Agneta huudahti — hänen silmänsä tuijottivat romukamarin oveen, joka aavemaisen hiljaisesti avautui ulkoapäin. Jumalan kiitos, se olikin vain Beata!
"Oletteko täällä?" sanoi Beata. Hänen äänensä oli matala, mutta kovin ihmettelevä. "En tottatosiaan, voinut käsittää, mikä täällä ullakossa sissutteli ja sassutteli".
Joachim kääntyi myöskin päästämättä irti Agnetan kättä, jota hän lujasti piteli kiinni nahkasten alla.
"Agneta istuu täällä peloissaan kosijaa paossa", kuiskasi Joachim ja hänen äänessään piili riemuitsevaa poikamaista vallattomuutta, joka loukkasi Beataa, mutta, ihme kyllä, ei lainkaan Agnetaa.
"Ja serkku voi vielä laskea leikkiä", nuhteli hyväntahtoinen Beata miettiväisesti. "Stjerne itse kyllä menee mukiinsa, vaikka hän onkin hirveän paksu ja tavattoman ikävä, mutta kun serkku saisi nähdä vanhan vapaaherrattaren".
Agneta oli irroittanut hiljaa kätensä Joachimin kädestä. Hän nousi pois nahkasista ja seisoi vähän epäröiden, uskaltamatta katsoa ylös serkkuunsa ja pääsemättä hänen sivutseen. Tämä huomasi sen heti ja astui syrjään.
"Mutta kaikessa tapauksessa saat mennä sisälle ja järjestellä itseäsi hiukan", lisäsi jälleen käytännöllinen Beata. "Miten pörröiset hiuksesi ovat! Eikä äiti anna koskaan sinulle anteeksi, jos et ainakin pukeudu sinipunaiseesi".
"Sinipunainen" oli Agnetan haalistuneen vihtoriinihameen, perheessä yleisesti tunnettu lempinimi. Beata itse komeili suurikukkaisessa, punaisessa, ostokankaisessa puvussa ja tuoksui hajuvesiltä.
"Niin, täytynee kai tehdä niin", sanoi Agneta harvinaisen sävyisästi, mennessään Joachimin ohi, katsomatta häneen ylös.
Kun nuori Skytte vihdoinkin tämän välinäytöksen perästä meni herrojen luo konttooriin, odottivat häntä siellä Niilo sedän nuhteet, kun he niin kauan olivat saaneet kaivata neljättä miestä. Vanha Figge kumartui nostaakseen hänelle tulevat korttinsa ja sanoi vitkastellen, ja vähän sammaltavalla äänellä katsoessaan ylöspäin punareunaisine silmineen:
"Ei niin ankarasti, veli Niilo!… Kun on nuori, kun on kavaljeeri! Eikö niin herra luutnantti? Ei sitä suotta pidetä kolmea kaunista serkkua…"
"Lörpötystä", keskeytti Niilo setä, joka istui tappiostaan suutuksissaan.
Mutta Figge Wallqvist ei antanut itseänsä säikähyttää. Hän löi Skytten sotamiehen kuninkaallaan ja jatkoi samalla äänellä kuin ennenkin.
"Kenelle noista kolmesta sulottaresta — jos saapi olla niin utelias ja kysyä — on luutnantti nyt suonut omenansa?" Ja kun Joachim seisoen peli-pöydän ääressä pysyi vaan halveksuen, nyrpeänä, äänetönnä jatkoi edellinen: "Vai onko se tällä kertaa joku impynen alemmasta ilmapiiristä? … Järkevästi, poikani, hyvin järkevästi! Täällä saavuttaa sen… mitä on saavutettavissa… vähemmälläkin ajan hukalla".
"Skyttehän ei ole ajanhaaskaajaksi tunnettu sellaisissa asioissa", liitti siihen Niilo Olavi harvinaisen vilkkaasti, selvästi viitaten tuohon surkeasti kuuluisaan Tukholman seikkailuun.
He yhtyivät kaikki äänekkääseen nauruun molemmin puoleisen miellyttävän maailman miehen tapaisen tuttavallisuuden ja toverillisuuden vallitessa. Joachimista tuntui yhtäkkiä että hän oli ollut sanomattoman pöyhkeä ja tuhma, kun todellakin äsken oli oikein voinut suuttua ukko Figgeen.
Hän kiitti neuvosta yhtä hyvällä tuulella, kun se oli annettukin, joi veljenmaljan ukon kanssa, joka esitti sen ja koska keskustelussa näkyi viitteitä sen kääntymisestä valtiollisiin asioihin, koetti hän innokkaasti johtaa sitä sille uralle.
Ukko Figge lausui pari jotenkin terävää huomautusta vallitsevaa hallitsiasukua vastaan, joka — huolimatta heidän yhteisestä sotaretkestään "korsikkalaista vallananastajaa" vastaan — syystä kun se soti laillisuuden aatetta vastaan — ei ollut koskaan oikein voinut voittaa hänen suosiotaan. Joachim joka tietysti kuten muutkin nuoret ei paljonkaan välittänyt kuninkaasta, mutta sitä vastoin todellakin piti perintöprinssiä maan toivona, tarttui innokkaasti puheeseen ja puolsi lämpimästi "vapaudessa kasvanutta voimaa ja kunnollisuutta". Figge vanhus pudisteli päätään ja sylki toisen tupakkapurun toisensa perästä suustaan.
"Joutavia"! sanoi hän. "Vapaudessa kasvanut, hitto vie! mitähän merkitystä silläkin on, siitä voi jokainen äpärä pitäjässämme kerskaella".
Mutta sellaisissa suhteissa merkitsee juuri jotain auktoriteetti — laillinen auktoriteetti. Tuolla salaperäisellä veren antamalla oikeudella, jota vastaan ei voida väittää, sillä on merkitystä.
"Oikein! Oikein", huusi Joachim, kiihkoisasti. "Nykymaailmassa ei syntyperä oikeuta ei valtaan eikä oikeuksiin — ken niihin kykenee saa ne kummatkin".
Niilo Olavi Stjernen muutoin niin laimea veri alkoi myöskin kuohahdella. Hän tunsi itsensä yhteiskunnallisen järjestyksen, ritariston ja aateliston puolesta loukatuksi.
"Hänhän on jakobiini, täysiverinen jakobiini"! huusi hän vimmastuneena, katse tulevaan appeensa kääntyneenä.
Vanha Niilo Skytte istui näpähytellen miettiväisesti nuuskarasiansa kantta. Veljenpoikansa rohkeita sanoja ei hän voinut auttaa ja hän ikäänkuin tunsi sukunsa kuuman, kapinallisen sissiveren juoksevan vilkkaammin suonissaan. Hän ei tahtonut loukata Stjerneä, joka tietysti oli oikeassa, mutta… Hän taputti melkein hyväilevästi Joachimin harteille, tuolla salaisella sukulaisen myötätuntoisuudella, jota ikäänkuin magnetivoiman kautta annetaan ja käsitetään ja huolimatta paroonin harmistuksesta sanoi hän tyynnyttävän hyväntahtoisesti, koettaen kääntää kaiken leikiksi:
"Niin tietystikin on hän jakobiini, se kuuluu sukuumme. Niin olen itsekin ollut, ollut niin että tuntui v. 89, neljäkymmentä vuotta sitte, ja niin oli myöskin isäukkoni aikoinaan 1772. Hänhän nyt ei koskaan oppinutkaan sulaumaan yhteen vallanpitäjöiden kanssa. Mutta muuten kyllä…" hän nuuskasi. "Sellainen kyllä haihtuu. Niin tavallisesti kumminkin käy".
"Mutta ei minun suhteeni"! vannoi Joachim nyt aivan tosissaan… "Kyllä tiedän että täällä Ruotsissa olemme me nyt korvia myöten ilkeän vitkastelun ja pelkuruuden pauloissa, mutta…"
"Malta! Malta nuori ystävä!" Ukko Figge nousi juhlallisesti paikaltaan, ja tuskin kenenkään oikein tietämättä miten oli siihen johduttu, olivat he yhtäkkiä keskellä valtiollista kiistaa, jossa kuvastui jälleen kaikki 20. vuosiluvun levottomien valtiopäivien taistot ja lörpötykset.
Illallista syödessä, joka kaiken sen vaivan palkaksi, mikä kukkojen kiinniottamisessa ja höyhentämisessä oli ollut, tarjottiin jotenkin myöhälle, ei ollut erittäin hauskaa. Herrojen päät paitse Joachimin, joka oli keskustellut enemmän kuin juonut ja Stjernen, joka sieti ainakin härkätynnyrillisen, tuntuivat kovin raskailta ahkeran kestailemisen jälestä konttoorissa, toisekseen oli majuuri huonolla tulella illallisen viipymisestä.
Tytöt olivat hiljaisia ja juhlallisia — kosijan läsnäolo vaikutti aina niin lannistavasti heihin. He istuivat kaikki yhdessä ryhmässä eikä Niilo Olavi Stjerne, joka todellakin oli koko illan oikein kärsimättömästi ikävöinyt nähdä valittunsa edes vilahdukseltakaan, enempi kuin Joachimkaan, joka silmillänsä mustasukkaisesti vartioi "kosijaa" eivät kumpikaan tulleet lausuneeksi ainoatakaan sanaa Agnetalle. Hän istui pöydän ääressä Beatan ja Karin Marian välissä katsahtamatta ylös tuskin kertaakaan koko iltana.
Majuurska oli kaikkea muuta kuin tyytymätöin tyttönsä käytökseen. Tytön täytyy aina olla "maltillinen" sellaisissa asioissa ja sitäpaitse se hänen mielestään oli kaikin puolin viisainta, niin kauan kuin kihlaus ei ollut vielä oikeastaan julkaistu.
Aikaisin seuraavana aamuna ajoivat kosija ja ukko Wallqvist kotiin.
Laimeasta pyynnistä pysähtyä vielä seuraava päivä — majuurskan mielestä nimittäin ei olisi ollut oikein viisasta kiusata heitä kovin jäämään nyt juuri kuin hurmaavaa Susen neitiä odoteltiin — kiitettiin vain kohteliaasti. Stjerne koetteli vielä kerran katsoa Agnetaa silmiin mutta ei onnistunut. Sumeana huhtikuun aamuna seisoi hän ja niiasi itsepäisesti alasluoduin silmin kosijalleen rapulla, samalla kuin tämä alakuloisena ja pahalla tuulella tarttui ohjaksiin ja käski maiskahuttaen ruunaansa.
V.
Kello kuuden aikaan iltapäivällä — juuri kun Joachim parhaallaan keskellä pihamaata pitkästä nuorasta talutellen viipuutteli nuorta Aijas-oritta, joka koko päivän oltuaan sisälle suljettuna, raittiista ilmasta raivostuneena ja pyörryksissä yhtämittaisesta kiekkoon juoksemisesta, oli vähällä melkein piltoutua — ajoi sotaneuvos Fagerhjelmin vanha kullalla silattu umpivaunu veräjästä pihaan. Joachimilla oli yllin kyllin tekemistä tyynnytellessänsä Aijasta, joka sieramet alaspäin, tiukasti vastustellen seisoi kaapien etujaloillaan ja päristeli, — niin että hänen täytyi jättää Niilo sedälle naisten auttaminen vaunuista. Vasta sitte kun nämät kovalla äänellä puhellen rappusilla ja etehisessä ja monin kerroin anteeksi pyydettyään että he näin "ilman kursailuitta" tulivat keskellä parasta arkipäivää tervehtimään herrasväkeä, olivat onnellisesti sijoittuneet, vihdoin viimeinkin lämmitettyyn vieraskamariin, uskalsi Joachim mennä rappuja ylös omaan huoneeseensa, missä hän — muistaen kahtatoista tutkinnon suorittajaa — pukeusi mitä suurimmalla huolella parhaimpaan pukuunsa ja pyyhkäsi hitusen hyvänhajuista hiusvoidetta tukkaansa.
Kun hän vihdoinkin oli valmis ja meni salin läpi, missä kaapin päällä palavan himmeän kyökkituijun valossa Beata, Agnetan ja mamseli Fikenin avustamana puuhaili illallista mukavasti yhteenliitetyille kaksoiskiivupöydille. Kyökin salaovi oli selkoselällään, ja sieltä tuoksahti häntä vastaan tuon puoleksi hukuttautuneen kalkkunan hyvä tuoksu ja patojen ja pannujen sekavasta räminästä joita pantiin ja nostettiin pois hellalta erottihe veitsien ja haarukoiden kuonalla kiilloittamisesta syntynyt kitinä. Agneta, joka seisoi syli lautasia täynnä, heitti Joachimin huolelliseen pukuun, hänen kulkeissaan sivu, pikaisen, aran, melkeinpä vihamielisesti ivallisen silmäyksen. Beatan silmät olivat myöskin auki, eikä hän voinut olla tarkoittavaisesti silmäämättä sisartaan ja nykäsemättä häntä kylkeen.
Vieraskamarissa, neljän seinälampun — joita paloi kaksi kummallakin pituusseinällä — levittämässä juhlallisessa hämärässä puhutteli Lotti täti sohvassa istuvia laihoja rouvia, joiden kummankin korkeita tukkakääröjä koristi monet tekokukkaset ja poskipäillä riippuvat irtokiharat. Nuori — eli ainakin nuorempi, avokaulaiseen, vaaleansiniseen bombasiini hameesen puettu tyttö, pitäen pitsinenäliinaansa kahden sormen välissä, puheli Karin Marian kanssa nurkkasohvassa "salaisuuksia", ja nuori Fritz Fagerhjelm, joka muutoin vain "makaili" Lundissa, koki leikkiä laskien urkkia tietoonsa, mitä he sanoivat. Majuurin konttorista kuului jo nappuloiden kopse lautapelipöytää vasten.
Asianmukaisella juhlallisuudella esiteltiin luutnantti Skytte sotaneuvoksettarelle ja kapteenin rouva Ekebäckille, joka oli nuorempi ja hiukan puuhkeampi kuin edellinen ja vihdoinkin lopuksi sai Joachim lausuttuaan monia kohteliaisuuslauseita, joita tapa ehdottomasti vaati, kääntyä Susen neidin puoleen.
Hän kirosi paikalla, että — hitto vieköön — neiti Susen ei ollut mitä hullumpia! Hän oli laiha, se nähtävästikin oli sukuominaisuus mutta häneltä ei puuttunut hyvää tuulta. Hänen piti kohta sanoa luutnantille niin "sanomattoman paljon terveisiä" koko joukolta yhteisiä tuttavia Smålannissa ja hän käytti kaiken aikaa suuria, sinisilmiänsä niin oivallisesti, että Joachim, yhtäkkiä hyvälle tuulelle tulleena, onnitteli Kristianstadilaisia, heille tarjoutuvan mainion tilaisuuden puolesta tehdä uusi tuttavuus, joka päälle päätteeksi oli niin kovin kiitollinen.
Kun Agneta vähän ajan perästä tuli sisälle, katsoi tarkkaavaisesti äitiinsä ja niiaten ilmoitti illallisen olevan valmiin, tapasi hän jo Joachimin hentomielisesti nojautuneena Susenin sohvan yli, kuiskailemassa kohteliaisuuksia, joihin sekoittui hämäräperäisiä sanoja siitä miten hän oli vieras ja miten häntä siitä syystä ei käsitetty ja Karin Maria harmissaan tästä sopimattomasti kovin kiireellisestä liehakoinnista ompeli kuin henkensä edestä kanavapuitteensa ääressä, eikä välittänyt vähääkään nuoresta Fritzistä, joka neuvotonna istui hänen rinnallaan pureskellen kynsiään.
Majuurska nousi ja pyysi herrasväen tyytymään yksinkertaiseen voileipään. Hänen vaatimattomaksi tekeytynyt äänensä sanoi kumminkin että sitä, mitä hän nyt tarjosi ei voitu kullalla palkita. Majuuri ja sotaneuvos, molemmat vähän punoittavimpina kasvoiltaan kuin tavallisesti, tulivat konttoorista ja Joachim esitettiin uudelleen.
"Kunniani ja varallisuuteni kautta!" Sotaneuvos pullisti vatsaansa ja helyytteli paria Napoleonin-rahaa, joita hän aina piti liivinsä taskussa ja pyörähytti laajasti kaartaen, ihastellen Agnetan luotaan. "Kautta sieluni, sinä kunnon veliseni voit ylpeillä nuorimmasta tyttötypykästäsi!"
Agneta punastui ja puristi nolona, pää avuttomasti kallellaan, kädellään, joka oli vapaana, lyhyttä Vihtoriini hamettaan. Hän tunsi että kaikki katsoivat häneen.
"Oletkos jo liian suuri suodaksesi vanhalle sedälle suutelon?" jatkoi ihastunut kavaljeeri äänekkäästi imarrellen. Ja vastausta odottamatta kietoi hän kätensä nuoren tytön vyötärölle ja suuteli häntä.
Joachim oli, kuten muutkin, sotaneuvoksen mairitellessa kääntynyt ja katsoi Agnetaan, — hän oli viehättävä lapsellisen raikkaassa tiedottomassa suloudessaan, tyttömäisesti luisuine olkapäineen, pehmyt kaula kevyesti kaartuneena ja hohtavan valkoisena valossa. Joachim oli yht'äkkiään aivan unohtanut Susenin ja kun tuo "vanha veijari" — joksi hän tästä päivin mielessänsä nimitti mairittelevaa sotaneuvosta — muitta mutkitta suuteli tyttöä, kurtisti hän ehdottomasti otsaansa, kiihoittuneena ja harmistuneena siitä että hän — Agneta — todellakin voi kärsiä tuollaista hävyttömyyttä.
"Suvaitseeko armollinen serkkuni", sotaneuvos kumarsi majuurskalle, joka arvokkaasti alentuen laski kaksi sormea hänen käsivarrelleen ja Niilo setä viittasi kohteliaasti molemmille laihoille sisarille sohvassa ja Susen, koska luutnantilla ei näkynyt olevan aikomustakaan tulla häntä hakemaan, kietoi hyväilevästi kätensä vielä pahatuulisen Karin Marian ympärille.
Siinä kumarreltiin ja kursailtiin, taloudellisen Beatan lämpimänä ja punaisena tarjoellessa lautasia voileipäpöytään ja majuurskan yhä kehoitellessa. Agneta, tuntien selittämätöntä vastenmielisyyttä toisten seurassa, hankki itselleen asiaa vieraskamariin ja jäi sinne suorimaan sohvan edusmattoa ja asettelemaan paikoilleen tuoleja, jotka olivat tulleet epäjärjestykseen.
"Agneta" mutisi Joachim hänen vierellään.
Hänen äänessään oli jotain samalla vaativaa ja nöyrästi anovaa, joka herätti Agnetassa vastustushalua.
"Joachim serkku"! äännähti hän kummeksuen, ikäänkuin ei hän ennen ensinkään olisi huomannut hänen huoneessa olevankaan. "Mutta…" hän katsahti ympärilleen, "mihin olet jättänyt Susenin"?
"Agneta"! Joachim kurotti hänelle kättään uskaltamatta siihen heti tarttua. Agneta vetäysi vähän taaksepäin ja katsoi synkästi, leppymättömästi häneen.
"Sanoinhan sinulle, että ihastuisit heti Suseniin — hän on niin vastustamaton…"
"Hiiteen Suseninesi"! lausui hän kärsimättömästi yht'äkkiään matalalla, mutta tarmokkaalla äänellä ja tarttui päättäväisesti pieneen kätöseen ja veti sen lujasti luokseen. "Jos sinä…" hän katsoi alas ja selvitteli ääntään. "Jos vielä kerrankaan annat tuon vanhan viinalekkerin ottaa itselleen vapauksia, niin väännän häneltä kaulan poikki".
Agneta katsoi suurin viattomin silmin. "Mutta Joachim… sellainen kunnon vanha setä".
Tytön silmät olivat liian viattomat — ne eivät häntä pettäneet. Päästämättä häntä katseellaan vain, joka nyt oli teeskentelemättömän hellä ja iloinen, osaksi kysyvä, kuin tahtoisi hän vielä enemmän vaikkei uskaltanut — vei hän hänen kätensä hiljaa huulillensa.
"Agneta pikku", mutisi hän. Illallisen jälestä, kun he muut kaikki paitsi majuurska ja sotaneuvoksetar, jotka opettelivat mallista erästä uutta neulelajia, pelasivat korttia piparinöttien ja paahdettujen mantelien päällisiä, oli Agneta niin vallaton, että Karin Marian, useammin kuin kerran täytyi varoittavaisesti vilkuttaa silmiään hänelle ja koettaa nykäistä häntä hameesta pöydän alitse. Joachim näki nyt, että Agneta ymmärsi käyttää silmiään aivan yhtä hyvin kuin Susen neiti konsanaan. Hänellä oli tapana antaa nuoren Fritzin aina kun tämä voitti, suudella käsiänsä jotka hän kumminkin säännöllisesti viime silmänräpäyksessä vetäsi pois — ja sai pojan vuoroon kuumaksi ja kylmäksi tuolla hänen istuessaan kapteenin rouva Ekebäckin ja Susen neidin välissä. Ja kaikkein pahinta oli, että tämä vallaton, lapsellisesti yllättävä, vallan selvään näytetty veikistely, lisäsi hänen sulouttaan. Suuttumuksesta ja levottomuudesta huolimatta ei Joachim voinut olla hymyilemättä, samalla kuin hän taaskin innokkaasti puheli Susen neidin kanssa, joka kädet selän takana, kasvot juuri hänen kasvojensa alla, lakkaamatta arvuutteli häneltä "pariko vai liika" pähkinöistä joita he yhdessä, alinomaa kuiskaillen ja nauruaan pidätelleen söivät, kohteliaan, mutta harmistuneen Karin Marian heidän käytöstään suuresti paheksuessa.
Myöhemmällä oltiin arvuutuksilla. Netti täti, joksi kaikki tytöt kutsuivat kapteenitarta ja jota Joachim korttipelin aikana liehakoidessaan oli oppinut arvoittamaan iloisena ja soveliaana esiliinana, oli etunenässä, — hän oli väsymätön loppusuontuja löytäessään.
"Alkupuoli hänessä on puuta.
Toinen puoli vettä,
Kokonansa aika lurjus vain
Hän kannuksista hattuun on ollut ain"!
luki hän kirjoitusarkin puolikkaasta, jonka majuurska auliisti oli tätä huvia varten luovuttanut.
Joachim ja Susen neiti panivat kumpikin viisautensa liikkeelle ja keksivät mitä hullunkurisempia selitysehdotuksia — kukaan ei voinut selittää arvoitusta.
"Mutta, Herranen aika!" huusi kapteenitar, heilutellen notkeasti paperiarkilla — kuuma punssi ja piparinötit vähä kerrassaan olivat saaneet lämpömäärän, vastalämmitetyssä vieraskamarissa nousemaan, "eikö todellakaan kukaan teistä voi saada sitä selville? Sehän on tietysti minun mieheni, Eke — bäck [Eke = tammi, bäck = puro]. Sehän on päivän selvää. Luutnanttihan tuntee hänet"?
Hän katsoi hullunkurisen näköisenä sisaren tyttären silmiä tavattomasti muistuttavilla, pyöreillä, teeskentelemätöntä hämmästystä osoittavilla sinisilmillään Joachimiin, niin että tämä heti purskahti nauruun ja alkoi melkein ihmetellä miten hän ei heti noin sattuvasta kuvauksesta tuntenut tuota kunnon kapteenia.
Mutta kaikki kolme Skytten sisarusta olivat aivan loukkaantuneita, he katselivat vain polvihinsa ja Beata kuiskasi Fritz nuorukaiselle, "että hän ei voinut käsittää Netti tätiä".
"Ei hän tarkoita mitään pahaa", lohdutteli häntä nuori Fritz. "Mutta hänen nuoruutensa päivinä kuului vain asiaan ettei saanut olla hentomielinen kun puhui omasta puolisostaan".
"Äiti ei sanoisi koskaan niin isästä", vakuutti Beata vielä harmistuneena.
"Varmaankaan ei…" Fritz pysähtyi vähän aikaa ja näytti siltä kuin hän sitä ei olisi lukenut majuurskalle miksikään niin suureksi eduksi. "Mutta täti Skytte hän nyt onkin harvinaisen totinen".
Ilta kului, mutta kukaan ei tahtonut käydä levolle; niin harvoinhan sai nähdä nuorisoa Munkebodassa. Karin Maria sai Joachimin hakemaan harppunsa alas päätyhuoneesta, jonka jälkeen hän lauloi pari Geijerin laulua, jotka olivat aivan uusia, sekä ihailun "Laakson ruusu" ja "Kukkaset".
Kaikki istuivat juhlallisina, melkeinpä hartaina pitkin seiniä yhtäkkiä ikäänkuin kaikkeen nauruun ja lörpötykseen väsyneinä. Lotti täti siirtyi ylemmäksi sohvansa nurkkaan ja katsahti arvokkaasti ympärilleen, ylpeänä vanhimmasta tyttärestään. "Konttoorin" ovi avautui äänettömästi, ja pitkien piippujen savupilvistä, joka aaltoillen levesi vierashuoneeseen, pilkisti esiin kaksi punaista naamaa.
Joachim oli huomaamatta siirtynyt ja istui nyt Agnetan takana. Ajattelematta mitä teki oli hän laskenut kätensä Agnetan tuolin selustalle ja yhtäkkiä tunsi Joachim kuinka tytön kaula tietämättään, taipui sitä vasten. Hän ei liikahtanutkaan, istui hiljaa kuin hiiri, tytön pehmeän niskan luottavaisesti, hänen mielestään melkein hyväillen yhä nojatessaan hänen käteensä.
Pyöreät, valkeat olkapäät puolihämärässä, sinistä "huonekalun päällystää vasten näyttivät vieläkin valkoisemmilta — olisiko siinä ollut Susen tai kuka muu tyttö tahansa, ei hän olisi epäillyt hetkeäkään painaessaan huulensa niille; se olisi ollut vain tavallinen satunnainen kohteliaisuus, aivan kuten oli sopivaa. Mutta kuinka lienee ollut — kun siinä oli Agneta, niin ei hän hennonnut. Kenties enin pelosta, että joku voisi sen nähdä ja voisi tehdä tavalla tai toisella jonkun leikillisen tai epähienon muistutuksen, joka — sen tunsi hän yhtäkkiä aivan varmasti — tänä hetkenä olisi ollut hänelle varsin epäedullista. Ainoa hyväily — jos sitä edes siksi voi nimittääkään — jonka hän serkullensa soi, oli että hän taivuttausi hänen ylitsensä ja antoi kasvonsa koskettaa hänen pehmeitä hiuksiaan.
"Pikku Agneta", mutisi hän vielä kerran. Tämä köyhä, yksinkertainen hyväilysana oli ainoa, joka nyt vieri hänen huulillensa — hänen, jolla muutoin oli aina valmiina niin monia paljon ilmaisevia, ihastelevia nimityksiä kauniille sukupuolelle.
Agneta kuuli sen ja yhtäkkiä tuntien hänen läheisyytensä kohotti hän heti taaksepäin taipuneen päänsä ja istui viimeisen laulun ajan suorana kuin kynttilä, hieman vain kumartuen tuntiessaan hänen katseensa.
Karin Maria lopetti parilla pitkällä värähtelevällä soinnulla; Joachim nousi Agnetan tuolin takaa ja sanoi äänellä, jota Agneta ei oikein tuntenut — pikaisesti, pontevasti ja hätiköiden sanoissaan.
"Nyt tanssimme me"!
Kukaan ei pannut vastaan. Kapteenin rouva Ekebäck istui heti pyytämättä, kuin käskystä, klaveerin eteen. Joachim, yleisessä hälinässä, toisten raivatessa tuolia ja pöytiä pois lattialta, otti Agnetan erityisesti häntä pyytämättä käsihinsä ja alotti tanssia erästä saksalaista valssia, joka viime aikoina oli käynyt hyvin yleiseksi myöskin täällä maaseudulla.
Agneta tanssi tahdottomasti soiton tahdissa, joka ikäänkuin keinutellen häntä kiidätti. Sädehtivät ruskeat silmänsä katsoivat hymyillen Joachim serkun lämpimiin sinisiin. Kaiken aikaa kuin he tanssivat tuntui kuin olisivat he olleet vain kahden kesken — poissa oli pakko, kainostelu, pelko ja teeskentely heidän väliltään.
Valssi loppui. Joachim veti Agnetan, joka yhtäkkiä horjahti, likemmä luokseen, koettaen itse pysyä vakavasti jaloillaan. Hänestä tuntui yhtäkkiä pyörryttävän, kuin olisi hän tyhjentänyt yksin pullollisen champanjaa.
"Kiitos! Kiitos"! mutisi hän ja pusersi kiihkeästi hänen käsiänsä, tietämättä oikeastaan mitä sanoi ja teki.
Susen neiti oli loukkaantunut. Hän ei voinut käsittää miksi tuon ainoan kavaljeerin — tietysti ei hän lukenut nuorta Fritziä miksikään, — päähän yhtäkkiä oli pistänyt tanssia tuon "tyttö lepukan" kanssa, siihen sijaan kuin tapa, käytös, yksinkertaisin kohteliaisuus olisi vaatinut pyytämään ensiksi hänet. Hän istui jäykkänä, käsivarret kupeille painettuina, pitäen nenäliinaansa hienosti sormiensa välissä, sillä välin nuoren Fritzin kömpelösti pyytäessä Karin Mariaa ja Beatan ilomielin pyörähdellessä setä Fagerholmin kanssa, joka pää kallellaan tanssiessaan tarpeettomasti notkutteli sääriään jos jonnekin päin. Salin ovella seisoi mamseli Fiken uudessa, mustassa bombasiini-puvussaan ja tuuditteli ruumistansa sävelten mukaan, kädet lanteilla, edestakaisin majuurin turhaan pyrkiessä vastapuoleiselta ovelta lattian poikki, joka nyt, kuinka olikaan, oli tanssivia täynnä ja alati ystävällisesti nyyköttäessä päätään ja väliin rohkaisevasti huutaessa: "Nytkös me tanssimme mamseli Fiken — nyt sitä mekin pyörähtelemme…"
Juuri heidän pysähtyessään oli Agneta tavannut äitinsä kylmästi ihmettelevän ja suuttuneen silmäyksen — hän ymmärsi heti, mitä se merkitsi ja pelästyi pahanpäiväisesti. "Susen!…" kuiskasi hän, vielä vetäen henkeään ja katsoi rukoilevasti Joachimiin. "Susen istuu"!
Joachim oli niin iloinen että hän olisi voinut nauraa ääneen. Hän puristi Agnetan käsiä, jotka vielä tahdottomasti lepäsivät hänen käsissään ja meni kohteliaasti neiti Susenin luo.
"Luutnantti Skytte siis ei varmaankaan minun itseni vuoksi jätä niin yhtäkkiä tanssitoveriaan", pisteli Susen neiti kohteliaan happamesti.
"Mutta neiti"! Joachim katsoi niin nuhtelevaisesti kuin mahdollista ja vei tuntehikkaasti käden sydämelleen. "Tietysti olen valmistaunut siihen, että neiti käsittää minut väärin. Olimme pannut vedon, serkkuni ja minä", lisäsi hän vakavasti, niin kovasti että naiset sohvassa voivat myös sen kuulla.
Neiti Susen ei ollut vaikea lepytellä: hän ehdotteli kohteliaasti että luutnantti ja hän opettaisivat tytöille polkkaa: "Se on ainoa mitä me nyt viitsimme tanssia Kristianstadissa", selitti hän vähän ylpeästi.
Beata oli heti hyvin huvitettu siitä: kiltti kapteenitar soitti edelleen ja he alkoivat kaikki — mamseli Fiken myös — "opetella askelia", joita Susen neiti sininen hame edestä sievästi nostettuna niin ylös — että koruommellut sukkasiteet vilahtelivat, hyväntahtoisesti ja innokkaasti näytti.
Agneta vain ei ollut mukana. Hän oli kohta valssin jälkeen hiipinyt etehiseen ja istuutui puolipimeän yläkerran rapulle, pakkasta huomaamatta.
Joachim oli nähnyt hänen katoavan ja aavistaen syyn, yhtäkkiä hermostuneena, sietämättömän ikävän valloittamana, saada nähdä hänet jälleen, läksi hän — kuin muut parhaallaan olivat polkan touhussa — häntä etsimään.
"Agneta", kuiskasi hän matalasti. Hän ei keksinyt häntä kohta, etehisen pöydällä olevan yksinäisen, liekkuvan ja savuavan raanilampun himmeässä valossa.
Agneta ei vastannut, mutta nousi heti ja nojasi kaidepuuta vasten.
Seuraavassa tuokiossa oli Joachim hänen vierellänsä ja samassa — kumpikaan ei koskaan voinut heistä sanoa, kuinka se oikeastaan oli käynyt — lepäsi Agneta hänen sylissänsä, lähellä, lämpimästi hänen rintaansa vasten.
"Agneta, omani, armahaiseni", kuiskasi Joachim onnellisesti, sydämellisesti hänelle.
Tämä ei vastannut, mutta katsoi puoli pimeässä häneen — hellästi hieman arasti, ikäänkuin uteliaana. Joachim tunsi nyt, että pikku Agneta yhdessä ainoassa päivässä kiihkeän, vihdoinkin täydellisesti käsitetyn rakkautensa lämpösätehissä oli kasvanut hänen käsissänsä naiseksi. Ja tuo kuuma, melkeinpä raaka kiihko, joka ensin tanssissa oli soaissut hänen silmänsä kaikelle, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, niin ettei hän tuntenut kenenkään muun olemassa oloa kuin Agnetan, suli täällä — hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä vienoksi hellyydeksi ja tuokion tuskallisesti värähteleväksi sydämellisyydeksi.
Sitä kesti vain hetken. Ovi aukeni alhaalla — tanssin hälinää ja ääniä kuului. — Agneta nyhtäsihe vavisten hänen sylistään ja kiiti äänettömästi ylös yläkerran rappuja.
VI.
Aikasin seuraavana aamuna, kun vieraat vielä nukkuivat ja kun juhlallista kahvi ja aamiaispöytää, takkavalkean leimutessa, katettiin salissa, näki Joachim, astuessansa alas rappusia Agnetan peiteliina harteilla akkunan ääressä seisovan ja solmivan myssynsä nauhoja.
Hän hätkähti, he eivät olleet vaihtaneet sanaakaan sitte eilisillan, kun hän rappusten puolipimeässä oli tuokioksi sulkenut hänet sylihinsä. Kun Agneta vähän ajan perästä oli tullut sisälle — seurueen juuri alkaessa erota — ei hän hetkeksikään saanut tilaisuutta katsoa hänen silmiinsä ja tyttö oli vain kaikkien muiden keralla sanonut hänelle pikaisesti, tuskin kuultavasti hyvää yötä.
Joachim lähestyi häntä epäillen — tyttö seisoi alasluoduin silmin, eikä ollut huomaavinaankaan häntä…
"Menetkö ulos? … näin aikasin…" oli kaikki mitä hän, kummallisesti hämmentyneenä hoksi sanoa.
Agneta ei kohottanut silmiään vetäessään kotona neulotuita lapasia käsiinsä.
"Niin, minun täytyy ennen aamiaista rientää Niilo Maunun Gunillaa pyytämään lampaan keritsemiseen, niin on äiti käskenyt".
Joachim aukasi etehisen oven ja sanomatta sanaakaan otti hän hattunsa ja seurasi häntä.
He kävivät vaieten. Auringon valo välkehti vaaleasti vihoittavilla pelloilla ja metsässä, joka vähän alkoi jo vivahtaa punaruskealle. Routa ei ollut vielä maasta lähtenyt, ja syviä rattaan jälkiä peitti vielä aamusin hapras, valkoinen jää, joka heidän astuessansa murtui kuin ohut lasi.
He kävivät äänetönnä, rinnatusten yhä edelleen. Yhtäkkiä, ikäänkuin sisällisestä käskystä kumartui Joachim pikaisesti ja katsoi myssyn sisälle, suoraan Agnetan kasvoihin. Hänen silmänsä olivat täynnä suuria kyyneleitä, jotka olivat valmiina vierähtämään.
"Mutta Agneta", kuiskasi hän. "Hyvänen aika miksikä?" Hän tarttui hänen käteensä, joka hervotonna riippui hameella ja kumartui.
"Agneta, miksikä Herran nimessä itket?" kysyi hän vielä kerran, päättäväisemmin, levottomasti.
"Siksi… siksi…" nyyhki hän "siksi kun Joachim serkku ei sano sanaakaan minulle".
"Mutta Agneta", alkoi Joachim lämpimästi, "käynhän tässä vierelläsi, ollen iloinen vain siitä että saan käydä rinnallasi" — hän puristi hellästi pientä kintaan peittämää kättä — "ja vaieta. Mitäs sitte voisin sanoa, joka olisi kylliksi hyvää?"
Agneta vaikeni valkean, kovaksi kovoitetun hattunsa varjossa. Ja koko hänen kasvoistansa ei Joachim nähnyt muuta kuin hiuskutrit edestä ja nenän, pienen, pyöreän, pehmeän nenänipukan, joka näytti niin uhkarohkealta.
Ja tuon omituisen vuorovaikutuksen kautta, joka on kahden rakastavan välillä, arvasi hän mitä Agneta ajatteli.
"Sinä tahdot… tahdot, että sanoisin… sen mitä en saanut sanotuksi eilen…?"
Agneta kohottiihe vähän, hieman ylpeästi, ikäänkuin näyttääksensä, että nyt oli se hänelle yhdentekevää. Mutta Joachim ei antanut tämän tekeydytyn välinpitämättömyyden itseänsä eksyttää: hymyillen kumartui hän ja veti hänen kätensä luokseen.
"Rakas tyttöseni, onhan jo kaikki sanottu suutelossa", oli hän juuri sanomaisillaan, mutta muisti yhtäkkiä, ettei hän koskaan oikein ollut suudellut häntä — ei koskaan muuta kuin hänen poskeansa, ja jalkapöytäänsä ja kättänsä. Hän hymyili, pysähtyi ja nostaessaan hänen kätensä ja painaessaan sitä silmäänsä vasten, mutisi hän kerran toisensa perästä matalasti ja hillitsemättömästi:
"Minä rakastan sinua… Mutta minähän rakastan sinua…"
Agneta nosti kasvonsa häneen päin, punastuen hennosti värähtelevin huulin. Katse lepäsi hänen katseessaan: lämpimänä, ihailevan hellänä, teeskentelemättömän sydämellisenä.
Ja Joachim kietoi kätensä lujasti hänen harteillensa, taivuttausi ja painoi huulensa hänen hienolle — raikkaalle, kylmänä huhtikuun aamuna hieman kostealle poskellensa — ja hänen pehmeille, puoleksi avatuille huulillensa, jotka ujosti sulkeutuivat suuteloa yhä kestäessä. Ei pistänyt heidän kummankaan päähän ensin silmätä ympärilleen, jos he todellakin olivat yksin. Ei se ollut tarpeellistakaan, täällä kivisellä, rouhkoisella, jäätyneellä kanervikkokankaiden ja peltotilkkujen läpi mutkikkaasta luikertelevalla, ylenemistään ylenevällä tiellä ei löytynyt näin aikasin aamusella ainoatakaan sielua.
"Ja välitätkö sinä todellakin minusta, kurjasta, syntisestä paholaisesta?" kysyi Joachim nöyrästi, mutta aivan tarpeettomasti, kuullaksensa, vain hänen vielä kerran vakuuttavan sitä.
"En välitä koskaan kenestäkään muusta, en koskaan maailmassa", mutisi Agneta kiihkeästi ja yhtäkkiä, ikäänkuin omaa kiivauttansa peläten, sulki hän sädehtivät ruskeat silmänsä.
"Entäpä Stjernestä?" Kysyi Joachim riemuiten, vallattomasti kiusoitellen. Mutta seuraavassa tuokiossa katui hän katkerasti, että oli sanonut tämän nimen. Agnetan kasvoille solui hetkeksi sellainen inhon ja pelästyksen kiusallinen ilme, että niitä tuokion aikana tuskin olisi entisiksi tuntenut.
"Mutta Agneta, Agneta", kuiskasi hän lämpimästi. "Ethän vain pelänne
Mitäpä hän voisi tehdä sinulle — nyt?"
"Äiti", kuiskasi hän yhtäkkiä epätoivoisena. "Et tiedä miten järkähtymätön äiti on, kun hän kerran on luvannut jotain".
"Ja sinä aijot todellakin taipua hänen tuumiinsa?" huusi hän kiivaasti.
Agneta katsoi ylös. "En", sanoi hän hiljaa, mutta niin selvästi, että se kuului melkein ankaralta. "En — en koskaan".
"Etkö luule että olisi parasta", alkoi Joachim, epäillen vähäisen väliajan perästä, "että ratsastan puhumaan itse Stjernen kanssa, ennenkuin Lotti täti… Eihän meidän tarvitse sanoa heti sitä Lotti tädille", lisäsi hän hiljaisemmin meikein houkutellen.
"No niin", lausui Agneta keveämmin, "puhu ensin Stjernen kanssa. Kun sanot hänelle, että minä en tahdo, että en mitenkään voi… en voi edes kuvitellakaan sitä… niin täytyy hänen luonnollisesti minusta luopua." Hän katsoi tuskallisesti Joachimiin. "Etkö luule niin?"
"Sanos minulle Agneta," Joachim pysähtyi keskelle mäkeä ja katsoi häntä vakavasti silmiin.
"Oletko varma siitä, että hän välittää sinusta — sinusta itsestäsi, rakkaudestasi, tarkoitan? Onko hän joskus suoraan sanonut, puhunut tunteistaan kanssasi?"
Agneta vaikeni hetken ja sanoi sitte hiljaa.
"On."
"Sanot sen niin kummallisesti Agneta," lausui hän yhtäkkiä levottomasti, valmiina tarkkaamaan hänen mielensä joka vivahduksen.
"Niin siksi… siksi… Minusta on niin vastenmielistä ajatella häntä" lausui hän tulisesti.
"Sano minulle nyt kaikki", kehoitti Joachim yhtä innokkaasti, melkeinpä tuskallisesti. "Kerro kaikki".
"Oi, ei siinä ole paljon kertomista". Melkein vaistomaisesti koki hän hillitä ääntään ja ikäänkuin haihduttaa omien sanojensa vaikutusta. "Niin oltiin joulukesteissä Råsnäsissä, he olivat juoneet paljon ja sitte aivan viimeiseen tanssiin tuli hän minua pyytämään. En uskaltanut, tietysti kieltää".
"Oliko hän juopunut"? kysyi Joachim suoraan. "Enpä sitä juuri luulisi, hänhän sietää vaikka kuinka paljon, se mies".
"En tiedä tarkoin oliko hän juovuksissa", sanoi Agneta ajattelevaisesti, "mutta selväkään hän ei ollut, vaikka hän vei minua paljon varmemmin kuin moni muu, jonka kanssa olin tanssinut".
Joachim pusersi Agnetan kalvosta kovemmin. Hän tajusi yhtäkkiä, ensikerran miten tuo — että nuoren tytön, kuten yleisenä tapana oli täytyi tanssia kenen hyvänsä, puolijuopuneen kavaljeerin kanssa, joka vain suvaitsi häntä pyytää, ja kukapa sitte ei ollut ainakin osaksi eli kokonaankin juovuksissa joulukekkereissä? — että se todellakin oli mitä mieltä kuohuttavin epäkohta.
"Ja koko ajan kun me tanssimme", jatkoi Agneta matalammalla äänellä, hieman vaikeasti, ikäänkuin muisteleminen olisi vaivannut ja hävettänyt häntä, "katsoi hän minuun. Ja yhtäkkiä, ennenkuin aavistin eli voin sitä estää, kumartui hän ja kuiskasi… jotain… ja", hän kävi punaiseksi kuin veri, "ja hän tarttui korvaani kuin tahtoisi hän purra minua…"
"Sellainen raaka…" Joachim noitasi. "Mitä sanoi hän"?
"Oh, en sitä niin tarkoin muista. Agneta katsoi häveten maahan, pelästyneenä ja kumminkin mielissään siitä että Joachim voi omistaa asian niin. Ja minä olin aivan kuin pois laidoilta, niin nolostuin ja kauhistuin. Jotain että olin niin soma, että hän juuri siinä paikassa olisi tahtonut syödä minut suuhunsa… Kenties se ei ollut niin vaarallista, hän tietysti oli humalassa… Mutta hän pelästytti minut — voi, miten häntä pelkäsin! Jo vain hänen silmänsä… Muutoinhan hän aina on niin siivo ja kohtelias…
"Hän on raaka intohimoinen lurjus, sellainen hän on!" huusi Joachim kalpeana, raivostuneena, kun hänen pienen Agnetansa oli avutonna täytynyt kuulla niin hävyttömän karkeaa rakkauden tunnustusta, jollaista kohtelias herrasmies tuskin voisi tarjota katuneitosellekaan. Sillä tytön katkonaisesta, kainostelevasta kertomuksesta ymmärsi hän kokemuksiensa nojalla enemmän, kuin hän viattomuudessaan oli käsittänyt eli aavistanut. "Miehen kunnian vuoksi täytyy minun otaksua hänen olleen humalassa, muutoin tuollainen menettely kunniallista säätyläistyttöä kohtaan on enemmän kuin anteeksiantamatonta. Mutta luota minuun, olen pakoittava sen kolhon pyytämään anteeksi sekä sinulta että minulta".
"Ei", huusi Agneta yhtäkkiä aivan pelästyneenä, että hän oli tullut jonkun roskajutun tahi riidan aloittajaksi. "Et saa virkkaa noista tyhmyyksistä hänelle mitään. Kiellän sinua siitä, juoksen järveen häpeästä, jos hän saa tietää että minä muistan vielä ja olen kumminkin, kun tapaan hänet, aivan yhtäläinen häntä kohtaan kuin ennenkin. Mutta mitä olisin voinut tehdä"? hän kääntyi Joachimiin. "Enhän voinut sanoa äidille mitään, sitä en olisi kehdannut. Ja hänhän kosi minua kohta sen jälkeen", lopetti hän vähän katkonaisesti.
"Luuletko että se kenties tapahtui siitä syystä"? kysyi Joachim kopeasti. "Parantaakseen nenäkkäisyyttään…"
"Ei", sanoi Agneta rehellisesti. "Luulen todellakin että hän on… että hän on… rakastunut minuun", lopetti hän hyvin päättäväisesti. Ja kun Joachim ei vastannut, lisäsi hän ujosti, vähän lapsellisesti ylvästellen.
"Senhän aina huomaa. Tarkoitan, tuntee sanomattakin kun mies…"
Hän lopetti yhtäkkiä Joachimin hymyilevästä katseesta loukkaantuneena ja heilahutti niskaansa taaksepäin.
"Luuletko kenties ettei kukaan koskaan ole välittänyt minusta", sanoi hän suuttuneesti ja tavallaan hyvin arvokkaasti.
"Jumala tietää, että luulen juuri päinvastaista. Minähän", hän otti sovitellen hänet syliinsä ja kuiskasi: "minähän itse olen aivan hulluna sinuun".
Agneta oli aivan unohtanut lampaankeritsemisasiansa Niilo Maunun
Gunillalle. Hän huomasi äkkiä kauhuksensa että he jo kauan aikaa sitte
olivat sivuuttaneet polun, joka kanervikkokankaan poikki johti tuvalle.
Hän vetäysi pian, melkeinpä nyhtäsi itsensä irti Joachimin sylistä.
"Jumalan tähden, Joachim serkku", huudahti hän huolestuneena ja hänelle tuli yhtäkkiä hyvin kiire. "Kaikella muotoa, riennä kotiin, niin että olet kotona ennen minua. Mitä ihmettä äiti ja Fagerhjelmiläiset sanovat. Ja Susen…" ei hän voinut olla singahuttamatta sitä hänelle kääntyessään takaisin.
"Sinä sitten oletkin surkein pelkuri raukka", mumisi toinen, vastenmielisesti hänet jo luotaan päästäen.
"Pelkuriko"? Agneta heilahutti päätään taaksepäin ja loi ylpeästi komeat ruskeat silmänsä häneen. "Saatpa vielä nähdä olenko pelkuri, kun kerran sitä kysytään"!
VII.
Samana iltapäivänä kun sotaneuvos vihdoinkin oli sanonut hyvästit ja kun he jo onnellisesti ja hyvin vaelsivat Kristianstaadia kohti, ratsasti Joachim Marieholmaan. Aamullinen katkeruus oli pysynyt koko päivän yhtä kiihkeänä, niin ettei hänellä ollut lepoa eikä rauhaa ennenkuin oli saanut puhua Stjernen kanssa.
Kun hän ratsasti kivitettyyn umpipihaan, jonka suuren portin päällystää koristi hiekkakivestä hakattu vapaaherravaakuna, veti hänen huomionsa heti puoleensa olento, jota merkillisempää hän mielestään koskaan ei ollut nähnyt. Ylhäällä portin vastapäätä olevilla päärappusilla seisoi pieni naishenkilö, kömpelöä hiekkakivistä kaidepuuta vasten nojautuneena. Hänen harteillaan oli vanha topattu silkkiviitta, josta pumpulitukut siellä täällä pilkistelivät esille ja pitkulaisessa päässään, terävine koukkunenineen ja tuikeasti paistaville silmineen oli korkea, ympyriäinen hattu, jonka suuri, kovin kulunut höyhentöyhtö oli ainakin viisitoista vuotta vanha. Toisessa kädessään oli hänellä pitkä kävelykeppi, jollaiset olivat käytännössä "rococo"-aikakautena ja toisella kädellään oli hän kerännyt helmansa ylös, niin että jalat pitkävartisissa puukengissä näkyivät. Joachim tietysti oli kuullut kylliksi hänestä, niin ettei hänen edes tarvinnut tuokiotakaan epäillä sitä että edessänsä seisoi kautta koko Höingen kihlakunnan kuuluksi käynyt vapaaherratar Malviina Stjerne.
Hän puhutteli ankarasti, kuten tuntui, erästä kurjaa torpparipaholaista, joka hattu kädessä seisoi rappusten edessä. Kun Joachim ratsasti pihaan otti hän vanhanaikuisen, saksien muotoisen jalokivillä koristetun "lorgnetin" ja piti sitä silmiensä edessä.
"Kuka hän on"? kysäsi hän mahtipontisesti.
Joachim nosti kohteliaasti hattuansa ja kumarsi satulassa. "Luutnantti Skytte Munkebodasta". vastasi hän tottuneesti, "armollisen vapaaherrattaren nöyrin palvelija".
"Vai nuori Skytte…" hän tarkasteli häntä edelleen yhtä häikäilemättömästi. "Ei ole hullumpi, ei ole hullumpi kautta kunniani! Hän siis kai tuntee minut"?
Joachim ei voinut olla hymyilemättä vastatessansa kohteliaasti:
"Ei löydy ainoatakaan koko Skånessa ken ei tuntisi vapaaherratarta".
Hymyily solahti samassa vapaaherrattaren ruskeaihoisten linnunkasvojen yli, ympyriäisen hatun alla.
"Se ilahduttaa minua", sanoi hän nyykähyttäen. "Siltä sen pitää kuulua"!
Joachim käyden vähän hämilleen näki heti, että vapaaherratar varsin hyvin oli käsittänyt hänen pilkallisen vastauksensa, mutta että hän ei siitä vähintäkään närkästynyt.
Käden liikkeellä käski vapaaherratar torpparin huolehtimaan hevosesta ja Joachim asteli hitaasti rappuja ylös.
"Luutnantti kai tahtoo tietystikin tavata poikaani"? kysyi hän käyttäen kohteliaampaa ääntä kuin äsken.
"Niin". Joachim kumarsi kohteliaasti ja suuteli hänen kättänsä, joka oli kylmä ja luiseva kuin linnun kynsi.
"Hän tulee heti, näin hänet juuri tallissa, kulkiessani siitä ohi". Vapaaherratar puhellessansa työnsi itse raskaan tammioven auki ja pyysi vieraansa astumaan sisälle.
Etehisessä oli heitä vastassa eräs palvelija, jonka vapaaherratar kumminkin heti paikalla lähetti herra paroonia etsimään. Sitte potkasi hän pitkällistä harjoitusta osoittavalla näppäryydellä raskaat puukengät jaloistaan, ja laski hameensa alas ja alkoi — kuten Joachim kohtausta kuvatessaan jälestäpäin sanoi — "näyttää ihmismäisemmälle".
Salissa, joka oli pitkulainen kuin taidekokoelma, vanhoine, valkeine kullattuine rococohuonekaluineen pyysi emäntä vierastansa istumaan, istuutuen heti itsekin ja alkaen purkaa kultalankaa; tämä oli ollut hänen ensi nuoruutensa aikana yleistä, ja oli, kuten pahansuovat ihmiset sanoivat, ainoa käsityö jota hän osasi tehdä. Sanottiin myös, ja uskottiinkin yleisesti, että vapaaherratar Malviina Stjerne, syntyisin Leijonklo, ei ollut koskaan oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan. Tämän taitamattomuuden syynä, jota peittääkseen hän kumminkin vastoin "suoraa" luonnettansa teki kaikkensa, pidettiin osaksi hänen vanhempainsa eriskummallisuutta ja Rousseaulaisten kasvatusohjeiden sekavaa käsitystä, osaksi hänen omaa sairaloisuuttaan kasvuaikana, joka olikin tämän kasvatustavan tehnyt mahdolliseksi ja jonka nojalla sitä oli voitu puolustaa. Tosiasia kumminkin oli, ettei kukaan, huolimatta hänen laajalle levinneistä, monimutkaisista asioistaan, voinut ylvästellä nähneensä hänen kädellään kirjoitettua ainoatakaan sanaa, eli hänen koskaan lukevan kirjaa.
Mutta hän oli matkalla aamusta aikasesta iltaan myöhään, ratsastaen, venäläisellä juoksijallaan talosta taloon, torpasta torppaan koko tuolla suurella tiluksellaan, jonka hän kakskymmenneljävuotisena, miehensä kuoltua oli ottanut hoitoonsa velkaisena ja puti puhtaaksi pantuna ja joka nyt oltuaan kohta neljäkymmentä vuotta hänen hallittavanaan, sodasta, vallankumouksesta ja hallitsijasuvun vaihtumisesta, taloudellisesta pulasta ja lisäveroituksesta huolimatta kannatti paremmin kuin mikään muu talo koko länsi Göingen kihlakunnassa. Poikaansa kohteli hän aina kuin alaikäistä, ja kun Joachim nyt näki äidin, voi hän varsin hyvin käsittää, kuinka Niilo Olavista todellakin, hyvästä ymmärryksestään ja verrattain hyvistä tiedoistaan huolimatta oli voinut tulla sellainen kun hän oli: tylsä, raskasmielinen ja epäitsenäinen. Äiti oli aina siitä päivin kun poika oli vuoden vanha kukistanut hänen tahtonsa, sitonut hänen kätensä.
"No, miten siellä Skyttelässä voidaan"? Vapaaherratar ei seurustellut enää kenenkään kanssa, eikä liikkunut koskaan missään, mutta hän oli utelias kuin joskus nainenkin voi olla ja tiesi kaikki, mitä monen pitäjän piirissä tapahtui, "No kuinkas pieni miniäni siellä kasvaa ja varttuu"?
Joachim katsoi tarkasti häneen. "Tarkoittaako vapaaherratar serkkuani, neiti Agneta Skytteä"?
"Niinpä tietystikin", hän katsahti ylös. "Tuo pieni, pieni suurine ruskeine silmineen ja valkeine hiuksineen, jonka minun poikani" — piirre suun ympärillä kävi yhtäkkiä katkeraksi, melkeinpä ivalliseksi — "välttämättömästi aikoo tehdä Marieholman emännäksi jälkeeni".
"On minusta ikävää sanoa", Joachimin ääni oli hyvin kohtelias, ja hän katsoi vapaaherratarta yhä vakavasti silmiin, "mutta luulen että niin ei tule tapahtumaan".
"Eikö"? sanoi vapaaherratar kylmästi, katsoen yhtä vakavasti hänen silmiinsä. "Onko kenties tullut joku sykkyrä lankaan?"
"Niin" vastasi nuori Skytte lyhyesti. Hänen vihansa kuohahti nähdessään miten ylpeästi vapaaherratar asiaa kosketteli, ja hänelle tuotti oikein helpotusta saada sanoa hänelle totuus yhtä lyhyesti ja häikäilemättä, kuin hänkin puhui.
"Miksikä niin, jos uskaltaa kysyä?"
"Siksi että minä en tahdo että Agneta serkkuni menee naimisiin!" huudahti Joachim yhtäkkiä hillitsemättömästi, toisen muuttumattoman, välinpitämättömän kylmyyden kovin kiihoittamana.
Vapaaherratar heitti "purukset" ja löi yhtäkkiä käsiänsä yhteen aivan haltioissaan.
"No, suuri Luoja, onkos kuultu kummempaa! Ja tuossa istuu hän ja sanoo minulle — minulle Niilo Olavin omalle äidille sen suoraan vasten kasvoja".
Joachim oli noussut. "Olen tullut tänne puhumaan Stjernen kanssa asiasta ja onhan hyvä, että vapaaherratarkin saa samalla tietää sen. Agneta Skytte — sen olen valalla vannonut — ei koskaan maailmassa mene naimisiin kenenkään muun miehen kanssa kuin minun".
Kun Joachim alkoi puhua kuului jo ääniä ja askeleita etehisestä. Vapaaherratar kohotti heti kättänsä ikäänkuin saadaksensa hänet vaikenemaan, mutta se oli liian myöhään. Samassa kun hän oli lausunut viime sanansa astui parooni Figge Wallqvistin seuraamana, saliin.
Niilo Olavi Stjerne seisoi kynnyksellä, hän tietysti oli heti käsittänyt, niistä oli kysymys, joka ei ollutkaan vaikeaa, kun Joachim oli niin selvään ja suoraan sanonut sanottavansa.
"Mitä hittoja…?" oli ainoa, mitä hän seisaaltaan tuli sanoneeksi.
Syntyi tuokion hiljaisuus. Sitte astui Stjerne hitaasti huoneeseen ja kääntyi, tummanpunaisena vihasta, suoraan Joachimiin.
"Mitä hittoa tämä merkitsee?" kysyi hän päättäväisesti ja samalla vähän arvokkaasti.
Vapaaherratar oli noussut ja kokoili lankojaan ja tilkkujaan.
"Niin, niin, poikalopit" — kun Malviina vapaaherratar kiivastui, puhui hän aina samaa, karkeaa, sievistelemätöntä skånelaista, jonka hän muutoin säästi rengeilleen ja torpparilleen. "Tapelkaa nyt vaan tyttötypykästä, se onkin ainoa sopiva tapa päättämään tällaisia asioita, kun peli on kunniallista. Mutta älkää nuhjoko toisianne kuoliaaksi, se ei ole tarpeellista".
Niilo Olavi Stjerne piti ovea auki äidilleen: "Äiti voi olla aivan huoletta, minun selkääni ei Skytte läksytä".
Figge Wallqvist, joka vielä oli pysytellyt huomaamatonna takalistolla, purskahti yht'äkkiään, hermostuneesti nauraa killittämään kuullessansa tämän viittauksen Tukholman kuuluksikäyneeseen urotyöhön.
Vapaaherratar, joka jo oli astunut huoneesta ulos, kääntyi mahdikkaasti.
"Wallqvist voi seurata minua" sanoi hän.
Joachim oli raivostunut — ensiksikin itseensä kun ei ollut menetellyt viisaammin, ja sitte Stjerneen, joka taaskin uskalsi läimähyttää tuon tuhman överstin Lotta jutun hänelle vasten kasvoja ja sen juuri tänä hetkenä, Agnetan nimen yhteydessä.
Stjerne sulki oven äitinsä ja Figge ukon mentyä ja kääntyi sitten
Joachimiin.
"Tahdotko olla hyvä ja tehdä selkoa, mitä tämä oikeastaan merkitsee", sanoi hän lyhyesti.
Hän oli nyt aivan valkea ja hänen kätensä vapisivat hieman. Ikäänkuin koneellisesti teki hän jonkunmoisen viittauksen vieraalleen että hän istuisi, siten itsekin saaden syytä istuutua. Mutta Joachim Skytte jäi seisomaan.
"Tämä ei merkitse muuta mitään kuin mitä jo olen sanonut: Agneta ei mene kenenkään muun kanssa naimisiin kuin minun".
"Vai niin" sanoi Niilo Olavi ivallisesti — ei suotta ollut häntä äitinsä kasvatellut. "Mitä sanoo armollinen majuurska siihen?"
"Hän ei siitä tiedä vielä", sanoi Joachim lyhyesti.
"Ja tulet kai luokseni nyt siksi, että minun pitäisi tätiäsi valmistaa sitä ilosanomaa vastaanottamaan?" kysyi parooni yhäti samalla äänellä".
"Ei!" Joachim tuskin enää voi hillitä itseään kauemmin, toisen tapa häntä niin kiihoitti. "Tulen ensiksi luoksesi, kuin katsoin sen soveliaimmaksi… ja… ja… kunniakkaimmaksi" — hän kohotti äkkiä ylpeästi päänsä — "että sinä joka olet lähin asianomainen, ensiksi saisit tietää miten asian laita oikeastaan onkaan".
"Jatka!" huusi Stjerne äreästi. Hän istui naputellen sormillansa kovasti pöytää; kuta enemmän Joachim voi hillitä itseään, sen raivostuneemmaksi toinen kävi.
"Ei ole muuta jatkamista", sanoi Joachim hyvin hiljaisesti. "Asia oli vain se, jonka nyt olet jo kuullut kolme kertaa että Agneta tahtoo minut, eikä sinua".
Niilo Olavi nousi ja löi nyrkkinsä pöytään niin että kaikui.
"Vai sitä hän tahtoo? Näytän että se on valhetta!" huusi hän raivoissaan.
"Hiljemmin mäessä, veli Stjerne!" Joachim kiivastui myöskin nyt. "Jos et luopune vaatimuksestasi hyvällä, niin löytänen kai keinon pakoittaakseni sinua".
"Mene hänenkin kanssaan Norrbackan kestikievariin, niinkuin tuon toisenkin lutkan kanssa. Sen perästä, siitä saat olla varma, ei Niilo Olavi Stjerne vaadi sulta aarrettasi".
Joachim tietämättään nosti uhaten ratsupiiskan, jota hän koko ajan oli pitänyt kädessään. "Tiedä huutia!" huusi hän raivoisena, "muista että puhut neiti Skyttestä!"
He vaikenivat molemmat pariksi tuokioksi, molemmat ikäänkuin häpeissään ja Joachimin kiihkeän muistutuksen jäähdyttäminä. Stjerne istuutui raskaasti tuoliinsa ja tuijotti hiljaa, mutta äkäisesti kuin eläin suurilla sinisillä silmillään Joachimiin, joka solakkana ja suorana seisoi hänen edessään, hattu ja ratsupiiska kädessä valmiina lähtemään.
Sitte nousi parooni ja sanoi hitaasti ja hillitysti, taistellulla tyyneydellä:
"Puhelkaamme järkevästi tästä, veli Joachim — tällä keinoin emme kumminkaan koskaan pääse mihinkään. Tiedän kyllä, että Agnetalla ei vielä" — hän katsoi alas ja hapuili sanoja — "ole mitään erityistä… tunnetta minua kohtaan. Mutta kun minulla on hänen vanhempainsa lupa, ja kun tyttöä rakastan ja luulen voivani tehdä hänet onnelliseksi, niin ei ole aikomukseni luovuttaa häntä ensimäisen satunnaisen vastaantulijan mielivaltaisille oikuille… Pysyn sanoissani", lisäsi hän tarmokkaasti, "kuten luulen ukko majuurinkin pysyvän sanoissaan, kun tulee niistä kysymys".
"Hyvä!" vastasi Joachim lyhyesti. "Niinpä tiedämme sen sitte!"
Hän valmistausi jo lähtöön, kun Stjerne — sekavasti tuntien että miten asiat olivatkaan, hän kaikessa tapauksessa oli isäntä ja hänen oli mahdotonta sallia kenenkään mennä talostaan tällä tavalla, maistamatta kuivaa eli märkää, — osaksi äreän hyväntahtoisesti, osaksi kömpelösti vitkastellen lausui:
"Veli viivähtää kai täällä ottamaan ryypyn ja syömään voileipää kanssamme iltasella?"
Joachim heilautti ylpeästi, melkeinpä halveksuen päätään. Tosin hänellä oli sekä nälkä että jano — Herra sen tiesi. Mutta hän piti sen arvoaan alentavana syödä palasenkaan leipää tai juoda pisarankaan vettä tämän katon alla, niin kauvan kuin Stjerne ei hellittänyt vaatimustaan saada Agnetan käden omakseen. Sitäpaitse hän ei voinut itseltään kieltää, että hän mieluummin oli tapaamatta Malviina muijaa, heidän välisten asiain saatua sellaisen lopun.
Mutta niin ei kuitenkaan käynyt, kun hän Stjernen rinnalla, joka kohteliaasti saattoi vierastaan ulos, seisoi kivirapulla, odotellen hevostaan, tuli vanha vapaaherratar.
Hän astui häikäilemättä esille ja asettui heidän välilleen, tavallisen suoraan tapaansa meikeinpä kopeasti kysyen:
"No ovatko herrat jo päässeet sovintoon, kumpi teistä on se onnellinen joka saa viedä tytön morsiamena kotiin?"
Niilo Olavi käänsi päänsä poispäin, vastaamatta äidilleen, loukkaantuneena ja hämillään tavasta, jolla asiaa käsitteli, Joachim sitävastoin katsoi melkein uteliaana vapaaherratarta, tämän seisoessa hänen vierellään; pienenä ja suorana avokaulaisessa vanhanmuotisessa, kapeassa, lyhytselkäisessä puvussaan, ilman päällysvaatteen tapaistakaan koleana huhtikuun iltana. Kun hän tapasi hänen suurten kirkkaiden silmiensä hyväntahtoisesti pilkallisen ja epäilevästi ilkkuvan katseen, helpottui hänen mielensä ja hän tuli yht'äkkiä paremmalle tuulelle, kuin mitä hän oli ollut koko iltapäivänä. Hän kumartui ja painoi kohteliaasti huulensa hänen laihaa, kylmää kättänsä vasten.
"Tietysti se, jonka morsian itse valitsee, tai oikeammin, jonka hän jo on valinnut", sanoi hän ylvästellen ja katsoi häntä kauniilla silmillään hymyillen.
Vapaaherratar oli, kuten hän itse sanoi "ei tunteeton". Hän puisteli päätään ja nirpisti ohuet huulensa, ja taputteli kevyesti luutnantti Skytteä poskelle laihoilla, luisevilla sormillaan.
"Ei aina. Ei aina, ystäväiseni". Hän tuijotti eteensä enää kohtaamatta hänen katsettaan. "Ei ainakaan minun nuoruudessani".
Ja kun Joachim ei oikein tietänyt mitä vastata — vanhuksen ääni oli ollut niin kummallinen — lisäsi tämä pannen laihat käsivartensa ristiin rinnalleen, tuolle kerran niin sievälle vanhanaikuiselle puvulleen.
"Silloin oli tyttö ymmärtäväinen ja otti sen jolla oli talo ja nimi…
"Ja toinen raukka?" kysäsi Joachim nauraen katsahtaen olkansa ylitse — hevosta talutettiin esiin, ja hän juoksi rappusia alas.
Vapaaherratarkin nauroi.
"Toisinaan sai hän tulla jälestä päin…"
"Äiti!" huudahti Stjerne äkkiä loukkaantuneena hänen aistillisesta puhetavastaan, johon hänen kumminkin olisi pitänyt tottua.
"Herranen aika Niilo Olavi", — Joachim istui jo satulassa ja nosti emännälle hymyillen hattuaan — "jollakinhan täytyy miestä sentään ilahduttaa!" Hän katsahti poikaan ja lisäsi kuivasti:
"Sillä jos tunnen tyttöjä oikein, niin hän kumminkin ottaa sinut".
VIII.
Niilo Olavi Stjerneä pidettiin kylläkin yleisesti varsin hitaisena, kun oli kysymys ratkaisevan päätöksen toteuttamisesta, mutta vaikka hän olikin äitinsä vallanhimon tylsyttämä, oli hän kumminkin itsepäinen ja uhkamielinen kuin skånelainen konsanaan ja kovin rakastunut Agnetaan kun oli, huolimatta hänen selvästi näyttämästä vastenmielisyydestään — luottaen vanhempien lupaukseen — piti hän Agnetaa kihlattuna morsionaan. Hän ei myöskään pelännyt Joachim Skytten vaarallisuutta kilpakosijana — eroittihan laki jo, jota ei erityisettä luvatta voitu evätä, serkut toisistaan — mutta siitä päivin kun Munkebodaan oli tullut nuori mies, jonka helpoista kauniin sukupuolen valloituksista maine jo etukäteen oli kertonut, oli parooni vaistomaisesti ollut mustasukkainen hänelle ja Joachimin ylpeä, julkea käytös oli vielä enemmän ärsyttänyt häntä. Tuhlaamatta aikaa antoi Marieholman herra valjastaa hevosensa kiesien eteen ja tällä kertaa pyytämättä seuraherraansa mukaan, ajoi hän yksin suoraa päätä Munkebodaan.
Joachim ei ollut saanut tilaisuutta puhua Agnetan vanhempien kanssa. Vasta sitte kuin koko perhe jo oli kokoontunut illallispöytään, oli hän tullut kotiin Marieholmamatkaltaan, vihdoinkin sitte kun he iltasella — Lotti tädin talikynttilöilleen heitä saattaessa — menivät rappuja ylös, oli hän saanut pikaisesti kuiskatuksi pari sanaa Agnetalle, miten kaikki oli käynyt.
* * * * *
Oli Vapunpäivä ja vanhan tavan mukaan laskettiin elukat Munkebodassa ensikerran laitumelle. Mutta kun nyt oli kumminkin ruohoa niukalti tänä Vappuna ei syönnistä juuri tullut sanottavaa — eläimet pääsivät vain vähän ulos kytkyeistä ja koko juhla supistui siihen, että ne saivat parin tunnin ajan jaloitella ja hengittää raitista ilmaa. Lehmät seisoivat sävyisinä ja tyytyväisinä navetan edustalla, ne ammuskelivat raikkaaseen ilmaan ja ojennellen kaulaansa tuijottivat tylsästi eteensä suurilla, surullisilla silmillään. Vasikat, auringonpaisteen elvyttäminä tanssivat sitävastoin pitkine säärineen iloisesti ja kömpelösti ympäri pihaa ja hyppivät rajusti ja vallattomasti sivullepäin, kun niitä hätisteltiin. Juhlaan — sillä juhlana melkein sitä Munkebodassa pidettiin, kun kevät tällä tavoin ikäänkuin julkisesti julistettiin — otti alusta loppuun ukko majuuri itse osaa. Pitkä piippu vaappui toisessa suupielessä ja kypäri oli takaraivalle sysättynä kun hän omin käsin Joachimin kanssa auttoi elukoiden irtipäästelemisessä ja seisoi sitte tyytyväisenä katsellen niitä. Tyttäret istuivat keittiön rappusilla, peitehuivit harteilla, nauttien avopäin auringon paisteesta, joka todellakin tänään oli tavattoman lämmintä ja keväistä.
Marieholman vaunut vierivät hitaasti veräjistä — karjakartanon eroitti päärakennuksesta ja sen somerikkotanhuasta vain kapea Munkebodan maantie, — ja paruuni, kokeneena kuskina ja maalaisena, tiesi tietysti asianomaisesti varoa irtilaskettua karjalaumaa.
"Kas, veli Stjerne, hyvää päivää"! huusi majuuri iloisesti hänelle, tyttöjen samalla kadotessa rappuselta. Joachim, joka karjanhoitajan kanssa oli syventynyt katselemaan erään vasikan kipeää takajalkaa, ei sitävastoin heti huomannut vierasta.
Parooni astui hitaasti kieseistä — taputteli tyynnytellen ruunaa, joka levottomasti arasteli lehmiä; ja kysyi tavallista jäykemmin ja juhlallisemmin, jos arvoisa veli suvaitsi puhua hänen kanssaan kahdenkesken pari sanaa.
Konttorissa, ennenkuin hän vielä oli saanut tervehtiä majuurskaakaan joka nyt — kuten tavallisesti kun tuli vieraita — muutti heti pukunsa, sanoi parooni viivyttelemättä asiansa ja pyysi luvan saada vielä tänä päivänä puhua neiti Agnetan kanssa; hänellä oli syytä — hän loi majuuriin sellaisen katseen, että vanhasta Niilo Skyttestä tuntui ilkeältä ja hänen mieltänsä alkoi ahdistaa — hänellä oli syytä toivoa että kihlaus lopullisesti julkaistaisiin niin pian kuin mahdollista.
Kyselemättä pitemmältä, — melkein pelästyneenä tästä — käski majuuri heti kutsua Agnetaa ja armollista rouvaa. "Pyydä kaikella muotoa armollista rouvaa myöskin tulemaan"! huusi hän vielä Bengtalle, aivan hermostuneena ajatellessansa että hänen täytyi olla yksin näytelmässä, joka nyt alkoi.
Kohta kun Joachim oli tuntenut Marieholman ajopelit, oli hän samassa passittanut tuon mieliä kiinnittävän vasikan luotaan ja oli pikaisesti juossut pihan yli keittiön rapulle, missä tytöt äsken istuivat, ja mistä he olivat hänelle huutaneet ja nykyttäneet päätään. Hän arveli heidän menneen ullakolle, mutta kiiruhtaessansa keittiön etehisen läpi, ehkäsi hänet Beata, joka varovaisesti pisti päänsä ulos, tällä hetkellä tyhjänä olevan väentuvan raotetusta ovesta ja viittasi häntä salaisesti tulemaan sisälle.
Pitkällä penkillä, valkean ruokapöydän edessä istui Karin Maria, ja Agneta, peiteliina päässä, oli polvillaan hänen edessään ja painoi kasvonsa sisarensa helmaan.
"Mutta Herran nimessä, tytöt"! huusi Joachim kauhistuen astuessaan sisälle. "Mitä nyt on tekeillä"?
Agneta silmäsi ylös kalpein, hämmästynein kasvoin — Joachim astui heti hänen luokseen.
"Mutta. Agneta…" hän nosti hänet ylös ja veti hänet luokseen, välittämättä vähääkään Karin Mariasta ja hyväntahtoisesta Beatasta, joka yhtäkkiä oli alkanut itkeä. "Siksikö että Stjerne? … Ja sinä, joka lupasit minulle, olla pelkäämättä"!
"En pelkääkään", mutisi Agneta ja painautui lujasti hänen syliinsä, nojaten otsaansa hänen olkapäähänsä, "en häntä. Mutta äiti… Olenhan aina tottunut äitiä tottelemaan"!
Karin Maria nousi pikaisesti ylös ja astui sisarensa viereen: "Tässä et tottele ketään muuta kuin omaa sydäntäsi, Agneta", sanoi hän juhlallisesti.
Joachim katsoi ylös — ja ojensi Karin Marialle kätensä.
"Karin Maria… Olet meidän puolellamme?…" äännähti hän hämmästyneesti, kiitollisesti.
Karin Maria laski kätensä hänen käteensä ja nyykähytti äänetönnä. Hän olisi sanonut jotain, mutta samassa hyökkäsi pirttipiika Bengta sisälle. Beata, joka piti vahtia ovella, oli tietysti unohtanut velvollisuutensa ja seisoi nyt liikutuksesta nyyhkien, nenäliinaa silmillään.
"Neiti Agneta…" Piika jäi seisomaan avosuin töllistellen: eikö siinä sitte seissyt luutnantti pitäen Agneta neittä sylissään! Ja kumminkin tiesi joka sielu pitäjässä, että juuri hän tulisi saamaan Marieholman paroonin!
Agneta oikasiihe pikaisesti — hän oli aivan kalpea.
"Tahdotko että tulen mukaasi"? kysyi Joachim hiljaa. He kaikki tietysti olivat heti arvanneet mitä varten kutsuttiin.
Agneta katsoi tuokion epäilevästi Joachimiin, suuressa kiusauksessa —
Karin Maria sanoi vakavasti ja päättäväisesti.
"Se ei kelpaa lainkaan. Agnetalta kysytään ja Agneta yksin vastatkoonkin… Sitä paitse suututtaisi se äitiä tavattomasti", lisäsi hän hiljemmin, "ja kosijaa tietysti myöskin…"
Agneta pusersi molemmilla käsillään rintaansa — ovella kääntyi hän ja katsoi sydäntäsärkevästi komeilla, nyt kyynelloisteisilla, ruskeilla silmillään. Joachim astui tenhottomasti askeleen häntä kohti.
"Anna hänen vain mennä", kuiskasi Karin Maria. Ja lisäsi ääneensä, kun Agneta piian kera oli jo oven ulkopuolella: "Ollos aivan huoletta, serkku — ei kukaan pakoita Agnetaa enemmän kuin meitä muitakaan".
Armollinen rouva, joka katsoi välttämättömän tarpeelliseksi kaikissa juhlatilaisuuksissa olla oikein "tällissään", ei vielä ollut saapunut kun Agneta, joka oitis, valmistelematta oli kutsua seurannut, astui konttooriin isänsä luo.
Hän oli kalpea ja vapisi, niin että hänen täytyi tukea lähimpään tuoliin niijatessansa kosijalle alasluoduin silmin. Hänen suunsa ympärillä oli tuo uhkamielinen päättävä piirre, joka joskus teki hänet niin äitinsä näköiseksi.
"Agneta, pieni tyttöseni…" soperteli isä onnettomuutta ennustavalla juhlallisuudella. Hän käänsi levottomasti katseensa tyttärestään parooniin, mutta kun ei kumpikaan tuntunut tahtovan kohdata hänen katsettaan, eikä rohkaissut häntä millään tavalla, hätääntyi hän heti, käänsi äkkiä selkänsä, ja asettui, kädet housuntaskuissa seisomaan huoneen perimmäisen akkunan ääreen ja mutisi pikaisesti:
"Puhu itse, veli Stjerne, hänen kanssaan — onhan se oikeastaan enempi sinun asiasi kuin minun".
Niilo Olavi seisoi ja katseli Agnetaa: solakka, hentonen hän oli nojatessaan paljailla, valkoisilla käsivarsillaan edessään olevaa tuolin selystää vasten, pää syvään painettuna rinnalle, joka levottomasti aaltoili kotikutoisen, ruudukkaisen kaulaliinan alla. Kosija läheni hitaasti.
"Neiti Agneta", sanoi hän takerrellen matalalla äänellä. "Isänne on suonut minun kysyä, josko neiti… josko Agneta…" Hän ei sanonut enempää, vaikeni hetken, pari ja tarttui yht'äkkiä kiihkeästi hänen käteensä. "Agneta", kuiskasi hän rukoillen, vakavasti, "lupaan että vaimoni ei koskaan tarvitse katua myöntävää vastaustaan".
Agneta katsahti arasti ylös. "Herra parooni", alkoi hän hiljaisella äänellä, "surettaa minua…"
Parooni piteli vielä hänen kättänsä, ja pusersi sitä tulisesti:
"Elkää virkkako enempää!… Agneta tulee katumaan. Punnitkaa — punnitkaa tarkoin levossa ja rauhassa". Hän puhui kiireesti, liikutettuna. "Älkää antako tuon poika heitukan turhien lupauksien viekotella teitä rikkomaan vanhaa lupaustanne…"
"En ole koskaan antanutkaan mitään lupausta", huusi Agneta loukkaantuneena.
Samassa tuokiossa aukeni ulko-ovi reippaasti ja majuurska seisoi kynnyksellä. Hän oli, astuessaan sisälle, kuullut Agnetan viime sanat ja, piialta vihiä saatuaan, käsitti hän heti mistä oli kysymys.
"Vanhempasi ovat sen antaneet sinun nimessäsi", huudahti hän kiivaasti, vihastuen. Hän ei ehtinyt edes tervehtiä Stjerneä — hän joka muutoin oli niin kohtelias vieraille. "Saat olla hyvä ja käyttäytyä sen mukaisesti".
Tämä karkea käsky herätti Agnetan vielä uinuvan naisellisen itsetunnon.
Hän kiskasi kätensä irti ja kääntyi äitiinsä.