"Äiti"! Hän katsoi häntä suoraan silmiin. "Voitte koetella pakottaa minua, jos tahdotte, mutta en koskaan maailmassa myönny Stjernen pyyntöön".
"Hän on hassu", mutisi majuuri etäämpää, akkunan äärestä. "Hän ei ymmärrä omaa etuaan. Mutta veli, ällös välittäkö siitä — se haihtuu. Se kyllä haihtuu, sen saa veli nähdä…"
"Se ei haihdu", lausui Niilo Olavi tulisesti. "Se ei haihdu, sanon sen, ennenkuin tuo Joachim lurjus on tullut talosta pois".
"Jos en koskaan olisi nähnytkään serkkuani", huudahti Agneta katkerasti, menettäen viimeisenkin malttinsa, "niin en kumminkaan olisi paroonia huolinut. En hinnasta mistään"!
Majuurska tarttui kovasti tyttärensä käsivarteen. "Onko niin asiat"? kysyi hän terävästi. "Onko Joachim todellakin antautunut lörpöttelemään tyhmyyksiä sinulle? Missä sitte ovat silmäni olleet, kun en ole sitä nähnyt"!
Ja kuin Agneta vaikeni — uhkamielisenä ja katkerana — lisäsi hän levollisemmin, katsoen samalla kysyvästi Stjerneen:
"Mutta se on mahdotonta… Olisin sen keksinyt jo kauan sitte…"
"Mitä hän on Agaetalle sanonut, en tiedä", lausui parooni, aivan poissa suunniltaan, "mutta varmaa ainakin on, että hän tulee luokseni kerskaillen mitä hävittömimmin voittaneensa morsiameni".
Majuurska mietti hetkisen. "Skytte", sanoi hän komentavasti, "kutsuta heti veljenpoikamme tänne. Ja sinä, ma chère", — hän kääntyi tyttäreensä — "sinä olet saava tietää, ennenkuin on liian myöhäistä, että sinulla on vanhemmat, jotka ovat sinua viisaammat! Siinäkö sinun älysi vain onkin, että sinä yks kaks ihastut ensimäiseen, vastaan tulevaan Corydoniin, joka on sattunut sanomaan sinulle pari tyhmyyttä, niin… Niin, silloin tottatosiaan et ole ansainnut parempaa kuin että tartutaan asiaan kovin kourin"!
Agneta ei vastannut sanaakaan. Hän oli tällä hetkellä odottaessaan Joachimia sellaisessa ilkeässä ja ankarassa jännityksessä, niin että hänestä tuntui melkein kuin jokin hänen sisällään katkeaisi, eli halkeisi. Melkein tietämättään oikasiihe hän täyteen pituuteensa ja kohotti päänsä — tällä hetkellä, seistessänsä vanhempiensa ja tuon miehen, jonka he olivat hänen mieheksensä valinneet, kanssa kasvot kasvoja vasten ja kun hänen täytyi puollustaa nuorta rakkauttaan, oman sydämensä oikeutta, kehittyi hän täysikasvuiseksi.
Joachim, joka Agnetasta erottuaan, oli odottanut vieraskamarissa, tuli nyt sisälle sedän kanssa ja sulki oven jälkeensä. Majuurska istahti raskaasti kiinalaiseen rottinkituoliin, niin että se natisi. Hän oli niin vihainen ja kiihoittunut, että leveät myssyn nauhat leuan alla lepattivat.
Joachim astui Agnetan luo ja asettui hänen taakseen, — hän kietoi kevyesti kätensä hänen vyötärönsä ympäri.
"Paras Niilo setä, hyvä Lotti täti", alkoi hän kiihkeästi, mutta varsin kohteliaasti ja hillitysti — hän oli, odotellessaan ulkona miettinyt, mitä hän sanoisi. "Ette saa käsittää tätä uhkaksi eli kunnioituksen puutteeksi siltä, joka kumminkin niin hyvin tietää miten paljosta hänen on teitä kiittäminen, mutta — sitä ei voi auttaa — Agnetan ja minun täytyy saada kuulua toisillemme". Hän katsoi vedoten heihin, ja kun ei kukaan vastannut, lisäsi hän miehekkään päättävästi:
"Nyt te sen tiedätte. Ja nyt vannon, etten mielisuosiolla, enkä pakolla luovu serkustani".
Joachimin puhuessa, kuullessansa vain jo hänen äänensä kaiun, tunsi Agneta tavatonta helpoitusta — ikäänkuin olisi hänet vapautettu soimauksen ja yksinäisyyden kuormasta, joka oli häntä tähän saakka painanut. Melkeinpä tietämättään, nojausi hän raskaasti ja tenhottomasti Joachimiin — tämä huomasi sen ja kietoi kätensä lujemmin hänen vyötärönsä ympäri.
"Säästäkää meitä edes noista scènes d'amour"! (rakkauskohtauksista) huusi majuurska katkerasti. Hän istui — kuten hän sitte uskoi miehellensä — ja "häpesi silmät korvat täyteen" Stjernen vuoksi, joka seisoi jäykkänä ja suorana, toinen käsi takin väliin pistettynä ja antoi Agnetan äidin pitää puheenvuoroa. "Saako luvan kysyä" — kun majuurska oli suuttunut, hän mielellään aina viime vuosisadan tapaan alkoi puhua ranskaa — "miten kauan Joachim oli ollut tyttäreni 'aux petits soins'?"
"Ensi päivästä, kun hänet näin", vastasi nuori Skytte lämpimästi.
"Se oli jotenkin sukkelaan edellisen kuulummaksi käyneen rakkausjuttusi jälkeen!" tätä katkeroitunut majuurska ei mitenkään voinut olla huudahtamatta.
Joachim lensi häpeästä ja vihasta tulipunaiseksi hiusrajaan saakka.
Agneta käänsi päänsä ja katsoi ihmetellen häneen.
"Charlotte!" huusi majuuri nuhtelevaisesti — jotenkin ankarasti. Mutta kun hän samassa kohtasi vaimonsa katseen, lisäsi hän heti säyseämmin:
"Eikö ole tarpeetonta Agnetan saada tuosta tyhmästä jutusta tietoa?"
"Onko se tarpeetonta, että tyttäresi saapi tietää, minkä kevytmielisen Don Juanin hän ymmärtämättömyydessään mieluummin valitsee kunniakkaan ja vakaantuneen kosijan sijaan", lopetti majuurska päättäväisesti.
Syntyi hetkeksi syvä hiljaisuus huoneessa. Agneta seisoi liikkumatonna samassa asennossa, serkkunsa olkapäätä vasten nojaten, silmät alas luotuina.
Majuurskasta tuntui yhtäkkiä vastenmieliseltä puhua enempää asiasta; mutta hän pakoitti itsensä siihen. Hän nousi ja sanoi seisaaltaan jonkunmoisella arvokkaisuudella:
"Joachim todellakaan ei ole puhtaan sydämesi arvoinen, pikku tyttö rukkani. Jospa vain tietäisit, miten hän äskettäin Tukholmassa…"
Agneta oikasihe pikaisesti — avasi silmänsä ja astui, torjuen, askeleen äitiänsä kohti.
"Äidin ei tarvitse virkkaa mitään — tiedän kaiken", sanoi hän pikaisesti, ylpeästi.
"Tiedätkö sen?" huusi majuurska ällistyneenä. "Kuka, Herran nimessä on ollut niin sanomattoman julkea ja kertonut sinulle…?"
"Tiedän kaiken", uudisti Agneta kaiuttomasti, tällä kertaa se nähtävästi vaati ponnistusta.
Kaikki ymmärsivät yhtäkkiä, että mitä hän puhui ei ollut totta, että hän ei tietänyt mitään, että hän arkana omassa puhtaudessaan, jalomielisenä rakkaudessaan, vaistomaisesti ei tahtonut tietää mitään, joka hänen omissa ja mahdollisesti muidenkin silmissä halventaisi sitä miestä, jolleka hän nyt kerran oli antanut pienen, ylpeän sydämensä.
Ja vastausta odottamatta, katsomatta kehenkään, välttäen Joachimin katsetta, joka — yhtäkkiä kalpeana mielenliikutuksesta, rajusti, syli avoinna — astui askeleen häntä kohti — meni Agneta Skytte hitaasti ulos huoneesta.
IX.
Beata oli pyhästi luvannut Joachim serkulle, joka ei ollut konttoorissa tapahtuneen kohtauksen perästä puhunut ainoatakaan sanaa Agnetan kanssa, että hän kyllä iltapäivällä saisi sisarensa mukaansa mamseli Fikenin luo, jos hän tahtoisi tulla heitä tapaamaan sieltä. Serkku voisi ottaa asiaksensa parin koruompelulla koristetun kannattimen tilaamisen mamseli Fikeniltä.
Kun tytöt kello 2 aikaan iltapäivällä tulivat sinne, istui Joachim jo siellä. Mamseli oli noussut pois pöytäliinakankaansa äärestä ja levitteli innokkaasti noihin asianomaisesti tilattuihin kannattimiin sopivia ompelumalleja ja erivärisiä lankoja "löjtnantille" ja tilauksesta mielissään lupasi hän että niistä tulisi oikeat mestariteokset. Kun hän näki tyttöjen tulevan sisälle — Agnetan äänetönnä, myssy syvästi silmille painettuna, molemmat kädet peitehuivin sisällä ja Beatan tekeytyen iloiseksi ja kovin viattomasti ihmetellen sanoessaan: "No eipähän muuta, serkku Joachimkin!" tiesi mamseli Fiken kohta, mikä tuuli oli tuonut herrasväen hänen "matalaan majaansa". Bengta tietysti ei ollut voinut pitää kielensä takana, mitä oli nähnyt asuintuvassa, — mamseli Fikenillä oli myös ollut omat aavistuksensa ja kun hän aamupäivällä oli nähnyt paroonin ajavan Munkebodasta, tuskin tunnin siellä vierailtuansa, käsitti hän helposti miten asian laita oli. Ja vaikka hän vain olikin "vanha mamseli rukka" kuten hän sitte sanoi Beatalle ja saikin tyytyä tässä maailmassa vähäpätöiseen asemaan, niin olihan hän kumminkin "parempien ihmisten" lapsi ja Jumalan kiitos oli hänellä sydän — mamseli Fiken laski käden rinnallensa — sydän, missä Aamorikin kerran oli asustanut! Ja nyt sai Beata kuulla, kyynel tulvin kerrotun, usein kuullun jutelman ylioppilaasta, joka sitte pääsi Bunkefloohon virkaa toimittavaksi pastoriksi, "mutta silloin jo oli unohtanut nuoruuslempensä". Tämä oli, niin sanoakseni ensimäinen todellinen rakkausjuttu, jonka Munkebodan tytöt olivat kuulleet — sillä oli ollut tärkeä osa heidän aikaisemmissa tyttöhaaveiluissaan ja se häämöitti ainiaan heidän mielessään jonkunmoisena "oikean romaanin" kaavamaisena perikuvana.
Tytöt tervehtivät — vähän jäykästi — mamseli Fikeniä ja vähän kursailtuaan istuutuivat liikkaavaan sohvaan, pitkulaisen kuvastimen alle, jossa ei edes Karin Mariakaan koskaan muistanut olleen lasia. Kullatun kehystän sisällön sen siaan muodosti nyt paperin pala, johon kekseliäs mamseli Fiken oli saanut kylän maalarimestari Anderssonin maalaamaan jonkunmoista pilvekästä taivaansiniväriä, joka muka kuvaisi kuvastinlasin vivahduksia. Seiniä oli sivelty keltamaalilla ja kaikki tämä keltainen ja sininen näytti, kuten mamseli Fiken sanoi, niin "ruotsalaiselta", seinällä riippuvine sievine Kustaa Adolfin ja Fredrika kuningattaren valokuvineen, joiden välille oli asetettu painetuista kukkasista laitetun seppeleen ympäröimä lävistetty sydän, jonka alla oli tuon Bunkefloon uskottoman pastorin kirjoittama paririvinen syntymäpäivä värssy — kaikki tyyni oli lasin alle kehyksiin suljettu. Aivan alimmaisimpana oli Ludvig XVI aikuisessa mitä hienoimmassa ja aistikkaimmassa kehystässä erään Parisin etevimpien pienien muotokuvien maalaajan tekemä ihastuttava pastellimaalaus Kustaa Mauri Armfeltistä, jonka valokuvan aikoinaan oli omistanut eräs mamseli Fikenin täti. Tämä oli kerran maailmassa ollut kuulu kauneudestaan ja oli ollut köörilaulajana Kustaa III:nen oopperassa siksi kunnes hän hieman seikkailurikasta elämää pääkaupungissa vietettyään, keuhkotautisena ja iloisten ystäviensä hylkäämänä oli tullut kotiin Skåneen jälleen kuollaksensa "matalassa majassa". Hänen harppunsa oli vielä huoneen nurkassa, vainajan muistoksi tomuisten olkikukkasten seppelöimänä.
Aina ensi lapsuutensa ajoista olivat tytöt vähentymättömällä ihastuksella katselleet tämän majan romantillisia muistoja ja vieläpä nytkin — kaikista huolista huolimatta — ei Agneta voinut olla kääntämättä silmiään nurkassa seisovaan, vaienneesen harppuun, jonka katkenneilla kielillä kerran olivat leikitelleet valkeat sormet, joita Ruotsin Alkebiades, hilpeine tovereineen oli ihastellen suudellut.
Mamseli Fiken, joka oli paljonkin kokeneempi kuin viaton Beata, ymmärsi tietysti heti, ettei hän voisi tehdä suosikillensa "löjtnantille" suurempaa palvelusta kuin antaa hänen olla kahdenkesken rakastettunsa kanssa.
Saatuaan vieraat istumaan, asettautui hän itse heidän vastapäätään, kylmettyneet kädet ristissä pumpuliesiliinan alla ja tuumiskeli hyväntahtoisesti millä keinoin — näyttämättä epäkohteliaalta — hän voisi poistua Beatan kanssa, josta myöskin alkoi yhdessäolo tuntua painostavalta. Jospa hänellä vain olisi ollut vähänkään kahvinpapuja kotosalla! — Mutta viimeisensä oli hänen valitettavasti täytynyt käyttää Boforsan muorin kestitsemiseen eilen iltapäivällä.
"Tahtooko pikku Beata kenties nähdä villahameen, jota ompelen lukkarin Sissalle?" keksi hän kumminkin vihdoin onnellisesti sanoaksensa. "Siitä tulee ylön hieno, sillä siihen tulee koko rivi 'exkysejä' ympäri koko hameen — näin"! Hän selitteli tehden etusormellaan kuvioita polvellensa.
Beata ei vetänyt edes suutansakaan hymyyn — oli tuttu asia, että mamseli Fikenin sanastossa "exkysit" merkitsivät samaa kuin "rimsut" ja nimitys oli monivuotisen käytännön kautta käynyt yleiseksi koko pitäjässä. Hän nousi innokkaasti ylös:
"Kyllä toki, rakas mamseli Fiken, tahdon kovin mielelläni!"
Agnetasta ei mainittu sanallakaan, mutta, he olivat kumminkin kaikessa tapauksessa saaneet syytä poistua ja mamseli Fiken vei heti riemuiten valtioviisaasta menettelystään Beatan keittiöön, missä tämä pitemmittä selittelyittä kiipesi kiivupöydälle ja herkutteliihe lapsuutensa lempiruualla: siirappia hapan leivällä, kuivatuiden omenalohkojen kanssa, samalla kun hän sydämensä kyllyydestä romantisen ja osaaottavaisen mamseli Fikenin kanssa pohti sisaren onnetonta rakkausjuttua.
Mutta kamarissa istui Agneta yhä vain liikkumattomana sohvalla, kädet peiteliinaan kätkettynä, katsellen alas nauhakenkiinsä.
"Agneta!" kuiskasi Joachim mamseli Fikenin vihdoinkin sulkiessa oven jälkeensä. "Katso minua — puhu minulle… Enhän tiedä mitä minun pitää uskoa. Oletko todellakin antanut minulle anteeksi… eli… eli oletko sydämestäsi tyytymätön minuun?… Agneta…"
Tämä puisti laimeasti päätään, välttäen serkun rukoilevaa katsetta. Joachim heittäysi polvilleen vaappuvan sohvan eteen ja laski hellästi molemmat käsivartensa hänen vyötärönsä ympärille — silloin vasta näki hän, että alasluodut silmät olivat suuria kyyneleitä täynnä.
"Herra Jumala, Agneta — anna minun nyt selittää sinulle kaikki tyyni", pyysi hän hiljaa.
Agneta pudisti vielä kerran päätään — hieman innokkaammin vain. "Se ei ole tarpeellista, Joachim", mutisi hän tahtomatta katsoa serkkuunsa, "ei se maksa vaivaa… Enhän missään tapauksessa voi mennä naimisiin kanssasi".
"Senkö vuoksi?" kysyi Joachim epäilevästi ja puoleksi nöyrtyneenä, puoleksi ihmetellen. "Sen vuoksi… tiedäthän… jota Lotti täti tahtoi sinulle sanoa. Rakas tyttöseni — et käsitä sitä nyt oikein, mutta luuletko todellakin joskus voivasi saada miehen, jonka omallatunnolla ei olisi joku sellainen synti?"
"En tiedä", itki Agneta yhtäkkiä ääneensä hermostuneesti. "Syy ei ole yksin se! Se tietysti on sinulle suuri häpeä, sen voin kyllä ymmärtää, mutta — mutta… enhän ole sitä ihmistä koskaan nähnyt ja Tukholmahan on niin kaukana! Ei Joachim!" hän katsahti ylös suurilla surullisesti nuhtelevilla silmillään, "ei se ole yksin siitä syystä. Vaikka…" hän vetäysi kammoksuen kauemmaksi seinään päin. "Miten voit niin tehdä?"
Mutta kun Joachim tuskissaan painoi kasvonsa hänen käsiinsä, kurkottautui tyttökin hänen ylitsensä ja kuiskasi epätoivoisesti:
"En ole sitä koskaan ennen ajatellut — luulen että en edes ole sitä tietänytkään… Äiti on minulle selittänyt nyt että se on laissa kiellettynä, että — serkkujen välistä naimista pidetään aivan syntinä.
"Eikä mitään muuta kuin se!" huusi Joachim helpommalla mielellä.
"Anomme tietysti kuninkaalta. Niin monet tekevät sillä lailla".
Agneta pudisti surullisesti päätään. "Sitähän Karin Mariakin sanoi, mutta äiti sanoi, että sinun ei tarvitse odottaa kuninkaalta minkäänmoisia armahduksia, kun sillä tavoin olet Tukholmassa menetellyt — vieläpä päällikköäsi vastaan!"
"Ja silloin tietystikään ei Lotti täti voinut olla sinulle seikkaperäisesti kertomatta, mikä se oli, joka oli niin pahoin tehty?" kysyi Joachim pilkallisesti, nöyryytettynä ja katkerana.
"Olinhan jo arvannut sen", mutisi Agneta hiljaa.
"En tiedä miten, mutta heti kun katsoin sinuun konttoorissa, kun äiti alkoi siitä puhua, ymmärsin minä… Tahdoin vain päästä sen kuulemisesta. Sehän on aivan yhdentekevä" — hän katsoi itsepäisesti alas jalkoihinsa ja ääni hiljeni vieläkin. "Tarkoitan…" Hän pysähtyi ja lausui sitte ääneensä kiivaasti:
"Itse asiahan se on ilkeä — kuka tuo ihminen on, on minulle aivan yhdentekevää!"
"Mutta se ei voi olla sinulle yhdentekevää, että minä hetkellisen kirotun hurjuuteni vallassa tyttö-tylleröisen vuoksi, josta välitän vähemmän kuin pirttipiika Bengtasta, olen tärvellyt koko tulevaisuuteni", huusi Joachim katkerasti katuen. "Uskallatko — uskallatko todellakin… kun nyt tiedät, miten kurjan oikukas ja kevytmielinen minä voin olla? …"
Agneta laski molemmat kätensä hänen olkapäälleen. "Oi Joachim — pelkään etten ole oikein hyveikäs en niinkuin äiti… mutta… mutta … kun sinä nyt taaskin olet luonani — on ikäänkuin ei se liikuttaisi minua ensinkään, on niinkuin kaikki ne olisi niin kaukana, niin hämärää ja utuista… Ei en voi sanoa mitä minä tarkoitan, ja sehän onkin aivan sama — nyt kun laki kumminkin eroittaa meidät," lopetti hän toivottomasti.
"Tietysti ei kuningas sitä kiellä", huudahti Joachim kärsimättömästi, "vaikkapa vielä sekä hän, perintöprinssi että kaikki muut korkeat herrat siellä olisivat kuinkakin tyytymättömiä minuun. Sitä ei juuri koskaan kielletä — pyyntö on vain muodon vuoksi".
"Äiti sanoo että juuri sinunkin tähtesi ei suinkaan olisi viisasta panna hakemusta — siitä olisi vain seurauksena että tuo roskajuttu tulisi jälleen eloon herätetyksi", vastasi Agneta surullisesti, mutta päättäväisesti eväten "Hän sanoo että kaikki ihmiset mitä ankarimmin nuhteleisivat isää että hän, niin kohta sen jälkeen… Ja hän sanoo vielä —" Agneta kuiskasi nyt tuskallisen hämmästyneesti — "että ihmisten ehdottomastikin täytyisi luulla, että minä… ymmärrätkö… että minä olen kovin kummallinen ja kevytmielinen tyttö, joka — joka — olen niin halukas tarttumaan… nyt kun kaikki puhuvat sinusta…" Hän pysähtyi ja sanoi sitte päättäväisesti varmemmalla äänellä:
"Voin varsin hyvin käsittää että hän on oikeassa, sen tietystikin täytyy näyttää pahalta, että me… sinun nyt asuttuasi tässä talossa niin…" Hän pakoitti itsensä katsomaan serkkuunsa ja kumartausi sitte eteenpäin, peittäen molemmilla käsillään kasvonsa: "Oi, tuntuu kuin vajoaisin maahan häpeästä, ajatellessani vain miten halpamaista… miten ihmiset voivat selittää väärin kaikki"!
Joachim oli katsellut koko ajan hänen kasvojansa, hänen puhuessaan katkonaisesti ja vaivalla. Sitte nousi Joachim aina huulia myöten valkoisena vihasta ja vastenmielisyydestä.
"Olet oikeassa", sanoi hän. "Ja mieluummin kuin että koko Skåne puhuu Agneta Skyttestä ikäänkuin olisi hän joku hairahtanut palvelustyttö, jonka on pakko mennä naimisiin ensimäisen vastaantulevan Don Juanin karissa — sillä niinhän äitisi minua nimitti? — niin…"
Agneta vaikeni. Hän oli yhtä kalpea kuin Joachimkin ja pusersi — vetotaudin tapaisesti — huulensa lujasti tuokioksi kiinni hänen puhuessaan. Joachim oli ymmärtänyt ja puki nyt kainostelematta majuurskan varovaisemmat viittaukset selviksi sanoiksi.
Molemmat olivat hiljaa pari minuuttia. Joachim käveli edestakaisin pari askelta huoneessa ja sanoi äkkiä kovasti:
"En tietänyt että maineeni oli niin huono".
Ja kun tyttö ei vielä mitään vastannut: "Sinua on helppo säikyttää, kyyhkyläiseni".
Agneta oikasi itsensä suoraksi, hänen ruskeat silmänsä katsoivat uhkaavan nuhtelevaisesti häneen.
"Vielä ei ole kukaan säikyttänyt minua tekemästä mitä itse tahdon".
Joachim käännähti pikasesti häneen päin.
"Ja kumminkin sanot sinä, ettet tahdo tietää minusta enempää? …"
"Välitän kyllä", sanoi Agneta rohkeasti, punastuen hiukan, "mutta en nyt. Tahdon että odottaisimme ainakin siksi kunnes myrsky on asettunut ja ihmiset ovat ehtineet unohtaa".
"Ja sitä odotellessa täytyy minun käyskennellä täällä Munkebodassa koko seutukunnan epäilemänä, äitisi vakoilemana ja karsastelemana, jonka päähän kukaties vielä kerran pistää julaista kihlauksesi Stjernen kanssa. Ethän tunnu sitä erityisesti vastaan panevankaan…"
"Joachim"! huusi Agneta ja polki jalkaansa. "Sen tiedät, että nyt sinä valehtelet…"
Mutta Joachim oli kiihtynyt, eikä kuunnellut mitä hän sanoi.
"Se on tietysti tarkoituksesi", jatkoi hän itsepäisesti "että minun täytyisi kuin minkäkin nahjuksen käydä täällä — kenties vuosikausia — uskaltamatta puhua sinulle, uskaltamatta sinua nykästäkään… Agneta"; Hän pysähtyi juuri hänen eteensä. "Sanon sen sinulle, tulen hulluksi siitä".
"Mutta minä en jää kotiin", mutisi hän ja katsoi ylös kyynelsilmin.
"Äiti tahtoo lähettää minut pois…"
"Niinkö? …" Joachim kohtasi hänen katseensa ja lisäsi pian päättäväisesti:
"Voit tervehtää Lotti tätiä, että sitä ei tarvitse tehdä. Ei minun tähteni. Siihen siaan minä matkustan".
Hän alkoi jälleen käydä edestakaisin ahtaassa kamarissa — vihastuneena, kärsimättömänä, peukalot liivin taskuissa ja jatkoi kiihkeästi.
"Olin kumminkin aina aikonut erota armeijasta — minulla ei kumminkaan olisi ollut mitään tulevaisuutta sillä alalla. Ja totta puhuen en välitä siitä nyt sen enempää! Tultuani tänne olen huomannut aivan selvästi että sovin paljon paremmin Niilo sedän avuksi tänne kyntämään ja louhuja särkemään kuin yksitoikkoiseen, toimettomaan kasarmielämään. Ja rakkaus maatilaan — Munkebodaan — koko sen maahan on minulla veressäni kuin kaikilla Skytteläisillä. Mutta nyt…" hän levitti kätensä. "Jumalan kiitos, että näyttää siltä kuin Ranskalaiset saisivat yllin kyllin tekemistä Afrikassa, muutoin tuntuisi kovin vaikealta paikan löytäminen tässä maailmassa"!
"Ethän kumminkaan tarkoita? …" Agneta hypähti ylös. "Ethän voi taistella rinnatusten ranskalaisten kanssa"! huudahti hän tuskissaan tarttuen, yhtäkkiä tointuneena, ensimäiseen sanottavaan. "Muista että isäsi kaatui ranskalaisen kuulan lävistämänä"!
Joachim jäi seisomaan hänen eteensä — heidän silmänsä kohtasivat toisensa.
"Erehdyt. Ensiksikin kaatui isäni sodassa keisarin saksalaista rykmenttiä vastaan ja toisekseen luulen, ettei sovi asettaa niitä, jotka nyt ovat Pariisin herroina, edesvastuuseen siitä, mitä oli tapahtunut Leipzigissä vuonna 13. Se ei varmaankaan missään tapauksessa maksaisi vaivaa! Ei", lisäsi hän itsepäisesti, pyörähtäen kantapäillään ja alkaen jälleen vaelluksensa edestakaisin oven ja akkunan välillä, "huomispäivänä käännyn ranskalaisen sotaministerin puoleen". Hän katsahti pikaisesti Agnetaan sivumennen, ja kun hän ei vastannut, lisäsi hän intoilevasti.
"Kreikanmaalle olisin tietysti mieluummin uhrannut elämäni, mutta sielläkään ei minua enää tarvita. Oi — jospa tämä olisi vain tapahtunut viisitoista vuotta sitten! Silloin kaikkialla Euroopassa tuli tarvituksi epätoivoinen mies ja kelpo miekka".
"Joachim"! Agneta astui askeleen eteenpäin ja peiteliina putosi hänen olkapäällään kun hän laski kätensä hänen käsivarrelleen. "En kestä kuulla sinun puhuvan tällä tavalla — kiellän sinun matkustamasta".
Hän pysähtyi ottamatta käsiään liivin taskuistaan ja katsoi häntä suoraan kasvoihin, jotka nyt olivat aivan likellä hänen kasvojaan. He olivat tällä hetkellä niin toistensa näköisiä kuin veli ja sisar.
"Saanko kysyä sinulta mitä muuta on minulla tehtävää"?
Agneta kietoi yhtäkkiä molemmat kätensä hänen kaulaansa ja taivutti päänsä taaksepäin. "Odota, sanon sen sinulle! Odota"!
Joachim veti hänet tulisesti luokseen.
"Mutta minä en tahdo odottaa — en voi odottaa. Tahdon että sinä tällä hetkellä, jolloin toistemme tuki on tarpeeseen — rohkeasti, ehdoitta ja mietiskelemättä annat myönnytyksesi eli kieltosi. Käsitätkö minut"?
Agneta oli niin vihoissaan hänen viisautta puuttuvasta menettelystään, joka, hän näki sen selvään, tulisi hajottamaan kaikki heidän toiveensa, eikä veisi heitä askeltakaan eteenpäin, että hän — aikoen riuhtautua irti hänen käsistään — vastasi kiivaasti:
"Sinä siis tahdot asettaa veitsen kurkulleni — luulet voivasi pakoittaa minut? … Mutta vaikka uhkaatkin minua millä tahansa, niin et kumminkaan voi estää minua tekemästä sitä minkä tiedän olevan viisasta ja oikeaa… ainoaa järjellistä…"
"Olet kumminkin Lotti tädin oikea tytär, huomaan sen", sanoi hän pilkallisesti, sokeasti vihastuneena hänen sitkeästä ja odottamattomasta vastustuksestaan. "Viisas — järkevä — ennen kaikkea"!
Agneta kohotti ylpeästi päätään: "Jos virkat sanaakaan äidistä, joka mitä hän tehneekin, aina tahtoo parastani — niin minä menen". Peiteliina käsivarrella meni hän ovea kohti ylväänä, kantaen korkealla päänsä.
Joachim laski kätensä pian hänen vyötärölleen ja samalla kun hän karkeasti taivutti hänen päänsä taaksepäin, piteli hän lujasti häntä kiini kuin ruuvipenkissä.
"Sinä et mene", huudahti Joachim nyt aivan hurjistuneena, "et ennenkuin sinä suoraan olet antanut myöntymisesi eli kieltosi, josko olet puolellani eli et, sillä senhän voin sinulta oikeudella vaatia".
Agnetan kasvot olivat aivan hänen kasvojensa alla, — kädellään taivutti hän tytön jäykän niskan olkapäätänsä vasten. Agnetan ruskeat silmät säkenöivät hänen silmiinsä.
"Ei"! sanoi tyttö lyhyesti, käheästi ja ponnistaen kiskasi itsensä irti.
X.
Kristianstadissa Toukokuun 20 p. 1830.
Rakkaat siskot!
Isältä varmaankin olette kuulleet jo kylliksi matkasta ja äidillehän kirjoitin kuinka erinomaisen kohteliaasti ja ystävällisesti täti Fagerhjelm, Susen sekä setä itse ottivat minut Kristianstadissa vastaan. Unohdin vain sanoa että kun söimme päivällistä Röingenissä, niin jäi minulta sinne äidin silkkikaulaliina, jonka hän oli minulle lainannut, (tiedättehän se likanen, keltanen, jonka mamseli Fiken talvella värjäsi ja joka luovuttaa väriä). Mutta kestikievarin emäntä on kaiketikin ottanut sen korjuuseen, jos joku sitä tiedustelisi. Aluksi aijottiin että asuisin Susenin huoneessa, mutta keksittiin sitte että se kävisi kovin ahtaaksi ja makaankin sen sijaan nyt täällä pienessä päätyhuoneessa. Täältä on näköala puutarhaan, joka jo on aivan vihreä. Käyn joka päivä Netti tädin luona soittamassa ja nyt soittelenkin jo oikein vaikeita "etydejä" ja muita kappaleita. Iltasin luemme melkein aina professori Geijerin kirjoja, jotka tädin mielestä ovat niin mainioita. Me istumme iltasin paljon myöhempään ylhäällä kuin kotona ja väliin nukuttaa minua oikein makeasti.
Olen ollut sitte tänne tultuani jo pari kertaa illallisilla ja kerran tanssiaisissa ja Susen sanoi, että se on ollut oikein onnen potkaisu, sillä on kovin harvinaista, että kukaan panee mitään sellaista toimeen enää näin huvikauden lopussa. Tanssiaisissa Rehnfeltillä oli minulla uusi bobinettipukuni ja sain tanssia paljon, vieläpä anglaisiakin, vaikken aluksi tuntenut montakaan. Siellä oli eräs nuori kornetti Tukholmasta, joka tunsi Anne-Ulla tädin ja monta muuta sukulaisistamme, hän teki kaikkensa huvittaaksensa minua seurallaan, mutta olin hyvin jäykkä ja pois-vetäytyväinen. Itse asiassa ei minua paljonkaan huvita kuunnella Kristianstadin herrojen turhia lörpötyksiä, kuten Netti täti niistä sanoo, mutta tietystikin on hauskaa, että kaikki ihmiset ovat niin hyviä ja kohteliaita minulle.
Täällä on oikea täysi kesä jo, ja olisi oikein hyvä asia, jos äiti voisi lähettää minulle vanhan kesähattuni jokapäiväiseksi, uusi, kukkasineen käy niin pian pahaksi. Jos mamseli Fiken on hyvä ja auttaa Beataa nauhojen pesemisessä, niin voi siitä tulla aivan oivallinen ja piakkoin kai taas joku talonpoika tulee kaupunkiin.
Ovatko narsissit kukkapenkissäni vielä kukkineet? Oi rakas, rakas Munkebodani! En tahtoisi koskaan asua missään muussa paikassa maailmassa!
Minun mielestäni te ette kirjoita oikein kaikesta. Tahtoisin tietää kaikkea. Tiedänhän että te kaikki luette minun kirjeeni, siksi en lähetäkään terveisiä kenellekään erityisesti, mutta ajattelen teitä kaikkia ja Munkebodaa yöt, päivät. Olkaa varmat siitä.
Teitä sydämellisesti rakastava sisarenne:
Agneta Eliana Skytte.
Lotti täti oli päättänyt aina omin käsin avata kaikki nuorimmalta tyttäreltänsä tulleet kirjeet — huolimatta hyvästä kristillisestä kasvatuksesta, jonka hän tiesi antaneensa hänelle, ei hän kumminkaan voinut olla aivan varmasti vakuutettu siitä; ettei niihin voisi pujahtaa joku luvaton tervehdys eräälle "erityiselle henkilölle". Niissä harvalukuisissa kirjeissä, jotka tähän saakka olivat tulleet, ei hän ollut keksinyt pienintäkään viittausta siihen suuntaan ja hän iloitsi jo että Agnetakin alkoi "jo malttaa mielensä", ja hän meni hyväntahtoisuudessaan niin pitkälle, ettei hän edes ollut huomaavinaan että Joachim yhtä hyvin kuin perheen muutkin jäsenet omin silmin luki Kristianstadista tulleet kirjeet.
Oli jo toukokuun loppupuoli kulumassa. Karin Maria ja Beata istuen kahdenpuolen marmoripöytää lukivat kumpikin vuorotellen Agnetan viime kirjeen, ennenkuin he, paperi arkilla ja keskeensä asetetulla rikkonaisella mustepullolla varustettuina, alkoivat kirjoittaa vastausta siihen. Joachim käveli kädet taskuissa kärsimättömästi edestakaisin lattialla.
"Hän ei puhu muusta mitään kuin hameistaan ja hatuistaan, kavaljeereistaan ja korneteista, lörpötystä, jonkinjoutavaa!" Hän pysähtyi Beatan tuolin takana ja kurottausi ottamaan pöydältä vielä kerran tuon useat kerrat jo luetun kirjeen "Ei ainoatakaan kertaa mainitse hän minua! — ei pienimmälläkään sanalla! Ei edes nimeänikään!" Hän paiskasi vihastuneena kätensä selkäpuolen paperille. "Ei edes virka mitään, ei ainoatakaan riviä kirjoita hän minulle, ei vastaa kirjeeseeni, jonka hän sai mukaansa, ja jonka hänen on täytynyt löytää. Niin, olet kai kätkenyt sen matkalaukkuun, kuten sinä lupasit?" Hän kääntyi äkkiä epäluuloisesti ja vihaisesti Beataan päin.
"Vakuutan sen sinulle", sanoi Beata raukka melkein itku kurkussa, hän oli jo satoja kertoja kuullut tämän syytöksen. "Panin sen niin säntillisesti kahden hänen uuden paitansa väliin…"
Karin Maria istui pureskellen hanhenkynää. Hän sanoi miettiväisesti:
"Arvelen etteiköhän vain Agneta ole tarkoittanut sinua vetäissään viivan kaikille ja joku sanan alle ja… muulla sellaisella. Näytäs minulle kirje!"
Joachim ojensi sen hänelle — hieman kohteliaammin kuin hän oli sen ottanut. "Miksikä hän ei sitte saattanut kirjoittaa edes nimeäni: tervehdä Joachim serkkua — se ei olisi ollut rikoksellista ja se olisi näyttänyt… ainakin sen että… että hän ainakaan ei kokonaan ole unohtanut minua kirotuiden kornettiensa tähden, jotka päälle päätteeksi toitottavat minun tuhmuuksiani hänelle korvat täyteen!" Hän alkoi jälleen hermostuneesti astua edes takaisin huoneessa.
"Mainita nimesi", sanoi Karin Maria harmistuneena, "miksikä tekisi hän sen? Hän kyllä tietää, että se vain kiusaisi äitiä, — eikä siitä olisi mitään muuta hyötyä. Ja ethän kumminkaan koskaan voine pyytää, että hänen täytyisi kirjoittaa sinulle itsellesi?…"
"Miksikä ei", huusi Joachim tulistuen. "Kun hän tietää että käyn täällä kiusaantuen kuoliaaksi, levottomuudesta, asiain näin ollessa. Hän voisi tehdä sen mamseli Fikenin osoitteella, ja kirjoittaa sisällön Beatalle… Se olisi yksinkertaisin asia maailmassa — niin helppo kuin ei mitään!"
"Jotain niin haaveellista, jotain niin…" Karin Maria etsi nyrpeänä sanaa, "romantillista Jumalan kiitos, ei koskaan pistäisi Agnetan päähän".
"Ei, mutta minun olisi pitänyt sanoa se hänelle kirjeessäni", mutisi Joachim kapinallisesti. "Nyt täytyy minun taas koettaa kirjoittaa hänelle. Mutta siitä tulee niin peevelin konstikas juttu, sillä se ei kai voine muutoin tapahtua kuin että varastan postilaukun avaimen eli että itse salaa ratsastan kirjeineni Kristianstadiin. Sillä täällä koko seudussa ei ole ainoatakaan ihmistä — ei ainakaan sellaista, joka on postin kanssa jotenkin tekemisissä — jonka hyväntahtoisuuteen tai vaitioloon voisin luottaa, kun on kysymys Agnetasta ja minusta".
"Elä ole hullu, Joachim!" keskeytti Karin Maria ankarasti. "Olen varma siitä että me voimme keinon keksiä".
"Niin sanot aina, serkku", ja Joachim käänsi vihastuneena kauniit, tummat kasvonsa Karin Mariaan. "Siinä ei ole edes vähääkään järkeä enää. Käyskentelen täällä voimatta tehdä mitään päätöstä, voimatta ryhtyä mihinkään ennenkuin olen saanut kuulla hänestä. En ole nähnyt häntä kohta kuukauteen, en edes tervehdystäkään ole saanut häneltä, enkä tiedä edes, josko…" Joachim oli sanomaisillaan: "Josko hän oli antanut minulle anteeksi", mutta hän keskeytti. Hän, enemmän kuin Agneta itsekään ei ollut sanallakaan kertonut tytöille mitä oli tapahtunut viimeisenä ilta päivänä mamseli Fikenin kamarissa heidän välillään Joachim toivoi että Agneta yhtä katkerasti katuisi pikaisuuttaan kuin hän itse, mutta hän ei ollut saanut pienintäkään tukea luulolleen. Seuraavana aamuna oli majuuri itse vienyt tyttärensä sekä majuurskan kirjeen sukulaisilleen, sotaneuvoksetar Fagerhjelmille Kristianstadiin. Tämä valtava ja katkera "ei" oli siis ollut viime sana, jonka Joachim oli kuullut Agnetan huulilta, ennenkuin tämä aikasin aamusella — kalpeana, alasluoduin silmin — koko perheen läsnäollessa, jäykästi ojensi hänelle kätensä hyvästiksi. Yön oli Joachim sitte viettänyt kirjoittamalla mitä toivottomimman, mitä romantisimman ja katkonaisen kirjeen, jonka aamusella myötätuntoinen Beata oli suostunut toimittamaan Agnetan matkalaukkuun. Mutta tyttö ei ollut antanut pienintäkään merkkiä siitä että hän oli löytänyt ja lukenut tämän epistolan.
Tytöt jatkoivat kirjoittamistaan, vähääkään hänestä välittämättä. He olivat nyt jotakuinkin tottuneet Joachimin "Roquairolleihin", kuten Beata erittäin sekavasti ajatellen ja surkeasti kielioppia rääkäten viittaamalla Jean Paulin kiitettyyn "Titaniin" nimitti Joachimin usein uudistuvia tuskastumisen ja levottomuuden puuskauksia, siitä kun ei ollut saanut kuulla mitään tytöstä, jota hän niin lämpimästi, niin tulisesti ja rehellisesti rakasti.
Hän seisahti tuokion epäröiden ja katseli osaksi vihaisesti, osaksi ivallisesti molempia rauhallisesti kumartuneita päitä ja käsiä, jotka sirosti ja miettiväisesti piirsivät kirjaimen kirjaimen perästä paperille.
Sitte tarttui hän reippaasti ovenlinkkuun, nyykähytti kärsimättömästi, eikäpä suinkaan erittäin kohteliaasti serkuilleen ja meni matkoihinsa.
"Mutta enkö kumminkin voisi…" Beata katsoi vedoten sisareensa,
"enkö kumminkin jollain hienolla tavalla voisi pujottaa tähän jotakin
Joachimista — miten surullinen ja epäröivä hän on? Mitä luulet sinä
Karin Maria"?
Karin Maria pudisti päätään. "Äiti oivaltaa sen oitis ja hän pitää sen puoleltasi tyhmyytenä. Jutun loppu on vain se, ettet saa lähettää kirjettä"!
Beata istui tuijottaen eteenpäin kynä kädessä — hän kumminkin oli kaikessa tapauksessa seurannut mielipidettään.
Kylmästi epäilevä Karin Maria ei sitä huomannut, ja keskustelematta enempää jatkoivat he ahkeraa kirjoitustaan, levotonna peläten että ruokakellon kilinä katkaisisi heidän työnsä.
"Nyt saat kuulla mitä minä olen kokoon kyhännyt"! Luettuansa huolellisesti työnsä läpi, ja istutettuansa koko joukon pilkkuja, pisteitä ja huudahdusmerkkejä, kylvi Beata runsaasti hiekkaa kaiken yli ja heilutteli sitä vielä ilmassa saadaksensa sen kuivaksi, ennenkuin hän jonkunmoisella kirjailijan ylpeydellä alkoi.
"Rakas Agneta sisko"!
"Sen yli voit toki hypätä"! keskeytti Karin Maria kärsimättömästi.
"Herranen aika, nuo pari sanaa"! sanoi Beata loukkaantuneena ja vähän kylmemmin. "Niin — sitte tietysti olen aloittanut kertomalla yhtä ja toista täältä kotoa ja että mamseli Fiken oli eilen saanut Löfsjön Annalta kuusi iilimatoa hammastautinsa tähden ja että nyt olen kutonut kolmekymmentä kyynärää sitä skottilaisruutuista pumpulikangasta ja ruustinnan syntymäpäivistä…"
"Samaahan minäkin olen kirjoittanut"! keskeytti Karin Maria jälleen katsahtaen käsikirjoitukseensa.
"Tietysti", vastasi Beata suurella tyyneydellä. "Hän kyllä voi hyvin käsittää ettei meillä ole niin monia juhlia, joista kertoa. Oletko myöskin maininnut että apulaispastori näkyy nyt vihdoinkin päättäneen ottaa Ottilian"?
"Tietysti. Sehän olikin kaikkein mieltä kiinnittävin juttu".
"Niin saa hän sitte sen tiedon kahdelta taholta, sitä ei voi auttaa"! Beata silmäsi hillitysti kirjoitustaan ja lisäsi vielä pari välimerkkiä puhellessaan. "Kuule nyt vielä mitä olen sanonut".
"Kaikki provastilaiset kyselivät sanomattoman ystävällisesti sinua ja pyysivät heitä muistamaan kun kirjoitamme sinulle. Parooni Stjerne ja herra Vallqvist olivat myöskin siellä, mutta ne pelasivat enimmäksensä korttia. Kaikki koko seutulaiset, eikä yksinomaan säätyläiset — kuuntele nyt tarkoin! — ovat niin huvitettuja sinusta ja tahtovat niin mielellään jutella sinusta ja sinun Kristianstadissa olostasi. Pikku Hannes Larsson, tiedäthän Lassi Hansson'in vanhin, jonka olemme saaneet vahtipojaksemme…"
"Sitä sanotaan paimenpojaksi", ojensi Karin Maria.
"Niin en ole sitä koskaan nimittänyt muuta kuin runoudessa", tokasi siihen Beata harmissaan loppumattomista keskeyttämisistä. "Ja sitäpaitse se nimi ei ensinkään sovi sellaiselle pikkuselle villapöksyiselle puukenkäiselle pojan pallerolle"!
"— — — Ja eräs joka on hänen näköisensä", jatkoi hän salaperäisellä äänenpainolla, "ei tee koskaan muuta kuin puhuu ja ajattelee Agnetaa". Hän katsoi riemuitsevaisesti sisareen.
"Mutta herran nimessä mitä hassutuksia tämä on"! puhkesi Karin Maria ihmettelemään, ymmärtämättä.
Nyt Beata todellakin suuttui. "Hullutuksia! Se on hyvin hieno tapa — ja sitäpaitse ainoa mahdollinen — lähettää Agnetalle Joachim serkku-rukalta tervehdys, niin ettei äiti sitä keksisi. Etkö muista että meillä alussa aina oli tapana sanoa että Joachimin otsan ja silmän seudut niin kovin muistuttivat pikku Hannesta… Agneta itse huomautti siitä usein. Jos uskaltaisin vetää viivan 'eräs' sanan alle — niin silloin pitäisi hänen ymmärtää, ellei hän vain liene tylsämielinen".
"Anna minun nähdä…" Karin Maria luki suuremmalla kunnioituksella viime sanat. "Sinä olet oikeassa, se on jotenkin näppärästi sovitettu, kun sen vain arvaa. Voit vallan hyvin alleviivata sen — sitähän kumminkin teet niin usein, että äiti ei siihen ensinkään kiinnitä huomiotaan".
Arvostelijansa hyväksymisestä ilostuneena, jatkoi Beata nyt dramaattisemmin laususkellen ja tuntehikkaammalla äänellä kuin mitä hän ennen oli uskaltanut käyttää:
"Ah rakkahin Agneta! Jospa vain tietäisit miten me täällä yläkerrassa puhelemme sinusta ja ajattelemme sinua.
"Kun katselemme penkissäsi kukoistavia suloliljoja ja iloisten laululintuisten liverryksiä kuullessamme, jotka…"
"Se ei ensinkään sovi, Beata — äiti luulee että olet hassu"!
"Hän kai voinee käsittää, että kevät kiihoittaa mielen hiukan runoiluihin… Mamseli Fiken ja provastin Ottilia puhuvat usein paljon koreimmilla sanoilla arkioloissa vain. Mutta tietystihän täytynee sinun ymmärtää että hänen tunteitansa tahdon tulkita, enkä omiani. Sen Agneta, tietysti heti käsittää".
"Serkku Joachim on tuolla ullakossa", Karin Maria nousi äkkiä. "Sinun täytyy välttämättä antaa hänen kuulla se, ennenkuin sen lähetät".
Karin Maria aukasi varovaisesti oven ja viittasi serkkua tulemaan, ennenkuin hän oli ehtinyt kadota rappusiin. Beata luki vielä kerran julki teoksensa — hieman matalammalla äänellä, eikä niin suurella varmuudella. Joachim nauraa hohotti yhtäkkiä hyvälle tuulelle tulleena, mutta selitti armeliaasti että se oli parempi "kuin ei mitään".
"Sitäpaitse elä huoli antautua niin paljoon vaivaan, kuomaseni", hän kohteli Beataa aivan toisenlaisella, tuttavallisemmalla tavalla, kuin mitä hän koskaan uskalsi käyttää Karin Mariaa kohtaan. "Nyt olen tehnyt päätökseni ja ensi tilaisuudessa — täytyyhän aina odottaa tilaisuutta tässä kirotussa maassa — olen paneva sen toimeen"!
"Sehän ei vain liene mikään uusi ajattelemattomuus, serkku"? kysyi Karin Maria kehoittavasti tuskissaan, kääntäessänsä taitteelle oman ja sisarensa kirjeen sitte vanhempain kirjeessä edelleen lähetettäväksi.
"En tiedä miksi serkku sitä suvaitsee nimittää", sanoi Joachim hilpeästi, veitikkamaisesti kiusoitellen. "Itse mielestäni se on ainoa järjellinen tapa mitä nykyisissä oloissa voin käyttää. Ihmettelen että olen tarvinnut melkein kokonaisen, sanomattoman ikävän kuukauden tullakseni tähän lopputulokseen".
"Toivon että sinä — mitä tehnetkin — aina katsot isän ja äidin mieltä", jatkoi Karin Maria samalla äänellä.
"Siinä tapauksessa Karin Maria serkkuseni", vastasi Joachim totisemmin kuin äsken "noudatan nyt ja aina vain itseni ja Agnetan mieltä. Häpeäisin itseäni, jos toisin menetteleisin".
Beata katsoi hieman ihaillen kauniiseen serkkuunsa. Hän toivoi tässä tuokiossa että joku hänestäkin puhuisi samalla lailla. Karin Maria vaikeni.
"Kuules, Beata serkku"! Joachim seisoi, käsi jo oven lukkoa pidellen. "Ei maksa vaivaa että laususkelet tuota kenellekään muulle — mamseli Fikenille esim. — tuota yhdennäköisyyttä tarkoitan minä. Ihmiset laskevat niin kirotun huonosti, kun on kysymyksessä tosiasioiden yhdistäminen". Hän nauroi vallattomasti sulkiessaan oven jälkeensä.
Beata lensi punaseksi kuin veri aina kaulaan, saakka. Hän sanoi nyrpeästi Karin Marialle:
"Hän tarkoittaa, että ihmisten päähän voisi pistää sanoa, että pikku
Hannes olisi hänen — hänen poikansa"!
"Tietystikin tarkoittaa hän sitä", vastasi Karin Maria kuivasti. "Sinä saat varoa mitä sanot, Beata rakas. Muilla ihmisillä on melkein yhtä paljon mielikuvitusta kuin sinullakin".
"Sisarueni! …" oli ainoa mitä Beata sai siihen sanoneeksi.
XI.
Karin Maria hypähti kevyesti pois kieseistä — aivan suoraan kohteliaan Niilo Olavin syliin, samalla kuin majuuri istualtaan kumartaen vanhalle vapaaherrattarelle, heitti ohjakset tallirengille ja valmistausi mukavasti astumaan alas.
Ylhäällä rappusilla niiasi Karin Maria syvään "armolliselle tädilleen", kuten Skytten tytöt läheisen sukulaisuuden odotuksessa olivat saaneet luvan kutsua Malviina muijaa. Majuuri viipyi vähän hevosen luona, jonka takajalkaa hän lämpimästi puollusti, Figge Vallqvistin varomattomasti rohjetessa käydä sitä arvostelemaan.
Vanha vapaaherratar, suorana ja jäykkänä kuten tavallisesti, avokaulaisessa, kapeassa keisarivallanaikuisessa puvussaan — sitte vuoden 1810 olivat uudet kuosit hänet koskematta sivuuttaneet — katseli kainostelematta Karin Mariaa "lorgnetillaan", samalla kun hän, oikeastaan erityisesti kehenkään päin kääntymättä, puhui suoraan vieraan pään yli Niilo Olaville.
"Miten hän on kaunistunut sitte kun viimeksi hänet näin talvella! …
Eli kenties puku sen vaikuttanee? …"
Karin Marialla oli uusi, silkkinen musta kesäpäällysvaate ja sufflettihattu, jonka lierien alle oli ruusukimppu asetettu ja hän piti pienen, vihreän päivänvarjonsa notkeasti riippumassa toisella kalvosellaan. Hän näytti nyt — kuten ainakin sievältä sekä komealta, eikä Malviina mummon kainostelematon arvostelu häntä kertaakaan punastuttanut.
"Hänestähän, rakkahastani on sukeutunut oikein kunnon ihminen, jota sopii näyttää" — tällä kertaa kääntyi vapaaherratar nuoreen tyttöön päin. — "Ja hän osaa käyttäytyä"! Hän piti häntä vähän kauempana luotaan. "Ei hullumpi, ei ollenkaan hullumpi…"
Karin Maria hymähteli ja vilkasi kainostellen Niilo Olaviin päin ja lausui jotain että hänen armollinen tätinsä oli liian hyvä.
"Jospa voisin käsittää missä Niilo Olavin silmät ovat olleet"! jatkoi vapaaherratar yhtä äänekkäästi mietiskelemistään… "Hän käyskentelee täällä murjotellen kuukausmääriä ja nostaa sellaisen helvetin mellakan tuon toisen pienen pippuripussin vuoksi, joka on rakastunut serkkuriiviöönsä", — tässä teki Niilo Olavi epätoivoisen, mutta aivan tuloksettoman kokeen keskeyttääkseen äitiään — "sen sijaan että hän talttuisi ja pitäisi silmänsä auki niin että osaisi suunnata ne oikeaan paikkaan".
"Neiti Karin Maria voi olla ylpeä siitä, että siinä määrin olette äitiäni miellyttänyt", lisäsi siihen parooni raukka ujosti, koettaen kääntää kaiken leikiksi. "Hän muutoin tavallisesti on hyvin vaativainen nuorten naisten suhteen".
Vapaaherratar, jossa vanha Eeva hetkeksi heräsi nypiskeli arvostellen Karin Marian päällysvaatetta ja sitte uutta Walter Scottruutuista pumpulihametta.
"Vai niin — tämä siis on muodissa nyt! … No niin, ei hullumpaa — kaikkihan riippuu siitä miten sen päällään kantaa ja tällä pienosella on ryhtiä, — todellakin ryhtiä…"
"Miten leveät teidän hameenne nykyään ovat"! hän pyrähytti Karin Mariaa kuin olisi tämä ollut nukki. "Kuka hänelle ompelee"?
"Sen teemme me itse", vastasi Karin Maria kainosti. "Se tahtoo sanoa mamseli Fiken tavallisesti auttaa meitä".
"Niinkö?… Mitä hän ottaa?" jatkoi utelias ja mitä suurimmassa määrässä taloudellinen vapaaherratar tutkintoaan.
"Kahdeksan killinkiä päivältä", vastasi Karin Maria totuudenmukaisesti.
"Kahdeksan killinkiä"! huusi vapaaherratar Malviina lyöden käsiänsä yhteen. "Kuudessakin pitäisi olla kylliksi, minun mielestäni kun on talon ruoka".
Karin Maria ei ruvennut pitemmältä kinastelemaan palkka-asiasta vapaaherrattaren kanssa, joka sitte viime sodan oli niin arka puhtaasta rahasta ja maksoi vain palvelusväelleen aina "tavarassa", ja ainoastaan pyhän Mikaelin päivänä antoi hän kaksi bankkoa "taskurahoiksi".
Majuuri, jonka vihdoinkin oli onnistunut saada Figge Vallqvist vakuutetuksi takajalkaa koskevasta asiasta, astui nyt kesän kuumuudesta hikisenä ja punaisena rappuja ylös ja Niilo Olavi pyysi herrasväen siirtymään salonkiin "jäähdyttämään itseään kahvikupposella".
"Noo", sanoi vapaaherratar silmäten ylös ijankaikkisesta purkamistyöstään. Kahvi oli nyt juotu ja herrat keskustelivat heinistä huoneen toisessa päässä. "No, joko se sisar Agneta nyt alkaa malttaa mielensä"?
"Luulen ettei Agneta sisareni malta mieltänsä siinä merkityksessä kuin armollinen tätini tarkoittaa", vastasi Karin Maria kunnioittavasti, mutta varmasti.
"Härkäpäinen kuten kaikki Skyttet!" lausui mietiskellen vanhempi naisista. "Ainoastaan rohkeutta — ei mitään taitavuutta! Entäpä hän itse, pikku serkku! Meillä ei ole mitään sydänsalaisuuksia meillä?"
Karin Maria tunnusti nauraen, ettei hänellä ensinkään ollut minkäänmoisia sydänsalaisuuksia.
"Hän näkee niin harvoin miehiä, tietysti", sanoi vapaaherratar hyväntahtoisesti. "Se on vahinko — todellakin suuri vahinko! Ja hän ainakin on jo kaksikymmentäviisi vuotias, eli kuin?"
"Kaksikymmentäkolme", oikasi Karin Maria vähän terävästi.
Vapaaherratar avasi miettiväisesti nuuskarasiansa ja otti hitaasti siitä hyppysellisen, pitäen, koko ajan silmänsä Karin Mariaan käännettyinä.
"Kaksikymmentäkolme", toisti hän. "Oi niin. Silloin olin minä jo sekä vaimo että äiti — ja leski myöskin. Hän ei tiedä, rakkahani, mitä elämä oikeastaan on!"
Karin Maria, joka ei ollut vapaaherrattaren kuullut koskaan ennen käyttävän tätä äänilajia, istui ja katsoi alas sormihinsa, eikä tiennyt mitä hänen piti vastata.
"Mutta hän, Karin Maria serkku näyttää siltä kuin olisi hän elämään kypsynyt", jatkoi Malviina vapaaherratar, jonka "mielikki", kuten hän sanoi "Skytten vanhin tytär aina oli ollut".
"Hänen hartiansa tuntuvat tanakoilta ja hän katsoo puhuessaan ihmisiä suoraan silmiin. Pidän enemmän hänestä kuin Agnetasta Mutta" — hän mittaili häntä armahtamattomasti kirkkaalla, kylmällä katseellaan — "Agneta on koreampi, ei voi kieltää!"
Karin Maria punastui nyt. Hän ei hevillä hätääntynyt, mutta Marieholman vapaaherrattarella oli eriskummallinen kyky saattaa ihmiset hämilleen.
"Siitä hän, pienoseni, sitä paitse voi olla iloinen", lohdutteli vapaaherratar häntä. "Hänhän on kylliksi soma… Kauneus on vaarallinen lahja". Hän pani kaidan, luisen kätensä leukansa alle ja katsoi eteensä — kauaksi Karin Marian kasvojen sivu. "Hyvin vaarallinen".
Karin Maria silmäsi vapaaherratarta. Nyt kun hänellä ei ollut tuota vanhanaikuista, töyhtöniekkaa, sotilashatun tapaista hattuaan ja kun hän oli säädyllisesti, joskin vanhanaikaisesti puettu, näkyi että Malviina Stjerne kerran — joskin kauan sitte — oli ollut suuri kaunotar. Ehdottomastikin katsahti hän ylös pieneen tauluun 1780 luvulta, joka riippui sohvan yllä: hento, hieno, pitkä, vaaleaverinen — veitikkamaisin, suurin, kirkkain silmin, hymykuoppaisin kasvoin ja korkeaksi kammatuin, puuderoiduin tukin. Sellainen oli neiti Lejonklo ollut, kun hän seitsentoista vuotiaana oli joutunut vanhan parooni Stjernen vaimoksi. Vanha nainen käännähti Hänen katseensa suunnittui samaan kuin Karin Mariankin ja osaksi ivallinen, osaksi surumielinen hymyily solui hänen huuliensa ylitse.
"Hän tuolla", hän nyykähytti muotokuvalle, "hän ei ollut elämää varten kypsynyt, armahaiseni, kun hän alkoi taistelunsa. Ja", lisäsi hän hieman pilkallisesti aistillisella äänellä, joka sai Karin Marian, mikä oli kuullut monta vanhaa juorujuttua, punastumaan, — "ei edes miehellekään! Mutta hän oppi sen — hän oppi sen, rakkahani!"
"Mutta sellainen vaimo", vapaaherratar nousi hyvin yht'äkkiään, heittäen purkaustyönsä syrjään, "ei kelpaisi Niilo Olavilleni! Varsinkaan kuin henttunen ei ole kauempana kuin Munkebodassa. Ja hän — nuori Skytte — hän ei mielestäni näytä siltä että hän väistyisi aviomiehenkään edestä!"
"Paras tätini!" huusi Karin Maria loukkaantuneena. Nämät sanat hänen sisarestaan ja Joachimista nostivat veren hänen poskillensa.
Vapaaherratar katsoi ivallisesti häneen, mutta kumminkin jonkunmoisella hyväntahtoisuudella.
"Niin, niin, armahani, — hyvä sana jälleen! Minä tunnen maailmaa, sen saa pikku Karin Maria uskoa, tunnen siksi miehiä, sekä naisia myöskin.
"Täytyy pitää kyyhkyslakkansa suljettuna eli myöskin — ja se onkin viisainta — täytyy olla kyyhkyläisiä pitämättä!"
Hän vaikeni hetken. Sitte kumartausi hän pian ja pani yhtäkkiä kätensä
Karin Marian olkapäälle.
"Mitä sanoo hän, armaiseni — eikö hänellä itsellään olisi halua tulla
Marieholman vapaaherrattareksi?"
"Mutta täti Stjerne — paras täti!" huudahti Karin Maria aivan hölmistyneenä.
"Ajattelehan sitä, impiseni — minä tarkoitan todellakin mitä sanon. Hän voisi sopia Niilo Olaville. Hän tarvitsee naisihmistä, joka ymmärtää hoitaa suitsiparia ja pitää väliin niitä vähän kireälläkin. Tämä ei ole haaveellinen eikä hempeä — hän ei annakaan jokaisen hypätä nenälleen, sen olen aina sanonut. Ajatteles sitä! Se joka tulee jälkeeni saa sekä kimsua komsua kaikenmoista, suurta sekä pientä sen voin vakuuttaa hänelle, pikku ystäväni — ei olekaan nyt enää niinkuin aikonaan minun tullessani Marieholmaan".
"Mutta, armollisin tätini", koki Karin Maria puoleksi onnetonna, puoleksi nauraen estellä. "Parooni Stjerne ei ole koskaan edes niin paljon että katsahtanutkaan minuun päin".
"On kyllä", nyykähytti vapaaherratar. "Miehet, tottatosiaan, näkevät enemmän kuin luulemme, enemmän kuin he edes itsekään tietävät. Hän ei ole mikään niin hullunkurinen minun Niilo Olavini, kun vain hänet ottaa oikealla tavalla. Ja se on sinun asiasi, pikku ystävä. Ellen erehdy, niin alkaa poikani jo käsittää, että on hyvin huono onni viedä morsian huoneesensa, kun rakastaja seisoo ulkona valmiina hyppäämään sisälle sänkykamarin akkunasta. Niin, niin" — vapaaherratar hymyili aistillisesti ja tyynnytteli vähän ylpeästi Karin Mariaa, joka harmistuneena väitti vastaan — "tämän sisar kai ei liene muita parempi! Skyttejen kuuma veri kiehuu kai hänessäkin ja mitä luulet hänen mielestään uskollisuus ja lupaus merkitsee rakkaudessa? Sillä pikku Agnetalla on pari peijakkaan silmää. Kun hän on itkenyt vuoden tahi vain puoli, niin antaa hän kyllä Joachim Skytten suudella kyyneleet pois, niin teki… No se on se sama. Niin on moni muukin ennen häntä tehnyt". Vapaaherratar vaikeni hiukan. Karin Maria ei tiennyt laisinkaan mitä sanoisi.
"Mutta hän Karin Maria serkku on ymmärtäväinen ja säädyllinen ihminen, joka ottaa maailman sellaisena kuin se on, hienostelematta ja kursailematta, kuten se on otettavakin. Ja minä pidän hänestä. Lyömmekö vedon että lopuksi kumminkin hän tulee Marieholman rouvaksi jälkeeni!"
Nyt täytyi Karin Marian suuttumuksestaan huolimatta nauraa ääneensä. Kuinka olikaan — tämä vanhan rouvan itsepäisesti yhä uudistuva ehdotus ja asiallinen varmuus, eivät kumminkaan kaikessa tapauksessa ollut vaikuttamatta häneen hiukan.
Niilo Olavi Stjerne kuuli naurun — oli kulunut aikoja siitä kun joku nuori tyttö oli nauraa raikahuttanut Marieholman salissa. Hän kääntyi ja tuli molempien, naisten luo.
"Saanko kysyä, mikä neitiä niin kovin huvittaa?" sanoi hän juhlallisen hyväntahtoisesti samalla epäröiden vetäen suunsa vähän hymyyn, joka, sen pahempi, varsin harvoin osui hänen huulilleen.
Karin Maria lensi punaseksi aina hiusmartoa myöden ja heitti rukoilevan katseen vanhaan vapaaherrattareen, joka reippaasti vastasi:
"Ennustan Karin Maria serkulle hänen tulevaisuuttaan — ja hän tuntuu olevan siihen tyytyväinen. Nyt sitä paitsi pitäisi sinun, Niilo Olavi mennä näyttelemään vähän kartanoa", jatkoi hän toisella äänellä.
"Hänhän niin harvoin suo meille tämän kunnian, ja hän, minusta nähden, näyttää olevan huvitettu sekä ladoista, että talleista. Ja kun herrasväki tulee jälleen sisälle, on illallinen oleva pöydällä. Karin Maria serkku on näkevä mitä talossa löytyy".
Ja kun parooni vähän epävarmana, kysyvän näköisesti katsoi äitiinsä — hän ei ollut tottunut että äiti käyttäisi vieraita kohtaan näin leppoisata ääntä — lisäsi tämä vähä matalammin:
"Katsohan vain että kaikki käypi täällä säntillisesti. Tänä iltana en tahdo nähdä Figgeä juovuksissa".
XII.
Päätyhuoneessa, josta oli näköala pieneen pikkukaupunkilais-puutarhaan, missä narsissit ja kevätesikot reunustelivat matalan salvia ja lavendeli aidan ympäröimää mansikkamaata ja porkkana ja persilja penkereitä, istui Agneta muistellen kaikkia kotolaisiaan.
Ilta oli kesäkuun aivan ensimäisiä lempeitä, kosteita, sumuisia, vienoja kuuvalo-iltoja. Muurin viereisestä suuresta seljapensaasta levisi huoneesen voimakas, huumaava tuoksu avatun akkunan kautta, jonka matalalla lauteella Agneta istui kyyryssään suorien hiuksiansa yöksi. Sormet liukuivat koneellisesti hyväillen pitkien, välkkyvien hiusten lomitse, jotka harteilta rinnalle valuivat, samalla hänen ajatuksissaan palmikoidessa ja yhä palmikoidessa niitä — ja ilman että hän edes tiesikään — hyräili hän hiljaa, niin että sanoja tuskin voi kuulla erästä vanhanaikuista pitkäveteistä laulun säveltä.
Kuului rapsahdus pitkän muurin luota, joka eroitti sotaneuvoksen puutarhan sen takana kulkevasta vähäpätöisestä, autiosta kadusta. Agneta käänsi pikaisesti päänsä — leppeässä kesähämyssä voi hän eroittaa kaikki mitä oli hänen ympärillään. Hän tarttui seljapensaan lehvään ja kumartausi tarkastaaksensa: ei — siellä ei ollut mitään! Vai estikö suuri pensas hänet oikein näkemästä? Ja huoletonna, vähiä säikkymätön kun oli, jatkoi hän häikäilemättä hiljaista hillittyä lauluaan.
Silloin kuuli hän taas — tällä kertaa aivan selvään — että joku koetti tunkeutua hänen ikkunansa viereisen seljapensaan ja muurin väliin. Hän nousi ylös paikaltaan akkunalaudalta — ja yhtäkkiä pälkähti hänen päähänsä, että siellä tietysti oli vain Tiina, joka oli ollut ulkona sotilasten tanssiaisissa.
"Onko siellä Tiina?" kysyi hän hiljaa, ettei herättäisi ketään talossa ja ettei piika nolostuisi.
"Ei Agneta", kuiskasi ääni, jonka tyttö liiankin hyvin tunsi, vaikkakin se nyt oli pakahtua pidätetystä naurusta.
"Tokihan sinun pitäisi arvata että minä täällä olen!"
Ja luutnantti Skytte — riemuiten ja onneansa ylistellen, että nyt vihdoinkin oli viime esteen voittanut — tunkeusi hymyillen tiheän, jäykän seljapensaan takaa esille.
Jos hän olisi ilmi-päivällä katuvaisena ja juhlallisena ilmestynyt sotaneuvoksen saliin, olisi Agneta varmaankin, muistaen heidän viimeistä myrskyistä kohtaustaan mamseli Fikenin kamarissa — ollut sekä hieman häpeissään, että sen lisäksi, kuten hänellä itsellään oli tapana sanoa olisi hän ollut "ylpeä ja jäykkä". Mutta nyt iltasella kun Joachim kuin mikäkin maankulkija, samalla sekä rohkeana, että nöyränä veitikkamaisena ja tunteellisena, muitta mutkitta, kiipesi muurin yli ja likaisena, repaleisena, hatuttomin päin yhtäkkiä seisoi hänen edessänsä kuuvalossa, hänen akkunansa alla, silloin… niin silloin ei Agneta todellakaan voinut hetkeäkään enää pysyä juhlallisessa arvokkaisuudessaan. Hitustakaan muistamatta hieman puutteellista pukuaan ja suorukkeista, puoleksi avattua tukkaansa, ojensi hän teeskentelemättä, kaihoten molemmat käsivartensa häntä kohti ja kuiskasi riemuiten:
"Serkku Joachim!…"
Ei ollut puhetta sovinnosta eli anteeksiannosta — ei kumpikaan heistä tällä hetkellä edes muistanutkaan, että mitään sellaista voisi tulla kysymykseenkään. Joachim laski vain molemmat käsivartensa hänen ympärilleen tuossa hänen istuessaan vielä akkunalaudalla, ja kun Agneta lämpimästi, vähintäkään vastustamatta nojausi häneen päin, suuteli hän hellästi ja tulisesti hänen suloisia huuliaan.
"Oi serkku", viattomasti ja kumminkin kiihkeästi kietoi Agneta molemmat paljaat käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja painoi kerran vielä pyytämättä huulensa hänen huuliansa vasten. "Oi Joachim serkku, miten olen ikävöinyt…"
Serkun hiukset olivat kosteat samoin kuin hänen takkinsa samettikauluskin — tyttö hivutti sitä hiljaa kädellänsä.
"Mutta", hän katsoi yhtäkkiä ujosti häneen, "miten olet tänne tullut?
Miten pisti päähäsi?…"
"Kysy paremminkin, kuinka en sitä jo ennemminkään keksinyt!" kuiskasi toinen jälleen. "Nyt tuntuu minusta aivan uskomattomalta, että olen viipynyt niin kauan. Mutta päivä kului päivän perästä odotellessani saada kuulla sanankaan sinulta — saada tervehdyksen eli kirjeen. Ja niin käyskentelin siellä kotona Munkebodassa nöyränä kuin kuritusvanki ja hurskaana kuin lammas — Lotti tädin ja koko seudun viattomasti epäilemänä ja vartioimana. Tuskin uskalsin liikahuttaakaan itseäni", hän katsoi nauraen ylös Agnetaan, "vain näyttäytyäkseni kylliksi hyvin kasvatetulta ja sinun arvoiseltasi. Mutta kun ei siitä kukaan huolinut, niin…"
He hymyilivät toisilleen puolipimeässä — Joachimin käsivarret olivat vielä hänen vyötäröllään — ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa tuttavallisesti, eikä epävarmuudesta ja ujoudesta näkynyt merkkiäkään.
"Ei kai sinua palella Joachim"? kysyi Agneta yhtäkkiä levottomasti.
"Palella?… Ei vähintäkään"! vastasi hän hajamielisesti.
"Niin, sillä minähän en mitenkään uskalla pyytää sinua tulemaan sisälle", mutisi hän osaksi valittaen, osaksi ujosti anteeksi pyytäen.
"Hevoseni jätin erään talonpojan luo kymmenen minutin matkan päähän kaupungista… Minun tietysti oli vähän vaivaloista päästä tulliportista jotakuinkin huomaamatonna mutta se onnistui kumminkin kaikessa tapauksessa. Nyt minun sitäpaitse pitää heti mennä… Tahdoin vain nähdä sinut…"
Hänen äänensä ei ollut enää oikein luonnollinen — ikäänkuin ihmeellisesti hämmentynyt ja hajamielinen — samalla kuin hän ei hetkeksikään hellittänyt tyttöä käsistään. Agneta ei katsellut kauemmin häntä, hän loi silmänsä alas hänen katseensa edessä, ja käsi, joka vielä konemaisesti silitti serkun takin kaulusta, värähteli hiukan.
"Taivahan Jumala, Agneta"! mutisi hän yht'äkkiä hieman tapaillen sanojaan ja painoi samassa otsansa lujasti hänen viileää olkapäätänsä vasten. "Miksi en ole nyt sinun miehesi"?
Agnetalle tuli yht'äkkiään niin merkillisen kuuma hänen käsissään — sydän, sykähteli vilkkaammin, ja hän tunsi punastuvansa aina kaulaan saakka, punastuvan niin että poltteli… Ja uskaltamatta luoda ylös silmiänsä mutisi hän osaksi hämillään osaksi onnetonna:
"On niin myöhäistä, Joachim serkku…" Agneta koki irroittautua hänestä ja vetäytyä akkunan suojaan. "Ei varmaankaan ole sopivaa, että viivyt täällä kauemmin".
"Yksi sana vain"! Huolimatta hänen vastustuksestaan veti Joachim Agnetan lujemmin luokseen. "En voi ijankaikkisesta ijankaikkiseen käydä allapäin, pahoilla mielin ja odottaa. Joko lupaat minulle että sinä minun kanssani tahdot tehdä kaiken voitavasi, että niin pian kuin mahdollista, saamme toisemme, eli myöskin —", hän katsoi varmasti ja vakavasti häneen, "tahi pidän huolen itsestäni ja menen ensi tilaisuudessa Ranskanmaalle. Kirje sotaministerille on täällä taskussani. Sinun täytyy päättää — ja tee se nyt! —josko se lähetetään eli ei".
"Mutta jos ei auta vaikkapa mitä tekisinkin", kuiskasi Agneta tuskallisesti. "Jos äiti on järkähtämätön?…"
"Herra Jumala Agneta — niin karkaamme tiehemme"! huudahti hän yhtäkkiä aivan raivoissaan. "Niin ovat muutkin tehneet ennen meitä. Jos vain olemme yhdestä puolin, niin saat nähdä että naimaluvasta, alaikäisyydestä, sukulaisuudesta ja Jumalasta ja koko maailmasta huolimatta me… Itketkö sinä, Agneta"?
"En", nyyhki Agneta painaen päänsä hänen olkapäätänsä vasten. "Minä vain en kestä kuulla sinun noin puhuvan…"
"Lupaatko minulle, kyyhkyseni", jatkoi hän jälleen armottomasti, mutta ei kumminkaan aivan yhtä pikaisesti, "että tahdot olla rohkeampi ja varmempi asiastasi nyt, kuin kuukausi sitte"?
"Lupaan" kuiskasi toinen kiihkeästi ääneensä itkien. "Lupaan sinulle kaikki — teen kaikki mitä tahdot… kunhan et vain matkusta pois maasta!…"
"Jos vain tulet omakseni niin mielelläni jään koko elämäkseni Munkebodaan", kuiskasi hän lohduttavaisesti. "Kas niin, rakas enkelini!…"
Kun hän oli vähän tyyntynyt häpesi Agneta hiukan teeskentelemätöntä ja kiihkeää levottomuuttaan. Hän pyyhki molempien käsiensä selkäpuolella silmiään ja mutisi melkein kärsimättömästi, ikäänkuin loukkaantuneena.
"Et sano sanaakaan siitä, miten ne siellä kotona jaksavat…"
Joachim alkoi yhtäkkiä nauraa. Hän oli iloissaan että hän vihdoinkin rohkealla yrityksellään oli voittanut vastustelevan serkkunsa mietteet ja esteet ja hänestä tuntui nyt yht'äkkiään niin sanomattoman hullunkuriselle ruveta täällä yöllä, rakastettunsa akkunan alla, aivan kiltisti keskustelemaan perheen voinnista.
"Eikö sinulla ole mitään muuta enää minulta kysyttävää, rakas Agneta", kysyi hän hilpeästi, "kuin siitä, miten on mamseli Fiken raukan ijankaikkisen hammastaudin laita, eli Lotti tädin kankaista, eli pikku Hanneksen katekismuksesta, jota Beata häneltä uskollisesti joka päivä kuulustelee, eli Karin Marian syreeneistä, jotka eivät keinoilla millään tahdo kukkia tänä vuonna eli…"
Joachim lopetti yhtäkkiä, ihmeissään että Agneta melkein epätoivoisena heittäysi jälleen hänen syliinsä. Hän ei ollut ajatellut että hänen sanoillaan olisi voinut olla minkäänmoista vaikutusta, mutta tämä hänen leikikäs, pikainen koto-olojen ja tapahtumien luetteleminen oli jonkunmoisella salaperäisellä tavalla herättänyt Agnetan uinuvan koti-ikävän.
"Oi Joachim!… Kuinka ikävöitsen kotia Munkebodaan. En kestä että minun täytyy vielä tänne jäädä!
"Ei, en voi sitä…"
Agneta ei tiennyt itse että tämä tulinen, kiihkeä koti-ikävä, joka nyt kokonaan tempasi hänet, todellisuudessa olikin vain Joachimin — hänen rakkautensa, hänen lemmityn seuransa kaipuuta. Hän painautui hillittömästi itkien hänen syliinsä.
Joachim asetti reippaasti jalkansa muurista ulkonevalle kivelle ja kiepsahti vikkelästi ylös niin että hän myöskin nyt tuli istumaan ikkunalaudalla, jalat riippuen ulkona. Agnetan olkapään ylitse silmäsi hän pikaisesti puolihämärään huoneesen — näki kiivu-pöydän vaaleine liinoineen, kuvastimen seinällä ja seinän syvennyksessä hänen valkoisen, koskemattoman vuoteensa.
"Pikku Agnetani", sanoi hän hellästi, melkein veljellisesti. "Usko minua — tulen sinua kohta hakemaan".
Sumu oli nyt jo melkein haihtunut. Oli aivan hiljaista — ei lehtikään liikahtanut puutarhassa — ja kuu paistoi kalpeana, mutta suurena, säteilevänä, aivan suoraan jäykän, pimeän seljapensaan yli. Yö oli niin äänetön ja hiljainen. Joachim voi kuulla oman sydämensä sykinnän Agnetan sydäntä vasten.
"Minun täytyy mennä Agneta…" Ja kun Agneta melkein tiedotonna, pidätti häntä vielä: "Rakkahimpani, en uskalla viipyä enää…"
Agneta katsahti ylös — ikäänkuin unesta heränneenä — ja otti hitaasti, hämillään askeleen taaksepäin.
Mutta Joachim jäi kumminkin liikkumatonna istumaan, selkä nojaten akkunan pieleen — hänen katseensa lepäsi kuin kahlehdittuna Agnetaan. Ei koskaan Joachim mielestään ollut nähnyt häntä niin viehättävänä, kuin nyt tuossa hänen seistessänsä kuuvalossa: vaaleana suurin, hellin, aroin silmin, hopeavälkkeisten hivusten valuessa madonnaisesti harteiden, ja kaulan ylitse alas kaidalle, pehmeälle vyötärölle. Tällä hetkellä tunsi hän enemmän kuin koskaan ennen tuota ijäistä haaveellista ihailevaa jumalointia, mitä koskemattomuus naisessa, neitseellisyys, nuori tyttö miehessä herättää.