Tyttö oli hänen — hän rakasti häntä koko sielultaan, hän ikävöitsi häntä joka veripisarallaan, jokaisella voimakkaan, nuoren ruumiinsa hermolla yö ja yksinäisyys yhdisti heidät ja kumminkin… Hän ei ojentanut kättänsä tyttöänsä kohti, ei vetänyt häntä luoksensa — ei vaikkei heidän väliänsä ollut enemmän kuin vaaksan vertanen — ei vaipunut hänen jalkoihinsa, ei rukouksillaan häntä ahdistanut, joita tyttö tässä tuokiossa, sen tiesi hän, ei olisi voinut vastustaa. Kenties juuri tämä autuas tieto, tämä riemuitseva voiton varmuus siitä että hän oli rakastettu, teki tuon kuumaverisen, ajattelemattoman luutnantti Skytten hienotunteisemmaksi ja ritarillisemmaksi kuin mitä muut miehet mahdollisesti, samat tunteet sydämessä, olisivat hänen sijassansa olleet Hän olisi niin helpostikuin ei mitään paikaltansa akkunan puitteelta voinut kiepsahtaa sisälle huoneeseen — hän voitti sen kiusauksen. Lähtöön valmistautuessaan otti hän Agnetan käden, joka hervotonna riippui hänen kupeellansa ja vei sen viime kerran, viipyen huulillensa. Mutta hän ei virkkanut sanaakaan, — hän tiesi ettei hän enää voinut luottaa ääneensä.
Vasta sitte kun hän jälleen seisoi hänen akkunansa ulkopuolella ja tunsi märän maan jalkainsa alla, kuiskasi hän — niin hiljaa, että Agneta tuskin voi kuulla hänen ääntänsä.
"Jumala tietää, josko sinä koskaan voit käsittää, miten paljon minä nyt sinua rakastan…"
Hän kurkotti vielä sisälle, käsivarret akkunan puitteella ja — hänestä tuntui, että hän näki Agnetan hymyilevän puolihämärässä. Mutta tämä piti silmänsä liikkumatonna alasluotuina, hiljaa kuin madonna, jakaukselle auenneitten, alasvaluvien hiustensa varjossa.
Joachim mietti vielä kauan tätä epämääräistä, salaperäistä hymyilyä, kun hän — yht'äkkiää mustimmalla mielellä — epätoivoisena ja sanomattomasti itseensä tyytymättömänä, ratsasti kotiin kosteana yönä.
Mutta kun hän oli mennyt, seisoi Agneta vielä kauan kuuvalossa avoimen akkunan ääressä. Kerran kohotti hän vasemman kätensä ja katsoi sitä, — sen käden, jota Joachim viimeksi oli suudellut ja vei sen hiljaa, hitaasti huulillensa.
XIII.
Karin Maria oli ollut viime päivät aikalailla — kuten äiti sanoi — "ajatuksiensa vallassa". Beata sanoi sen alkaneen siitä saakka kuin hän tuli kotiin Marieholma-matkaltaan, mutta Karin Maria lykkäsi luotaan arvokkaalla kylmyydellä tämän vetäisyn. Eikä parannut mieliala siitäkään, vaikka parooni Niilo Olavi vieraili Munkebodassa kaksi kertaa samalla viikolla — ensiksi tiistaina äitinsä käskystä lainaamassa hienon hienoa sukkulaista ja sitten lauantaina tuomassa laatikollisen asterin taimia, joka oli vanhan vapaaherrattaren lahja Karin Marialle. Vieras ja Joachim eivät tavatessaan puhutelleet toisiaan, kumarsivat vain kylmästi, mutta "eivät Jumalan kiitos näyttäneet siltä kuin tahtoisivat käydä kaksintaisteluun", kertoi Beata helpommalla mielellä mamseli Fikenille. Molemmilla kerroilla oli parooni — joko omasta halustaan tahi äitinsä vaikutuksesta, siitä ei Karin Maria voinut oikein päästä selville, — näyttänyt vanhimmalle neidille erityistä kohteliaisuutta.
Kumminkin käyskenteli nyt vanhin neiti pitkät valoisat kesäpäivät tuumien sinne tänne vanhan vapaaherrattaren kummallisia ehdotuksia istutellessaan pieniä asterin taimia kukkapenkkeihin eli Bengtan kanssa nuoralla jakaessaan keittiöpuutarhan palstareita, joidenka välille pikku Hannes työnjohtajan suurilla puukengillä sai polkea yhteen kertaan käytävät. Ja sellainen voima on kerran vapaasti julkilausutulla, selvällä ja päättäväisellä sanalla — sanalla, jonka taustana on tuuma ja tahto, — että Karin Maria ensiksi jonkunmoisella vastenmielisellä arkuudella, sitte yhä enemmän tyyntyen, melkeinpä voi sanoa mielenmaltilla huomasi, että hän todellakin alkoi pitää Malviina muijan rohkeaa ehdotusta hyväksyttävänä mahdollisuutena, mahdollisuutena, joka voisi käydä koko hänen elämänsä ja tulevaisuutensa suhteen määrääväksi. Tietämättään ja tahtomattaan selvittää itselleen asiaa, alkoivat hänen ajatuksensa yhä enemmän pyöriä Niilo Olavin ympärillä, jota hän sitte lapsuutensa aikojen ei ollut ajatellut koskaan muutoin kuin välttämättömänä, vanhempana naapurina ja sittemmin kummallisen Agnetan kosinnan jälkeen, vain sulasta myötätuntoisuudesta sisartaan kohtaan, oli arvostelematta katsellut häntä samoilla silmillä kuin Agneta itse sekä Beata. Mutta Karin Maria täytti tässä kuussa kaksikymmentä neljä vuotta — hän oli melkein viisi vuotta vanhempi Agnetaa, ja hän alkoi katsella maailmaa jossain määrin toisilla silmillä. Hän tiesi yhtä hyvin kuin äitinsäkin että parooni Stjerne ehdottomasti olisi monen peninkulman kuuluvilta edullisin naimakauppa ja että koko pohjois Skånesta saisi etsiä Marieholman vertaista maatilaa. Sitäpaitse tunsi Karin Maria viime aikoina ilmestyneistä "kosijaa" koskevista ennakkoluuloista huolimatta sydämessään jonkunmoista myötätuntoisuutta Stjernen ujosti hyväntahtoista ja hieman surumielistä olentoa kohtaan, hän muisti miten hän kahdeksan tai kymmenvuotiaana tyttötyllerönä paroonin ollessa jo kaksikymmentäviisi vuotias, täysi-ikäinen mies oli ollut hänen ilmeinen suosikkinsa, saanut leikkikaluja ja karamelleja ja oli häntä kutsunut "pikku morsiamekseen". Se oli kummallista, mutta kaiken tämän muisti hän nyt yhtäkkiä jonkunmoisella mielihyvällä. Aikaisemman nuoruutensa aikana ei Karin Maria ollut paljon nähnytkään häntä Munkebodassa — ne olivat paroonin "hurjimpia aikoja", kotiinsa ja vanhan paroonittaren merkillisyyksiin kovin kyllästyneenä, oli hän enimmät ajat majaillut Kristianstadissa, ja elänyt siellä upseeripiireissä, tahi kierrellyt maita mantereita pitemmillä vierailuilla ystäviensä ja tuttaviensa luona. Sitten oli Karin Maria itse ollut poissa parisen vuotta Tukholmassa ja kun hän tuli kotiin jälleen, oli hän tavannut Niilo Olavin jotenkin samanlaisena, kuin miksi hän muisti hänet sitte lapsuutensa, hiukkasen vanhempana vain, hieman lihavampi ja surullisempi. Hän ei ollut enempää häntä ajatellut ennenkuin tämä yhtäkkiä rakastui Agnetaan ja esiintyi tämän julkisena kosijana. Silloin oli hän oitis, samoin kuin Beatakin varmasti ollut häntä vastaan ja oli tuntenut itsensä suurimmassa määrässä kiihoitetuksi kun äiti aineellisista syistä tahtoi pakoittaa sisaren avioliittoon, joka hänelle oli niin sanomattoman vastenmielistä. Nyt, kun Agneta oli poissa ja hän jälleen alkoi katsella itseään Munkebodan enin huomiota herättäväksi olennoksi, alkoi Karin Maria vähä kerrassaan katsella olosuhteita vähän toisella tavalla… Hän ei ollut suotta enimmän äitinsä näköinen sisaruksista; hän alkoi ymmärtää, että aineelliset syyt ovat myöskin syitä ja että voi katsella samaa asiaa kahdelta eri puolelta. Tietystikään Niilo Olavi ei ollut mikään unelmien sankari enemmän kuin raivoisa Rolandkaan, (niin tykkönään oli Karin Maria jo luopunut entisistä ihanteistaan että hän sisällisesti, hieman halveksivasti hymyillen antoi Joachimille nämät nimitykset), mutta hän oli hyvä, ruotsalainen aatelismies, joka todellakaan ei ollut hullumman näköinen — varsinkin silloin kuin hän silloin tällöin suvaitsi hymyillä. Hän joi paljon — Karin Maria rypisti ehdottomasti kauniita kulmakarvojaan — mutta hän kestikin paljon; harva tai tuskin kukaan oli nähnyt hänet koskaan juopuneena. Ja mitä Figge Walqvistin ja sensemmosien seuralaisuuteen tulee, niin tekisi hän kyllä sitte siitä lopun, jos… jos… hänelle kerran tulisi siihen tilaisuutta. Vanha vapaaherratar oli arvannut oikein kun hän oli kuvitellut mielessään ettei Karin Maria antanutkaan jokaisen hypätä nenälleen ja että hän ei kenellekään suuremmalla luottamuksella voinut jättää hallituksen ohjia kuin hänelle: niin hyvin Marieholma kuin Niilo Olavikin olivat nyt kerran tottuneet naiskäsien ohjattaviksi. Karin Maria oli ylpeä, rehellinen ja viisas, oikein hyvä ja kelpo tyttö, mutta hänellä ei ollut paljon Skyttein luonnetta: tuota haaveellista, vaikutuksille altista, levottomasti leimahtelevaa, uhkarohkeasti kapinoivaa rajalaisen luonnetta — "sissiverta", kuten Niilo ukko jonkunmoisella ylpeydellä sitä nimitti. Hänellä ei ollut heidän mielikuvituksensa runsautta, hän näki mitä hänen piti nähdä ja mitä hän tahtoi, mutta ei enempää. Äidillä oli tapana kertoa, että hän koulu-aikanaan 1780 vuosiluvulla oli ranskalaiselta kotiopettajattareltaan oppinut "ajattelemaan viivottimen mukaan". Vaikkakin Karin Maria oli niin paljon aikansa lapsi, että hän voi hyvin tunteellisesti laulaa "Laakson ruusua" ja oli monet kerrat vuodattanut katkeria kyyneleitä, runoja ja romaaneja lukiessaan oli hänellä kumminkin sisimmässään koko joukko tuota viime vuosisadan järki-ihmistä ja sääntöjen mukaisuutta, joka vielä oli hänen äidissään luonteenomainen piirre ja oli määräävänä kaikessa hänen toiminnassaan.
Asterilähetyksen jälkeen oli parooni vielä kolmannen kerran käynyt Munkebodassa. Kun Beata päätyakkunasta oli nähnyt tuttujen kiessien vierivän pihamaalle, sanoi hän sisarelle:
"Herra Jumala, siellä on Stjerneläinen jälleen!… Mitä maailmassa luulet hänen hakevan täältä lakkaamatta, kun hän tietää kumminkin että Agneta on poissa?
"Sitä ei ole niin helppo tietää", vastasi Karin Maria lyhyesti.
Beata istui pahatuulisena keskelle sohvaa kädet ristissä ja äänetönnä kun sisar otti esille sievimmät kenkänsä, silitti tukkaansa kuvastimen edessä, kietoi soman musliiniliinan kaulallensa ja huljahutti porttukaalilaista hajuvettä nenäliinaansa. Karin Mariasta tuntui tietenkin tuo teeskentelemätön kummastus vähän nololta, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan.
"Etkö vähän somistaudu sinäkin Beata?" kysyi hän välinpitämättömästi, avatessaan ullakon oven.
"Ei pistäisi minun mieleenikään koskaan mennä sisälle häntä tervehtimään, ellei äiti suorastaan siihen käske minua", vastasi Beata itsepäisesti.
Karin Maria oli vihoissaan laskeutuessaan hitaasti rappuja alas parhaissa kengissään. Hän ei ollut tarkoittanut mitään erityistä viattomalla pukunsa vaihdolla, mutta Beatan erehdyttämättömästi pilkallinen hämmästys vaikutti, että hänestä tuntui nyt, kuin olisi hän halpamainen onnen etsiä ja etujansa ajatteleva liehakoitsia.
Parooni nousi heti salissa hänen astuessaan sisälle — näytti siltä kuin vieras olisi odottanut häntä.
Karin Maria niiasi kohteliaasti ja alkoi heti hyvin perusteellisesti kuulustella, vapaaherrattaren vointia ja sen jälkeen yhtä perusteellisesti kiittää astereista, jotka "rehoittivat niin erinomaisesti". Kun parooni ei vastannut mitään, joka olisi voinut antaa hänelle alkua ja pitänyt keskustelua vireillä kävi hän noloksi ja punastui. Karin Mariaa puki suuressa määrässä kun hän kävi hieman hämilleen — hänen kasvonsa kadottivat silloin jäykän, kovin varman ilmeensä.
Majuuri istui ja nyykytteli päätään. "Posti ja kotimaan sanomansa" takaa. Hänen päivällisunensa oli tullut häirityksi ja hän olisi suonut Marieholmalaisen niin kauaksi kuin pippuri kasvaa. Itse asiassa eivät nämät ranskalaiset vierailut häntä kovinkaan paljon miellyttäneet. Stjerne kieltäytyi säännöllisesti Joachimin tähden jäämästä illalliselle, niin hädin tuskin sai hänet juomaan kupposen kahvia tahi totilasin. "Whisti" eli "bostoni" pelistä ei ollut puhettakaan, kun Figge Malviina muijan määräyksestä ei enää uskaltanut seurata mukana.
"Eikö parooni tahdo itse nähdä, miten mainiosti ne kasvavat?" kysyi lopuksi Karin Maria päättäväisesti epätoivoisena koettaen venyttää puheaineen astereista, niin pitkälle kuin mahdollista.
Niilo Olavi sieppasi kohta hattunsa ja he vaelsivat yhdessä ulos auringon paisteesen.
Puutarhassa, joka kuului erityisesti Karin Marian valvonnan alle, tunsi hän kohta olevansa omalla alallaan ja sai heti jälleen tavallisen varmuutensa ja tottuneen tapansa. Todellisella harrastuksella ja erittäin rakastettavalla tavalla näytteli hän hiljaiselle, mutta tarkkaavaiselle Niilo Olaville istutuksiansa ja laitoksiansa.
Lopuksi tulivat he pieneen lehtimajaan, jota Karin Maria erityisesti suosi ja jonne hän oli ripustanut tuuli harpun, jonka hän tahtoi näyttää paroonille.
Mutta — Karin Maria oli tuskin etusormellaan innokkaasti osottaen riippukoivua, alkanut selityksensä, kun parooni yhtäkkiä kumartui eteenpäin ja laskien kevyesti kätensä Karin Marian kädelle, keskeytti hänet:
"Neiti Karin Maria", alkoi hän melkein juhlallisesti — kireä suhde hänen ja tyttöjen välillä "kosinta" aikana oli syynä etteivät he koskaan olleet tulleet heittäneeksi arvonimiä pois, — "te olette ainoa, jonka kanssa, tuntematta kovin suurta vastenmielisyyttä voin puhua… tuosta… tuosta…" Hän pysähtyi, katsoi häneen ja istahti äkkiä raskaasti turvepenkille sanoen: "salliiko neiti?"
Karin Maria kumarsi kohteliaasti päätään; hän istahti itse vähän matkan päähän hänen viereensä.
"En ole", alkoi hän jälleen vähän hämillään, katsomatta häneen, "koko tänä kuukautena kuullut mitään Agnetasta. En ainoatakaan sanaa", hän katsahti pikaisesti ylös.
"Niin", sanoi Karin Maria epävarmasti, "en tiedä…"
"Te tiedätte minkälaisissa oloissa me erosimme?… Minulle ei ainakaan erittäin edullisissa ja toivehikkaissa…" hän katsoi taaskin ylös, ikäänkuin vedoten Karin Mariaan. Ensi kerran selvisi Karin Marialla oikein, että paroonilla oli todellakin hyvin kauniit siniset silmät ja että hänen katseessaan oli paljon "tunnetta".
"Herra parooni", sanoi hän yht'äkkiään päättäväisesti, yhtä muodollisesti kuin hänkin, mutta ystävällisellä ja avomielisellä vakavuudella, "te olette kerran tehnyt minulle sen kunnian, että olette toivoneet minua sisareksenne. Suvaitsetteko te, että tuokion puhuttelen teitä, kuin todellakin niin olisi?"
"Paras neiti Karin Maria" — hän tarttui vilpittömällä kiitollisuudella hänen käteensä — "niin sitä juuri uskalsinkin teiltä toivoa."
"No niin", Karin Maria vetäsi hiljaa kätensä pois, "minä luulen… minä luulen… Jumalan tähden, älkää ymmärtäkö minua väärin! Mutta luulen että tekisitte oikeimmin itseänne kohtaan ja jalomielisimmin sisareeni nähden, jos te, aivan kokonaan vetäytyisitte hänestä pois, luopuisitte vaatimasta hänen kättään ja vapauttaisitte vanhempani lupauksestaan".
Parooni katsoi vakavasti Karin Mariaan, nousi, käveli pari kertaa edestakaisin pienessä kaidassa lehtimajasssa ja istahti jälleen.
"Agneta on ollut minulle hyvin rakas", sanoi hän jälleen, hieman vaivaloisesti, hiljaa, melkein äänettömästi.
"Ja hän, herra parooni", — Karin Maria puhui yhtä paljon maltilla kuin lämmöllä — "olen varma siitä, että jos hän, aijotun avioliiton häntä pakottamatta olisi oikein oppinut tuntemaan teidät, sellaisena kun te todellisuudessa olette, ei kukaan olisi pannut hellyydellenne suurempaa arvoa kuin Agneta, Mutta, kuten nyt on…" Karin Maria pysähtyi ja katsoi odottavaisesti häneen, Parooni kumarsi vain hiljaa merkiksi, että hän jatkaisi.
"Niin, kuten nyt on — Agneta on hyvin nuori, uhkarohkea ja itsepäinen — pelkään siksi, ettei sisareni koskaan tule pitämään teistä niinkuin hänen pitäisi…"
"Oi neiti, jos te vain tietäisitte", mutisi Niilo Olavi surumielisesti. "Minähän vaadin niin vähän. Jos hän vain tulisi omakseni, antaisi minulle luvan rakastaa häntä…"
Karin Maria nousi. Hän piti silmänsä alasluotuina suuren hattunsa lierin suojassa.
"Mutta Agneta pitää enemmän Joachimista… Ja minusta tuntuu", hän katsoi itsepäisesti alas, "että joskaan nainen ei voi omistaa miehelleen parhaimpia ja lämpimämpiä tunteitaan, niin… niin on kumminkin molempien onnelle aivan välttämätöntä, että hän ei ainakaan pidä kenestäkään muusta enemmän kuin hänestä…"
Molemmat vaikenivat sekunnin, pari. Sitte nousi Niilo Olavi.
"Kiitos neiti Karin Maria!" Hän tarttui kerran vielä hänen käteensä. "Te olette sanonut minulle totuuden, eli oikeammin näyttänyt minulle sen tavalla… jota… minä en koskaan ole unohtava".
"Minä toivon", sanoi Karin Maria komeimmalla ryhdillään ja samalla mitä kauniimmalla tavallaan, "että te… että te ette käsittäisi tätä miksikään pahaksi tarkoitukseksi…"
"Pahaksi tarkoitukseksiko? Minä!" Hän kumartausi alas ja suuteli kättä, joka vielä lepäsi hänen kädessään ja heidän silmänsä sattuivat toisiinsa.
"Te ette kenties usko minua", — puoleksi surumielinen, puoleksi leikillinen hymyily, jonka Karin Maria heti ymmärsi solui hänen kasvojensa ylitse, — "mutta tämä on todella ensi kerta, kun mielelläni olen antautunut naisen johdettavaksi".
Karin Maria ei vastannut, mutta hän hymyili hienosti ja hänen sydämensä sykytteli kiivaammin. Hän kääntyi hitaasti aikoen lähteä huvimajasta, mutta parooni pysähdytti hänet vielä kerran.
"Kun nyt Agneta tulee kotiin — arvaan että hänen maanpakolaisuutensa", hän antoi sanalle vähän katkeran äänenpainon, "ei tarvitse kestää kauan — sallitteko minun silloin, huolimatta kaikesta mitä on ollut", hän katsoi tarkoittavaisesti Karin Mariaan, joka käsittäen hänet, kumarsi päätään, "että tulen vielä tänne?…"
"Luulen ettei äidillä, eikä Agnetalla voi olla mitään sitä vastaan", vastasi Karin Maria matalasti, ei aivan niin varmasti kuin ennen.
"Ei myös kellään muullakaan". Hän katsoi vakavasti häneen.
"Ei", mutisi Karin Maria, yhä epävarmemmin "ellei parooni vain luule että Joachim…"
"Joachim ja minä sovimme kyllä asiasta keskenämme", keskeytti Niilo
Olavi lyhyesti ja ylpeästi.
He kävivät hitaasti rinnattain ulos huvihuoneesta ja pitkin pitkää suoraa käytävää.
Karin Maria oli alakuloinen ja tyytymätöin itseensä, mutta hän ei oikein tiennyt miksi.
Asteripenkin kohdalla pysähtyi Niilo Olavi.
"Neiti Karin Maria", hän katsoi kysyvästi häneen, puoleksi pyytäen, "jos vielä satun olemaan neuvoa vailla, jota en tahtoisi pyytää keneltään muultakaan, saanko silloin tulla luoksenne?"
Karin Maria nyökkäsi. Hän hymyili vähän, mutta hänen oli mahdotonta tässä tuokiossa keksiä mitään muutakaan sanottavaa kuin nuo jäykät, mutta rehelliset sanat.
"Olkaa niin hyvä".
XIV.
Karin Maria oli niin merkillinen ja levoton koko iltapäivän kun Stjerne oli lähtenyt, että oli kerrassaan ihme ja kumma ettei sitä kukaan huomannut ja siitä mitään maininnut. Mutta Beata oli — harmistuneena tosin Karin Marialle pauhattuaan siitä että "viitsitäänkin välittää mokomasta kosijasta" — täydessä hommassa laittaessaan vanhaa, vähintäin kymmenen vuotista kesähattua, jonka hän oli yliseltä löytänyt "ihan uudeksi" ettei joutanut muuta näkemään eikä kuulemaan. Joachim viime aikoina kulki ympäri haaveksien ja hämäriä, pilven korkuisia tuulentupia aivoissaan hautoen — hän ei kuullut eikä nähnyt. Majuurska tarkasti liinakaappejaan ja valmisti "juhannaspyykkiä", hänen päässään pyörivät lakanat ja pyyhinliinat, täydet ja vaillinaiset tusinat, hän ei nyt muuta joutanut ajattelemaankaan.
Illemmalla päätti Karin Maria mennä puhuttelemaan mamseli Fikeniä, hän oli tyttöjen kaikki kaikessa. Kaikilla heillä oli se tunto ettei kukaan maailmassa heitä paremmin ymmärtänyt kuin mamseli Fiken, joka — aikoja ennen kuin äiti sen tarpeelliseksi katsoi — oli omilla ansaitsemillaan rahoilla ostanut heille heidän ensimäiset nukkensa Röingen markkinoilta, hoitanut heitä tuhkurissa, kärsivällisesti kuulustellut heiltä Lafontainen kaskuja ja katkismoa, jatkanut heidän hameitaan, parannellut hattujaan, ja sanellut miten heidän piti kirjoittaa ensimäisiä onnittelukirjeitään sukulaisille, kirjeitä, jotka aina päättyivät sanoilla: "nöyrimmällä kunnioituksella piirtäen", kertonut luvattomia kummitusjuttuja ja tarjonnut heille kiellettyä siirappiruokaa. Usein he mamseli Fikenille torasivat, ja keskenään tekivät hänestä pilaa, mutta kun jotain oli epäkunnossa niin aina sitä kuitenkin hänen "matalaan majaansa" turvauduttiin. Mamseli Fiken oli kyllä "hupsu" niinkuin äiti hänestä tapasi sanoa, mutta hänen köyhyytensä, hänen muiden ihmisten hyväntahtoisuudesta ja oikuista riippuvaisuutensa, hänen vaikea asemansa "parempain" ja "huonompain" ihmisten rajalla, hänen ponnistuksensa "matalan majansa" ylläpitämiseksi — kaikki oli kehittänyt hänen muutenkin tarkkaa ihmistuntemiskykyään, jota hänen armonsa majuurskakin itseviisaudessaan ja tunnetulla käytännöllisyydellään usein käytti hyväkseen. Tytöt tekivät sen aina — niinkuin jo sanottiin — Karin Maria ei vähiten, vaikka hän muuten oli niin "olevinaan" Karin Maria ei tarvinnut kauas mennä. Puutarhasta näki hän jo mamseli Fikenin, kovaksi kovitettu, vaalea päähine syvälle otsalle vedettynä, niityllä kävelevän askel askeleelta kumartuen — ruohoja ja kukkasia poimimassa. Karin Maria tiesi, että hän aina kesäkuussa tapasi koota lemmenkukkia, sydänruohoja ja muita kasvia, joita hän sitten taitavasti kuivasi ja liisteröi varjokuvien ja syntymäpäivävärsyjen ympärille. Näitä haaveellisia runosepustuksia, kultapaperikehyksiin asetettuina, pitivät hienoimmat talonpoikaistytöt, suuressa arvossa. Niinkutsutuilla "muistolehtisillään" saikin mamseli Fiken monta tervetullutta kaksitoista killinkiä ja plootun seteliä. Karin Maria tervehti häntä ja rupesi myöskin lemmenkukkia poimimaan. Valtioviisaasti alotti hän keskustelun puhumalla ilmasta, heinistä, puolivuosipesusta y.m. y.m. Koottuaan tarpeeksi kukkia istuutuivat he vierekkäin puron yli johtavalle puoleksi lahonneelle puusillalle, jalkojaan veden päällä heilutellen.
Etäämpänä maantiellä näkyi Joachim ja pari renkiä tuovan hevosia juotettavaksi ennen yöksi talliin panoa. Täyttä laukkaa ratsastaen, pari irtonaista hevosta kummallakin puolen, poikkesivat he lujaan poljetulle hiekkaiselle polulle ja ratsastivat kauas kivien väliin matalalla jokirannalla. Joachim huomasi molemmat naiset ja tervehti hymyillen, jatkaen hilpeää puheluaan renkien kanssa, jotka hänen kehoituksestaan rupesivat laulamaan. Aurinko laski punasella hohteella Marieholman metsien taa.
"Ompa omituista miten hyvin 'löitnantti' viihtyy täällä göingeläisten kesken", sanoi mamseli Fiken, pää kallellaan asettaessaan mansikan lehtiä valmiin kukkavihkonsa ympärille.
"Sehän on aivan luonnollista, göingeläinenhän hän on itsekin ja täällä tulee hänen kotinsa varmaankin aina olemaan".
"Mutta kun on ollut Tukholmassa ja hovissa niinkuin löitnantti…"
"Vähän kai se lienee mitä hän hovissa on ollut"! nauroi suoraluontoinen
Karin Maria. "Kaikessa tapauksessa en luule hänen sitä kaipaavan".
"Ehkei, siellähän sitä viihtyy missä sydän on", huokasi mamseli Fiken.
Karin Maria itsekseen siunasi mamseli Fikeniä siitä että hän niin mukavasti ohjasi puheen aineesen, josta hän juuri tahtoi keskustella. Hän sanoi yhtäkkiä aivan totisena, mutta kohottamatta silmiään kukkavihosta, jota hän juuri järjesti:
"Rakas mamseli Fiken — minä olen juuri saanut tietää — jotain Agnetasta — jotain, joka panee minut…" Hän vaikeni epätietoisena.
"No, mutta Karin Mariaseni", mamseli Fiken oikein uteliaisuudesta ja osanotosta värisi. "Kerrohan pian! Mitä kaikessa maailmassa…"
"Niin". Karin Maria ei enään empinyt. "Parooni Stjerne oli täällä iltapäivällä…"
"Kyllä näin, kyllä näin herrasväen puutarhassa kävelevän…"
"Silloin juuri", sanoi Karin Maria punastuen. Hän ei voinut käsittää miksi hän tässä istuu punastuen. Jumala kyllä tiesi ettei hänellä siihen mitään aihetta ollut! "Hän antoi minun ymmärtää — niin sen ainakin käsitin — kun… kun… hän lähemmin asiaa tuumittuaan vihdoinkin olisi päättänyt luopua Agnetasta. Mutta minä en tiedä, en voi päättää, jos on oikein että ilmoitan siitä Agnetalle tai jollekin muulle. Eihän hän ole jättänyt sitä minun toimekseni…"
Hän katsoi kysyen, epävarmana mamseli Fikeniin ja jatkoi vielä epäröivämpänä:
"Minä tietysti vähän pelkään sanoa sitä äidille, sen mamseli Fiken kyllä ymmärtää… Hän voisi pitää sitä loukkauksena — perhettämme kohtaan, tarkoitan — kun se on hän joka rikkoo. Ja kun tiedän, että parooni Stjerne panee paljon arvoa äidille ja isälle, niin…" Karin Maria vaikeni hämillään "En tosiaankaan tiedä mitä minun pitäisi tekemän", lopetti hän puheensa.
"Minä en luule että Karin Marian pitäisi sanoa se äidille heti", sanoi mamseli Fiken varovaisesti. "Ainoa tapa millä voitaisiin se luonnollisesti esittää olisi 'löitnantin' kautta… Hän puhuisi parooni Stjernen kanssa".
"Mutta sitten taasen pelkään että parooni Stjerne, joka pelkästä suvaitsevaisuudesta, pelkästä hyvyydestä, niin sanoakseni, vapauttaa Agnetan, pitäisi sitä jonkunmoisena kopeutena Joachimin puolelta, jonakin pakottamisena, jos hän…"
"Eikä, jos Joachim serkku käyttäytyy viisaasti! Ja kun hän saa tämän kuulla, tulee hän niin iloiseksi, että kyllä saamme hänen taivuttamaan jäykkää niskaansa hieman…"
Karin Maria katsahti luottavasti, melkein ihaillen mamseli Fikeniin.
"Sitten pitäisi minun ensiksi puhua serkku Joachimin kanssa?…"
"Jos minä uskallan neuvoa Karin Mariaa", mamseli Fiken kävi yhä nöyremmäksi mitä varmemmaksi hän tunsi itsensä. "Ehkä Karin Maria tekisi sen heti ennenkuin hänen armonsa, majuurska saa vihiä asiasta. Voimmehan kutsua häntä tänne…"
"Se olisi varmaankin viisainta", sanoi Karin Maria helpotuksesta huoahtaen. "Silloin voisi mamseli Fikenkin olla mukana…"
Mamseli Fiken otti heti irti suuren vyöliinansa ja rupesi sillä innokkaasti huitomaan nuoreen Skytteen kääntyen.
"Minuako huidotte"? huusi Joachim niityn yli hevosen selästä.
"Niin" vastasi Karin Maria kimakasti mutta varmaan. "Eikö Truls voi ottaa hevosiasi"?
Joachim puristi päätään. Hän viittasi päättäväisesti — pikku Hansille, joka avojaloin, sormi suussa, koko matkan oli juossut ihailemainsa hevoskaakkien perässä, ja teki hänet kuningastakin onnellisemmaksi antamalla hevosen hänen hoitoonsa ja vielä kuusi äyriä palkkioksi. Sitten juoksi hän kiivaasti niityn poikki ja välinpitämättömästi sanoen: "Mikä Herran nimessä on hätänä"? heittäysi hän suulleen pehmeään ruohoon sillan vieressä. Karin Maria ja mamseli Fiken vetivät heti häveliäästi jalkansa ylös.
"Arvoisat neidit, älkää olko millännekään"! huusi Joachim nauraen. "Parole d'honneur, jos muuta näen kuin kengänanturanne"!
"Serkku Joachim"! sanoi Karin Maria tuimasti ja poimitteli hameensa ankarana ympärilleen. "Jospa tietäisit kuinka vakavia asioita meillä on puhuttavana sinulle…"
Joachim nousi äkkiä kyynärpäähänsä nojaten. "Oletko kuullut jotain
Agnetasta"? kysyi hän levottomasti.
Karin Maria teki kieltävän liikkeen ja kertoi hänelle keskustelunsa
Stjernen kanssa pääpiirteissään melkein samoin kuin äsken mamseli
Fikenille.
Nuori Skytte oli noussut seisaalleen. Hän seisoi siltapatsaasen nojaten ja katsoi tarkkaavaisesti serkkuunsa.
"Mutta… mutta minä en ymmärrä!… Hän joka on härkäpäinen kuin itse paholainen… Jotain on täytynyt tapahtua, joka on häneen vaikuttanut…"
Joachim seisoi ja ajatteli yöllistä vierailuaan Kristianstadissa viikko takaperin. Hän oli näinä viime päivinä useasti torunut itseään siitä että voi niin ajattelemattomasti panna rakastettunsa maineen vaaran alaiseksi ja pelkäsi nyt heti että joku mahdollisesti oli huomannut hänet ja Agnetan yhdessä ja kertonut siitä tavalla, joka… Hän vuoroin punastui ja vaaleni ajatellessaan, että Niilo Olavi mahdollisesti olisi saanut vihiä asiasta.
"Vaikuttanut häneen"! toisti Karin Maria ja lensi tulipunaiseksi. "Niin… mahdollisesti vanha vapaaherratar, hän on alusta alkaen ollut naimista vastaan, niinkuin tiedät…"
"Sitten olisi hän voinut käyttää vaikutusvaltaansa aikaisemmin, niin ainakin minusta…", mutisi Joachim.
"Mutta, Joachim, onko tosiaankin mahdollista, ettet lainkaan voi arvostella sitä hienoutta, noblessia, jota Stjerne nyt osottaa"? huudahti Karin Maria suuttuneena.
"Ensiksi minun täytyy tietää mitä tämä merkitsee", vastasi Joachim epäluuloisena — käyntinsä Agnetan luona ja viimeinen keskustelunsa "kosijan" kanssa kummailivat vielä aivoissaan. "Luonnottomalta tuntuu minusta että joku noin vaan yhtäkkiä, mir nichts, dir nichts, voi luopua Agnetasta. Se ei lyö yhteen sen kanssa mitä hän minulle on sanonut".
Joachim ei ollut siksi ihmistuntija, että olisi voinut ymmärtää että Stjernen luonteisissa — hidas- ja raskasmielisissä — usein ensimäinen innostus muuttuu voimakasta vastarintaa kohdattuaan tylsäksi välinpitämättömyydeksi, haluttomuudeksi tehdä mitään ponnistuksia, joista kuitenkaan ei voi mitään varmaa tulosta toivoa. Joachimia vastukset kiihoittivat, Stjernen ne tekivät välinpitämättömäksi — siinä oli salaisuus, jota nuori Skytte nyt seisoi ja tuumi voimatta sitä ymmärtää.
Mamseli Fiken laajalla, joskin hämärällä ja hajanaisella ihmistuntemiskyvyllään sen ymmärsi — hän vaan ei tiennyt miten hän voisi sen selittyä. Hän katsoi Joachimiin ja sanoi hiljaa ja hyväntahtoisesti:
"Minun mielestäni pitäisi luutnantin vielä kerran puhua paroonin kanssa. Voisi sattua, että herrat nyt sopisivat paremmin. Ja kun hän itse on sanonut Karin Marialle, että hän olisi halukas vetäytymään".
"Täytyy kohteliaasti väistyä tieltäni, että voisin sen kunniaa tehden vastaan ottaa!" huudahti Joachim, jonka arka kunniantunto oli loukkaantunut.
"Rakas serkku", Karin Maria oikasi varovasti hameensa poimut ja nousi.
"Ethän voine vaatia että Niilo Olavi Stjernen pitäisi tarjota sinulle
Agnetaa hopeatarjottimella ja sanoa olkaa niin hyvä ja ottakaa hänet…
Saat olla tyytyväinen kun hän vapauttaa isän lupauksestaan ja väistyy
tieltäsi…"
Joachim nauroi yhtäkkiä taasen hyvällä tuulella, kohteliaasti syliinsä vastaanottaen Karin Marian ja mamseli Fikenin kun he sillalta hyppäsivät niitylle mennäkseen oikotietä kotiin puutarhan läpi. Hän sanoi hilpeästi:
"Olet oikeassa, serkku Karin Maria. Minä vaan ajattelin jotain, joka…" Hän keskeytti äkkiä puheensa "Jumala suokoon että olisit oikeassa!"
"Oikeassa olen aina", vastasi Karin Maria varmasti.
XV.
Hänen armonsa majuurska ei ollut kovinkaan mielissään kuullessaan puhuttavan paroonin ritarillisesta vetäytymisestä. Hän tunsi itsensä syvästi loukatuksi. Naimiskauppaa oli, ei ainoastaan koko ympäristössä puoli vuotta innokkaasti aprikoitu, ei ainoastaan laamanska viiden tyttärensä kera ollut sen takia harmista haljeta, vaan olipa hän jo asiasta kirjoittanut kälylleenkin Tukholmaan. Ja päälle päätteeksi oli hänen täytynyt uskoa koko salaisuus Fagerhjelmiläisille kun Agneta sinne aivan äkkiarvaamatta lähetettiin. Koko häpeä lankesi nyt hänen päällensä "tous les frais", niinkuin hän kiivaana sanoi Karin Marialle. Jos olisi aavistanut että sen näin piti päättymän olisivat he jo aikoja sitten voineet rikkoa Agnetan puolesta — ainakin olisi se näyttänyt paremmalta, kuin että häntä, lapsi poloista tällä tavalla, noin vaan hyljitään! Sen takia ei heidän olisi tarvinnut heittää häntä Joachim riiviön syliin. Koko Göingen kihlakunnassa ei ollut niin pulskaa tyttöä kuin Agneta — hän olisi voinut saada kenen tahansa, ennenkuin tämä kirottu juttu tuli väliin. Majuurska istui ullakossa kattoikkunan alla, suorana kuin tikku ja kirjoitti omakätisesti — näin ja samaan suuntaan sanellessaan — suurta pesuluetteloa, Karin Marian ja Beatan, merkillisen nöyrinä ja alakuloisina, mutta sydämessään iloisina, pesuvaatteita eri läjiin äidin komennon mukaan lajitellessa. Tätä työtä ei Skytten talossa palkatuille henkilöille uskottu.
Joachim oli edellisenä päivänä käynyt toisella vierailullaan Marieholmassa, jossa hän oli Niilo Olavin kanssa sopinut. Mitä heidän välillään oli tapahtunut sitä ei kukaan varmuudella tiennyt — mutta sitä ei tarvinnutkaan tietää, tulos oli kaikille selvillä. Kohta kotiin saavuttuaan, meni Joachim nimittäin suoraan setänsä ja tätinsä luokse ja kertoi lyhyesti mutta selvään että nyt oli parooni Stjerne luvannut, äitinsä neuvoa seuraten ja tultuaan huomaamaan ettei hänellä ollut mitään toiveita voittaa aijotun morsiamensa sydäntä, vapaaehtoisesti vapauttaa Agnetan vanhemmat lupauksestaan ja peruuttanut kosintansa.
Majuurska istui kuin kivettyneenä. Erittäinkin sapettivat häntä ne sanat "äitinsä neuvosta…" Ei hän totta tosiaankaan olisi voinut aavistaa että Malviina muija oli mokoma sala vehkeilijä!
Mutta isossa eteisessä sulki Joachim Karin Marian syliinsä ja katsoi häntä kauan veitikkamaisesti silmiin. Hän kysyi jos serkku tahtoisi että hän kertoo mitä vanha vapaaherratar oli sanonut — hänelle hän sen kyllä uskaltaisi kertoa! Karin Maria kävi tulipunaiseksi ja kieltäytyi kuulemasta hänen lörpötyksiään. Sitten kuiskasi Joachim ääneensä nauraen jotain hänen korvaansa ja suuteli häntä tulisesti poskelle, ennenkuin harppasi ylös ylisen portaita Beatan luokse, jolta hän toivoi varmuudella saavansa ääretöntä myötätuntoisuutta.
Karin Maria seisoi kauan ja hieroi ajatuksissaan poskeaan esiliinansa kulmalla, siksi kun pieni harvoin huomattava kuoppa suupielessä tuli näkyviin. Hän päätti ensi tilassa urkkia Niilo Olavilta mitä hän ja serkku olivat keskenään puhuneet. Mitä vanha vapaaherratar ajatteli ja sanoi siitä hän tietysti viisi välitti.
Itse asiassa ei Joachimin olisi tarvinnut pitää salassa keskusteluaan Stjernen kanssa. Kaikki oli tapahtunut hyvin juhlallisesti. Nuori Skytte oli alusta aikain esiintynyt hyvin kunnioittavasti ja kohteliaana ja Niilo Olavi joka viime aikoina oli kyllikseen kuullut äitinsä ennustuksia "morsiosta joka tuo rakastajan myötäjäisiksi", oli levollisesti mutta tunteellisena sanonut että kun hänellä nyt vähemmin kuin milloinkaan ennen oli toiveita voittaa Agneta Skytten sydämen, ei häntä myöskään hänen takiansa tarvinnut pitää kotoa ja perhepiiristä eroitettuna. Niilo Olavi kohteli Joachimia koko ajan jonkunmoisena valtuutettuna lähettiläänä Munkebodasta, eikä sanallakaan maininnut heidän kilpakosintaansa. Joachim kohta ymmärsi, eikä hänkään tätä arkaluontoista asiaa koskettanut. Eihän se itse asiassa kuulunut Niilo Olaville miten Agnetan kohtalo vastedes suoriutuisi, kun hän itse ei enää ollut hänen elämäänsä määräämässä.
Sitten oli Figge ukko, joka korkeammasta määräyksestä ei ollut mistään tietävinään tullut sisään ja kaikki kolme olivat juoneet lasin totia parhaassa toveruudessa Stjerne oli tavallista vaiteliaampi ja joi tavallista enemmän. Sitten tarjosi vapaaherratar lasin teetä ja Joachim sai hänen huuliltaan kuulla ensimäisen varsinaisen selityksen käänteesen, joka suuressa määrin häntä huvitti.
"Jaa, jaa rakas Corydonini", vanha nainen taputti häntä ystävällisesti, mutta vähän kova kätisesti poskelle, pienillä luisevilla sormillaan. "Kun nyt pian saamme Amarylliksemme morsiusvuoteesen, muistammeko silloin joskus vanhaa Malviina Stjerneä, jonka ansioksi se pääasiallisesti on luettava?"
"Armollinen vapaaherrattareni voitte olla varma että ketään en ole useammin muistava kuin teitä", vastasi Joachim käsi sydämellään, sydämellisesti kiitollisena hänen arvokkaasta ja viisaasta sekaantumisestaan asiaan, vaikkei se kohta ollutkaan varsinaisesti hänen tähtensä tapahtunut.
"Tyhjää puhetta", sanoi vapaaherratar päätään pudistaen. "Minä tuntisin huonosti maailmaa jos uskoisin että nuori poika muistaa vanhaa ämmää kauemmin kuin se on hänellä silmäin edessä. Ei, ei ajattele sinä Amaryllistäsi — entre nous hän kyllä sen ansaitsee! — ja huolehdi siitä että on aika kaksoset ensi juhannuksena".
Joachim ei olisi juuri hänen pilapuheistaan välittänyt, mutta lupasi kuitenkin nauraen, että kyllä vapaaherratar kummiksi pääsee.
"Pidän sanoistasi kiinni, mon cher!" huusi vapaaherratar ja uhkasi häntä pikkusormellaan. "Varjelkoon häntä taivas jos hän minut pettää. Kun tytöllä nyt vaan ei olisi kalvetustautia, näyttää siltä melkein… Niin nyt olen sen pahimman sotkun vyyhdissä selvittänyt — lopun saa hän tehdä itse. Niilo Olavia minun täytyy vielä kerran korvista ohjata".
Sitte antoi hän Joachimin suudella kättään, lähetti terveisiä Karin Marialle, ja viime hetkellä tarkasti Joachimin hevosen satula-vyötä, jonka tallirenki oli huolimattomasti pingoittanut. Vapaaherratar näki kaikki mitä ympärillään tapahtui ja sai nyt suureksi huvikseen tehdä pilaa Joachimista, jonka "rakkaus oli tehnyt sokeaksi".
Joachim oli äärettömän tyytyväinen matkaansa kun hän kello yhdeksän illalla ratsasti Munkebodan pihaan.
* * * * *
Nyt kesällä, kun päivät olivat pitemmät, ei Lotti täti parhaimmalla tahdollaankaan voinut tarkastaa kuinka kauan nuoret olivat ylhäällä. Aivan mahdottomaksi osottautui saada Joachimia ja tyttöjä makuulle määrä kellonlyöntinä, kun aurinko oli vielä korkealla taivaalla eivätkä linnutkaan vielä olleet menneet levolle. Kitara polvillaan istui Joachim leveällä kiviportaalla ja Karin Maria ja Beata — useimmiten myöskin mamseli Fiken — äänetönnä toistensa vieressä muutamia rappusia ylempänä.
Ja vaatimattomalla tuntehikkaalla tavallaan lauloi nuori Skytte kitaran säestyksellä Geijerin miehekkäitä lauluja, ja toisinaan aivan säestämättä vanhoja skånelaisia, alkuperäisesti tanskalaisia, kansanlauluja, joita hän varhaisimpana lapsuutensa aikana ja osaksi nyt uudelleen oli Munkebodan alustalaisilta oppinut. Talon rengit ja piiat istuivat ryhmässä riippakoivun alla nurkassa ja kuuntelivat yhtä hartaina kuin tytötkin — silloinkin kun hän lauloi pieniä ranskalaisia viime vuosisadan "chansoneja", joita hän oli muinoin iloiselta äidiltään oppinut, ja jotka ukko Niilo — avoimessa ikkunassa iltapiippuaan poltellen — säännöllisesti pyysi uudelleen. Ankara Lotti tätikin tuli toisinaan kuuntelemaan, seisoi ylinnä ovella korkea, kovitettu myssy päässä ja ahdas, koinsyömä viitta heitettynä luiseville hartioilleen.
"Tulkaa nyt sisään tytöt!" sanoi hän kun laulu loppui. "Aikoja sitten olisi teidän pitänyt maata vuoteessanne!"
Mutta kukaan ei ollut kuulevinaankaan. Uppiniskaisuutta oli ilmassa — sitä ei voinut enää auttaa. Lotti tädin täytyi päivittäin myöntää itselleen että Joachim oli tuonut mukanaan uuden ajan ja uuden hengen Munkebodaan.
Sillä "nuori Skytte", perillinen, oli vähitellen tullut päähenkilöksi talossa, pääpisteeksi jonka ympäri kaikki liikkui. Ei ainoastaan Agneta ja hänen siskonsa pitäneet häntä arvokkaimpana talossa vaan Niilo ukkokin joka lähes kolmekymmentä vuotta oli ollut majuurskan ensimäinen ja nöyrin palvelija meni päivä päivältä vihollisen puolelle. Nuorukaisen hilpeä huolettomuus ja tulinen, rohkea miehuus viehättivät vanhusta ja hän huomasi salaisella, surumielisellä ilolla hänen haaveellisessa, vaikutuksille alttiissa luonteessaan niin suurta sukulaisyhtäläisyyttä oman luonteensa kanssa, että se aivan täydellisesti sovitti veljenpojan ajattelemattomuuden ja uppiniskaisuuden. Ja Joachimin vähän epämääräisille ja hämärille tulevaisuuden unelmille, hänen rehelliselle, kiihkoisalle liittymiselleen suuren vallankumouksen kuolemattomiin, nyt vähitellen uudelleen eloon heränneisiin aatteisiin tunsi setä luonnollista ja lämmintä myötätuntoisuutta, jota ei hänen armonsa järkevä hallinto yksinäisellä Munkebodalla tahi pyhän allianssin pakollinen rauha Euroopassa koskaan olleet voineet tukahuttaa. Sillä Niilo Skytte oli ollessaan nuori kornetti kuningas Kustaan joukossa, ollut — niinkuin hän itse sanoi — "suuri jakobiini", ja kukaan ei ylpeää vapautta, voimakasta persoonallista vaikutusta lämpimämmin ihaillut kuin hän. Lapsellisesti ihaili hän nuorukaista — joka aina oli kekseliäs, aina omaa etuaan katsomaton, jolla aina oli tuhat rohkeaa tuumaa valmiina, joita hän sitten vakuutuksen lämmöllä, äärettömällä itsepintaisuudella ja loppumattomalla kaunopuheliaisuudellaan osasi puolustaa. Lotti täti pudisti päätään ja piti vastaan, minkä voi, mutta kaikella viisaudellaan ei hän voinut estää että maatilan hoito yhä enemmän siirtyi Joachimin käsiin. Majuuri tunsi itsensä vanhaksi ja väsyneeksi; kun vaimonsa häntä torui että hallitusohjat liukuivat pois käsistään, puolustautui hän sillä, että oli kaikille puolueille parasta jos Joachim hänen johdannollaan, vielä hänen eläessään perehtyi oloihin — hänhän se kuitenkin kerran tulisi isännäksi! Ja väki — epäluotettava, itsepäinen, toraisa ja viekas rajakansa, jota on niin vaikea pitää kurissa ja joka vaistomaisesti kunnioittaa ainoastaan itsetietoista voimaa — se piti nyt jo kymmenen kertaa enemmän arvossa nuorta luutnanttia jonka käskyt vaikka olivatkin olleet hieman ennenaikaisia eikä aina tarkoin punnittuja, kuitenkin olivat selviä ja säntillisiä ja, joka yhtä hyvin osasi antaa korvapuustin ajallaan kuin lootusetelin sille, joka teki mielensä mukaan kuin vanhaa majuuria, joka suuttui, marisi, antoi anteeksi ja pisti nuuskaa nenäänsä harmin päälle.
Joachim oli jo jättänyt sisään erohakemuksensa. Ellei täti ennen vuoden loppua suostunut hänen ja Agnetan avioliittoon oli hän varmasti päättänyt rakastettunsa estelyistä huolimatta mennä joksikin aikaa ulkomaiseen sotapalvelukseen. Olla päivä päivän jälkeen täällä kotosalla Munkebodassa toisiaan katsellen oli liian vaikea koetus sen hän jo käsitti.
Parempi siis erota muutamaksi vuodeksi ja odottaa. Kireät olot Puolassa, missä joka silmän räpäys odotettiin kapinan puhkeavan ilmi, pyörivät nyt kaikkien nuorten mielissä ja moni ruotsalainen sydän sykähteli halusta päästä sorretun kansan avuksi. Sillä Ruotsissa ei unohdettu, että Puola oli kerran ollut veljesmaa ja sitte se valtakunta, jolle suuret Kaarlot olivat uhranneet useimmat ajatuksensa ja enimmän verensä; sen vapauden edestä taisteleminen moskovalaista perintövihollista vastaan oli Joachim Skytelle ja monelle muulle hänen ikäisellensä kuin erittäin kaunis ja jalo pyrintöperä.
Näinä pitkinä kesäiltoina puhui hän usein Beatan ja Karin Marian kanssa tästä.
Oli jo kulunut hyvä matka heinäkuuta, mutta vielä ei hiiskuttu sanaakaan Agnetan palaamisesta. Karin Maria, joka viime aikoina oli käynyt uskomattoman rohkeaksi — äidin mielestä "itsevaltaiseksi", — viittasikin siihen pari kertaa ja majurikin päästi pari lausuntoa siihen suuntaan, että "kun ei kumminkaan Marieholmalaisenkaan kanssa tullut kihlauksesta mitään, niin eihän tyttölapsen pakottaminenkaan hyödyttäisi mitään" — mutta armollinen rouva oli järkähtämätön. Hän etupäässä ajatteli sitä, eikä sitä salaisuutena pitänytkään, miten "rumalta näyttäisi", jos Agneta parooni Stjernen "hylkäämänä" — sanoessaan tämän sanan nirpisti majuurska tavallisesti huulensa ylpeästi ja katsoi suoraan silmiin sitä, jonka kanssa hän puhui — jos Agneta nyt suoraa päätä naitettiin Joachimille. Oli puhuttu kylliksi seutukunnalla Agnetasta — nyt pitäisi ihmisten saada aikaa unohtaa hänet.
"Mutta äiti" uskalsi Beata silloin sanoa, aivan itku kurkussa: "jos serkku Joachim sitte menee sotaan?…"
"Niin menköön vaan", vastasi majuurska tyynesti. "Se tekisi vain hänelle hyvää. Minun nuoruuteni aikana oli asiaan kuuluvaa, että miehen piti olla osallisena ainakin yhteen sotaretkeen, ennenkuin hän jättäysi lepoon".
"Mutta äiti", lisäsi Beata ujosti, "hän voisi olla paljon enemmän hyödyksi täällä Munkebodassa".
"Tarkoitatko todellakin sitä?… Hän tekisi viisaimmin jos hän antaisi kivien olla rauhassa pellolla", vastasi majuurska lyhyesti, ja myssyn nauhat lepattivat leuan alla, kun hän ajatteli kaikkia niitä parannuspuuhia, joita Joachim oli esittänyt ja joihin hän oli osaksi saanut sedän myönnytyksen. "Siellä jossa ne makaavat, eivät ne maksa ruutia eikä rahaa, ja maata meillä, Jumalan kiitos, on kylliksi Göingen kihlakunnassa"!
Ainoa, joka ei suorastaan koettanut taivuttaa Lotti tätiä ja itse asiassa viime aikoina tuntui olevan kerrassaan välinpitämätön siitä, josko Agneta tuli kotiin eli jäi Kristianstadiin, oli Joachim serkku itse. Hän melkein ei enää puhunutkaan hänestä ja hänen mielialansa oli paras mitä voi toivoa — vähän epätasainen, mutta ylipäänsä mainio — liiankin hyvä tyttöjen mielestä ja Beatalla ei ollut enää syytä ensinkään valittaa minkään "Roqvaiosain näyttelemisestä".
Karin Marialla oli kumminkin epäluulonsa: hän oli huomannut että Joachim serkulla ja mamseli Fikenillä oli viime aikoina luonnottoman paljon yhteisiä salaisuuksia, kun hän muisti serkun sanat eräänä edellisenä tilaisuutena, päätti hän tästä jotenkin suurella varmuudella, että hän vihdoinkin tavalla tai toisella oli löytänyt yhdyssiteen rakastettunsa kanssa. Mutta hän ei kertonut kellekään luulojaan — eikä koettanut koskaan saada mitään tietää — mitäpä se olisi hyödyttänyt? Senkautta hän olisi vain raskauttanut omaatuntoansa uudella kuormalla, eikä Karin Marian omatunto ollut enää niin vapaa kuin tavallisesti.
Mutta mamseli Fiken raukan omantunnon laita oli pahemminkin, sillä, kuten Karin Maria arvasi, asia todellakin oli… Ollen syvästi vakuutettu siitä että sodassa ja rakkaudessa ovat kaikki keinot luvallisia, oli Joachim taitavasti viekoitellut kiltin mamseli Fikenin hänen ja Agnetan välisen mitä vilkkaimman kirjevaihdon välittäjäksi. Tämä tietysti oli vähän estellyt ja puhunut armollisesta majuurskasta ja neljännestä käskystä, mutta kun hän oli hyvin romantillinen ja kun hänellä oli hellin sydän, mitä olla voi ja osaksi itsetiedottomassa ymmärtäväisyydessään, oli laskenut, että kenties kerran tulevaisuudessa ei suinkaan olisi haitaksi, että oli tehnyt tulevalle Munkebodan omistajalle palveluksen, myöntyi hän monien kyynelien perästä "löitnantin" ihastuttaviin, mutta kylläkin vähän sofistisiin, kaunopuheliaisiin pyyntöihin. Hän otti osoitteellaan vastaan Joachimille tulevat kirjeet ja keksi väsymättömällä, koskaan pettämättömällä kekseliäisyydellään alinomaa uusia keinoja, vähintäkään epäluuloa herättämättä toimittaa hänen epistolansa Agnetalle. Sopimus tähän kirjevaihtoon oli tapahtunut eräällä uudella yöllisellä vierailulla sotaneuvoksen puutarhassa. Nämät salaiset ratsastukset yön ja pimeän läpi, saadaksensa puolentunnin ajan seistä rakastettunsa akkunan alla, kuulla hänen äänensä ja saada katsoa hänen helliin ruskeisiin silmiinsä, viehättivät, seikkailumaisuudellaan ja romanttisuudellaan nuorta Skytteä mitä suurimmassa määrässä. Vaan kun unestaan herännyt utelias neiti Susen oli viime kerralla vähällä huomata hänet, luopui Joachim hieno tunteisesti tästä uhkarohkeasta ja useammassa kuin yhdessä suhteessa vaarallisesta huvista. Sielullaan ja aistimillaan, kaikella olentonsa uhkamielisyydellä hän rakasti Agnetaa, ahkera ja hellä kirjeiden vaihto jossa tyttö peittelemättä avasi hänelle sisimmän sydämensä, kiinnitti häntä vielä lujemmin morsiameensa. Hän saattoi istua tuntikausia pellonpientareella tai vasikkahaassa ja lukea uudelleen ja yhä uudelleen näitä viehättävän somia kirjeitä tietämättään ikävöiviä, hurmaavia intohimoisia niinkuin Agneta itsekin oli ja sen lisäksi niin viattoman ymmärtäväisiä ja tyttömäisen kainoja, kirjoitustavassaan alati muistuttaen Fiken mamselin: "Kunnioittavasti ja nöyrästi piirtäen".
Agneta soimasi tietysti joka päivä itseään siitä, että täten petti sekä äidin että täti Fagerhjelmin ja Susenin. Mutta istuttuaan koko iltapäivän koruompeluineen sotaneuvoksen syreenimajassa ja oksien välitse kurkisteltuaan Susenin ihailijoita Netti tädin väsymättömällä tunteellisuudella ääneen lukiessa rouva Cottinin "Mathildea" — ei hän voinut iltasella, vaikka henki olisi mennyt, olla pistäytymättä leipuri Ullan luona kuulemassa, oliko "kotoa" mitään kuulunut… Kirjeet jalosukuiselle ja siveälle neiti Agneta Skyttelle käärittiin nimittäin paperiin ja osotettiin mamseli Fikenin serkulle, Ullalle, jolla oli pieni leipuriliike sotaneuvoksen talon viereisessä talossa. Siten ei kukaan saanut vihiä Agnetan suuresti laajenneesta kirjevaihdosta.
Vaan Susen ja Netti täti eivät voineet käsittää, miksi Agneta joskus kaikista liikuttavimmissa kohdissa "Mathildessä" äkkiä antoi työn pudota helmaansa ja jäi tuijottamaan eteensä suurilla haaveksivilla silmillä, mitkä hän sitten sulki hymyillen — hymyillen niin hellää, valoisaa ja onnellista hymyä että vanha rouva Cottin ei varmaankaan koskaan elämässään ollut houkutellut esille sellaista.
"Agneta"! huusi Susen ja kutkutti virkkineulallaan häntä niskaan. "Mitä se taasen on?…"
Mutta täti Ekebäck katsahti ylös pyöreiden silmälasien yli ja käänsi vartaallaan lehteä.
"Unelmia", sanoi hän hajamielisesti. Ja sitten — lähemmin tarkastaen Agnetaa, joka punastui äkkiä ja alkoi ommella kuin henkensä edestä — suopeasti ja veitikkamaisesti hymähtäen:
"Nuoruuden unelmia!…"
XVI
Aamulla heinäkuun 20 p:nä seisoivat Beata ja Karin Maria puutarhassa sokeriherneitä poimimassa. He seisoivat kahden puolen kaitaista penkkiä, jossa kellanvihreät, hontelot herneenvarret kiemurtelivat keppejä myöten ylöspäin ja punoutuivat niin tiheäksi verkoksi, ettei Beata puhutellessaan Karin Mariaa nähnyt hänestä muuta kuin valkosen päähineen. Mitä Karin Mariaan tuli, oli keskustelu senlaatuista, ettei hän puolestaan ollenkaan halunnut katsoa sisareensa.
Beata seisoi nimittäin ja "ihmetteli", — jota jo oli tehnyt kuukauden ajan — mitä se Niilo Olavi Stjerne oikeastaan haki Munkebodasta.
Viimeksi hän oli ollut heillä eilen illalla ja kun he aterian jälkeen olivat koko perhe saattamassa vähän matkaa kulki hän kaukana muiden jälessä hevosensa ohjat käsivarren ympärillä ja Karin Maria rinnallaan. Mitä kumman kummaa he olivat jutelleet? Beata pisti nenänsä niin kauas herneen varsien väliin kuin sen suinkin sai, vaan näki niinkuin ennenkin valkoisen päähineen vaan ja Karin Marian puolihansikkaisiin puetut kädet, mitkä hiljaa poimivat ohuita, vihreitä palkoja.
"Luulisipa melkein että hän on rakastunut sinuun", sanoi Beata viimein harmistuneena.
Nyt Karin Maria vastasi. Hän sanoi säyseästi, vaan kuitenkin arvokkaisuudella:
"Olisiko se sitten niin ihmeellistä? Minähän olen ainoa, joka aina olen ollut häntä kohtaan ystävällinen".
"Aina"? ei Beata voinut hämmästyksestään huolimatta olla ivallisesti kysymättä.
"Niin", sanoi Karin Maria rohkeasti — hän käsitti että nyt oli aika tunnustaa. "Totta puhuen olen aina tuntenut kunnioitusta ja myötätuntoisuutta Stjerneä kohtaan".
"Hyvä Jumala, Karin Maria". Beata miltei vaipui herneiden väliin, niin uskomattomattomalta hänestä tämä petos tuntui. "Et suinkaan tarkoittane että sinäkin olet häneen rakastunut"?
Karin Maria oli nyt ottanut ensimäisen vaikean askeleen ja tunsi enemmän ja enemmän olevansa voiton puolella.
"Rakastunut", virkkoi hän hiukan venyttäen sanojaan, "siihen… siihen ei minulla juuri ole taipumusta…" Onneksi ei Beata nähnyt miten hän punastui. "Mutta minun täytyy suoraan tunnustaa, että olen näihin aikoihin, kun olemme niin usein olleet yksissä, ruvennut pitämään oikein paljon… paljon Niilo Olavista".
Karin Maria osasi aina sanoa asian sillä tapaa että se vaikutti — Joachim väitti hänellä olevan verrattoman taidon tukkia suun toisilta heti kun avasi omansa. Se onnistui tälläkin kertaa. Beata ei tullut isoon aikaan sanoneeksi sanaakaan.
"Ehkä hän on jo kosinutkin sinua"? kysyi hän vihdoin koettaen olla ivallinen. Beata alkoi nimittäin jo tuntea sitä kunnioitusta, jonka jokainen järkevä ihminen antaa jo tapahtuneelle ja päätetylle asialle.
"On", vastasi Karin Maria aivan levollisesti ja jonkunmoisella ylpeydellä. "Hän lausui eilen muutamia sanoja, jotka… jotka… luulen olevani oikeutettu käsittämään sillä tapaa".
Tässä tunsi Beata ehdottomasti melkein ihailua vanhempaa sisartaan kohtaan. Kuninkaallinen prinsessa ei olisi voinut ilmoittaa hallitsevan ruhtinaan kosintaa suuremmalla kainoudella ja arvokkaisuudella samalla kertaa.
"Mitä sinä vastasit"? kysyi Beata yhä enemmän ihmeissään, nyt ilman vähintäkään ivaa äänessä.
"Pyysin kysymään isältä ja äidiltä — tietysti".
"Mutta silloinhan sinä siis tahdot hänet?…
"En suinkaan minä ole pakotettu ajattelemaan samalla tapaa kuin Agneta sisko"? sanoi Karin Maria vähän terävästi. "Luuletko sinä esimerkiksi, että minä tahtoisin Joachim serkkua? …"
Beata ei voinut enään väittää vastaan. Hän myönsi itselleen, ettei hän ollenkaan voinut Karin Mariaa käsittää.
Oli hetken aikaa aivan hiljaista puutarhassa. Mehiläiset surisivat uneliaasti auringon paisteessa kukkapengerten kohdalla ja apilaniityltä kuului Trulsin viikatteen suhiseva ääni, hänen niittäessään nurmea vaunuparille. Karin Maria, jonka koppa jo oli täysi, kiersi hernepenkin ja istuutui ääneti keskelle kapeaa käytävää sisarensa viereen.
"Rakas Beata", sanoi hän aivan kuin olisi puhunut tavallisimmasta asiasta maailmassa, "nyt voimme saada Agnetan kotiin äidin syntymäpäiväksi".
Beata katsahti ylös — kohtasi sisarensa katseen ja kietoi yhtäkkiä, leppyneenä "kosijaan" ja koko hankkeesen, käsivartensa hänen kaulaansa.
Karin Maria ei sanonut mitään, vaan vastasi syleilyyn tunteellisemmin, kuin hän tavallisesti omisti Beatan "hellyyskohtauksille".
Elokuun 11 päivänä, Susannan päivänä, oli hänen armonsa, rouva Charlotta Susanna Skytten, syntymäpäivä ja samalla nimipäivä, siksi vietti koko perhe sitä päivää vuoden — jouluaattoa lukuunottamatta — suurimpana juhlapäivänä. Munkebodan hallitsijatar ei suinkaan suosinut, sen tiesi Jumala ja koko maailma, mitään "joutavia" mutta tänä päivänä hän piti — 1700-luvun tavoille uskollisena — sopivana antaa "hämmästyttää" itseään. Siksi hän kiusasi itseään pari tuntia kauemmin sängyssä kuin tavallisesti ja palkitsi sitten aina ilmestyttyään tyttöjen ja mamseli Fikenin laitokset suopealla hymyllä. Nämät alkoivat tavallisesti kaikenmoisiin pukuihin pukeutumisella ja runon lausumisella kahvipöydässä, joka — jos ilma oli suotuisa — katettiin puutarhaan. Tavanmukainen olutjuusto ei tietysti tullut kysymykseenkään tänä juhlapäivänä. Sitte tuli jokainen; esille lahjoineen ja onnitteluineen, joita armollisesti vastaanotettiin ja kehuttiin ja päivällisten jälkeen tulivat naapurit aina kolmen peninkulman päästä nimipäiväkahville ja illalliselle. "Hämmästyksien" arvoa ei koskaan vähentänyt se seikka, että majuurska oli itse ainakin viikkoa ennen Susannan-päivää kääntänyt ylösalasin koko talon siistimisellä leipomisella, kuparin ja hopean kiilloittamisella sekä vihdoin aivan viimeisinä päivinä lampaiden ja kanojen teurastuksella, kyynärän korkuisten rasvakakkujen leipomisella, maljojen ja jälkiruokien valmistamisella. Huolimatta näistä suurellisista valmistuksista, jotka tietystikin olivat julkinen salaisuus (mamseli Fikeniltä kysyttiin jo neljätoista päivää aikasemmin, laitetaanko haukia pippurijuuren kanssa, vaiko uunipaistia ja kumpi olisi parempi illalliseksi kananpoika persiljakastikkeen kanssa, vai villi sorsa), ei kumminkaan kukaan koskaan vetänyt vähääkään suutansa hymyyn, kun armollinen majuurska juuri kello yhdeksän aikaan keskeytti tanssin ja pyysi herrasväen tyytymään yksinkertaiseen voileipään ja mitä muuta "talossa sattui olemaan".
Tämä elokuun 11 p. ei ollut kangastellut tyttöjen mieleen hetimainkaan niin juhlallisena kuin edelliset. Beata, joka muutoin oli mitä innokkain, kun oli kysymyksessä perhejuhlallisuuksien viettäminen, ei ollut edes voinut pakoittaa itseään neuvottelemaan mamseli Fikenin kanssa senkään vertasesta, kuin jostain pienestä pukeutumisesta. Keskustelun jälkeen Karin Marian kanssa hernemaassa tuntui kumminkin kaikki aivan odottamatta kirkastuvan jälleen, ja päivällisaikana istui hän jo tuumien mielessään juhlan loppukuvaelmaa: rakastavat parit keskeltä kukkaisköynnösten ympäröimänä, kuten hän oli nähnyt eräässä vanhassa Drottningholman juhlaa kuvaavassa kuvassa, jonka sankarittarena oli Hedvig Elisabeth Charlotta. Hän heräsi melkein kuin unesta, kun Bengta tuli sisälle ja hengästyneenä ilmoitti, että hän keittiön rapulta oli nähnyt parooni Stjernen kiessit ja ruunan mäen päällä.
Beata sävähti punaiseksi kuin veri ja sai heti hirveän sydämentykytyksen. Kun he kaikki nousivat kiireesti viilipytyn ympäriltä katsahti hän sen näköisenä kuin hän melkein olisi tuntenut itsensä rikolliseksi pöydän yli Karin Mariaan, joka pysyi uljaana, mutta punastui myöskin.
"Tänäänkin taas", lausui Niilo ukko suutuksissaan viskatessaan "servietin". "Totta tosiaan hän varmaankin asettuu pian Munkebodaan asumaankin! Hän, piru vieköön, ei käynyt puoleksikaan niin usein, kun hän liikkui kosintahankkeissa!"
"Isä", sanoi Karin Maria hyvin hermostuneesti — Joachim ja Beata eivät kääntäneet silmiänsä hänestä. "Luulen… Olen melkein varma siitä, että parooni Stjernellä on erityistä asiaa isälle ja äidille tänään…"
Hän ei saanut sanotuksi enempää — Niilo Olavi astui kumartaen, vähän punakampana kuin tavallisesti saliin, josta äiti heti vei hänet vieraskamariin. Karin Maria ja Beata viittailivat innokkaasti isällensä että hänkin seuraisi ja vähän hämillään astui ukko perässä.
Karin Maria oli käynyt aivan kalpeaksi — hän seisoi aivan suorana pöydän päässä ja keräili koneellisesti "serviettejä" kokoon. Kun hän katsahti ylös, seisoi Joachim serkku hänen vieressään.
"Karin Maria? …" sanoi hän vain ja laski kätensä kysyvästi hänen kädellensä.
"Niin Joachim", vastasi Karin Maria yhtä merkitseväisesti ja näytti kovin rikolliselta. Beata oli niin pelästynyt, että hän olisi voinut hiipiä pöydän alle päästäksensä näkemästä mitä oli odotettavissa.
Yhtäkkiä otti Joachim hurmauksissaan Karin Mariaa vyötäröltä kiinni ja nosti hänen leukaansa.
"Rakas serkku", sanoi hän sydämellisesti, "tämähän sovittaa kaiken!"
"Luulet ehkä, että minä teen tämän sinun tähtesi?" mutisi Karin Maria puoleksi nauraen, puoleksi harmissaan.
Joachim nauroi myöskin ja vakuutti kunniasanallaan, ettei hän sentään niin itserakas ole. Sitten vannoi hän ihastuksissaan kalliin valan että Niilo Olavi Stjerne oli parhain ja rehellisin mies auringon alla — vaikkei siltä kuitenkaan ansainnut sellaista helmeä kuin Karin Maria Skytte oli! Minkä kohteliaisuuden sekä sitä seuraavan onnittelusuudelman Karin Maria vastaanotti sopivalla kainoudella.
Beata seisoi sykkivin sydämin, odottaen että äiti avaisi oven ja kutsuisi Karin Mariaa vieraskamariin. Tämä seremoniia tuntui Beatasta kauheimmalta mitä vielä oli kokenut ja hän pelkäsi jo edeltäpäin sitä hetkeä jolloin hänen sisäänkäskettynä pitäisi seisoa keskellä lattiaa ja niiailla ja onnitella uutta lankoa, joka ehkä vielä päälle päätteeksi pitäisi velvollisuutenaan syleillä häntä.
"Nyt!" kuiskasi Beata hermostuneesti ja henkäsi syvään, kuullessaan jonkun koskevan lukkoon vierashuoneen puolella.
Karin Maria oikasihe konemaisesti ja astui sisään.
Tuokion seisoivat Joachim ja Beata liikkumattomina, hiljaa ja kuunnellen, vaikk'eivät voineet mitään eroittaa.
"Voitko ymmärtää", sanoi Joachim äkkiä ääneen kuiskaten, "että Karin
Maria hänestä huolii?…"
Mutta nyt tunsi Beata itsensä sisarensa puolesta loukatuksi. Hän oli jo näinä tunteina, keskustelun jälkeen aamupäivällä, ruvennut katsomaan Stjerneä toisilla silmillä — nyt, kun hän niin sanoakseni kuului perheesen — ja Karin Marian sulhasena oli hänellä lukemattomia hyveitä. Mutta yhtäkkiä — kuullessaan liikettä viereisestä huoneesta — keskeytti hän puheensa äkkiä:
"Serkku Joachim", Beata katsoi rukoilevasti häneen ja vetäytyi kyökin ovea kohden. "Sano minä… että minä olen mennyt mamseli Fikenin luokse hetkeksi. Minä…" hän levitti kätensä melkein traagillisesti, "minä en kestä kauempaa"!