XXV.
ERÄS KEISARIVIERAILU.
1854.
Kevätlukukausi vuonna 1853 oli melkein yhtämittaista alituisesti uudistuvien huvitusten hyörinää. Suuret tanssiaiset ja suljetummat tanssiaiskemut, ylioppilashuvitukset ja näytelmälliset iltamat vaihtelivat jatkuvassa sarjassa keskenään. Elämä ja ilo ja huolettomuus huomisesta oli kaikkialla vallalla.
Mutta kesken tällaisen huvitusten pyörteen alkoi kuulua jonkunlaisia räikeitä epäsointuja ja synkkiä pilviä kasaantua valtiolliselle taivaanrannalle. Turkkilaiset ja kurdit tappoivat joukottain armeenialaisia ja bulgarialaisia ja hävittivät heidän maitaan. Siihen oltiin jo ennestään totuttu, eikä se niin suuresti mieliä kuohuttanutkaan, sillä mitäpä muuta sille voi tehdä kuin surkutella noita maa-raukkoja ja niiden asukkaita. Mutta samalla havaittiin että koko Wenäjän kansaan oli liikuttavasti koskenut heidän uskolaistensa kuolemanparku, ja huuto, mahtava kuin ukkonen, kaikui yli koko suuren valtakunnan, vaatien apua onnettomille ja kostoa tehdyistä rikoksista. Keisari Nikolai ei voinut vastustaa tätä Wenäjän kansan omantunnon ja myötätunnon ilmausta onnettomia kohtaan, ja hän päätti senvuoksi mahtavan hallitsijasanansa voimalla lopettaa nuo kamalat vainot.
Hän lähetti silloin meidän kenraalikuvernöörimme, ruhtinas Menschikoffin, erityisenä lähettinä Konstantinopoliin, vaatien suojelusta sulttaanin oikeauskoisille alamaisille. Kun asiasta oli keskusteltu jonkun aikaa pääsemättä kuitenkaan tarkoitettuun tulokseen, saapui ruhtinas huhtikuussa matkatamineissaan, puettuna kuuluisaan harmaaseen päällystakkiinsa, sulttaanin luo ja esitti hänelle Wenäjän loppuehdotuksen. Kun siihen ei suostuttu, matkusti ruhtinas heti pois, toukokuussa 1853, jonka jälkeen aseiden täytyi astua asian ratkaisijaksi. Heti senjälkeen marssi ruhtinas Gortschakoff turkkilaisiin alusmaihin, Moldavaan ja Walakkiaan, ottaen ne haltuunsa keisarinsa vaatimusten vakuudeksi. Mutta pian kohtasivat hänen joukkonsa Omer-paschan, joka kykeni estämään Wenäjän armeijan pääsyn Tonavan yli. Molemmat sotajoukot seisoivat jotakuinkin yhtä voimakkaina vastakkain, eikä kumpikaan voinut saavuttaa mitään ratkaisevaa voittoa.
Mutta marraskuussa onnistui amiraali Nachimoffin saada Sinopen luona loistava voitto turkkilaisesta laivastosta, joka kokonaan hävitettiin. Kun tämä tuli tietoon, purjehti ranskalainen ja englantilainen yhdistynyt laivasto Bosborin salmeen uhatussa ja turvattomassa asemassa olevan Konstantinopolin suojaksi ja avuksi. Ja niinpä ei suurta itämaista sotaa enää voitu välttää, joskaan varsinaista sodanjulistusta ei vielä oltu annettu.
Jokainen täällä huomasi silloin selvästi, että sodan kauhut ulottuisivat meidänkin maamme rannikoille, maamme saatua jo lähemmä puoli vuosisataa nauttia rauhan siunausta. Eikä kauan viipynytkään kun jo nähtiin joukko-osaston toisensa perästä marssivan maahamme; maanteillä kuljetettiin teiden täydeltä pitkissä jonoissa tykkejä, ampuma- ja muonavaroja; sananlennättäjiä (sen ajan sähkösanomia) kiiti kiireisellä vauhdilla kaikille haaroille; makasiineja rakennettiin varastojen säilytyspaikoiksi useihin eri paikkoihin; veistämöillä valmistettiin levähtämättä kanuunavenheitä; suuria hankintasopimuksia tehtiin; korkeita kenraaleja, kuuluen kaikenlaisiin eri joukkoihin, saapui tänne, toimeenpanivat täällä tarkastuksia ja matkustivat jälleen pois, j. n. e. Päivä päivältä tuntuivat sodan jyskeet ja melskeet yhä enemmän lähestyvän.
Silloin levisi ympäri maata sekava huhu siitä, että Ruotsinkin kanta olisi horjuva ja että keskustelut jo olisivat muka käynnissä sen ja länsivaltain kanssa. Vaikkakin kuningas Oskar teki kaikkensa jyrkän puolueettomuuden säilyttämiseksi, koetti osa sanomalehdistöä kuitenkin kaikin voimin saada n. s. yleistä mielipidettä johdetuksi sodan puolelle, ja nuori, toimintahaluinen kruununprinssi Carl koetti myöskin kehoittaa vanhaa, jo heikkoa ja sellaiseen seikkailuun vastenmielistä kuningasta nyt jos koskaan käyttämään tilaisuutta hyväkseen ottaakseen takaisin mitä oli menetetty.
Ei ole ihmettelemistä joskin tuollaisia huhuja kuullessa levottomuutta ja mielenkuohuntaa syntyi hieman itsekullakin taholla, sillä vielä oli tuoreessa muistissa se aika, joka yhdisti meidän kohtalomme vanhan emämaan kanssa, ja kukapa voisi varmuudella sodan vaiheita ennakolta ennustaa. Eikä sekään ihmetytä, että muutamat mahtavat henkilöt tahtoivat asettaa vallitsevan mielialan ja siitä koituvan vaaran korkeimmassa paikassa räikeämpään valoon kuin se oikeastaan oli, osoittaakseen alamaista uutteruuttaan ja intoaan ja lisätäkseen suosiotaan itsevaltijaan silmissä.
Mutta keisari Nikolai ei ollut sellainen mies, joka olisi tuominnut näin vakavia asioita ainoastaan yksipuolisen kuvailun mukaan. Hän tahtoi ensin itse nähdä ja tutkia ja sitten toimia, ja hän päätti mieskohtaisesti matkustaa Helsinkiin. Se olisi näet omiaan osoittamaan hänen lempeyttään ja armoaan meidän maatamme kohtaan, jossa hän ei ollut käynyt kahteenkymmeneen vuoteen, ja samalla olisi hän itse tilaisuudessa muodostamaan varmemman ajatuksen siitä mitä hänen selkänsä takana nyt koetuksen hetken tultua oikeastaan oli.
»Keisari tulee!» leimahti ympäri maata kuin sähkökipinä, ja pääkaupunkiin kiiruhti korkeita virkamiehiä, presidenttejä, kuvernöörejä, piispoja, useita ylhäisempiä yksityishenkilöitä ja muutamia kaikessa kiireessä kokoonpantuja lähetystöjä.
Oli maaliskuun 14 päivän iltayö ja pureva pakkanen. Lumi oli kasaantunut korkeiksi kinoksiksi, peittäen kadut ja torit ja naristen jalkojen alla. Silmänkantamaton ihmisjoukko oli myöhäisestä hetkestä ja pakkasesta huolimatta kokoontunut yhteen, täyttäen kaksinkertaisella tulisoihturivillä valaistun tien pitkältä sillalta pitkin Uniooninkatua ja kauppatoria aina keisarilliseen palatsiin asti. Palatsi oli seisonut monet pitkät vuodet autiona ja tyhjänä, mutta nyt sen jokaisesta ikkunasta tulvehti ulos valovirta, sisällä näytti väkeä liikkuvan kiireesti edestakaisin ja reki reen perästä ajoi sisään linnanpihaan, kuljettaen palatsiin korkeimpia viranomaisia ja kenraalikunnan. Kärsivällisesti odottelivat yhteensulloutuneet kansanjoukot kunnes yht'äkkiä myöhäisenä yöhetkenä kuului kaukaista humua, joka nopeasti läheni ja kasvoi voimakkaammaksi kunnes aivan läheltä alkoi kuulua jylisevä eläköönhuuto; kokoonpakkautunut väkijoukko avasi tien keskeensä ja huimalla vauhdilla ajoi esiin pitkä jono kolmivaljakolta avonaisine kuomirekineen; lumi tulijain ympärillä tuprusi ja huuru pöllähteli vaahtoisten, päristeleväin hevosten sieramista. Ensimäisessä reessä istui mies, jonka kasvonpiirteet kaikki tunsivat, vaikkeivät olleet koskaan häntä nähneet, ja hän kuunteli jyliseviä, raikuvia eläköönhuutoja ystävällisesti nyökäyttäen päätään kansalle vastaukseksi.
Keisari oli tullut, hän oli nyt Suomessa, meidän kaupungissamme! Ja riemastus oli rajaton.
Ensimäiseksi piti hänen käydä yliopistolla ja oli käynti määrätty tapahtuvaksi kello 12 päivällä.
Meidän oli käsketty jo yhtä tuntia aikaisemmin saapumaan miehissä yliopiston juhlasaliin, juhlapuvussa luonnollisesti. Silloin oli ylioppilasluettelossa kaikkiaan noin 450 ylioppilasta ja niistä oli noin 350 saapuvilla kaupungissa. Kaikki ne, jotka olivat tulleet ylioppilaiksi vuoden 1850 asetusten astuttua voimaan, olivat velvolliset käyttämään säädettyä virkapukua. Mutta saapuvilla olleista ylioppilaista kuului tuskin puoletkaan tuohon luokkaan ja toiset taas, vanhemmat, käyttivät tavallista hännystakkipukua.
Kokoonnuttuamme saliin, koitui ylioppilasinspehtoriile, pedellienpäällikkö parooni Hjärnelle ja hänen kuudelle pedellilleen paljon puuhaa eroitellessaan virkapukuiset ylioppilaat siviilimiehistä, jotka työnnettiin salin etäisempiin osiin, jotta me, joilla oli uudet ja välkkyvät puvut, voisimme astua kaikessa loistossamme esiin ja asettua lähimmille paikoille suuren käytävän ja parnasson ympärille. Pitkällisen puuhan perästä ja kokkapuheita lasketeltua saatiin tämä eroittelu ja sijoitteleminen viimeinkin tehdyksi ja meidät kaikki asianmukaiseen järjestykseen. Pidettiin varmana, että keisarista kullanhohtoiset virkapuvut näyttäisivät mieleisemmiltä kuin mustat hännystakit.
Hieman ennen kahtatoista astui ministerivaltiosihteeri, kreivi Aleksanteri Armfelt sisään, seisahtui suuren sisäänkäytävän oven luo, tervehti ja kumarsi kohteliaasti joka haaralle sekä lausui sitten tähän tapaan:
»Hyvät herrat! Me tiedämme kaikki, että muutaman silmänräpäyksen kuluttua meidän korkea hallitsijamme, Hänen Majesteettinsa Keisari, meidän armollinen suuriruhtinaamme aikoo kunnioittaa yliopistoa käynnillään täällä, ja hän tulee silloin kohdistamaan teille muutamia ystävällisiä ja armollisia sanoja. Herrat tietävät kyllä, että sivistyneellä nuorisolla on tapana tällaisessa tilaisuudessa jollakin tavoin ilmaista myötätuntoisuuden tunteitaan tällaisen suosion osoituksen johdosta itseään ja koko maata kohtaan, joka mielenilmaisu aivan varmaan kohoaa sydämen pohjasta ja on kajahtava korkealle tässä salissa. Minä oletan, että herrat ymmärtävät tämän yhtä hyvästi kuin minäkin, eikä minulla senvuoksi ole mitään lisättävää.» Ja tämän sanottuaan, kumarrettuaan molemmille puolille kohteliaasti, poistui hän.
»Herrat» tiesivät ja ymmärsivät tämän kaiken ilman hänen puhettaankin. Mutta kun siihen aikaan ainoastaan aniharvat ymmärsivät venäjänkieltä, jolla kielellä keisari puheensa piti, syntyi siitä sangen omituinen sekasotku.
Tuskin oli kello lyönyt kaksitoista kun suuren sisäänkäytävän kaksoisovet avattiin ja keisari astui sisään, jälessään muutaman askeleen päässä loistava seurue; hän astui reippain, tahdikkain askelin pitkin pääkäytävää alas parnassolle. Tultuaan opetusistuimelle kääntyi hän yleisöön päin. Hänen molemmilla puolillaan seisoi kaksi hänen poikaansa, miltei yhtä uljaita kuin hän itse — Aleksanteri, Konstantin, Nikolai ja Mikael — ja heidän taakseen asettautui kokonainen parvi kumartelevia ja hymyileviä kenraaleja ja ministerejä kullankirjailluissa, krasjaanilla varustetuissa ja nauhoin koristelluissa univormuissaan, loistava ja välkkyvä joukko.
Minun paikkani oli vain muutaman askeleen päässä keisarista, joka seisoi aivan vastapäätä minua. En voinut katsettani irroittaa miehestä, jonka paljas nimi kykeni maailmaa vapisuttamaan. Minä seisoin kuin loihdittuna, enkä ole koskaan, en ennemmin enkä myöhemmin, katsellut niin vaikuttavia kasvoja. Hänen piirteensä eivät koskaan unohdu sen mielestä, joka ne kerrankaan on nähnyt. Kaikkia muita pitempi oli hän, erinomaisen kaunis ja ryhdiltään uljas ja arvokas, ja hänessä huomasi selvän leiman siitä tietoisuudesta, että hän oli itsevaltias yli sadan miljoonan ihmishengen ja yli maan niin laajan, joka ulottui Ahvenanmaalta Beringin salmeen ja Valkoisesta- Mustaanmereen. Hänen katseensa oli avoin mutta samalla ankara ja käskevä: sen edessä ikäänkuin lyyhistyi kokoon ja tunsi oman vähäpätöisyytensä. Hänen äänensä oli korkea, kirkas, miellyttävä ja kaikuva kuin hopeakello. Hän oli henkilöitynyt majesteetillisuus.
Muutaman silmänräpäyksen verran katsottuaan edessään seisovaa nuorekasta joukkoa, piti hän lyhyen puheen, mutta pahaksi onneksi venäjänkielellä, josta emme sanaakaan ymmärtäneet. Puhe lienee pääpiirteissään sisältänyt ilmoituksen siitä, että hän, joka aina oli rakastanut rauhaa kansojen korkeimpana onnena, oli kuitenkin nyt tullut pakoitetuksi tarttumaan miekkaan auttaakseen uskolaisiaan, armeenialaisia ja bulgarialaisia, jotka olivat huutaneet häntä avukseen ja suojakseen sitä väkivaltaa ja sortoa vastaan, jota Turkki oli ryhtynyt heitä kohtaan häikäilemättömästi harjoittamaan. Mutta silloin olivat Ranska ja Englanti omanvoitonpyyntöisten ja itsekkäiden laskelmien perusteella ja kateellisina Wenäjän lisääntyneestä vaikutusvallasta yhtyneet hänen vihollisiinsa ja julistaneet Wenäjää vastaan sodan. Vihollinen on voimakas ja mahtava, lisäsi hän, ja senvuoksi uhkaa meitä kaikkia ja isänmaata suuri ja lähellä väijyvä vaara.
Tässä keskeytti hän hetkiseksi ja katseli ympärilleen ikäänkuin tahtoen havaita minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet.
»Herrat», jotka eivät olleet ymmärtäneet sanaakaan hänen puheestaan vaan luulivat että se nyt loppui, muistaen kehoituksen että heidän tulisi »korkealle kajahtavasti ilmaista myötätuntoisuuttaan», ratkesivat nyt raikuvaan eläköönhuutoon niin että sali kajahti, ollen varmoja siitä että he näin osoittivat mitä suurinta kunnioitustaan ja suosiotaan hallitsijalle.
Näki selvästi kuinka hän hämmästyi kuullessaan tälle kohdalle niin perin huonosti soveltuvat huudot. Hänen kulmakarvansa rypistyivät äkkiä yhteen ja hänen kasvoilleen levisi uhkaava ilme, mutta vain silmänräpäykseksi, sillä varmaankin käsitti hän heti tämän soman kohtauksen, hänen uhkaava katseensa muuttui hymyilyksi ja hän jatkoi puhettaan, joka sitten lienee pääasiallisesti sisältänyt vain: että hän senvuoksi toivoi, kun tämä vaara nyt yhä enemmän lähestyi meidän rannikoitamme, että sivistynyt nuoriso näyttäisi maalle hyvää esimerkkiä ja rientäisi vapaaehtoisesti sotalippujen luo puolustamaan valtaistuinta ja isänmaata.
Vaikkei nytkään ymmärretty sanaakaan hänen puheestaan, oivalsivat kuitenkin kaikki, että keisari oli nyt puheensa lopettanut, ja senvuoksi kohotettiin jälleen kaikuva, riemukas eläköön niin että seinät huudosta kajahtivat. Hyvin tyytyväisenä hänelle osoitetusta kunnioituksen ja suosion ilmauksesta, nyökkäsi hän päällään useita kertoja mieltymyksensä osoitukseksi, jonka jälkeen hän poistui salista, yhtä varmoin ja pontevin askelin kuin oli tullutkin, koko loistavan seurueensa saattamana.
Senjälkeen kävi keisari kirjastossa, Nikolainkirkossa, senaatissa ynnä muualla. Kaikkialla, mihin hän vain meni, kohtasi hän eläköönhuutoja kajauttelevia lukemattomia väkijoukkoja ja riemastusta, ja mieltenilmaisujen sävystä voi hän hyvin huomata, että hänelle kaikkialla omistettu kunnioitus ja suosio oli vapaatahtoista, eikä suinkaan viranomaisten järjestämää ja aikaansaamaa. Hän osoittikin useissa tilaisuuksissa mielihyvänsä siitä ja lausui, että hän nyt täydellisesti luotti suomalaiseen kansaansa.
Tulipa sinä päivänä minne hyvänsä, vallitsi kaupungissa kaikkialla eloisuus, liike ja riemastus — kaikki olivat ulkosalla, »mies talosta», sillä kaikki tahtoivat vielä kerran ja niin usein kuin suinkin mahdollista nähdä edes vilahdukselta tuon mahtavan olennon, jolla oli valtijaskatse.
Mitään tanssiaisia ei toimeenpantu, sillä keisari oli, katsoen ajan vakavuuteen, pyytänyt vapautua sellaisesta, mutta sensijaan kutsui hän itse korkeimmat virkamiehet, kenraaliston ynnä muita juhlapäivällisille keisarilliseen palatsiin. Päivällisten loppuessa saapui koko ylioppilaskunta soihtukulkueessa paikalle ja lauloi etupihalla Suomen laulun siihen sepitetyillä suomalaisilla sanoilla ja sitten Maamme-laulun ruotsiksi, jolloin keisari ja perintöruhtinas, molemmat puettuina Suomen kaartin univormuun, astuivat ulos ulkoparvekkeelle ja kiittivät kunnianosoituksesta. Illalla oli kaupunki loistavasti valaistu, muutamin paikoin kuultokuvinkin, nimimerkein j. n. e.
XXVI.
KUN MINÄ AIJOIN RUVETA HUSAARIKSI.
Tuona äsken kuvaamanani päivänä, niin sanottuna »keisarin päivänä» oli meidän hyvässä kaupungissamme vallalla kaikkialla eloa ja liikettä ja riemastusta. Kansaa parveili ja kuljeskeli edestakaisin kaduilla ja toreilla saadakseen sattumalta, edes vilahdukselta nähdä mahtavaa itsevaltiasta, kun hän kolmivaljakolla kiiti ohi huimaavaa vauhtia loistavan seurueensa seuraamana. Kaikki tahtoivat nähdä, kaikki tahtoivat kuulla jotakin siitä mitä päivän kuluessa oli tapahtunut. Kaikki olivat ulkosalla, eikä kukaan halunnut istua kotona. Ravintolat olivat luonnollisesti viimeistä paikkaa myöten täynnä; niissä tungeskeltiin ja olipa siinä vaivannäköä tarpeeksi jos sai tuolin itselleen puuhatuksi.
Kuta myöhäisemmäksi ilta kului, sitä vetreämmäksi kohosi mieliala. Samppanjakorkkeja poksahteli ilmaan hieman siellä ja täällä. Kukin oli tavannut ystäviään ja piti iloja heidän kanssaan myöhäiseen yöhön asti. Vihdoin »pikkutunneilla» täytyi kuitenkin lähteä pois, ja hieman hoippuvin jaloin ja raskain päin astelin minäkin kotiin.
Kun avasin oven eteiseen hämmästyin joltisestikin huomatessani siellä passarimatamini nukkuvan sikeässä unessa korsaten. Ravistelin häntä hieman ja unen pöpperössä kimposi hän seisaalleen tuoliltaan ja selitti, että eräs palvelija oli käskenyt hänen odottamaan minun kotiintuloani, vaikkapa kuinka myöhään sitten tulisinkin, ja antamaan minulle kaksi erittäin tärkeää kirjettä heti luettavaksi.
Kärsimättömästi avasin minä ne. Epävarmat silmäni lensivät riviltä riville, joita tuskin osasin lukea, vielä vähemmän pystyin oikein käsittämään mitä kirjeissä puhuttiin. Molemmat kirjeet olivat sedältäni, kenraalilta.[1] Toisessa pyysi hän minun tulemaan luokseen kello kymmenen aikaan illalla tärkeään keskusteluun. Toisessa kirjoitti hän, että hän oli turhaan odottanut minua luokseen määrättynä aikana ja sentähden nyt *velvoitti vakavasti* minut saapumaan luokseen täydessä univormussa *täsmälleen* kello kahdeksan seuraavana aamuna ja huomautti ett'en missään tapauksessa enkä minkäänlaisten verukkeiden nojalla saisi sitä laimiinlyödä. — »Tulevaisuutesi riippuu tästä», lopetti hän kirjeensä.
[1] *Anders Edvard Ramsay*, Kuopion maaherran Anders Johan Ramsayn poika, oli syntynyt 1799, tuli kamaripaasiksi 1816, kapteeniksi Preobraschenskin kaartiin 1825, jolloin hän toimi keisarillisen palatsin päävahdissa joulukuun kapinan puhkeamisen aikana, ylennettiin everstiksi ja tuli Suomen kaartin päälliköksi 1828, sivusadjutantiksi 1830, otti osaa Puolan sotaan ja Varsovan valloitukseen, ylennettiin kenraalimajuriksi 1836, nimitettiin kaikkien Venäjän tarkkampujarykmenttien tarkastajaksi, tuli kenraaliluutnantiksi 1847, edusti Suomen ritaristoa ja aatelia kruunausjuhlassa Moskovassa 1856, korotettiin vapaaherralliseen säätyyn samana vuonna, ylennettiin kenraaliadjutantiksi 1858, nimitettiin kaikkien Puolaan sijoitettujen joukkojen komentajaksi 1862 ja valtioneuvoskunnan jäseneksi 1873 oli m. m. Aleksanteri Newskyn hohtokivi-tähdistön ja Vladimirin ensimäisen luokan ritari ja sai Andreaksen tähdistön suurristin 1875, kuoli 1877. Oli avioliitossa ensiksi vuodesta 1833 hovineiti *Constance Reuterskjöldin* kanssa, joka oli syntynyt 1815 ja kuollut 1839, sekä sitten vuodesta 1840 vapaaherratar *Augusta Mellinin* kanssa, joka oli syntynyt 1817 ja kuoli 1843.
Silmiäni huikasi. Minun tulevaisuuteni! Mitä tekemistä hänellä on minun tulevaisuuteni kanssa? Luin kirjeet moneen kertaan ja luin yhä uudelleen, ymmärtämättä kuitenkaan mikä sedän oli aiheuttanut ne kirjoittamaan ja mitä ne merkitsivät. Erityisesti sanat »täydessä univormussa» olivat minulle käsittämättömiä, sillä ei suinkaan minun tarvinnut paneutua täyteen univormuun mennäkseni setäni luo. Mutta selvästi käsitin minä kuitenkin, että kysymyksessä täytyy nyt olla jokin erittäin tärkeä asia; ja siksi suuresti kunnioitin minä setääni, tuota tuimaa ja ankaraa kenraalia, ett'en voinut ajatellakaan olla tottelematta hänen käskyään.
Ohimoitani jomotteli, päässäni takoi ja kalkutteli ja perin väsyneenä edellisen yön valvomisesta ja koko tämän päivän lystinpitoloista aijoin vain heittäytyä vuoteelleni ja nukkua. Mutta samassa muistin nuo kirjeet ja aloin kastella kerta toisensa perästä kolottavaa päätäni kylmään veteen, jolloin viinihöyryt vähitellen alkoivat haihtua, päänpakotus herkesi ja käsityskykyni jonkun verran selkeni. Katsoin kelloa — se oli jo kolme — siis ei ollut enää kuin viisi tuntia siihen, jolloin minun piti olla määräpaikassa. Kun pelkäsin ett'en heräisi ajoissa jos kerran maata rupeaisin, istuin mukavalle tuolille uinahtaakseni edes siinä hieman. Mutta lakkaamatta syöksähdin minä siitä kelloa katsomaan, sillä näin koko ajan unta että olin nukkunut yli ajan ja tulin liian myöhään.
Niin kului yö. Jo kello 7 aikaan aloin pukea päälleni ja määrätyllä hetkellä olin setäni luona.
Hän kertoi, että keisari oli edellisenä päivänä juhlapäivällisten jälkeen palatsissa kysynyt häneltä ja kreivi Armfeltilta tiesivätkö he joko yksikään ylioppilaskunnan jäsenistä oli seurannut hänen kehoitustaan ja ilmoittautunut halukkaaksi astumaan sotilasriveihin. He olivat valtioviisaalla hienoudella vastanneet, ett'eivät he voineet antaa majesteetille tässä asiassa mitään varmaa vastausta, vaan että he kuitenkin olivat kuulleet, vaikkakin tosin vain huhupuheena, että useat olisivat siihen halukkaita ja että mieliala ylioppilaskunnassa olisi erinomaisen innostunut. Tämän kuullessaan oli keisari suuresti ihastunut, ja hän tahtoi seuraavana aamuna nähdä ne ylioppilaat, jotka jo olivat ilmoittautuneet. Setäni kysyi nyt minulta, tiesinkö jotakin asiasta.
Minä vastasin, ett'en ollut kuullut kenenkään ilmoittautuneen ja ett'en myöskään luullut kenenkään sitä tekevän.
»Siinä tapauksessa täytyy sinun ilmoittautua. Tässä ei auta mikään muu.»
Minusta tuntui kuin olisi veri suonissani jähmettynyt ja hämmästyneenä moisesta ehdotuksesta vastasin:
»Minunko? Se on mahdotonta, setä hyvä, sillä minä en tunne kerrassaan minkäänlaista kutsumusta antautua sotilasalalle.»
»Sinun täytyy kuitenkin, se on ehdottomasti välttämätöntä, eikä tässä mitkään estelyt auta. Siitä voi riippua paljon, enemmän kuin tällä hetkellä osaatte aavistaakaan, sillä keisari näyttää pitävän sitä tärkeänä seikkana ja kysyy millä kannalla asia nyt on. Hetkisen perästä menen minä keisarilliseen palatsiin ja silloin täytyy sinun seurata minua. Ymmärrä minut kaikessa tapauksessa oikein, ilmoittautuminen ei kuitenkaan ratkaisevasti velvoita sinua sittemmin astumaan riveihin. Se saa riippua siitä mitä myöhemmin päätät.»
»Jos setä tosiaankin varmasti vakuuttaa, ett'ei siitä johdu mitään pakkoa eikä vaaraa, niin voin tulla mukaanne, jos setä kerran käskee, ja ilmoittautua halukkaaksi sotapalvelukseen.»
Hän vakuutti sen minulle, pyysi minua luottamaan hänen sanaansa ja vaati, että tässä tapauksessa asian tulee jäädä ainakin toistaiseksi meidän keskenäiseksi asiaksemme.
Noin kello 9 aikaan tulimme me palatsiin, jonne samaan aikaan ilmestyi muitakin univormuniekkoja ylioppilaita. Meitä oli kaikkiaan kahdeksan. Kreivi Armfelt oli näet kutsunut luokseen muutamia sukulaisiaan ja tuttaviaan, jotka hän oli saanut tulemaan mukaansa samoilla perusteilla kuin setäni minut.
Hetken odotuksen jälkeen suuressa salissa, astui sinne sisään perintöruhtinas Aleksanteri, seurassaan kreivi Armfelt ja setäni. Hän lausui, mitä ystävällisimmän hymyilyn väikkyessä kauneilla kasvoillaan, meille muutamia sanoja, mutta ikävä kyllä venäjänkielellä, jota me emme ymmärtäneet. Minä huomasin että setä sanoi hänelle jotakin, luultavasti että minä olin hänen veljenpoikansa, jonka jälkeen perintöruhtinas loi pikaisen, mutta sangen myötätuntoisen silmäyksen minuun. Sitten poistui hän, mutta meidän käskettiin jäädä vielä saliin.
Ovet sisempiin huoneisiin avattiin jälleen jonkun ajan kuluttua ja keisari astui saliin luoden meihin tutkivan katseen. Se oli läpitunkeva ja kova. Kun setä silloin jälleen osoitti minua, huomasin kuinka majesteetin katse samassa kirkastui ja hän nyökkäsi suopeasti päällään minulle; minä tunsin kuinka minä, samallakuin syvään kumarsin, punastuin ja kuinka koko ruumiini vapisi.
Sitten meni hän takaisin sisähuoneisiin, ja niin oli tämä keisarin puheilla käynti tehty.
Kun keisari oli sinä päivänä vielä käynyt Viaporissa ja toimeenpannut suuren sotilasparaadin, läksi hän päivällisen syötyään paluumatkalle ylioppilaiden hänelle laulaessa ja kansanjoukkojen riemuitessa.
Iltasella menin minä setäni luo saadakseni kuulla lähemmin aamuvierailumme tuloksista. Setä oli mitä parhaimmalla tuulella ja erittäin tyytyväinen asiain kulkuun. Keisari oli ollut sangen hyvillään nähdessään että jo kahdeksan oli ilmoittautunut ja tultuaan vakuutetuksi että tämä oli vain vähäinen alku. Sedälle oli hän erityisesti lausunut muutamia armollisia sanoja sen johdosta että minä, hänen veljenpoikansa, olin ollut ensimäisten ilmoittautujain joukossa, ja mielihyvissään siitä tahtoi hän antaa armonsa sarven runsaasti vuotaa ja osoittaa minulle niin suurta suosiotaan, että minut saataisiin, palveltuani vain kolme kuukautta jo silloin Suomeen marssineessa Grodnon kaartinhusaarirykmentissä, korottaa kornetiksi samaan rykmenttiin, ja hän oli käskenyt Armfeltin merkitsemään nimeni tämän hänen armollisen poikkeuslupauksensa yhteydessä kirjoihin.
Kun setä kertoi tuosta keisarin erinomaisesta suosionosoituksesta, aloin minä horjua aikeissani ja tunsin voimakkaan kiusauksen houkuttelevan minua heittäytymään sotilaalliselle alalle. Mahdollisuus päästä niin nopeasti upseeriksi erääseen Venäjän parhaimmista rykmenteistä, loistava univormu ja sitten luonnostaan lankeava hieno elanto Pietarissa, kaikki tuo houkutteli minua suuresti. Tällä tiellä voisi kohoaminen käydä päinsä nopeasti, arvattavasti paremmin kuin millään muulla ja kaikessa tapauksessa — niin ajattelin silloin — olisi tuollainen elämä toki hauskempaa kuin väsyttävä lueskeleminen ja pikkukaupunkilaiselämä Helsingissä. Minä aloinkin senvuoksi yhä enemmän ja enemmän kiintyä tuohon ajatukseen ja päätin kirjoittaa isälleni kysyäkseni häneltä neuvoa ja saadakseni hänen suostumuksensa.
Vastauksen isältäni sain pian ja se oli ehdottomasti, vakavasti kieltävä. Hän arveli etten ollut tarpeeksi aprikoinut tällaisen askeleen merkitystä ja seurauksia, luuli että sedän uskottelut olivat minua houkutelleet ja katsoi ett'ei minulla ollut mitään erikoisia taipumuksia sotilasammattiin. Ja tässä on otettava huomioon vielä asian taloudellinenkin, rahallinen puoli. Kysymyksessä olevassa rykmentissä palveli silloin yksinomaan Venäjän rikkaimpien perheitten poikia ja olo siinä tulisi minulle muodostumaan yhtäjaksoiseksi kieltäymyksien ja nöyryytyksien ajaksi, koska minä toimeentulokustannuksissa en voisi kilpailla näiden kanssa siitä yksinkertaisesta syystä, että isäni varat eivät riittäisi niihin menoihin, joita tällaiseen komeilevaan elämään vaaditaan, j. n. e.
Seurasin isäni neuvoa ja heitin mielestäni tuon lyhyen unelmani, mutta olen sittemmin usein miettinyt, millaiseksihan kohtaloni olisi muodostunut, jos sittenkin, vasten isäni kieltoa, olisin antautunut sotilasuralle, jossa minä nopeasti olisin voinut kohota arvoasteissa keisarillisen armon ja siihen aikaan korkeimmassa suosiossa olevan setäni mahtavan suojeluksen turvissa. On mahdollista, että siinä tapauksessa nyt olisin vanha virkaeron saanut venäläinen kenraali, ehkäpä suomalainen senaattori sen sijaan että — piirtelen näitä kuvauksia. Sillä tavalla elämämme vaiheet useinkin riippuvat sattumasta. Mutta minä en ole milloinkaan ymmärtänyt tarttua punaseen lankaan, kun sitä minulle on tarjottu.
Meistä kahdeksasta, jotka silloin vapaaehtoisina sotapalvelukseen ilmoittauduimme, tuli sittemmin ainoastaan yksi sotilaaksi — ja hänkin vain erääseen tavalliseen jalkaväkirykmenttiin.
Keisari sai pian ajatellakseen tärkeämpiä asioita, kuin sen, astuiko muutamia suomalaisia ylioppilaita sotapalvelukseen vaiko ei. Ja ennenkuin vuosi oli kulunut, oli tämä mahtava henkilö itse jättänyt maallisen katoavaisuuden.
XXVII.
ENSIMÄINEN SOTAVUOSI.
1854.
Jo muutaman päivän perästä keisarin lähdettyä Helsingistä, huomattiin nopeasti toisiaan seuraavissa päiväkäskyissä, toisessa toisensa jälkeen, sota-asioita selitettävän ja vahvistettavan.
Keisarillisessa manifestissa huhtikuun 11 päivältä selitettiin kaikelle kansalle, kuinka mahtavat kateelliset viholliset vastoin kaikkea oikeutta olivat hyökänneet Wenäjän kimppuun, yrittäen syöstä sen siitä ylevästä asemasta, johon Jumala sen oli kohottanut. Mutta Wenäjä ei ollut unohtanut Jumalaansa, ja hän oli varmasti auttava sitä sodassa. Manifesti loppui tuttuihin sanoihin: »Uskon ja kristikunnan puolesta me taistelemme! Kun Jumala on meidän kanssamme, ken voi meitä vastaan seistä?»
Tämän piti antaa kaikille rauhottava luottamus sodan onnelliseen ratkaisuun.
Kenraalikuvernööri Rokassoffskylle uskottiin maan kaikkien joukkojen ylipäällikkyys ja hän sai sitäpaitsi sotatilan johdosta laajan toimintavallan. Kenraali Nordenstam määrättiin korkeimmaksi esikuntapäälliköksi, setäni kenraali A. Ramsay tuli Helsingin-Turun rannikkopuolustusväen päälliköksi, kenraali von Wendt Pohjanmaan j. n. e. Erillään muista olevalle Ahvenanmaalle, johon vihollinen luultavasti ensiksi kohdistaisi hyökkäyksensä, määrättiin eversti (sittemmin senaattori) Knut Furuhjelm parin komppanian kanssa Turun suomalaista krenatööriväkeä.
Suomen kaarti ei kuitenkaan saanut ottaa osaa oman maan puolustukseen, vaan määrättiin se lähtemään aluksi Pietariin; siellä oli se kesällä keisarillisen perheen henkivartiostona Pietarhovissa ja siellä se suuremmoisilla juhlallisuuksilla, joissa keisari ja suuriruhtinaskin olivat läsnä, heinäkuun 17 päivänä vietti 25-vuotista kaartina olonsa riemujuhlaa. Vasta myöhään syksyllä lähti se marssimaan Puolaan, jossa se sai paljon kärsiä suurten rasitusten, kärsimysten, kelpaamattoman ravinnon y. m. sekä varsinkin turmiota levittävän lavantaudin johdosta, huveten siinä määrin, että täältä lähteneestä täyslukuisesta miehistöstä, 1000:sta miehestä, ja kaksi kertaa sinne lähetetystä, Hämeenlinnassa kootusta 500-miehisestä reservistä, ainoastaan 220 miestä, jotka eivät kertaakaan olleet tavanneet vihollista retkellään, oli tähteenä joukkojen kotiintullessa lokakuussa 1856.
Mutta nyt oli meille rakkaaksi käyneen kaartin pataljoonan lähdettävä matkalle. Suuremmoinen juhla-aamiainen järjestettiin seurahuoneelle, jossa mieliala oli erittäin lämmin ja sydämellinen ja jossa toivotettiin matkaanlähteville ystäville onnellista matkaa, kunniaa ja voitokasta takaisintuloa. Kaupungin seurapiirit ottivat runsaslukuisina osaa aamiaisiin ja monta kyyneltä siinä vuodatettiin. Professori Ilmoni piti pataljoonalle mahtipontisen puheen, johon kenraali Ramsay arvokkain sanoin vastasi. Topeliuksen sepittämästä runosta laulettiin säkeet:
»Malja urhojen kaatuvien! ja malja niiden mi palaa! Joku tai monta voittojen miestä, tervetultua kotiin taas! Suomen kaarti ei konsaan petä isänmaata ja kunniaa.»
Innostus oli rajaton. Porilaisten marssin ja Maamme-laulun sävelten kaikuessa marssittiin ympäri salia ja riemuittiin, juotiin ja puristettiin jäähyväisiksi ystävän kättä aina iltamyöhään asti. Seuraavana aamuna lähti pataljoona matkalle ja silloin virtasi koko kaupungin kansa pitkälle sillalle ja maantielle, ajoivatpa monet lähimpään majataloonkin saadakseen vielä siellä tyhjentää viimeisen jäähyväismaljan lähteväin kanssa. Hetki oli juhlallinen, sillä kukapa voi silloin tietää näkisikö ensinkään ja milloin kukin toisensa jälleen.
Pienen suomalaisen pataljoonan sijaan, joka marssi kaupungista pois, samoili sinne joukottain venäläistä sotaväkeä. Ensin tuli parin päivän väliajoilla neljä kaunista ja hyvässä kunnossa olevaa krenatööridivisionan rykmenttiä kenraali Güldenstubben johdolla, joiden kunkin saavuttua kaupunki toimeenpani aina jonkunlaiset pidot rykmentille. Niiden perässä saapui kaupunkiin tykistöpattereja, sapööripataljoonia ja kasakkarykmenttejä sekä kaikenlaisia muita joukkoja toinen toisensa jälkeen.
Niinpä tuli huhtikuun alussa kaupunkiin korea Grodnon husaarirykmentti, päällikkönään kenraali Aderkas ja eversti Lautrec de Toulouse sekä liuta muita hienoja ja sorjia upseereja, jotka Helsinkiläis-piireissä avosylin vastaanotettiin. Muutaman päivän perästä heidän tulonsa jälkeen toimeenpantiin heidän kunniakseen erinomaisen hyvin järjestetyt ja vilkkaat tanssiaiset Oelzen salongissa; pian voittivat nuoret ratsumiehet siellä naisten suuren suosion ja helposti näyttivät he pystyvän lohduttamaan tuntumattomiin naismaailman surun suomalaisten upseerien lähdön johdosta. Heidän joukostaan muistan nyt erityisesti kolme hienoa ja kaunista luutnanttia, Strandman'in ja Leonoffin sekä aina iloisella tuulella olevan Kisileffskyn — tanssin päämiehen. Muutaman viikon perästä vastasivat he heille osoitettuun kohteliaisuuteen kutsumalla vuorostaan kaupungin hienoimmat seurapiirit jos suinkin mahdollista vielä ylellisempiin, suuremmoisempiin tanssiaisiin, joissa samppanja virtana valui ja masurkan vinha viuhke oli miltei loppumaton.
Veljestyminen tuon hienon rykmentin upseerien kanssa kävi kuin itsestään, ja meistä tuli jokapäiväisen seurustelun pohjalla pian hyviä ystäviä.
Kaupungissa hyrähti hereille hilpeys ja eloisuus, ja kun kasarmit eivät likimainkaan riittäneet näin suuren sotilaspaljouden majoittamiseen, täytyi suuri osa miehistöä sijoittaa asumaan taloihin, 20-30 kuhunkin. Kaduilla vilisi kaikenlaisiin eri joukko-osastoihin kuuluvia upseereja, ravintoloissa oli tungosta, kannukset kilahtelivat kaikkialla ja samppanjakorkit paukahtelivat pöytien ääressä aamusta varhain iltamyöhään eli oikeammin sanottuna iltamyöhästä aamuun asti.
Kaupunki oli yhtäkkiä muuttunut kenttäleirin kaltaiseksi. Kaduilla nähtiin päivät pääksytyksin kuljetettavan tien täydeltä tykkejä, ampumavaroja ja muonatarpeita, joita vietiin joko linnoitukseen tahi kaupunkiin järjestettyihin varastopaikkoihin; leipomoita ja ruutikellareita rakennettiin useihin eri kohtiin; veistämöillä valmistettiin tykkivenheitä; pattereita varustettiin jonkun verran joka paikkaan, Kaivopuistoon, Punavuorille, Lapinlahteen, Drumsöhön ja Viaporin ympärillä oleville saarille; kasakoita ja husaareja lenteli edestakaisin kuljetellen käskykirjelmiä ja sanomia, ja tuntui kuin kuuluisi hopearuplain helinää kaikkialla, niitä kun joukottain kylvettiin ympäriinsä.
Kaksi eri virtaa vyöryi vastakkain. Kun venäläisiä joukkoja marssi kaupunkiin, tapasivat ne toisia kulkujoukkueita, jotka tulivat heitä vastaan kaupungista poispäin. Täydellinen pakokauhu oli vallannut Helsingin, jota pidettiin perikatoon tuomittuna. Suomen pankki teki alun, paeten jo rekikelillä Hämeenlinnaan, ja kun se ei vielä sielläkään katsonut aarteittensa olevan kyllin hyvässä turvassa, jatkoi se vaellustaan Mikkeliin. Sen jälkiä seurasivat kaupungista pois senaatin arkisto, kirjaston kallisarvoisin omaisuus, yliopiston kokoelmat, yleiset kassat ynnä muut.
Kun kaupungin asukkaat huomasivat kuinka kauhu oli vallannut viranomaiset, eivät hekään sitä voineet välttää, vaan kiirehtivät nopeasti saattamaan suuriarvoisimman omaisuutensa turvaan. Kaikki sellainen sumputtiin kääreisiin ja lähetettiin pois kaupungista. Pitkät loppumattomat kuormajoukot, täynnä tavaraa, kulkivat verkalleen kelirikossa pitkin viheliäiseen kuntoon ajettuja teitä, kuljettaen kaikenlaista kapinetta säilöön läheisimmälle maaseudulle. Voi helposti kuvitella kuinka paljon tavaroita tällä tavalla raahatessa meni kerrassaan pilalle ja turmeltui.
Pidettiin aivan varmana että vihollisen luodit tulisivat polttamaan Helsingin. Tällaisen onnettomuuden välttämiseksi julkaistiin määräys, joka velvoitti talonomistajat laittamaan joka talon katolle yhden tahi pari tynnyriä, joiden tuli aina olla vettä täynnä ja valmiina sammuttamaan tulen, jos se syttyisi kaupunkiin heitetyistä tuliraketeista. Hullunkurisilta, ikäänkuin haikaranpesiltä näyttivät nuo kaikki tynnyrit katoilla, eikä niiden täyttämisestä niinkään vähäistä puuhaa koitunut, kun kaupungissa ei vielä silloin ollut edes vesijohtoa. Kaikeksi onneksi ei niitä kuitenkaan tarvinnut tarkoitukseensa käyttää, samoin kuin ei joutilaiksi joutuneista merimiehistä kokoonpannulle palosammutuskomppaniallekaan koitunut mitään puuhaa.
Kevät tuli sinä vuonna aikaseen ja jos rannikot ja lahdet kauan jäävaippaisina viipyivät, lainehtivat kuitenkin meren aallot vapaina jo huhtikuun alussa. Jo huhtikuun 8 päivänä voitiin Tähtitorninvuorelta tähystimellä nähdä muutamia jättiläismäisiä höyrylaivoja, jotka kaukana meren ulapalla liikuskelivat edestakaisin, tupruuttaen taivaalle paksuja valtavia savupatsaita. Siitä hetkestä alkaen seisoi siellä päiväkaudet suuria väkijoukkoja tähystellen innokkaasti ja uteliaina merelle, ihmetellen, oudostellen ja kysellen. Merellä näkyvät laivat muodostivat yhtyneitten englantilaisten ja ranskalaisten laivastojen etujoukon, joka oli nyt amiraalien Napier'in ja Deschênes'in johdolla purjehtineet Suomenlahdelle.
Kaupungin harvalukuiset kauppalaivat makasivat yhtä hyvässä turvassa kuin venäläiset sotalaivatkin pohjois-satamassa, linnoituksen tykkien suojassa. Mutta niin ei ollut asianlaita kaikeksi onnettomuudeksi moniin suomalaisiin laivoihin nähden, jotka sota valtamerien kaukaisilla ulapoilla yllätti. Vain harvat, mitätön osa niistä ennätti pelastua, osaksi puolueettomiin satamiin, joissa moni laiva täytyi polkuhinnasta myödä, mutta suurimman osan — arvellaan enemmän kuin puolet — ottivat englantilaiset hyvänä makupalana kiini, jolloin ne auttamattomasti jäivät vihollisen saaliiksi. Ne muodostuivat sodan ensimäiseksi suureksi uhriksi Suomessa.
Pian sulivat kinokset huhtikuun auringon niitä säteillään suudellessa, ja kuukauden lopulla olivat jo sisimmätkin satamat jääpeitteensä luoneet. Silloin valtasi levottomuus jokaisen ja pelättiin mitä nyt tulisi tapahtumaan kun eivät jäämöhkäleet enää olleet estämässä vihollista meidän rannoillemme lähestymästä. Päivät pääksytysten seisoi suuret joukot kansaa vuorilla, levottomasti tähystellen meren ulapalle ja odotellen mitä huomispäivä mahdollisesti mukanaan toisi. Mutta vihollisen suuret, komeat laivat, kaikkiaan noin 70, liikuskelivat vain hiljoilleen kaukana ulapalla, milloin yhdessä joukossa useampia, milloin vain kaksittain tahi kolme samassa joukossa. Hyökkäyksestä tahi maallenoususta ei kuulunut mitään.
Mutta tulipa sitten toukokuun 20 päivänä Tammisaaresta tieto, että ensimäiset laukaukset oli vaihdettu. Kaksi englantilaista laivaa oli lähtenyt vetäytymään Pohjan lahteen päin. Kun ne sitten kulkivat aivan Lapinlahden rannan vieritse, joutuivat ne sinne vahtiin pantujen suomalaisten krenatööritarkk'ampujain hyvin tähdättyjen luotien sateeseen. Laivoissa seisoi mastotouvien ja raakapuiden luona sekä pitkin laivan reunuksia väkeä paljon, sangen sopivia maalitauluja, joihin suomalaisten luodit aivan selvästi näyttivät osuvan, koskapa rievut niistä riekaleina repeili ja vieläpä käsiä ja jalkoja ilmaan pöllähteli — mutta ihme ja kumma; ne seisoivat vain yhtä tyynesti ja kuolemaa halveksivasti paikoillaan. Suomalaiset ärjyivät perkele! ja luulivat että tai'at ja noituudet tässä on liikkeellä. Mutta he olivatkin ammuskelleet vain sotamieskuvatoksia — englantilaisten tavallinen sotasukkeluus merellä.
Molemmat sotalaivat höyrysivät edelleen lahteen päin. Hvitsandin luona joutuivat ne erään rantapatterin kohdalle, josta singautettiin muutamia laukauksia laivoja kohden, luultavasti kuitenkaan osaamatta niihin. Paikalle kiiruhti silloin eräs venäläinen tykistöeversti mukanaan vähälukuinen miehistö, mutta päästyään juuri parahiksi kukkulalle ratsastaakseen siitä alas rannalle, sattui häneen kranaatti, tappaen hänet ja muutamia ympärillä seisovia sotamiehiä siihen paikkaan. Siinä »ensimäinen veripisara», joka innostutti Topeliuksen kirjoittamaan helläsydämisen runon siitä, kuinka muukalaiset tulivat mereltä tahraamaan ihanan keväämme ja kukkasten koristamat rantamme verellä.
»— — — vain Luoja yksin tietää mit' ensi pisara tää meille, teille maksaa!»
Hvitsandista kulkivat laivat Tammisaareen Leksvallin kautta vähääkään välittämättä sinne asetettujen venäläisten krenatöörien ampumisesta. Tammisaaresta ottivat he mukaansa muutaman ränsistyneen kuunarin ja hinaten sitä perässään kulkivat samaa tietä takaisin lahden suulle, jossa he ylpeinä teostaan polttivat laivan.
Mutta »Hvitsandin taistelu» se alkoi sodan Suomessa.
Puolustusta oli johtanut setäni, kenraali. Tieto tästä levisi nopeasti Helsingissä, jossa sukulaiset arvelivat, että minun oli matkustettava sinne onnittelemaan häntä kahakan onnellisen lopputuloksen johdosta. Samoin oli Edvard Hisingerin laita, jonka isän omistamalla maalla taistelutanner oli. Matkustimme sentähden yhdessä paikalle. Pääkortteeri oli silloin vastapäätä Tammisaarta sijaitsevassa kauniissa Västerbyn kartanossa (silloin tuomari Sundvallin omistama). Setäni otti meidät sydämellisesti vastaan ja näytti hän tästä huomaavaisuudesta olevan mielissään ja hyvillään. Päivällistä syötäessä esitettiin useita maljoja sekä onnelliselle voittajalle että puolustuksemme menestymiselle ja toivolle, että vihollinen joka paikassa samalla tavalla pakotettaisiin vetäytymään takaisin saamatta mitään aikaan, j. n. e.
Meidän vielä istuessa päivällispöydän ääressä iloisen mielialan vallitessa kuului etelästä päin tuimaa ammuntaa. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Hankoniemen varustukset olleet kysymyksessä. Hyvin levottomana ja mieli kuohuksissa lähetti setäni viestintuojia täyttä laukkaa ajaen ja niin nopeasti kuin mahdollista noutamaan tietoja. Illalla saimme tietää, että kuusi liittoutuneitten laivaa oli pommittanut Gustafsvärnin ja Meyerfeltin pieniä varustuksia, mutta olivat nämät urhoollisesti pitäneet puoliaan ja pakottaneet vihollisen vetäytymään takaisin. Tämä tieto lisäsi illan hauskaa mielialaa ja antoi luottamusta uusiin menestyksiin.
Mutta pian tuli surkeampia tietoja. Pohjanlahdelle oli myöskin osa englantilaista laivastoa määrätty sulkemaan sen rannikot. Sen päällikkönä toimi amiraali Plumridge, jota sittemmin tekojensa johdosta sanottiin »Paloamiraaliksi». Toukokuun 30 p:nä hyökkäsi hän varustautumattoman Raahen kimppuun ja poltti siellä viisi laivaveistämöä kaikkine rakennuksineen ja laitoksineen, pikiruukin, tervahovin, jossa silloin oli 8000 tynnyriä tervaa, kymmenen satamassa vielä talviteloillaan olevaa laivaa ja suuret varastot puutavaraa. Tämän ilkityön tehtyään purjehti hän samalla tavalla turvattomaan ja varustuksettomaan Ouluun, jossa 2 p:nä kesäkuuta seitsemän veistämöä, 13 laivaa, 15,000 tynnyriä tervaa, 60 makasiinia, suunnattomat määrät lankkuja ja muuta puutavaraa y. m. joutui tulen saaliiksi.
Täältä lähti hän Kokkolaan jatkaakseen siellä entiseen tapaansa ja lähetti 7 p:nä kesäkuuta yhdeksän kanuunavenettä polttamaan laivoja ja veistämöitä. Mutta siellä oli kauppaneuvos Donner porvarien etunenässä, jotka hän oli houkutellut puolustautumaan, ja pikamarssissa oli kenraali von Wendt kiiruhtanut sinne mukanaan kaksi komppaniaa venäläistä sotaväkeä ja pari pientä kanuunaa. Kun englantilaiset laivat ja kanuunavenheet saapuivat satamaan ja yrittivät laskea maihin, otettiin heidät niin tuimasti vastaan, että he menettivät useita miehiä ja olivat pakotetut vetäytymään takaisin, jolloin he vielä menettivät yhden kanuunavenheen miehistöineen päivineen.
Tämä pieni voitto, joka yksinomaan on luettava asukkaiden miehekkään esiintymisen ansioksi, herätti yleistä riemua koko maassa ja riitti kyllä pidättämään vihollisten laivat muista rantakaupungeista.
Mutta ei ainoastaan meidän maassamme kuulunut voimakasta nurinaa Plumridgen sodankäyntitavasta, johon kuului tulipalot ja rauhallisten, turvattomain asukkaiden omaisuuden hävittämiset, vaan herättipä se ankaraa moitetta Englannin parlamentissakin, jonka vuoksi tuollaiset hävitykset eivät senjälkeen enää uusiintuneetkaan sodan aikana.
Helsingissä odotettiin joka päivä hyökkäystä linnoituksen kimppuun, sillä Porkkalan luokse oli liittoutuneitten laivasto — noin 80 suurta laivaa — kokoontunut, ja näytti se valmistelevan hyökkäystä. Useita kuljetuslaivoja oli saapunut sinne, tuoden ampuma- ja muonavaroja, ja kaikki näytti heinäkuun puolivälissä olevan valmiina päällekarkaukseen, kun koko laivasto silloin yhtäkkiä purjehti länteen päin.
Oli mitä ihanin alkukesä ja luulenpa etten milloinkaan ennen enkä jälkeen ole nähnyt niin iloista, sanonpa surutonta elämää kaupungissamme kuin silloin. Tosin ei enää ollut suurien tanssiaisten aika, mutta sensijaan oli rajaton määrä pienempiä huvitilaisuuksia, joiden etunenässä olivat aina Rokassoffskyt, matkoja luonnon helmaan ja pienillä valtion höyryaluksilla saaristoon, soittokunta aina laivalla mukana, ulkoilmajuhlia mitä erilaisimpia, ohjelmassa usein tanssiakin. Tämän tavattoman eloisuuden sai aikaan kaupunkiin majoitetun sotaväen paljous ja etenkin Grodnon husaarit. Minä oletankin nyt, että tällaista eloisaa elämää vartavasten ylläpidettiin kenraalikuvernöörin taholta, jotta kaupunkilaisista saataisiin rauhattomuus ja ehkä miehuuttomuuskin, joka muutoin olisi heidät vallannut, karkoitetuksi. Ja aivan varmaan olikin tämä hyvä keino kaikkien pelkurien rohkaisemiseksi.
Yliopistossa oli lukukausi sodan tähden lopetettu jo 15 päivänä huhtikuuta, mutta hauska elämä ja monet yhä jatkuvat huvitukset pidättivät minut kaupungissa lähelle juhannusta, jolloin minun kuitenkin täytyi totella isäni järkähtämätöntä määräystä ja vaikkakin kaipuulla jättää Helsinki ja matkustaa maalle.
Liittoutuneitten laivastot olivat Porkkalasta lähteneet länteen päin ja heinäkuun lopulla kokoontuneet Ahvenanmaan saaristossa. Sinne saapui niinikään marsalkka Baraguay d' Hilliers mukanaan 15000 miestä ranskalaista sotaväkeä. Myöskin englantilaista meriväkeä nousi näiden keralla maihin lähellä Skarpansin kylää. Elokuun 13 p:nä alkoi Bomarsundin pommitus. Tuon komean linnoituksen rakentamiseen oli Suomen valtion varoista uhrattu suuret summat ja sitä oli rakennettu jo 25 vuotta ja sittenkin siitä vasta osa oli valmiina. Ulkovarustusten tekemiseen ei vielä oltu edes ryhdyttykään.
Pitkästä välimatkasta huolimatta meren yli voimme me tyynenä kesäpäivänä hyvin tarkkaamalla kuulla Björkbodaan laukausten vaihdon, jylinän ja jyskeen. Kolme vuorokautta kesti pommitus. Jo 14 päivänä täytyi yhden tornin rohkean vastarinnan jälkeen antautua ja seuraavana päivänä molempain toisten. Tämän jälkeen kohdistivat kaikki laivat tulensa päälinnoitusta vastaan, jota linnan päällikkö, kenraali Bodisco urhoollisesti puolusti, mutta täytyi senkin 16 p:nä elokuuta antautua. Sekä hän että eversti Furuhjelm ja noin 2000 mieheen nouseva puolustusväki vietiin laivoihin ja lähetettiin sotavankeina osa Englantiin osa Ranskaan. 40:llä yht'aikaa sytytetyllä miinulla räjäytettiin tuo komea ja kallisarvoinen linnoitus sitten ilmaan niin ett'ei siitä jäänyt kiveä kiven päälle. Lienee ollut erinomaisen suuremmoinen näky, kun koko tuo mahdottoman suuri kivirakennusten joukko yhdessä silmänräpäyksessä lensi ilmaan.
Kun tieto Bomarsundin kukistumisesta saapui Pietariin, alettiin siellä pelätä, että laivastot kääntyisivät hyökkäämään paljon heikomman Hankoniemen kimppuun ja että Bomarsundin kohtalo odottaisi tuota pientä linnoitusta, joka jo kerran sinä kesänä oli niin mainiosti puolustautunut. Estääkseen tämän linnoituksen joutumasta vihollisen käsiin, lähetettiin hetimiten käsky räjäyttämään se ilmaan, ja pantiinkin tämä toimeen 27 p:nä elokuuta.
Tähän loppuivat varsinaiset sotatapahtumat kesällä 1854. Laivastot pysyttäytyivät kuitenkin kauan vesillämme, mutta ryhtymättä mihinkään mainittavampiin tekoihin, ja vasta joulukuun alussa, kun sisäisemmät purjehdusväylät alkoivat jäätyä, vetäytyivät ne kotimaihinsa.
Kokonaisen vuoden olimme jo olleet eristettynä kaikesta liikenteestä meritse ulkomaille. Varastot alkoivat tyhjetä ja monien tarvevälineiden puutetta alkoi ilmetä. Ainoa tie, jota myöten varmuudella voitiin tavaroita kuljettaa, oli Tornion kautta, mutta pitkä kuletusmatka teki ne arveluttavan kalliiksi. Antautumalla suureen vaaraan kiinijoutumiseen nähden purjehtivat kuitenkin muutamat pienehköt ahvenanmaalaiset veneet meidän ja Ruotsin rannikon väliä, kulettaen mukanaan varsinkin tarpeellisimpia tavaroita. Mutta maan koko varsinainen kauppa, vienti ja tuonti oli sodan aikana kokonaan lamassa, aiheuttaen siten mahdottoman suuren tappion niin maalle kuin liikkeenharjoittajillekin. Kaikista muistakin tuntui raskaalta ja painostavalta olla niin kauan eroitettuna keskinäisestä liikenteestä muun maailman kanssa.
XXVIII.
TOINEN SOTAVUOSI.
1855.
Talvi oli tullut, meri oli jäässä, vihollinen vetäytynyt omille mailleen ja meille oli siten muutamiksi kuukausiksi suotu jonkunlainen aselepo. Mutta kaikesta päättäen tulisi sota kuitenkin kevään koittaessa jälleen ilmiliekkiinsä leimahtamaan.
Uusia joukkoja saapui herkeämättä maahan, kaupunkeihin ja maaseuduille tulvaili yhä enemmän ja enemmän sotaväkeä ja yhä uusia kenraaleja ilmestyi tarkastuksille. Monenlaisiin eri toimenpiteisiin ryhdyttiin maan tarmokkaaksi puolustamiseksi, m. m. pariin suurempaan ja laajaseurauksiseen: tarkoitan ruotusotaväen kokoonpanoa ja kenraalikuvernöörin vaihdosta.
Kaikkia mahdollisia keinoja sodan voimakkaaksi jatkamiseksi oli nyt yritettävä ja käytettävä ja keisari osoitti maallemme erityistä luottamustaan sallien sen omienkin poikain ryhtyä maataan puolustamaan. Yhdeksän pataljoonaa kauan sitten hajoitettua ruotusotaväkeä tulisikin sen vuoksi asettaa jälleen sotakuntoon. Kun erityinen komitea kenraali, parooni C. von Kothenin johdolla oli ensin laatinut ja valmistanut lähemmät määräykset tätä varten, julaistiin siitä keisarillinen asetus. Käsky ruotusotaväen sotajalalle asettamisesta tuli ruotutilallisille odottamatta ja äkkiä. He olivat pitkät ajat hallinneet ja viljelleet tilojaan vähäistä kruunulle maksettavaa veroa vastaan ja senvuoksi tuntuikin heistä nyt säädetty ruotusotaväen pito kerrassaan rasittavalta.
Tosin laskettiin rasittava taakka täten maan ja varsinkin rahvaskansan hartioille, mutta sitä lievensi se iloinen tunnelma, joka silloin valtasi jokaisen mielen, että näet jälleen saatiin nähdä maassamme koossa suomalainen armeija vanhalle, ruotujakoiselle, kansalliselle pohjalle järjestettynä, ja nurina, jos jossakin sellaista ilmenikin, häipyi senvuoksi helposti. Parooni von Kothen matkusteli itse kaikkialla maassa ja piti kokouksia rahvaan keskuudessa; ja viisaudella, säädyllisyydellä sekä monien paikallisten, olosuhteista riippuvain sovittelujen avulla saatiin vaikeudet voitetuiksi niin että talonpojat kaikkialla selittivät olevansa valmiit heti asettamaan vaaditun miehistön sotajalalle. Eikä miehistöstä puutetta ollutkaan, sillä miehiä oli runsaasti, jotka olivat halukkaita astumaan sotapalvelukseen.
Sopivan päällikkökunnan hankkiminen kaikkia näitä uudesta muodostettuja joukkoja varten kävi vaikeammaksi. Wenäläiset upseerit eivät siihen sopineet, sillä he eivät osanneet kansan kieltä eivätkä tunteneet tapoja, eikä se sitäpaitsi olisi ollut maan lakien mukaistakaan. Mutta löytyipä maassamme suuri joukko herrasmiehiä, jotka nyt asuivat maaseudulla tahi olivat siviilitoimissa ja jotka entisaikoina olivat palvelleet sotilasalalla, joko jalka-, ratsu- tahi vieläpä meriväessäkin. Vaikka he olivatkin ijältään, arvoasteiltaan ja aselajiensa puolesta aivan erilaisia, kehoitettiin heitä nyt kuitenkin hyvää palkkaa vastaan ja nopean ylenemisen yllytyksellä jättämään tyynet kotilietensä ja vaihtamaan auran miekkaan isänmaan puolustukseksi. Ja kehoitusta noudatettiinkin sangen yleisesti. Lihavat, rehevät ja hyvinvoivat maalaispatroonat, harmaahapsiset äijät seisoivat jälleen rintamassa kuin nuoret luutnantit ja opettivat jäykin jäsenin nuoria talonpoikaispoikia tahdin mukaan nostelemaan jalkojaan ja tekemään kiväärillä kunniaa. Olipa tuo nyt sitten millainen hyvänsä, niin oli se kuitenkin meidän oma sotaväkemme — jotakin kerrassaan ja puhtaasti kansallista — ja senvuoksi ilolla ja myötätuntoisuudella sitä tervehdittiinkin.
Parooni Kothen antoi ystävälleni Severin Falkmanille luottamustehtäväksi piirtää ja värittää eri ehdotukset sotilaspuvuiksi. Tämä oli ensimäinen Severi Falkmanille annettu julkinen tilaus. Ja hän antautuikin tehtäväänsä täydellä todella valmistaen kolme eri ehdotusta, yhden väriltään harmaan, toisen tummansinisen ja kolmannen viheriänmustan. Kun erityinen komitea oli ensin täällä tarkastanut ehdotukset, lähetettiin ne Pietariin, ja keisari vahvisti käytettäväksi harmaan puvun sileine kullattuine nappineen. Sillä olikin muiden ehdotusten rinnalla se suuri hyvä puolensa, että se väriltään oli vanhojen suomalaisten rykmenttien historiallisten sotilaspukujen kaltainen.
Vanhaa, kunnioitettua ja yleisesti pidettyä kenraalikuvernööri Rokassoffskyä eivät asianomaiset pitäneet kyllin tarmokkaana, eivätkä myöskään katsoneet hänellä olevan sellaisia sotapäällikön lahjoja, joita näytti tarvittavan ensikesäisiä suurisuuntaisia sotamelskeitä varten. 18 päivänä joulukuuta annetulla armollisella käskykirjeellä nimitettiin hänet valtakunnanneuvoston jäseneksi, jollaisen tyynemmän toimialan katsottiin hänelle paremmin sopivan, ja kenraali Berg, silloin Viroon sijoitettujen joukkojen päällikkö, nimitettiin hänen seuraajakseen v. t. kenraalikuvernööriksi.
Tieto Rokassoffskyn poistumisesta herätti kautta maan surua. Vasta nimitettyä uutta kenraalikuvernööriä ei tunnettu ensinkään tai sitten vain huhujen mukaan, jotka taas eivät olleet edullisimpia. Sitävastoin oli eroava kenraalikuvernööri monivuotisen oleskelunsa aikana täällä voittanut puolelleen kaikkien myötätunnon, sillä tiedettiinhän, että hän rakasti maatamme ja piti lakejamme ja tapojamme kunniassa ja että hän, missä vain oli voinut, oli aina koettanut edistää maan parasta.
Nämä tunteet ilmenivätkin nyt hyvästijättöhetkellä mitä moninaisimmassa muodossa: kaupungin porvariston puolesta ojennettiin hänelle erityinen adressi, useita lähetystöjä saapui eri haaroilta maata, senaatti tarjosi eroavalle juhlapäivälliset ja lopuksi toimeenpani se seurapiiri, joka oli läheisimmässä kanssakäymisessä eroavan kenraalikuvernöörin vieraanvaraisessa kodissa, suuret tanssiaiset Oelzen salongissa, hienoimmin jäljestetyt tanssiaiset, mitä kaupungissamme olen nähnyt. Lähtiessä ojennettiin perheen jäsenille pikku lahjoja muistoksi siltä paikkakunnalta, jonka he nyt jättävät ja jolla heistä niin paljon oli pidetty. Useat meistä saattoivat lähteviä vielä lähimpään majataloon heittääkseen heille siellä viimeiset jäähyväiset.
Joulukuun lopulla saapui kenraali Berg. Hän oli jo ikämies, mutta siitä huolimatta teeskenteli näyttääkseen vielä nuorelta. Kun hänet näki, huomasi hänessä heti omituisen sekoituksen vanhuudesta ja nuoruudesta, jotka eivät oikein tahtoneet sopia yhteen; senpävuoksi täytyikin ihmetellä mikä hänen kasvoillaan oikeastaan oli luonnollista, mikä teennäistä, kunnes huomasi, että viimeksimainitut piirteet siinä kuitenkin olivat voittavina. Sillä alkaen hänen välkkyvänvalkoisista hampaistaan, pikimustasta tekotukastaan, maalatuista kulmakarvoistaan ja viiksistään, vaaleanpunaisesta ihomaalista hänen kellertävillä poskillaan pumpulivanulla pöyhisteltyyn rintaansa tahi kureliiveihin saakka, jotka pönkittivät hänen ryhtinsä suoraksi, oli tottatotisesti suurin osa koko miehestä vain keinotekoinen taideteos. Ne, jotka sattuivat näkemään hänet ennenkuin hän oli aamupukeutumisensa suorittanut, eivät tahtoneet tunteakaan tuota raihnasta ukkorähjää jonkun hetkisen perästä muuttuneena reimaksi ja tuimaksi kenraaliksi. Mutta hänen vilkas, älykäs katseensa, hänen hetkeäkään levähtämätön kielensä, alituisesti elkeissä liikehtivät kätensä ja jalkansa ilmaisivat kuitenkin vielä nuorekasta intoa. Sanat sinkoilivat hänen suustaan kevyesti ja valloillaan kuin vesi putouksessa, hän toi esille aatteita ja suunnitelmia joka hetki vinhalla vauhdilla ja eloisuudella, milloinkaan syvemmin niihin käsiksi käymättä ja välittämättä siitä joskin totuus ja tosiasiat saivat hieman alakynteen vilskahtaa.
Pian havaittiinkin, ett'ei sellainen luonne voisi käsittää meitä eikä sopia hyvin yhteen suomalaisen miettiväisyyden ja hitauden kanssa; räikeänä vastakohtana hänen luonteelleen oli myöskin meidän yksinkertaisuutemme ja vastenmielisyytemme kaikkea turhuutta ja loistoa kohtaan. Tämä kaikki pian huomattiin, samoinkuin sekin seikka, että hänen varma uskonsa omasta kyvystään ja kaikkiviisaudestaan oli kerrassaan rajaton.
Luontaisen vilkkaan eloisuutensa ohella oli hänellä erinomainen työkyky. Hän nukkui ainoastaan muutamia tunteja ja oli työntouhussa milt'ei vuorokauden läpeensä. Kyllä saivat adjutanttijoukot, ylimääräiset virkailijat, sotakamreerit, sotajääkärit ja sananlennättäjät nyt työtä. Sillä joka hetki lähetettiin sellaisia eri haaroille kaikenlaisissa asioissa, joita suinkin ajatella voi. Niin pystyi hän saamaan työtä ja touhua koko tuolle ennen tarpeettomalle palvelijajoukolle itse siitä vähääkään väsymättä.
Uusi sotapäällikkö ryhtyi toimiinsa suurella innolla ja tarmolla. Kaikkea ennen tehtyä piti hän kelvottomana ja moitti. »Kaikki on tehtävä uudelleen», oli hänellä tapana useimmiten sanoa. Uusia pattereja rakennettiin Harakkasaarelle, Drumsöhön ja muualle Helsingin ympäristölle; kaksi peräytymistietä tehtiin kaikessa kiireessä, yksi kaupungin länsi-, toinen itäpuolelle; satamaan ja linnoituksen ulkopuolelle asetettiin miinuja, jotka eivät tosin viholliselle saaneet mitään vahinkoa aikaan, mutta tärskäyttiväthän kyllä erään venäläisen höyrylaivan, »Medvedin», ilmaan; uusia tavaramakasiineja ja varastopaikkoja järjestettiin, ja usein saapui uusia sotaväkijoukkoja, joita sitten sijoitettiin sinne tänne yli maan. Kaikille haaroille ulotti hän väsymättömän toimintansa ja huolenpitonsa. Ennen vallinneen tyynen luottamuksen sijaan olikin nyt jonkinlainen kuumeentapainen levottomuus tunkeutunut kaikille aloille.
Eikä maassa vallitseva mielialakaan häntä tyydyttänyt. Sekin oli saatava uuteen uskoon, »tehtävä uudelleen». Mielialan sävy oli saatava sotaisemmaksi ja intoisemmaksi, jolloin se vasta vastasi hänen käsitystään isänmaallisista ja vilpittömistä lainkuuliaisuuden tunteista. Tällaisen »korkeamman tunnelman» herättämiseksi julaistiin siihen aikaan suurta huomiota herättänyt tekele »Sana aikanaan», jonka syntymiseen oli vaikuttanut maan arkipiispa ja jonka rovasti Hedberg oli kirjoittanut. Teos ilmestyi sekä suomen- että ruotsinkielellä ja levitettiin sitä useita kymmeniä tuhansia kappaleita ympäri maata. Sen tarkoituksena oli herättää suurissa kansanjoukoissa mahdollisimman pulppuilevaa isänmaallista innostusta ja varmaa luottamusta sodan onnelliseen päättymiseen.
Ainehisto teokseen oli otettu ilmestyskirjasta, joka tälläkin kertaa, niinkuin ainakin, oli sopiva alkulähde ja perustuskappale tällaisia tilaisuuksia varten, sillä ilmestyksestähän voi löytää milt'ei mitä tahansa. Ilmestyskirjan 17 luku oli nyt otettu lähemmin selvitettäväksi ja siinähän osoitettiin, että Johannes jo pari tuhatta vuotta sitten oli ennustanut tätä sotaa ja vihollisen lopullista, surkeaa ja säälittävää tappiota.
»Verenkarvainen peto» oli näet Turkin valtakunta, joka yli neljän vuosisadan kuluessa oli itseään kristittyjen verellä tahrannut. Ja kutkapa sitten tuon pedon liittolaisia olivat? Johannes puhuu selvästi »portosta, joka paljoin vetten päällä istuu ja jonka kanssa maan kuninkaat huorin tehneet ovat», »ja se vaimo oli vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella, ja kullalla oli kullattu ja kalleilla kivillä ja päärlyillä», mutta »juopuneena pyhäin verestä» ja »istuvana verenkarvaisen pedon päällä». Tämä porttohan taas päivänselvästi kuvasi hienoa, loistavaa, mutta jumalansa unohtanutta Ranskaa, joka Pärttylinyönä ja vallankumouksen aikana »oli juopunut pyhäin verestä» ja nyt ystävyysliittonsa kautta Turkin kanssa »istui tuon verenkarvaisen pedon päällä». Ja näiden antikristillisten maailmanvaltain kanssa on myöskin tuo maallisen kullan ja kalleuksien alle ahdistettu, yksinomaan ajallista voittoa sammumattomasti janoava Englantikin tehnyt, kauppaviekkautta silmälläpitäen, liiton, jonka taikaverkkoon se nyt koettaa saada kiedotuksi niin monta valtakuntaa ja valtaa kuin mahdollista. Mutta mitähän hyvää voidaan toki odottaa tuollaiselta liitolta, joka »pedon» ja »porton» kanssa tehty on, kuten sitä ilmestyskirjassa kuvaillaan? — Tällä tavoin todistellen ja toteennäytellen jatkaa hurskas kirjoittaja pitkin matkaa läpi teoksensa, lopettaen sen todistamalla yhtä vakuuttavasti, yhä ilmestyskirjan mukaan, että »meidän vihollistemme kuitenkin lopullisesti täytyy häpeään joutua».
Ikävä kyllä ei evankelista Johannes ilmoittanut hänelle mitä jälkimaailma tulisi hänen teoksestaan sanomaan, eikä sitäkään, että tuo hänen niin häpäisemänsä ja vääräuskoiseksi syyttämänsä »verenkarvainen portto» muutamia vuosikymmeniä myöhemmin tulisi olemaan Wenäjän mahtava liittolainen ja valtiollinen tuki — tosiaankin todistus siitä kuinka epävakaista ja hullua on sekoittaa uskonto ja politiikka toisiinsa.
Samaan aikaan kuin kysymyksessä oleva merkillinen kirjoitelma levisi ympäri maata myöskin eräs tekele, »Suomen sotaväen marssiveisu», jota silloin juuri sotajalalle asetetut sotamiehet sangen yleisesti lauloivat; se herätti suurta hilpeyttä ja rattoisuutta ja sitä useissa eri tilaisuuksissa esitettiin. Runossa oli 20 säkeistöä, kaikki läpeensä yhtä luonnollisen kaunistelemattomia. Lainaan siitä tähän seuraavan makupalan:
»Vihollinen rikas ompi — sitä kehuu, kerskailee — sivistyksens' itse onki, meille sit' nyt jakelee. Kiitos paljon! — Meil' on hyvä, itse sivistykses' pidä! Hei fallera, fallera, falleralla, fallera, fallera.»
Ja runoelma loppuu seuraaviin, suomalaisille sotamiehille osoitettuihin, ilahuttaviin ja luottamusta herättäviin sakeisiin:
Kell' ois' hätä, kuka suris', keisar' asuu Pietarpuriss'! Hei fallera, fallera, falleralla, fallera fallera.»
Huolimatta aseiden kalskeesta ja hetken vakavuudesta elettiin pääkaupungissa kuitenkin yhä jatkuvasti ja keskeytymättä iloista, sanonpa huoletonta ja surutonta elämää, aivan niinkuin ennenkin. Kaikenlaisia huvituksia, tansseja ja teaatteritilaisuuksia toimeenpantiin melkein yhtä runsaassa määrin kuin ennen, ainoastaan suurten virallisten tanssiaisten lukua näyttiin jonkun verran supistettavan. Mutta niiden sijasta kukoistivatkin sitten ylimmillään tanssiaiset Oelzen salongissa kerta viikossa, niin sanotut »silkkitanssiaiset», sillä niihin osaaottamaan pääsi yksinomaan hienoon seurapiiriin kuuluva »la crême», kerma, ja vain ne, jotka tuohon kermastoon kuuluvina puuhan etunenässä liehuva kreivi H. Aminoff otollisiksi katsoi; siis oli olemassa tiukka takuu siitä, että näihin tanssiaisiin kokoontui vain ehdottomasti »sekoittamaton» seurapiiri.
Yliopistokin oli jälleen alkanut toimintansa, vaikkakin tosin sodan tähden vasta 1 päivänä lokakuuta. Seuraten vanhempaini vakavia kehoituksia käyttämään aikaani paremmin kuin tähän asti, olin minä päättänyt tällä lukukaudella todellisella innolla käydä opinnoitiin käsiksi. Ja niin minä aloitinkin ja koetin muutamien viikkojen kuluessa pakoittaa itseäni päätöstäni toteuttamaan. Mutta helpompaa on antaa moisia varoittavia neuvoja kuin niitä noudattaa. Eikä totisesti ollutkaan helppoa istua päivät pääksytysten nenä kirjassa kiini tällaisena eloisana ja kuohuvana aikana, jolloin sotatorvien kajahtelevan kuultiin, pistimien välkkyvän nähtiin ja joka hetki odottaa voitiin, että luodit jo omissa nurkissa viuhkaa alkaisivat. »Inter arma silent musae» (aseiden keskessä runottaret vaikenevat) on vanha lauselma, jonka todenperäisyyden minä silloin ymmärsin paremmin kuin muulloin — ja jota minä seurasin. Kunhan sodan jyskeet ovat loppuun jylisseet ja kaikki jälleen tyyntynyt ja säännöllisille latusilleen asettunut, silloinhan tulisi taas sopivampi aika lukujaan jatkaa. Mutta tämä lukukausi sai mennä livahtaa samalla tavalla kuin monta edeltäjäänsäkin.
Niin kului talvi edelleen huveissa ja huolettomassa luottamuksessa; mutta sittenpä äkkiä kaikki muuttuikin.
Oli maaliskuun 5 päivän aamu, päivän, jota ei koskaan yksikään unohda, ken silloin vain eli. Olin tullut myöhään edellisenä iltana kotiin jostakin tilaisuudesta ja nukuin vielä kun eräs ystäväni astui huoneeseeni ja kertoi, että maailmanhistoriallinen tapaus oli tapahtunut sekä pyysi minun arvaamaan mikä tuo suuri sattuma sitten olisi.
»Sevastopol on kukistunut!» vastasin minä vähääkään epäröimättä.
»Ei. — Väärin arvasit. — Jotain paljon tärkeämpää on tapahtunut.»
»No, lieneepä sitten keisari kuollut.»
»Niin asia onkin.»
Muutamassa silmänräpäyksessä sukaisin vaatteet ylleni ja kiiruhdin ulos saamaan varmuutta uutiseen, jonka todenperäisyyttä viimeiseen asti epäilin. Sillä niin odottamatta oli tieto tullut. Ei oltu edes kuultu että tuo voimakas mies olisi ollut sairaanakaan. Eikä kukaan tapaamistamme nytkään tietänyt asiasta sen enempää kuin mitä huhu kertoi. Hämmästyksen valtaamina ei ensi alussa oikein voitu tapahtumaa ja elämää käsittää — että hänkin, itsevaltias, oli vain kuolevainen niinkuin kaikki muutkin. Vihdoin päästiin kuitenkin asiasta varmuuteen. Keisari oli aivan äkkiä tahi vain lyhyen tautipuuskan jälkeen kuollut Pietarissa maaliskuun 2 päivänä päivällä, joskin tieto tapahtumasta, sähkölennättimen puutteessa, ennätti Helsinkiin vasta 5 päivää vasten yöllä.
Siis ei epäilemistäkään enää. Tuntuipa silloin kuin olisi kuullut ajan siivenlyöntien ilmassa humisevan; käsitettiin hyvin, että tämä hetki oli sellaisten joukkoon luettava, jotka ovat maailmanhistorian kulussa määrääviä ja ohjaavat sitä uusille suunnille; tuntui kuin ikkuna olisi avattu ja raitis ilma virrannut helteiseen, ummehtuneeseen huoneeseen; — tuntui »kuin olisi joku kiinalainen muuri sortunut». Ihmetellen ajateltiin mitä nyt tapahtumaan tulisi, kun mahtavan itsevaltiaan käsi ainaiseksi oli herpaantunut? Kuitenkin tuntui selvästi siltä, että hänen kanssaan oli kokonainen aikakausi ja vanha, kaikkea ehkäisevä järjestelmä kadonnut ijäisyyteen ja että nyt valoisammat ajat lähestyivät.
Kaupungissa puhkesi tällöin vilkas liike ja hyörinä ylimmilleen. Naisväki kerrassaan piiritti myymälät, sillä täytyihän heidän nyt heittää kirjavat pukimensa käytännöstä ja pukeutua syvään keisarisuruun. Myöskin miesväen täytyi vuoden päivät kantaa käsivartensa ympärillä mustaa silkkiharsoa. Kirkonkellot soivat kaupungissa ja ympäri koko maata. Rekiä liiti toinen toisensa ohi ja sekasin, kuljettaen virkapukuihinsa puettuja virkamiehiä, senaattoreja, kenraaleja ja upseereja y. m., jotka kaikki kiirehtivät päälliköidensä luo tekemään surunvalituskäyntinsä, vakuuttamaan uskollisuuttaan uudelle hallitsijalle, keisarille ja suuriruhtinaalle Aleksanteri toiselle ja vannomaan säädetyn valansa. Myöskin meidät ylioppilaat kutsuttiin seuraavaksi aamupäiväksi koolle, jolloin me tiedekunnittain teimme valan suuressa konsistoriosalissa.
Sananlennättäjiä ja pikalähettejä saapui vähäväliä Pietarista. Yksi sellainen toi tullessaan uuden keisarin hallitsijavakuutuksen. Seuraavana päivänä saapui taas toinen tuoden mukanaan sekin ilmoituksen maallemme sangen tärkeästä toimenpiteestä. Ruhtinas Menschikoff, joka oli ollut Suomen kenraalikuvernöörinä aina vuodesta 1831 asti (Thesleff, Rokassoffsky ja Berg olivat olleet vain virkaatekeviä) oli jo 4 päivänä maaliskuuta vapautettu »terveydellisistä syistä» sekä korkeimmasta päällikkyydestään Krimissä ja laivaston kenraaliamiraalin virastaan että myöskin Suomen kenraalikuvernöörin toimestaan, jolle paikalle nyt kenraali Berg vakinaiseksi nimitettiin. Jo tämä seikka viittasi järjestelmänmuutokseen.
Paljon kaikenlaisia virallisia puuhia ja toimia seurasi nyt keisarikuoleman jälkeen. Lähetystö, jossa Suomen neljää säätyä edustivat salaneuvos, parooni Walleen, arkkipiispa Bergenheim, kauppaneuvos A. Donner ja talollinen Hannuksela, lähti Pietariin toivottamaan uudelle hallitsijalle onnea hänen astuessaan valtaistuimelle. Yliopisto toimeenpani suuremmoisen surujuhlan, jota kesti kokonaista kaksi päivää, 27 ja 28 p. huhtikuuta. Ensimäisenä päivänä piti puheen rehtori Rein ja esitettiin Cygnaeuksen laatima ja Paciuksen säveltämä juhlakantaatti; toisena päivänä piti V. Lagus latinankielisen ja E. Rudbeck suomenkielisen puheen, sangen huomattava tapaus senkin vuoksi, että silloin ensi kerran suomenkieli helskähti yliopiston juhlasalin opetusistuimelta.
Kevät lähestyi ja samalla täytti mielet yhä enemmän levottomuus, jännittävä odotus ja pelko siitä mitä nyt tapahtumaan tulisi. Joka päivä tuli tietoja idästäpäin, jotka kertoivat hallituksen toimenpiteistä, tärkeistä henkilövaihdoksista ja suurista ponnistuksista sodan jatkamiseksi väkevämpää vihollista vastaan sekä Krimin niemimaalla että täällä pohjolassa. Sardiniakin oli nyt julkisesti julistanut sodan Wenäjää vastaan ja Itävallan kanta oli sangen epäiltävä. Englanti ja Ranska varustautuivat kaikin voimin; talven kuluessa oli valmistettu veden päällä uivia pattereja, pommituslavoja ja tykkipursia, jollaiset puuhat selvästi osoittivat, että vakavia suunnitelmia oli tekeillä. Ylipäällikkyys oli tänä vuonna uskottu englantilaiselle amiraali Dundas'ille ja ranskalaiselle amiraali Penaud'ille. Ja mitä suurimmalla levottomuudella heidän tuloaan nyt odotettiin.
Vihollisten laivasto saapuikin rannikoillemme heti purjehdusvesien keväällä jääkahleistaan vapauduttua. Laivastoon kuului tällä kertaa 80 alusta ja se purjehti milloin Nargön, milloin Porkkalan, milloin taas Hankoniemen seutuville, sulkien ja piirittäen siten Suomenlahden. Venäläiset laivat taas kiiruhtivat tyynesti ja sangen varovaisesti Kronstadtin ja Viaporin tykkien suojaan, kuten viime kesänäkin. Joka hetki odotettiin, että voimakas vihollinen ryhtyisi luonnollisesti joihinkin toimenpiteisiin, mutta päivä päivältä, viikko viikolta kului aikaa, eikä vihollisen taholla minkäänlaista toimintahalua ollut havaittavissa. Levottomuus ja odotus jännitti mieliä.
Koko kevät ja alkukesä oli sinä vuonna tavattoman kaunis; ilma oli aina mitä ihanin, luonto hymyili ja versoi viehkeimmässä kukoistuksessaan ja kirkkaan sinervältä taivaalta paistoi miltei lakkaamatta säteilevä, heloittava aurinko. Vaikka vihollinen kiertelikin niin lähellä kintereillämme, oli eloisuus ja huvitusten hilpeys siitä huolimatta vallalla kaikkialla, miltei entistään ehompanakin, ainakin niissä piireissä, joihin minäkin kuuluin. Kun keisarisurua vielä kesti, ei luonnollisestikaan toimeenpantu mitään suurempia ja julkisia huvitilaisuuksia, mutta eihän se ollut esteenä kuitenkaan toimeenpanemasta pikku huvituksia perheissä taikka sitten tänne sijoitetun Grodnon husaariupseeriston toimesta vaikkapa joka päivä.
Niinpä muodostuikin huvituksien jakso sangen vaihtelevaksi. Milloin kodeissa niitä toimeenpantiin, milloin tehtiin huvimatkoja ympäristölle, jolloin soittokunta oli aina mukana ja jolloin luonnon helmassa, milt'ei vihollisen nenän edessä ja nähden syötiin päivällisiä ja tanssittiin. Tavallisimmin oli huvitilaisuudet kuitenkin järjestetty Kaivohuoneelle, jolloin väliajoilla aina riennettiin, joku naisista käsivarteen nojaten, katselemaan rantapattereilta mahtavia, valtavia savupatsaita, jotka mereltä nousivat ja siellä liikkuivat edestakaisin — kaukana etäisyydessä, kimmeltävällä merellä. Tuntui niin omituiselta — tällainen huumaava hilpeys ja ilo uhkaavan vaaran edessä, jolloin huomispäivä epävarmuuden hämärään oli kiedottu. Tämä kaikki tuntui kuin tanssilta tulivuoren aukolla, jossa vuoren purkaantumista joka hetki voitiin odottaa.