Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed

Proofreaders Europe.

MUISTOJA LAPSEN JA HOPEAHAPSEN

KUVAUKSIA

Kirjoittanut
Anders Ramsay

Suomentanut
Knut Sarlin

III osa

Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1908.

XXII.

ERÄS YLIMYKSELLINEN KOTI.

1852—55.

Äitini oli kreivitär Louise Armfeltin nuoruudenystävä ja senvuoksi minä jo poikavuosinani seurustelin kreivittären talossa paljon, mutta varsinkin sitten kun olin saanut lyyran lakkiini odotti minua Armfeltien perheessä aina mitä ystävällisin kohtelu, sanoisinko äidillinen hellyys. Pitkän ajan kuluessa olen minä näinollen ollut tilaisuudessa silmäilemään tuon perheen elämää, ja minä muistankin siitä monta pientä piirrettä, jotka — pian unholaan unohtuneina — ansainnevat muistoon merkitsemistä.

Siihen aikaan, josta tässä kerron, oli kreivitär Armfeltin koti suuren sukulaispiirin yhtymäpaikka, piirin, jonka kaikki jäsenet elivät mitä parhaimmista yhteiskunnallisissa ja taloudellisissa oloissa, uhkuen onnea ja täysinäistä elämänhalua. Heidän hilpeä leikinlaskunsa saleissa kajahteli ja vapaa, riemukas seurustelusävy löi leimansa kaikkeen, tarttuen vastustamattomasti jokaiseen, joka Armfeltien seurapiiriin joutui.

Nurkittain vastapäätä toria Elisabetinkadun päässä sijaitsi Armfeltien talo — nykyjään jonkunlainen venäläinen kansakoulu — kaksikerroksinen puutalo. Matalahuoneisessa alakerroksessa asui kreivi Gösta Armfelt, kuuluisan kreivi Kustaa Mauri Armfeltin ja hänen puolisonsa, syntyisin de la Gardie, vanhin poika, kenraaliluutnantti, Uudenmaan läänin maaherra ja sittemmin senaattori. Hän oli jo silloin vanha valkotukkainen mies; hänen kasvonpiirteensä olivat säännölliset ja jalot, silmänsä hyväntahtoisuutta ja hyvyyttä säteilevät, hän oli jalon sukunsa täydellinen perikuva.

Yläkerrokseen tultua avautui ensimäisenä eteen suuri sali, nurkkahuone, jonka pitkällä seinällä oli kolme, päätyseinällä kaksi ikkunaa. Huonekalut olivat ajan tavan mukaan järjestetyt pitkin seiniä niin että koko lattian pinta välkkyi vapaana ja avonaisena. Keskimäisen ikkunan edessä seisoi jalustallaan Neapelin kuningattaren Carolinan marmorikuva — Kustaa Mauri Armfeltin »ystävättären» ja suojelijattaren kuva. Sen molemmilla puolin riippui seinällä soikeissa puitteissa kaksi muotokuvaa. Toinen niistä esitti Kustaa Mauri Armfeltia Mars-jumalana, jolla ei ollut päällään muita pukimia kuin kupeellaan kilpi; toinen kuvasi taas hänen veljeään, parooni A. F. Armfeltia Backuksena, jolla oli verhona vain muutamia viinipuunlehtiä ja rypäleterttuja hiuksissa. Toista päätyseinää somisti »Pohjolan Alcibiadeen» kolmen ihanan »ystävättären», neiti Magdalena Rudenschöldin, ruhtinatar Menschikoffin ja Sadun herttuattaren muotokuvat; viimeksi mainitulla ei kuvassa ollut minkäänlaista muuta pukua yllään kuin toisella hartialla riippuva karhun käpälä.

Vastakkaisella päätyseinällä riippui ikkunain välissä suuri muotokuva, kuvaten kreivittären isää, loordi Brookea espanjalaisessa keskiaikaispuvussa; taulu oli kerrassaan mestariteos ja oli sen maalannut kuuluisa maalari Angelika Kauffmann. Loordi Brooke oli siinä kuvattu polviin saakka. Pitkällä seinällä vastapäätä ikkunoita levisi uunin molemmille puolille suuret taulut, täyttäen seinän korkeuden milt'ei kokonaan. Toinen niistä kuvasi Jupiteria, joka pilven muodossa syleili Iota; toinen esitti Plutoa Proserpinaa ryöstämässä. Olivatko sitten nämäkin maalaukset muotokuvia, sitä en tiedä, vaan ajan maku, joka ihaili alastomuuden ihanteita, ja Armfeltin monet vaihtelevat mielijohteet antavat jonkun verran aihetta sellaiseen olettamukseen.

Tämä sali jäykkine kalustoineen teki katsojaan omituisen yksinkertaisen arvokkuuden vaikutuksen, johon oli yhdistyneenä Kustaa kolmannen keveän ja irstailuun vivahtavan ajan taiteellinen peittelemättömyys. Olen myöhemmin elämäni varrella nähnyt ja ollut useissa hienoissa saleissa, vaan en ole tavannut yhtään, jossa olisi ollut vallalla sellainen aateluuden, hienon sävyn ja taiteellisesti vapaan käsityksen leima. Ei ole useallakaan suvulla tilaisuutta saliinsa koota sellaisia muistoja. Tunsi hyvästi olevansa siellä ylhäisessä, joskin jonkun verran keveässä seurassa.

Tästä etumaisesta salista astuttiin sisempään, jossa siinäkin oli kolme ikkunaa. Senkin seiniä koristivat muotokuvat, mutta täällä olivat ne kaikki, päinvastoin kuin etusalissa, täysissä pukimissaan. Parhaimpia niistä oli kuuluisan sotamarskin, kreivi Jaakko de la Gardien suuri muotokuva, jossa kreivi täysissä rautavarustuksissa esiintyi, sekä muut tämän suvun jäseniä kuvaavat taulut. Siellä nähtiin myöskin muutamia Lindin maalaamia muotokuvamaalauksia, jotka kuvasivat elävää sukupolvea ja jotka räikeästi erosivat vanhoista, todellisen taiteilijakäden muovailemista maalauksista.

Yläkerros oli talon emännän, kreivitär Louise Armfeltin, syntyisin Cuthbert-Brooke, yksinomaisessa huostassa. Tultuaan Suomeen kasvavana tyttösenä, seuraten äitiään kun parooni O. W. Klinckowström hänet Neaappelista mukaansa ryösti, meni hän naimisiin vuonna 1821, jolloin rikas äiti osti Armfeltien suuren maatilan, Åminnen kartanon Halikon pitäjästä ja muutti sen tyttärensä mies- ja naispuolisten jälkeläisten sukukartanoksi.

He olivatkin kaikki nyt parhaassa ijässään ja heidän vierailunsa elähyttivät usein rattoisaa kotia. Poika, Gösta nuorempi, oli ollut sotilas, ottanut eron, asui nyt Joensuun kartanossa ollen avioliitossa serkkunsa hovineiti Marienne Armfeltin kanssa; sittemmin meni hän jälleen sotapalvelukseen, sai kenraalin arvon keisarillisessa seurueessa 1870 ja otti senjälkeen eron. Vanhin tytär, Matilda, oli naimisissa Wienissä ruotsalaisen ministerin, parooni Wedel-Jarlsbergin kanssa, kuoli 1862; toinen tytär Adelaide oli naimisissa majuri Gripenwaldin kanssa, ja nuorin, Olga, rohkenen sanoa kaunein nainen mitä vielä Suomessa oli ollut, pyhää neitsyttä muistuttava, oli avioliitossa kreivi August Armfeltin, Viurilan herran kanssa; kuoli jo 1855.

Kreivitär itse oli komea nainen, »dame du grand monde» (suuren maailman nainen), kuten sanotaan ja oli ollut nuoruudessaan epäilemättä sangen kaunis, vaikkakin hänen kasvonpiirteensä nyt jo olivat käyneet terävämmiksi ja hänen ihonsa liian punertavaksi. Hän oli pitempi kuin mitä naiset ja vieläpä herratkin tavallisesti ovat ja sen mukaan muuten ruumiikas ja täyteläinen, ja hän osasi hämmästyttävällä arvokkaisuudella, osoittamatta jäykkää ylpeyttä tai pöyhkeyttä, käyttää komeaa vartaloaan. Hän oli aina tasaluontoinen ja hyvällä tuulella, kohdellen kaikkia erinomaisella kohteliaisuudella ja hyvyydellä, lähestymättä ketään alentuvaisuuden tavalla, joka olisi toisia vaivannut. Se oli hänen sisäinen hyvä ominaistaitonsa.

Seurustelutapa tämän perheen kesken oli teeskentelemätöntä ja hilpeää, ja leikinlasku suuntautui toisinaan hieman vapaaseen suuntaan, varsinkin hänen kälynsä, vapaaherratar Emelie Klinckowström'in vaikutuksesta, mutta kreivitär osasi pitää sen kuitenkin aina oikeiden rajojen sisässä eikä päästänyt luontaista arvokkuuttansa vähääkään luiskahtamaan niin että se olisi vivahtanut alhaiselta tai jokapäiväisyydeltä.

Hän oli syntyisin englantilainen, saanut kasvatuksensa ranskalaisen kotiopettajattaren johdolla ja puhui täällä ruotsia. Tästä kieltensekoituksesta olikin seurauksena joskus sangen hassunkurisia sekaannuksia. Niinpä kerrotaan, että hän eräänä päivänä kun muutamia herrasmiehiä oli tullut tapaamaan hänen miestään, joka sattumoilleen oli pahoinvoipa, kaikessa kiireessään käski kamarineitsyen sanomaan heille, että »minun puolisoni on sairas». Ja kamarineitsyt täytti täsmällisesti käskyn, meni herroja vastaan, niijasi syvään ja sanoi: »Minun puolisoni on sairas». Hämmästyneinä kamarineitsyen lapsellisen luonnollisesta, avoimesta vastauksesta, vetivät he suunsa hymyyn, sillä kaupungilla huhuiltiin, että noissa sanoissa olisi syvempikin pontensa ja peränsä.

Kreivitär Armfeltin luona pelattiin kernaasti jonkun verran preferenssiä aina iltasin, ja sattuipa joskus niinkin että minä sain kunnian astua pelipöytään neljänneksi. Minä pelasin huononpuoleisesti, mutta pelirahan määrä oli hyvin pieni niin että korkeintaan voin hävitä illan kuluessa pari kolme ruplaa, jotka mielihyvissäni uhrasin saadessani huvikseni nähdä kuinka tuollainen vähäinen voitto pystyi ilahduttamaan noita rikkaita rouvia samalla kun heidän suosionsa minua kohtaan kasvoi. Mutta usein kiehahti pelipöydän ääressä heidän keskensä tiukka sanasota ilmilieskaan kun toinen oli sattunut lyömään pöytään väärän kortin sen tahi sen lehden sijasta, joka olisi ollut sillä kertaa oikea ja paikallaan, tahi kun toinen ei ollut asiaankuuluvalla tarkkuudella »maalannut» tai oli taas jättänyt pelin pienemmäksi kuin kortit kädessä olisivat sallineet j. n. e., saattaen siten toiselle niin ja niin monen »pietin» häviön. Tällaisesta asiallisesta kinastelusta luiskahtivat nämä molemmat pikaluontoiset naiset helposti henkilökohtaisiin hyökkäyksiin, singautellen pistosanoja ja piikkejä, joissa he eivät toisiaan millään muotoa säästäneet ja joka mellastus tavallisesti päättyi kyyneliin. Katkeroituneina viskasivat he silloin korttinsa pöytään, hypähtivät ylös ja vannoivat etteivät he enää koskaan, ei ikipäivinä keskenään korttia pelaa, ja niin läksivät he vihoissansa kotiin. Tämä ei kuitenkaan estänyt näkemästä kälyksiä jälleen muutaman päivän perästä yhdessä pelipöydän ääressä yhtä hyvinä ystävyksinä kuin konsanaan ennen — kunnes sama kohtaus jälleen uudistui. Helposti joutui tällaisten kohtausten aikana mitä pahimpaan välikäteen kun molemmat riitelevät puolet vetosivat syrjäisen tuomiopäätökseen: »Sano nyt, eikö Emelie ole väärässä?» ja toinen taas: »Sano, oliko oikein, että Louise löi pata-sotamiehen pöytään?» Siinä oli temppuilemista tarpeeksi jos mieli purjehtia onnellisesti molempien karien läpi.

Kreivitär oli kaikin puolin ennakkoluuloton, eikä hän osoittanut koskaan persoonallista pöyhkeyttä vaan seurusteli mielellään sellaistenkin kanssa, jotka sukuperältään ja yhteiskunnalliseen asemaan nähden olivat paljon alapuolella häntä. Mutta joutua jonkinlaiseen lähempään yhteyteen »les classes inferieures»in, alempain säätyluokkain kanssa, etenkin sukulaisuussuhteisiin, se oli hänestä niin tavattoman vastenmielistä ettei hän sellaista tahtonut minään mahdollisuutena edes ajatella. Ja kuitenkin johti kohtalo siihen, että niin piti tapahtua. Tämän yhteydessä muistan erään sangen hupaisen tapahtuman.

Kreivittären miehellä oli veli, kreivi Magnus Armfelt, joka tavallisesti sai kantaa vain nimeä Masen; hän oli ollut Tukholmassa hevoshenkivartion ratsumestari, sittemmin Kaarle Juhanan kabinetti-kamariherra y. m., ja avioliitossa oli hän vapaaherratar Stedingk'in kanssa. Mutta heidän perheelliset ja taloudelliset olosuhteensa olivat sangen vähän onnelliset, jonka vuoksi hän erosikin vaimostaan (joka meni sitten uuteen avioliittoon kreivi d'Otranten kanssa) ja muutti Suomeen vuonna 1843. Molempain vaikutusvaltaisten veljiensä siipien suojassa ja avulla nimitettiin hänet täällä everstiksi ja sotaoikeuden jäseneksi sekä jonkun ajan kuluttua sen puheenjohtajaksi, jolloin hänet ylennettiin kenraaliksi. Hän oli muuten hyvänahkainen, vaatimaton, ystävällinen ja rauhaa rakastava mies, kaunis niinkuin koko sukunsa.

Hänen taloudenhoitajattarellaan, mamseli Miina Bohmanilla, jota kuitenkin rouvaksi kutsuttiin, oli poika Mauritz, jonka isä hän oli ja joka jo tähän aikaan (1855) oli ennättänyt niin pitkälle elämässä, että hän oli alkanut katkeruudella ajatella aviotonta syntyperäänsä ja surra sitä, ja sentähden isä päättikin avioliiton kautta laillistuttaa sen.

Mutta kreivitär Louise, perheen määräävä tahto, ei tahtonut ottaa kuuleviin korviinsakaan puhetta moisesta epäsäätyisestä avioliitosta — hän kuolisi surusta j. n. e. Hän oli kylläkin lankonsa kodissa seurustellut »rouva» Bohmanin kanssa, joka siellä emäntänä askaroitsi, vieläpä joskus hänen kanssaan korttiakin pelannut, mutta että »rouva» Bohman tulisi hänen kälykseen — hänkin kreivittäreksi — se on kerrassaan mahdotonta — se ei voisi käydä koskaan päinsä!

Siitä huolimatta päätti kreivi Masen antaa kuuluttaa aikomansa avioliiton niin pian kuin vain kreivitär Louise olisi keväällä matkustanut pois Helsingistä. Hän ajatteli että kunhan kerran vihkiminen on täydeksi tosiasiaksi muodostunut, häipynee viha ja kiukku aikanaan ja haava on jo ehkä parantunut kun kreivitär Louise syksyllä takasin Helsinkiin saapuu.

Kevät oli tullut, kreivittären piti matkustaa maalle ja lähtöpäiväksi oli jo eräs keskiviikkopäivä toukokuun alussa määrätty. Silloin kiiruhti kreivi Masen jättämään ilmoituksen kuulutusta varten seuraavaksi sunnuntaiksi.

Määrättynä päivänä ajettiin vaunut portaiden eteen, mutta ne olivatkin rikki. Ajopelit täytyi korjauttaa ja ne eivät joutuneet valmiiksi ennenkuin perjantaina. Mutta kreivitär oli liian taikaluuloinen tahtoakseen sinä päivänä alkaa matkaansa; eikä sopinut lauantaipäiväkään, sillä siinä tapauksessa olisi hänen täytynyt matkustaa myöskin sunnuntain aamupäivällä, jota hän oikeauskoisena englantilaisena ei taas voinut sallia eikä suvaita. Hän päättikin näinollen lykätä matkansa sunnuntaihin, jolloin hän lähtisi heti jumalanpalveluksen jälkeen.

Me olimme silloin kaikki kokoontuneina hänen luokseen sanomaan jäähyväisiä. Mukana oli myöskin kreivi Masen. Vaunut ilmestyivät jo oven eteen ja kreivitär valmistautuu jäähyväistelemään kaikkia; silloin puikahtaa käsi esiin oviverhojen välistä ja viittilöi merkitsevästi hänelle. Hän menee sinne, kuullaan kuiskuteltavan muutamia sanoja verhojen takana, sitten kuuluu huudahdus, kirkaisu, jotakin kaatuu lattialle — kaikki ryntäävät verhojen taakse katsomaan. Kreivitär makaa siellä pyörtyneenä. Emännöitsijä, joka oli ollut kirkossa, oli kuullut kreivi Masenia ja »rouva» Bohmania kuulutettavan ja oli nyt kertonut kreivittärelle tuon hirvittävän uutisen.

Hajuvesien avulla ja myötävaikutuksella menee pyörtymyskohtaus pian ohi. Kreivitär toipuu ja huudahtaa: »Onko se totta, Masen? Ei suinkaan sellainen ole mahdollista?»

Vihan salamoiden edessä kreivi Masen vavisten seisoo ja sammaltelee, eikä tiedä mitä vastaisi. Hämmästyneenä ja ujona jupisee hän jotakin: »En tiedä — ehkä se on vain erehdys — hän on varmaan kuullut väärin», j. n. e. ja hän hiiviskelee pois niin ettei hänen tarvitseisi enempää kuulla eikä vastailla.

Kun kyyneleet oli ehditty kuivata ja ensimäinen kuumuuden puuska oli asettunut, matkusti kreivitär.

Pari viikkoa senjälkeen tapasin minä eräänä päivänä Vilhelm Armfeltin, hänkin kreivi Masenin poika, tosin ensimäisestä avioliitosta. Hän näytti tavattoman riemastuneelta ja kysyi minulta: »Tahdotko tulla meille tänä iltana?»

Minä katselin hämmästyksissäni häntä, sillä aniharvoin olin minä heillä ollut. »Kiitos vain», vastasin minä, »mutta minut on jo muualle illaksi pyydetty. Onko teillä sitten vieraita tänä iltana?»

»No, vain muutamia, mutta koetahan tulla mukaan, sillä tulee olemaan juupelin huvittavaa nähdä kuinka ukko kiikutteleikse yhteen vanhan Bohmanskan kanssa». — Mutta kun minua ei vähääkään huvittanut olla mukana tuossa »perhejuhlassa», sai se mennä menojaan minun puolestani.

Vilhelm Armfelt oli ollut harvinaisen kaunis nuorukainen, mutta olikin juuri senvuoksi ollut altis elämässä esiintyville moninaisille kiusauksille ja houkutuksille, josta oli seurannut, että hänestä oli tullut sellainen nuorimies, jollaisia nimellä »jeunesse orageuse» (turmeltunut nuorukainen) kutsutaan. Siitä tahdottiin hänet parantaa erityisellä parannuskeinolla, jota tällaisissa tapauksissa siihen aikaan »perhepoikiin» nähden aina käytettiin — nimittäin lähettämällä nuori mies merille. Meri-ilmaa ja valtameren yksinäisyyttä pidettiin silloin sopivimpana keinona sammuttamaan intohimojen hehkua ja saattamaan riehkailevan, houreksivan nuoruuden järkiinsä. Niinpä saatettiin hänet muuanna päivänä erääseen kauppalaivaan, joka purjehti Rioon. Siellä raivosi silloin keltakuume, jonka uhriksi nuori Vilhelm joutui. Parannuttuaan pitkäaikaisen potemisen perästä kuumeesta, mutta vielä sangen heikoissa voimissa ollen, piti hänen purjehtia takasin kotimaahan eräällä toisella laivalla, mutta se joutui haaksirikkoon talvisaikana Skottlandin vuorirantain edustalla, jolloin muutamat laivaväestä, niiden joukossa hän, vihdoin — useita vuorokausia ajelehdittuaan pitkin Pohjanmeren jääkylmiä, myrskyn mylleröittämiä aaltoja — pelastuivat Norjan rannikolle.

Mutta kamaloilta näyttivät näiden kahden koetuksen seuraukset. Komea, voimakas nuorukainen oli nyt murtunut, voimaton ja perinpohjin raihnaantunut. Halvauskohtaus oli väännellyt hänen ennen niin kauniit kasvonpiirteensä ja jonkun verran hervaissut hänen ruumiinsa toista puolta niin että hän laahusti toista jalkaansa kävellessään. Entisestään oli jälellä ainoastaan hänen sammumattoman iloinen luonteensa ja silmäinsä kirkas katse, jotka eivät koskaan hävinneetkään.

Tullessaan kotiinsa Helsinkiin otettiin hänet tuhlaajapoikana vastaan, perhe tuli liikutetuksi kuullessaan hänen kovista kohtaloistaan ja varsinkin kreivitär Louise osoitti hänelle äidillistä hellyyttä, onnistuen m. m. puuhaamaan asiat niin, että Vilhelm nimitettiin midshipsmaniksi laivastoon ilman että hän kävi läpi kaikki arvoaskeleet. Luultavasti pidettiin purjehdusmatkaa Rioon riittävänä ansioluettelona. Eikä hänen virkatehtäviinsä minun tietääkseni kuulunut muuta kuin että hän päivisin laahusteli puoleksi halpaantunutta jalkaansa Esplanaadilla ja iltasin piti hilpeästi yllä keskustelua salongeissa, singautellen väliin sukkelia, mutta usein myös hieman häijyjä sutkauksia.

Ja sitten tuli rakkauden vuoro. Hän rakastui suloiseen ja miellyttävään pääkaupunkilais-teaatterissa esiintyvään näyttelijättäreen, neiti Arvidson'iin ja meni hänen kanssaan kihloihin. Kun isä, kreivi Masen, sai tästä tiedon, kerrotaan hänen käyneen näyttelijättären luona ja sanoneen, että hän tosin oli iloinen siitä onnesta, joka hänen poikaansa odotti, eikä missään tapauksessa pitänyt hänelle kysymyksessä olevaa liittoa minään epäsäätyisaviona — vaan että hän piti velvollisuutenaan ajoissa varoittaa neitosta tästä aikeesta ja jos mahdollista ehkäistä se, sillä muutoin juuri nuori neiti Arvidson, eikä suinkaan kreivi Vilhelm, joutuisi epäsäätyisavioon. Hän ei kuitenkaan antanut tuon varoituksen itseään peljästyttää, eikä hänen sitä katua tarvinnutkaan, sillä heidän avioliittonsa lienee ollut sangen onnellinen.

Mutta kun kreivitär Louise sai asiasta tiedon, joutui hän mitä syvimmän mielenkarvauden valtaan. Hän ajatteli, että oli jo tarpeeksi kun oli yksikin tuollainen liitto perheen keskuudessa solmittu. Hän ei jaksanut enää kantaa sitä tosiasiaa, että nyt jälleen aateliton, eräs piiskuinen näyttelijätär, saisi oikeuden kutsua itseään kreivitär Armfeltiksi ja sellaisena esiintyä — se kohosi jo yli hänen voimiensa. Hän ei saanutkaan senvuoksi lepoa eikä rauhaa, ennenkuin hän, estääkseen tuollaista kilpailua arvokkuuden ja arvoasteiden hankinnassa, oli toimittanut kreivi Vilhelmin, hänen itsensä tikkua ristiin asiassa tekemättä, siirretyksi Vienanmeren laivastoon. Nuoren parin lähtö Helsingistä (1859) oli ollut surullisen hassunkurista nähdä. Yhden ainoan hevosen vetämät rattaat olivat riittäneet kuljettamaan heidät ja kaiken mitä heillä oli noille kaukaisille seuduille.

Oltuaan monta vuotta siellä määrättiin hänet sieltä Baikal-järvelle Siperiaan, jossa hän sittemmin kohosi arvossa kapteeniksi. Silloin otti hän eron virastaan, saaden amiraalin arvonimen, ja palasi Suomeen, jossa hän jo pian kotiin tultuaan sairastui ja kuoli Turussa 1882, vielä viime hetkelläänkin leikkiä laskien elämän ihmeellisistä vaiheista.

[Huomio: Edelliseen kappaleeseen on merkitty alun perin kuolinvuodeksi 1822, joka ei voi pitää paikkansa. Mahdollisesti oikea vuosiluku on 1882.]

Kun nähtiin, että loppu alkoi lähetä, kutsuttiin pappi antamaan hänelle ehtoollista, jonka hän nautitsi enemmän täyttääkseen sukulaistensa tahdon kuin omasta halustaan siihen. Kun pappi oli mennyt, sanoi hän: »Sepäs sitten oli hirvittävän hapanta viiniä, jota hän minulle antoi. Antakaa minulle lasi oikeaa samppanjaa saadakseni vielä kerran muistoksenne maljan juoda». Hänen pyyntöänsä noudatettiin ja kun hän sitten oli kilistänyt lasillaan jokaisen ympärillä seisovan kanssa viimeisiksi jäähyväisiksi, muovaili hän valmistelematta runopätkän ja lausui, tyhjentäen samalla pohjaan vaahtoavan juoman:

»Mä muistan ajan ihanan kuin ois se eilispäivä; nyt nään sen loppuun häipyvän, pois — malja! — huolten häivä.

Hän tahtoi lopettaa niinkuin oli elänytkin. Muutamia tuntia sen jälkeen henkäsi hän viimeisen hengähdyksensä.

Hänen leskensä asettui asumaan maalle Sauvon pitäjään, mutta kohtasi häntä pari vuotta senjälkeen kauhea onnettomuus; hän paloi tahi tukehtui savuun huoneessaan, jossa lamppu oli kaatunut ja sytyttänyt hänen vuoteensa palamaan.

Nyt on jo kaksi vuosikymmentä kulunut siitä kun kaikki ne terveyttä ja elämänhalua uhkuvat henkilöt, jotka Armfeltien salongeissa seurustelivat kuvaamanani aikana, ovat menneet sitä tietä, jota kaikkien loppujen lopuksi on astuttava, ja itse asunto on nyttemmin muutettu venäläiseksi kansakouluksi.

XXIII.

KOLME SUKUPOLVEA.

Jo poikavuosiltani asti, mutta vielä enemmän ylioppilaaksi tultuani olin läheisissä tuttavuussuhteissa molempien veljesten, Arthur ja Vilhelm Klinckowströmin kanssa, ja heidän kauttaan tulin minä jo aikaisin tuntemaan tämän perheen sisäiset olot, joihin perehdyin yhtä perinpohjin kuin olisivat ne omaa perhettämme koskeneet. Siten oli minulla tilaisuus kolmen sukupolven aikana tarkasti seurata kaikkia niitä monia, kirjavasti vaihtelevia kohtaloita, joiden alaisena Klinckowströmien perhe oli.

Siihen aikaan oli tämä perhe parhaimmassa kukoistuksessaan. Korkea ja kunnioitettu yhteiskunnallinen asema, toiveikas jälkeläisjoukko ja huomattava varallisuus näytti varmasti turvaavan sen jatkuvan pystyssäpysymisen. Ja kuitenkin on jo pari vuosikymmentä kulunut siitä kun suvun viimeinen jäsen muutti manan majoille, samoinkuin varallisuuskin jo ennen oli hävinnyt ja häipynyt kuin akanat tuuleen. Tuota nimeäkään, joka siihen aikaan oli niin korkea ja arvossa pidetty, ei enää tapaa koko maassamme ja lienee monelle nyt aivan tuntematonkin.

Koska ei ole enää olemassakaan yhtään tämän suvun jäsentä, joka siis voisi syyttää minua siitä, etten ole pitänyt suutani kiini, rohkenen tässä avomielisemmin kuin muutoin esittää kuvaukseni.

* * * * *

Puolisataa vuotta on jo kulunut siitä ja minä olin silloin vain kasvava poikanen, mutta vielä muistan minä aivan selvään tuon vanhan, pitkän ja kookkaan miehen, jolla oli niin kauniit ja jalot kasvonpiirteet, joka käyttäytyi aina kohteliaasti ja hienosti ja jonka huulilla väikkyi alituinen hymy ja leikinlasku. Tuollaiset näyt pysyvät kauan muistissa. Hän oli hänen ylhäisyytensä, todellinen salaneuvos, parooni Vilhelm Klinckowström, yksi maan vaikutusvaltaisimmista ja mahtavimmista henkilöistä siihen aikaan.[1]

[1] Vapaaherra Otto Vilhelm Klinckowström oli ylihovimarsalkan, presidentti, serafiimiritari ja »valtakunnan herran», vapaaherra Thure Klinckowströmin ja kreivitär Hedvig Eleonora von Fersenin poika, syntynyt 1778. Hän tuli luutnantiksi henkivartiohusaareihin 1797, kavalieeriksi Södermanlandin herttuattaren seurueeseen 1800, hevoshenkivartioston ratsumestariksi 1806, kuningattaren kamariherraksi 1809 ja muutti sitten Suomeen 1816, jonka jälkeen tuli Venäjän keisarilliseen hoviin kamariherraksi 1817, Viipurin läänin maaherraksi 1820, senaatin jäseneksi 1825, sai salaneuvoksen arvon 1835, ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja nimitettiin Suomen insinöörikunnan päälliköksi 1841, saaden vielä 1847 todellisen salaneuvoksen arvon. Hän kuoli vuonna 1850. Oli avioliitossa ensiksi vuodesta 1810 Sara Cuthbergin kanssa, joka kuoli 1838, sekä toiseksi Elisabeth Krausen kanssa, syntynyt 1815, kuollut 1889.

Poika ensimäisestä aviosta:

Vilhelm, syntynyt 1807, aviolliseksi lapseksi julistettu 1822, tuli luutnantiksi Moskovan kaartiin 1828, otti eron palveluksestaan 1831, meni takasin toimeensa 1832 tullen kapteeniksi Lappeenrannan linjapataljoonaan, siirrettiin everstiluutnanttina Suomen kaartiin 1844, tuli ylisotaoikeuden jäseneksi 1853, sai eron kenraalimajurin arvolla 1856 ja kuoli 1860. Oli naimisissa vuodesta 1831 Emelie Haasse'n kanssa, syntynyt 1812, kuollut 1868.

Heidän poikiaan:

Arthur, syntynyt 1835, tuli ylioppilaaksi 1852, omisti Kären maatilan
Sauvon pitäjässä ja Hiiskolan kartanon Vihdissä, nimitettiin Vihdin
postinhoitajaksi 1873, oli myöskin polttimotarkastajana ja kuoli 1883.
Oli avioliitossa Ottilia Hedbergin kanssa, syntynyt 1834, kuollut 1900.

Vilhelm, syntynyt 1837, tuli ylioppilaaksi 1853 ja kuoli 1863.

Hänen uljas, jalo ryhtinsä osoitti heti, että siinä oli mies suurta ja ylhäistä sukua. Ja sitä ei tottatotisesti puuttunutkaan, sillä ylhäistä sukuperää voitiin laskea yllinkyllin.

Hänen isänsä oli ylihovimarsalkka, serafiimiritariston jäsen ja »yksi valtakunnan herroista», hänen ylhäisyytensä, vapaaherra Thure Klinckowström, ja hänen äitinsä taas kreivitär Hedvig von Fersen, kuuluisan ja mahtavan valtiomiehen, valtakunnanneuvoksen ja sotamarskin, kreivi Axel Fredrik von Fersenin ja kreivitär Hedvig de la Gardien tytär, ja oli Tukholman roskaväen vuonna 1810 murhaama valtakunnanmarski, kreivi Axel von Fersen näin ollen hänen enonsa.

Tällaisten yhteyksien nojalla päästään tavallisesti pian eteenpäin maailmassa ja hänelle kävi kaikki päinsä sitäkin helpommin koskapa kaikki hänen luontaiset lahjansa osoittivat taipuvaisuutta juuri siihen suuntaan ja hän taidolla ja suloudella osasi sulavasti liikuskella ja seurustella hovin saleissa. Hän syntyi 1778 ja tuli jo vuonna 1797, siis yhdeksäntoista-vuotiaana, kavalieeriksi terävän ja sukkelan Södermanlandin herttuattaren seurueeseen sekä sitten ratsumestariksi henkirakuunaväkeen ja kuningatar Fredrikan todelliseksi kamariherraksi.

Mutta silloin tapahtui käänne hänen kohtaloissaan. Hän oli kehittänyt rakkaussuhteet voimakkaiksi erään nuoren, hyvästä perheestä lähtöisin olevan tyttösen kanssa ja avioliittolupauksen nojalla vietellyt hänet. Mutta kun hän sitten kieltäytyi sanaansa pitämästä, lupaustaan täyttämästä, heittäytyi nuori neitonen kerran epätoivoissaan Norrbronsillalta kaidepuun yli virtaan aivan hänen silmäinsä edessä kun hän parhaillaan johti vahtiparaadia sillan yli. Häväistysjuttu kiehahti suureksi Tukholmassa; mies ei uskaltanut näyttäytyä ulkosalla kiihottuneen alhaisoväestön vuoksi, vaan oli pakoitettu joksikin ajaksi häipymään pois Ruotsista ja tekemään ulkomaamatkan.

Sillä matkallaan tuli hän myöskin Neapeliin, joutui seurustelemaan kaupungin hienoimmissa piireissä ja tuli siten tuntemaan kauniin ja sangen rikkaan lady Sara Brooken, syntyisin Cuthbert, jonka mies siihen aikaan taisteli erään englantilaisen rykmentin everstinä Espanjassa loordi Wellesleyn (sittemmin Wellingtonin herttua) johdannolla Napoleonin joukkoja vastaan.

Jonkun ajan kuluttua oli heidän suhteensa muodostunut sangen sydämelliseksi ja helläksi, ja hän voi Caesarin tavoin sanoa: veni, vidi, vici (tulin, näin, voitin). Mutta kun aviomiehen epäluulot alkoivat herätä ja maa Neapelissa siten alkoi polttaa heidän jalkojensa alla, päättivät he äkkiä lähteä kaupungista, ottaen mukaansa lady Saran tyttären Louisen (josta jo äsken kerroin kreivitär Armfeltina). He tahtoivat päästä rauhaan aviomiehen tiedusteluista etsien turvapaikan pohjolassa ja aikoivat vihityttää itsensä niin pian kuin vain erokirjat lady Saralle hänen aviomiehestään saataisiin kuntoon ja toimitetuiksi. Mutta oliko sitten syy yhä jatkuvassa sodassa vaiko aviomiehen vastahakoisuudessa, asia ei kaikessa tapauksessa käynyt päinsä niin joutuisasti kuin toivottavaa olisi ollut. Vasta miehen kuoltua, vuonna 1810, voitiin vihkiminen Tukholmassa toimittaa — ja silloin oli Vilhelm poika jo kolmen vuoden vanha.

Vihkijäisten jälkeen asettuivat he asumaan Suomeen Eurajoen pitäjässä sijaitsevalle Vuojoen suurelle maatilalle, jonka nuori aviomies oli saanut perinnöksi äidiltään, ja siellä he etäisellä maaseudulla elelivät muutamia vuosia maalaiselämän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Kuitenkin huhupuheina kuiskuteltiin kaikenlaista tuosta hienosta ja ylhäisestä herrasväestä, jota ei kukaan tuntenut ja joka vetäytyi kokonaan pois kaikesta yhteydestä muiden ihmisten kanssa, pysyen aivan eroitettuna muusta maailmasta. Pian muovailtiinkin liikkeelle mielikuvituksellisia, haaveellisia kertomuksia, jotka herättivät yleistä uteliaisuutta ja halua saada lähemmin tietää jotakin tuosta romantillisesta parista.

Mutta jo muutamien vuosien perästä oli maalaiselämän hiljaisuus ja yksitoikkoisuus väsyttänyt molemmat niin eloisat ja vaihtelua rakastavat luonteet. Silloin matkusti mies Pietariin, hänet esitettiin hovissa ja keisari Aleksanteri I otti hänet ystävällisesti vastaan; hänet nimitettiin kamariherraksi ja jonkun ajan kuluttua, vuonna 1820, Viipurin läänin maaherraksi, jonne hän sitte perheineen muutti. Se rakkaus, joka etelän tulisessa hehkussa oli leimahtanut kiihkeästi ilmiliekkiin, oli vähitellen jäähtynyt pohjolan pakkasessa, ja sitä seurasi välinpitämättömyys sekä vähemmän sopusointuiset perhesuhteet. Aviomiehen huikentelevaisuus ja rakkausseikkailut lienevät olleet tähän syynä. No niin — rakkaus muuttui vihdoin vihaksi, joka useissa tilaisuuksissa purkautui ilmoille. Minä olin nähnyt erään kauniin muotokuvan tämän perheen isästä, jonka kuvan kiivas aviopuoliso oli kerran mustasukkaisuuden raivopuuskassa leikellyt neljäksi palaseksi ja josta vieläkin, vaikka se onkin jälleen yhteen neulottu ja entiselleen laitettu, huomaa tuon »näytelmän» jälkiä. Vaimon kiivaus ja mustasukkaisuus ja miehen epävakaisuus katkeroitti yhä enemmän ja enemmän heidän elämänsä, kunnes he eivät enää edes suvainneet nähdäkään toisiaan, vaan päättivät erota vuonna 1823.

Lähemmät tämän yhteydessä olevat asianhaarat olivat kerrassaan hassunkurisia. Ne herrat, joiden tuli kokoonpanna ja kirjoittaa erosopimus kaikkine yksityiskohtineen aviopuolisoiden välillä, olivat kokoontuneet erääseen saliin; molemmat asianomaiset olivat taas asettuneet huoneisiin molemmin puolin salia välttääkseen siten ettei heidän tarvitseisi vilahdukseltakaan nähdä toisiaan. Välittäjäin täytyi näin ollen kulkea toisen luota toisen luo saadakseen selville heidän ajatuksensa, tuumansa ja suostumuksensa asiassa, jolla aikaa asianosaiset itse, kukin omasta kamaristaan singauttelivat yli salin toisilleen mitä kiivaimpia sanoja ja syytöksiä. Kun asiakirja sitten vihdoin suuren vaivannäön jälkeen saatiin valmiiksi ja asianmukaisesti allekirjoitetuksi, ajoivat vapaaherrattaren vaunut portaiden eteen lähtövalmiina. Parooni — vanhan tottumuksensa mukaan, ollen aina oivallinen kavaljeeri ja hovimies kiireestä kantapäähän — asteli silloin poikki salin, kumarsi rouvalleen kohteliaasti viimeisiksi jäähyväisiksi ja ojensi hänelle käsivartensa, ohjaten hänet portaita alas ja auttaen hänet vaunuihin. Mutta silloin otti aviopuoliso »hellät» hyvästit entiseltä rakkaudeltaan, läimäyttäen juuri samalla hetkellä kuin vaunut kierähtivät liikkeelle eroon jääpää miestään voimakkaasti korvalle. — He näkivät silloin toisensa viimeisen kerran.

Vapaaherratar Sara osti sitten Tuorlan kauniin maatilan Piikkiön pitäjässä Kuusiston salmen rannalla ja rakennutti tilalle uhkeat rakennukset, asuen siellä aina »dramaattisesti» surulliseen kuolemaansa asti, 1838. Siellä esitettiin näet silloin muutamia pieniä näytelmäkappaleita, joissa hänkin esiintyi, ja Turusta oli kutsuttu paljon väkeä näytelmiä katselemaan. Vielä vanhemmillakin päivillään, vaikkakin hän jo oli ruumiiltaan muodostunut jonkun verran täyteläiseksi, tahtoi hän kuitenkin näyttää solakalta ja antoi sentähden pauloittaa itsensä kureliivillä sangen tiukalle, tällä kertaa ehkä kovemmalle kuin tavallisesti, koska hänen tuli esiintyä näytelmäpuvussa. Seurauksena tästä oli se, että joku veritiehye ratkesi ja hän, seistessään kulissien takana odotellen näyttämölle astumisensa vuoroa, yht'äkkiä kaatui kuolleena lattialle. Hänen tyttärenpoikansa, silloin seitsentoistavuotias kreivi Gösta Armfelt nuorempi, huomasi tapauksen ensimäisenä ja syöksähti näyttämölle huutaen: »Isoäiti on kuollut!» Voi hyvin ajatella kuinka tavaton hälinä ja hämmästys valtasi koolla olevat vieraat.

Hänen kiivaudestaan kerrotaan monenlaisia tarinoita. Yksi hauskimmista kohtauksista tapahtui Joensuun kartanossa, kun hän oli siellä käymässä tyttärensä ja vävypoikansa luona. Hän oli käskenyt englantilaisen kamarineitsyensä, miss Westin nyörittämään hänen kureliivinsä ylen tiukalle. Ja neiti teki työtä käskettyä vetäen kurenauhoista kaikin voiminsa, mutta Sara rouva huuteli vain lakkaamatta: tiukemmalle! Se oli kuitenkin sula mahdottomuus, jonka vuoksi kamarineitsyt purskahti nauramaan. Mutta siitäkös vapaaherratar sydämmistyi, sieppasi tikarin, joka hänellä aina oli mukanaan, ja uhkasi sillä neiti Westiä. Hirveästi säikähtäen hyökkäsi neiti silloin ulos ja rouva perässä hänen kintereillään, ajaen häntä takaa läpi koko huoneuston. Kun he sitten ryntäsivät vävypojan, kreivi Göstan huoneeseen, heittäytyi West nopeasti erääseen vaatekaappiin. Samassa silmänräpäyksessä oli siinä jo Sara rouvakin huutaen: »Onko West täällä?» Kreivi naurahti ja kysyi: »Mitä asiaa anopilla olisi hänelle?» »Minä tapan hänet!» Silloin kiljahtaa West vaatekaapissa, kauhistuneena hirveästä uhkauksesta ja ilmiantaa siten piilopaikkansa. Ja rouva Sara hyökkää kaapin luo, syösten tikarinsa suoraan sen oven läpi. Mutta ei silloin vävypoikakaan enää jaksanut nauruhermojaan pidättää, vaan purskahti heleään hohotukseen, suututtaen sillä vapaaherrattaren aivan pilalle, joka tiuskasikin vävylleen vihaisesti: »Sinä et ole mikään gentlemanni, kun voit tällaiselle nauraa!» — Huolimatta siitä, että tällaiset melskeiset kohtaukset alituiseen uudistuivat pysyi neiti West kuitenkin loppuun asti hänen uskollisena palvelijattarenaan.

Yleistä hämmästystä herätti Klinckowströmin nimitys senaatin jäseneksi vuonna 1825, jolloin sitten hänen varsinainen valtiomiesuransa alkoi. Entinen ruotsalainen ratsumestari ja hovikavalieeri, joka oli aivan kokematon ja äkkinäinen kaikissa lainsäädännöllisissä asioissa, ottikin senvuoksi valtiotoimet yhtä kevyeltä kannalta kuin kaiken muunkin tässä elämässä. Kun hänellä ei ollut syvällisempiä tietoja mistään, vaan oli pikemmin kykenemätön kaikkiin virkatehtäviinsä kuuluviin toimin, ja varsinkin mitä maan lakeihin ja perustuslailliseen hallitusmuotoon tulee, sanotaan hänen useissa tilaisuuksissa aikaansaaneen paljon hämminkiä asioiden käsittelyssä kun hän itsepäisesti ja tiukasti pysyi kiini muodostamassaan mielipiteessä, jota hän mistään välittämättä koetti ajaa täytäntöön. Mitään todellista pahaa tahi maalle vahingollista ei liene hänen suunnitelmiinsa kuulunut — hän oli luultavasti sangen välinpitämätön politiikasta yleensä — vaan oli hänen esiintymisensä määrääjänä pikemmin erikoinen yksityis-perussyy, vastustushalu silloista senaatin mahtavaa johtajaa, L. G. von Haartmania kohtaan, jonka suunnitelmia hän koetti ehkäistä, vaikkapa ne sitten olisivat koskeneet todellisia elinkysymyksiäkin. Senvuoksi punoutui hänen nimensä yhteyteen sellainen onneton yleismielipide, että jos maassa tapahtui jotain vääryyttä tahi laillisia muotoja vastaan sotivaa, niin siinä heti vainuttiin Klinckowströmin vehkeilyjä.

Mutta joskaan hänen köykäinen persoonansa ei paljoa painanut senaatin neuvospöydän ääressä, niin oli sillä sitävastoin suurempi merkitys Pietarissa, ja se seikka painoikin vaa'assa enemmän. Hovipiireissä, varsinkin siihen aikaan huomattavassa Michailowin palatsissa, otettiin hänen hieno ja nokkela persoonansa aina mielihyvin vastaan ja usein hän siellä olikin; hän oli kevyen, usein kahtaannepäin ymmärrettävän ja vapaan seurustelujuttelunsa kautta päässyt sellaiseen erikoisasemaan, että hän sai kenelle tahansa sanoa mitä hyvänsä, eikä siitä kukaan pahastunut. Se riippui taas taidosta esittää asia, »c'est le ton qui fait la chanson», säveleestä laulu syntyy.

Erityisesti nautti hän ruhtinas Menschikoffin, maan silloisen mahtavan kenraalikuvernöörin suosiota ja luottamusta. Tuon mahtimiehen oli hän liukkaalla kielellään ja sukkelalla, joskin usein ilkeämielisellä leikinlaskullaan saanut kokonaan viehätetyksi puolelleen. Tällaisia teitä myöten ymmärsi hän ylen hyvästi saada täytäntöön pyrkimyksiään, jotka eivät aina hyvää maalle tuottaneet. Menschikoffin suuren suosiollisuuden vastalahjaksi sai hän kaikesta vastustuksesta huolimatta senaatissa aikaan sen, että Suomen valtio lahjoitti ruhtinaalle ikuisiksi ajoiksi hänen suvussaan sukukartanona kulkemaan Anjalan maatilan, jonka Klinckowström sitä tarkoitusta varten oli ostanut Wreden perillisiltä ja nyt möi jälleen kaiken hyvän päälle kaapaten kaupasta itselleen sievosen voiton.

Hänellä ei oikeastaan ollut syvällisempää, suunniteltua pyrkimystä millekään suunnalle. Hänen pääpyrintönsä oli pysyä vain korkeimmassa suosiossa, saada rauhassa nauttia epikuurolaisesta elämästä ja ylpeillen loistella kielensä kaksinaisilla leikinlaskuilla ja juttupuheilla korkeimmissa piireissä.

Hänen ponnistuksensa tässä suhteessa kantoivatkin toivotun hedelmän: armon auringon säteet paistoivat ylen kirkkaina ja runsaina hänen tielleen. Korkeita arvonimiä, virkoja, kunnianosoituksia ja ritarimerkkejä satamalla satoi hänelle. Hän sai salaneuvoksen arvonimen, määrättiin Helsingissä olevan keisarillisen palatsin hoitajaksi ja, kaikista ihmeellisintä kylläkin, tuo entinen ruotsalainen ratsumestari nimitettiin suoraan ilman minkäänlaisia sotilaallisia väliasteita, kenraaliluutnantiksi ja Suomen insinöörikunnan päälliköksi! — Sittemmin sai hän vielä todellisen salaneuvoksen arvonimen ja nimitettiin hovimestariksi keisarilliseen hoviin. Hänelle suotiin sen lisäksi joukko korkeimpia ritarimerkkejä, annettiin hohtokivillä varustettuja kultaisia nuuskarasioita y. m., myöskin varsinaisia rahallisia lahjapalkintoja milloin sellaiset olivat tarpeen vaatimia, sillä hänen ylellinen ja loistelias elämänsä vaati paljon.

Suurelle tonttialueelle pohjoissataman laitaan rakennutti hän upean talonsa, jonka pääsivu oli Elisabetintorille päin ja jonka laajat puutarhalaitteet, puisto ja ansarit täyttivät koko sen paikan, jossa nyt entisen Uudenmaan pataljoonan kasarmi sijaitsee. Talo oli suuri ja tilava, niinkuin hänen ylhäisyytensä talon olla tuleekin, ja sen asema kauniin lahden rantamalla oli ihana. Rakennuksen pääsali oli luullakseni suurin yksityissali mitä Helsingissä on ollut ja sen seinät olivat kokonaan taulujen ja eri mestarien maalaamien vanhojen ja suurten muotokuvien peitossa; joukossa oli kuitenkin useita Lindh'inkin maalauksia. Talossa oli myöskin sangen suuri kirjasto, jossa kerrotaan löytyneen aivan erityinen osasto sellaista ranskalaista kirjallisuutta varten, joka voi ilmestyä ainoastaan keksityn painopaikan, kuten Cythere ja Luxuriopolis y. m., varjolla ja oli tuollaisista teoksista useat kuulema kuvitettujakin. Hänen ruokapöytänsä ja viinikellarinsa olivat aikoinaan tunnetut oivallisimmiksi koko maassa.

Kun tuo vanha irstailija oli kerran päässyt irti aviojumalattaren kahleista oli hän myöskin osannut kaksikymmentä vuotta säilyttää vapautensa, kunnes hän jälleen hairahtui joutumaan avioliiton satimeen. Hän oli näet erään kerran käydessään Pietarissa 1840 ja ollessaan illanvietossa keisarin sisaren, suuriruhtinatar Helena Pavlovnan luona alkanut vanhan tapansa mukaan lasketella leikkiä jotakuinkin vapaasti suuriruhtinattaren lukijattaren, neiti Krausen kanssa, unohtaen sananlaskun: »on ne badine pas avec l'amour», ei hakkailua ilman rakkautta. Mutta neiti Krause, jo vanhanpuoleinen tyttönen, olikin hänen vertaisensa älykkäisyydessä, antoi hänen leikkinsä mennä hieman pitkälle, oli ottavinaan sen täytenä totena vastaan, nousi ylös ja kiiruhti keisarin luo, ilmoittaen majesteetille, että parooni oli kosinut häntä, ja että hän tahtoi, ennenkuin rohkeni myöntävän vastauksen antaa, saada majesteetin suostumuksen siihen, koska hän oli hovin palveluksessa. Keisari, iloissaan ilmoituksesta, vei neiti Krausen paroonin luo, antoi myöntymyksensä liitolle ja toivotti heille kaikkein parhainta onnea aikomansa avioliiton aikana. Joskin Klinckowström lasketteli vapaasti leikkiä muiden kanssa tiesi hän kuitenkin, ettei keisari Nikolain kanssa ollut leikkimistä, ja niin syntyi tuo avioliitto, vaikkapa parooni jo olikin muutamia vuosia yli kuudenkymmenen vuoden vanha. Hän kuoli 1850 ja hänen leskelleen, joka sittemmin asusti Italiassa, maksettiin jonkinlaisena suosiolahjana 40 vuoden kuluessa 8,000 markan ylimääräinen eläke vuosittain tunnustukseksi niistä suurista ansioista ja palveluksista, joita hän maalle oli tehnyt.

* * * * *

Hänen poikaansa, Vilhelm Klinckowströmiä, joka vanhempainsa häiden aikana Tukholmassa oli jo kolmen vuoden vanha, ei kuitenkaan vielä tuossa tilaisuudessa julistettu lailliseksi perilliseksi, vaan tapahtui se vasta 12 vuotta senjälkeen, pojan päästessä ripille. Hän oli, kuten isänsäkin, kaunis, kookas ja komea mies, vaan ei ollut perinyt hänen lahjakkaisuuttaan eikä äitinsä hilpeää ja kiivasta mielialaa. Hän oli hyväntahtoinen, ystävällinen ja suopea kaikkia kohtaan, mutta hänellä ei ollut vähääkään sitä pontevuutta ja voimaa, joka vie miehen korkeuksia kohden maailmassa, vaikka hänellä muuten kyllä oli tie avoinna sukuperänsä perusteella moiseen kohoamiseen.

Vaikka »pitkä Vilhelm» oli jo kaartin luutnantti, oli hän kuitenkin kömpelyyteen asti ujo, arka ja seuraa karttava. Kun hienoimmissa piireissä siihen aikaan ranskankielen taito oli välttämätön, otettiin erityisesti sitä varten, opettamaan nuorukaiselle kieltä ja samalla sopivia salonkitapoja, sanomaan kohteliaisuuksia, kumartamaan säännöllisesti, suutelemaan hienolla sulavuudella kädelle, tanssimaan j. n. e. nuori saksalainen kotiopettajatar, neiti Emelie Haasse Pietarista, joka suurella ahkeruudella antautui tehtäväänsä.

Suku ei voinut aavistaakaan, että näistä harjoitusluennoista voisi koitua mitään vaaraa, sillä olisihan tuiki mahdotonta, että ujo ja nuori luutnantti suvun tietämättä ja siltä neuvoa kysymättä rohkenisi ajatellakaan räikeää epäsäätyisaviota tuon vähäpätöisen ja rumanlaisen kotiopettajattaren kanssa. Mutta tulen kanssa ei rankaisematta leikitellä. He molemmat olivat aivan nuoria ja harjoitustunteja oli paljon. Ja kuinka he sitten lienevätkään harjoitelleet, tanssineet, sanoneet kohteliaisuuksia, kumarrelleet ja suudelleet käsille, niin…

Seurauksena kaikesta oli se, että rakkaus viisaaseen opettajattareensa hulmahti nuoren kokemattoman oppilaan rinnassa ilmituleen, ja hän meni opettajattaren kanssa salaa naimisiin. Siitä syntyi hirveä häväistyshälinä. Ei siinä kyllin, että isä hylkäsi poikansa eikä tahtonut senkoomin kuulla hänestä puhuttavankaan ja että sisar, kreivitär Louise, vanhan tapansa mukaan useita kertoja pyörtyi, hänen täytyi kaiken hyvän päälle vielä erota virastaan, sillä sellaisessa rykmentissä kuin Moskovan kaarti ei suvaittu siihen aikaan tuollaista avioliittoa.

Kaikeksi onneksi parantaa aika kaikki haavat, ja niin kävi nytkin. Vapaaherratar Emelie oli nainen, joka ymmärsi kärsivällisyydellä ja viisaudella voittaa kaikki vaikeudet, ja muutamain vuosien perästä tapahtui sovinto pitkin koko sukulaislinjaa. Vilhelm voi myöskin astua jälleen sotilaspalvelukseen, ei kuitenkaan kaartiin, vaan nyt erääseen linjarykmenttiin. Samalla kuin häntä sitten siirrettiin rykmentistä toiseen, kohosi hän arvoasteissa vähitellen sotilasalalla, kunnes hän vihdoin sai kenraalimajurin arvon ja määrättiin Suomen ylisotaoikeuden vakinaiseksi jäseneksi. Erosi sitten virastaan ja kuoli 1860 vain 53 vuoden ijässä.

Vapaaherratar Emelie oli sangen lahjakas ja viisas ja hänellä oli hyvä pää. Hän oli aina valmis vastaamaan ja leikinlaskuun, ei ilkeään vaan joskus kyllä hieman kahtaannepäin ymmärrettävään. Sillä hän oivalsi mukaantua ja sovittaa käytöksensä Armfelt-Klinckowströmien piireissä siihen aikaan vallalla olevan sävyn mukaan, jonka kautta hän pian »löysikin armon» heidän edessään, jotka äsken eivät hänestä olleet tietävinäänkään tahi kohtelivat häntä kuin onnenkohottamaa nousukasta, ja hänestä tuli pian sekä kreivitär Louisen läheinen ystävä ja välttämätön seura että myöskin koko suvun johtava henki, melkeinpä keskusta, jonka ympärillä perheen asiat liikkuivat.

Kodissaan oli hän hyvä ja ystävällinen, aina iloinen ja leikkisä ja vapaa kaikista sukuseikkoja koskevista ennakkoluuloista, ja hänellä oli kykyä järjestää kotinsa hauskaksi niin että siellä viihtyi sangen hyvin se pieni seurapiiri, joka heillä vierailulla kävi. Heidän avioliittonsa oli luullakseni sangen onnellinen; en ainakaan minä siltä taholta mitään epäsointuja kuullut. Heidän taloudellinen asemansa oli erittäin hyvä, sillä he omistivat paitsi kivitaloa Kaivopuistontien varrella, jossa he itse asuivat, vielä Kären kartanon Sauvon pitäjässä ja huomattavan Hiiskolan maatilan Vihdissä. Ja kuitenkin piti aviovaimon ennen kuolemaansa 1868 nähdä koko tämän omaisuuden kohtalon oikusta hajoavan ja häviävän, ja joutua itse putipuhtaaksi paljastetuksi.

* * * * *

Heillä oli kaksi poikaa, Arthur ja Vilhelm, jotka minä jo lapsuusvuosiltani tunsin. Me tulimme ylioppilaaksi melkein samoihin aikoihin ja kun me kuuluimme samoihin seurapiireihin, olimme me aina yhdessä, vaikkakin meillä oli kokonaan erilaiset luonteet ja taipumukset.

Myöskin molemmat veljekset olivat toisiinsa verraten aivan vastakkaisluonteiset. Nuorempi heistä, Vilhelm, oli ulkomuodoltaan isänsä näköinen, vaikkakaan hän ei ollut niin komea ja kaunis kuin isänsä, ja samoin sisäisiltäkin ominaisuuksiltaan; hän oli hyvä, hiljainen, vaatimaton eikä ensinkään sukuylpeä. Hänen kanssaan olin minä yhtämielinen ja hyvissä väleissä ja meidät yhdisti toisiimme vankka ystävyysside, jotavastoin minä toiseen veljekseen nähden olin sangen välinpitämätön. Vilhelm oli heiveröinen ja heikkorintainen, saaden jo aikaisin keuhkotaudin, jonka menehdyttämänä vaipui kuolemanuneen jo nuoruutensa keväimessä, vuonna 1863.

Vanhempi veli, Arthur, oli taas osalleen saanut joukon kuuluisan isoisänsä ominaisuuksia, perimättä häneltä kuitenkaan hänen komeaa ulkomuotoaan ja hyvää päätään tai muita seurustelulahjoja. Hän piti isoisänsä hekkumallisia mielipiteitä ja elämää ihanteenaan ja koetti sitä jäljitellä, mutta unohti samalla, että se mikä mahdollisesti sopii ja käy laatuun jollekin hänen ylhäisyydelleen ja hienolle hovimiehelle, ei sovi kuitenkaan jokaiselle muulle, että suku on pystyssä pidettävä arvokkuudella ja sielun jaloudella, eikä yksin ulkonaisilla hienoilla tavoilla ja käytöksellä, ja että korkeiden sukuperien paljous muuten muodostuu raskauttavaksi taakaksi, joka tekee siitä, ken niillä komeilee, pelkän narrin.

Molemmilla veljeksillä oli hieman epäsäännöllisiä tapoja, ja minä muistan m. m. yhden siihen aikaan kerrotun hupaisen jutun heistä. Eräänä aamuna tulee Arthur kotiin, jolloin hänen äitinsä tulijalta kysyy:

»Missä sinä yöllä olet ollut?»

»Kun eilen illalla oli niin tavattoman paha ilma, jäin minä Ramsayhin yöksi.»

»Vai niin. — No oletko Vilhelmiä nähnyt?»

»En. — Eikö hän sitten ole kotona?»

»Ei ole. — Hänkin on ollut yön kotoa poissa, eikä ole vieläkään takasin tullut.»

Hieman myöhemmin miilustaa Vilhelm kotiin ja silloin alkaa äiti häneltä kysellä:

»Missä olet ollut yöllä?»

»Ramsayssa. Kun tuiskusi ja tuuli niin armottomasti, ajattelin että on viisainta jäädä sinne yöksi.»

»Vai niin. — Sittenhän sinä kai tapasit Arthurinkin siellä?»

»Arthurinko? — En minä häntä ole nähnyt.»

»Sepä merkillistä — hänhän oli kuitenkin siellä.»

»Niin, se voi kyllä olla mahdollista. Sillä pitäisihän mamman tietää, että Ramsaylaisilla on sellainen huoneusto, että siellä voi hyvin olla yhden illan tapaamatta toistaan.»

Äiti piti tuota vastausta niin tavattoman sukkelana, että hän kertoili juttua kaikkialla, joka siten joutui kiertosalle.

Korkeiden esi-isäin, Fersen'ien, De la Gardie'ein ynnä muun suurväen jälkeläisenä (hän varoi viisaasti Haassen suvun mainitsemisen) piti Arthur syntyperää yksilön parhaimpana ominaisuutena, joka riitti tuottamaan menestystä maailmassa. Kaiken muun asetti hän toiselle sijalle ja halveksi sellaisia henkilöitä, jotka eivät olleet niin onnellisia, että heillä olisi ollut tuollainen sukuperän omaisuus. Hän oli todellinen »Don Ranudo» suomalaisessa asussa ja joutuikin sentähden usein ivan ja pilkan maalitauluksi.

Kun hän oli kerran sukulaistensa Armfeltien luona Rauhalinnassa, tuli puheeksi korkeat suvut, jotka olivat rappiolle joutuneet. Arthur kiisteli moista mahdollisuutta vastaan, arvellen samalla, että jos todellakin niin olisi käynyt jollekin suvulle, oli myöskin jokaisen aatelismiehen velvollisuus koettaa kohottaa se jälleen oikealle paikalleen yhteiskunnassa. — »Sellainen ei ole taas mikään helppo tehtävä», puuttui joku puheeseen. »Niinpä esimerkiksi aivan tässä lähellä asuu eräs parooni Pahumberg, joka nykyisin on vain köyhä pitäjänsuutari. Hänen kantaisänsä oli ollut kuuluisa kapteeni Jaakko Johansson Pahumaan talosta, joka Kirkholman tappelussa vuonna 1605 urhoollisuudellaan pelasti koko Ruotsin sotajoukon perikadosta ja jonka Kaarle IX sitten, palkkioksi hänen suurtyöstään, korotti vapaaherraksi nimellä Pahumberg. Mutta ennenkuin hän ennätti tulla sisäänkirjoitetuksi vapaaherralliseen sukuun, kaatui hän sodassa ja hänen jälkeläisensä olivat liian köyhiä voidakseen lunastaa suvun »sisäänottoa», ja niin on koko asia jäänyt sikseen. Pahumaan maatilasta on nyt jälellä vain mökkipahanen, jolla on yhä sama nimi. Sen omistaa tuon suvun viimeinen jälkeläinen, kyläsuutari, ainoana omaisuutenaan, paitsi kuninkaan antamaa arvokirjaa.»

Arthur, joka ei ollut kylliksi selvillä Ruotsin historiasta, otti leikkipuheen täydeksi todeksi, tuli kertomuksesta kerrassaan liikutetuksi ja piti aivan välttämättömänä, että jotain oli heti tehtävä tuon miesparan hyväksi, jota hän tahtoi sitäpaitsi tavata. Sehän kävisikin helposti päinsä, sillä Pahumaa sijaitsi vain penikulman päässä Rauhalinnasta. Päätettiin lähettää lähetti kysymään olisiko mies kotona, ja lähetti palasikin pian, ilmoittaen ett'ei hän tällä kertaa ollut kotosalla, vaan palaa viikon kuluttua. Sillä aikaa kirjoittaa piirteli maisteri Stolpe vanhalle pergamenttiliuskareelle latinankielisen arvokirjan vapaaherra Pahumbergille; kunniakirjan alle piirrettiin Carolus rex. Arvokirja pantiin sitten lihavan G. Philip Armfeltin toiseen kenkään, ja kun se oli siellä tallattavana ollut viikon päivät, oli se jo asiaankuuluvasti ruskea, niin että sitä todellakin voi pitää vanhanaikuisena muinaiskirjana. — Sitten lähdettiin suutarin luona käymään, jolle sitä ennen jo oli asia selitetty ja hänet opetettu näyttelemään osansa oikein; vanha kunniakirja otettiin esille, sitä katseltiin, tutkittiin ja omalle kielelle tulkittiin. Kun kaikki oli niinkuin olla pitikin, otti Arthur taskustaan suurenlaisen setelirahan ja ojensi sen suutarille hetken tarpeiden tyydyttämiseksi ja lupasi korkeiden suhteittensa ja tuttavuuksiensa avulla pian hankkia hänelle takasin hänen oikean arvonsa. Kukin voi mielessään kuvailla hänen mielenkarvautensa ja noloutensa kun hän sitten sai tietää, että koko juttu olikin ollut pelkkää kujetta.

Vaikka hän niin tavattomasti pöyhistelikin korkean sukuperänsä perusteella, unohti hän kuitenkin sen kokonaan ja menetteli itse aivan ristiriitaisesti niiden uhkeiden periaatteiden kanssa, joita hän kielellään lakkaamatta kantoi, mennen avioliittoon naisen kanssa niistä piireistä, joista ei juuri ole tapana eikä pidä itselleen vaimoa ottaa. Kaikista tämän ylhäisen suvun keskuudessa tapahtuneista epäsäätyisavioliitoista oli tämä kuitenkin vaikein.

Hän vietti kesäänsä vuonna 1859 luonani Björkbodassa, jonne silloin, hauskaa kyllä, sain kokoontumaan useampia ystäviäni vierailemaan. Siellä sai hän kärsiä monta kujetta ja niellä monta pistosanaa salaperäisen lemmikkinsä tähden, jonka me kaikki hyvin tunsimme. Me toivoimme, että hän siten tulisi järkiinsä ja lopettaisi koko tuon lemmenliittonsa. Mutta sen sijaan ärtyikin hän vain siitä ja piti kiini suunnitelmastaan yhä itsepäisemmin. Ja eräänä päivänä oli hän hävinnyt; häntä etsittiin turhaan kaikkialta, ja me aloimme kaikki olla jo levottomia ja pelätä, että joku onnettomuus on häntä kohdannut. Muutaman päivän perästä saimme kuitenkin kuulla, että hän oli noussut erääseen jaalaan, joka halkolastissa purjehti Tukholmaan. No siinä nyt ei ole mitään vaaraa, ajattelimme me ja arvelimme, että hän pian palaisi takasin purjehdusretkeltään, sillä hän ei ollut ottanut mukaansa passia, ei rahaa eikä edes vaatteitakaan. — Me odotimme kauan, mutta hän ei palannut.

Hän oli jatkanut matkaansa halkojaalalla ja tultuaan Furusundin ja Tukholman välille, nousi hän maihin erääseen tämän reitin varrella sijaitsevista suurista herraskartanoista, jossa hän esitteli itsensä isäntäväelle ja lateli pitkän ja uskottavalta kuuluvan jutun siitä kuinka hän muka oli parhaillaan ollut lintuja ampumassa ulkosaaristossa kun myrsky oli hänet ajanut eräälle kalliolle, kuinka häneltä sitten venhe karkasi ja hänet vihoviimein pelasti vaikeasta asemastaan eräs ohi purjehtiva halkojaala. Talossa uskottiin suomalaisen paroonin puheet sanasta sanaan ja anteliaasti hänelle annettiin mitä hän vain tarvitsi. Sieltä meni hän Tukholmaan, jossa hänen hellän tunneliekkinsä valtijatar silloin asusti.

Siellä haki hän käsiinsä meidän kaikkien vanhan hyvän ystävämme, näyttelijä Vilhelm Åhman'in, joka otti huolekseen tarpeellisten muodollisuuksien toimittamisen. Kun kaikki oli kuntoon järjestetty, vuokrasi Åhman vaunut, joihin hän itse, sulhanen, morsian ja hänen äitinsä, pesijätär, istuutuivat ja ajoivat siten papin pakinoille, jossa vihkiminen äkkiä toimitettiin. Sieltä menivät he erääseen Tukholman ulkoravintolaan, jossa Åhman tarjosi hääseuralle yksinkertaisen päivällisen tämän vapaaherrallisen vihkiäisjuhlan lopettajaisiksi.

Syksyllä palasi nuori pari Helsinkiin, jossa rouva asetettiin asumaan johonkin taloon kauaksi Hietalahden seudulle ja piilotettiin huolellisesti maailman katseilta. Aavistettiin kyllä, että hän asui kaupungissa, mutta hän oli niin hyvin kätketty, että oli kerrassaan mahdotonta saada selville missä hän majaili, vaikkakin monta tutkistelua ja etsiskelyä toimeenpantiin. Vihoviimein, kuitenkin vasta kevätpuolella, onnistui veli Vilhelm Klinckowströmin saada viekkaudella urkituksi tietoonsa tuon paikan. Hän vuokrasi näet posetiivin, jota hän soitatti syrjäisten talojen pihoissa ja kulki itse soittajan mukana valepuvussa, leuassaan tuuhea tekoparta, joka teki hänet kerrassaan tuntemattomaksi. Ja aivan oikein, viekkaus onnistui hyvin, sillä eräille portaille ilmestyi varomattomasti kyllä etsitty henkilö. Nyt oli vihdoinkin päästy varmuudella asian perille, eikä sitä siis pitemmälti enää voitu salata.

Vanhempien suru oli rajaton, mutta samalla voimaton, sillä tekonen oli jo nyt tehty, »fait accompli», eikä sitä enää voinut muuksi muuttaa. Ja hyvin voidaan sentähden kuvitella ylpeän kreivitär Louisen monet pyörtymyskohtaukset kun hän sai tietää veljenpoikansa liitosta.

Vaikkakaan hän ei ollut korttipelari eikä oikeastaan mikään tuhlari, oli hän kuitenkin ennen pitkää joutunut rappiolle yksinomaan sen vuoksi ett'ei hän kyennyt hoitamaan itseään eikä omaisuuttaan. Maatilat täytyi myödä toinen toisensa perästä, lopuksi itse päätila Hiiskola vuonna 1868, jolloin myöskin nuo kalliit, korkeata sukuperää esittävät muotokuvat ja vaakunamerkeillä koristettu suuri pöytäastiasto hävisivät kuin akanat tuuleen. Osa niistä lienee joutunut kokoelmiin.

Hänen muutamat ystävänsä ostivat hänelle pienen talonpoikaistalon, Rytön tilan Vihdin pitäjässä, jossa hän sitten polttimotarkastajana eleli kuolemaansa asti, 1883, kuitenkin tuossa vähäpätöisessäkin asemassa esiintyen aina samana luontoperäisenä vapaaherrana ja herkkuilijana kuin aina ennenkin.

Hänen leskensä, vapaaherratar Ottilia, eli miehensä jälkeen vielä seitsemäntoista vuotta, elättäen itsensä ompelemisella ja leivän leivonnalta. Hän oli viimeinen, joka meidän maassamme kantoi tuota suurta nimeä.

Sic transit gloria mundi! (Niin häipyy maailman kunnia.)

* * * * *

Joll'ei tietäisi, että se on mahdotonta, voisi olla taipuisa arvelemaan, että Herman Bang olisi ottanut aiheensa erinomaiseen romaniinsa »Haablöse slægter» tämän suurellisen suvun näistä kolmesta viimeisestä sukupolvesta. Se on näet pitkin matkaa aivan samanlaista tarinaa, ja osoitetaan siinä, eitä kun vanha suku, jolla on jaloja perinnäistapoja, solmii yhteyksiä ja liittoja sellaisten sukujen kanssa, joilla tuollaisia luontaisia vaistoja ei ole, syntyy siitä jonkinlainen sekarotu, joka saattaa suvun polvesta polveen yhä alemma, huonommaksi, kunnes se vihdoin hajoaa tahi vaipuu olemattomuuden hämäryyteen.

XXIV.

MUUTAMIA AATELISHOVEJA.

1850—60.

Useissa edellisissä luvuissa olen jo koettanut kuvailla meidän kanssakäymispiiriämme ja kuinka puoli vuosisataa sitten asuttiin, elettiin ja huviteltiin Helsingissä siinä seurapiirissä, johon minäkin kuuluin. Useimmat kuvauksistani ovat olleet talvisia kuvia ja senvuoksi tahdon seuraavassa kertomukseni täydentää muutamilla kesäelämää esittävillä kuvilla, ottaen ne kesäisestä elämästä eräissä suuremmissa, tutuissa aatelishoveissa. Kukin käsittää helposti, että kaikki oli siihen aikaan aivan toisenlaista, sillä eihän silloin vielä ollut minkäänlaisia rautateitä ja höyrylaivatkin olivat sangen harvinaisia. Siihen aikaan matkusti kukin tavallisesti omalla »kaleskallaan» ja usein omilla hevosillaan. Matka ei näinollen kovin nopeasti luistanut ja sitäpaitsi pysähdyttiin sitä muutamaksi tai muutamiksi päiviksi ystävien luo, jolla aikaa hevoset lepäilivät jatkuvaa matkantekoa varten. Tavallisesti lähdettiin tuollaiselle matkalle joka kesä ja ne perheet, jotka asuivat kymmenen tai kahdentoista penikulman alueella, luettiin kanssakäymispiiriin kuuluviksi.

Kun olin saanut lyyran lakkiini, muodostuivat kesän hauskimmiksi huvituksiksi joskus vanhempieni kanssa mutta useimmiten yksin tekemäni vierailumatkat tuttaviemme luo heidän maatiloilleen, varsinkin jos perheessä sattui olemaan yhdenikäistä nuorta väkeä. Ei siinä kyllin että vieraat aina sydämellisesti tervetulleiksi toivotettiin, vaan muodostuivatpa vierailut pian suoranaiseksi velvollisuudeksi, jonka laiminlyömisestä suuresti pahastuttiin.

Pyydän lukijan hyväntahtoisesti seuraamaan minua eräällä tällaisella matkalla muutamiin suurempiin Helsingin ja Turun välillä sijaitseviin aatelishoveihin. Samallaisia maatiloja oli kyllä hajallaan maan etelä- ja sisäosissa, vaan koska minun tieni vasta paljon myöhemmin johti sille suunnalle, sivuutan ne nyt tällä kertaa.

Matkalla pääkaupungista länteenpäin pysähdyttiin ensimäisen kerran Pikkalan kartanoon Siuntion pitäjässä; talo oli siinä kauniilla paikalla samannimisen joen ja lahden rannalla. Sen omisti siihen aikaan kenraali, parooni Erik Silfverhjelm.[1] Tilan rakennukset olivat aivan äskettäin rakennetut ja väikkyi niissä vielä uutuuden leima, kaikki oli upeaan kuntoon järjestetty ja hienoa, osoittaen että omistajan tässä talossa ei tarvinnut kulungeista eikä menoista välittää. Kun hän itse niihin aikoihin oleskeli Siperiassa, asui maatilalla kesäisin hänen kälynsä, leski-vapaaherratar Eva Silfverhjelm, kaunis, keski-ikäinen nainen, hieno ja herttainen olennoltaan ja käytökseltään. Hänen vanhin poikansa, Axel,[2] oli minun hyvä ystäväni lapsuusajoilta asti ja hänen tähtensä minä oikeastaan sinne vierailemaan meninkin, veljekset Ture ja Carl olivat näet vielä liian nuoria meidän seuraamme sopiakseen. Ja silloin oli aina hauskaa; milloin olimme metsästämässä tahi kalastamassa, milloin taas pilkkaan ampumassa tahi muissa huvituksissa vuorotellen.

[1] Vapaaherra *Erik Silfverhjelm* syntyi 1806, tuli Irkutskin komissarioviraston päälliköksi 1842, kenraalimajuri 1858, otti eron palveluksestaan 1861 ja kuoli 1881.

[2] Vapaaherra *Axel Silfverhjelm* syntyi 1830, tuli ylioppilaaksi 1849, Piikkiön tuomiokunnan tuomariksi 1870, kuoli 1888.

Vielä paljon myöhemminkin käväsin minä jonkun kerran Pikkalassa, jonne vanha kenraali, virkatoimistaan väsyneenä ja kylliksi varakkaana jätettyään tuotteliaan toimensa Irkutskin sotakomisariatin päällikkönä, oli asettautunut kaikessa rauhassa nauttimaan jälellä olevista elämänpäivistään. Hän oli harvinaisen komea ukko; hopeanhohtoinen oli hänen tukkansa ja pitkä, aaltoileva hänen partansa. Hän oli aatelismiehen ja vanhan soturin oikea perikuva. Vilpittömänä, suoraluontoisena miehenä ei hän koskaan pelännyt lausua julki mielipidettään, koskipa asia sitten mitä tahansa. Hän oli vierasvarainen ja hyvänahkainen; senvuoksi käytiin kernaasti vanhuksen luona ja viihdyttiinkin hyvin hänen seurassaan. Mutta talolla oli vielä oma erityisyytensäkin. Siellä sai näet ihailla kallisarvoisia mattoja, taidekudoksia, turkiksia ja muita nähtävyyksiä, joita kaikenlaisia Itä-Aasiasta oli kerätty.

Kun Pikkalassa oli muutamia päiviä viivytty, jatkettiin matkaa tavallisesti suoraan Fagervikiin.

Tämä tila oli silloin vielä jakamaton ja olikin se yksi suurimmista maatila-alueista etelä-Suomessa, kerrassaan valtatilus, ulottuen Inkoon, Karjan, Pohjan, Tenholan, Karjalohjan ja Siuntion pitäjiin. Sen alueella sijaitsi kolme rautatehdasta, Fagervik sekä Pinjaisten ja Skogbyn tehtaat; ja tilukseen kuuluvat, silloin vielä haaskaamattomat, metsämaat olivat mahtavat. Metsän reunustaman sisäjärven rantamalla kohosi tämä vanha aatelishovi, kolmekerroksinen kivitalo sivustarakennuksineen, jotka välilleen muodostivat linnamaisen pengerpihan. Yleensä koko tämän ijäkkään kartanon leimasi jonkinlainen ylhäisleima, jonka vertaista tuskin koko maassamme löytynee. Kaikesta huomasi, että varakkaan suvun eri sukupolvet olivat tämän kartanon rakentaneet, sitä hoidelleet ja kaunistaneet. Rehevät, satavuotiset, viileää varjoa suovat jalot puulajit osoittivat selvästi, ett'ei tämä paikka ollut eilisenpäivän lapsia, vaan sivistyksen ijäkäs tyyssija.

Tilan omisti siihen aikaan kamariherra, parooni Fridolf Hisinger,[1] jonka kanssa me olimme sukua sekä isäni että äitiin puolelta. Ja sukulaisuus aiheutti luonnollisesti vierailulla käyntejä.

[1] Vapaaherra *Fridolf Hisinger*, Fagervikin herra, syntyi 1803, kamariherra, kuoli 1853. Meni avioliittoon 1831 Vironmaalta kotoisin olevan *Alexandrine von Sodiseon* kanssa, joka kuoli 1869.

Heidän lapsiaan:

*Edvard*, syntyi 1832, suoritti filosofianmaisterin tutkinnon 1857, nykyinen Fagervikin omistaja, kuoli 1904. Oli naimisissa vuodesta 1858 hovineiti *Constance Ramsayn* kanssa, syntynyt 1837.

*Mikael*, syntynyt 1833, Suomen kaartin luutnantti, kuoli lavantautiin 1856.

*Sofie*, syntynyt 1834, naimisissa parooni Adolf von Kothenin kanssa.

*Alexandrine*, syntyi 1835, kuoli 1858.

*Nathalie*, syntynyt 1837, kuoli 1875, avioliitossa eversti, parooni
*Knut von Troilin* kanssa.

*Mauritz*, syntyi 1839, luutnantti, erosi toimestaan 1864, omisti Skogbyn tehtaan, sittemmin Västerbyn Tammisaaren luona, oleskelee ulkomailla.

*Eugenie*, syntynyt 1845, avioliitossa vuodesta 1870 luutnantti, parooni
*Rabbe Wreden* kanssa.

*Fridolf*, syntynyt 1845, omisti Pinjaisten tehtaan, oleskelee nyt ulkomailla.

Vanha parooni oli aikansa tahi ehkäpä paremmin menneen ajan perikuva. Hänen olennossaan oli jotain eristapaista, niin sanoaksemme originellia, nykyajan käsityksen mukaan, mutta se kaikki ilmeni hyvään suuntaan. Ollen ylimyksellinen koko sisäiseen ihmiseensä nähden, tahtoi hän ulkonaisestikin sellaisena esiintyä ja oli sen vuoksi erinomaisen kohtelias, huomaavainen ja palvelevainen jokaista kohtaan, mutta samalla ainakin meidän nuorten mielestä hieman liian kursaileva ja vanhojen seuratapojen kaavoihin pinttynyt. Hänen sanansa olivat aina tarkasti punnittuja, viimeisteltyjä, ja kun vain tilaisuutta sattui, höysti hän puheensa jollakin mairittelevalla kohteliaisuudella tai ranskalaisella sananlaskulla. Me nuoremman sukupolven aikalaiset, jotka emme enää kaikkeen tuollaiseen olleet tottuneet, emme voineet olla joskus nauramatta moisille meiningeille. Seurustelukeskusteluun kuului pääasiallisesti ranskalaisten sukkelain kaskujen ja juttujen kertoeleminen, joita täytyi kärsivällisesti kuunnella, vaikkapa ne oli kuultukin jo useampaan kertaan ennen, sillä »ohjelmisto» ei ollut suuri, se loppui aina pian.

Elämänkatsomukseltaan oli hän sangen vakava ja vielä enemmän vanhoillinen, jopa sellaiseen äärimäisyyteen asti, että hän suurella vastenmielisyydellä katseli kaikkea uutta, jota tänä kehityksen aikana yllinkyllin maailmassa ilmeni. Kun Hangon rata rakennettiin ja se tuli kulkemaan pitkiä matkoja hänen maitansa pitkin, ei hän tahtonut koskaan nähdä koko rautatietä, vielä vähemmin sitä myöten matkustaa. Tuollainen laitos ei sopinut hänen mielestään meidän köyhään, harvaan asuttuun maahamme; se toi mukanaan enemmän pahaa kuin hyvää ja muodosti jälleen yhden askeleen ihmisten yhdenmukaistumiseen päin. Käydessään säännöllisellä vuosivierailullaan sisarensa ja lankonsa luona Mustiossa täytyi hänen vaunuillaan ajaa rautatiekiskojen yli, mutta silloin ummisti hän aina silmänsä päästäkseen näkemästä tuota uudenaikaista iljetystä. Eikä hän myöskään Helsingissä tahtonut käydä, sillä tuo vanha ylimysherra piti itseään liian hyvänä tungeskelemaan siellä virkamiesten ja kaikenlaisten nousukkaiden seassa; hän piti parempana elää ylhäistä elämää maaruhtinaana suurella maatilallaan, joskin hän siellä oli muusta maailmasta eristettynä.

Päivällisaterian söi hän aina puettuna hännystakkiin, useimmittain ruskeaan ja kiiltonappiseen, kaulassaan valkoinen kaulavaate. Aterian aikana kohotti hän lasinsa jokaiselle läsnäolevalle vieraalle tarkasti harkitussa suku-, arvo- tahi ikäjärjestyksessä — arvoasteikko, jota me nuoret huviksemme usein ennakolta suunnittelimme. Täytyi olla aina sangen varuillaan, sillä kaiken piti tapahtua asianmukaisten seurustelumenojen mukaan; nykyajan ujostelematonta, ilomielistä mielialaa ja tunnelmaa ei suvaittu.

Hän oli innokas kukkainsuosija ja viljelijä ja niinpä olivatkin Fagervikin puutarhat hänen aikanaan kuuluisat parhaimpina ja milt'ei ainoina laatuaan koko maassa. Hänen puutarhassaan, joka oli järjestetty hyvin mykevälle maa-alueelle, oli penkereitä, portaita ja lehtiholvien suojassa kulkevia käytäviä, se oli Linné-temppeli leikellyine, yhteen kasvavine lehmuksineen, huvimajoineen, siltoineen ja linnoineen. Siellä sai nähdä sitäpaitsi meidän maassamme harvinaisia kasveja, kuten pyökkipuita, saksanpähkinäpuita, muratteja, rododendronia, azaleoja ja muita arkoja puulajeja ja kasveja, kasvaen ulkona puutarhassa ja kestäen meidän pohjoisen ankaran talvemme. Mutta suurinta huomiota vetivät puoleensa monet kalliit kasvihuoneet, erilaiset erilaisia ilmanaloja varten; varsinkin oli troopillisen ilmaston kallisarvoisia orkideoja varten rakennettu huone huvittava katsella ja oli se ainoa laatuaan maassamme silloin, ja luullakseni vielä nytkin. Mutta ei hän niinkään paljon haaveksinut kukkasten kauneutta kuin niiden harvinaisuutta ja ja muotojen sekä värien eriskummaisuutta ja omituisuutta.

Häntä huvitti tavattomasti kun hän sai kuljettaa vieraansa tuonne lempipaikalleen ja siellä tarkkaan selittää heille muutamien harvinaisten kasvien omituisuuksia. Kun minä olin kasvienkeräämiseen ja tutkimiseen yleensä suuresti mieltynyt, kuuntelin minä mielelläni hänen turhantarkkoja selityksiään ja minä luulen näin osoittamallani huomaavaisuudella voittaneeni hänen suuren suosionsa, jota hän sitten aina »serkkua» kohtaan osoitti — niin hän minua kutsui. Mutta sattui usein niinkin, että hänen vaivannäkönsä tässä suhteessa kohdistuivat henkilöihin, jotka eivät vähääkään kasvimaailmasta välittäneet, vaan jotka — pakosta kärsivällisesti kuunneltuaan hänen esityksiään — esitelmän loputtua seisoivat yhtä tietämättöminä ja tyhminä kuin sen alkaessakin. Hän huomasi usein kuinka kuulijat olivat kärsimättömiä ja kuinka he välinpitämättömyyttään osoittivat ja se häntä suuresti suretti, mutta ei kuitenkaan lannistanut hänen mieltään eikä estänyt häntä seuraavalle vieraalle yhtä juurtajaksaen kuvailemasta rakkaan puutarhansa harvinaisia aarteita.

Itse hän ei kuitenkaan saanut sanottavasti kauneista laitoksistaan nauttia, sillä huonon terveytensä tähden sulkeutui hän huoneisiinsa jo ensimäisten koleiden syksypäivien tultua eikä niistä ulkosalle liikahtanut ennenkuin kesä jälleen täydessä ihanuudessaan kukoisti. Muutamia erikoisia, harvinaisia kasveja vietiin senvuoksi kylmien vuodenaikojen kuluessa hänen huoneustoonsa ikäänkuin tervehdykseksi ihanasta kukkaismaailmasta.