KUSTAA AADOLFIN HOVIPOIKA.

I.

Lähellä St. Sebaldia olevan nürnbergiläisen patriisitalon konttorissa istui isä ja poika toisiaan vastapäätä tilavan kirjoituspöydän ääressä, seuraten jännittyneen tarkkaavasti suurehkon liikkeen kehitystä. Kumpikin laski yhteen omalle paperiliuskalleen samoja pitkiä tilisarakkeita tarkistaakseen loppusummaa, tuloksia toisiinsa vertaamalla. Hento nuorukainen, isänsä täydellinen perikuva, nosti ensiksi terävän nenänsä sievästi piirretyistä numeroista. Hän oli jo saanut yhteenlaskunsa valmiiksi ja jäi, kapeilla huolekkailla kasvoilla pienen tyydytyksen ilme, odottamaan isäänsä, jonka lasku kävi hitaammin ja varovammin — kun palvelija astui huoneeseen ojentaen suurikokoisen, raskaalla sinetillä suljetun kirjeen. Ruotsin karabiniääriosaston kornetti oli muka tuonut sen. Tämä oli paraikaa katsomassa viereisen raatihuoneen salin maailmankuuluja maalauksia ja oli luvannut palata täsmälleen tunnin kuluttua. Kauppahuoneen pää tunsi ensi silmäyksellä hänen majesteettinsa Ruotsin kuninkaan Kustaa Aadolfin rohkean käsialan ja säpsähti kuninkaan omakätisyyden tuottamaa kunniaa. Oli kyllä tarjona se vaara, että kuningas, jota hän uudessa, Nürnbergin kauneimmassa talossaan oli kestittänyt ja juhlinut, käyttäisi isänmaallisen isäntänsä vieraanvaraisuutta lainan pyytämiseen. Koska hän oli suunnattoman rikas ja tiesi hyvin Ruotsin valtiorahaston tunnollisuuden, avasi hän kuninkaallisen sinetin jotenkin levollisena, antoipa jo hiukan valtaa itsetietoiselle hymyllekin. Mutta hän oli tuskin ehtinyt luoda silmäystäkään kuninkaallisen lyhyesti sepitetyn kirjeen harvoihin riveihin, kun hän vaaleni yhtä kalpeaksi kuin katon kipsiset korkokuvat, jotka esittivät pullottavina ja julkeina miten Abraham uhraa oman poikansa Isakin. Ja hänen kelpo poikansa, joka oli seurannut hänen kasvonilmeitään, kalpeni myös, sillä hän saattoi aavistaa pahaa, nähdessään värin äkkiä pakenevan isän kuihtuneilta kasvoilta. Hänen pelkonsa lisääntyi yhä, kun vanhus surumielisesti ja isällisen hellästi katsahti häneen paperinsa yli. »Jumalan nimessä, mitä on tapahtunut, isä?» änkytti nuorukainen. Vanha Leubelfing — he kuuluivat kumpikin tähän ylhäiseen kauppiassukuun — ojensi vavisten hänelle kirjeen. Nuorukainen luki:

Arvoisa Herra!

Tietäen ja hyvin muistaen poikanne toivomuksen päästä hovipojaksi palvelukseemme, ilmoitamme täten, että se käy päinsä ja toteutukoon tänä päivänä, koska entinen hovipoikamme Max Beheim-vainaja † (jonka edeltäjä Utz Volkamer-vainaja † ja hänen edeltäjänsä Götz Tucher-vainaja † kunnioituksella mainittakoot) kanunankuulan tämänpäiväisessä ottelussa vietyä häneltä molemmat jalat, rauhallisesti nukkui meidän syliimme. Erikoista tyydytystä tunnemme ottaessamme taas välittömimpään palvelukseemme evankelisen Nürnbergin asukkaan, joka kaupunki on meidän erityisessä suosiossamme. Ja että hyvä huolenpito ja jokapäiväinen kristillinen opetus tulee Teidän poikanne osaksi, vakuutamme Teille.

Teille hyvin suosiollinen

Gustavus Adolphus Rex.

»Voi taivaan tähden», vaikeroi poika salaamatta isältään pelkuruuttaan, »nyt on minulla taskussa kuolintodistus, ja te, isä — kaikella kunnioituksella sanoen — olette syypää ennenaikaiseen erooni täältä, sillä kukaan muu ei ole voinut antaa kuninkaalle niin väärää käsitystä pyrkimyksistäni ja toiveistani. Herra varjelkoon!» ja hän suuntasi katseensa ylöspäin, kipsisen patriarkan puukkoon, joka uhkaavana heilui juuri hänen päänsä päällä.

»Lapseni, saat sydämeni pakahtumaan», vastasi vanhus kyynelpisaran vieriessä hänen poskelleen. »Kirottu olkoon lasi tokaieria, jonka join liikaa…»

»Isä», keskeytti hänet poika, joka alakuloisuudestaan huolimatta säilytti mielenmalttinsa tässä surkeudessa, »isä, kerro, miten tämä onnettomuus on tapahtunut.»

»August», alkoi isä masentuneena tunnustaa, »muistathan ne suuret pidot, jotka kuninkaan kunniaksi panin toimeen, kun hän ensi kerran tuli kaupunkiimme… Ne tulivat minulle paljon maksamaan…»

»Kolmesataa yhdeksänkymmentä yhdeksän guldenia ja yksitoista kreutzeriä, isä; enkä minä saanut maistaa vähääkään niitten iloa», huomautti nuorukainen itkussa suin, »minun kun täytyi pysytellä huoneessani märkä pussi silmillä.» Hän osoitti oikeata silmäänsä. »Gustel, senkin huimapää, heitti pallon silmiini aivan hurjana ja mielettömänä ilosta, kun luuli saavansa nähdä kuninkaan. Hän kuuli torventoitotusta ja otaksui ruotsalaisten tulevan kaupunkiin. Mutta kertokaa, isä…»

»Kun ruoka jo oli korjattu pois ja me istuimme hedelmien ja maljojen ääressä, vyöryi riemun hyrske sekä ylhäällä salissa että alhaalla torilla, joka oli sullottu väkeä täyteen. Kaikki tahtoivat nähdä kuninkaan. Jyrisytettiin tuoppeja, juotiin avoimien ikkunoiden vieressä, esitettiin maljoja, joita seurasi riemuhuudot sekä ylhäältä että alhaalta. Ja melun keskeltä kuuluu kirkas, läpitunkeva ääni 'eläköön Kustaa, Saksan kuningas!' Tuli kuolemanhiljaisuus, sillä tämä oli sentään liikaa. Kuningas höristi korviaan ja siveli kädellään suippoa partaansa. 'Sellaista en tahdo kuulla', sanoi hän. 'Esitän eläköön-huudon evankeliselle Nürnbergin kaupungille!' Nyt vasta pääsi riemu täyteen valtaansa. Torilla laukaistiin tykkejä, ja nousi hirvittävä humu. Hetken kuluttua työntää kuningas minut sattumalta nurkkaan. 'Leubelfing, kuka huusi 'eläköön Saksan kuningas'?' kysyi hän minulta alentaen ääntään. Ja minut, vanhan juopuneen aasin, valtasi nyt kerskailunhalu' — Leubelfing iski nyrkillään otsaansa, ikäänkuin syyttäen sitä, ettei se ollut neuvonut häntä paremmin — ja minä vastasin: 'teidän majesteettinne, sen teki poikani, August. Yötä päivää hän haaveilee saavansa hovipoikana astua palvelukseenne'. Muistin päissänikin, että Götz Tucher oli ollut tässä toimessa, ja pormestari Volkamerin ja raatimies Beheimin suosittaneen poikiaan siihen. Sanoinkin tämän vain siksi, etten olisi naapureitani, vanhaa Tucheria ja suurisuista Beheimiä huonompi. Kukapa olisi voinut aavistaa kuninkaan kuluttavan nürnbergiläisen tavaran jo Bayerissa…'

»Entä jos kuningas olisi lähettänyt minua hakemaan, vaikka silmäni oli mustelmassa?»

»Olin ottanut senkin huomioon, August. Charnacé, se vietävän heittiö, melusi eteisessä. Hän oli jo kolmasti ilmoituttanut tulostaan eikä ollut enää ajettavissa pois. Kuningas salli siis lähettilään tulla sisään ja antoi hänelle meidän, patriisien, läsnäollessa sellaisen löylytyksen, että meidän saksalaista sydänalaamme oikein hiveli. Kaikessa tässä kiireessä en jättänyt kuitenkaan mitään punnitsematta…»

»Miten harkittua ja kuitenkin miten ajattelematonta, isä!» huokasi poika.

Isä ja poika alkoivat nyt yksissäneuvoin miettiä pelastuskeinoa ja kuiskailla keskenään. Tähän saakka he eivät olleet mielenkuohussaan muistaneet hiljentää ääntään viereisessä huoneessa työskentelevien virkailijain ja oppipoikain korvilta. Mutta he eivät keksineet mitään keinoa päästä pulasta ja heidän ilmeensä tulivat yhä huolestuneemmiksi ja tuskaisemmiksi, kun kuului voimakas alttoääni, joka ulkona käytävässä lauloi Kustaa Aadolfin lempivirttä:

    »Maailma vaikk ois täynnänsä
    Pimeyden enkeleitä,
    Päällemme käyden päänänsä,
    Ei peljätä he meitä…»

ja sisään astui solakka tyttö, hoikka kuin seiväs. Hänen silmänsä olivat veitikkamaiset, tukka lyhyeksi leikattu, vartalo poikamainen ja käytös ratsastajan.

»Aiotko puhkaista korvamme, serkku?» toruivat Leubelfingit. Tyttö alkoi tarkastaa alakuloista paria ja vastasi: »Tulin pyytämään teitä ruualle. Mutta mitä on tapahtunut, herrat setäni ja serkkuni? Onhan nenänpäänne ihan valkeana!» Tyttö otti kursailematta kirjeen, joka oli jäänyt avuttomien miesraukkojen väliin, huomasi kuninkaan voimakkaasti piirretyn allekirjoituksen, luki ahmien ja sai tietää syyn sukulaistensa epätoivoon. »Ruualle, arvoisat herrat!» sanoi hän ja astui heidän edellään ruokasaliin. Mutta nähdessään miten kauan Leubelfingit liottivat suussaan jokaista ruokapalaa kävi hyväsydämisen tytön heitä sääli. Hän käski viedä ruuan pois, siirsi tuolinsa syrjemmäksi, pani käsivartensa ristiin rinnalle ja toisen hennon jalkansa toisen yli sinisen hameensa alla, jonka vyöstä riippui tasku ja avainkimppu, ja pyysi heitä kertomaan juurtajaksain koko pulmallisen jutun. Hän kuunteli tarkkaavana ja miettien. Tyttö näytti olevan talossa kuin kotonaan ainakin ja saaneen siinä reippaalla luonteellaan määräämisvallan.

Leubelfingit kertoivat. »Kun oikein ajattelen», sanoi tyttö sitten rohkeasti, »niin muistan kuka huusi kuninkaalle tuon eläköönhuudon.»

»Kuka?» kysyivät Leubelfingit, ja tyttö vastasi: »ei kukaan muu kuin minä.»

»Peijakas sinut vieköön», jymisi vanhus. »Pukeuduit tietysti siniseen ruotsalaiseen sotilaspukuusi, joka riippuu esiliinojen takana vaatekaapissasi, ja livahdit ruokasaliin epäjumalasi luo, vaikka sinun olisi pitänyt pysytellä säädyllisesti naisten seurassa.»

»Minä en olisi päässyt minnekään», puolustelihe tyttö suutuksissaan. »Kun kaikki naiset, pikku Haller, iso Holzschuher, ylpeä Ebner, väärä Geuder ja typerä Cresser, tutte quante, jotka saivat viedä kuninkaalle kaupungin lahjan, molemmat hopeaiset maljakot, taivaankuvun ja maapallon, olisivat antaneet minulle perimäisen paikan.»

»Miten sinä, Gustel, kainona tyttönä, sillä kainohan sinä olet, voit ollenkaan käyttää miehen pukua», nuhteli sovinnaista tapaa tarkoin noudattava nuorukainen.

»Oman isäni pukua, jossa povitaskun vieressä vielä näkyy paikattu reikä, ranskalaisten miekan jälki?» vastasi tyttö vakavana. »Heti kun katson sivulle» — hän katsoi kuin olisi hänellä nyt ollut yllään isänsä puku — »näen läven, ja se vaikuttaa saarnan tavoin. Naisten hameet eivät sitäpaitsi tahdo minulle oikein käydä», sanoi hän lopuksi, siirtyen äkkiä tapansa mukaan vakavasta mielialasta iloiseen. »Eikä ihmekään, etteivät ne minulle sovellu, kun olen neljäntoista ikäiseksi saakka istunut isän ja äidin kanssa hevosen selässä lyhyessä puvussa.»

»Rakas serkku», valitti nuori Leubelfing puoleksi hellästikin, »isäsi kuoltua on sinua pidetty tässä talossa kuin lasta ainakin, ja tällaisen harmin olet nyt minulle tuottanut! Toimitat oman serkkusi kuin lampaan teurastettavaksi. Utz sai kuulan otsaansa, Götz kaulaansa…» Hänen ihonsa kurtistui kananlihaksi. »Jospa edes tietäisit hyvän neuvon, serkku!»

»Hyvänkö neuvon», sanoi tyttö pontevasti, »sen voin kyllä sinulle antaa: ole nürnbergiläinen ja ole Leubelfing!»

»Leubelfing!» tiuski vanha herra. »Täytyykö jokaisen nürnbergiläisen ja Leubelfingin olla samanlainen tappelupukari kuin isäsi Rupert — olkoon Jumala hänelle armollinen — joka kymmenvuotisena poikaviikarina viekoitti minut häkkivaunuihinsa, läksi ajamaan, kaatoi vaunut ja säilytti itse nahkansa, mutta minulta — häntä vanhemmalta — taittui pari kylkiluuta? Oli hänelläkin elämänjuoksu! Viisitoistavuotiaana karkasi ruotsalaisten leiriin, seitsemäntoista vanhana nai rummun pärinässä viisitoistavuotiaan tytön, kolmenkymmenen vanhana jätti mellakassa tämän maailman.»

»Hän kaatui puolustaessaan äitini kunniaa…», sanoi tyttö.

»Etkö keksi mitään keinoa, Guste?» ahdisti nuori Leubelfing häntä. »Sinä tunnet Ruotsin sotapalveluksen ja tiedät mitkä ruumiin viat vapauttavat siitä. Minkä pätevän syyn voin sanoa kuninkaalle?»

Tyttö purskahti hillittömään nauruun. »Pistämme sinut niinkuin nuoren Akilleksen uunin kuvassa tyttöjen joukkoon, ja kun viekas Odysseus levittää heidän eteensä sota-aseita, niin et karkaakaan kiinni miekkaan.»

»Minä en lähde», sanoi nuori Leubelfing, vihoissaan mokomasta mytologian tuntemisesta. »En ole sellainen, miksi isäni on minut kuninkaalle kuvannut.» Samassa hän tunsi laihoja käsivarsiaan likistettävän. Vanha Leubelfing riuhtoi poikansa vasempaa kättä ja valitti: »tahdotko tehdä minusta, kunniallisesta miehestä, kuninkaan silmissä valehtelijan ja vääristelijän?» Ja tyttö taas puristi hänen oikeata käsivarttaan huudahtaen närkästyneenä: »tahdotko pelkuruudellasi saattaa isäni mainehikkaan nimen häpeään?»

»Mene itse kuninkaan hovipojaksi», huusi nuorukainen ärtyneenä. »Olet ulkomuodoltasi ja käytökseltäsi siksi poikamainen, että kuningas yhtä vähän voisi aavistaa sinua tytöksi kuin tuo uunilla oleva Odysseus, josta sinä lörpöttelet, olisi voinut otaksua minua pojaksi. Lähde epäjumalasi luo ja ihaile häntä! Kukapa tietää», jatkoi hän, »vaikka olisit jo kuinka kauan tällaista mielessäsi hautonutkin. Sinähän uneksit öin ja päivin Ruotsin kuninkaasta, jota lapsena seurasit ympäri maailmaa. Kun toissa päivänä menin kamarisi ohi omaan huoneeseeni, kuulin haaveilevan äänesi jo kaukaa. Minun ei todellakaan tarvinnut kuunnella avaimenreiästä. 'Kuningas! Aseihin! Kunniaa!'» Hän matki komentosanoja kimein äänin.

Neitonen käänsi pois kasvonsa. Purppuranpuna syöksyi hänen otsalleen ja poskilleen. Sitten hän antoi taas lämpimäin, vaaleanruskeiden silmäinsä näkyä ja sanoi: »ole varuillasi! Voi lopulta käydä niinkin, vaikkapa vain siksi, etteivät Leubelfing-nimiset olisi kaikki jäniksiä!»

Ajatus oli lausuttu ja lapsekas haave pukeutunut rohkean mutta ei kuitenkaan aivan mahdottoman seikkailun muotoon. Isän veri kutsui. Uljuutta ja uskaliaisuutta oli liiaksikin, mutta naisellinen kainous ja säädyllisyys — serkku oli ollut oikeassa — ja kunnioitus kuningasta kohtaan asettuivat tielle. Silloin tempasi hänet tapahtumain pyörre ja vei mukaansa.

Palvelija tuli ilmoittamaan, että ruotsalainen kornetti, joka oli tuonut kuninkaan kirjeen ja jonka piti viedä uusi hovipoika mukanaan leiriin, oli palannut. Hän oli jättänyt rauhaan mestari Albrechtin harmaat seinämaalaukset, vaikka oli luvannut syventyä niihin, ja valinnut kultajuomaisen vihreän lasin iloisessa viinituvassa, unohtamatta kuitenkaan kuunnella kellonlyöntejä. Vanha Leubelfing rupesi, kuolemanpelossa pojastaan ja liikkeestään, syleilemään veljensätyttären polvia, kuten vanha Priamos Akilleksen polvia pyytäessään poikansa ruumista. Nuoren Leubelfingin joka jäsen alkoi vavista. Tyttö riistihe irti, naurusta pakahtumaisillaan, ja livahti huoneesta tuskin silmänräpäystä ennen kuin kornetti astui toisesta ovesta sisään kannukset kilisten. Nuoren ruotsalaisen silmistä säteili uljuutta ja tulta, vaikka hän olikin kuninkaan ankaran kurin alaisena.

Augusta Leubelfing puuhasi nopeasti, aivan kuin huumaantuneena huoneessaan, pani tavaransa pieneen matkalaukkuun, heitti kiireesti ylleen isänsä puvun, joka oli kuin valettu hänen sirolle ja hennolle vartalolleen, lankesi polvilleen ja rukoili lyhyesti ja palavasti anteeksiantoa ja menestystä aikeilleen.

Kun hän tuli takaisin alasaliin, huusi kornetti hänelle: »joutuun, toveri! On kiire! Hevoset kaapivat! Kuningas odottaa! Sanokaa nyt vaan jäähyväiset isälle ja serkulle!» ja yhdellä kulauksella meni kornetin eteen asetettu vihreä viinilasi hänen hienosta pitsikauluksestaan alas.

Ruotsalaiseen univormuun puettu valenuorukainen kumartui liikutettuna suutelemaan kahdesti vanhuksen kuihtunutta kättä, ja vanha Leubelfing siunasi hänet kiitollisena. Hovipoika muuttui hillittömän iloiseksi tarttuessaan serkkunsa käteen, jota hän heilutti ja huusi: »jääkää hyvästi, neiti serkkuni!» Kornetti hytki naurusta: »Voi sentään… mitä leikkiä toverini laskee! Luvalla sanoen, päähäni heti juolahti: täysi vanhapiika tuo herra serkkunne; joka piirre, joka liike… niinkuin meillä Suomessa lauletaan:

»Ja luudalla akka se ratsasti…»

»Voi sun peijakas!» Hän otti päähineen palveluksiin valmiin sisäkön päästä ja työnsi sen nuoren Leubelfingin päälaelle, josta riippui muutamia harvoja pellavaisia suortuvia. Terävä nenä ja taaksepäin vetäytyvä leuka täydensivät vanhan ämmän profilia.

Helposti päihtynyt kornetti otti tuttavallisesti hovipoikaa käsikoukusta. Mutta tämä astui askeleen taaksepäin ja sanoi miekkansa kahvaan tarttuen: »Kuulkaapas, toveri, minä kannatan malttia ja paheksun tungettelua!»

»Perhana!» huudahti kornetti, mutta asettui sivuttain oven suuhun ja antoi kohteliain kädenliikkein hovipojan astua ensin ovesta. Molemmat huimapäät juoksivat alas rappusia niin että helisi.

Leubelfingit neuvottelivat keskenään vielä kauan aikaa. Oli selvää, ettei nuoren Leubelfingin, joka oli luopunut henkilöllisyydestään, enää ollut jääminen Nürnbergiin. Isä ja poika tulivat lopulta samaan päätökseen. Pojan tuli perustaa liikkeen haaraosasto nopeasti edistyvään Leipzigin kaupunkiin, Sachseniin, mutta ei omalla patriisinimellään, jonka oli menettänyt serkulleen, vaan poroporvarillisella nimellä »Laubfinger» ja ainoastaan vähäksi aikaa, kunnes nykyinen August von Leubelfing olisi kuninkaansa rinnalla suistunut ratsunsa selästä tappotantereelle ja saanut surmansa. Tätä loppua ei kai tarvinnut kauankaan odottaa.

Kun toiseksi henkilöksi vaihtunut nuorukainen pitkän istunnon jälkeen nousi ja näki kuvansa peilistä, verhosi hänen vääntyneitä kasvojaan vielä päähine, jonka ruotsalainen veitikka oli hänen päähänsä pannut.

II.

»Kuuleppas, nuori Leubelfing! Tule tänne, minulla on vähän asiaa. Jos pahimmassa tapauksessa ompelisit näppärillä sormillasi jonkun napin kuninkaani takkiin, tai ratkenneen sauman, ei se hovipojanarvoasi vähääkään alentaisi. Etkö ole Nürnbergissä milloinkaan kurkistanut äitisi tai siskosi olan takaa ompelutyynyyn? Ompeleminen ei ole taito eikä mikään, sitä voi jokainen ruotsalainen sotilas sinulle opettaa. Rypistätkö otsaasi, veitikka? Tottele ja ole kohtelias! Tuossa on omat ompeluvehkeeni! Lahjoitan ne sinulle.»

Ja brandenburgilaissyntyinen Ruotsin kuningatar ojensi nuorelle Leubelfingille englantilaiset ompeluvehkeet rihmoineen, sormustimineen, neuloineen ja saksineen. Mustasukkaisen hellyyden ajamana matkusti kuningatar kaikkialle kuninkaan jälestä ja oli nytkin tullut lyhyellä käynnillään yllättämään häntä lähelle Nürnbergiä kovaonniseen leiriin, jonka keskellä olevaan, sodan melkein autioksi hävittämään linnaan kuningas oli asettunut. Kuningatar avasi hovipojan vastahakoisissa käsissä olevan ompelukotelon, otti siitä hopeaisen sormustimen ja pisti sen nuorukaisen sormeen, sanoen lempeästi: »minä jätän sinun asiaksesi, Leubelfing, pitää tarkkaa huolta siitä, että minun herrani kuningas tulee aina siististi ja huolellisesti puettuna ihmisten ilmoille.»

»Mitä vietävää minä ymmärrän saumoista ja napeista», vastasi Leubelfing punastuen harmista, mutta niin hullunkurisin kasvonilmein, ettei kuningatar vähääkään loukkautunut, vaan nipisti häntä poskesta armollisesti nauraen. Nuorukaisen korvissa kuului nauru ontolta ja typerältä, ja hän tunsi ärtyistä vastenmielisyyttä ylhäistä ruhtinatarta kohtaan, vaikkei tämä hyväntahtoinen nainen voinut sitä aavistaa.

Kuningaskin, joka oli kynnykseltä kuullut heidän keskustelunsa, ratkesi nyt myös vilpittömään nauruun nähdessään hovipoikansa miekka kupeella ja sormustin sormessa. »Mutta Gust», sai hän vihdoin sanotuksi, »sinähän kiroilet kuin pakana tai paavilainen! Sinussa on paljon kasvattamista!»

Oikeastaan ei Kustaa Aadolfista ollut mikään rikos pitää kiinni kunniasta, eikä hän siis myöskään voinut kieltää sitä hyvätapaiselta ja miellyttävän näköiseltä nuorukaiselta, joka oli aina hänen läheisyydessään eikä saanut väistyä hänen rinnaltaan, — kohtelihan kuningas inhimillisellä hyväntahtoisuudella jokaista halvintakin alamaistaan, pitäen kuitenkin sotilaallisen kurin aina voimassa. Päälle päätteeksi oli Leubelfing turmeltumaton nuorukainen, joka pienimmästäkin syystä punastui kuin tyttö, hiusrajaa myöten. Eikä kuningas myöskään unhottanut, että nuori nürnbergiläinen oli kohtalokkaissa pidoissa esittänyt eläköön-huudon »Saksan kuninkaalle», lausuen ehkä siten profetallisen ennustuksen urhoisan seikkailun mainehikkaasta päättymisestä.

Elämä sankarin läheisyydessä oli hovipojalle ollut vienoa ja hurjaa, autuasta ja tuskaisaa satua, vilpittömän kuninkaan tietämättä mitään tästä salaisesta onnesta. Yhdeksästoista ikävuosi oli alkanut huumaavasti ja oli myös ihanasti sammuva, kuin varjo aurinkoon. Nuoressa rinnassa temmelsi suloinen, ylpeä onni, kalvava pelko ja salattu riemu. Suonet sykkivät kiihkeästi, rinta hengitti hätäisesti kuin olisi se tahtonut koota sisäänsä kaiken nautinnon mitä huimapää-sydän voi tuntea kuolettavan luodin tai häpeällisen paljastuksen aattona.

Kun kornetti esitti nürnbergiläisen nuorukaisen August Leubelfingin kuninkaalle, oli Kustaa Aadolf työn touhussa ja tuskin ehti vilkaista häneen. Niin pelastui hän julkeasta valheesta. Kustaa Aadolf istui eräänä päivänä ratsunsa selkään lähteäkseen valmistamaan toista toivotonta rynnäkköä voittamatonta friedlantilaista vastaan ja käski hovipojan lähteä mukaan. Nuorukainen hyppäsi arkailematta raudikkonsa selkään, sillä hän oli jo pienestä saakka tottunut satulaan ja perinyt isältään, aikoinaan Ruotsin rohkeimmalta sotilaalta, solakan ja ritarillisen vartalon. Kun kuningas jonkun ajan kuluttua katsoi taakseen, oli hovipoika kalmankalpea, mutta se ei johtunut raudikon hurjasta juoksusta eikä pojan tottumattomuudesta satulaan, vaan siitä, että puolialastonta naista ajettiin jonkun matkan päässä piiskalla ruotsalaisten leiristä. Nuorukaista iljetti tämä julkea näky.

Leubelfing ratsasti pelkäämättä kuninkaansa rinnalla kerran toisensa jälkeen, sillä kuningas teki uuden rynnäkön, kun edellinen oli torjuttu, pysyen itsepäisempänä kuin mitä hänelle oli ominaista. Minä hetkenä tahansa saattoi kuningas kuolettavasti haavoittuneena vaipua ratsultaan hänen syliinsä taikka hän itse kuninkaansa syliin. Kun he sitten turhan yrityksen perästä ratsastivat takaisin, oli Kustaa Aadolfin otsa synkkä, mutta hän koetti peittää huolensa ja moitti uutta hovipoikaansa siitä, että tämä oli hävittänyt jalustimensa ja tarttunut hevosen harjaan. Taikka hän sanoi nuorta Leubelfingiä uhkarohkeaksi ja huimapääksi.

Hän ei yleensä kyllästynyt opettamaan isällisesti hovipoikaansa ja sopivassa tilaisuudessa tutustuttamaan häntä kristinoppiin.

Kuninkaalla oli kiitettävä ja terveellinen tapa päättyneen päivätyön jälkeen käyttää puoli tuntia ennen maatapanoa virkistyksekseen, jolloin hän kehitetyllä tahdonlujuudellaan pakoitti itsensä unhottamaan kaikki huolensa antaakseen niille päivän sarastaessa taas vallan. Ja tässä tavassaan hän nytkin pysyi ja pysyi sitä lujemmin mitä enemmän tuloksettomat rynnäköt ja suuri mieshukka särkivät hänen suunnitelmiaan, loukkasivat hänen ylpeyttään ja soimasivat hänen kristillistä omaatuntoaan. Näinä myöhäisinä lomahetkinä lepäsi hän nojaten mukavasti tuoliinsa. Hovipoika istui jakkaralla hänen vieressään. Pelattiin napupeliä, shakkia tai lautapeliä, jossa hovipoika sai joskus kuninkaasta voiton. Kun kuningas oli oikein hyvällä tuulella, kertoi hän kaikenlaisista tapahtumista, joita hänen mieleensä johtui, kuten esimerkiksi loistavasta saarnasta, jonka hän oli kuullut häämatkallaan Berlinin hovikirkossa. Siinä oli elämää verrattu näyttämöön: ihmisiä näyttelijöihin, enkelejä katsojiin ja esiripun sulkevaa kuolemaa regissööriin. Tai kertoili uskomatonta juttua, miten hänelle, kuninkaalle, hänen lapsensa synnyttyä oli ilmoitettu että hän oli saanut pojan, ja miten hän oli hetkisen antanut pettää itseään. Välistä hän kuvaili juhlia ja pukuja ja puhui, ihmeellistä kyllä, enimmäkseen sellaisista asioista, jotka huvittivat ainakin yhtä paljon ellei enemmän tyttöä kuin poikaa, aivan kuin hän olisi tiedottomasti tuntenut valepuvussa olevan neitosen vaikutuksen ja huomannut sävyisässä nuorukaisessa kuuntelevan naisen sulon. Hovipoika joutui usein pelon valtaan. Hän koetti muuttaa ääntään karkeammaksi ja uskalsi jonkun miehekkään liikkeen. Mutta epäilemättömän selvä sana tai likinäköisyyttä todistava ele osoitti pelästyneelle hovipojalle, että Kustaa Aadolf oli nyt saman harhaluulon vallassa kuin tyttärensä Christelin syntyessä. Heti kun nuori Leubelfing taas oli varma petoksensa menestymisestä, tuli hän niin rohkeaksi ja tuttavalliseksi, että kuninkaan täytyi pitää häntä kurissa. Niinpä hän kuullessaan Kustaa Aadolfin hellästi kiittävän puolisoaan kysyi ripeästi: »minkä näköinen oli sitten kreivitär Ebba Brahe?» Tällä Kustaan nuoruuden lemmityllä, sittemmin De la Gardien puolisolla — kun hänen täytyi luopua vuosisadan urhoollisimmasta miehestä, otti hän lähinnä urhoollisimman — oli tumma tukka, mustat silmät ja terävät kasvonpiirteet. Mutta siihen utelias hovipoika sai vastaukseksi kuninkaan kädestä aika tuntuvan lyönnin vasten liian rohkeasti lörpöttelevää suutaan, jonka pielissä Kustaa oli huomaavinaan vallattoman naurun oireita.

Eräänä päivänä tahtoi kuningas lähettää Christelilleen lahjaksi ensimäisen sinettisormuksen. Jalokiveen oli kaiverrettava muodinmukainen mietelause, tunnussana, joksi sitä kutsuttiin, ja sen tuli — eroitukseksi suvun tunnuslauseesta — mahdollisimman lyhyesti ilmaista jotain sormuksen omistajalle personallisesti ominaista, hänen keksimänsä elämänohje tai sydämensä toivomus, kuten esimerkiksi nuoren Kaarle viidennen kunnianhimoa todistava »N o n d u m». Kustaa Aadolf olisi kaiketi kyllä itse keksinyt lapselleen sopivan tunnuslauseen, ellei muoti olisi vaatinut, että sen tuli olla latinan-, italian- tai ranskankielinen.

Kuningas kumartui syvään suurehkon kirjan yli, ja hänen säteilevät mutta likinäköiset silmänsä etsivät sen tuhansista, kuuluisien tai terävien miesten lausumista mietelmistä tunnussanaa, jonka hän olisi suonut vasta seitsemänvuotiaalle mutta varhain kehittyneelle tyttärelleen. Nämä lakoniset lauseet huvittivat häntä, sillä ne ilmaisivat usein oikein ja sattuvasti keksijäinsä — suurimmaksi osaksi historiallisten henkilöiden — luonteen tai välistä sen suoran vastakohdan, riippuen kysymyksessä olevien henkilöiden inhimillisestä turhamaisuudesta ja itsensäpettämisestä.

Hento sormi, joka loi jyrkän varjon kirkkaasti valaistulle lehdelle, osoitti tuntematonta alkuperää olevaa mietelmää. Se oli kuninkaan olan yli kurkistavan hovipojan sormi, ja tunnussana oli: »Courte et bonne!» Se on: jos minun olisi suotu valita elämäni, valitsisin lyhyen ja nautintorikkaan! Kuningas luki, näkyi hetkisen miettivän, pudisti epäilevänä päätään ja veti hovipoikaa siroista korvista puoleensa. Hän painoi Leubelfingin jakkaralle istumaan aikoen pitää hänelle pienen saarnan. »Gust Leubelfing», aloitti hän miellyttävän opettavasti, painaen päänsä tuolinsa täytettyyn selkänojaan, niin että täyteläinen leuka ja kullankeltainen suippoparta tulivat näkyviin, ja puoli-ummessa olevien silmien veitikkamainen loiste sattui hovipojan kohotettuihin, tarkasti kuunteleviin kasvoihin. »Gust Leubelfing, poikani! Tämän epäilyttävän lauseen on luultavasti keksinyt joku maailmanlapsi, joku epikurolainen, joksi tohtori Luther kutsuu senkaltaisia ihmisiä. Elämämme on Jumalan kädessä. Emme saa siis toivoa sitä pitkäksi eikä lyhyeksi, vaan on meidän tyydyttävä siihen, mitä Hän meille antaa. Entä hyväksi? Niin, hyväksi kyllä saamme toivoa sen; se on oikein ja luonnollista. Mutta ei pelkkää huumaa ja hälyä, jota tämä ranskalainen lause epäilemättä tarkoittaa. Miten olet sinä, rakas poikani, käsittänyt tämän tunnuslauseen?»

Leubelfing joutui hieman hämilleen ja vastasi ensin arasti, mutta kävi joka sanalta vapaammaksi ja varmemmaksi: »armollinen herra, minä käsitän sen näin: tahdon koota kaikki elämäni säteet yhdeksi liekiksi yhtä ainoata hetkeä varten, että harmaan hämärän sijasta saisin häikäisevää onnen kirkkautta, joka leimahtaa ja sammuu kuin salama.» Hän vaikeni. Kuningasta ei näyttänyt miellyttävän tällainen puhetapa leimahtavine salamoineen, vaikka se olikin vuosisadan lempimetafori. Hienopiirteiset huulet kaartuivat ivallisesti, mutta ne eivät vielä ehtineet avautua moitetta lausumaan, kun hovipoika intohimonsa vallassa huusi: »Niin minä tahtoisin! Courte et bonne!» Hän vaipui hetkeksi mietteisiin ja lisäsi surumielisenä: »rakas herrani, mahdollisesti ymmärrän tämän lauseen väärin. Sen voi käsittää monella eri tavalla kuten useimpia tämän kirjan lauseita. Sen vain tiedän, ja se on puhdasta totuutta: jos kuula, joka sinua, minun omaa rakasta herraani, tänään hipaisi, olisi» — viimeistä sanaa ei kuulunut — »niin elämästäsi olisi sanottu courte et bonne, sillä sinä olet samalla nuorukainen ja mies… ja elämäsi on ollut hyvä!»

Kuningas sulki silmänsä ja näytti nukkuvan, väsynyt kun oli päivän kuormasta ja helteestä. Aluksi hän kuitenkin vain oli nukkuvinaan ikäänkuin ei olisi kuullut hovipoikansa imartelua ja olisi tahtonut päästä vastaamasta siihen.

Näin leikitteli leijona koiran kanssa, ja koira leijonan kanssa. Ja aivan kuin oikullinen tai turmioon vievä kohtalo olisi tahtonut yhä lujemmin kiinnittää rakastunutta lasta jumaloituun sankariin, näytti se hänelle yhä uusia puolia sankarissa, paljasti hänen syvimmät tunteensa ja antoi hovipojan myös ottaa osaa herransa tuskaan, katkerimpaan mitä on olemassa, isän tuskaan.

Osoittaen Leubelfingille ehdotonta luottamusta, antoi kuningas hänen lukea itselleen ääneen prinsessansa hovinhoitajattaren Tukholmasta säännöllisesti kirjoittamat kirjeet, ja hän sai niihin myös vastata. Tämän ylhäisen naisen käsiala oli niin pientä ja epäselvää ja hänen tyylinsä niin monisanaista ja perinpohjaista, että Kustaa tavallisesti heti työnsi hänen seikkaperäiset kirjeensä hovipojalle, jonka vilkkaat silmät ja liikkuvat huulet yhtä nopeasti kiitivät pitkin rivejä kuin hänen nuoret jalkansa hyppelivät kiertoportaiden lukemattomia astimia. Eräänä päivänä huomasi Leubelfing kirjekuoren nurkassa ison S kirjaimen, jolla siihen aikaan merkittiin tärkeitä ja salaisia kirjeitä. Ne tuli vastaanottajan personallisesti avata ja lukea. Hovipojanominaisuudet, uteliaisuus ja rohkeus saivat ylivallan. Leubelfing mursi sinetin ja sai lukea ihmeellisen jutun. Prinsessan hovinhoitajatar oli — kuninkaan itsensä laatiman ja kielten varhaista oppimista tarkoittavan opetussuunnitelman mukaan — hankkinut Christelille italiankielen opettajan. Huolella tehty valinta näytti onnistuneen. Nuorella miehellä, joka oli ruotsalainen ja ylhäistä syntyperää ja joka pitkillä matkoillaan oli nähnyt paljon maailmaa, oli sekä ulkonaisesti että sisäisesti kaikki hyvät edellytykset: ylhäisen siro vartalo, miellyttävät kasvonpiirteet, hienosti kaartuva otsa, sulava käytös, ehdoton siveys — samalla kuitenkin kaukana synkästä ankaruudesta tai naurettavasta pikkumaisuudesta — aatelinen kunniantunto ja kristillinen nöyryys. Sitäpaitsi hän täytti vielä pääehdon: hänessä oli tosi-luterilaisuutta, joka, kuten hän itse oli tunnustanut, oli muuttunut hänessä opituista dogmeista itsenäiseksi, lujaksi vakaumukseksi vasta sitten kun hän uuden ajan Babyloniassa oli nähnyt roomalaisten hirmutyöt. Kylmä ja järkevä hovinhoitajatar toisti joka kirjeessä, että nuori mies oli hänet lumonnut. Nuori prinsessa, hyväpäinen kun oli, oppi myös vinhaa vauhtia tällaisen opettajan johdolla. Ja eräänä päivänä yllätti hovinhoitajatar hyväpäisen Christelin, jolla oli vilkas mielikuvitus, nurkkaan kyyristyneenä sormeilemassa hyvänhajuisesta seeteripuusta tehdyn rukousnauhan helmiä, joita hän silloin tällöin nenä soristen haisteli. »Ulvova susi lammasten vaatteissa!» kirjoitti kelpo hovinhoitajatar liittäen loppuun viisi huutomerkkiä. »Minä löin käteni yhteen pääni päällä ja muutuin valkeaksi kuvapatsaaksi.»

Kustaa Aadolf kalpeni, järkytettynä sielunsa syvimpään ja hänen suuret siniset silmänsä tuijottivat kaukaisuuteen. Hän tunsi jesuitat.

Jesuitta oli vangittu, ja ankarain Ruotsin lakien mukaan häntä odotti kuolemanrangaistus, ellei kuningas armahtaisi. Kustaa Aadolf käski hovipojan viipymättä kirjoittaa hovinhoitajattarelle, että »tytön suhteen ei tarvinnut ryhtyä erikoisiin toimenpiteisiin, asia oli pidettävä lapsellisuutena; jesuitta oli huomiota ja hälinää nostamatta toimitettava rajan yli, sillä» — saneli hän Leubelfingille — »en tahdo tehdä kenestäkään marttyria. Sokaistu, harhaan johdettu nuorukainen astuisi kevyesti mestauslavalle toivossa pääsevänsä marttyrien purppurapilvessä taivaaseen häijysti mielissään siitä, että on saanut turmella lapseni helposti muovailtavia aivoja.»

»Onnettomuus ja rikos» — niin kutsui hän murhayritystä lapsensa sielua vastaan — ei antanut hänelle rauhaa moneen päivään. Hän kulki väsymättä edestakaisin huoneessaan, kunnes hänen lamppunsa sammui paljon yli keskiyön, ja puheli pikemmin itsekseen kuin lemmikilleen hurskaitten isäin valheista, viisasteluista ja kavaluudesta. Hovipoika pusersi puolihämärässä käsiään rintaansa vasten kauhuissaan ja masentuneena ja tuomitsi itseään hiljaa: »Sinäkin olet valhettelija, viisastelija ja teeskentelijä.»

Näiden öisten hetkien jälkeen oli hovipoika suunnattomasti jopa mielettömästikin peloissaan sukupuolestaan ja teeskentelystään. Pieninkin seikka saattoi paljastaa hänet. Välttääkseen sitä häpeää päätti poikaraukka ainakin kymmenen kertaa joko iltahämärässä tai aamunkoitossa satuloida hevosensa, ratsastaakseen maailman ääreen, mutta kuninkaan viaton hyväily sai hänet aina jäämään. Eikä Kustaa Aadolf ollenkaan aavistanut, että hänen läheisyydessään oli nainen. Nuori Leubelfing tunsi mielensä kevyeksi ainoastaan ruudin savussa. Silloin hänen silmänsä säihkyivät ja hän ratsasti ilomielin kuulasateeseen, melkein toivoen kuulien lopettavan hänen pelokkaan unelmansa. Ja kun kuningas senjälkeen jonain iltahetkenä lampun tuttavallisessa valossa sai hovipoikansa kiinni jostain tyhmyydestä tai tietämättömyydestä, ja sydämellisesti nauraen tarttui hänen kiharoihinsa, ajatteli hovipoika sydän täynnä onnea ja tuskaa: »tämä on viimeinen kerta!»

Näin viivytti hän onnensa surmaamista ja pysytteli elämänsä huippukohdassa kuoleman turvissa.

Ihmeellistä kyllä Leubelfing tunsi että myöskin kuninkaalle oli kuoleman ajatus tuttu. Friedlantilainen oli nyt vuorostaan ruvennut hyökkäämään ja saattanut voittajan väistymään, melkeinpä pakenemaan. Ja niin pani kristillisyyden sankari kohtalonsa joka päivä ja joka hetki melkein kuin uhkamielin Jumalan käsiin. Rintahaarniskaa, jota hovipojan oli tapana hänelle tarjota, kieltäytyi hän itsepintaisesti ottamasta, koska se muka hieroisi hänen olkapäässään olevaa haavaa. Eräänä päivänä lähetti kuningatar hänelle pehmeän, hienon panssaripaidan, alankomaalaisen takomataidon mestarituotteen, joita järkevien ja varovaisten soturien oli tapana käyttää, ja kirjoitti kuulleensa friedlantilaisen käyttävän sellaista ja toivovansa ettei hänenkään herransa ja puolisonsa huonommin suojeltuna lähtisi taisteluun. Tämän hienon sepäntyön Kustaa heitti halveksien nurkkaan, sanoen sen todistavan pelkuruutta.

Kerran yön hiljaisuudessa kuuli Leubelfing, jonka päätä eroitti vain seinä kuninkaasta, miten Kustaa hartaasti rukoili Jumalaansa ottamaan hänen elämänsä niinkauan kuin hän vielä oli täysissä ruumiin ja hengen voimissa, ennenkuin hän tulisi hyödyttömäksi ja kelpaamattomaksi. Kuulijan silmiin tulvehtivat ensin kyyneleet, sitten valtasi hänet kiireestä kantapäähän itsekäs ilo, salainen onni, riemu ja hurma siitä, että kuninkaan suuri kohtalo ja hänen oma pieni elämänosansa olivat niin samanlaiset. Ja lapsellisen yksinkertaisesti iloiten siitä, että kuninkaan ristimänimi alkoi ja hänen oma nimensä loppui samaan tavuuseen, nukahti hän vihdoin.

Mutta hovipoika näki pahoja unia, sillä hän kuuli unessakin omantunnon äänen. Hänen uneksija-silmänsä näkivät tuomitsevia näkyjä: milloin oli asia paljastunut ja kuningas karkotti hänet luotaan säihkyvin katsein ja armottomin elein, milloin taas kuningatar ajoi häntä takaa luudanvarrella, huutaen mitä karkeimpia sanoja, jollaisia tämä sivistynyt nainen ei milloinkaan päivällä olisi päästänyt huuliltaan ja joita hän tuskin tiesi olevankaan.

Kerran näki hovipoika unessa raudikon kiidättävän häntä vihaisen iltaruskon punaaman maiseman halki kuilua kohti. Kuningas ajoi hänen jälessään, mutta hän syöksyi pelastajansa, tai kiinniottajansa, silmäin edessä murskaavaan syvyyteen helvetillisen naurun kaikuessa.

III.

Leubelfing heräsi omaan hätähuutoonsa. Aamu sarasti, ja hän huomasi kuninkaansa, joka sikeästi nukuttuaan taas tunsi mielensä raikkaaksi ja valoisaksi, olevan mitä hilpeimmällä ja ystävällisimmällä tuulella. Kuningattarelta saapui kirje. Siinä oli tärkeätä ainoastaan lisäys, jossa hän pyysi puolisoaan selvittämään erästä tämän avuliaan naisen sydäntä painavaa asiaa. Lauenburgin herttua, siveetön mies, joka tuskin kaksi kuukautta sitten oli valtiollisista syistä nainut erään kuningattaren monista serkuista, oli jo ennen kuherruskuukauden päättymistä ikävystynyt vaimonsa vaaleisiin palmikkoihin ja veden värisiin silmiin ja rientänyt takaisin ruotsalaisten leiriin, missä hän piti luonaan nuorta slovenitarta. Hänet oli herttua sissinä ollessaan ryöstänyt hajoitetusta friedlantilaisesta joukkueesta. Kuningatar pyysi nyt puolisoaan tekemään pikaisen lopun tästä räikeästä aviorikoksesta, joka oli herättänyt yleistä paheksumista, sillä lauenburgilainen ylpeili kauniista saaliistaan säätyläistensä nähden ja, koettaen välttää ainoastaan kuninkaan katseita, antautui rohkeasti tähän syntiin ja häpeään. Kustaa Aadolfille merkitsi asia vain yksinkertaista velvollisuuden täyttämistä, ja hän käski lyhyesti tuoda slovenittaren, jota kutsuttiin Corinnaksi, luokseen illalla kahdeksannella tunnilla, arvellen silloin palaavansa lyhyeltä vakoilemisretkeltään. Ankara mutta inhimillinen kun oli, aikoi hän nuhdella tyttöä ja lähettää hänet hänen isänsä luo Wallensteinin leiriin, sillä hän tunsi Lauenburgin herttuan ja tiesi, että tytön osallisuus rikokseen oli pienempi. Annettuaan Leubelfingille määräyksen rauhoittaa kirjeessä kuningatarta ja luvattuaan itse myöhemmin lisätä pari riviä ratsasti kuningas omille asioilleen. Kahdeksas tunti oli kulunut, mutta kuningasta ei vielä kuulunut. Sen sijaan saapui Corinna kahden peloittavan näköisen ruotsalaisen pikenieerin seuraamana, jotka jättivät hänet eteiseen kirjeen ääressä istuvan hovipojan huostaan. Leubelfingillä oli miekka ja pistolit vieressään pöydällä. Sitäpaitsi oli linnanportilla vahti.

Hovipoika nosti silmänsä kirjeestä, katseli uteliaasti vangittua naista, hämmästyi hänen kauneuttaan ja käski hänen istuutua. Nainen oli keskikokoinen, ja siro kaula, joka kohosi pyöreistä olkapäistä, kannatti viehättävää pientä päätä. Paljoa ei puuttunut: hieman tyynempi katse, vapaampi otsa, rauhallisemmat sieraimet ja suupielet, ja tämä herttainen pää olisi muistuttanut runotarta. Mutta nainen oli kaikesta päättäen Corinna ja siis kaukana runottaresta. Pikimustat palmikot ja tummasti uhkaavat silmät loivat kalpeutta ihastuttaviin kasvoihin. Kirjava puku oli joutunut epäjärjestykseen. Sen värejä ei etelän kirkas aurinko hillinnyt ja se näytti täällä pohjoisen taivaan alla räikeältä ja silmiin pistävältä. Hänen rintansa näkyi kiivaasti sykkivän.

Äänettömyys kävi tytölle sietämättömäksi. »Nuori herra, missä on kuningas?» kysyi hän mielenliikutuksesta melkein huutaen. »Ratsastanut pois. Tulee kohta!» vastasi Leubelfing mahdollisimman alavalla äänellä.

»Älköön kuningas kuvitelkokaan, että jättäisin herttuaa», jatkoi intohimoinen tyttö hillittömän kiivaasti. »Olen menehtyä rakkaudesta häneen. Ja minne minä lähtisin? Isänikö luo? Hän kohtelisi minua julmasti. Jään tänne. Kuninkaalla ei ole valtaa herttuan yli. Herttuani on hallitseva ruhtinas.» Hän toisteli hädässään tuon ilkeämielisen lauenburgilaisen sanoja, joka osaksi vakavasti osaksi piloillaan peitti ruhtinasvaipallaan kaikki ilkityönsä.

»Ei auta, neito», vastasi Kustaa Aadolfin hovipoika. »Ruhtinas tai muu, kuningas on sodassa hänen esimiehensä, ja lauenburgilaisen on totteleminen.»

»Herttua», väitti slovenitar, »on mitä ylhäisintä sukuperää, mutta kuningas on vain halpaa ruotsalaista talonpoikaissukua.» Lauenburgilainen oli varmaankin kertonut hänelle Kustaa Waasan talonpoikaispuvusta alkunsa saaneen tarun. Leubelfing nousi loukkaantuneena ja astui suorana kuin seiväs Corinnaa kohti, pysähtyi aivan hänen eteensä ja kysyi ankaran näköisenä: »mitä puhut?» Tyttö oli pelokkaana myös noussut, ilme hänen kasvoissaan muuttui äkkiä, ja hän kietoi kätensä hovipojan kaulaan sanoen: »Rakas herra! Kaunis herra! Auttakaa minua! Teidän täytyy auttaa minua! Rakastan Lauenburgin herttuaa, enkä luovu hänestä! En koskaan!» Hän huusi ja rukoili, suuteli ja syleili hovipoikaa ja painoi häntä rintaansa vasten, mutta astui äkkiä sanomattomasti hämillään askeleen taaksepäin ja ivan vääntämille huulille ilmaantui mitä omituisin hymy.

Hovipoika tuli kalmankalpeaksi. »Pikku siskoni», sipatti Corinna viekkain katsein, »jos sinä koettaisit vaikutusvaltaasi» — samassa silmänräpäyksessä Leubelfing tarttui lujasti hänen käsivarteensa, pakoitti hänen polvistumaan ja suuntasi pistolinsa, johon hän nopeasti oli tarttunut, pienen pään ohimoa kohti. »Laukaise vain», huusi Corinna melkein mielettömänä, »ja tulkoon ilosta ja surkeudesta loppu!»: mutta väänsi ja kiersi pientä kaulaansa mitä taitavimmin ja notkeimmin, koettaen välttää pistolin suuta.

Leubelfing asetti kylmän rautaisen pistolin suun keskelle naisen otsaa ja sanoi kuolemankalpeana mutta tyynesti: »kuningas ei tiedä siitä mitään, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi.» Vastaukseksi sai hän epäilevän hymyn. »Kuningas ei tiedä siitä mitään», toisti hovipoika, »ja sinä vannot tämän ristin kautta» — hän oli kultavitjasta riuhtaissut sen esiin naisen povesta — »keneltä olet sen saanut? Äidiltäsikö, sanot? — Sinä vannot minulle tämän ristin kautta, ettet sinäkään mitään tiedä! Tee se pian, taikka ammun!»

Hovipoika laski aseensa, sillä hän kuuli kavioiden kapsetta, sotilastervehdyksen hälinää ja kuninkaan raskaiden askelten tulevan ylös rappusia. Hän loi vielä kerran maasta nousevaan Corinnaan hartaasti rukoilevan katseen, joka näkyi ilmaisevan, mitä huulet eivät milloinkaan olisi lausuneet: »ole armollinen! Olen sinun vallassasi! Älä ilmaise minua! Rakastan kuningasta!»

Kustaa Aadolf astui sisään, kokonaan toisenlaisena nyt kuin kaksi tuntia sitten ratsastaessaan kotoa. Hän oli ankara kuin tuomari Israelissa, täynnä pyhää vihaa ja tulista kiivautta, niiden raamatun sankarien kaltainen, joiden täytyi poistaa huutava vääryys kansansa keskuudesta, ettei koko kansa joutuisi turmioon. Hän oli vastikään nähnyt kauhistuttavan, iljettävän kohtauksen, miten saksalaiset aatelismiehet saksalaisen ruhtinaan johdolla ryöstivät saksalaista talonpoikaisjoukkoa, joka friedlantilaista paeten etsi suojaa ruotsalaisten leiristä.

Herrat olivat erään toverinsa teltassa juoneet, pelanneet korttia ja napupeliä aamun sarastukseen saakka. Mitä epäilyttävin seikkailija oli pitänyt pankkia ja riistänyt heidät putipuhtaiksi. Vaihdettuaan muutaman sanan keskenään, päästivät he kaikesta päättäen epärehellisen pelaajan hätyyttämättä menemään, koska hän oli aatelia ja siis heidän kaltaisensa, mutta hyökkäsivät sen sijaan kotiin palatessaan väsyneinä ja ärtyisinä keskelle leiritietä patoutuneeseen vaunukasaan. Lauenburgin herttua oli ratsastaessaan telttansa ohi vilkaissut sisään, huomannut pesän tyhjäksi, heti epäillyt kuningasta syypääksi siihen ja täyttä laukkaa rientänyt toveriensa perästä, yllyttäen heitä saaliinhimoiseen tekoon, jonka hän tiesi vihlovan Kustaa Aadolfin sydäntä, niinpian kuin hän saisi siitä tiedon.

Kuningas tahtoi omin silmin nähdä heidän ilkityönsä ja ratsasti keskelle sekasortoa, missä kirstuja ja arkkuja murrettiin auki, hevosia pistettiin kuoliaaksi tai ryöstettiin, turvattomia ihmisraukkoja rääkättiin, ja niitä, jotka puolustivat itseään, haavoitettiin. Kustaa Aadolfia kohti nousi rukoilevia käsiä, hartaita pyyntöjä, kirouksia ja sadatuksia, ikäänkuin hän olisi istunut Jumalan valtaistuimella. Kuningas hillitsi vihansa; hän jätti sen purkamisen toistaiseksi. Hän antoi ensiksi käskyn pitää huolta rääkätyistä pakolaisista, ja sitten koko aatelisjoukkue sai määräyksen saapua hänen luokseen yhdeksännellä tunnilla. Kotimatkalla hän pysähtyi ruoskurin teltan eteen, kehoitti häntä kääriytymään punaiseen vaippaansa ja seuraamaan pienen välimatkan päässä.

Tässä mielentilassa oli Kustaa kuningas, kun hän näki lauenburgilaisen rakastajattaren. Hänen katseensa tarkasti tyttöä, jonka kesytön kauneus ei häntä miellyttänyt ja jonka räikeä puku loukkasi hänen kirkkaita silmiään.

»Ketkä ovat vanhempasi», kysyi hän, välittämättä tytön omasta nimestä tai vaiheista.

»Kroatilainen päällikkö; äitini kuoli varhain», vastasi tyttö, ja hänen tummat silmänsä välttivät Kustaa Aadolfin kirkasta katsetta.

»Lähetän sinut takaisin isäsi luo», sanoi kuningas.

»Ei», vastasi tyttö, »hän pistäisi minut kuoliaaksi.»

Säälin tunne vähensi kuninkaan ankaruutta, ja hän mietti lievempää rangaistusta. »Olet miehen puvussa kuljeskellut leirissä; se on kielletty», syytti hän tyttöä.

»En koskaan», vastasi Corinna vilpittömästi loukkaantuneena, »niin siveetön en ole koskaan ollut.»

»Mutta», jatkoi kuningas, »sinä rikot toisten avioliittoa vastaan ja teet nuoren, jalon ruhtinattaren onnettomaksi.»

Slovenittaren silmissä säihkyi kiihkeä mustasukkaisuus. »Mutta jos hän rakastaa minua enemmän, rakastaakin minua yksin, mitä minä sille voin? Mitä minua toinen liikuttaa?» sanoi hän uhmaten ja halveksien. Kuningas katseli häntä hämmästynein katsein, ikäänkuin kysyen itseltään, oliko tuo tyttö lapsena koskaan saanut kristillistä opetusta.

»Olen pitävä sinusta huolen», sanoi kuningas sitten. »Nyt käsken sinun kokonaan ja ijäksi jättämään lauenburgilaisen. Rakkautesi on kuoleman synti. Totteletko?» Nainen kesti kuninkaan katseen, silmät ensin soihtuina leimahtaen sitten itsepintaisesti tuijottaen, ja pudisti päätään. Kustaa Aadolf kääntyi ovella seisovan ruoskurin puoleen.

»Mitä tuo täällä tekee?» kysyi tyttö väristen. »Onko se pyöveli?
Mestaako hän minut?»

»Hän leikkaa hiuksesi, sitten ensi lähetys vie sinut Ruotsiin ja siellä saat pysyä kasvatuslaitoksessa, kunnes sinusta tulee evankelinen nainen.»

Pieniin aivoihin tulvehti äkkiä sellainen määrä ihmeellisiä aavistuksia ja outoa pelkoa, että ne olivat mennä sekaisin. Ajettu päälaki! Saattoiko olla mitään nöyryyttävämpää tai häpeällisempää! Entä Ruotsi, tuo jäinen maa talviöineen, josta hän oli kuullut puhuttavan, sehän oli kummitusten ja peikkojen maa! Mitä harkittua ja julmaa kidutusta merkitsikään tuo outo sana kasvatuslaitos? Evankelinen nainen, eikö se merkinnyt samaa kuin vääräuskoinen. Täytyikö hänen päälle päätteeksi luopua taivaallisesta osuudestaan; hänen, joka ei rikkonut paastoja, eikä laiminlyönyt hartauden harjoittamista… Hän tarttui rikkirevityissä vitjoissa riippuvaan ristiin ja suuteli sitä kiihkeästi.

Sitten hän antoi katseensa harhailla ympäri huonetta ja pysähdytti sen täynnä kostonhimoa hovipoikaan. Hän avasi jo huulensa syyttääkseen kuningasta aviorikoksesta, samasta, josta häntä itseään syytettiin. Kustaa Aadolf seisoi tyynenä syrjempänä. Hän oli ottanut Leubelfingin kirjeen käteensä ja katseli sitä likinäköisine silmineen. Tarkkaavain kasvonpiirteiden lempeä ja oikeudenmukainen ilme, jossa oli jotain majestetista ja jumalaista, peloitti Corinnaa; se oli hänestä outoa ja kaameata, jonkatähden hän pelkäsi sitä. Kesyttämättömältä tytöltä, joka oikealla tavalla tiesi arvostella jokaisen miehen ymmärrettävän intohimon vääntämiä kasvoja niitä säikähtämättä, jäi tämä jalo ja inhimillinen ilme ymmärtämättä. Hän ei voinut kauemmin katsella kuningasta. »Oikeastaan», ajatteli hän, »on tuo lumikuningas jäätynyt ihminen, joka ei huomaa naisen läsnäoloa, eikä rakkautta, mikä salaisesti häntä ympäröi. Voisin saattaa tuon nuoren ihmisen turmioon! Mutta mitäpä hyötyä siitä olisi? Ja sitäpaitsi — hänhän rakastaa kuningasta!»

Ruoskuri astui askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä slovenitarta kohti. Nuori nainen ei nähnyt mitään pelastumisen mahdollisuutta. Salaman nopeudella hän kääntyi hovipojan puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa: »Lueta minulle kymmenen messua, sisko! Niitä kalliimpia! Olen kyllä ansainnut paksun kynttilän! No niin, toista seuraa onni, ja toista» — hän työnsi kätensä taskuun, veti esiin tikarin, viskasi tupen menemään ja leikkasi taidokkaasti poikki kaulasuonensa, kuin olisi se ollut kyyhkysen. Leirin keittiössä hän lienee oppinut sillä lailla tikaria käyttämään.

Ruoskuri levitti punaisen vaippansa, laski naisen siihen pitkälleen, kääri hänet siihen ja kantoi kuin nukkuvan lapsen ulos sivuovesta.

Viereisestä huoneesta alkoi kuulua vilkasta ja sopimattoman äänekästä keskustelua ja kellon lyödessä yhdeksän astui kuningas, jolle Leubelfing avasi kaksoisovet, saapuvilla olevain saksalaisten ruhtinaitten ja herrain pariin.

Heitä lienee ollut noin viisi- tai kuusikymmentä ja he muodostivat ahtaassa huoneessa tiheän piirin. Herrat eivät käyttäytyneet erikoisen kunnioittavasti, monet olivat suorastaan välinpitämättömiä, ikäänkuin häpy olisi ollut heille yhtä tuntematon kuin pelkokin. Rohkeita ja viekkaita oli vierekkäin, kunnianhimoisia ja typeriä, hurskaita ja julkeita. Useimmat heistä olivat antaneet väkeään armeijaan, eikä heitä voinut jättää huomioon ottamatta. Kustaa Aadolfista vasemmalle pysytteli vaatimattoman näköisenä kapteeni Erlach, jolla oikeastaan ei ollut täällä mitään tekemistä. Tämä soturi oli aikansa jumalisimpana sankarina astunut Kustaa Aadolfin joukkoihin ja oli usein sanonut kuninkaalle surkuttelevansa kaikkia niitä syntejä, joita hänen täytyi täällä suuressa valtakunnassa nähdä: kiittämättömyyttä, kavaluutta, juonittelua, ansojen virittämistä, salapeliä, näyttelemistä, jälkien peittelemistä, lahjomista, maitten myyntiä, petosta, — kaikki syntejä, jotka hänen schweitsiläisillä vuorillaan olivat peräti tuntemattomia ja mahdottomia. Hän oli ehkä tullut saapuville vain voidakseen kertoa läheiselle ystävälleen, Ranskan lähettiläälle, jota kapteenin siveellinen yksinkertaisuus miellytti, jotain uutta, jolle ranskalaiset luonnostaan ovat niin kärkkäitä, vai olisiko hän tehnyt sen nähdäkseen sielunsa ylennykseksi miten hyve vie paheesta voiton. Hän siristi tyynesti silmiään ja pyöritteli kädet ristissä peukaloitaan. Vastapäätä tätä hyveen esikuvaa, kuninkaasta oikealle, seisoi synti henkilöllistyneenä: Lauenburgilainen upeimmassa puvussaan ja kalleimmassa pitsikauluksessaan, levottomasti siirrellen jalkojaan, pirullisesti hymyillen ja silmiään pyörittäen. Hän oli kohdannut ruoskijan apulaisen, jolle vaippa oli uskottu. Sen laskoksien alla oli hän tuntenut ihmisruumiin, astunut sen luo ja nostanut vaippaa.

Kustaa Aadolf loi koolla oleviin tuomitsevan katseen. Sitten puhkesi myrsky. Ihmeellistä — näitten ylpeitten kasvojen, uhmaavan esiintymisen ja aatelittomia sydämiä peittävien korskeitten pukujen ärsyttämättä käytti kuningas tahallaan raakaa, talonpoikaista puhetapaa, mikä ei muuten ollut hänelle ominaista.

»Ryöväreitä ja varkaita olette te ensimäisestä viimeiseen! Häpeä teille! Ryöstätte omia maamiehiänne ja uskonveljiänne! Hyi! Inhoan teitä! Sydämeni täyttyy kiukulla! Vapautenne puolesta olen tyhjentänyt aarreaittani — neljäkymmentä tynnyriä kultaa — enkä sen vertaa teiltä ole ottanut, että olisin saanut edes parin ratsastushousuja! Niin, kernaammin olisin minä alastomana ratsastanut, kuin olisin vaatettanut itseäni saksalaisten varoilla! Teille minä olen lahjoittanut kaikki, mikä tielleni on sattunut, enkä itseäni varten ole pidättänyt edes sikopahnaa!»

Näin kovin ja karkein sanoin soimasi kuningas tätä aatelistoa.

Palaten taas aineeseensa, kiitti hän herrojen rohkeutta ja moitteetonta käytöstä taistelukentällä ja toisti useamman kerran: »Urhoollisia te olette; niin, sitä te olette! Ratsastajina ja sotilaina olette nuhteettomia!» mutta sitten leimahti hänen vihansa uudestaan ja vielä voimakkaampana: »jos nousette kapinaan minua vastaan», uhkasi hän heitä, »käyn suomalaisten ja ruotsalaisten joukkojeni etunenässä teidän kimppuunne ja isken ympärilleni, että repaleet lentävät!»

Hän päätti puheensa kristillisillä neuvoilla ja pyysi heitä painamaan mieleensä sen opetuksen, minkä he nyt olivat saaneet. Kapteeni Erlach pyyhkäsi kyyneleen silmästään. Herrat koettivat olla sen näköisiä, kuin asia ei olisi heitä erikoisesti liikuttanut, mutta heidän käytöksensä oli tullut huomattavasti sävyisemmäksi. Muutamiin näytti puhe vaikuttaneen ja joitakuita liikuttaneenkin. Saksalainen kestää paremmin karkeata suoraa sättimistä kuin laimeata saarnaa tai hienoa, purevaa ivaa.

Tähän saakka olisi kaikki ollut niinkuin olla pitikin. Silloin Lauenburgilainen, kääntyen osaksi kuninkaan osaksi säätyveljiensä puoleen, päästi huuliltaan häpeämättömän julkeat, röyhkeät sanat:

»Miksi teidän majesteettinne viitsii joutavasta suuttua? Mitä me herrat olemme tehneet? Keventäneet alamaisiamme!»

Kustaa kalpeni. Hän viittasi luokseen rankaisumiehen, joka oli oven takana.

»Laske kätesi tämän herran olkapäälle!» komensi hän. Ruoskija astui esiin, mutta ei uskaltanut totella, sillä herttua oli vetänyt miekkansa tupesta, ja vaaraa ennustava sorina kuului piiristä.

Kustaa riisti lauenburgilaiselta aseen, nojasi terää jalkaansa vasten ja jännitti sitä kunnes se katkesi. Sitten hän tarttui ruoskijan paksuun, karvaiseen käteen, painoi sen hervottomana seisovan lauenburgilaisen olkapäälle, piti sitä jonkun aikaa siinä ja sanoi: »Poika, olet hallitseva ruhtinas, enkä voi sinuun kajota, mutta pyövelin käsi tarttukoon sinuun!»

Hän kääntyi ja meni. Pyöveli seurasi häntä verkalleen.

Kohtaus oli saattanut miltei kouristuksentapaiseen nauruun hovipojan, jonka tungos salissa oli työntänyt raskaiden damastiverhojen peittämään ikkunakomeroon. Corinnan verinen loppu oli sekä järkyttänyt että keventänyt hänen mieltään, ja hänen sankarinsa lannistamat ruhtinaat näyttivät hänestä komedian henkilöiltä. Hän oli kuin poika, joka hyvillään ja nauruaan pidättäen kuuntelee kuinka hänen isänsä, jonka valtaa ja mainetta hän ihailee ja jonka suojassa hän tietää olevansa, antaa läksytyksen velvollisuutensa unohtaneelle rengilleen. Mutta kuullessaan ensimäisen tavuun, minkä lauenburgilainen lausui, lyyhistyi hän pelosta; niin kammottavasti muistutti lauenburgilaisen ääni hänen omaa ääntään. Sama sointi, sama tarmo ja metallinen kaiku. Pelko muuttui kauhuksi, kun lauenburgilainen Kustaa kuninkaan poistuttua purskahti teennäiseen nauruun ja puhkesi kimeästi puhumaan: »tuo ruotsalainen talonpoika sätti kuin tallirenki! Tuhat tulimmaista, miten me hänet suututimmekin tänään. Pereat Gustavus! Eläköön saksalainen vapaus! Tuletkos, arvoisa veljeni, telttaani korttia lyömään? Annan aukaista tynnyrin würzburgilaista!» Hän pisti kätensä lähinnä seisovan ruhtinaan kainaloon. Tämä herra vetäytyi kohteliaasti hänestä erilleen ja vastasi arvokkaasti kumartaen: »valitan. Olen lupautunut muualle.»

Lauenburgilainen kääntyi seuraavan rajakreivin puoleen ja pyysi häntä mukaansa vieläkin iloisemmin ja innokkaammin: »Et saa kieltäytyä, toveri! Sinun täytyy saada tappiosi korvatuksi!» Rajakreivi, joka oli äkkipikainen herra, käänsi hänelle selkänsä. Joka kerta kun lauenburgilainen uudisti pyyntönsä kieltäydyttiin yhä lyhyemmin ja tylymmin. Hänen askeltensa ja liikkeittensä eteen muodostui autio paikka, ja huone tyhjentyi vähitellen.

Vihdoin seisoi hän yksin keskellä huonetta, josta kaikki olivat poistuneet. Hän huomasi selvästi, että hänen säätytoverinsa aina vastedes tulisivat häntä tarkasti välttämään. Tuntiessaan itsensä leimatuksi mieheksi vääntyivät hänen kasvonsa vihasta ja hän kohotti puristetut nyrkkinsä, uhmaten joko kuningasta tai kohtaloa. Hovipoika ei voinut kuulla, mitä hän mumisi, mutta ylhäisen kreivin kasvonilme oli niin pirullinen, että salainen kuuntelija oli vähällä mennä tiedottomaksi.

IV.

Illan hämärtäessä samana vaiherikkaana päivänä ilmoitettiin kuninkaalle oikean turvallisuuskirjan näyttäneen friedlantilaisen sotapäällikön tulosta. Asia koski nähtävästi viime ottelussa kaatuneiden hautaamista tai jotain muuta kahden sotajoukon välillä kysymykseen tulevaa sopimusta.

Hovipoika vei päällikön huoneeseen, joka oli vastikään tyhjentynyt, ja pyysi hänen odottamaan. Leubelfing ilmoittaisi heti päällikön tulosta. Mutta wallensteiniläinen, laiha mies, jolla oli keltaiset, suljetut kasvot, pidätti häntä sanoen tahtovansa levähtää hetkisen kiireisen ratsastuksensa jälkeen. Hän heittäytyi huolimattomasti tuolille ja rupesi keskustelemaan kaikellaisista vähäpätöisistä asioista hovipojan kanssa, joka oli jäänyt seisomaan hänen eteensä.

»Äänenne tuntuu minusta tutulta», sanoi hän ohimennen. »Saanko tietää nimenne.» Leubelfing oli varma siitä, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt näitä kylmästi komentavia eleitä, ja vastasi uljaasti: »olen kuninkaan hovipoika, Leubelfing Nürnbergistä, teidän armonne!»

»Käsiteollisuuden kukoistuspaikasta», huomautti päällikkö välinpitämättömästi. »Tehkää hyvin, nuori herra, ja koettakaa tätä hansikasta; se on vasemman käden hansikas. Jesuitat, jotka minua nuoruudessani kasvattivat, totuttivat minut nöyrästi ja uskollisesti nostamaan tielle pudonneita esineitä, mikä tottumus on käynyt minulle hiukan hankalaksi nyt päällikkönä ollessani. Mutta en ole siitä tavasta päässyt.» Hän veti taskustaan nahkaisen ratsastushansikkaan, jommoisia siihen aikaan yleensä käytettiin. Hansikas oli erikoisen hieno ja kapea niin että yhdeksän kymmenettä osaa wallensteiniläisistä ja ruotsalaisista sotilaskäsistä olisi heti ensi yrityksellä puhkaissut sen kaikki saumat. »Löysin sen ulkoportaitten alimmalta rapulta.»

Leubelfingiä lonkkasi hieman päällikön puheen käskevä sävy, mutta hän tarttui kuitenkin miellyttävän kohteliaasti ja ilman minkäänlaista epäluuloa hansikkaaseen ja veti sen hentoon käteensä, johon se kävi, kuin olisi se siihen tehty. Päällikkö hymyili merkitsevästi. »Se on teidän», sanoi hän.

»Ei ole, herra päällikkö», vastasi hovipoika kummastuneena, »en käytä niin hienoa nahkaa.»

»Antakaa sitten minulle takaisin!» ja päällikkö otti taas hansikkaan.

Sitten vieras nousi hitaasti tuoliltaan ja kumarsi, sillä kuningas oli tullut sisään.

Kustaa Aadolf astui muutamia askeleita häntä kohti hämmästyen yhä enemmän. Kuninkaan ulkonevat, säteilevät silmät suurenivat. Sitten sanoi hän epäröiden vieraalleen: »Tekö täällä, herra herttua?» Kuningas ei ollut milloinkaan nähnyt friedlantilaista itseään, mutta oli kyllä usein katsellut hänen kuviaan, joita oli kaikkialle levitetty, ja pää oli siksi omituinen, ettei mitenkään voinut erehtyä. Wallenstein myönsi kumartaen uudestaan.

Kuningas vastasi kumarrukseen vakavan kohteliaasti. »Tervehdän teidän ylhäisyyttänne ja tarjoan palvelustani. Mitä haluatte, herttua?» Hän viittasi hovipoikaa menemään.

Leubelfing pakeni viereiseen huoneeseensa, joka oli vaillinaisesti kalustettu ja muodosti kapean juovan kuninkaan vastaanotto- ja makuuhuoneen, talon rauhallisimman huoneen välille. Hovipoikaa kammotti. Se ei johtunut peljätyn sotapäällikön läheisyydestä, vaan myöhäisen käynnin herättämästä kaameudesta. Hän tunsi hämärästi kohtalonsa riippuvan tästä käynnistä.

Pikemmin pelosta kuin uteliaisuudesta avasi hän hiljaa syvän kaapin oven, jota tietä hän kerran — tulkoon se nyt ilmi — mutta vain yhden ainoan kerran, oli seinänraosta tirkistänyt kuningasta saadakseen katsella häntä häiritsemättä ja kyllikseen. Keskustelu, jota hän nyt salaa kuunteli, oli niin ihmeellinen ja omiaan pitämään huolta siitä, että joko silmä tai korva lakkaamatta painui rakoa vasten.

Vastakkain istuvat miehet katselivat hetkisen ääneti toisiaan, kuitenkaan tuijottamatta. He tiesivät, että rauhanneuvottelun tai sopimuksen sanat olivat mahdottomat ennen ratkaisevaa ja asiain tilaa muuttavaa taistelua, senjälkeen kuin Saksan kohtalon määräävä shakkipeli oli alkanut arvoituksellisine siirtoineen ja salattuine suunnitelmineen, ja mutkistunut kaikilla suunnilla. Friedlantilainen lausuikin tämän heti julki. »Teidän majesteettinne», sanoi hän, »asiani on yksityistä laatua». Kustaa hymyili kylmän kohteliaasti. Friedlantilainen alkoi:

»Tapanani on lukea vuoteella, kun en saa unta. Eilen tai varhain tänä aamuna löysin eräästä ranskalaisesta muistelmajulkaisusta mieltäkiinnittävän jutun. Tositapaus ja sanatkin tarkoin mainitut, jotka amiraali todistajana oikeudessa lausui — tarkoitan amiraali Colignyta, jota kunnioitan erinomaisena sotapäällikkönä. Jos teidän majesteettinne suvaitsee, kerron sen. Amiraalin luo tuli eräänä päivänä hänen liittolaisensa, Poltrot — vai mikä hänen nimensä lienee ollut. Miltei mielipuolena heittäytyi hän tuolille ja alkoi puhua itsekseen ja käyttää hyvin kiihkeitä sanoja amiraalin valtiollisesta ja sotilaallisesta vastustajasta, Franz Guisesta, luvaten toimittaa lotringilaisen pois hengiltä. Kuten sanottu, se oli mielipuolen puhetta ja amiraalin vallassa oli antaa sille merkitystä tai olla kokonaan välittämättä — suosittaisin kohtausta draamankirjoittajalle, se olisi voimakas. Amiraali vaikeni, kun hän piti miehen puhetta tyhjänä loruna, ja Franz Guise kaatui kuulan…»

»Jos Coligny menetteli niin», keskeytti kuningas, »paheksun minä sitä.
Hän teki epäinhimillisesti ja epäkristillisesti.»

»Ja epäritarillisesti», ivasi friedlantilainen kylmästi.

»Asiaan, teidän korkeutenne», pyysi kuningas.

»Teidän majesteettinne, samantapaista olen minä nähnyt tänään, murhaajaksi tarjoutunut on vain pannut toimeen vielä mutkikkaamman kohtauksen. Erään teikäläisen tulosta ilmoitettiin, ja kun minä juuri olin työssä, käskin viedä hänet sivuhuoneeseen. Kun tulin huoneeseen, oli hän nukahtanut keskipäivän helteeseen ja puhui kiihkeästi unissaan. Vain muutamia katkonaisia sanoja, mutta ajatuksen saattoi arvata. Jos ymmärsin oikein, on teidän majesteettinne kuolettavasti loukannut häntä, en tiedä miten, ja hän on päättänyt, onpa pakotettukin mistä hinnasta hyvänsä — ainakin melkoisesta hinnasta — surmaamaan Ruotsin kuninkaan, mikä on sitä helpompaa, kun hän on läheisissä tekemisissä ja joka päivä seurustelee teidän majesteettinne kanssa. Herätin hänet unesta ja kysyin hänen asiaansa. Se koski vuosia sitten keisarin palvelukseen paennutta reininmaalaista; elikö tämä vielä vai ei. Perintöasia. Ilmoitin, mitä tiesin, ja laskin tuon petturin menemään. En kysynyt hänen nimeään, hän ei olisi kuitenkaan sanonut oikeata. Olisi myös ollut mahdotonta ja samalla huutava vääryys vangita hänet unessa lausuttujen katkonaisten sanojen perustuksella.»

»Aivan niin», myönsi kuningas.

»Teidän majesteettinne», sanoi friedlantilainen painostaen jokaista tavuuta, »teitä on varoitettu!»

Kustaa mietti. »En tahdo tuhlata aikaa enkä myrkyttää mieltäni seuraamalla näin epämääräisiä ja jo hävinneitä jälkiä. Olen Jumalani kädessä. Eikö teidän ylhäisyydellänne ole muita todistajia tai todisteita?»

Friedlantilainen veti esiin hansikkaan. »Korvani ja tämä riepu tässä! Unhotin sanoa, että uneksija oli solakka, kasvot veltot, tyhjät; luultavasti oli hänellä aivan kasvojenmukainen naamio, jommoisia mitä suurimmalla taidolla valmistetaan Veneziassa. Mutta hänen äänensä oli miellyttävästi voimakas, barytoni tai syvä altto, jotakuinkin samanlainen kuin hovipojallanne, ja hansikas, joka putosi häneltä huoneeseeni, käy myöskin tälle herralle kuin valettu.»

Kuningas nauroi sydämellisesti. »Voin panna pääni Leubelfingin syliin ja nukkua rauhassa», vakuutti hän.

»En minäkään voisi epäillä tuota nuorta miestä», vastasi friedlantilainen. »Hänellä on vilpittömät, rehelliset kasvot, samanlaiset reippaat pojankasvot kuin kotiseutuni paljasjalkaisilla talonpoikaistytöillä. En kuitenkaan, teidän majesteettinne, mene kenestäkään takuuseen. Ulkomuoto voi pettää, enkä minä — vaikkei se pettäisikään — tahtoisi pitää läheisyydessäni hovipoikaa, en edes lemmikkiäni, jos hänellä olisi samallainen ääni kuin vihamiehelläni ja hänen kätensä olisi samankokoinen kuin salamurhaajan käsi. Siinä on jotain salaperäistä, kohtalokasta. Ja se voi olla turmiollista.»

Kustaa nauroi. Hän näytti ajattelevan, että suuri nousukas, tehtyään jättiläissopimuksen habsburgilaiskeisarinsa kanssa, oli joutunut pilventakaisten haaveitten ja kuvitelmien valtakuntaan ja oli siksi nyt enemmän kuin koskaan kaikenlaisen taikauskon vallassa. Kuningas huomasi selvästi miten friedlantilaisen usko kohtaloon ja hänen yrityksensä tehdä tehottomaksi tätä kohtaloa olivat ristiriidassa keskenään. Mutta vakuutettuna Jumalan olemassaolosta ei Kustaa tahtonut ainoallakaan sanalla tai viittauksella kosketella alaa, missä hän arveli helvetin kujeiden pitävän peliään. Hän ei enää jatkanut keskustelua vaan nousi kiittäen herttuaa hänen vilpittömästä tarkoituksestaan. Samalla hän kuitenkin tarttui hansikkaaseen, jonka friedlantilainen oli välinpitämättömästi heittänyt heidän välillään olevalle pienelle pöydälle, mutta hän teki sen niin huolettomana ja tarkastamatta hansikasta ollenkaan lyhytnäköisillä silmillään, että terävänäköisen Wallensteinin ehdottomasti täytyi hymyillä noustessaan tuoliltaan lähteäkseen.

»Minua ilahduttaa», sanoi kuningas leikillisesti, saattaessaan friedlantilaista ovelle, »että teidän ylhäisyytenne huolehtii hengestäni».

»Sehän on luonnollista», vastasi Wallenstein. »Vaikka teidän majesteettinne ja minä taistelemmekin armadoillamme toisiamme vastaan, kuuluu teidän majesteettinne ja minä — herttua vältti kohteliaasti sanaa 'me' — kuitenkin yhteen. Ei voi ajatella toista ilman toista, ja», laski hän vuorostaan leikkiä, »jos jompikumpi, teidän majesteettinne tai minä, suistuisi maailmankiikun toisesta päästä, löisi toinenkin pää säälimättä maahan».

Kuningas vaipui mietteisiin ja hänen päähänsä juolahti vasten tahtoaan ajatus, että jokin tähtien asento tai tähtisikermä oli osoittanut friedlantilaiselle, että heidän kuolinhetkensä riippuvat toisistaan, osoittanut toisen seuraavan toista kuin salaa hiipien. Ihmeellistä kyllä sai tämä ajatus hänessä vallan huolimatta hänen jumalanpelostaan. Kristillinen kuningas tunsi, miten taikauskon ilmakehä, joka ympäröi friedlantilaista, alkoi tunkeutua häneenkin. Hän astui taas askeleen ovea kohti.

»Teidän majesteettinne pitäisi», lopetti friedlantilainen miltei tutunomaisesti vierailunsa, »suojella itseään ainakin lapsenne vuoksi. Prinsessa on hyvä oppimaan, kuten olen kuullut, ja on teidän majesteettinne silmäterä. Kun ei ole poikia! Minäkin olen samallainen pelkkien tyttöjen isä!» sanoi herttua jäähyväisiksi.

Hovipoika oli kuunnellut salaa, ja keskustelu oli kuin aave nostanut pystyyn hänen hiuksensa. Hän näki vielä Kustaan heittäytyvän tuolilleen ja leikkivän hansikkaan kanssa. Hän vei silmänsä pois raosta, astui horjuen huoneeseensa, heittäytyi maahan vuoteensa viereen rukoillen taivaan suojelusta sankarilleen, jolle hänen pelkkä läsnäolonsa — kuten friedlantilainen arveli ja hän jo itsekin alkoi uskoa — saattoi tuottaa aavistamatonta turmiota. »Millä hinnalla tahansa», lupasi hän epätoivoissaan, »riistäydyn minä hänestä, minä jätän hänet, jottei minun tuhoisa läsnäoloni tuottaisi hänelle onnettomuutta».

Kun häntä ei kutsuttu, hiipi hän kuninkaan luo vasta tuona lomahetkenä, joka sitten kului suurimmaksi osaksi yhdentekevässä keskustelussa, lukuunottamatta hovipojan saamaa nuhdetta: »missä olet tänään päivällisaikaan kuljeskellut, Leubelfing? Minä huusin sinua ja sinä olit poissa.» Hovipoika vastasi tähän, kuten olikin, että hän oli tuntenut aamun järkyttäväin kohtausten jälkeen tarvetta hengittää raitista ilmaa, hypännyt hevosen selkään ja kiidättänyt sitä Wallensteinin leiriin päin, miltei hänen tykkiensä kantamiin. Hän koetti saada kuninkaan laittamaan hänet ystävällisesti luotaan, mutta ei onnistunut siinä. Keskustelu sai taas luontevan suunnan, ja kello löi yhdeksän. Silloin otti Kustaa hajamielisen näköisenä hansikkaan taskusta ja sanoi sitä katsoen: »tämä ei ole minun. Oletko sinä huolimattomuudessasi sen hukannut ja minä erehdyksestä vetänyt sen käteeni? Katsotaan!» Hän otti leikkisästi kiinni hovipojan vasemmasta kädestä ja veti pehmeän nahan hänen sormiinsa. »Se sopii», sanoi hän.

Mutta hovipoika heittäytyi hänen eteensä maahan, tarttui hänen käsiinsä ja antoi kyynelten vuotaa niille. »Hyvästi, herrani, kaikkeni!» nyyhkytti hän. »Suojelkoon sinua Jumala ja hänen joukkonsa!» Nousten äkkiä pystyyn juoksi hän kuin mieletön ulos. Kustaa nousi ja huusi häntä takaisin. Mutta kuului vain nelistävän hevosen kavionkapsetta, eikä kuningas — omituista kyllä — yöllä eikä seuraavanakaan päivänä pannut toimeen tiedusteluja hovipoikansa paosta ja poissaolosta. Tosin hänellä oli tarpeeksi muuta ajattelemista; sillä hän oli päättänyt lopettaa majailun Nürnbergin luona.

Leubelfing antoi hevosensa nelistää, kunnes se lopulta itsestään väsyi leirin perimmässä laidassa. Ratsastajankin mieli alkoi rauhoittua. Kuutamossa oli valoisaa kuin päivällä, ja hevonen astui rauhallisesti. Pakolainen harkitsi tarkkaan tapahtumaa ja hänen silmiinsä tuli salaperäisyyden verhosta rakkauden ja vihan sytyttämällä kirkkaudella hänen aave-seuralaisensa. Se oli lauenburgilainen. Olihan hän nähnyt, miten tuo rikoksen leimaama mies oli puristanut nyrkkiään kuninkaan oikeudenmukaisuudelle! Eikö lauenburgilaisen ääni muistuttanut hänen omaa ääntään? Ja olihan Leubelfingissä ollut tarpeeksi naista huomaamaan tuona kammottavana hetkenä ruhtinaan nyrkin pienuuden. Asia oli selvä, lauenburgilainen suunnitteli kostoa ja vainosi kuninkaan kallista henkeä. Ja tänä kaameana hetkenä, jolloin kuningasta uhattiin ja hänen luokseen koetettiin hiipiä, oli Leubelfing paennut hänen luotaan. Pohjaton huoli rakkaimmasta, mitä hänellä koskaan oli ollut, kouristi hovipojan sydäntä, ja ajatellessaan, ettei hän enää sitä omistanut, puhkesi hän suruissaan tuskaisaan nyyhkytykseen, hillittömästi tulvehtiviin kyyneliin. Ruotsalaiselta vahdilta, harmaaviiksiseltä musketöriltä vääntyi suu hauskaan virnistelyyn, kun hän näki solakan ratsastajan itkevän. Hän kysyi hyväntahtoisesti: »Tekeekö nuoren herran mieli kotiin?»