SEITSEMÄS LUKU.
Mutta annas olla, minä tunnen hänet.
Elsa ja Matti kulkivat siihen asti, kuin tuli kadun kulma, josta Matin oli alkaminen pitkä matkansa Kirkkonummelle. Kauvan seurasi Elsa silmillänsä Mattia, kun hän astuskeli, tuo perin pieni poika, kadun laitaa pää alas painuneena. Pian Elsa siitä sitten kotiinsa pyörähti ja meni kyökkiinsä. Mamseli, kuultuansa kyökkiin ihmisen tulleen, riensi katsomaan.
"No, kuinka siellä sairas oli?"
"Paranemaan päin luuli olevansa."
"Selitäpäs minulle oikein, mikä ja mistä se sairas on?"
"Minä en oikein itsekään tiedä hänen perijuurtansa, sen vaan tiedän, että Kirkkonummella hän asuu pahanpäiväisessä mökkirähjässä, ei paljon paremmassa kuin meidän siellä Munkkiniemessä. Sen sain siellä ollessani sivulta kuulla, että hän oli ollut varakas aikoinaan ja että hän oli joutunut häviöön ja köyhyyteen juomarin miehen kautta."
"Mikä hänen nimensä mahtaa olla?"
"Sukunimen kuulinhan minä, mutt'en muista; ristinimi on Heleena."
"Heleena! mutta annas olla, minä tunnen hänet. Saako sinne sairaalaan vielä mennä?"
"Kyllä kait."
"Minä tahdon heti mennä häntä katsomaan!"
Samassa pyörähti mamseli kamariin ja pisti kapan yllensä ja hatun päähänsä.
"Tule mukana, Elsa!" sanoi hän mennessään.
Emäntä seisoi pihalla, kun mamseli lukitsi porstuan ovea.
"Minnekkä nyt mamseli lähtee?" kysyi emäntä.
"Kuinka niin? Onko siinä lähdössäni jotain erinomaista?"
"Ei muuta kuin vaan näyttää niin kiire mamselilla olevan."
"Menen katsomaan lasarettiin yhtä ihmistä, olisiko se vanhoja tuttaviani."
Kun menivät portista kadulle, sanoi mamseli:
"Se nyt vasta on kyselijä, tuo emäntä. Hän on muuten hyvä ämmä, vaan älä kiireesti lähde mihinkään, muuten saat selittää minne matka pitää."
Ripein askelin, melkein juosten, menivät mamseli ja Elsa sairaalaan.
Pihalla tuli hoitajatar heille vastaan.
"Mamselikin tulee tänne. Ketä te etsitte?"
"Mikä sen muijan nimi on, joka tään tytön tuttavana täällä rintatautia sairastaa?"
"Minä en muista, vaan saattehan kuulla häneltä itseltään. Vie tyttö mamselia sinne — avain on ovessa, kyllähän sinä osaat."
"Kiitoksia!" sanoi mamseli ja seurasi tyttöä kamariin.
Elsa astui edellä ja mamseli perässä sairashuoneeseen; outo haju pisti nenään heidän sisään astuessa.
Molempien silmät kääntyivät juuri äsken kuolleesen ihmiseen.
"Voi hyvä mamseli! Mummo on kuollut!"
Mamseli seisoi vähän hämillään, eikä vastannut mitään, nyykäytti vaan vähän päätään.
"Mitä, onko mummo kuollut?" kysyi Heleena sängystään toisella puolen huonetta, nousten samalla istumaan. "Mitä minun silmäni näkevät? Mamseli Eveliina täällä!"
"Ai! Heleena! Mikä ihmeellinen sattumus", sanoi mamseli ja juoksujalassa läheni vuodetta.
"Oletteko te Elsan emäntä?"
"Olen."
"Voi taivasten tekijä! mitä minä olen saanut kärsiä, sitten kuin viimein mamselin näin."
"Ei minunkaan elämäni ole aivan hauskimpia ollut; aina vaan yksinäisyyttä. Mutta kumminkin saanhan olla omassa rauhassani. Niinhän minä aina sanoinkin, että ennen olen aina ilman miestä, kuin että sattuisin saamaan juomarin ja hulttion miehen."
"Ihmisen on tässä maailmassa kulkeminen kohtaloansa kohti. Minäkin aina kuvittelin mielessäni loistavaa vanhuutta ja onnellista avioelämää. Olinpa ylpeäkin haaveksiessani. Vaan onnettomuus minua on seurannut joka askeleella", sanoi Heleena itkussa suin.
"Jaa", sanoi mamseli. "Kyllä se on kummallista kuinka kohtaloiden ohjaaja ohjaa muutamia ihmisiä maailmassa vaikeuden kautta. Näyttäis juuri kuin toiset ihmiset olisivat syntisempiä kuin toiset; niin näyttäis kärsimyksiin katsoen, vaan kun asiata tarkemmin tutkii, niin ei siinä suurempi syntisyyskään ole rangaistavana. Luullakseni siinä suureksi osaksi on omaa syytä, eli kuinka te Heleena luulette?"
"Suureksi osaksi siinä on omaa syytä, eli toisin sanoen niinkuin perhe-elämässä toisen aviopuolison syytä. Meidän elämässä kumminkin, vaikka sen itse sanon, oli isännän vikaa enemmän kuin minun, sillä hän joi ja hävitti kaikki."
"Annamme niiden asiain nyt olla, te tarvitsette lepoa ja me voimme poistua. Mutta milloin tuo poisviedään?" sanoi mamseli, tarkoittaen kuolleen mummon ruumista.
"Kyllä he tulevat sen ottamaan, kun saavat tietää että täällä on kuollut", sanoi Heleena.
"Hyvästi nyt Heleena! Minä tulen toisen kerran; en tahdo väsyttää teidän heikkoja voimianne ylen määrin. Tulkaa terveeksi! sitä toivottaa vanha ystävänne, ja käykää meillä, kun ikään vaan sen verran paranette."
Heleena hyvin liikutettuna puristi mamselin kättä ja sanoi:
"Kiitän sydämestäni teitä, että tulitte minua katsomaan. Mamseli on ainoa, joka enään pitää minua ihmisenä. Kaikki on minun hyljänneet; kun loppui rikkaus niin loppui myöskin tuttavuus siihen patuiseen paikkaan. Mitä taas tuohon Elsaan tulee, se pieni enkeli, muulla nimellä ei häntä voi nimittää, on minulle toimittanut jumalallisen sallimuksen kautta tään kaiken avun ja hyvyyden; hän on suorastaan pelastanut meidät molemmat puutteisin kuolemasta, nimittäin poikani ja minun."
Viimeistä lausetta sanoessaan tahtoi itku voittaa.
"Kyllä vielä kaikki hyväksi tulee!" lohdutti mamseli, ja niin läksivät he sairashuoneesta.
Kotimatkalla ei mamseli puhunut mitään Elsalle eikä vähään aikaan kotonakaan; hän näytti vallan mietteisinsä vaipuneen. Elsa luuli tehneensä suuren pahan, kun oli Heleenan asiassa toiminut. Nähtyänsä mamselin niin hiljaisena ja miettivänä ei hän uskaltanut häneltä mitään kysyä, ei edes mitä illalliseksi laitetaan. Hän luuli mamselin närkästyneen siitä kun Heleena sanoi Elsaa enkeliksi ja hänen vaan piti tavallisena ihmisenä. "Enkeli! mikä enkeli minä olen? Voi kun se Heleena-eukko on olematon niissä puheissaan", sanoi itsekseen kyökissä Elsa.
Vihdoin tuli mamselikin kyökkiin ja näytti itkeneeltä. Hän istahti kyökin pöydän päähän ja alkoi kutoa sukkaa.
"Elsa, laita teetä tulelle!" sanoi hän tehden työtänsä. Elsan hääriessä hellin luona alkoi mamseli puhua:
"Voi hyvä Isä kuitenkin Heleena parkaa! kyllä on muoto muuttunut. Hän oli vähän komea tyttö, kaunis, rikas, ja itsestänsä pitäväinen. Arvaathan kolmen rusthollin tytär. Jaa, kyllä siinä oli tyttö. Hän oli meidän lähimmäinen naapuri. Asia näet oli seuraava: Me olimme pappilan väkeä. Isäni oli kirkkoherrana samassa seurakunnassa ja meidän puustellista oli vaan kivenheitto matkaa siihen maankuuluun ja uhkeaan rustholliin, jonka rikkaudet kehuttiin olevan loppumattomat. Vanhukset eli isäntä ja emäntä eivät olleet mitään erinomaisen isollisia eikä pojatkaan, mutta kyllä tyttäret. Ei sen puolesta, että tää Heleena mikään pahan kiskoinen ylpeä olisi ollut, ei, päinvastoin, mutta enemmin naurettavan komeilija. Se nyt taisi olla osaksi syystä siitäkin, kun hän oli niin tavattoman kaunis, että moni herrasihminen, minä muiden mukana, olin kateellinen hänen somaa vartaloansa ja hienon hienoa hipiäänsä. Toinen Liisa niminen tyttö oli ylpeä myöskin, mutta ei niin kaunis, vaan sen sijaan kylän kuulu tavattoman häijyytensä vuoksi. Mutta armias kun se naimisiin tuli, siitäkös toimen emäntä kuuluu tulleen; piti talonsa ja kuuluu rikkaana olevan tänäkin päivänä. Vaan hän asuu kaukana Hämeen maassa, jonne hän naiduksi tuli."
"Rikkaana!" sanoi Elsa aivan ihmeissään. "Onko sillä ihmisellä sydäntä ensinkään. Että, vaikka olis kuinka häijy, niin auttaa hänen kuitenkin pitäisi ainoata sisartaan, kun tietää puutteessa olevan."
"Niin Elsa sanoo, mutta sinä olet lapsi etkä vielä käsitä tään maailman menoa. Etkö sinä, kun lukevainen olet, ole veisannut virressä: 'Ystävist' älä ihastu, sillä veljein väli rikkoontuu.' Mitä siinä on sanottu veljestä, voidaan myöskin sanoa sisaresta. Se ei ihmekään ole, jos ei sisar, joka asuu kaukana Hämeessä, mitä hänen hyväkseen tekisikään, sillä tuskin hän niin varmaan tietääkään näin kurjasti asiain olevan, maalaiset kun eivät paljoakaan kirjevaihtoa käytä, vaan ennemmin menevät itse asiansa toimittamaan. Mutta veljet, se minusta on ihme ja kumma! kun he kaikki asuvat samassa pitäjässä ja tietävät hänen onnettoman tilansa ja myöskin sen, ett'ei hän itse ole syypää köyhyyteensä, vaan ainoastaan miesvainaja. Auttaisivat edes sisartaan, mutta siinäpä seisotaan, jokos auttavat? eikös auttaneetkin? Semmoisia ne ovat ihmiset; ei ne häntä edes sisarekseen tunnusta, sitä vähemmin että veisivät onnettomalle leivän pahan, ne hävyttömät. — Kohota Elsa kantta, ett'ei kuohu niin paljon vettä joutavasti hellin päälle!"
"Ai! kun ma niin uskoon kuuntelin."
"Jos minulla olis varaa, niin minä kiusallakin, ihan veljien harmiksi, laittaisin Heleenan asumaan kaupunkiin. Antaispa nähdä, eikö veljet joskus vierainakin kävis, kun hän vaan täällä alkais jotakuinkin hyvin voida. Vaan jos niin olis ja se siksi tulis että minä sattuisin siihen, niin sanoa mäläyttäisin minä päin naamaa jotta joko kelpaa nyt vierastella veljien, kun muut ihmiset, vennon vieraat, ensin auttavat pahimmasta pukamasta läpi."
"Vai mamseli on rovastin tytär."
"Niin olen, kuinka niin?"
"Oliko mamselin isä hyvä saarnamies?"
"Mitä taivaallisia sinä nyt rupeat kyselemään?"
"Muuten vaan kysyin."
"Siinä tietysti tuossa kysymyksessä on jotain alla. Siitä on varmaankin äitivainajas tai joku muu jotain puhunut."
"Ei puhunut äiti eikä kukaan muukaan, minä kysyn sitä aivan itsestäni ja perin hyvässä tarkoituksessa."
"Niin, kysyppä missä mielessä hyvänsä, kyllähän tuon uskon, että rehellinen olet. Isäni saarnaa kuuntelivat kirkon seinät mielellänsä. Nimeä kantaa sen ristimät lapset, yhdessä asuvat vihkimänsä pariskunnat, jos eivät itsestään riitele ja erkane. Haudassa makaavat ne kuolleet, jotka ukko hautaan siunasi ja haudassa hän itsekin. Mutta saarnat, ne olivat enemmin kirkon seiniä varten kai aivotutkin ja seinät sitä kuuntelikin, vaikka kyllä kirkossa väkeä oli usein tungokseenkin, mutta seiniä ne olivat ne ihmisetkin."
"Hän oli siis aivan suruton pappi."
"Niinkuin lahopuu."
"Hän oli muuten lahjakas, hyvä ulosanto."
"Niin pontevasti saarnaavat yhdet sadasta, ja ääni semmoinen, jotta kirkon seinät tärisivät."
"Hengetön saarna on kuin puukellon soitto."
"Se on tosi, mutta kaadappas sitä teetä nyt kuppiin, muuten tässä tulee meistäkin paljaita puukellon soittajia ja vielä päälliseksi sellaisia, joita kutsutaan Naakaksi. Hyvinpä rupeaa haukotuttamaan."
Elsa kaatoi teetä ja mamseli joi kolme kuppia.
"Hyvää se onkin! Nyt on sinun vuorosi!"
Elsakin joi, mutta ainoastansa kolme suuntäyttä, sitten hän kaatoi loput ämpäriin.
"He, he, he, miksikä sinä sen ämpäriin kaasit?"
"Silakkaapa tässä tuntuu mieli tekevän", sanoi Elsa tunkien kaloja suuhunsa ja seisoen kyökin kaapin edessä.
"No, kyllä tässä osaan minäkin silakan kimppuun käydä", sanoi mamseli, mennen hänkin kaapin luo.
KAHDEKSAS LUKU.
Sitä en tahdo, älkää Herran tähden!
Seuraavana päivänä tuli Munkkiniemen rouva kääsyillä ja renki toisella hevosella, jonka perässä oli kärryt ja kärryissä Elsan arkku. Elsa, nähtyänsä kyökin akkunasta, että hänen arkkunsa on rattailla, juoksi suoraa päätä pihalle ja alkoi auttaa rengin kanssa arkkua sisälle. Mamseli ei ollut huomannut kadunpuoleisesta akkunasta vierasten tuloa ja kun ei hänellä pihalle päin ollut muuta akkunaa, kuin kyökin, niin ei hän tiennyt asiasta mitään. Hän sattumalta joutui tulemaan porstuaan ja näki äkkiä edessänsä sisaren, Elsan, rengin ja arkun porstuassa.
"Mitä joukkokuntaa te olette?" kysyi mamseli.
"Kyllä sen kuulee, että vanhoja piikoja täällä asuu, kun ei tunne omaa sisartaan", sanoi rouva naurahtaen.
"Sehän on tämän maailman tapa", vastasi mamseli.
"Ei suinkaan se nyt mitenkään sovi, että maailman tapa niin tarttuu papin tyttäreen."
"Niinpä papin, no, jaa, mihinkäs tuo arkku nyt sovitetaan?"
Munkkiniemen rouva katsahti hieman äkäisesti Elsaan, kun kuuli sisarensa lausuvan isästänsä tuon halveksivan lauseen "niinpä papin".
"Arvostellaanko täällä jo pappejakin?"
Mamseli mutisti suutansa ja silmäniskulla huomautti, ett'ei sopinut rengin kuulten keskustelua jatkaa, ja osoitti rengin ja Elsan viemään arkkua ylös vinnille.
"Ole hyvä ja astu sisään!"
Rouva ja mamseli menivät kamariin.
"Miltäs uusi piika näyttää?"
"Kyllä siitä kalu tulee."
"Se on siinä uskonnollisessa puuhassa niin kovasti. En tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin ei se olis niin nuorella tytöllä oikein paikallaan. Mielestäni on pilalla koko tyttö."
"Siinäpä seistään", sanoi mamseli, seisoen keskellä kamarin laattiaa, terävästi katsoen silmiin sisartaan. "Jos meidän isä ei olisi soittanut puukelloa sen sijaan kuin hänen piti hengellisesti saarnata, niin et sinä sanoisi minulle tuolla tavalla tänä päivänä. Etkö sinä tiedä, että 'lasten on Jumalan valtakunta'?"
Munkkiniemen rouva oli saanut vastauksen ja sen omalta sisareltansa — vastauksen, jota hän ei olisi unissaankaan osannut aavistaa saavansa. Hän ei muistanut riisua sadekappaansakaan, vaan istahti ensimmäiselle tuolille, mikä eteen sattui. Rinta löi, päässä jyski, korvissa humisi, ja sanat sisaren huulilta omasta rakkaasta etevälahjaisesta isävainajasta. "Puukellon soittoa hengellisen saarnan edestä. Oliko se mahdollista? Huusihan isä tosin kuollessaan, että hän on taluttanut sieluja kadotuksen kuiluun ja helvettiin, vaan vakuuttihan lääkäri, että se on hermo- ja aivohäiriötä. Kuinka se on mahdollistakaan? Ei, hyvä Jumala! jos kerran taivasta on olemassa niin siellä varmaan, aivan varmaan, isälläni on asuin-sijansa."
Mamseli näki, että sisar oli säikähtänyt ja että hänen huulensa hiljaa liikkuivat; kuitenkaan ei hänen suustansa mitään kuulunut.
"Mitä sinä oikein luulet nyt miettiväs?" kysyi mamseli. "Kuinka sinä rohkenet mennä tekemään johtopäätöksiä luojan töistä? Ja ollessasi papin tytär, mennä sanomaan lapsen pilalla olevan yksinkertaisen uskonsa ja jumalisuutensa tähden. Sinä tiedät, ett'ei minullakaan ole mitään omatakeista eikä varmaa uskonnollista kantaa, vaan en sittenkään noin jumalattomia päätelmiä voi tehdä, sillä siitä soimaisi minua luntonikin."
"Älä nyt noin tuimasti minua tuomitse, jos tuon nyt sanoin, sillä en siinä ennättänyt tuntoani kuulustella; se tuli vaan pikemmin tottumuksesta. Sinä hyvä siskoni muistat, että isävainajamme halveksi kaikkea lahkolaisuutta ja kerettiä ja muistan hänen monesti toruneen piikojammekin, jos jotain sellaista yrittelivät. Onko tytössä lahkoa, kerettiä tai kirkon uskoa, on minulle tietämätöntä, vaan minusta on vakaumukseni mukaan hyvin tukalaa elää sellaisten ihmisten kanssa, jotka yhtenään puhuvat ja ajattelevat taivaallisia ja unhottavat maalliset askareensa."
"Sellainen vakaumus on suoraa jumalattomuutta."
Samassa astui Elsa huoneesen ja sanoi:
"Minä asetin arkkuni siihen sen vanhan hyllyn viereen lähelle akkunaa vinnissä. Ei suinkaan se pahasti tehty ollut, mamseli?"
"Ei, mitäs sillä väliä on, jos se suittaisi nyt tiellä olla, niin saattaahan sitä perästäkinpäin siirrellä."
"Kylä minun täytyy myöntää, että jumalinenkin saattaa olla toimellinen.
Minusta näyttää tuo tyttö olevan oivallisen piian alku", sanoi rouva
Elsan mentyä.
"Se ajatus sinun on välttämättä pois heittäminen, sillä mitäs estettä jumalisuus toimille tekee ja entäs rehellisyys, joka on niin tärkeää ja tarpeellista tavaraa." Mamseli mietti hetkisen ja ei näyttänyt oikein löytävän keinoa millä saada kääntymään juttua toiselle tolalle. "Sanoin pois heittäminen, nimittäin turhat ennakkoluulot ja, mitkä pahimmat, kristittyin halveksimiset — ja sinun tulee edellä kaikkea saada uusi vakaumus, semmoinen, joka on jonkunlaisessa sopusoinnussa sen nimityksen kanssa, että olet papin tytär. Sinun tulee koettaa vähän asettua noudattamaan sen Herran tahtoa, jonka sanansaattaja ja pappi isämme oli tai kumminkin luulotteli olevansa. Mutta ettemme rasittaisi päätämme liian pitkällä yhtäkkisellä tutkimisella paljaan henkien valtakunnan ja sen perustuslakien suhteen, esittelen, että sen sijaan ikäänkuin välityöksi ottaisimme erään tähän maailmaan ja maahan kuuluvan käytännöllisen asian ja koettaisimme tehdä jotakin erään köyhän lesken eduksi, joka juuri ei jumalisuuden harjoituksilla eikä erinomaisilla muilla menoillakaan ole esiintynyt, vaan on muuten suuressa avun tarpeessa ja on eräs tuttavamme vanhemmilta, se tahtoo sanoa isäni virkavallan mahtavuuden ajoilta."
"Kuka se on?"
"Sinä muistat lähellä pappilaa maantien haarassa mäellä talon; rustholli se oli, vaan sille isännälle kuului niitä kolmekin. Sinä muistat, sen takaan, vallan hyvin myöskin erään komean tyttären mainitusta kartanosta nimeltä Heleena, tekee mieleni sanoa ihana Heleena. Emmekö monta kertaa hänen kauneuttansa kadehtineet? Mutta niinkuin kadehtimisemme olis ollut erittäin tehoisa, on raukan muoto surkastunut. Muuttunut on muoto, muuttunut onnikin. Hän ihmissilmäin edessä parhaan kukoistuksensa aikana oli onnensa kukkuloilla ja olisi sitä vieläkin, joll'ei olisi saanut kurjan kunnotonta juomaria, viinan särpijää mieheksensä. Nyt hän makaa täkäläisessä sairaalassa eikä olisi sielläkään, tuskin koko elävitten luvussa, jos ei minun pikku piikani olisi häntä auttanut."
"Eikö hän ollut mielestäsi tarpeiksi ylpeä? Etkö näe että hänen ylpeydestänsä on seurannut kosto? Pitääkö sinun, eli onko sinua valtuutettu lieventämään Jumalan hänelle määräämää rangaistusta?"
"No, sinä tulet, kuta enemmän me tässä keskustelemme, aina ankarammaksi ja ymmärtämättömämmäksi. Jumala oli hänelle silloin jo lieventänyt tuon nuoruudessaan tekemän tuhmuuden rangaistuksen, kun hän lähetti Elsan häntä hoitamaan ja hänen tienvarrelle nääntyvää poikaansa ruokkimaan ja holhomaan. Siinä missä oli Elsan, on minunkin valtakirjani."
"Minkä minä hänelle osaan? Pitääkö minun hoitaman toisen pitäjäläistä?"
"Antanemme sen asian olla; minusta näyttää kun asia ei paraneisi puheistamme. Keskustelu tässä näkyy saaneen surkean käänteen. Sinun edessäsi ei ole pyhää vanha tuttavuuskaan! Sinun kaikki kaikkesi on Munkkiniemen uhkea herraskartano, miehesi ja sen rikkaudet. Mutta ennenkuin lopetan tykkänään puheen näistä aineista, kysyn: mihinkä joutuu ja kenelle tästälähin kuuluu Elsan äitiin Leski-Annan mökki Munkkiniemen niityn laidassa?"
"Siihen on minun perin keveätä vastata, kun hyvin tiedän, että mökki on meidän omaisuuttamme. Mieheni sen antoi vanhoista aineista rakentaa ja erityisellä luvalla on se kuulunut Leski-Annalle hänen kuolemaansa asti. Kuolema on rikkonut kaupat, kontrahdit ja lupaukset. Mökki kuuluu meille siksi, kunnes mieheni joko antaa sen jollekin toiselle tai hajoittaa rähjän polttopuiksi. Mitä irtainta mökin sisällä lieneekin, se kuuluu Annan perilliselle, hänen tyttärellensä Elsalle."
"Oikein! se on perin hyvä, että saan tietää! Kun nyt kotiisi menet, niin ole hyvä ja sano miehellesi, että jos Munkkiniemen metsässä ei enään ole muuta polttopuuta niin polttakoon heti ensimmäisenä tätä seuraavana päivänä Leski-Annan mökin. Toiseksi, jos miehelläsi on yhtäpitävät mielipiteet sisareni mielipiteiden kanssa, niin sano hänelle hyvin paljon terveisiä mamseli Eveliinalta, että hän tekee viisaimmin, jos ei milloinkaan enään siihen mökkiin pane vanhoja palvelijoitansa puutteisin kuolemaan. Klara! Klara! Muista että sisaresi sanoi sen."
"Kiitos! Kyllä sanotaan, mutta minä en ole täysin tyytyväinen tänä päivänä mamseli Eveliinan huonosti valittuun rippisaarnaan. Sinä puhut juuri kuin olisit ollut katsomassa, kuinka me vanhoja palvelijoitamme puutteisin tapamme."
"Odota! Vaikene! Minä kutsun Elsan. — Elsa! tule tänne!"
Elsa tuli, hyvin hämillään kiireestä käskystä.
"Sano nyt Elsa suusi puhtaaksi. Olisitteko eläneet äitisi sairauden aikana Munkkiniemestä annetulla avulla ilman ett'ei sinun tarvinnut raastaa, tehdä luutia ja kantaa kaupaksi kaupunkiin? Lähetettiinkö talon puolesta kertaakaan lääkäriä hakemaan?"
Elsa lensi kasvoiltansa punaiseksi, jotta korvanlehdistäkin luuli veren tippuvan. Munkkiniemen rouva nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin laattialla. Kireäksi näytti käyvän asia molemmille. Elsa aukaisi suunsa:
"Munkkiniemestä annetulla avulla! Saan kyllä nöyrimmästi kiittää rouvaa avusta! Vähäinenkin apu tarpeessa on apua sekin. Mutta elää sillä, on ero niinkuin yöllä on päivästä. Äitini pitkään sairauteen nähden olisi sillä avulla elänyt hiiret, vaan ei ihmiset. Lääkärin kustansin ja hankin minä. Mitä muuten siihen tulee, ei heidän ollut velvollisuuskaan meitä, kumminkaan minua elättää, sillä isäni niin hyvin kuin äitinikin olivat palvelusajaltansa saaneet suostutun palkkansa."
"Hiiretkö? Kuinka sanoi?" sanoi Munkkiniemen rouva.
"Hiiret, minä sanoin ja puheistani vastaan!"
"Puheestasi kyllä voit vastata, sitä en menekään valheeksi takamaan, sillä minä luotan rehellisyyteesi aivan täydellisesti. Mutta siinä asiassa on eräs mutka, johon ei ole minun syytäni muuta kuin puoleksi. Minä kyllä olen käskenyt viedä maitoakin joka aamu. Eikö sitä tuotu?
"Joka sunnuntai-aamu puoli tuoppia", vastasi Elsa.
"Vai niin, no, siinä on vika, joka ei ole minun tahdostani. Se on minun syyni, ett'en vienyt itse; minä kyllä olen käskenyt, vaan se on mennyt toista tietä. Nyt ei auta muu kuin minun täytyy eroittaa kyökkipiika palveluksestani tänäpäivänä."
"Sitä en tahdo, älkää herran tähden!"
"Kuinka niin? Eikö syypää tarvitse saada ansaitsemaansa rangaistusta?
No, voitko sanoa, että äiti kuoli varsinaisesti puutteisin?"
"Sitä ei hän tehnyt, sillä minä Jumalan avulla voin hankkia mitä vähäisen säästömme lisäksi tarvittiin."
"Jos ei keittäjämme ole äitisi hengestä vastaava, ja hänellä ehkä on lieventäviä asianhaaroja olemassa, silloin pysyköön paikassa, mutta sinulle maksakoon kaiken, minkä hän on sinun suustasi pois myynyt ja varastanut."
"Käyttäkää armahtamis-oikeuttanne katalaa kohtaan niin pitkälle, kuin sitä vaan riittää. Hän ehkä katuu ja parantaa itsensä."
"Jätä hänet Elsan rangaistavaksi!" sanoi mamseli.
"Kyllä hän sitten liian helpolla pääsee. Minuun nähden jääköön vaan!"
Siihen loppui keskustelu ja rouva suoriutui kotimatkalle.
YHDEKSÄS LUKU.
Sunnuntai-käräjät.
Oli sunnuntai. Kellot soivat heleästi kaupungin tapulissa. Kansa, riensi kirkkoon. Mamseli Eveliinakin kiiruhti kirkkoon ja piika Elsa sai kulkea hänen vierellänsä. Mamseli oli pukenut itsensä mustaan pukuun, juuri kuin hänellä olisi ollut murhepäivät. Elsan vaatetus oli sitä ja tätä, sillä ei ollut vielä ehditty saamaan mukavia vaatteita. Hänellä oli päässä äitinsä silkki — ja yllä oma röijy, mutta äidin musta hame. Kirkossa oli mamseli Eveliinalla vissi paikka, jossa hän istui, vaan tällä kertaa oli hän myöhästynyt ja täytyi haeskella uutta paikkaa. Tällä tavalla ei ehken löytynyt mielen mukaista istuinsijaa, vaan sen hartaammin hän istui tuossa uudessa paikassa Elsan vierellä ja kuunteli saarnaa suurella tarkkuudella ja pyhiskeli ehtimiseen kyyneliä valkoiseen nenäliinaansa. Munkkiniemen piiatkin olivat tulleet kaupungin kirkkoon ja istuivat käytävän toisella puolella, ja keittäjätär julmisteli ja mulkoili silmiänsä mamselin ja hänen piikansa puoleen. Tämä ei jäänyt asian-omaisilta huomioon ottamatta. Elsa ei ollut näkevinään tuota rumaa katsantoa, vaan mamseli lähetti käytävän toiselle puolelle silmäyksen sellaisen, jotta keittäjätär silmäyksestä kehoitettuna päätti parhaaksi kääntää kasvonsa ja kaiken huomionsa papin ja saarnastuolin puoleen, josta pappi paraallaan pauhasi: "Sovi nopiasti riitaveljes kanssa, ett'ei riitaveljes sinua anna joskus tuomarille, ja tuomari antaa sinun palvelijalle, ja sinä heitetään torniin." Sitten hän saarnasi ja muistutti, että tämä sovitus oli tehtävä niin kauvan kuin molemmat riitaveljet tiellä ovat; muutoin oli käypä niinkuin Jesus tekstissä sanoo: "Joutuu torniin siihen asti kunnes viimeisenkin rovon maksanut on."
Nähtävästi hämilleen joutui nyt Munkkiniemen kyökkipiikakin ynnä muiden mukana, eikä enään niin koreesti mullistellut, vaan pää painui hieman alaspäin. Siinä oli paras todistus hänen syyllisyydestään, josta mamseli toivoi piankin saavansa jotain muutakin kuulla.
Saarna loppui, vaan kun se ikään loppunut oli, niin Munkkiniemen piiat alkoivat joutua kirkosta pois. Nyt täytyi mamselin luopua tavallisesta tavastansa istua kirkossa loppuun asti ja hartaudella jumalanpalvelus lopettaa. Hän kiiruhti Elsan kanssa perään, ja saavutti tytöt torilla.
"No, hyvää päivää neidit! Olettehan tulleet kaupungin kirkkoon ja ihan koko voimalla", sanoi mamseli.
Tytöt pysähtyivät ja keittäjätär punehtui ja mamseli koetti häntä oikeen silmiin tähystää, silmiin, jotka lueskelivat hiekkamuruja ja kiven nupuloita torilla.
"Kuinka teihin niin kovasti saarna vaikutti tänään kirkossa?" kysyi mamseli saadakseen juttua alkuun.
"Se tulee tiedämme siitä, kun käypi harvoin kirkossa", vastasi keittäjätär.
"Ehkä! Olkaapa nyt neidit hyvät ja pistäytykää meilläkin jalkojanne lepuuttamassa."
Tytöt eivät estelleet vaan kulkivat mamselin perässä taloon. Siellä he menivät kyökkiin.
Vähään aitaan ei piiat tehneet muuta kuin istuivat. Sannakaan ei ääntä päästänyt, sitä vähemmin keittäjätär.
Mamseli muutettuaan kotopukuun kiiruhti kyökkiin.
"Niinhän te täällä istutte, kuin kirkossa!" lausui mamseli.
"Mitäs täällä muuta?" vastasi Sanna.
"Kuinka sinä Liina niin rumasti katselit minun päälleni kirkossa, että en tahtonut kehdata paikassani istua? Pitäis kumminkin sen verran ihmisyydestä tietää, ett'ei Herran huoneessa silmillään rupea sappeansa purkamaan. Herran huone minun luullakseni olisi kumminkin se rajoitettu ala, joka täytyisi uskostakin olla vapaa kaikista vihaisista silmäyksistä."
"Enhän minä mamselia katsonut; katselin Elsaa vaan."
"Elsaa, oliko Elsa sitten sopivampi kirkossa syödä, kuin minä? Tiedä, että Elsa on yhtä kallis Jumalan edessä kuin minäkin."
"Hän katala on valhetellut ja puhunut pahaa minusta, josta rouva on koko päivät minulle riidellyt. Olis kaunista, jos tuommoisen kakaran tähden joutuisin pois monivuotisesta paikasta, ja saisin huonot päästökirjat."
"Mistä se rouva on sitten riidellyt?"
"Sanoo minun varastaneen ja myyneen kaikki sen, mitä hän on käskenyt antaa Elsan äidille."
"Onko hän käskenytkään mitään antaa?"
"On väliin käskenyt ja silloin on annettukin."
"No, eikö nämät toiset neidit tiedä mitään tähän asiaan?" kysyi mamseli, suu ivallisessa hymyssä.
Toisia tyttöjä oli kolme, Sanna, Mari ja Kaisa. Mari rupesi puhumaan ja sanoi:
"Kyllä aina on asiassa kaksi puolta. Rouva kyllä on kitsas, ett'ei tahdo raahtia antaa kaikkein tärkeimpiäkään. Kuitenkin on hän useammasti käskenyt kuin Liina on antanut. —"
"Pidätkö suusi kiinni!" huusi Liina nousten kauhistuen seisomaan.
"Tulla ylös syötyä omilta palveluskumppaneilta."
Elsa luki kuitenkin Liinan silmistä, että jotakin oli maksan päällä.
"Älä nyt huuda, äläkä päälle kävele ihmisten huoneessa! Kyllä minä vaan en sinua pelkää totta puhuessani. Vai onko valhe, että sinä vuosittain olet elättänyt sitä sulhastasi, vanhaa sotamiehen ketkaletta, talon tavaralla ja kustannuksella, ja hän monta kertaa viikossa säännöllisesti tulee aprakoitansa noutamaan. Sille sinä työnnät lihat, leivät ja maidot eli mitä parasta talossa löytyy. Onnellinen laiskuri mies; ei tee työtä ensinkään, vaan syöpi paremman ruoan, kuin koko Munkkiniemen palkolliset."
Tämän puheen aikana oli Liina ollut milloin punainen, milloin harmaa kasvoilta. Nähtävästi olisi hän Mariaa lyönyt, jos olisi uskaltanut.
"Valhettele vielä, kun hyvin kuulut osaavan!"
"Ei suinkaan se ole valhe", sanoi mamseli.
"Kyllä Mari totta puhuu!" toistivat toiset tytöt.
"Te voisitte puhua tuota oikeudessakin?"
"Kyllä", vastasivat tytöt.
"Jaa, hyvä mamseli, kyllä mamselikin nyt kuulee, kuinka he kaikki ovat liittouneet minua vastaan, vaan kun oon syytön niin —"
"Niin, sitten ei muuta kuin Elsa vaan on valhetellut", sanoi mamseli. "Mutta mistähän se Elsa on tiennyt valhetella, kun ei talossakaan ole ollut."
"Minä muutan pois Munkkiniemestä ja ihan paikalla, kun ma kotiin pääsen", sanoi Liina.
"Älä muuta, pyydä anteeksi emännältäsi, ja lakkaa sulhaistasi ruokkimasta, tai mene naimisiin. Mitä semmoinen vuosien pitkä kosinta-aika on?"
"Minä tulen niin häväistyksi, että minun on mahdotonta enään palvella näillä tienoin!" Sen sanottuaan alkoi Liina mennä ulos.
"Noinko sinä lähdet?" kysyi mamseli.
"Minulta on nyt loppunut kaikki kohtelijaisuus ja myöskin kärsivällisyys", sanoi Liina mennessään ja heitti kyökin oven kauheasti kiinni.
"Kamala tuo ihminen! johan tuo voipi vaikka toisen tappaa", sanoi mamseli.
Jälelle jääneet tytötkin ihmettelivät Liinan käytöstä, kun asia kuitenkin oli niin selvä, ett'ei siinä valhetteleminen auttanut.
Tytöt läksivät Liinan jälkeen ja niin jäi Elsa ja mamseli kahden kesken.
"Syödään nyt pian ja lähdetään sitten, käyden, kosk' on kaunis ilma,
Munkkiniemeen."
Yksinkertainen kuiva ruoka laitettiin ainoastansa kyökin pöydälle, jossa mamseli ja Elsa söivät yht'aikaa. Syötyä lähdettiin astumaan verkalleen, astumaan Elsan johdolla suorimpia polkuja ja teitä. Ilma oli mitä ihanin ja mielelläänkin kulki metsien läpi ja puiden siimeksessä. Mamseli, ollen tottumaton ja vanhanlainen metsissä kulkemaan, lepäsi monta kertaa ja pyyhiskeli hikeä, jatkaen taas matkaa.
"Kyllä kävelykin on hauskaa, vaan onnellinen se, jolla on hevonen. Tässä muuten saattaa tehdä pienen huomion siitä vaikeudesta, mikä näillä köyhillä naisilla ja lapsilla on, kun he saavat raastaa pitkin metsiä ensin keräämässä luuta-aineita tai poimimassa marjoja ja niitä kaikkia sitten kantaa hirmuisen pitkät matkat kaupunkiin. Heidän tilansa todellakin on surkuteltava", sanoi mamseli.
"Kyllä se on monestikin perin vaikeaa, kun täytyy niin paljon käydä ja kauvan kantaa, vaan kyllä ihminen kaikkeen tottuu ja voisi sanomattoman paljon kärsiä. Se minua kumminkin aina kummastuttaa, kuinka muutamat ihmiset ovat ennen syntymäänsä jo niin onnen suosimia, että syntyvät rikkaiden lapsiksi, kumminkin sellaisiksi, joiden ei elinpäivinään tarpeen vuoksi tarvitse niin mitään tehdä, ei edes itseänsä hoitaa, vaan vielä toiset palvelevat ja kaikki valmiina eteen kantavat."
"Niin, minä olen yksi niitä onnen suosikkia, joista puhuit. Kummallinen sääntö se on ja sallimus, ja tulee siitä kun lasten vanhemmat ovat niin varustaneet ja koonneet eli ovat virkamiehiä olleet, että tytöt naimattomina ollen ja vaimot leskeksi jäätyään saavat pensioonin; vaan että se niin on, on kumminkin ihmeellistä maallista onnea minustakin."
"Kun nyt niin on, ei kenenkään velvollisuus liene tahallansa laittaa noita onnettomia luudankantajia, eikä havumuijia. Me olemme nyt menossa Munkkiniemeen ja arvaan, että siellä tulee ratkaistavaksi Liinan kohtalo. Mikäpä tuo muu tulee hänestäkään, kuin havu- ja luutamuija, jos hänet työnnetään väkisin sellaisen laiskan kanssa asumaan", sanoi Elsa.
"Niin, kyllä se sitäkin on, mutta ei tiedä; hän kuuluu olevan taitava keittäjä ja jos tuota pientä varkautta ei olisi, voisi hän saada kunnon paikan kaupungissakin. Kamalalta se muutoin kuuluu, ovatko toisten piikain puheet todenperäiset, vai eivätkö kateudesta puhu."
Vihdoin saapui mamseli piikoinensa Munkkiniemeen. Nyt olisi hän ehkä odottanut, että sisar olisi tullut hänelle vastaan ja hänen niinkuin ennenkin käsipuolesta kiidättänyt huoneesen. Mutta sisarpa ei, vaikka istuikin tiellepäin antavassa akkunassa, tullutkaan tulijoille vastaan, eipä pannut paraatti-ovelle avaintakaan, vaan sisar sai köntiä sisään kyökin kautta. Tämä oli Eveliinalle pitkän kävelymatkan perästä enemmän, kuin sietämätöntä. Hän meni kyökin läpi ruokasaliin, jättäen Elsan kyökkiin, jossa Liina itkusta silmät punaisina hellin luona puuhaeli. Kun hän pääsi ruokasaliin, näki hän, kuinka sisar istui isossa salissa selin siihen avoimeen oveen, jossa mamseli seisoi, olipa vielä katsovinaan akkunasta ulos, samalla kuin hänen miehensä sohvalla nojallaan pitkä piippu hampaissa venyi.
"Hyvää päivää, herrasväki!" sanoi mamseli jotenkin ankaralla äänenpainolla.
"Päivää!" sanoi sisar, ollen kääntävinään päätänsä tulijaan päin.
"Päivää! Eveliina on hyvä ja istuu!" sanoi herra.
"Kiitoksia! mutta minä olenkin nyt niin hyvä, että minä en istu. Sillä luuletteko, että minä olen koira teidän edessänne, että te laskette minun kamuamaan ja vieraita ovia haeskelemaan niinkuin jonkun epäiltävän henkilön. Minä lähden siitä ovesta, mistä olen tullutkin ja samanlaisella hevosella. Klara, syötä sinä piioillasi vanhoja sotamiehen lötköjä ja tapa nälkään entiset palvelijasi, jotka sinua ovat kunnialla palvelleet ja rehellisesti työtä tehneet. Vielä sitten mokoma emäntä näytät ilmeisen kiukkusi. Katso perään! Johan sulta saa varastaa puolen maailmaa ja sinä et tiedä mitään. Sinäpä fiini olet, kun luotat piikoihisi ja annat niiden vaikka päällänsä seisoa. Tiedä, että minulla on ikuinen leipä, enkä tarvitse sinua, mutta sun leipäsi voisi loppua jos et katso perään talouttasi."
Munkkiniemen herra käänsi kasvonsa vaimoonsa päin ja odotteli, mitä vastausta antaisi sisarellensa syytöksiin emäntä ja aviovaimo, jonka hän oli valinnut puolisokseen ja taloutensa hoitajaksi.
"Hyvästi nyt! minä menen sinua häiritsemästä, sillä en minä tässä kuitenkaan näin ollen ole muuta kuin pahennukseksi."
"No, Eveliina, odottakaa nyt!" sanoi herra.
Mamseli ei enään kuunnellut ja vähän ajan päästä nähtiin hän Elsan kanssa astelevan pois talosta ja istahtavan mättäälle metsässä.
Munkkiniemen herra katsoi vaimoineen akkunasta, ja nähtyään tuon oudon tapauksen, jonka syyt hän vaan puolinaisesti käsitti, lausui hän:
"Mitä ymmärretään rakas Klara tuolla tapauksella? Onko maa kääntynyt viime aikoina väärin päin akselissaan? Selitäppäs minulle jos voit sen tapauksen syyt."
"Mahdoit aukaista sille paraatti-ovi!"
"Enhän minä nähnyt, kun sohvalla venyin. Siinäkö se on olevinaan kaikki? Ei, siinä on muutakin, olethan hyvä ihminen kaiken loppuviikon ollut, kuin murjaani, että tuskin vastaat minun kaikkein kohtelijaimpiin kysymyksiini. Siinä on muutakin kuin vaan ovi."
"No, anna nyt olla mitä hyvänsä; kyllähän me niistä sovimme!" koetti rouva sanoa.
"Ei se vaan siltä näytä, että tuo olisi sovinnon tekemistä; pikemmin se minun ymmärtääkseni on sodan julistamista. Rumaakin tuo on, kun toinen tulee jalkaisin kaupungista asti ja sitten tulee vastaanotetuksi kuin turkkilaisilta."
"Lapsethan tuolla jo ovat lepyttämässä!"
"Lapsetko? no, ne edes ovat ihmisempiä ja puhuttelevat tätiään!"
Molemmat katsoivat akkunasta ulos.
Poika Antti, yhdeksän vuotinen ja tytöt, Klara ja Liisi, kahdeksan vuotiset kaksoiset, olivat käyneet metsässä. Poika oli tehnyt itselleen kirjokepin ja tytöillä oli metsäkukista laaditut kimput. Juuri kuin mamseli Elsan kanssa istahti mättäälle, tulivat lapsetkin ulos metsästä. Ensin he katselivat ihmeissään mättäällä istuvia ja kävivät lähemmäksi. Likelle tultuansa näkivät he tädin siinä istumassa, pikku piikoinensa. Tädin silmät olivat kosteana; niistä oli juossut muutamia kuumia kyyneleitä. Mamseli Eveliinan toimet olivat tulleet palkituksi pelkällä ylenkatseella, ja sen johdosta olivat silmätkin kosteana.
"Tätihän siinä istuu! Minä luulin, että kuka siinä istuu", Sano! Liisi.
"Katsokaas, täti, kuinka kaunis minulla on sauva!" sanoi Antti.
"Niin, sinun — tuommoinen! mutta mulla kun on niin kaunis kimppu!
Eikös olekin kaunis, täti", sanoi Liisi.
"Kaunishan minullakin on! eikös olekin, täti", kysyi Klara.
"Kyllä, kyllä, lapset! kauniita teillä on kaikilla! Kyllä täti näkee."
"Osaatko sinä Elsa tehdä parempia kukkakimppuja?" kysyi Liisi.
"Vieläkös nyt kauniimpia; kyllähän ne jo ihmeen kauniita ovat!" vastasi
Elsa.
"Kyllä sitä täytyy lähteä huojumaan kotiin käsin, ei tässä nyt muu auta", sanoi mamseli, nousten seisomaan.
"Lähdettekö jo kaupunkiin, täti?" kysyi Antti.
"Ettekö te sisälle tulekaan?" kysyi Klara.
"Minä kävin jo, hyvä lapsi! Hyvästi nyt kaikki!"
"Täti ei mene vielä! Olkaa nyt vielä vähän aikaa. Minä sanon papalle, että se antaa teille hevosen. Oriilla saatte ajaa. Se laukkaa niin että, voi kun se on hauskaa! Se hyppii ihan pystyyn välistä, kun se on oikein innossaan. Pappakin pelkää, kun se oikein panee sieramensa suuriksi. Se aivastaa niin, niin se päristelee ja kuopii maata ja se syöpi niin suuren joukon kauroja", osoittaen kädellään kyynärän verran maata. "Noin suuren, niinkuin Konalan heinäläjä", sanoi Antti.
"Eipä, kun semmoisen kopan, joka vetää viisi tynnyriä", sanoi Liisi.
"Olette te niitä höpäköitä!" sanoi mamseli.
"Niin vaan, täti, tulkaas katsomaan, kun se orit on tuolla haassa. Se on puussa kiinni; muuten se lähtisi juoksemaan ja menis kaikkien päälle. Liinakin, vaikk' on niin paksu, niin pudotti maitokiulun kädestään, että yksi vannekin katkes ja valkoinen maito kaikki meni maahan, kun orit rupesi tarhaan lehmien sekaan ryymäämään. Se ryntäsi niin, että kaikki lehmät hajosivat ympäri vainiota ja mylvivät pelosta vavisten."
"Sepä koko pekuna on hevoseksi! Johan se aika jalopeura on!" sanoi mamseli.
Samassa näkyi käytävällä Munkkiniemen herra ja rouva; he lähestyivät.
"On oikein herttainen ilma tänään!" sanoi herra.
"Tuo tuomi haisee niin hyvälle tänä kesänä!" sanoi rouva.
"Luonto on kaunis; se on totta, mutta ihmisillä on se suuri vika, ett'eivät ole yksimielisiä. Se olisi niin hauskaa, kun he sitä olisivat!" sanoi mamseli.
"Hyvä, Eveliina! Pitää kärsiä nuoremman sisaren heikkoja puolia. Tunnettehan jo toisenne", sanoi herra, seisoen mamselin edessä suorana ja seljällään nojaten sauvaansa.
"Tunnen kyllä! mutta hänen pitää myöskin nuoremmuuttansa totella minua.
Sillä tiedät, Fredrik, ett'en tarkoita pahaa."
"Jaa, mutta teillä naisilla on tapa semmoinen, että kaikki asiat, olivatpa kuinka karkeita ja kireitä hyvänsä, pitää tuleman paikalla ratkaistuiksi; vähintäänkin yhdessä päivässä. Mutta minä sanon: se ei luonnistu, sillä kaikki asiat tarvitsevat kypsyä, ja ovat vasta päätettävät tarkan punnitsemisen perästä."
"Pappa! eikö saakin täti ajaa oriilla kaupunkiin?" kysyi Antti.
"Mitä sinä hupatat? kuinka täti semmoisella uskaltaa mihinkään ajaa?" vastasi herra. "Menkää nyt lapset pihaan ja viekää Elsakin mukaanne; me vähän kävelemme täällä."
Elsa ja lapset läksivät.
"Eveliina tulee kävelemään meidän kanssa!" sanoi herra.
"Kylläpähän kävelen kaupunkiin!"
"Kuinka sinä tuommoinen olet?" sanoi rouva.
"Älä kummastele, kummaile vaan itseäs."
"No, jopa nyt jotakin, kun opetetut sivistyneet ihmiset viitsii!" ihmetteli herra.
"Siitä Elsasta ei ole muuta kuin harmia ja ristiä", sanoi rouva valittavalla äänellä.
"Elsasta ristiä! mitä harmia Elsasta sinulle on? Sekö kun Elsa harrastaa totuutta ja oikeutta?" sanoi mamseli äkäisellä äänellä. "Ja itsehän sen minulle toit! Mitä toit ristiä välillemme?"
"Joutavia! tuollaisen lapsen puheista viitsii aikaiset ihmiset kiistellä", tuumi herra.
"Nyt ei askeltakaan tästä edemmäs; minua ei tämä marssiminen huvita. Jos tahdotte minua lepyttää, niin kaikki ja jokainen paikalla kyökkiin ja rosvoa tupustamaan", sanoi mamseli.
"Mikä rosvojuttu se on, ja mitä se merkitsee?" kysyi kärsimättömänä herra.
"Tule kuulemaan! kyllä minä suuta pidän, kosk'ei teissä ole itsessä tuntoa."
Sanaakaan sanomatta seurasivat herra ja rouva mamselia, joka suoraa päätä meni kyökkiin. Liina istui pöydän päässä ja luki katkismusta.
"Paraiksi, että luet katkismusta ja sitä, mitä seitsemännessä käskyssä kielletään!" sanoi mamseli, asettuen Liinan vastapäätä toiseen päähän pöytää.
Herra ja rouva seisoivat ovella.
"Mutta hullusta kyöpelin marakatista heitti ristin koko pitkäksi Jumalan pyhäpäiväksi; jaksaakin kamuta perässä, vaikka häntä hiidessä asti asuisi. Jos paha henki ajaa papilla, niin papintytöllä se aina hullummin ajaa", sanoi Liina, lyöden katkismuksen niin lujasti pöytään, että se hyppäsi ylös ja kirposi avoimesta akkunasta pihalle.
"Nyt sulla paha henki ajaa, kun heitit katkismuksen pellolle", sanoi mamseli. "No, ei sillä väliä; kylläpähän sotamies korjaa samalla, kuin se tulee ruokaansa noutamaan!"
"Korjaa! kyllä minä tästä itseni kohta korjaan; en minä ijankaiken rupea yhden kakaran tähden tässä haukkumisia kuulemaan!" sanoi Liina, alkaen heittää vaatteita päälleen.
"Liina, Liina! älä ole tuhma!" sanoi rouva.
"Onko hän joitakin sotamiehiä meidän tavarastamme elättänyt?" kysyi herra.
"Sulhasta, näet!" sanoi mamseli.
"Ala kauskia sitten!" sanoi herra.
"Niin kauskinkin, vaan käskemättä minä tulin ja käskemättä menen."
"Älä vinkaile ja tulputa suutas! Puhu sievästi ja läiski hiljemmin!" sanoi herra. "Sano, oletko sinä varastanut?"
"Olen! mitä se siihen kuuluu?"
"Hm, hassu hän on; se minun täytyy myöntää. On varastanut ja se ei vielä muka kuulu asiaan." Vähän mietittyään kysyi herra:
"Mikä kakara se on, jota hän syyttää?"
Rouva tarttui nyt puheesen ja sanoi:
"Se on Elsa, ja asia on se, että minä Leski-Annan sairauden aikana käskin Liinan viemään itse tai toisilla tytöillä kannattamaan mökille, mitä he välttämättömimmästi tarvitsevat. Kumminkin on Liina laiminlyönyt lähettämiset ja viemiset, jonka sain Elsan omasta suusta kaupungissa kuulla, kun hän sanoi hiirien ainoastaan meidän avustamme eläneen. Se on hirveätä ja suuri häpeä talolle."
"Tulkaapas tänne saliin kaikki!" sanoi herra. Hän meni itse edellä, rouva ja mamseli perässä ja Liina seurasi hyvin vitkaan, jääden seisomaan ovipieleen. Herra istui keskellä permantoa sijaitsevaan soututuoliin ja sanoi:
"Käskekää Elsa tänne!"
Rouva avasi akkunan, joka oli puutarhaan päin, ja josta kuului lasten ääniä.
"Elsa! Tule sisään!" huusi rouva.
Vähän ajan takaa kuului lasten liukkaita askeleita, ja he tulivat kaikella voimalla, Liisillä erinomaisen komea kukkakimppu kädessä.
"Pappa! katsokaas kun Elsa laitti kauniiksi minun kimppuni!"
"Entäs minun?" sanoi Klara ja ojensi hänkin kimppunsa, koettaen joutua papan luo.
"Minä en pidä koko Elsasta, kun sanoi minun tehneen syntiä, kun vuolin pyhänä kirjokepin!" lausui alakuloisena Antti.
Elsa seisahtui Liinan viereen ovipieleen.
"Kyllä ovat kauniita kimput! Antin sauvasta en minä jouda nyt puhumaan. Olkaa nyt lapset sohisematta ja poistukaa pihalle; minulla on täällä tärkeitä keskusteltavia!" sanoi herra.
Lapset juoksivat pois.
"Kuinka se on Elsa? etkö saanut äitisi sairauden aikana mitään?" kysyi herra.
"Kyllä se vähä oli!" vastasi Elsa.
"Lähetitkö sinä Liina mitä rouva käski?"
"En!
"No, se on hyvä, että tunnustat edes". — "Mikä sotamies se on, jota olet ruokkinut?"
"Niilo hänen nimensä on."
"Niilo, maltahan! Mikä sukunimi hänellä on?"
"Kontio!"
"Eikö hän koskaan ole puhunut kenenkään hengestä ja kunniarahasta?"
"On, kyllä hän on näyttänyt sen minulle, mutta kuului sen hiljakkoin panneen pantiksi, kun oli juontipäällä."
"Onko hän puhunut, kenen hengen pelastuksesta hän tuota merkkiä kantaa?"
"Meidän herran sanoo kerran pelastaneensa hukkumasta, kun oli venhe herralta kaatunut!"
"Aivan oikein! siitä on aikaa jo monta vuotta, mutta se, joka minun kotona henkiin virvoitti, oli Leski-Anna, Elsan äiti, hän palveli silloin vanhuksillani. Hän kyllä autti minun vedestä, vaan Annan toimesta sain minä hengen. Molemmat he tekivät tehtävänsä."
Mamseli ja rouva kuuntelivat, päätään kallistellen, keskustelun menoa.
"Missä hän nyt asuu?" kysyi herra.
"Suutarin mökissä, Korpan maalla!"
"Hae hänet tänne kohta! me juomme kahvia niin kauvan."
Liina läksi kolmella nelisellä.
"Enkö minä sanonut, että asia pitää aina ensin tutkia, ennenkuin selkään sutkii", sanoi herra, katsahtaen mamselin päälle joteskin äkäisesti.
"Fredrik, mitäs silloin olisit tehnyt, jos miehellä ei olisi ollut niitä ansioita?" kysyi mamseli.
"Olisin ajanut tytön pois, tai antanut anteeksi vastaisen parannuksen toivossa."
Nyt siirtyivät kaikki ruokasaliin, jonka pöydällä lämmin kahvi odotti.
Elsa oli hankkeissa mennä kyökkiin.
"Istu pöytään, Elsa! Nauti kahvia, kosk' olet äitisi elättänyt ja hoitanut hautaan saakka! Minä olen ollut näissä asioissa surkean huolimaton; se minun häpeäkseni täytyy tunnustaa."
Kun he siinä, yhtä ja toista tarinoiden, olivat istuneet kotvasen aikaa, ilmestyi ruokasalin ovelle elähtänyt mies harmaassa sarkapuvussa, jonka rinnassa riippui useampia mitalia. Mies oli kookas ja voimakkaan näköinen ja kantoi pulskaa huulipartaa. Kyökissä seisoi Liina ja odotti utelijaan näköisenä, mitä tapahtuman piti.
Kohta miehen ilmestyttyä loi Munkkiniemen herra kahvipöydästään kieron silmäyksen ja koko hänen olemuksensa osoitti, että hän pian aikoi jotakin suurta toimittaa. Niin juhlallisen näköisenä hän istui.
"Hyvää päivää, teidän ylhäisyytenne!" sanoi sotamies.
"Päivää!" vastasi herra hieman venyttäen.
"Herra on kutsuttanut minua!" jatkoi mies.
"Odota, älä ennätä, kyllä kerkiää! Vasta tulit!"
Mies näytti tulevan hieman hämilleen ja kasvoista näkyi, että hänen suloiset unelmansa olivat sammumaisillaan.
"Nimesi on Niilo Kontio, eikö niin?"
"Kyllä!"
"Ja kannat hopeista kunniarahaa minun henkeni pelastamisesta?"
"Sen teen!"
"Tulitko pahastikin haavoitetuksi minun henkeäni pelastaessasi?"
"En vähääkään vioittunut."
"Pystyt siis työhön täydellisesti?"
"Kyllä!"
"Mutta et saa työtä, tai muutoin puuttuu halua siihen."
Mies näytti joutuneen aika pulaan. Hän katseli sivulleen ja jokaisen päälle, vieläpä kattoon ja laattiaan.
"Jaa, kyllä minä osaan tehdä työtä ja saanhan minä sitä, mutta tulen monta kertaa suureen puutteeseen."
"Niin juomisesi kautta!"
Miehen kasvoihin lensi puna ja häntä rupesi hiottamaan.
"Kyllähän siihen on viinankin syytä!"
"Ja velttoutta ja laiskuutta", lisäsi herra.
Mies ei nähnyt hyväksi vastata, vaan herra jatkoi:
"Kun sinä kerran olet niin urhoollinen mies, että olet voinut pelastaa ihmistä hukkumasta ja olet ansainnut useampia palvelus-mitalia rintaasi, on perin huonosti ruveta niin perin epärehelliseen toimeen, kuin piikain kanssa komplotteeraamaan. Jos sinulla oli nälkä, mahdoit tulla minun tyköni. Kuinka kaunan sinä olet varkain syönyt meidän talon ruokaa?"
"Olenko minä ollut teidän ruokaa varkaissa?"
"Sitä ei sinun tarvitse ruveta kinaamaan, sillä antaja on tunnustanut.
Liina!"
Liina astui ruokasaliin.
"Sano, että hän kuulee, oletko vai et ruokkinut häntä."
"Kyllä minä niin paljon antanut sille olen, että jos maksan sitä, joudun hyvin kolme vuotta ilman palkkaa palvelemaan!"
"Kuuletko nyt?"
"No, ei teidän talo se ainoa ole, jonka keittäjätär sulhasia, olletikin vanhoja ja uusia sotamiehiä ruokkii; sellaisia kokkia on Helsinki puolillaan."
"Kaikkiko kyökkipiiat ovat varkaita?"
"Mitä he lienevät, kyllä he vaan ruokkivat!"
"Teidän velvollisuutenne on mennä naimisiin!"
"Minä en huoli siitä! Minä huomaan, että minä olen pahasti tehnyt, ollessani epärehellinen palvelija. Jos herra antaa minulle anteeksi erhetykseni, niin minä palvelen ja maksan mitä olen kuluttanut."
"Sinäkö et huoli minusta?"
"Ole vait!" sanoi herra, polkien jalkaa. "Sinä saat mennä minun edestäni sen sileän tien." Ottaen kolme hopearahaa kukkarostaan: "Siinä on vielä, ett'ei ole mielesi paha, juo nekin! Jos sinä olisit rehellisesti pyytänyt minulta sekä ruokaa että piikaa, niin olisi tämä asia käynyt toisella tavalla ja sinusta olisi voinut tulla kunnon torppari tai pieni virkamies kaupunkiin. Mutta näin ollen tekisin minä suuren synnin, jos minä auttaisin lurjusta. Koska Liina on katunut tuhmuutensa, saapi hän täydellisen anteeksi-annon, ja koska hän niin epärehellisestä ja laiskasta miehestä ei huoli, saapi hän vielä palkankorotusta."
"Kiitoksia herra ja rouva ja kaikki!" sanoi Liina.
"Ja nyt saat Niilo Kontio poistua! Ja muista, ett'et enää tule meidän alueelle, sinä riidan ja rähinän aine!" sanoi herra.
"Enkö minä saa piikaa?"
"Millä se sinua elättäis, jos naimisiin joutuis?" sanoi herra.
Niilo poistui, kiroten mennessään.
KYMMENES LUKU.
Jumala on rakkaus.
"Kamala mies tuo!" sanoi herra, Kontion mentyä.
"Minua pahasti peloittaa se, että hän harkitsee jonkun koston, kun hän noin tuli vihoitettua!" sanoi rouva.
"Olet lapsellinen, Klara!" sanoi mamseli.
"Minkä koston hän osaisi laatia?" kysyi herra.
"Voisi lyödä kuolijaaksi sinun, tai polttaa talon!"
"Hän voipi sen tehdä, jos se on hänen vallassaan, mutta minä luulen, että meitä suojelee paljon korkeampi ja voimakkaampi, joka voipi pahatkin aikeet tyhjäksi tehdä. Hän kyllä veti minun vedestä, ja se työ ansaitsisi tulla hyvinkin palkituksi, mutta en voi nyt mitään palkintoa hänelle toimittaa, hän kun on ollut suuri lurjus", tuumi herra.
Mamseli ja Elsa nousivat pöydästä; herra ja rouva samoin.
"Täytyy lähteä kaupunkiin", sanoi mamseli.
"Jaa, minä lähden kyytiin", sanoi herra.
"Älä Jumalan tähden!" sanoi rouva.
"Kuinka niin?"
"Kontio voipi sinun lyödä hengeti."
Tämän puheen kuuli Liina kyökkiin.
"Se ei lyö ketään; ei hänellä ole luontoa tuskin tappaa rottaa, sitä vähemmin ihmistä", sanoi Liina.
"Sen minä kyllä uskon!" sanoi herra. "Jaa, sano, Liina, renki Kallelle, että se valjastaa Pollen kaksi-istuimisen eteen."
Siinä sitä sitten kaikessa sovinnossa mamselikin sisarestaan erosi, vieläpä sanoi hyvästit Liinallekin. Vanha Polle seisoi pää nyökällään kääsyjen edessä, joihin nousi Munkkiniemen herra ja mamseli takaistuimelle, mutta Elsa istutettiin etuistuimelle.
"So, soo, Polle! aletaanpas laputtaa", sanoi herra, ottaen suitset käteensä ja tuo vanha, viisas hevonen alkoi juosta löntystää. Aurinko oli jo hyvin alhaalla ja varjo venyi pitkäksi. Ihanassa iltailmassa oli surinaa; siinä sääskiä ja kärpäsiä ja muita hyönteisiä hyöri. Hauskaa ajoa se oli kumminkin, ja Elsa olisi mielellään suonut matkan pitemmäksikin.
"Minulla on yksi tuttava sairaalassa", alkoi mamseli puhumaan.
"Kuka se on?" kysyi herra.
"Se on yhden rikkaan miehen tytär, jolla oli kolme rusthollia. Hän on joutunut naimisensa kautta onnettomaksi ja on aivan kurjassa tilassa."
"Juopon miehen sai, arvaan!"
"Juopon!"
"Mitä Eveliina hänelle aikoo?"
"En tiedä itsekään. Kun hän nyt paranee ensin, saapa nähdä, mitä sitten hänelle puuhaan." Vähän vaiti oltuaan jatkoi mamseli, katsellen tieviereen: "Elsa sen ihmeellisen salliman kautta joutui tietoonsa saamaan ja kuletti Kirkkonummelta tänne lasareettiin, ja minä luulen että hän virkistyy. Hänessä minun ymmärtääkseni ei ole niin paha keuhkotauti; paremmin nälkätauti eli näivetys."
Tullista kun sisään tultiin ja katua ajettiin, tulvasi ihmisiä ehtokirkosta.
"Vahinko, kun ei tullut kirkossa oltua! Niille on tänään pitkään saarnattu ja hyvä saarna pidetty!" tuumi mamseli.
"Oltiinhan aamukirkossa!" sanoi Elsa.
"Jaa, silmien kanssa riitelemässä Munkkiniemen Liinan kanssa!"
"Hm!" myhähti herra, vaan kukaan ei tiennyt mitä hän ajatteli, ja hän käännytti hevosen mamselin asuntoon.
Kun paraiksi pääsivät pihaan ja saivat hevosen pysäytetyksi, juoksi pieni poika kääsyjen viereen; hänen silmistänsä valuivat suuret vesikarpaleet.
Elsa tunsi kohta Matin ja riensi alas kääsyistä.
"Minä olen täällä odottanut sinua, kun äiti kuoli k:lo 4:jän aikana!"
"No, joko äiti nyt kuoli?" kysyi Elsa.
"Heleenako kuollut?" huusi hädissään mamseli.
"Se on semmoista, että herra ties mitä syöttävät ja miten ne hoitavat; kuolihan siitä samasta huoneesta se mummokin!" puhui mamseli.
"Epäileekö Eveliina lääkäreitä?" kysyi herra.
"Mikä tässä maailmassa tietää keneenkään luottaa", vastasi mamseli.
"Hyvähän se oli, että pääsi kitumasta", tuumi herra.
"Niin, mutta sielu!" sanoi mamseli, päätään kallistellen.
"Kyllä hän autuaaksi tuli", sanoi Elsa.
"Niinkö Elsa luulee? Jos niin olisi, olisin minä hyvin hyvilläni."
"Elsa sen nyt sitten tietää!" tuumi herra.
"Kyllä hän tietää, paremmin kuin minä ja sinä, Fredrik."
"Taitaa tietää!" arveli herra, ettei kinaa tulisi.
"Hänen oma äitinsä kuoli hiljan ja tyttö on sen nähnyt!"
"Ja sillä hän nyt tietää kaikki asiat!"
"Sinä olet paha, Fredrik!"
"Kyllä äitini autuaaksi tuli! Hän sanoi sen itse minulle aamulla", sanoi Matti.
"No, se on eri asia, kun poika puhuu!" tuumi herra.
Ja niin menivät he joukossa huoneesen. Elsa meni kyökkiin ja pieni
Matti, mamseli ja herra kamariin.
Kohta kun Munkkiniemen herra ja mamseli olivat päällysvaatteensa riisuneet, tulivat he kyökkiin. Elsa puuhasi jotakin askaretta ja Matti seisoi ja piteli ovipieltä.
"No, mitäs sinä nyt rupeat toimittamaan, poika?" kysyi herra.
Matilla meni väkisinkin peukalo suuhun, ja mitäpä se suusta poissa tekikään, kun asiat olivat perin epäselvät ja vaativat ensin kovasti miettimistä, ennen kuin vastaisi.
"Ota nyt peukalo suustasi ja vastaa, kun herra kysyy!" sanoi mamseli.
"Hm, kylläpä siinä taitaa pyöreät pojalla olla!" arveli herra.
"Kuinkas äitisi nyt hautaan saadaan?" kysyi Elsa.
"Ne hautaavat sen sieltä lasareetin puolesta", vastasi Matti.
"Ai! ai! Ei ole hyvä sekään!" sanoi mamseli, ja katsoi silmiin herraa. "Eiköhän olisi puuhata jotain? Voi Heleena parkaa, kun lasareetin hautaus!"
"Ei se nyt häävi hautaus ole, vaan hautaus, kuin hautaus!" tuumi herra.
"Minä hyvin sen tiedän, ett'ei kuollut siitä tiedä, kuinka häntä haudataan, vaan se olisi niinkuin vanhan tuttavuuden puolesta somempi, kun hautaisi pikku sievästi, vaikk'eikään suuren-kustannuksellisesti", sanoi mamseli.
"Minä en vähääkään tunne sellaista Heleenaa, vaan kun lienee tuttavianne ja tahdotte haudata häntä vähän paremmin, annan minäkin siihen hiukka apua!" sanoi herra.
"Sepä olisi koko hyvä asia, hyvä Fredrik!"
Niillä päätöksillä läksi herra pois, istui kääsyynsä ja katosi pihasta.
"Hän on kunnon mies, minä pidän paljon hänestä!" sanoi mamseli.
Matti seisoi vaan edelleen kyökin ovipielessä.
"Sinä olet käynyt taas Kirkkonummella, vai kuinka?" kysyi Elsa.
"Kävinhän minä."
"Tiedätkö sinä enoistasi?" kysyi mamseli.
"Kyllä minä ne tunnen, rikkaita isäntiä ovat"
"Etkö käynyt heidän luonansa, kun kävit kotonasi?"
"Kävin Juuso-enon luona ja hän aikoi ottaa minun luoksensa, jos äiti kuolee."
"No, onhan se sitten suunnille ihminen", sanoi mamseli.
"On koko helpoitus meille", sanoi Elsa.
"Sitä se on", sanoi mamseli. "Kuinka sinä nyt pääset sinne?"
"Käyden vaan! Hätäkös kesällä kävelläkään on?"
Silloin mamseli asetti pojan illallista syömään ja pojan syötyä antoi vielä nyyttiin evästä, ja sanoi nyyttiä sitoessaan:
"Kun sinä nyt tulet enosi luo Kirkkonummelle, niin sano paljo terveisiä Eveliina-mamselilta, siltä rovastivainajan tyttäreltä. Sano hänelle että hän tulkoon tänne ensi tuorstaina päivällisen aikaan, sillä silloin hautaamme hänen Heleena sisartansa. Jos hän muutoin hyväksi näkee, sanokoon Aatu-veljelleenkin, että hänkin saa tulla sisartansa hautaamaan. Se ei liene niinkään suuri kustannus ajaa Helsinkiin omilla hevosilla niin merkillisen asian tähden, sillä ei aina omia sisaria kuole."
Matti lupasi koettaa sanoa niin hyvin, kuin mahdollista.
"Niin, ala mennä! nyt tulee yö ja vilponen käydä. Mene hyvän onnen kanssa!"
Matti alkoi astella pois kyökistä nyökäyttäen hyvästijätöksi päätään, painoi pienen lippulakin kartanolla päähänsä ja juosta reputti ulos pihasta mamselin antama nyytti kädessä.
Kun Matti oli paraiksi pois näkyvistä ennättänyt, tuli pyykkimummo pihalla mamselin portaita kohti.
"Tuota en ollut muistaakaan!" sanoi mamseli Elsalle. "Se käypi kuin kello tuo akka ja tulee ihan täsmälleen niinkuin puhe oli."
Enempää ei mamseli ennättänyt puhua, sillä mummo oli jo kyökin ovessa.
"Hyvää iltaa!" sanoi mummo. "Antakaa nyt anteeksi, vaikka minä niin äkäpäällä täältä viimein läksin!"
"Mitä se sitten tekee? Suuttuuhan ihminen toisinaan", sanoi mamseli.
"Niin, ja minä vielä sittenkin, jolla on ollut niin paljon vastoinkäymisiä maailmassa!" tuumi mummo.
"Kyllähän niitä ihmisillä on vastoinkäymisiä, niin kauvan kuin elää", säisti mamseli.