Leubelfing tukahutti itkuaan ja ratsasti hitaasti eteenpäin. Kun Luoja oli antanut hänelle rohkeuden, jonka taistelutanner oli tehnyt kaksinkertaiseksi, päätti hän pysyä edelleenkin leirissä. »Kuningas tulee lopettamaan majailun», ajatteli hän itsekseen, »minä pääsen johonkin rykmenttiin, ja marssit ja väsymys auttavat minua pysymään tuntemattomana. Sitten tulee taistelu!»
Hän huomasi nyt erään everstin, joka valppaasti tarkastaen ratsasti pitkin leiriteitä. Kuuvalo oli niin kirkas, että olisi helposti saattanut lukea kirjeen. Hovipoika tunsi hänet ensi silmäyksellä isänsä ystäväksi, samaksi, joka oli ollut kapteeni Leubelfingin sekundanttina kaksintaistelussa, jossa tämä oli saanut surmansa. Hovipoika ohjasi raudikkonsa ruotsalaisen everstin vasemmalle puolelle. Eversti, joka oli viime aikoina enimmäkseen ollut etuvartiostossa, katseli tutkivasti nuorta ratsastajaa. »Joko minä erehdyn», alkoi hän, »taikka olen, joskin jonkun välimatkan päästä, nähnyt teidän armonne ratsastavan hovipoikana kuninkaan rinnalla? Tosiaan, nythän minä tunnen teidät, vaikka olettekin jonkun verran kuutamon-kalpea ja surumielisen näköinen.» Ikäänkuin jokin muisto olisi äkkiä hänet vallannut, jatkoi hän: »Oletteko nürnbergiläinen ja sukua kapteeni Leubelfing-vainajalle? Olette pelottavassa määrin hänen näköisensä, tai oikeastaan hänen lapsensa, Gustel-huimapään näköinen, joka kuudentoista vanhaksi ratsasti meidän mukanamme. Mutta kuutamo se pettää ja loihtii. Nouskaamme. Tässä on telttani.» Hän jätti hevoset, sekä omansa että hovipojan, odottavan litteänenäisen ja leveänaamaisen palvelijan huostaan, joka otti vastaan isäntänsä hyväntahtoisesti ja typerästi hymyillen.
»Olkaa kuin kotonanne», kehoitti vanhus hovipoikaa, ja tarjosi hänelle telttatuolin istuutuen itse kovalle vuoteelleen. Valoneuvoina oli kaksi levotonta tulisoihtua.
Everstin leveä, rehellinen käsi alkoi muitta mutkitta silittää hovipojan päätä. Hiusrajassa otsalla tuli vanha mutta syvä arpi näkyviin. »Gustel, veitikka», pääsi vanhukselta, »luuletko, että olen unhottanut, miten unkarilainen varsa heitti takajalkansa ilmaan ja viskasi sinut jukopäänsä yli, niin että sinä lensit kauas ilmassa ja me kaikki kolme jo luulimme sinun heittäneen henkesi, äitisi parkui, isäsi tuli kalpeaksi kuin aave ja minä itse säikähdin pahasti? Oiva sotilas oli Leubelfing-vainaja, kunnon kapteenini ja rakkain ystäväni! Vähän huimapäinen vain, kuten sinäkin, Gustel, taidat olla. Hitto vieköön, kuinka kauan olet jo hyöriskellyt kuninkaan ympärillä? Olet muuten kerrassaan kuin poika. Ja vaaleat kiharat on ajettu niskasta, junkkari», ja vanhus nykäisi häntä tukasta. »Älä vain kuvittele olevasi ainoa naisolento leirissä. Katsoppas vain Jakob Eriksonia tässä.» Poika astui juuri sisään tuoden pulloja ja laseja. »Samallainen mies kuin sinäkin! Ole rauhassa, Gustel! Hän ei ole jaksanut oppia ainoatakaan saksan sanaa. Siihen hän on liian typerä. Mutta mitä kunnollisin ja jumalisin nainen! Ja ruma! Muuten luonnollisin asia maailmassa, Gustel: seitsemän paitaressua, elättäjä määrätty sotaan, vaimo lähtenyt hänen sijastaan. Mitä parhain mies! En voisi enää mitenkään tulla toimeen ilman häntä.»
Hovipoika tarkasti tuota kelpo olentoa tuntien ehdotonta vastenmielisyyttä, ja eversti jatkoi tarinaansa. »Oli miten oli, mutta ei ole ollut helppoa päästä kuninkaan katon alle, sillä hän inhoaa naisia miesten puvussa. Olet esittänyt satua, jota Upsalan penkeillä kutsutaan monodraamaksi, kun jokin ypö yksin riemuitsee, pelkää, on epätoivoissaan, tuntee hellyyttä, on traagillinen ja haaveilee! Ja olet vielä Herra ties miten paljon kuvitellut, vaikkei ainoakaan kuolevainen tiedä siitä mitään tai välitä hituistakaan. Sinä näytät tyytymättömältä? Hengenvaarallista ei se suorastaan ole, lapsukaiseni! Jos asia olisi paljastunut: 'korjaa luusi, heittiö!' olisi hän sinulle tiuskaissut ja jo heti perästä ajatellut jotain muuta. Mutta olisipa kuningatar nähnyt naamiosi läpi! Huh! Sen minä sanon: lapsia ei pidä suudella! Sellainen suudelma uinuu ja syttyy jälleen liekkiin, kun huulet kasvavat ja paisuvat. Ja se on ja pysyy totena, että kuningas on ottanut sinut kerran minun sylistäni, kummilapseni, hyväillyt ja suudellut että vain läiskähti! Sillä sinä olit uljas ja sievä lapsi.» Hovipoika ei tiennyt mitään suudelmasta, mutta hän tunsi sen ja sävähti punaiseksi.
»Entäs nyt, huimapää, mihin nyt ryhdytään?» Hän mietti vähän aikaa. »Hyvä, minä luovutan sinulle toisen telttani! Sinusta tulee minun ratsutyttöni, annat kunniasanasi ettet pötki tiehesi ja ratsastat minun kanssani kunnes sota päättyy. Sitten minä vien sinut kotiini Ruotsiin lähelle Gefleä. Minä olen yksin. Minun kaksi nuorempaa poikaani, Axel ja Erik» — hänen silmästään pusertui kyynel. »Kuninkaan ja isänmaan puolesta!» sanoi hän. »Jäljelle jäänyt vanhin elää Falunissa sanan palvelijana ja hänellä on suuri palkka. Voit valita meidän molempien välillä.» Leubelfing lupasi risti-isälleen mitä jo oli itselleen luvannut ja kertoi sitten hänelle juurtajaksain seikkailunsa sillä totuuden kaipuulla, joka pyrkii ilmoille pitkän naamio-elämän perästä yhtä valtavasti kuin nälkä ja jano pitkän paaston jälkeen.
Vanhus pohti kuulemaansa juttua ja nautti sitten erikoisesti Leubelfing-serkusta, jonka piirteet hän antoi hovipojan kuvata. »Liinatukka», punnitsi hän, »ei voi sille mitään, että hän on ämmä. Se on hänen suonissaan. Minunkin poikani, Falunin pappi, on jänis. Hän on perinyt äidiltään.»
Kesän lopusta aina elonkorjuun päähän ja aina siihen saakka, kun eräänä pakkasaamuna ensimäiset ohuet hahtuvat kierivät maantiellä, ratsasti hovipoika Leubelfing kiltisti risti-isänsä, eversti Åke Totten vieressä sinne tänne aina sen mukaan, minne sodan epävakaiset vaiheet milloinkin veivät. Pääkortteeria ja kuningasta hän ei tavannut, kun eversti useimmiten johti etu- tai jälkijoukkoja. Mutta Kustaa Aadolf eli nytkin hänen sielunsa silmissä, joskin kirkastuneessa ja koskemattomassa muodossa, nyt kun hän ei enää ravistanut häntä kiharoista ja kun hovipoika ei enää kuullut kuninkaan öisin vieressään, vain ohuen seinän eroittamana, kääntelevän ja rykivän. Sattumalta sai Leubelfing sitten taas nähdä kuninkaan kasvot. Se tapahtui Naumburgin torilla. Hovipoika oli viivähtänyt jonkin ostoksen vuoksi ja aikoi juuri lähteä ratsastamaan tavoittaakseen everstinsä, joka tällä kertaa komensi etujoukkoja ja oli jo lähtenyt kaupungista. Yhä sankemmaksi käyvän ihmisjoukon likistäessä häntä ja hänen hevostaan taloja vastaan, Leubelfing näki ahtaalla torilla näyn, jonka ihmissilmät ovat vain kerran nähneet, kun rauhanruhtinas useita satoja vuosia sitten aasintamman seljässä saapui Jerusalemiin. Tosin istui Kustaa muhkean sotaoriin selässä haarniskoitujen, uljailla ratsuilla ajavien miesten ympäröimänä; mutta Pohjan kuningasta saartoi satoihin nouseva ihmisjoukko kiihkeiden tunteiden vallassa: vaimoja, jotka molemmin käsin nostivat lapsiaan riemuitsevien päitten yli, miehiä, jotka ojensivat käsiään saadakseen painaa Kustaan oikeata kättä, nuoria tyttöjä, jotka suutelivat hänen jalustimiaan, köyhää väkeä, joka heittäytyi polvilleen hänen eteensä pelkäämättä että kuninkaan hevonen kavioillaan survoisi — hevonen astui muuten lauhkeasti ja rauhallisesti — rohkeata, rakkauden ja innostuksen huumaamaa kansaa, jonka hengen omaisuuden kuningas oli pelastanut. Ilmeisesti liikutettuna kumartuen ratsultaan seudun pappisvanhuksen puoleen, joka vasten kuninkaan tahtoa suuteli tämän kättä aivan Leubelfingin silmien edessä, sanoi Kustaa ääneen: »kansa kunnioittaa minua kuin Jumalaa. Se on liikaa ja muistuttaa minua kuolemastani. Vanhus, minä ratsastan pakanallisen jumalattaren Victorian ja kristityn kuolemanenkelin seurassa.»
Kyyneleet nousivat hovipojan silmiin. Mutta nähdessään ikkunassa vastapäätä kuningattaren, jolle kuningas viittasi hellät jäähyväiset, hovipoika tunsi polttavaa mustasukkaisuutta rinnassaan.
Kun ruotsalaiset joukot tuskin viikkoa myöhemmin kokoontuivat Lützenin lakealle kentälle, marssi Åke Tott kuninkaan vaunujen lähellä. Leubelfing huomasi pilvenhattarain alla petolinnun liitävän ja mitä itsepintaisimmin pysyttelevän kuninkaallisen ryhmän yllä välittämättä pyssynlaukauksista, joilla sitä koetettiin karkoittaa. Hän ajatteli lauenburgilaista. Uhkasiko hänen kostonsa kuningasta? Hovipoika kävi hyvin levottomaksi. Hämärän tullessa hänen rauhattomuutensa yhä kasvoi ja kun jo oli aivan pimeä, kannusti hän hevostaan, välittämättä antamastaan kunniasanasta, ja hävisi everstin näkyvistä, joka huusi hänelle »petturi».
Täyttä laukkaa ratsastettuaan saavutti hän kuninkaan vaunut ja yhtyi seurueeseen, joka odotetun suuren taistelun edellisenä päivänä ei näkynyt häntä huomaavan tai hänestä välittävän. Kuningas aikoi viettää yönsä vaunuissa, mutta kylmyys pakoitti hänet jättämään ne ja hakemaan suojaa vaatimattomasta talonpoikaistalosta. Päivän valjetessa tungeskelivat käskyläiset matalassa tuvassa, missä kuningas jo istui karttojensa ääressä. Ruotsalaiset joukot olivat järjestetyt, saksalaiset rykmentit vielä järjestämättä. Kuninkaan ystävällinen kamaripalvelija oli tuntenut Leubelfingin, vaan ei vaatinut häntä tilille, ja niin oli tämä taas päässyt Ruotsin vaakunan koristamalle jakkaralleen, jolla hän ennen oli istunut kuninkaan vieressä, ja nurkkaan vetäytyneenä hän pysyi tuntemattomana vaihtuvain sotilashahmojen takana.
Kuningas oli antanut viimeisetkin käskynsä ja tullut mitä ihmeellisimmän mielialan valtaan. Hän nousi hitaasti ja kääntyi läsnäolevien puoleen, jotka olivat pelkkiä saksalaisia ja joista useampi kuin yksi oli Nürnbergin luona leirissä saanut häneltä ankaran nuhdesaarnan. Tunsiko hän sen valtakunnan totuutta ja laupeutta, jota hän luuli olevansa lähellä? Hän viittoi kädellään ja puhui hiljaa, miltei uneksien, pikemmin eloisine silmineen kuin huulillaan, jotka tuskin liikkuivat. »Herrat ja ystävät, tänään lienee minun hetkeni tullut. Siksi tahtoisin jättää teille testamenttini. En suinkaan huolehtiakseni sodasta — pitäkööt elossa olevat siitä huolen. Vaan — paitsi autuudestani — minun muistostani teissä! Olen tullut meren yli pää täynnä kaikenlaisia ajatuksia, mutta väkevämpi kaikkea muuta oli vilpittömästi sanoen huoli sanan puhtaudesta. Breitenfeldin voiton jälkeen olisin voinut tarjota keisarille siedettävät rauhanehdot ja turvattuani evankeliumin palata saaliineni petoeläimen tavoin Ruotsini rotkoihin. Mutta mielessäni olivat Saksan asiat. Hiukan tosin teki mieleni teidän kruunuanne, herrat! Mutta sanon vilpittömästi: suurempi kuin kunnianhimoni oli huoli valtakunnasta! Habsburgilaiselle ei se saa enää mitenkään kuulua, sillä tämä on evankelinen valtakunta. Nyt te ajattelette ja sanotte: vieras kuningas ei saa meitä hallita! Ja te olette oikeassa. Sillä on kirjoitettu: muukalainen älköön perikö valtakuntaa. Lopuksi ajattelin lapseni kättä ja erästä kolmetoistavuotiasta…» Hänen hiljainen puheensa hukkui majapaikan ohi kulkevan türingiläisen ratsuväen rykmentin myrskyisään lauluun, josta erikoisesti eroittuivat sanat:
»Mutt’ pimeyden vallat me
Voitamme Herran kautta…»
Kuningas kuunteli ja jättäen puheensa kesken sanoi: »Ei muuta, kaikki on kunnossa», ja päästi herrat menemään. Hän laskeutui polvilleen rukoilemaan.
Hovipoika näki lauenburgilaisen astuvan sisään ja hänen sydämensä alkoi rajusti sykkiä. Tavalliseen ratsupukuun puettuna hän lähestyi kuningasta matelevasti ja herpoutuneena ja ojensi kätensä kuningasta kohti tämän hitaasti noustessa. Hän heittäytyi maahan Kustaan eteen, syleili hänen polviaan, nyyhkytti ja rukoili häneltä armoa tuhlaajapojan liikuttavin sanoin: »Isä, minä olen rikkonut taivasta vastaan ja sinun edessäsi», ja taas uudelleen: »Olen rikkonut taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä ole mahdollinen pojaksesi kutsuttaa», ja hän taivutti katuvana päätään. Kuningas nosti hänet maasta ja sulki hänet syliinsä.
Hovipojan kauhistuneissa silmissä häipyivät molemmat toisiaan syleilevät sumuun. »Oliko tämä, saattoiko tämä olla totta? Oliko kuninkaan pyhyys tehnyt heittiössä ihmeen? Vai oliko tämä pirullista teeskentelyä? Käyttikö tuo riettaista riettain väärin puhtaimman sielun lausumia sanoja?» Näin arvaili ja epäili hovipoika miltei suunniltaan ja ohimot takoen. Hetket kuluivat. Ilmoitettiin, että hevoset olivat valmiina, ja kuningas huusi nahkapaitaansa. Kamaripalvelija ilmestyi vasemmassa kädessä nahkapaita ja oikeassa kiiltävä haarniska, jonka kaulanaukosta hän piti kiinni. Hovipoika tempasi häneltä luodinkestävän panssarin ja aikoi auttaa kuningasta pukeutumaan siihen. Mutta hämmästymättä ollenkaan hovipoikansa läsnäolosta kieltäytyi Kustaa sitä ottamasta. Hän katsoi Leubelfingiin sanomattoman ystävällisesti ja silitti tämän kiharaista tukkaa, kuten hänen tapansa oli. »Gust», sanoi hän, »en voi ottaa sitä. Se painaa. Anna nahkapaita.»
Kohta senjälkeen lähti kuningas täyttä laukkaa ratsastamaan, lauenburgilainen ja Leubelfing kintereillään.
V.
Ruotsalaisten taistelulinjan takana olevan Meuchenin kylän pappilassa istui puoliyön aikaan leskimies, maisteri Todenus raamattunsa ääressä, lukien taloudenhoitajattarelleen, Ida-rouvalle, joka oli hento ihminen ja leski hänkin, Davidin katumussalmeja. Maisteri — muuten asekelpoinen mies, jolla oli karkeat, harmaat viikset ja jolta pari nuoruusvuotta oli kulunut sotapalveluksessa — rukoili Ida-rouvan kanssa palavasti protestanttisen sankarin puolesta, joka vähän matkan päässä olevalla taistelutantereella oli joko voittanut tai voitettu — kumpaako, hän ei tiennyt. Samalla ryskytettiin kiivaasti porttia, ja aaveihin uskova Ida-rouva aavisti saavansa kuulla kuolonsanomia.
Niin olikin. Kun pappi oli avannut portin, horjui häntä vastaan nuori mies kuolonkalpeana, kuumeisesti tuijottavin silmin, paljain päin, otsassa ammottava haava. Hänen takanaan nosti toinen hevosen selästä kuollutta, raskasta miestä. Oudoksi tekevistä haavoista huolimatta tunsi pappi vainajan Ruotsin kuninkaaksi, jonka tulon Leipzigiin hän oli nähnyt ja jonka kuva, onnistunut puuveistos, riippui hänen huoneessaan. Syvästi liikutettuna peitti hän käsin kasvonsa ja alkoi nyyhkyttää.
Kuumeisesti toimeliaana ja nopeasti puhuen pyysi haavoittunut nuorukainen, että hänen kuninkaansa laskettaisi paareille vieressä olevaan kirkkoon. Ensiksi pyysi hän kuitenkin lämmintä vettä ja pesusienen pestäkseen kuninkaan verisen ja haavojen peittämän pään. Toverinsa avulla laski hän vainajan, joka oli hänelle liian raskas nostaa, vaivaiselle vuoteelle, vaipui itse sille istumaan ja katseli hellästi vahankalpeita kasvoja. Kun hän aikoi kostuttaa niitä sienellä, meni hän tajuttomaksi ja liukui pitkälleen vainajan ruumiille. Hänen toverinsa nosti hänet ylös ja huomasi tarkemmin katsottuaan paitsi otsassa myös toisen haavan rinnassa. Uudesta repeämästä, joka oli takissa toisen, sydämen kohdalla olevan paikatun repeämän vieressä, tihkui verta. Avatessaan varovasti toverinsa pukua, ruotsalainen kornetti ei uskonut silmiään. »Voi sun peijakas!» änkytti hän, ja Ida-rouva, joka piteli pesuvatia, punehtui tulipunaiseksi.
Samalla temmattiin ovi auki, ja eversti Åke Tott tuli sisään. Hänen oli täytynyt muona-asioissa lähteä takaisin, mutta toimitettuaan asiat hän oli rientänyt heti takaisin taistelukentälle ja, tyhjentäessään lasin paloviinaa kylätiellä, kapakan edessä, kuullut tarinoitavan satulassaan horjuvasta ratsastajasta, joka oli pitänyt ruumista edessään hevosen selässä.
»Onko se totta, onko se mahdollista?» huusi hän, syöksyi kuninkaansa luo ja tarttui hänen käteensä, johon hänen kyyneleensä alkoivat valua. Kääntyessään hetken kuluttua hän huomasi nuorukaisen, joka oli pitkällään tajuttomana lepotuolissa. »Helvetissä», huusi hän vihaisena, »pitipäs tuon Gustelin sittenkin takertua kuninkaaseensa!»
»Näin tämän nuoren herran, tämän toverini», huomautti kornetti varovasti, »täyttä laukkaa ratsastavan yli taistelukentän kuollut kuningas edessään hevosen selässä. Hän on uhrannut henkensä kuninkaan tähden!»
»Minun tähtenipäs», keskeytti hänet pitkä mies, jolla oli vanhan naisen kasvot. Se oli kauppaherra Laubfinger. Periäkseen melkoisen, sodan kautta vaaraan joutuneen velan oli hän rohjennut lähteä turvallisesta Leipzigistä ja epäröiden lähestynyt taistelutannerta. Jouduttuaan muonarattaita täyteen ahdetulle kylätielle koetti hän saavuttaa everstin saadakseen häneltä turvallisuuskirjan. Sydän pelkkää kiitollisuutta ja vapautuksen tunnetta täynnä hän kertoi läsnäoleville juurta jaksain perheensä historian. »Gustel, Gustel», itki hän, »vieläkö tunnet serkkusi? Miten voin maksaa sinulle, mitä olet puolestani tehnyt?»
»Sillä, herrani, että pidätte kuononne kiinni!» ärjäsi eversti hänelle.
Pappi astui väliin ja puhui rauhallisesti ja vakavasti: »Arvoisat läsnäolijat, te tunnette tämän maailman. Se on häväistyshalua täynnä.» Ida-rouva huokasi. »Ja varsinkin silloin, kun jalo ja suuri mies ajaa jaloa, suurta asiaa. Jos pieninkään epäluulo himmentäisi tätä muistoa», hän osoitti äänetöntä kuningasta, »minkä taruhenkilön tekisikään herjausjanoinen paavilaisuus sääskiraukasta», hän osoitti tajutonta hovipoikaa, »joka on polttanut siipensä maineen auringossa! Yhtä varma kuin olemassaolostani olen siitä, ettei kuningas-vainaja tiennyt tästä tytöstä mitään.»
»Samoin minä, herra pastori», vakuutti eversti, »minäkin olen siitä yhtä varma kuin autuudestani, uskon kautta ilman lain töitä».
»Varmasti», vahvisti Laubfinger. »Muuten olisi kuningas lähettänyt hänet pois ja etsityttänyt minua.»
»Voi sun peijakas», päivitteli kornetti ja Ida-rouva huokasi.
»Minä olen sanan palvelija, te, herra eversti, olette harmaapäinen, te, kornetti aatelismies, se koskee teidän etuanne ja hyötyänne, herra Laubfinger, Ida-rouvasta minä takaan: me emme siitä hiisku.»
Hovipoika avasi kuolevat silmänsä. Hänen katseensa harhaili pelokkaasti ympäri huonetta ja pysähtyi Åke Tottiin: »Kummityttösi ei totellut sinua, ei voinut… olen suuri syntinen.»
»Hourailette», keskeytti hänet pappi ankarana. »Olette hovipoika August Leubelfing, nürnbergiläisen patriisin, kauppaherra Arbogast Leubelfingin avioliitossa sinä ja sinä päivänä syntynyt poika, kuolemaan vaipunut marraskuun seitsemäntenä päivänä tuhat kuusisataa kolmekymmentä kaksi Lützenin taistelussa päivää ennen saamistaan haavoista, pugnans cum rege Gustavo Adolpho.» [»Taistellen kuningas Kustaa Adolfin kanssa.»]
»Fortiter pugnans» [»taistellen urhoollisesti»], korjasi kornetti innoissaan.
»Näin kirjoitan minä hautakiveenne. Sopikaa nyt Jumalanne kanssa. Hetkenne on tullut.» Maisteri ei saattanut kokonaan karkoittaa tylyyttä äänestään. Vaikka hovipoika oli jo eroamaisillaan maailmasta, ei hän voinut muuta kuin paheksua tämän lapsen seikkailuhalua, joka oli saattanut hänen sankarinsa maineen vaaraan.
»En voi vielä kuolla, minulla on vielä paljon sanomista!» korisi hovipoika. »Kuningas… sumussa… lauenburgilaisen kuula…» kuolema sulki hänen huulensa, mutta se ei voinut estää hänen sammuvaa katsettaan vielä kerran etsimästä kuninkaan kasvoja.
Jokainen läsnäolevista teki oman johtopäätöksensä ja täydensi lauseen omalla tavallaan. Mielenmalttinsa säilyttävä pappi, jonka isänmaanrakkautta loukkasi ajatus, että saksalainen ruhtinas olisi salaa murhannut Saksan ja — mikä merkitsi hänelle samaa — protestanttisuuden asian pelastajan, kehoitti hartaasti heitä kaikkia hovipojan mukana laskemaan hautaan tämän katkelman puheesta, jonka kuolema oli särkenyt.
Kun August Leubelfingin kohtalo oli ratkaistu ja hän makasi elotonna kuninkaansa vieressä, nyyhkytti Laubfinger: »Koska serkkuni nyt on mennyt ikuisuuteen ja tulee kysymys perinnöstä, otan minä toki oman nimeni takaisin?» ja hän loi ympärillä oleviin kysyvän silmäyksen. Maisteri Todenus katseli uljaan nürnbergittären viattomia kasvoja, joiden ilme oli onnellinen. Ankara mies ei voinut vastustaa liikutuksen tunnetta. Hän ratkaisi asian: »Ette ota! Te saatte pysyä Laubfingerinä. Teidän nimellenne tulee kunnia päästä jalon tytön hautapatsaaseen, tytön, joka vielä kuolemassaankin rakasti ylevää sankaria. Te olette pelastanut kalleimman omaisuutenne, rakkaan elämänne. Tyytykää siihen.»
Kirkko lukittiin ja teljettiin kiinni ihmistulvan takia. Huhu, että kuninkaan ruumis oli siinä, oli levinnyt nopeasti. Ruumiit pestiin ja pantiin paareille kirkon holviin. Päivä oli jo valjennut. Kun kirkon ovet avattiin kansanjoukolle, joka kärsimättömänä mutta kunnioittavannäköisenä tunkeili sisään, lepäsivät ruumiit kahdella paarilla alttarin edessä, kuningas ylempänä, hovipoika alempana ja päinvastaiseen suuntaan, niin että hänen päänsä oli kuninkaan jalkojen kohdalla. Aamuauringon säde — edellisen päivän sumua oli seurannut sininen, pilvetön taivas — hiipi matalasta kirkonikkunasta sisään ja kirkasti sankarin kasvot, säästyipä vieno heijastus hovipojankin kiharaiselle päälle.