen emännän ylpeys ja ilo.
Mutta yhä tiukemmiksi kävivät hänen huolensa ja puuhansa kuta lähemmä syksyä kesä kului. 1 päivä lokakuuta oli veronmaksupäivä, jolloin jokaisen päätilaan kuuluvan talon oli tuotava määrätyt luonnontuotteet päätilalle. Tällöin muistutti talon piha oivallista markkinapaikkaa, jossa kuorma seisoi kuorman vieressä ja elukkaa oli kaikenlaista. Äitini käyskenteli pehtoorin kanssa kuormien lomissa, tutkistellen tuntijasilmällään niiden sisältöä ja joskus moittien ala-arvoista tavaraa.
Siinä sitä sitten oli tuotteita ja aineita kerrassaan kaikenlaisia, jyvistä alkaen aina lakaisuluutiin, pärevasuihin, puolukoihin, omenoihin, kananmuniin ja kananpoikalaumaan asti. Vähän oli tuotu kutakin lajia itsekustakin talosta, mutta yhteensä niistä karttui melkoinen tavaranpaljous. Kun ensin oli otettu »päältä pois» kaikki mitä tulisi antaa kaupunkiväelle, sälytettiin loppuosa aittoihin talon omaa tarvetta varten, ja tämä loppuosa ei tosiaankaan ollut vähäinen, sillä minä muistan hyvin kuinka ruoka-aitat täyttyivät niin kukkuroilleen, että tuskin niihin mitään lisää olisi sopinut.
Kun verot oli kannettu, alkoivat järjestelyt talvea varten. Syysteurastusta kesti useita päiviä ja kaikki mahdolliset seikat tuli sen yhteydessä huomioonottaa, makkarat ja veririeskat valmistaa, lihat ja sianlihat suolata, savustaa j. n. e. Pesusaippuaa ja suopaa oli niinikään valmistettava. Sitten alkoi suuri kovan arkileivän leipominen palvelijoita varten, sekä perunajauhojen ja tarkin teko. Mutta enimmän huvitti minua lapsena ollessani kynttiläin valaminen. Kaikki teurastuksessa kertynyt tali sulatettiin näet ensin puoleksi vedellä täytettyyn kupari-astiaan, jossa sitten kotona tehtyjä ja puupuikkoihin kiinnitettyjä kynttilänsydämiä kastettiin vähäväliä kunnes ne vihdoin tulivat kyllin paksuiksi kynttilöiksi. Kyllähän tuollaiset kynttilät räiskyivät ja sähisivät ja niitä täytyi usein »niistää» kynttiläsaksilla, mutta paitsi tällaisia talikynttilöitä ei siihen aikaan ollut olemassakaan muunlaisia valaistuskompeita kuin salia ja vierashuonetta varten vahakynttilöitä ja öljylamput.
Kun kaikki vihdoin monien huolien ja paljon työn perästä oli valmista, lastattiin varastot ja niiden mukana myöskin halot ja heinät, hevoset ja lehmät sekä kaikki palkolliset ja muut muuttotavarat pariin jaalaan, joilla koko lasti kuljetettiin kaupunkiin. Sinne oli perhekin, sitten kun kaikki oli säännöllisesti ja hyvässä järjestyksessä saatu lähetetyksi, valmis maanteitse matkustamaan.