OMENAPUUT
Omenapuut, omenapuut,
valkeakukkaiset, morsiot kevään,
teissä on muistoja, teissä on suloa
elomme hetkiin, vaivojen retkiin,
vaihteleviin.
Omenapuut, omenapuut,
kertokaa tarina
matalan majan,
aikainen aamu ja keskinen päivä,
elämän kalpea ehtoo.
Omenapuut, omenapuut,
istutti teidät lapsosen käsi,
ohjaama äidin, neuvoma taaton,
vesasta vaaksanmittaisesta,
pienestä niin.
Omenapuut, omenapuut,
tuosta on vierinyt vuosia monta
ilojen, tuskainkin.
Taatto silloin kylillä raatoi,
illoin muokkasi peltoa omaa,
korvesta kuokki apilaspellon,
soralla kattoi kujaisen tien,
viljeli kotoisen kasvistarhan,
pensahat hoit eli, ojaset oikoi,
pihalle laittoi kivisen kaivon;
sen ei kristallikirkas vesi
loppunut milloinkaan.
Omenapuut, omenapuut,
vieläkö muistatte äityen armaan,
kullankeltaiset kiharat kuinka
riippui kulmillaan?
Tuolla hän koivikon rinteellä
suihkutti maitoa Kaunokin nisistä,
kiulusta juotteli pellavapäitä
kaksoispoikasiaan.
Omenapuut, omenapuut,
kasvoitte kukkien keralla, joita
äiti se kasvatti hellin mielin.
Sireenit, jasmiinit puistikon puolla,
liljat ja komea »keisarinkruunu»,
asterit, neilikat, orvokit tummat,
tuoksuva reseda, jonka on seura
hieno kuin ystävän parhaan,
te sekä muut, joitten muisto ei haihdu,
vartuitte varrelta, kukkia loitte,
tuhlaten tuoksuja, värien kultaa
riemuksi rintain sykähtäväin.
Omenapuut, omenapuut,
hymyten näitte, kuinka ne kohos
poikaset polvenkorkuiset,
kuinka ne nuoraa heitteli, hyppi,
linkosi palloa, lennätti leijaa,
kankaalla kirmasi huudellen
raikkailla lapsenäänillään.
Omenapuut, omenapuut,
miksi te äkkiä vaikenette?
— »Ikävä meidän on kummullamme,
katso, on harmaa kaivon vintti,
lahonnut, kallellaan,
matalan majasen ometta tyhjä,
kukkaset peitossa sammaleen.
Nähkää kesantoruohoa laihat
pellot kasvaa vain.»
Omenapuut, omenapuut.
Tiedän, kuinka se tarina päättyi.
Nurmi jo kattaa taaton hautaa,
pojat on mennehet merten taa.
Yksin majassa harmaahapsi
istuvi mummo,
heikko jo vanhuuttaan.
Yksin istuu miettehissään,
kirjettä vuottelee…
Omenapuut, omenapuut,
valkeakukkaiset, morsiot kevään,
saitte jo pilven itkemään…
VAPAA TYÖ
Ken työlle eli
ja jumalilta sai
poveensa tulen sammumattoman,
hän onnekas.
Työ luova, hedelmöittävä,
mi kuvat toinen toistaan loistoisammat
eteemme loihdit,
elämän taikavoima sä!
Työ, lepommekin kirjokukin verhoot,
ja voimaa ikuista
sinusta ystävyyskin imee
ja rakkaus.
Työ, niinkuin ylkä sä
valittus eteen miehuusryhdein
käyt ojentaen kihlojas
ja hänet vuoritielle viet.
Työ luova, hedelmöittävä,
ei orjan kahle, pakko painava,
vaan vapaa, ilmaan avartuva,
ilojen lähde
sä ylkä ylvähin,
sun kanssas vaivat voitoksemme kääntyy
ja yöstä aamu valkenee,
sun lahjoistasi hapsillemme
ikuinen nuoruus heijastuu,
ja silmä, ajan himmentämä,
saa taivahisen loistehen.
Työ luova, hedelmöittävä,
sun miehuussyleilystäs meille
suloinen onni virtailee.
Työ, ylkämme,
mi otsallasi seppelettä
kuninkaan kannat,
Sinusta jumalia kiitämme
ja sulle viritämme ajast' aikaan
sävelen kaikumaan.
On sulta kaikki: riemu, tuska, suru,
on sulta leikki, lepo, lohdutus.
Sun miehuussyleilysi kaiken antaa,
sun rinnallas vain yks’ on voimakas:
suur’ Luonto…
NUKKUVA MAA
Maa nukkuu,
siki-unessa raskaassa lepää.
Nukkuvat metsät, nukkuvat pellot
hankien painavain alla.
Kansa nukkuu.
Maa nukkuu.
Kallistuneet ovat kinoksiin
niittyjen aidat ja avoimet portit.
Korpi on poluton, ummessa kujat,
ei kulje viittatietä kukaan.
Kuin kuollut on kylä,
ja kansa nukkuu.
Maa nukkuu;
vain unen horrosääniä kuuluu,
järeitä, katkeamattomia.
Metsän puut korostavat koko voimallaan,
ja syvään hengittävät lumikattoiset talot
nietosten keskellä,
ja kansa nukkuu.
Maa nukkuu.
Hyytyneet ovat lähteen suonet
maan uumenissa,
jähmeessä virta.
Ja himmeissä tuvissa on tuskaisaa.
Vain painajainen liikkuu
pahoin unin kiusaten
nukkuvaa kansaa.
Maa nukkuu,
Pohjolan pitkää unta,
vilun ja jään, talven ja kuoleman unta.
Ei oksain liikahdusta,
ei pyrähdystä pyyn,
ei kalketta yksinäisen tikan.
On muisto vain kaukainen, hyvä,
taru oraista, lehvistä, suven kasvusta.
On muistoa vain kuvaus kansasta,
joka rakasti, uskoi…
Niin paksu on lumivaippa
maan yllä.
Niin tiiviisti suljetut silmäluomet
on, ettei ne aueta voi laulun voimin.
Nyt ollaan kuoleman mailla,
ja kansa nukkuu.
TAISTOHON LÄHTEVÄ
Mä taistohon, aavoille lähden
yli vellovan laineen,
läpi merten ja maiden,
halk’ usvien kohtalokkaiden, — —
en maineen,
en itseni, turhan en tähden,
vaan uskon, mi tähtien ratain
ja kaukaisten vuosisatain
taa viittaa.
Mä taistohon lähden;
sukupolvien poltosta veriin
tuli minulle syttyi.
Ja jos orjantappurateriin
jalat särkyvät, siivet ne kantaa
yli tuonelan tarhain.
Pyhät Jumalat, tietäni kaitkaa
läpi harhain,
mun kulkea sinne vain suokaa,
kussa sorretut huokaa,
ja mun suitsutusuhrini antaa
vain sille, mi aikojen tauluun
iäks piirtyy.
Mua kaitkaa,
kunis kirpoan voittolauluun
ja pois esirippu se siirtyy,
iäisyyttä mi peittää.
Käyn taistohon; aurinko heittää
sädesäihkynsä rannalle taivaan.
Ei vaivaan
huku etsijän tie,
vaan se huipuille, voittohon vie.
Muistojen puutarhassa
Jos laulun kuningas mä oisin seppelpää
ja helmivyössäni ois kultaa kiiltävää,
yks helmi hohtaisi kuin kaari kuun, — se Sulle oisi — himmentäen muun.
* * *
Viertä niityn tuoksuvaisen, kevein askelin
astuin, hopeaiset juovat piirtyi pilvihin.
Leijui silkkisiivet, kukkiin painui mettiset.
Sirkat soitti, häilähteli heinäin helpehet.
Kesyt kyyhkyt yli kedon lensi leijaten.
Vihannuuttaan hohti aho, punamarjainen
Kaikui armahani laulu koivurinteeltä,
laulu kirkas, hilpeä kuin kelloin helinä.
Niin mä siinä kukkamaata kuljin ihmeissäin.
Ilon virta vieri yli niittyin vihreäin.
* * *
Se kulta, jota sulta sain, ei ollut helisevää
ja loistosi, mi lumos mun, ei kuorta kiiltelevää.
Sydämes soit, se kultaa vain on pelkkää. Jospa kunne
mä katson, en sen vertaista mä maailmassa tunne.
Ja valtakunnat rikkahat ja värisointu-kuvat
sun kauttasi kuin lumoista minulle avartuvat.
Kerallas niinkuin leivonen, min siivet pilviin piirtyy,
mun sieluni nyt hattaroihin purppuraisiin siirtyy.
* * *
Kätes kaulahani kiersit virkkain:
»Kulta, kulta!» Yhä kuulen, näen,
miten hymyävi silmä kirkkain
kuni lähde, joka kimmeltäen
ruohostossa suvisäällä päilyy.
— Yhä näen: suortuvas kuin häilyy,
yhä tunnen käsivarttes sulon.
Kuiskees yhtyvi yön kohinoihin,
kun mä nukun. Ja kun aamun koihin
herään, tunnen askeltesi tulon.
* * *
Sun luokses tulin lemmen leikkilöön
ja tuokiohon hyväilyjen helläin.
Niin kevyt syke oli sydämelläin,
kun astuin autuutemme pyhättöön.
Sun jalkais juuressa mä istuin niin.
Sä käsin herkin suortuvani liestit.
Vaan sielustasi sanomat sai, viestit,
veit kätköihin mun syviin, salaisiin.
Mä tunsin kosketusta siipies,
vavisten kuljin pyhää, synkkää maata.
Mä mitä koin, en kuvaella saata.
Sä paljon avasit, — ah, sydämes.
Sun luokses tulin leikein, naurusuin
kuin kuljetahan juhliin iloisihin.
Mut suutelomme suli kyynelihin.
Löi sydän raskain, kovin kamppailuin.
* * *
Sano armas, miten oma niin sä olla voit.
Vasta eilenhän me kohdattiin,
ja jo tänään elämäni kirjaa luet.
Sano armas, mistä avaimen
salakirjoitukseen olet saanut.
Lue, lue, mitään kiellä en.
Murra sinetit! —
öinen itku, päivän nauruni,
lehdet ennen koskemattomat
avaa, avaa! — Sinä ystävä
jostain vuosituhansien takaa.
* * *
Pääni sun polvies varaan
laskeutuu.
Tässä mä onneni paraan
löydän, jos elämä veikin
osansa; lemmen ja leikin,
hohtavahelmisen uuden
luot ihanuuden.
Vain Sinä. Ei kukaan muu.
Pääni sun polvies varaan
laskeutuu.
Tässä mä suruni yön
uutimet avaan.
Irroitan itkuni vyön, —
Syväriin katsoa kammottavaan
saat Sinä, loihtia lohdun paraan.
Vain Sinä. Ei kukaan muu.
* * *
Sun kauttasi uudesti synnyin,
kätes hellä mun kiidättää
taas väylää, ohitse usvain,
mikä ollut on, kaikki se jää.
Kiviriippana kaikki mi painoi,
nyt kirvoten irroittuu.
Meren valtavan äänen kuulen,
pian aukeepi virransuu.
Taas uusia löytöjä kohti,
taas ryöppyhyn vuolaan veen.
Ja ne rannan ruostuneet paadet
iäks' jääköhöt paikoilleen.
* * *
Suljetun uutimen takana miksi
lamppu niin himmeesti palaa?
— Toisilleen tuli vierahiksi
kaksi, jotka sen salaa.
Himmeni lamppu, ja öljy kuivi,
uutta ei vuoda mistään.
Viety on torille morsiushuivi
kätköistä pyhäisistään.
Suljetun uutimen takana janoo
kuihtuen palsamin kukat.
Yöunen lohtua turhaan anoo
sammuneet ihmisrukat.
Palsamin kuollehet kukkaset putoo,
kellastuu joka lehti.
Hämärän lukki seittiä kutoo. —
Rakkaus kuolla jo ehti.
* * *
Oi säästä mun hiljaisuuttani
ja tuskani pientä majaa.
Mun täällä vuotavat kyynelveet,
ja mä itken ilman rajaa.
Elä lähesty askelin hälisevin,
suo kalmistolleni rauhaa.
Mitä hautasin, et sitä ymmärrä,
sit' en toitota julki ja pauhaa.
Mitä hautasin, et sitä ymmärrä,
sinetöity on musta ovi.
Ja jäljellä vain on hiljaisuus
ja raadeltu ihmispovi…
* * *
Sä ellös sure kukkaa katkennutta,
unelmaa särkynyttä elä itke!
Ei suotta suuri puutarhuri Kohtalo
puihimme iske, taimilavaa kitke.
Näät itää siemenet, myös vanhat juuret versoo,
ja nuput piillehet saa valojuomaa.
Taas kevät on ja toivo vihannoi, —
lehviä kyyhky kantaa, etkö huomaa?
* * *
Etsin aatoksin ja askelin
paikkaa, kussa kanssas lymysin.
Siellä lehvät leyhyi, heinät soi,
siinti kirkkahana päivän koi.
Viserteli sirkut laulujaan,
tulvi tuoksut puna-apilaan.
Löysin rauhan, suuren, suloisen
hyväilyissä silmäin rakkaiden.
Sinne kaihomielin kuljen ain',
vaikka kaukana oot, armahain.
* * *
Tunnetko, ystävä oi,
että mä kurkotan sulle,
ainoolle, rakastetulle
kättäni lämpöisää.
Halki melskeisen ajan,
ohitse taivahan rajan
läntehen, jonne sä läksit,
tuijotan yhäti vain.
Tunnetko, kuinka on sulle,
ainoolle, rakastetulle
auki mun sylini ain’?
Vuodesta vuoteen kannan
kaihoa täyttymätöntä,
jonka jo ammoin sain.
Sammu ei sieluni tunne:
lempi, min loihtusi loi.
Käyköön kulkusi kunne,
ah, sua ain' ikävöin.
Sulle mä päivin ja öin
kurkotan kättäni, joskaan
ystävä, enää et koskaan
palata voi.
* * *
Jo syksy tulee, talvi myös
ja raskas pettymys.
Puutarhassa mun unteni
käy turma, hävitys.
Edessä portin, suljetun,
on villiköynnös vain.
— Jäin yksin. — Vietän muistoa
rakkaitten vainajain…