NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Mummo omituisena.
Seuraavana aamuna päivän valjetessa ajoi pihalle vanha köyryselkäinen maalaisukko. Kärryissä istui myöskin erinomaisen sievä punaposkinen neitonen. Neiti laskeusi alas ja kiiruhti maisterin kyökkiin, jossa Katri oli jo kotvasen odotellut lähtöön valmiina. Kyökissä oli myöskin Elsa. Neiti katsahti Elsaa ja kohta tarttui syliksi häneen ja puristi vahvasti.
"Kyllä Katri puhui vähän että täällä on Elsa, vaan en minä saanut selvää, kuka Elsa", puhui vieras.
Neiti oli Munkkiniemen Liina.
"Matkustaako Liinakin pois näiltä tienoilta?" kysyi Elsa.
"Matkustanhan minä sinne Turun puoleen. Kontio on hankkinut siellä muutamassa suuressa herraskartanossa pehtorin paikan, ja me menemme nyt naimisiin. Se Kontio on laannut tykkänään ryyppäämästä, sitten kun sai Munkkiniemen herralta kotiripitykset, ja tullut kunnon mieheksi. Munkkiniemen herrakin on hyvillään, että hän niin on itseänsä kunnostanut, ja antoi minulle vähän rahaakin Kontiolle vietäväksi."
"Viepikö tuo ukko teidät aivan perille asti?" kysäsi Elsa.
"Viepi, hän on aivan Turun vierestä, ja Kontion koti on matkan varrella; hän heittää minut Kontion luo, ja Katrin hän viepi Turkuun asti. Hän on ollut asioilla täällä, mikä riita-asia hänellä lienee, jossa hän sanoo paljon rahaa kuluttaneensa, ja on erittäin mielissään että saapi paluumatkalla hevosellansa hiukan ansaita."
Liina ja Katri kantoivat nyt Katrin arkun kärryihin. Rouvakin saapui rappusille.
"Jaha, Katri lähtee nyt", sanoi rouva.
"Lähteä lähtevän pitää. Hyvästi nyt, rouva! Rouvan ei pidä olla millään tapaa vihainen minun päälleni ja minä pyydän anteeksi", sanoi Katri.
"Mene vaan kaikessa rauhassa Jumalan nimeen."
"Sillä tavalla olen minä joskus kuullut sanottavan sellaisillekin, joita muuten samassa työnnetään käsipuolesta ovesta ulos.
"Katri! Anna olla muutamat sanat sanomatta", sanoi Elsa.
"No, hyvästi nyt Elsa", sanoi Katri.
"Hyvästi", sanoi Elsa.
"Hyvästi Elsa! Älä unhoita minua", sanoi Liina.
"Hyvästi, hyvästi! Liina sanoo Kontiollekin paljo terveisiä, että Elsa on erittäin iloinen siitä, että hän on ruvennut kunnon ihmiseksi", sanoi Elsa.
Nyt nousivat molemmat tytöt kärryihin, ukko myöskin, joka otti suitset käteensä, pisti piipun hampaisinsa ja sanoi:
"Hei ruuna!"
Kärryt pyörivät pihasta ulos, ja Elsa seurasi portille asti.
Rouva seisoi rappusilla ja mummo katsoi kyökin akkunasta kun Elsa palasi. Olipa pihalla myöskin Tekla, talon-isännän tytär, ja talon kyökkipiika.
"Joko teiltä Katri pois meni?" kysyi Tekla.
"Jo meni", vastasi Elsa.
"Kuka teille Katrin sijaan tulee?"
"En tiedä", vastasi Elsa ja meni rappusille, josta he jatkoivat rouvan kanssa matkaa kyökkiin.
Rouvan ja Elsan saapuessa kyökkiin veti mummo akkunan kiinni. Samalla hän alkoikin puristaa leukaansa ja poskeansa, hän oli siis hammassäryn saanut.
"Särkeekö mummon hampaita?" kysyi rouva.
"Tuntuu rupeavan säilöstämään, pidin hölmö tuota akkunaa auki ja päätäni raossa, se ei väliin kärsi kylmää viimaa", puheli mummo puristellen poskeansa kaksin kourin.
"Särkeekö niitä hampaita usein?" kysyi rouva.
"Ei hyvin usein, vaan on se sentään jäytänyt että siellä on syvä kuoppa."
"Mitähän siihen olisi parasta panna, eiköhän olisi sopivin ottaa pois se kipeä hammas?"
"En minä raskitse sitä pois otattaa, ennen minä panen siihen vaikka mitä; kun saisin piipun hikeä, en sitä koskaan ennen ole pannut, mutta muutamat sanovat sillä päässeensä."
Rouva juoksi maisterin luo ja kysyi:
"Saattaako piipun hikeä panna hampaasen, kun sitä särkee?"
"Kenen hammasta särkee?"
"Mummon hammasta."
"Saattaa kyllä mummon hampaasen panna piipun hikeä, vaan sinun hampaaseesi täytyisi olla vähintäänkin kreofuuttia."
Rouva sieppasi luudasta varren ja kaivoi hikeä maisterin piipusta, jota hän erinomaisella kiireellä kyökkiin mummon hampaasen kiikutti.
Mummo istui sängynlaidalla ja aukaisi suunsa, kun rouva työnsi tuota mustaa laastaria hampaan koloon.
"Kiitoksia paljon! Joutaahan olla, mitä tuo tuosta arvelee", tuumiskeli mummo ja heittäysi sängyn päälle kyljelleen. Vähän ajan päästä rupesi mummo haukottelemaan ja — pyörtyi.
Elsa ja rouva juoksivat maisteria hakemaan ja rouva sanoi:
"Hän pyörtyi jo, miten hengenkin kanssa käynee!"
"Siitäkö piipun ihvestä se nyt akka pyörtyi?"
Sen sanan päälle nousi maisteri ylös ja meni kyökkiin juoksujalassa.
Rouva ja Elsa seurasivat perässä.
"Olisinkohan tehnyt tyhmyyden, kun suostuin antamaan luvan panna piipun hikeä hampaasen! Sitä en kumminkaan luule", sanoi maisteri, koettaen mummon valtimoa. "Ei tämän kanssa taida niin aivan vaarallista olla, vaan ottakaa nyt varovaisuuden vuoksi riepu ja kastakaa kylmänlaisessa vedessä ja sitten pidätte sitä mummon otsalla."
Elsa kastoi rievun ja painoi sen mummon otsalle.
Maisteri seisoi kyökin pöydän edessä, josta hän katseli asiain menoa.
"Huu, huu, uh, mikä se niin otsaa kylmentää?" kysyi mummo.
"Otetaan pois piipun hiki hampaasta", sanoi maisteri.
Mummo nousi istualle.
"Niin vaan, minä luulenkin että se on vähän helpottanut", tuumi mummo.
"Te pyörryitte", sanoi Elsa.
"Ei suinkaan", kiisteli mummo ja katseli jokaisen päälle, vaan kun kaikki olivat totisen näköisiä, myönsi hän.
"Taisin pyörtyä, ei suinkaan sille mitä mahda, kyllähän se voimakasta on, piipun hiki."
Mummo nousi seisoalle ja sanoi:
"Ei minusta nyt ole tässä mitään apua, ainoastaan vaivaa. Minä lähden mökilleni ja haen apua hampailleni ja kun ne terveeksi tulevat, sitten voin tulla."
"Vaan jos ette tulekaan", sanoi rouva.
"Kyllä!" sanoi mummo ja pani nutun yllensä, alkaen astua pois.
Rouva tiesi jo entiseltä, ett'ei mummoa mitenkään taivuttaa voinut, jos ei hän itsestään mihin myöntynyt eikä siis koettanutkaan häntä pidättää. Mummon mentyä kääntyi rouva Elsaan päin ja sanoi:
"Ka niin, ota virka vastaan, ja ala keittää, kyllämähän pidän lapsista huolen itse, jos en ihmistä saa."
Maisteri ja rouva menivät pois ja Elsa jäi kyökkipuuhiin.
Vähän ajan takaa palasi rouva kyökkiin ja sanoi Elsalle:
"Maisteri aina puhuu siitä luusopasta, etköhän sinäkin voisi sitä keittää?"
"Jahkama koetan, tuleehan laistansa, kyllähän sen ehkä syödyksi saa", vastasi Elsa.
"Koeta nyt sitten!"
Päivällisaika tuli ja Elsan keittämää luusoppaa sisään kannettiin; sopan haju ruokasalista jo löysi tiensä maisterin kamariin.
"Jo haisee se herkullinen liemi", sanoi maisteri, pisti kynänsä läkkitolppoon ja alkoi astua ruokasaliin.
Rouvakin ilmestyi pöydän luo samaan aikaan.
"Nyt saadaan uuden köksän keittämää ruokaa, mutta suuresti minua kummastuttaa sitä nerokkaisuutta, jolla hän osaa keittämistä hoitaa, siihen nähden kun hän on vielä niin kovin nuori", sanoi rouva, istuen pöytään.
Maisteri syötyänsä lausui:
"Kyllä me voitettiin keittäjättären kaupassa, ei itse mummokaan olisi tuota soppaa paremman makuiseksi saanut, ja pannukakkukin on maan paraita."
"Mummo oli oikein hyvä, kun Elsan meille toimitti", sanoi rouva.
"Kyllä hän hyvä mummo on, vaikka omituinen."
"Sitä on vanhoilla ihmisillä aina jotakin sellaista, jota me nuoret emme voi käsittää", sanoi rouva.
Maisteri meni työhuoneesensa.
Elsa piti keittäjän virkaa kokonaista kolme päivää ja mummoa ei näkynyt ei kuulunut. Rouva kaipaili ja haikaili, että sehän nyt hammassärkyä on kun viikkokausia kestää, ja lähetti Elsan tiedustamaan asian oikeata laitaa.
Ilta alkoi hämärtää, kun Elsa lähti Punavuorille päin astumaan; väliin hän käveli, väliin juoksi, että matka kuluisi. Vielä oli päivän kajastusta, kun hän tuli mummon mökille.
Hän yritti mennä ovesta sisään kuin kuuna päivänä, vaan ei päässyt porstuaankaan. Riippulukko, jonka mummo itse oli ovelle pannut, pysyi siinä ja ovi sai olla aukaisematta. Vanhan kalastajan akkunasta pilkoitti valo, hän kurkisti siitä sisälle ja näki Matin ja ukon olevan syönnin touhussa. Hän meni sisälle, ja kun Elsa kalastajan ovelle ilmestyi, säpsähtivät molemmat, niin Matti kuin ukkokin.
"Hyvää iltaa! Onko mummoa näkynyt täälläpäin näinä päivinä?"
"Ei hän ole täällä käynyt sitte kun minun tänne toi", vastasi Matti.
"Onko se ovikin kiinni ollut kaiken aikaa, oletko sitä huomannut katsoa?"
"Ei tosin siellä ole ollut mitään liikettä, eilen kumminkin oli ovi lukossa", sanoi Matti.
"Mihinkähän tuo sitten on mennyt?" alkoi ukko tuumamaan.
"Hän oli meillä maanantaina aamupäivällä, tai oikeastaan hän oli meillä maanantaita vasten yönkin. Mutta sitten rupesi hänen hampaitansa kovasti pakottamaan ja hän itse tahtoi siihen piipun ihveä, sitä hän sai ja sitten hän pyörtyi. Kuin saimme hänen pyörryksistä tointumaan, läksi hän pois ja sillä tiellä hän on", sanoi Elsa.
"No, mutta missäs mummo sitten on?" rupesi ukko enemmän kummastelemaan.
"Niinäpä se nyt on, missä hän on?" sanoi Elsa.
"Ei sille nyt pimeällä mitään voi, huomispäivänä täytyy häntä ruveta etsimään, jos ei hän siksi koteudu", tuumi ukko.
"Hyvästi!" sanoi Elsa ja läksi juoksemaan kotiin päin.
Kun hän oli ennättänyt Esikaupungintorille, näki hän erään henkilön hiljalleen tulevan vastaansa; oli siihen määrään pimeä, että ei hän oikein eroittanut oliko tuo vastaantulija outo vai tuttava. Kumminkin pysähtyi Elsa ja pysäytti toisenkin.
"Saanko luvan kysyä kuka te olette?" kysyi Elsa.
"Elsako se on?" vastasi puhuteltu.
"Ai, on se mummo kumminkin, kuten arvelinkin. Missä olette ollut?"
"Tuolla minä olin klinikassa."
"Siitäkö hampaasta?"
"Siitäkin, ja kuuluihan tuota olleen muutakin vikaa, siellähän nuot pitivät syömättä monta päivää. Päässähän tuota kuulin olevan tautia, ja antoivathan nuot pulveria mukaankin", tuumaili mummo.
"Minne te nyt sitten menette?"
"Kotiinpa tietenkin."
"Mutta jos olisitte tullut meille?"
"Ei, hyvä lapsi, kuinka minä sinne voin nyt tulla, kun ei ole ensinkään tekijää minussa, ja luulen että minun lasini onkin pian ulosjuossut ja työni tehdyt."
"Älkää puhuko mummo noin", sanoi Elsa, pyhkien vesipisaroita silmistään. "Te olette minulle niinkuin äiti."
"Ja sinä niinkuin tytär! Vaikka minulle ei muutoin kuulu äidin arvo, joutaahan olla korkean ikäni vuoksi kumminkin. Hyvästi nyt!"
"Jumalan haltuun mummo", sanoi Elsa, puristaen lujasti mummoa kädestä.
Mummo alkoi astua, vaan Elsa seisoi kauvan paikallansa tähystäen mummon jälkeen, kunnes hän katosi illan pimeään.
Kun Elsa ei enään voinut mummoa nähdä, kääntyi hänkin kotiinpäin ja juoksi kaiken matkaa.
"Mummo tuli vastaan, hän oli ollut klinikassa", sanoi Elsa rouvalle kotiin päästyään.
"No, tuleeko hän meille?"
"Ei taida, kuolevansahan tuo luulee, mutta en minä tahtoisi sen mummon kuolevan; minä pidän mummosta paljon", sanoi Elsa.
"Se on oivallista, että pidät hänen arvossa", sanoi rouva.
Elsa alkoi tehdä askareitansa, ja hänellä olikin niitä nyt entistä enemmän, kun sai yksin tehdä kahden edestä. Sopihan koettaa, minkä siihen teki. Rouvaa alkoi huolestuttaa ja hän sanoi:
"Mahdatkohan sinä voida yksin kaikkea suorittaa? Ehkä täytyy jostakin apua hankkia."
"Rouva antaa sen hankkimisen nyt olla tuonnemmaksi, kunnes ehdin katsoa mitä voin ja mitä en voi", vastasi Elsa.
Seuraavana aamuna lähetti mummo Matin sanomaan, ett'ei hän mitenkään voi tulla, ja että rouva saapi etsiä toista hänen sijaansa.
"Minkä sille mahtaa", vastasi rouva, ja Matti meni pois.
VIIDESKOLMATTA LUKU.
Vaikeudella eteenpäin.
Niin jäi Elsa ainoaksi palvelijaksi maisterin perheessä. Vaikka työnpaljous olikin hänelle suureksi rasitukseksi, että vedet väliin silmistä vyöryivät, kun alkoi kovin yli voimien käydä, kului aika hiljalleen eteenpäin kumminkin. Rouva koetti Elsan mieltä ilahuttaa, antamalla hänen vierellänsä laulaa kun hän itse soitti pianoa. Se kyllä itsessään ei Elsalle ikävämpää ollutkaan, vaan kun päivässä ei ollut varaa hetkeäkään hukata, sai hän lauluhetkensä tavattomalla kiireisellä voimien ponnistuksella jällensä palkita, että sekin aikaa voittaen tuli hänelle paljaaksi rasitukseksi. Niin kului vuosi seuraavaan syksyyn, jolloin hän ehdotti rouvalle, että hänen on muuttaminen ihan pakosta.
"Kyllä näen lapsi rukka että poskesi ovat lakastuneet tään vuoden kuluessa, liiaksi olet saanut voimiasi karaista, sen huomaan", sanoi rouva.
"Poskieni väristä en paljoa perusta, vaan minä muutoin huomaan, ett'en jaksa virkaani enään täyttää", vastasi Elsa.
Semmoiseksi asia jäi. Rouva pestasi itselleen seuraavaksi vuodeksi kaksi piikaa, ja Elsan haki eräs toisen maisterin rouva itselleen toiseksi piiaksi. Niin muutti Elsa taas uuteen paikkaan.
Nyt tuli hänelle palveluskumppaniksi iso ihminen, mutta ankara, kiukulla täytetty pohjalainen. Hänellä oli aina kirous toisessa suupielessä, ja joka toisessa sanassa. Ensi hetkessä Elsa jo sitä säikähtyi, kun hän ei ollut sellaiseen puhetapaan ensinkään tottunut.
Nyt oli muutoin perin huono vuosi tullut. Se herrasväki oli yhtä köyhä kuin edellinenkin, kumminkin kun edellisenä vuotena oli ruoka halvempi, sai sitä sentään tarpeikseen, vaan ruoka, etenkin leipä, oli sinä vuotena tavattoman korkeassa hinnassa, jonka vuoksi sitä ei mitenkään voitu niin paljoa hankkia kuin tarvittiin, vaan se täytyi suorastaan jakaa kristillisesti, neljännes hienoa reikäleipää päivän osaksi henkeen.
Köyhiä ihmisiä kulki talvella ehtimiseen kyökki kyökiltä etsien jotakin suuhun pantavaa nälkänsä sammutukseksi. Miespuolilla, etenkin maalaisilla, oli jotakin puusta tehtyä kapinetta kaupattavana leipään tai leivän hintaan vaihtamisen tarkoituksessa. Elsa ei voinut olla ostamatta heiltä, olletikin kun hänellä nyt oli rahoja, kun entinen isäntä oli hänelle lähtiessä suorittanut kaiken velkansa. Vieläpä hän jakoi köyhille ruokaosansakin usein, ja itse joko vallan paastosi, tai osti sijaan kauppiaalta. Niin karttui lusikoita, kapustoita, kyynäränmittoja ja minkä mitäkin, totta niitä olisi ollut monenkin talon tarpeeksi. Kummallisinta kumminkin oli se, että tuo äkäinen pohjalaistyttökin suostui Elsan toimiin niin, että hänkin talven kuluessa alkoi käyttää samanlaista tapaa entisten palkkarahojensa tuhlauksessa ja osan-ottavaisuudessa yleiseen maassa vallitsevaan nälkään.
Vuoro-sunnuntain pääsivät tytöt vähän ulos. Silloin Elsa aina pistäysi mummon luo Punavuorille, jossa hän istui tunnin pari tarinoiden mummon kanssa, saipa väliin mummon kanssaan. Mummo muutoin oli muuttanut elintapaansa ja laannut pyykillä ja muilla sellaisilla kulkemisesta, oli hyyrännyt toisen huoneensa eräälle pohjalaiselle salvurinperheelle ja itse lisäansiokseen ruvennut neulomaan työmiesten alushousuja ja paitoja.
Maisteri, joka nyt oli Elsan isäntä, oli hänkin omanlaatuisensa. Hänkin oli köyhästä pojasta kouluuttannut itsensä ja osasikin pitää ansioistansa ja arvostansa; hänen mielestänsä ei kukaan tässä pahassa matoisessa maailmassa ollut hänen vertaisensa töissä, opissa, eikä viisaudessa. Vielä oli hän ylpeä suurisukuisesta mutta köykästä aatelisesta vaimostansakin.
Rouva, tuo suurisukuinen, olikin erittäin järkevä, hyvin maltillinen kunnon ihminen. Hän osasi miehensäkin kiihkoa siivosanallaan niin hillitä, ett'ei talossa mitään mainittavia tapahtunut. Vaan hänkään ei voinut aina silmillään seurata miehensä kynää, joka erittäinkin toisinaan olisi ollut hyvinkin tarpeellista, tämä kun kovin rajusti rupesi toisia herroja kirjoituksessaan opettamaan, pannen koko tuttavakunnan yhteen mylläkköön, josta tämä herra itse sai kärsiä enimmän, kun näet ei ollut suosiossa kenenkään, ja itse ei ketään suosinut.
Kuitenkin, vaikka siinä talossa oli ylöspito niukka, alkoi Elsan voimat vahvistumistaan vahvistua. Sillä siinä oli työnteko säännöllisempää, eikä niin rasittavaa kuin ainoana piikana, ja oli roteva palveluskumppani, joka, vaikka muutoin äkäinen, ei katsonut töitä läpi sormiensa, vaan teki mitä tarvittiin ja eteen sattui, niin auttaen raskaimmissa toimissa huonokuntoisempaa kasvavaa kumppaniansa. Vaikk'ei Elsa hänen kiroilemistansa suosinut, oli hänellä siitä johdosta että hän häntä auttoi, raakalais-toveriansa kohtaan paljon anteeksi antamusta, ja niin sai talvi loppunsa.
Kesän tultua tapahtui Elsan elämässä se muutos, että hän nyt sai lähteä herrasväen kanssa maalle. Tällä kertaa Hämeesen. Herrasväkeä vähän arvelutti, kuinka huonon vuoden jälkeen siellä ensinkään ruoan puolesta toimeen tultaisiin, kumminkin luultiin siellä pälkähästä päästävän kun menee suurimpaan taloon asumaan mitä pitäjässä löytyy. Ja niin lähdettiin.
Tavarat jätettiin kotiin, ainoastaan otettiin kaikkein tärkeimmät. Molemmat palvelijat otettiin myöskin mukaan. Kun oli useita lapsiakin herrasväellä, täytyi olla neljä kyytihevosta kerrallaan. Matkalla oli Elsalla yhtähyvin kuin lapsillakin paljon katselemista Suomen ihanuudesta, vähän kun olivat matkustelleet. Vihdoin pääsivät he määräpaikkaan.
Kylä ja etenkin se talo, johon herrasväki asumaan asettui, oli seudun komeimpia. Jonkinlaista tietoa oli talon emännällä edeltäpäin heidän sinne tulosta, koska hän oli kohta tulijoita vastaan-ottamassa ja osoitti teitä heille varustettuihin huoneisin. Talon haltijatar oli jonkinlaista herrasväkeä, vaikka maalla alituiseen asuen hyvästi talonpoikaistunut, niin että hänen melkein otti tavalliseksi talonpoikaisemännäksi. Kumminkin oli hän lapsensa kouluuttanut, koska ne näyttivät heti ensi silmäyksellä herrasväeltä, ja olikin niitä poikia ja tyttäriä hyvähkö liuma, kaikki hieman äitinsä näköön vivahtavia. Ensiksi tervehti tuo rouva kumminkin Elsaa, edellä muiden, josta Elsa luuli häntä puolihassuksi ja pelästyi.
Elsassa oli hyvä joukko silmiin pystyvää kauneutta. Se se oli, joka narrasi tuota maalaisrouvaa häntä ensin tervehtimään, kun sama rouva muutoin oli hyvin leikillinen ihminen. Kuten sanottu, osoitti rouva teitä heille varustettuihin huoneisin. Huoneet olivatkin sisustetut erittäin komeasti, jott'ei kaupungissa paremmin. Maisteri rouvineen näyttivät erittäin tyytyväisiltä asuntoonsa, jota vielä sekin lisäsi kun melkein kaikki akkunat olivat päivään ja komeaan puutarhaan päin. Talon rouvan lapset seurasivat äitinsä esimerkkiä, he kokousivat kyökkiin ja pyörittivät Elsaa ympäri kyökin permantoa ja nauroivat, että Elsa oli hyvin kummissaan ja pääsemättömissä heistä. Melkoisessa määrässä alkoi se suututtaa Elsan isäntäväkeä; kumminkaan eivät he kehdanneet mitään puhua, olivat vaan nauravinaan.
Ihana oli kesä suloisessa Hämeessä, sangen viehättävä oli se. Talo sijaitsi sievän järven rannalla, jossa voi uidakin, ja olikin järven rantaan tehty pieni mutta erittäin soma uintihuone. Talon herrasväki kävivät joka päivä uimassa, ja oli sinne vapaa pääsy hyyriläisilläkin, ei heitä siitä kielletty. Elsallekin oli erittäin virkistävää ottaa väliin kylmä kylpy; selvästi alkoi se näkyä kasvojen värissä, joka kaunistumistaan kaunistui. Elsan emännällekin ja hänen lapsillensa näkyi se hyvää vaikuttavan, sillä hekin kaikki tulivat erittäin vilppaiksi. Selvästi näkyi että jolla senkin verran on varaa että mennä suveksi maalle kaupungin tomusta, se kyllä takaisinvoitetulla terveydellä palkituksi tulee, jos muutoin ei tauti ole aivan tappavaa laatua.
Ihmeellinen oli muutoin tuo samainen kylä, ei siinä huomattavasti ollut menneenä vuonna halla vieraana käynytkään. Talon lapset kyllä kertoivat Elsalle, kuinka äidillä oli viime talvena paljon köyhiä ruokittavana, ja kuinka niitä oli etäisiltäkin seuduilta kuleksinut. Kuitenkin löytyi talossa pitkin kesää ilman muualta hankkimatta kaikkea mitä tarvittiin. Kaikesta voi päättää että maisteri oli osunut asumaan erittäin mukavaan ja sovelijaasen paikkaan.
Elsalle oli kaikkein hauskinta heinänteon aika, silloin sai hän luvan, talon-emännän erityisestä pyynnöstä herrasväeltänsä, käydä niityllä heiniä hajoittelemassa ja kokoamassa. Samalla kun Elsa, ollen aivan siihen työhön tottumaton, teki sitä hauskuudekseen, teki hän sen kumminkin tavalla sellaisella, että talon pehtori suostui niin hänen työntekoonsa, että alkoi pyydellä häntä jäämään sinne palvelukseen heille seuraavaksi vuodeksi. Tämän intonsa ilmoitti pehtori emännällekin, joka siitä rupesi oikein Elsaa joka värssyn välissä haastattamaan ja pyytämään heille jäämään. Kumminkaan ei Elsa siihen suostunut ja asia jäi semmoisekseen.
Kesä muuttui syksyksi ja ilmat kolkommiksi, puutarhakasvit valmistuivat ja marjat tuleentuivat. Talon lapset jakelivat runsaat osat Elsalle puutarhan hedelmistä emännän naurahdellessa. Elsan suureksi kummastukseksi oli talon nuori herra ylioppilas aina etunenässä, koettaen aina haastattaa Elsaa, vaan Elsan suu ei tahtonut sujua vastauksiin tuolle herralle, vaan hän sai enimmäkseen jäädä tyhjäntoimittajana seisomaan. Vihdoin tuli lähtö ja kaikki kapineet olivat kärryissä, Elsa vaan seisoi vielä pihalla. Silloin puristi tuo nuori herra Elsaa hellästi kädestä ja vedet vyöryivät hänen silmistänsä, kun hän hiljalleen lausui:
"Lapsi rukka, sinä et ymmärrä etkä käsitä minua, etkä tarkoitustani!"
"Ehkä en!" vastasi Elsa, nousi kärryihin tuon pohjalaisen kumppaninsa viereen, ja rattaat alkoivat vieriä kartanon portista ulos.
Takaisin matkustaminen pääkaupunkiin ei ollutkaan niin viehättävän hauskaa kuin maalle meno, sillä melkein koko matkan satoi taukoomatta. Mukaan otetut sateenvarjot eivät voineet likimainkaan suojella märkyydeltä, ja ennen pitkää olivat kaikkien vaatteet kastuneet. Lapset alkoivat yskiä ja osoittaa pahoinvointia, jonka vuoksi täydyttiin usein mennä johonkin taloon tienvieressä vaatteita kuivaamaan ja kuivempia arkusta muuttamaan. Vihdoinkin pääsivät Helsinkiin, vaan kaikkein ensimmäiseksi oli lapsille haettava lääkäri, sillä muutamat heistä näyttivät vallan sairailta. Se oli sen kesähuvin päätös.
Parin viikon kuluttua olivat taas kaikki terveenä; samanlaisia matkustuksia, samanlaisia sateita, kuin myöskin yhdenlaisia taudinkohtauksia olivat saaneet samaan aikaan moni muukin perhe kärsiä. Vähitellen kuitenkin enimmät tointuivat, ja elämä alkoi olla vilkasta ja eloisaa pääkaupungissa. Elsa kumminkin taas oli aikomuksessa koettaa uutta palveluspaikkaa, sillä häntä oli käynyt etsimässä palvelukseensa eräs rouva, jonka mies harjoitti vilkasta kauppaliikettä, ja hän siis antoi tuon rouvan pyyntöön myöntävän vastauksen.
Elsa pyysi päästökirjaa rouvalta, josta rouva äkääntyi niin ettei puhunut pariin päivään sanaakaan Elsalle. Kumminkin hän tuon päästökirjan paikalla antoi.
Kun toinen meni, niin ei jäänyt toinenkaan; sekin pohjalainen tyttö hankki itsellensä toisen paikan ja niin he molemmat muuttivat maisterin herrasväeltä pois. Huolimatta siitä, kuka heidän seuraajaksensa tuli, ottivat he tavalliseen aikaan ulos palkkansa ja vapautensa. Vapaapäivikseen menivät he mummon luo Punavuorille, ja käyttivät aikansa sangen ahkeraan vaatteidensa parantelemiseen. Tytöillä oli neuloessaan monta muistoa juteltavana maareissultansa Hämeestä. Erittäin se pohjalaistyttö koetti kiusaa tehden muistuttaa Elsaa jos jostakin hyvästä kohtelusta, mutta vaikka hän muutoin oli paha kiroilemaan, oli hän kumminkin aika vekkuli, ja kun näki toista rupeavan harmittamaan, jätti hän viimeisen sanan sanomatta ja koetti saada toimeen naurua, joka usein hänelle onnistuikin, niin että molemmat päästivät naurun, josta mummo päätteli, että ovat varmaankin siellä Hämeessä käydessään tehneet jotakin kummituksia, tai tekevät supistessaan hänestä vanhasta ihmisestä ja huoneen haltiattaresta pilaa.
Kesän kuluessa oli mummon naapurissa tapahtunut se muutos, että tuo kalastaja-vanhus oli hävittänyt kasvattinsa Matin ja oli taas yksinään. Matti, saatuaan ukon kanssa kalastella, oli niin meri-elämään innostunut, että kun ukon poika, merikapteeni, tuli ulkomaan matkoilta laivoineen kotona käymään ja taas läksi uudelleen merille ja tarvitsi senlaista poikaa, oli Matti valmis lähtemään, koettamaan uutta uraa elämässään ja merimies-onneansa. Ukko oli jo ehtinyt Mattiinsa niin perehtyä että kyynelsilmin oli hänestä eronnut, eikä moneen päivään ollut hänelle jälestäpäin ruoka maistunut. Niin ikävän oli sanonut poikaa olleen. Omasta pojastaan ei ollut niinkään lukua pitänyt. Sen oli itse mummolle kertonut.
Elsalle oli vähän odottamaton uutinen se, että Matti noin oli pitkälle merireissulle joutunut, sillä hänkin piti Mattia holhottinansa, olihan juuri hän kerran Matin pelastanut nälkään nääntymästä maantien vierestä lähellä pääkaupunkia. Elsan mielessä kuvitteli, että lieneekin Matilla se viisaus, että hankkii itsellensä leivän meriltä, jossa ammatissa ei niin tuntuvasti hallavuodet vaikuta leipälakkoa kuin maalla työskennellessä. Sillä eiväthän he kulkiessaan mailman kaikilla merillä ole niin yhden köyhän pohjoisen ja pienen isänmaan varassa. Tuota leivän vähyyttä olikin Elsa ynnä monet lukemattomat muut hiljattain kyllin kokea saaneet. Vedet vyöryivät Elsan silmistä, kaikkea tätä ajatellessa. Pahin oli kumminkin Elsan mielestä se, että poika voipi meritouhakassa tulla oikein jumalattomaksi. Juuri kun Elsa siinä istui neuloen surullisna mietteissänsä, astui sisään eräs vapautta pitävä tyttö, joka hänkin oli aikeessa mennä uuteen palvelukseen.
"Täällä te vaan istutte kuin luostarinunnat, ettekö lähde vähän tuuluttelemaan?" sanoi vieras.
"Minne sitten?" kysyi Elsan kumppani.
"Joroihin".
"Joroihin", matki Elsa.
"Niin juuri, Joroihin", sanoi vieras. "Siellä tulee olemaan erittäin hauskaa."
"Mitäpä kaikesta hauskuudesta, se on vaan joroa kumminkin", vastasi
Elsa.
"Kyllä minä olen joroissa ollut, kyllä sinne mennä kannattaa", sanoi
Elsan kumppani.
Elsa rupesi miettimään asiaa, sillä hän ei tietänyt mitä joro olikaan, sitä vähemmin olisi niissä koskaan käynyt.
"Voinhan käydä katsomassa", sanoi viimein Elsa, ja alkoi pukea yllensä.
Kumppani teki samaa ja niin lähdettiin.
Ulkona oli nuori lumi maan valkoiseksi pukenut, kuu pilkisteli pilvien raosta kaakkoistaivaalla, viileä koillistuuli puhalti päin kasvoja tyttöjen astellessa kaupunkiin käsin Punavuoren etukaupungista. Joro, se piti oleman lähellä kaartin kasarmia, ja olikin siinä eräs talo, jonka pihan perältä kuului viulun vingutus. Portista sisään siis, ja pirttiin pihan perässä.
Täällä oli kauhean iso pirtti oikein maalaiskuosia; paksu savupilvi kävi tulijoille vastaan, huone oli tukahduttavan kuuma vaikka oli ovikin raollansa, sisässä oli nuorta kansaa renkiä, ja piikoja, olipa merimiehiäkin. Miehet vetivät savua minkä kerkisivät, ryyppäsivätpä viinaa ja kahvia lisäksi ja väliin pistettiin tanssiksi. Olipa siinä vielä kysymyksessä jonkinlaiset arpajaiset: oli muudan vanha ikikulu sateenvarjo pois arvottavaksi tuomittu, jonka vielä viimeisellä hetkellänsä piti tuottaman omistajallensa vähintään neljänkertainen hinta.
Elsalla ei ollut vähintäkään halua astua sisään tuohon joro-pirttiin. Hän äkääntyi seisomaan porstuassa, josta hän katseli asiain menoa. Näin ollen ei voineet toisetkaan mennä sisälle, sillä he eivät tahtoneet Elsaa yksin jättää. Tuo, joka oli opastanut heitä, oli kovasti harmissaan, kun toiset tanssasivat ja hänen täytyi seisoa porstuassa; vihdoin hänen kärsivällisyytensä vallan loppui ja hän sanoi:
"Voi kun kuluu aika hukkaan, minä menen, tulkaa jos tahdotte!"
"Mene, mene", kuiskasi Elsan kumppani sanoa.
Silloin hän menikin.
Samassa astui porstuaan eräs merimies sinisessä puvussaan, ja alkoi pokkuroida Elsaa tanssimaan.
Elsa ei pitänyt mitään kiirettä.
"Mene siitä, kun et minua pyydä", sanoi Elsan toveri, se pohjalainen.
"Ei väkisten ystäväksi huolita", vastasi merimies.
"Olenko pyytänyt?" sanoi puhuteltu.
Kun ei merimies asiaansa toimeen saanut, palasi hän pitkin nenin paikallensa.
"Mennään pois", sanoi Elsa.
"Sama minusta", vastasi toinen.
Ja niin läksivät juoksu-jalkaa Punavuorille päin astumaan.
"Joroon", sanoi Elsa kulkiessaan.
"Oli vähän liian paksua ja savuista joroa minustakin tuo", lisäsi toinen.
"Kaikissa sitä käydäänkin", sanoi Elsa.
"Jotakin höpötystä nuorilla", vastasi toinen.
Sellaisilla puhein saapuivat mummon taloon.
"No, eikö joroihin mentykään?" kysyi mummo.
"Käytiin, vaan ei kelvattu", vastasi pohjalainen.
"Ei minulla ole aikaa joutaviin", tuumi Elsa ja istui työhönsä.
"Soma tyttö", sanoi mummo.
Elsa ei vastannut siihen mitään vaan jatkoi sanatonna työtänsä. Mummo vähän vaiti oltuansa jatkoi:
"Kyllä se onkin kaikkein parasta, Elsa, että kavahdat sellaisia huvipaikkoja ja joroja. Sillä niissä ei ihminen parane, päin vastoin pahenee ja laittaa itsensä onnettomaksi. Hetkisen huvi tuottaa perästä käsin satakertaisen harmin, vieläpä pahimmassa tapauksessa syvää suruakin ja tunnonkin vaivoja. Ihmisen elämä on täällä niin lyhyt, ettei siinä ole aikaa joutaviin huveihin, vaan kaikki aika on tarkkaan käytettävä tositoimiin ja ylevämpien tarkoitusten hyväksi, ja siinä onkin tosi hauskuus."
Elsa katsoi pitkään mummoa silmiin, alkoi sitten puhumaan:
"Te mummo olette puheissanne oikea enkeli. Minä rukoilen kirkossa, minä rukoilen kodissa, työtä tehdessäni ja maatessani. Aina minä oikein pyytämällä pyydän Jumalalta, että hän varjelisi minua kaikesta pahasta, varjelisi minua mailman hekumasta, kunniasta ja rikkaudesta, ja kaikesta siitä mikä vaan estää sieluni ijankaikkista autuutta. Siinä uskossa minä luja olen, että hän varjeleekin minua, niin kuin hän varjeli äitivainajaanikin, Herrassa nukkunutta, samoin täältä nukkumaan. Vaan jos ikää pitkään piisaa, niin saan minä kyllä kulkea pitkän ja vaivaloisen koettelemussarjan halki, joka ei suinkaan ole niinkään helppo, kun tää mailma on esteitä ja loukkauksia täpö täynnä. En kumminkaan minä seuraa pahan hengen yllytyksiä halusta, enkä pienestä pakostakaan, vaikka teenkin joka päivä syntiä."
"Kuinka sinä noin ymmärrät puhua?" kysyi Elsan kumppani.
"Minä en puhu sitä mistään korkeasta ymmärryksestä ja viisaudesta, vaan yksinkertaisesta omasta kokemuksesta, ja niin kuin äitini ja jumalansana sanoo."
"Minunkin tarvitsisi lukea ahkerampaan, vaan kun siihen en ole oikein totutettu alusta eikä pienestä, niin se on niin perin kankeata ja halutonta, melkein surutonta, — surutonta elämä, surutonta ja huoletonta luku. Joutavaa kiukuttelua ja kiroilemista koko elämä. Herra hänen tiennee mikä minustakin tulee", sanoi Elsan kumppani.
KUUDESKOLMATTA LUKU.
Viimeinen palveluspaikka.
Kaupungin palvelijoilla ei ole pitkää vapaa-aikaa, se on vaan muutama päivä, maalaiset ne ovat jotka viikkokausia levähtelevät vapautta pitäen. Niinpä oli Elsankin tuot'hätää muuttaminen uuteen paikkaansa; yht'aikaa he mummon talosta läksivät tuon pohjalaistytön kanssa ja erosivat eri suunnille. Vedet pyörivät molempien silmistä eron hetkenä, sillä tuo kumppani, vaikka äkäinen, oli kumminkin ollut Elsan mielestä paras tähän-astisista työtovereista. Onnea he siis sydämensä kyllyydestä toisillensa eron hetkellä toivottivat ja käsien puristuksista ei tahtonut ensinkään loppua tulla. Kun olivat vihdoinkin eronneet, meni Elsa tuon suuren kauppiaan pihaan ja kyökkiin, jossa paikoilleen jääneet piiat olivat häntä vastaan-ottamassa. Siinä remakka syttyi, kun Elsa kyökkiin tuli, sillä hän oli joukon kaunein.
Vähän hän istahti kyökin pöydän päässä olevalle istuimelle ja läksi sitten entisestä paikastansa tavaroitansa noutamaan; siihen toimeen hän sai uuden paikan rengin ja hevosen.
Hevonen ja ajaja olivat vähän hurjaa lajia, joka hetki luuli Elsa kaaduttavan tuossa rattailla seisoessaan.
Erinomaisen onnellisesti kaikki kumminkin kävi. Maisterin rouva puristi hellästi Elsaa kädestä erotessa, ja lapset liekkuivat Elsan röijyn liepeissä.
"Elsa ei saa mennä!" huusivat lapset.
Turhaan kaikui kumminkin lasten kielto. Elsan tavarat kannettiin kärryihin, ja niin alettiin ajamaan. — Uudessa paikassa entiset piiat ihmettelivät kovasti, kun Elsalla oli kapineita kokonainen talous. Ne olivat niitä kapineita, joita hän oli hallatalvena ostanut, auttaessaan hätäyntyneitä kansalaisia.
Kun Elsa oli saanut tavaransa asetetuksi hänelle osoitettuun paikkaan, tuli talon rouvakin, Elsan uusi emäntä, siihen. Hän oli kotoisin ulkomaalta ja sangen harvapuheinen.
"Elsa on täällä nyt siis," sanoi rouva.
"Kyllä, hyvää iltaa rouva!"
"Tervetuloa nyt", lisäsi rouva ja kääntyi takaisin sinne, mistä tullutkin oli.
Talossa tässä oli tapana pitää paljon palvelijattaria. Vielä yksi uusi poika oli tulematta. Samassa kun rouva pois meni, astuikin kyökin ovesta sisään solakka noin kaksikymmentä viisi vuotia nainen; tyttö ei ollut kaunis eikä ruma, olipahan vaan siltä väliltä. Muutoin ei tarvinnut olla mikään tarkkasilmäinen huomatakseen, että tyttö oli täydessä seilissä juovuksissa, koko hänen ryhtinsä, astuntansa ja puheensa sen osoittivat. Eikä aikaakaan ja hän tunnustaakin, että hän on humalassa. Hän oli näet palvellut kauppiaassa, jossa löytyi juuri sellaisia tavaroita kaupaksi. Kauppapalvelijat olivat hänelle läksijäisiä pitäneet, ja tytön viinillä ylön täyteen täyttäneet.
Toiset piiat nyt tässä uudessa paikassa tulivat hieman hämilleen tästä uudesta tulokkaasta, ja pelkäsivät juuri hänen humalassa-olonsa puolesta rouvaa, ettei hän ehtisi häntä noin hiihtotuulella kohta ensi iltana näkemään. Kaikeksi onneksi ei rouva sinä iltana enään kyökkiin tullutkaan.
Yksi oli joukossa kumminkin, joka ei säikähtänyt humalaista naista nähdessään, se oli talon vanha keittäjätär; hänellä oli viinipullo kaapissaan, josta hän kaatoi täydet ryypyt Elsalle ja Liisalle, molemmille uusille tulokkaille. Liisa maistoi kohta pikarin pohjaan asti, vaan Elsa ei huolinut ensinkään.
"Koska ei vieraalle hyvä kelpaa, kyllä tänne kelpaa", sanoi keittäjätär ja kaatoi lasin sisällön omaan suuhunsa.
"Se on pieni kiusa", sanoi Elsa, ja siirtyi toiselle puolelle huonetta.
Eräs entisistä piioista, Ulla nimeltään, suostui Elsaan kohta ensi hetkestä. Nyt kun hän oli tuon vanhan keittäjättären mielen viinin maistamattomuudellansa rikkonut, talutti Ulla Elsan erääsen kamariin, joka kuuluikin heidän molempien makuuhuoneeksi; täällä istuivat he alas omille, heille talon puolesta kuuluville tuoleillensa ja Ulla sanoi Elsalle muutamia sanoja:
"Älä säikähdä meidän vanhaa kyökkikarhua, vaikka kyllä hänellä konsteja ja vinkeitä piisaa; väliin käypi hän ja ilman syyttäkin oikein käsikähmäiseen tappeluun, vaan minä näen sinun voimasi jo päältäpäin, ettei sun häntä pelätä tarvitse. Muiden ihmisten puolesta tässä talossa kyllä toimeen tulee; kun vaan tehtävänsä tekee, niin rouva ei puhu hyvää eikä pahaa, hän on sellainen."
Enempää ei Ulla ehtinyt puhumaan, vaan täytyi hänen joutua töillensä.
Elsakin alkoi aloitella tehtäviensä täyttämistä.
Seuraavana aamuna oli Liisa joteskin pahoin voipa kupari-seppänsä kanssa, niin että keittäjättären täytyi tarita hänelle viiniä; siitä tuli hän parempaan vointiin ja lupasi ettei hän isoon aikaan niin täyteen itseänsä juo, ja sen lupauksensa hän täyttikin.
Elsa kun oli huoneiden puhdistajan virassa, kuului hänelle muun muassa puhdistaa talon tavattoman suurta konttorihuonetta. Kohta ensi aamuna oli hänen meneminen konttooriin, jossa jo muutamia herroja oli kirjoittamassa. Pitkin silmin alkoivat herrat katsella uutta puhdistajaa, sillä olipa Elsa tavallisen mehukas olento päälaelta olkapäihin j.n.e. Kummiinsa herrat kumminkin tulivat, kun tyttö ei vähintäkään näyttänyt kenestäkään välittävän. Ei hän mitenkään hämillään näyttänyt olevan, ainoastaan teki hän töitään varovasti ja taitavaan, juuri kuin ei ketään muita huoneessa olisi ollutkaan. Ehtimiseen saapui toisia konttoristia konttooriin, kaikki he säännöllisesti tirkistivät Elsaa, ja yhtä säännöllisesti hämilleen jäivät, kun ei Elsa ollut heitä lainkaan huomaavinaan. Ennen kun Elsa ennätti kaikki tehtävänsä suorittaa, saapui siihen keski-ikäinen mies, joka oli hartioistaan koko lailla kokoon kyyristynyt. Vihaisesti heitti hän suuren avaimen kirjoituspöydälle ja kirosi; häntä Elsa koko lailla hätkähti ja luuli mielipuolen tulleen huoneesen. Hän ei juuri aivan mielipuolikaan ollut, josko ei aivan viisaskaan, olihan siltä väliltä; hän oli se mies, jonka hartioilla oli talo ja talous. Vaikkei hän mikään pääkonttoristi ollut, oli hän isännästä ensimmäinen mies, eli se, joka kaikista asioista parhaan huolen piti. Kun hän oli avaimen pöytään heittänyt ja kironnut kirottavansa, huomasi hän Elsan, ja tuli hyvin latuskaiseksi. Toisetkin herrat vetäisivät sen johdosta suutansa nauruun. Samassa poistui Elsakin konttoorista.
Elsa meni kyökkiin, suu naurun hymyssä. Hän oli saanut huomata, että hänellä oli virka, joka vaati erityistä mielen malttia hänen näköiseltänsä. Sanaakaan sanomatta meni hän saliin ja alkoi siellä puhdistustoimensa. Salin puhdistettuaan sai hän rouvaltaan ensimmäisen kiitoslauseen.
Näin alkoi aika kulumaan päivittäin eteenpäin. Melkein joka päivä meno oli yhtäläinen.
Vaikka tässä suurikauppiaan paikassa olikin paljon piikoja, tuot'hätää sai Elsa huomata että hänen osakseen tuli kaikkein raskain työtaakka. Hänen, juuri hänen, piti joutua joka paikkaan, asiat juoksemaan, huoneet puhdistamaan, pyykkiä pesemään ja viimeiseksi kaikkia toisia piikoja passaamaan, josta kaikesta hän sai toisilta kateen-silmäyksellisiä suurkiitoksia ja toisinaan aika rähinää sisältävät haukkumiset. Vieläpä toisinaan sanoivat hänelle: "Hän on meidän paras."
Kaikkein rakkain mikä Elsalla oli ja johon hän ei päässyt hyvinkään monesti, se oli kirkkoon. Toiset kyllä kävivät kirkossa hänenkin edestään, kumminkin he aina kirkkoon menon nimellä virsikirja kainalossa ulos läksivät, luvan rouvalta siihen saatuansa. Rouvalta näytti olevan tykkänään unhotuksissa Elsa, ei hän Elsan ulospääsy-vuoroa näyttänyt ensinkään muistavan, vaan se oli siitä yksinkertaisesta syystä, kun ei hän ulos kärttänytkään. Näin ollen oli hän ollut paikassa kokonaisen talven, eikä tällä ajalla ollut vielä kertaakaan päässyt mummonkaan luona käymään. Sattui kerta eräänä sunnuntai-iltapäivänä, kun toiset piiat taaskin tavallisuuden mukaan ulos itseänsä pyysivät, että rouva pysäytti muutaman heistä, huusi Elsan luoksensa ja sanoi:
"Kuinka se on Elsa sinun kanssasi, kun ei sinulle ulospääsön vuoroa koskaan tule? Minun syyni se ei ole, kun toiset aina pyytää, niin minä olen luullut että nämät pyytävät sinua edestänsä kotona olemaan."
"Ei minua ole kukaan pyytänyt", vastasi Elsa.
"Eikö, no sepä on erinomaisen hävytöntä toisten puolelta sinua vastaan, sinua joka saat tehdä kaikki työt."
Tämä ei ollut toisten äärestä kuunnella aivan lohdullista saarnaa; semmoinen puhe rouvalta pisti toisten niin vihaksi, että muutamat itkivät, ja jotka toisessa huoneessa seisoivat ja kuuntelivat, koettivat edes irvistää, vaikka Elsan edessä koettivat olla sievästi, kuin maitoa äsken latkineet kissat.
Elsa ei kuitenkaan tahtonut estää ulos pyytäneen lähtöä, vaan lupasi kumppaninsa ulos, jääden sillä kaupalla itse sijaan, että hän pääsee seuraavana sunnuntaina koko päiväksi, ja niin hän pääsikin.
Seuraavana sunnuntaina olikin erittäin kaunis kevätkesän ilma. Aikaisin aamulla puki Elsa yllensä, hoiteli ensin tärkeimmät askareensa ja jouduttiin itsensä aamu-jumalanpalvelukseen kirkkoon. Kirkon rappusilla yhdytti hän mummon, jolla oli kaikenlaista kerrottavaa, kun ei ollut Elsaa koko talvena nähnyt. Muun muassa oli hänellä terveisiä Matilta, joka oli mummolle kirjoittanut Itäindiasta asti, joka mahtoi olla mahdottoman kaukana meidän maasta. Pahaksi onneksi ei mummo ollut huomannut ottaa tuota kirjettä taskuunsa, sitähän olisi kyllä sopinut näyttää tuossa kirkon rappusilla. Siinä ei kuitenkaan muu auttanut kuin mennä ensin kirkkoon, ja sitten mummon mökille kun ehtii. Kirkossa sattui olemaan sillä kertaa joteskin ala-arvoinen saarna, joten ei se Elsaa eikä mummoakaan suuresti miellyttänyt; kuuntelivat he sitä loppuun kumminkin ja läksivät kohta amen sanottua rientämään Punavuorille.
Meri oli tyyni ja näytti kesäauringon valossa vuorelta katsottuna erinomaisen majesteetilliseltä. Vielä mummon akkunastakin teki sitä Elsan mieli tirkistää. Mutta tuo Matin kirje, sehän se oli luettava, pitihän sitä olla myöskin utelijas. Mummo ojensi kirjeen Elsalle. Elsa katseli kirjeen kuorta kummissaan, se kun oli niin sukkelasti oudon näköinen. Olipa itsessä kirjeessäkin katsomista, se kun oli sukkelan omituista paperia; mutta asiaan.
Elsa lukee:
"Trankebarissa Indian maalla, Joulukuun 19 päivänä tänä vuonna.
Hyvä rakas mummoni!
Tämän kautta saan tietä antaa, että minä voin nykyjään joltisenkin hyvin täällä Indian polttavan auringon alla. Kovasti ikävöitsen teitä, enkä tiedä oletteko enään elossakaan. Jos elossa vielä olette tämän kirjeen saavuttua, niin sanokaa terveisiä Elsalle, hän on mielestäni hyvä tyttö, sanoakseni paras tyttö mailmassa. Minä olen ollut monessa kovassa hengenvaarassa, vaan olen kuitenkin Jumalan avulla onnellisesti tähän asti päässyt. Nyt aijomme lähteä Singapooreen. Laivassamme on käynyt pari kertaa hyvin ystävällinen ukko, hän on lähetyssaarnaaja, saarnaa täällä pakanoille, mutta myöskin hän puhelee kristityille. Hän ei osaa meidän kieltä, vaan minä alan jo vähän tajuta engelskaa ja niin muodoin joteskin käsitän että hän on uskollinen Herran palvelija, jonka silmämääränä on, ihmisten kaikkein kansallisuudesta huolimatta, sielujen autuus. Ihmiset täällä ovat suureksi osaksi mustan harmaita iholtaan ja epäjumalan palvelijoita, mutta he eivät ole mitään villiä; heidän käytöksensä on niin kuin sivistyneen ihmisen ja heillä ovat ylpeät Bramini-papit, jotka heille opettavat tuhansia erilaatuisia kidutuksia ja seremonioita sielun autuudeksi. "Voi sinuas musta Aasia!" Minulle on muutoin erittäin hauskaa saada kiertää näin maailmaa ympäri, ja nähdä paikkoja ja ihmisiä. Merielämässä on paljon pahaa ja pahentavaista, mutta siinä, jos se oikein käytetään, on sangen paljon hyvääkin ja opettavaista. Sydämmellisesti teitä, mummo, ja naapurianne, kalastaja-vanhusta, ja Elsaa ja kaikkia tuttavia tervehtien lopetan kirjeeni.
Teidän Matti."
"Milloinka tämä kirje tuli?" kysyi Elsa.
"Se tuli toissa päivänä."
"Kylläpä kestää, ennen kuin Suomeen saapuu, kun menee aikaa monta kuukautta. Kyllä on poika kaukana", tuumi Elsa.
Mummon silmät tulivat kosteiksi Elsan tätä sanoessa.
Elsa huokasi syvään ja hänen ajatuksensa risteilivät oudoilla vierailla mailla. Sanat kirjeessä: "Voi sinuas musta Aasia!" ne soivat kummallisesti Elsan sielussa. Mitä varten se Aasia oli niin pakanallinen, pimeä ja musta? Herranko tahto se oli, että niin piti olla?
"Minä annan pakanat perinnökses, ja mailman äänet omakses." Ne profeetan sanat selvinä seisoivat Elsan muistissa siinä ajatellessaan. Olivathan pakanat Jesuksen Kristuksen perintö, ja mailman kaikki ääret hänen omaisuutensa. Huolehtia sitä miksi Aasia oli hirmuisen laaja ja musta pakananmaa, oli siis sama kuin Jumalan neuvoskamariin tunkeuminen. Jumala itse oli heitäkin aikanansa etsivä.
Kauvan oli Elsa hiljaa mietteissään istunut. Mummo liikuskeli edestakaisin huoneessaan, väliin Elsaa vilkaisten.
"Kumpaako suret, Mattiako, vai Aasialaisia?" kysäisi mummo.
"Ehkäpä molempia", oli Elsan vastaus.
Sitten viipyi Elsa mummon seurassa iltaan saakka. He kulkivat tuulluttelemassa punaisilla kallioilla, kauniissa kevätilmassa. Noin kello kuuden ajoissa ehtoolla läksi Elsa kotiinsa. Ei jalkansa paljoa painaneet, keveänä kuin västäräkki hän astua sipsutti matkansa ja vihdoin tuon suuri-kauppiaan jylhästä portista sisään. Pihalla seisoi lauma kauppa-apulaisia ja konttoorikirjureita.
"Elsakin on ollut kaupungilla", sanoi muudan nuoremmista.
"Ja te ette saa häntä puhutella, se tietäkää, tyttö on minun omaisuuttani", sanoi pää-puukhollari, se, jonka sanottiin taloa selässään kantavan.
Elsa kuuli sen, vaan ei vastannut mitään, meni vaan kyökkiin ja vihdoin sänkykamariinsa; virsikirjansa laski hän sievästi nurkkahyllylle.
Kun hän oli juuri ennättänyt pukeutua arkipukuunsa, astui rouva kamariin.
"Elsakin sai kerran vuodessa käydä henkimässä keuhkoonsa raitista ilmaa täyteen. Kävitkö sen mummon luona Punavuorilla, josta joskus olet ikävöiden maininnut?" tuumaili rouva.
"Minä kävin kirkossa ja mummon luona", vastasi Elsa lyhyesti.
Rouva jatkoi:
"Minä kuulin äsken akkunasta, että meidän taloudenhoitaja kutsuu sinua omaisuudekseen; hän varmaankin aikoo naida sinut ja sitten ruveta itse miehekseen, kaiketi kauppiaaksi."
"Naikoon vaan, vaan kysyköön ensin minulta luvan", vastasi Elsa.
"Tietysti hän sen tekee", sanoi rouva.
Sitten antoi rouva käskyjä ensi viikolla alkavasta suuresta kevätpyykistä. Siinä taas oli Elsalla oleva etevä osa, hän kun kelpasi melkein työn johtajaksi tuossa vaatteiden puhtaaksi pesussa. Käskyt annettuaan poistui rouva.
Koska oli jo ilta ja pyhä loppuun kulunut, meni Elsa pesotupaan kaikenlaista järjestelemään maanantai-aamuksi, sillä pyykin pesu alkoi aamulla kello kolmen lyömältä viimeistään. Kun hän siellä yksinään järjesteli ja hääräili hiljalleen jotakin virren värssyä, lennähti suuri paperipussi keskelle tuvan laattiaa, jonka perästä ovi taas kiinni painettiin. Elsa hyppäsi akkunaan, josta kurkistamalla hän voi tuntea poistuvan miehen mainituksi äkäiseksi taloudenhoitajaksi. Sitten vasta hän nosti pussin laattialta ja aukaistuaan näki sen täytetyksi hienon hienoimmilla leipurin tavaroilla. Elsa painoi sievästi pussin suun kiini ja nosti sen uunin korvalle, tulevien aikain varaksi.
"Vai niin, hm, hm", hymäili hän sitten itsekseen. Kun hän oli pesotuvassa tehtävänsä toimittanut, läksi hän pois ja lukitsi oven, astui sitten arvokkaana ylitse pihan kyökkiin. Konttorin portailla seisoi taloudenhoitaja kädet housun taskuissa, ikään kuin voitostansa ylpeillen. Hymyillen katseli hän etäämpänä astelevaa soreavartaloista ja ryhdikästä Elsaa siksi kunnes hän katosi.
Kun Elsa oli parhaaksi kyökkiin päässyt, saapui siihen eräs kaartin alaupseerin vaimo, joka erinomattain tahtoi tekeytyä Elsan tuttavaksi. Elsa veikin tuon rouvan kamariinsa, jossa tuo vieras alkoi toimittaa kaikella kunnioituksella veljeänsä Elsan sulhaseksi.
"Parempaa miestä kuin veljeni on, et voi tästä maailmasta löytää", lateli kaartilaisen vaimo.
"Voipi olla, olenkos minä häntä huonoksi sanonut, kun en miestä vähääkään tunne, vaan minä en kumminkaan vielä ketään tarvitse", vastasi Elsa.
"Sinä lapsi raukka et ymmärrä mitään. Sinä et näy huomaavan omaa hyvääsi. Ajatteles, tuossa paikassa tulee hänestä vääpeli, ja arvaas, mikä korkea arvoaste se on, ja kuinka ryhdikästä on kulkea vääpelin sivulla hänen rouvanansa. Ja ajatteles että hän vielä rakastaa sinua, — todellakin, mikä erinomainen onni!"
"Jaa, oikein autuus! Vaan nyt näillä puhein ei siitä kaupasta tule mitään. Olkaa niin hyvä ja sanokaa paljon terveisiä kunnian-arvoiselle veljellenne, että hän tällä kertaa etsii muita, minulla on tässä asiassa eri mielipiteet", sanoi kuivasti Elsa.
Vieras rouva poistui.
Samassa saapui siihen talon rouva.
"Kuules Elsa! Minun aikomukseni on mennä tällä kertaa edemmäs maalle kuin Helsingin lähelle. Minä aijon Tammisaaren tienoille. Heti kun pyykki on saatu pestyksi ja vaatteet kuiviksi, me lähdemme."
"Vai niin, kyllä koetan jouduttaa työtä, pyykin tähden kyllä pääsee", sanoi Elsa.
Rouva nyökkäsi tyytyväisenä päätänsä ja poistui.
"Paraiksi ikään, että tästä pääsee hiukan, enhän tässä enään muuta saakaan kuulla, kuin ainaista naimista", jupisi Elsa puoliääneen. Sitten meni hän kyökkiin illallista syömään.
Toisetkin piiat saapuivat illalliselle.
"Niin, kohta niitä meilläkin häitä saadaan!" sanoi keittäjätär illallispöydässä. "Nuorimmista alkaa."
Elsa ei ollut huomaavinaan.
Toiset olivat olevinaan tietämättömiä kuin äsken puusta pudonneet. Kyselivät toisiltaan ja taas kyselivät. Keittäjätär osoitti Elsaa sormellansa.
"Varusta vaan pääsi, ett'et liikaa juovu häissäni", sanoi Elsa.
Kenenkään ei tehnyt mieli jatkaa keskustelua Elsan kanssa siitä aineesta.
Aamulla aikaseen nousi Elsa ja saapui pesotupaan. Tulivatpa siihen kohta perään matamitkin, jotka tavallisesti olivat kun isoa pyykkiä pestiin. Ankara alkoi työ. Kun oli pari tuntia kovasti hierottu, saapui keittäjätär pesotupaan kuuman kahvipannun kanssa. Hän jätti siihen leveälle akkunalaudalle pannun, kupit ja kerma-astian ja kohta poistui. Elsa sieppasi namuspussinsa uuninkorvalta ja alkoi jaella matameille hienoa kahvileipää. Matamit riemuissaan kysymään:
"Neitikös meille näin hyvät kahvileivät kustantaa?
"Ei neiti, vaan sen sulhanen", vastasi lyhyesti Elsa.
Matamit katselivat toisiaan ihmeissään. He heti huomasivat, että pilaa teki nyt sulhasestaan tyttö, kuka lieneekin sitten ollut tuo kantoon ajanut sulhanen. Kauvaa ei heidän tarvinnutkaan odottaa. Kun tuli suurusaika ja kaikki kävivät kyökissä aterioimassa, ennätti Elsa takaisin pesotupaan hiukan ennen kuin matamit ja rupesi askaroitsemaan; samassa saapuikin taloudenhoitaja ja rupesi Elsalle imartelemaan.
"Sinä olet kaunein kaikista naisista, se on Eevan tyttäristä, maan päällä", aloitti taloudenhoitaja.
"Mitä se teille kuuluu?" vastasi Elsa.
"Etkö ymmärrä että aijon kosia sinua?"
"Kyllä minä sen kuulen, mutta painukaa ulos täältä, teillä ei ole mitään tekemistä pesotuvassa."
"Sinäkö hävytön minulle niin vastaat!" sanoi taloudenhoitaja, lyöden jalkaa lattiaan.
"Mars", sanoi Elsa ja talutti miestä ulos matameita vastaan, jotka juuri tulivat suurukselta. Samaan sattui itse talon herrakin pihalle, ja kaiken näki.
"Herra on niin hyvä ja pitää komennon noiden herrojen päälle, ett'eivät ne saa tulla piioille rauhattomuutta tekemään", sanoi Elsa, työntäessään taloudenhoitajan rappuja alas.
"Mitä sinulla todellakin minun piikojeni kanssa tekemistä on?" kysyi talon herra.
"Teidän hävyttömät piiat", vastasi puhuteltu ja sadatteli mennessään, konttooria kohden.
"Jaa, jaa", sanoi talon herra ja meni omia rappujaan ylös.
Matamit, tunteissaan taloudenhoitajan ilkeäksi kiukkuiseksi heittiöksi, nauroivat koko menolle sydämensä pohjasta. Eipä aikaakaan, alkoikin kuulua konttoorin rappusilta aika metakka. Siellä ajoi kepin kanssa taloudenhoitaja kaikkia nuorempia herroja ulos.
"Pois kaikki talosta lurjukset, minä otan uudet ja paremmat", kuului taloudenhoitajan mahtava ääni, seiniä ja rappusia sauvalla pieksäessään. Nuoremmat herrat koettivat nauraakin ja olivat he kovasti hämilläänkin.
Talon herra näki koko menon akkunastaan. Hän aukaisi akkunan ja huusi:
"Siivolla! Mitä niitä syyttömiä miehiä komennat; tiedänhän minä kiukkusi syyn, mokoma mustasukkainen. Hallitse luontosi, tahi ajan sinut itses paikalla pois."
Taloudenhoitaja oli kuin kivettynyt.
"Me vedämme oikeuteen haukkumisesta", alkoivat nyt nuoremmat uhatella, noustessaan takaisin konttooriin.
"Koko mailma on kääntynyt minua vastaan", sanoi taloudenhoitaja, hyppeli ja itki. Talon herran täytyi saapua häntä asettamaan.
"Mitä tuo tuollainen hassutus on ikämieheltä? Eikö voi käyttää järkeänsä?" puhuskeli isäntä kohtelijaana.
"Onko minulla hassutusta? Minä palvelen teitä uskollisesti vuodet monet kymmenet läpeensä, uskollisuudessani olen kaikkialla ja hoidan talouttanne kuin omaa silmääni, enkä niin paljoa saa kaikesta vaivastani, että edes toimittaisitte yhden piikatytön vaimokseni, onko suuria pyydetty?" rähisi puhuteltu.
"Ei kyllä ole pyyntönne mikään kohtuuton. Mutta asia, sen tiedätte itsekin, on sitä laatua luonnostaan, että minä en voi piikojani teille vaimoksi väkisten pakoittaa. Tiedätte sen ett'ei meillä pidetä orjia, joita isäntä naittaisi, kenelle tahtoisi."
"Kyllähän minä sen sanomattannekin tiedän, vaan kun suuttuu niin sitä suuttuu." Hiukan mietittyään hän lisäsi: "te lupasitte ajaa minun pois paikalla talostanne äsken."
"Tehkää vaan aivan mieltänne myöten, mutta ei pitkänkään palveluksen ansioilla eikä suurimmallakaan uskollisuudella ole sitä lupaa että, kumminkaan asiatta, pitää pahaa elämää talossa", vastasi talon herra tukkukauppias ja poistui.
Taloudenhoitaja jäi pihalle miettimään ja raapieli korviensa taustaa. Siinä hiukan tuumailtuansa pyörähti hän pikimältänsä konttoorissa, josta tuli silkkihattu päässä ja keppi kädessä, mennen ulos portista, eikä häntä sitten kolmeen päivään talossa nähty.
Kun taloudenhoitaja niin monta päivää alkoi poissa viipyä, eikä edes tullut isäntänsä kanssa tiliäkään tekemään, alettiin jo arvella hänen tehneen itsemurhan, ja ruvettiin kuulustelemaan oliko häntä kukaan missään nähnyt. Yksi ainoa näkijä oli, joka sanoi hänen mainittuna päivänä ajaneen maanmiehen kärryissä Espoon tullista ulos. Ei muuta.
Isäntä oli Elsalle' hieman nyreissään niin kauvan kuin mies oli kadoksissa, sen selvästi huomasi hänen vihaisista silmäyksistänsä. Mutta kun tuo karkuri kolmannen päivän illalla kotiin tuli, ei seuraavana päivänä isäntäkään enää kiukkuiselta näyttänyt.
Niinkuin rouva oli sanonut, pyykin pestyä lähdettiin maalle, Tammisaaren puolelle. Herra jäi kotiin; rouva, lapset ja Elsa vaan läksivät. Kaksilla kärryillä ajaa romuutettiin pitkin maantietä seurakunnasta seurakuntaan. Vihdoin saavuttiin erääsen erittäin viehättävään lahden pohjukkaan. Lahden rannalla oli punainen talo valkoiseksi maalatuilla ikkunapuitteilla. Talo oli joka puolelta siistin näköinen, astuipa silmiin kaikkialla että talossa oli varallisuuttakin. Pellot ja suurenmoiset niitut olivat joka puolella somassa järjestyksessä talon ympärillä. Minne vaan katsoi, näkyi ihmistyön ja ahkeruuden jälkiä, kukkivine niittyineen ja aaltoilevine viljavainioineen. Talossa oli jommoinenkin puutarha hyvää tuoksua levittämässä ympärilleen, olipa pitkä navetta, isohko talli, kaksi myllyä ja viisi vierekkäin rivissä seisovaa jyväaittaa, sanalla sanoen, äsken taloon tulleen silmät kääntyivät kaikkialle.
Kuin kauppiaan rouva piikoinensa ajaa romisutti talon pihaan ja lapsikuorma kohta jäljessä tuli, nosti talon vanha ja lihava vahtikoira aika metakan, ett'ei paremmasta apua. Samaan rähinään ilmestyi myöskin talon ijäkäs lihava emäntä vanhimman kauniin pulloposkisen tyttärensä kanssa. Emäntä ja tytär ottivat vieraita vastaan erinomaisella kohtelijaisuudella ja nöyryydellä, jotta sitä oli kumminkin sivulta sievä katsella; jos he teeskentelivät, oli se heidän asiansa. Vastaanottajien joukossa oli myöskin talon täysikasvuinen poika, mutta hän ei ollut huomattavissa, hän seisoi tallissa lapio kädessä ja sieltä hän suurimmalla tarkkuudella seurasi Elsan jok'ainoaa kaikkein pienintäkin liikettä. Heti ensi silmäyksellä, vaikka etäältäkin katsottuna, herätti Elsa huomiota. Talon poika oli kumminkin maltillinen mies, hänkin kyllä mielellään katseli siroa naista vaan ei hän tahtonut lähelle mennä, niin antaen jokaisen olla omassa rauhassaan. Itsekseen hän kumminkin jupisi: "Siinäpä on kaupungin tyttö, joka on jotain toista kuin Anttosen Anna-Stiina."
Vieraat astuivat sisään ja emäntä kaikkein ensimmäiseksi näytteli heille kaikki huoneensa ja parhaat esineensä. Kauppiaan rouvaakin kovasti miellytti emännän somat huoneet ja vielä enemmän omituiset vanhan-aikaiset, mutta arvokkaat huonekalut. Elsakaan ei ollut moista ennen nähnyt. Elsa ei kumminkaan kauvan joutanut katselemaan emännän kalleuksia, vaan täytyi kiiruhtaa pihalle kärryiltä tyhjentämään oman rouvan kapineita. Kun hän siinä kärryä tyhjensi, saapui siihen hiljaa hiipien lapio kädessä talon poikakin. Mitään ei hän puhunut, kohautti vaan hattuansa ja puristi toisella kädellään lapion vartta; siinä hän sanatonna seisoi, vanhan aatelis-suvun jälkeläinen, lapio kädessä isäinsä maata ja pihaansa nuoren palvelustytön katseilta puollustamassa. Elsa ei ollut poikaa näkevinään, kumminkin hän piti miestä joteskin omituisen näköisenä.
Kun Elsa oli kaikki kapineet sisään ja paikoilleen saanut, sai hän luvan hiukan istahtaa, joka ei ollutkaan pahitteeksi pitkän matkan jälkeen. Emäntä laittoi sillä välin ruokaa vieraille, jossa hänellä oli tyttärensä ja piika apuna. Rouva oli Elsalle kertonut että talonväki, johon asumaan menisivät, on vanhaa aatelia, mutta heidän käytöksessään ja työtelijäisyydessään ei Elsa voinut muuta huomata kuin vakaisen talonpoikaisväen. Kun vieraat olivat päivällistä saaneet, läksi emäntä näyttämään uintirantaa ja uintihuonetta. Elsa ja lapsetkin saivat seurata mukana. Siellä emäntä erittäinkin Elsalle huomautti kuinka syvä meri oli uintihuoneen kohdalla, että jos hän lapsia siellä uittaa, ei hän muutamissa paikoin lähde aivan kauvas; muutoin osoitti emäntä erittäin edulliseksi ja lasten uintipaikaksi sovelijaaksi erästä lahden sopukkaa, jossa oli kaunis valkoinen hietapohja ja lämmin matala vesi.
Kauppiaan rouva olikin juuri varta vasten tullut siihen paikkaan sentähden, että saisi uida ja karkaista omaa terveyttänsä, kuin myöskin antaa lasten uida. Matkan päätarkoituksena oli siis uiminen.
Sitten koko kesän kuluessa olikin rouva erittäin tyytyväinen kesäänsä, sillä lapset, jotka Helsingistä lähtiessä eivät vielä ensinkään uida osanneet, olivat syksyllä kelpo uimareita. Itse virkistyi hän niin, että kuvastaan peilissä katsoessaan huomasi olevansa ihan kuin uusi ihminen. Kaikki muut muutti näköänsä paitsi Elsa, sillä hän oli jo entiseltä niin täysiverinen, ett'ei muutosta voitu hänen kasvoillansa eroittaa.
Talon rannassa oli pieni venhe, sillä sai Elsa käydä kerta viikossa Tammisaaren kaupungissa hakemassa rouvallensa mitä milloinkin. Kerta syksymmällä kun hän taas meni Tammisaareen, tuli häntä vastaan kadulla nuori merimies, joka oli pitkä ja hoikka ikäänsä nähden, sillä hän oli vielä kovin nuoren näköinen. Poika tuo pysähtyi Elsan kohdalla ja tirkisti tarkasti tyttöä silmiin, sanoen vihdoin hyvän päivän.
Elsa kääntyi myöskin katsomaan ja vastasi:
"Matti se hiljankin on!"
"Elsa sinä olet näenmä sittenkin", tuumi Matti.
Laiva, jossa Matti oli palveluksessa, oli saapunut sentähden Tammisaareen, kun heillä oli sinne lastia tuotavana. Siinä kadulla syntyi Elsan ja Matin välillä pitkä keskustelu, jonka loputtua he erosivat kukin suunnallensa, toistensa kättä kauvan puristaen.
Suoritettuaan ostonsa kaupungissa istui Elsa ruuheensa, alkaen soutaa lahden tyyntä pintaa. Reitillä näkyi laiva, jolla Matti oli mustasta Aasiasta palannut. Elsa katseli mustaa uhkeata laivaa, sen liehuvia lippuja, komeita mastoja ja raakapuita ja hiljalleen hyräillen muuatta virren värssyä souti hän soutamistaan siihen lahteen, jonka rannalla hän asuntoa piti.
Vihdoin tuli lähdön päivä ja hevoset seisoivat taas kärrien edessä. Vahtikoira ei enään haukkunut, hän vaan peppuroi leikkien maassa. Talon poika, vaikk'ei Elsan kanssa kesäkauteen ollut sanaa vaihtanut, läheni kärryä, johon Elsa nousi, ja paljastetuin päin puristi Elsan kättä hyvästijätöksi. Talon rouva eli emäntä tyttärineen mutistivat suutaan nauruun, vaan poika oli sen sijaan jotain enemmänkin kuin totinen, sen hänen silmistänsä näki.
"Kummallinen mies", sanoi Elsa itsekseen.
Taas ajettiin ja ajettiin. Syksysateet olivat tiet pilanneet niin, että kärryt vajosivat sisään melkein akseliaan myöten, ja kuta lähemmäksi Helsinkiä päästiin, sen huonommaksi kävi tie. Kumminkaan onneksi sillä kertaa ei satanut, jotta matkustajat pääsivät aivan kuivina kaupunkiin.
Kun ajettiin tuon ison kauppatalon portista sisään, seisoi taloudenhoitaja pihalla ja, katsoen Elsaa veitikkamaisesti silmiin, nosti hattunsa korkealle, kumarsi syvään ja heilutti ilmassa hattuaan rallatellen.
"Konstaile vaan", arveli Elsa ja meni kyökkiin.
Rouva katseli vihaisesti taloudenhoitajan menettelystä, kumminkaan ei hän mitään hiiskunut.
Päästyänsä kyökkiin, sai Elsa kuulla eräältä kotona olleelta palveluskumppaniltansa, että juuri tämä kumppani oli sillä välin kesän kuluessa tullut taloudenhoitajan kanssa lemmenliittoon, ja että hän luuli pääsevänsä tuon miehen rouvaksi. Olipa hänellä sekin toivo, että he sitten perustavat oman kaupan ja rupeavatkin elämään oikein herroiksi.
"Onnea vaan ja menestystä yritykseenne", sanoi Elsa erittäin totisen näköisenä.
Kun Elsa oli paraiksi ennättänyt riisua matkavaatteensa ja muuttaa kotona käytettäviin, astui mummokin Punavuorilta huoneesen.
"Mummokin täällä! Ja niin terveen ja reippaan näköinen!" sanoi Elsa.
"Olenhan minä täällä. Mattikin on kaupungissa ja laiva Helsinkiin talveutuu, ja kaikki tulevat olemaan talvea kotona. Etkö sinäkin jää itseksesi ja tule asumaan minun luokseni kallioilla?"
"Nyt en minä käsitä tarkoitustanne. Mitä minun eroamiseni palveluksesta itseänikään, vähimmän vielä teitä hyödyttäisi?"
"Minulla on minun käsitteeni, ja sinulla ehkä sinun, mutta älä paheksu jos vanhan tuttavuuden puolesta hiukan sua opastan. Sinä et itsekään taida sitä huomata, että olet viime aikoina pulskistunut melkein liiaksikin kauniiksi; tosin sinä olet, sen tiedän, Herraa pelkääväinen lapsi, mutta jos jumalisuutesi olisikin suuri, on viettelyskin voimallinen ja kömpii esiin sangen moninaisessa haamussa ja muodossa. Sen vuoksi eipä olisi liiaksi, jos tänä pahinna aikana olisit ymmärtäväisen vanhan ihmisen tarkkaa tarkimman peräänkatsannon alla, siksi kunnes tulisit oikein naimisiin tai muutoin vanhenisit. Joko alat älytä?"
Elsa mietti kauvan ja vihdoin kysyi:
"Ja mitä töikseni tekisin teidän luonanne, jos sinne tulisinkin?"
"No, sen kuin ihminen elääkseen tarvitsee, sen pian tekee, tekee ihan aikansa kuluksi; voimme pestä pyykkiä, talvisin kotona, ja suvella sen kallion ja meren välissä olevan lammin rannalla."