ANGELICA.
Angelica! Niin katsoit kalpeana, kun luotani sun syöksi tyly sana, et tiedä, mitä rakkauteni on! Se, jota kutsui runo-taivaan ovi, maan pääll' on tunnoton ja onneton. Et tiedä, mitä tämä sydän on: Raketti singoitettu taivohon! Kuin satu, jot' ei ruumistuttaa sovi. Kuin kupla hento, johon kuvansa luo kaikki, ihailtava kiiruulla. Kuin kulta-malja, joka kohta sakkaan on juotava. Kuin sointu laulun rakkaan. Vain ilta-pilvein puna aaltoihin: se hetken hohtaa. Lieska helvetin!
Angelica, sa voitko anteeks antaa? Ei mulla taivasta, ei maassa rantaa mun kaipuullani. Lieska helvetin! Vain satu, jossa näkee ritarin suloisen rouvan ynnä knaapin kainon. Suloisen rouvan, jonka murheen painon suun hymy, otsan haaveet ilmaisee, — povella harso hopein värisee. Nyt eteens' armas lapsi polvistuvi. Jos lisää kuulet, katoo kaunein huvi. Äl' lähesty! Äl' liioin katso, haasta. Vain suurin tuntemattomuus voi maasta tään sielun nostaa, taivaan satuna. Vain outous rakkautta, Angelica!
Angelica, sun täytyy anteeks antaa, ei mulla taivasta, ei maassa rantaa mun kaipuullani! Tuska helvetin! Niin, kulta-malja, juoma taikurin: Isoldelle ja Tristanille keitti sen musta velho, toden heiltä peitti. Isolden muistatko ja herransa? He, hourut, rakastivat sieluina ja kielsivät syyntunnoin sulot ruumiin, mut kaiho sielunhekkuman vei uumiin. He haastoi tähden kautta toisilleen. Ja lähti kahden korven synkeyteen ja lepäs vierekkäin. Mut paljas miekka on välillään, ja mies on panssarniekka. Niin tähteen tuijottaen kuolemaa he vuotti, taivaan ainutt' onnelaa. He hourut! Niin vain satu keski-ajan voi päättyä, tuon lemmen kiduttajan! Jos väliltään ois miekka viety pois, ei kuolleet he, vaan vihanneet he ois! Mut silti: eikö moinen harhalempi lie ollut vihan totta totisempi? Miks toista lähetä, miks tutkia? Vain outous rakkautta, Angelica!
Angelica! Voit mulle anteeks antaa. Ei mulla taivasta, jos kuinka kantaa mua onni. On vain lieska helvetin. Vain näyttämö — Francesca Riminin. Asetus: huuruin punailman täyttää, Mefisto katsojille parin näyttää, jok' ohi kiitää myrskyn pyörteissä, suu suulla, kädet, jalat kiihkeinä syleilee toista, hekkumaa he vääntyy. Ei lopu autuus, jossa he näin nääntyy? Ei, — kunnes esirippu laskeutuu ja tuli sammuu, nauru kajahuu Mefiston; lavalla on paljaat rangat. Mut paloiko myös kiihkon yhdyslangat? Miks lähestyä, luoda katsetta, puhella, tunnustaa ja tutkia? Miks lahja käden, huulten, sielun, lihan? Iäinen hornan liekkikään ei ihan voi olla sille, jota polttavi suur kaipuu, tosin tuska, helvetti! Angelica! Sun syöksi vihan sana! Oot lähellä, siks olet loitoimpana, oi armas, joll' on taivasta täys povi. Miks kurja sydämein ei tyydy, sovi, vaan tahtoo yksin lisää murtua? Vain outous rakkautta, Angelica!
ISIS.
Egyptin maalla oli templi ammoin, luin lasna sadusta, se kammoin ja haavein sydämeni täytti. Siin' asui jumalatar, kerrottiin, niin kumman ihana, säteilevä, että tumman maan päällä oli harva, jok' ei tuota ois nähdä tahtonut, sen temppeliin.
Mut kuinka valtaansa se käytti, jos pyhätössään verhon takaa kelle se näkyi alastonna poloiselle, ja kuinka palattiin sen luota? Näin varoittivat papit: Onneton sen kauneus, häikäisevä valo on. Se, jolle ilmestyy, hän maahan suistuu ja kuolee sokaistuna niin. — Mut silti moni tahtoi tuolla tavalla kauniin jalkain juureen kuolla.
Niin satu vanha mieleheni muistuu.
Ja usein tuntuu nytkin, konsa haikein mun valtaa miete, jonka tähden vaikein elo, heelmätönnä rientää pois, — jumalatar yhä eloss' ois.
Ja muutkin tuntevat kai: jumalatar
se elää. Mutta miss' on valtiatar?
Miss' on sen temppeli? Ei tieto yllä!
Mut usein, konsa tuska maahan asti mun suistaa, voimani lyö raskahasti, sen eessä olleheni huomaan kyllä.
Ah, miltä näytti siis hän, joka pysyy salassa meiltä? ehkä joku kysyy. — Hän kuinka kuvaella sitä voi, ken kuoloon-sokaistuna vaikeroi? Vain huoata hän jaksaa hevin:
Ol' ihanaa se kuitenkin! Kuin kulta on auringon, mi syytää tulta ja häikäisee ja sokeudella lyö. On kaikki pimeyttä, mutta yö soi vielä kaiuin raukenevin:
Se, jok' on päässyt valoon, rakastuu yöhön, kuolee sielun paloon. On onni pyyde: täyttyessään yltyy, ja rakkaus heelmä, kypsyessään kyltyy, ja sitä mukaa kaikki muu. Ken nähdä tahtoo, halussaan on hurma, ken tunsi, sydän kuoloon pakahtuu.
Siis valtaansa mun otti templin surma.
Ja silti elän, hengin, mietin, kuljen
ja kivut kirkkaat sydämeeni suljen!
Haa, parissanne liikkuu kuollut vain,
kuin moni muukin, joka odottain
ja haaveissansa kulki templiin sinne:
hän näköään kyll' elää voi, ja lie
viel' eessään pitkä elontie,
mut kuollut hän on silti. "Miksi, minne?"
hän kysyy, "kaikki sain".
Hän elää, mut on ruumis.
Ah, en kiitä
mä tätä tapaa, jonka jumalatar
nyt valinnut on meitä varten: ammoin
Egyptin maalla surmasi hän heti
sen, jonka loistollansa luokseen veti;
nyt tappaa elävältä, verkkaan, vammoin.
Niin, toisenlainen on nyt valtiatar
kuin ennen, konsa sadun siitä
luin lasna, kaipasin sen temppeliin!
MINNE?
Nyt minne pyrkii mun aatoksein, se uutta tahtova teitten lapsi, kun päivä päättyy taas rusko-iltaan? Ei lepoon tyydy ees uupunein se mielin, yösilmä, kulta-hapsi, maanteiltä vuosin jo kulkemiltaan.
Se maahan tahtooko matkata, miss' ilma kirkas on yllä palmuin ja keitaan valkeiden kartanoiden? kun papit torneista illalla "Il Allah!" huutaa, niin tuoksuun valmuin ma nukun keskellä aavikoiden.
Ah, onnen sielläkö saada vois! Sen veisi sieltä uus tie, uus kaipuu. Sen koti taivaan on ruskoin mailla. Siks aina matkaan sen täytyy pois, — se kunnes kanssani lepoon vaipuu, maan hiekkaan, määräänsä yhä vailla.
Se sinne pyrkiikö, aatoksein? Mit' uutta tahtoo se, toivoo, lapsi? Ei lepoon tyydy ees uupunein se mielin, yö-silmä, kulta-hapsi, maanteillä vuosin jo kulkemiltaan!