Elsa naurahti.
"Kyllähän sitä elämisen eteen paljonkin saa työskennellä, mutta, sama se on, voinhan sanoa itseni ylös ja pyhäinpäivästä muuttaa", sanoi Elsa ja mummo poistui.
Seuraavana päivänä ilmoitti Elsa rouvalle, että hän muuttaa. Rouva
kummeksi ensin sitä kovasti. Vihdoin hän tuli siihen käsitykseen, että
Elsa muuttaa taloudenhoitajan tähden, ja antoi hänelle päästökirjan.
Pyhäinpäivästä muutti hän mummon taloon Punavuorille.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Pesijätär-kumppanukset.
Ennen muuttoansa ei ollut Elsalla aikaa käydä mummon luona eikä Matiltakaan Aasian asioita kyselemässä, vaan sai tyytyä niihin niukkoihin tietoihin, joita hän ehti saada puhutellessaan Mattia Tammisaaren kaupungin kadulla. Nyt kun hän oli päässyt mummon ja Matin luo, sai hän Matilta joka päivä lisää tietoja, kummoisilta pakanat näyttävät ja millä lailla elävät. Pitkillä matkoillaan oli Matti tottunut koko sukkelaksi puhumaan, jotta hän monta kertaa sai Elsan tykkänään työnsä unhottamaan ja kallella päin kuuntelemaan. Kummallista oli Elsan mielestä se, että niin vähän jokainen oli pakanoista puhunut, ei niistä ollut ennen Mattia puhunut herrasväki ja tuskin merimiehetkään. Se asia, niin kovin tärkeä, näytti heiltä tykkänään unhotuksiin jääneen. Nyt päätti Elsa kumminkin elämänsä ja toimensa niin pyhittää, että jotakin voisi tehdä niiden hyväksi, jotka kristin-opista eivät mitään tienneet, ja aikoi ensitilassa puhua siitä asiasta jollekulle kaupungin papeista.
Matti sai myöskin asunnon mummon kamarissa, sillä hän oli alkanut käydä koulua. Aikomuksensa tuntui olevan ruveta ennemmin kauppiaaksi kuin merimieheksi. Mutta, ennen kun kaupan-oppipaikkaa kuulustaisi, oli parempi että kävi koulua vähän. Palkastansa oli Matilla sen verran säästössä, ett'ei hän sinä talvena mummon armoille pelkästään heittäytyä tarvinnut. Nyt kun mummo oli Elsan avukseen saanut, alkoi rahaa yhtenään tulla, jott'ei siinä yhden pojan kouluutus suuria painanut olisikaan.
Ennen pitkää huomasi Elsa, että hän oli mummon luokse muuttamisellansa paljon voittanut. Rahan tulo tosin ei hänellä ollut suurentunut, sillä mummo oli kassan hoitajana ja hän oikeastaan palkattomana piikana. Mutta hän oli voittanut paljon vapautta, jota hänellä ei ollut palveluksessa ja se, mille Elsa paljon arvoa pani, pyhäpäivän viettämisvapaus, oli hänellä aivan täydelleen kaikkina pyhinä, jolloin hän sai käydä kirkossa vaikka monta kertaa päivässä, jos vaan viitsi kulkea Punavuorilta kirkkoon saakka.
Kiireessä työssä kului Elsan ja mummon talvi melkein huomaamatta, jott'ei siinä joudettu paljon haukottelemaan ja talven pituutta mittailemaan. Mutta kenellä kiire oli ja oikein vauhtia oli saanut, se oli Matti; hän se luki niin, että luultiin pojan lukevan päänsä puhki. Luultiin ensin että poika vaan vähän kouluuttaisi itseänsä ja sitten menisi kaupan oppiin, mutta pian alettiinkin huomata, että pojasta voisi tulla jotain muutakin kuin kaupan-apulainen tai kauppias.
Läheisessä töllissä asui myöskin kaksi ylioppilasta. Nämät lukijat olivat myöskin hyväpäisiä, mutta aivan köyhiä poikia, jonka tähden heillä ei ollut varaa käydä uljaasti puettuina eikä asua paraalla paikalla kaupungin sydämessä. He lukivat jumaluusoppia ja aikoivat papeiksi, ja ilvehtivät kierrellessään Punavuoren mutkaisia ja lumisia kallionvälisiä polkuja, niiden olevan jumaluusopillisia polkuja, kun niitä oli sanomattoman vaikea kulkea. Pian nämät ylioppilaat joutuivat myöskin Matin ja mummon tuttavuuteen, ja vähäistä maksoa vastaan opastivat Mattia minkä ennättivät, jotta Matti koulun loppuessa keväällä oli luokan priimus.
Talvella oli tuo vanha kalastajaukko sanonut viimeiset hyvästit tälle mailmalle. Onneksi sattui edes toinen poika olemaan kotona isäänsä hautaamassa. Matilla ei ollut enään kalastajan töllissä mitään tekemistä vastaisuudessakaan, kun vanhus oli kuollut. Kapteeni, tuo kalastajan poika, olisi taaskin vetten auvettua vienyt Matin merelle, vaan Matti oli päättänyt jäädä kaupunkiin aloittaakseen taas syksyllä koulunkäyntiä, ja merelle lähtö jätettiin sikseen. Vähän aikaa kapteenin merelle lähdettyä tuli äkkiä ukko-vainajan talo huutokaupalla myytäväksi, kun molemmat perilliset, kapteenit, olivat Liverpoolissa toisensa tavanneet ja siitä niin suostuneet että lähettivät käskyn Helsinkiin töllin myymisestä.
Keskellä kesää, kirkkainta kaunista ilmaa, eräänä helteisenä juhannuksen-aikaisena päivänä, myytiin kalastajan tölli. Ihmisiä oli saapunut kaupungista tölliä huutamaan; olipa siinä Punavuoren kaupungin-osan asukkaatkin hyvin tarkalleen edustettuna. Ukon irtaimisto myytiin ensin, joka ei juuri suuriin noussut, ja joutuivat venheet ja kalanpyydykset toisille kalastaja-naapureille. Kun tölliä alettiin myydä, alkoivat ihmiset nauramaan.
"Mitähän tuosta rähjästä viitsisi tarjota?" tuumailivat ostelijat toisilleen. Matti, Elsa ja mummo seisoivat siinä myöskin, mutta erittäin totisina ja tarkkaavaisina. Vihdoin kun huutokaupan pitäjä kehoitti heidän alkamaan, eikä aikaa hukkaan kuluttamaan, sanoi muudan kalastaja jotain hintaa puheen aluksi. Mummo odotteli, sanooko vielä joku muu mitään. Jopa lisääkin joukosta muudan pari kolikkoa, silloin lisäsi mummokin vähän ja vasara putosi. Kun sitten vielä laskuhuudolla mummo hiukan lisäsi, oli hän tuot'hätää kahden rinnatusten seisovan talon haltijatar ja omistaja, ja maksoi rahat kohta pöytään huutokaupan-pitäjän eteen.
Talo kyllä ei kalliiksi tullut, mutta ihmettelivät sitä ihmiset sentään, että tuollainen pyykkimummo osteli töllin töllin perään, ja tulivat mummoa onnittelemaan kahden talon emäntänä. Mummo niikaili ja kiitteli siitä kohtelijaisuudesta.
Kun mummo oli töllin haltuunsa saanut, antoi hän sen puhdistaa, korjata ja verhota oikein sieväksi. Sitten hän otti siihen hyyryläiset asumaan, ja tuumi sitten Matille ja Elsalle:
"Joutaahan nyt kasvovattaa siinä rahoille korkoa."
Kesä-aikana kävi vaatteiden peso lammin rannalla mainiosti; siellä oli kuivausnurmikkoa ja mitä vaan tarvittiin, eikä siellä häirinnyt kukaan muut kuin toiset pyykkärit, siellä kaukana kaupungin touhakosta. Syksyn tultua oli taas rahaa säästössä, ja Matti meni taas kouluun.
Matti kävi koulua jouluun saakka ja edistyi oikein Porvoon-mitalla. Mutta kun tuo korkea juhla saapui ja sitä vietettiin mummonkin mökissä, tuli Matti pyhinä kovasti kipeäksi, niin että Elsan täytyi hakea hänelle lääkäri. Lääkäri sairaan nähtyänsä pudisti tyytymättömänä päätänsä ja kirjoitti rohtoja. Sairas sai rohtoja, vaan kuolema seurasi kuitenkin kolmantena joulupäivänä. Kaiken sairastusajan hoiti Elsa taukoomatta, levähtämättä Mattia, sitä Mattia, jonka hän kerran oli korjannut maantien ojasta nälkään kuolemasta. Parhaassa kukoistuksessaan hän pääsi pois.
Tämän kuolemantapauksen johdota puki Elsa itsensä mustiin vaatteihin, osoittaen, että hänellä oli suru. Mummo teki sen saman.
Oli poikia Punavuorella syntyneitä ja siellä kasvaneita, jotka olivat tulleet sekä Elsan että Matti-vainajan tuntemaan. Heidän joukossaan oli myöskin sellaisia, jotka olivat käyneet mailman ympäri ja sen kaikilla merillä, joko monta sellaistakin jotka olivat soudelleet kiven kanssa kilpaa omassa rannassa. Muutamilla heistä oli hattu, ostettu uljaissa ulkomaan kaupungeissa, ja muutamat menivät ja ostivat hatun Helsingin hatunkauppiailta, kumma se, että he iloissaan pukivat itsensä ja päänsä verhosivat uudella hatulla. He tahtoivat haudata kunnialla nuorta meripoikaa, He tahtoivat laittaa oikein sievät lippu-hautajaiset, saattaa vainajata lippujen kanssa hautaan. Kukin tahtoi näyttäytyä niin uljaana kuin mahdollista, ja jos mahdollista herättää jotakin huomiota Elsassa, nyt kun hän heidän ajatuskantansa mukaan oli päässyt miestä itsellensä kasvattamasta, eli toisin sanoen oli tuossa kasvatuksessaan epäonnistunut. Niin sai Matti aika saaton jälkeensä, jotta sitä mielellään sivullinenkin katseli. Siinä istui Elsa mummon rinnalla musta silkki päässä, ja näytti niin ihmeesti mummon tyttäreltä, vaikk'ei ollut sukua ei syntyä, ja haudan reunalla itkivät Elsa ja mummo niin, että toisetkin rupesivat sen vuoksi itkemään.
"Se on ihmeellistä, kuinka he niin rakastivat tuota poikaa", sanoivat ihmiset.
Kirkkoherra, joka oli hautaa siunaamassa, puhui kuinka kristillinen rakkaus voipi paljon, kun se totinen on, niinkuin vainajallekin asetettu ystävyys oli selvä merkki siitä. Hän oli aina ollut sellaisten ihmisten luona, joiden tykönä oli löytänyt hellän kodin, ja vielä, kuljettuaan kaukana vierailla mailla, oli uudestaan hellään kotiin osunut. Nyt oli hän saanut muuttaa kodista kotiin.
Haudan siunattua ja mullalla täytettyä pisti Elsa multaan pienen päreristin. Sitten mentiin mummon taloon, jossa vielä oli pari kahvikuppia mieheen juotava.
Kahvia juodessa alkoi muudan vanhempi merimies, jolla oli täysikasvuinen poika, puhumaan:
"Niin me siis vietämme tänään erään nuoren merimiehen hautajaisia. Tiedän, että tämän äsken manalle menneen nuorukaisen kuolema koskee syvästi sekä mummoa että Elsaa, sillä hän oli hyväsävyinen toivorikas nuorukainen. Kun ei kuitenkaan voida sanoa, että hän oli Elsan mies, eikä suinkaan edes sulhanen, ainoastaan muuten hyvä tuttava, soisin minä että tämä surujuhla muutettaisiin ilojuhlaksi siten, että poikani Anton ja Elsa kihlaisivat toisensa."
"Me olemme pesijättäriä", sanoi mummo.
"Olemme pesijätär-kumppanukset, ja emme tahdo kumppanuuttamme rikkoa", sanoi Elsa.
Ukko tuli totiseksi, poika loi katseensa laattiaan ja joukossa istuva jumaluusopillisia polkuja astuvainen nuorukainen värähteli liikutuksesta.
"Mistä on naisella tuo viisaus?" sanoi ylioppilas.
"Ja se viisaus on suurin typeryys, mitä maa päällänsä kantaa", sanoi ukko äkäisenä, kuitenkin hilliten luontonsa, ett'ei suurempaa melua syntynyt.
Yksi ja toinen koetti kääntää juttua toisaalle.
Vihdoin, mutta verkalleen, alkoivat vieraat poistua, ylioppilas jäi viimeiseksi. Vihdoin hänkin alkoi lähtöä hankkia, otti lakin käteensä ja seisoi kuin jotakin odottaen.
Elsa katsahti häneen sivu kulkiessaan. Nuorukainen punehtui.
"Kuulkaas, mummo!" sanoi ylioppilas, Elsan mentyä. "Ettekö voisi niin toimittaa, että minä pääsisin Elsan kanssa lähempään tuttavuuteen?"
"Mitä joutavista tuttavuuksista on, te tulette papiksi ja saatte tuttavia kyllin kyllä rikasten rovastien tyttäristä. En suinkaan minä käsitä, mitä Elsan tuttavuus teitä hyödyttäisi", tuumaili mummo.
"Ankara mummo!" ajatteli nuorukainen itsekseen.
"Te olette paha", sanoi hän ääneen.
"Tehän paha olette!" sanoi mummo hieman kiivastuen. "Ettekö ajattele, että jokainen saakoon suruansa viettää kaikessa rauhassa. Eihän sellaiset esitykset sovi hautauspäivänä."
"Niin kyllä, mutta mikä tekomies Matti-vainaja Elsalle oli?"
"Hyvä tuttava, ja jos Matti elänyt olisi, pari heistä tullut olisi, kyllä minä sen tiedän", vastasi mummo.
Ylioppilas ei vastannut mitään. Elsa tuli huoneesen ja nuorukaisen ei auttanut muu kuin sanoa hyvästi ja mennä. Kumminkin hän lähtiessään puristi Elsan kättä enemmän tuttavan kuin vieraan tavoin, jottei se puristus huomaamatta Elsaltakaan jäänyt.
Mummo ja Elsa kahden kesken jäätyänsä olivat ääneti hetkisen; sitten aloitti mummo puheen:
"Maisteri se pyyteli minua, että minä toimittaisin sinun hänen tuttavuuteensa, mitäs siihen sanot?"
"Siihen, mitä minä siihen, vaimoksi en minä hänelle kelpaa ja muuta tuttavuutta — mitä muuta siinä sen parempaa olisi, saahan hän ruokaa täältä kuten ennenkin, jos häntä hiukasee."
"Sinä mukava olet; jos olisit äsken maalta tullut, niin luulisin että olet ihmeinen tollero, mutta nyt sinä olet joko koiranleuka tai vekkuli."
"Joko molemmat tai ei kumpaakaan, aika sen näyttää ja silloin tekin toista laulatte", vastasi Elsa.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Pieni muutos.
Aika kului eteenpäin, vuosia vierähteli. Pesijätär-kumppanukset elelivät mökissä elämäänsä entistä. Ylioppilaista toinen oli jo päässyt papiksi kaukaiselle Pohjanmaalle, vaan nuorempi tuli vielä säännöllisesti talveksi Helsingin Punavuorille, josta hän yhtä säännöllisesti kesäksi poistui, matkustaen maalle saarnaamisella ja lasten opetuksella ansaitsemaan. Talvisin tämä nuori herra usein mummon mökissä vierasteli, sillä hänelle säännöllisesti joka käyntikerta ruokaa tarjottiin ja hän näyttikin siitä sortista olevan perin kiitollinen. Hänellekin kerran koitti päivä, jolloin hän kehui saavansa suorittaa viimeisen tenttaamin papiksi-pääsöä varten, siinä sanoi hän tarvittavan rahoja ja pyysi jonkun ei aivan pienen summan mummolta lainaksi. Mummo ei juuri tahtonut olla halukas antamaan, kumminkin hän Elsan kehoituksesta lainasi rahat, ja summan täyttämiseksi menikin mummon rahat viimeiseen penniin. Elsa oli vähitellen ruvennut häntä suosimaan, hyvin paljon siitäkin syystä, kun hän papiksi tultuansa oli aikonut toteuttaa Matti vainajan halun mustan Aasian pakanain käännyttämisen suhteen, ja vaikuttaa kaikella voimallansa sen asian eteen. Persoonallisesti hän itse liehui Elsan sulhaisena.
Kerta muutamana sunnuntai-iltana oli jokin huvi Kaisaniemen puistossa, ja sinne riensi puoli Helsinkiä. Mummo ja Elsakin päättivät kerran heittää hetkeksi erakkoelämänsä ja pistäytyä sinne, missä muutkin ihmiset aikaansa kuluttivat.
Keveässä kesäpuvussaan sipsutteli Elsa, ja mummo siniraitaisissaan. Pitkin matkaa oli mukana kulkevia ihmisiä, mutta lähellä Kaisanientä kasvoi se ihmistulvaksi. Siinä meni vanhaa tutisevaa kaljupäätä, siinä nuorta heitukkaa, suurta ja pientä, köyhää ja varakasta. Aurinko paistoi kirkkaasti ja ilmassa liiteli muutamia vaaleita pilviä. Jokainen puistoonmenijä koetti näyttäytyä mahdollisimman muhkealta ja toisia etevämmältä. Elsaankin pian tarttui sama tauti, hänkin mummon rinnalla käyskennellen koetti kohautella olkapäitään. Hänen ei olisi sitä tarvinnut tehdä, kyllä hän niin kaunis muutoinkin oli, että hänet pian toisten joukosta huomattiin.
Kun Elsa näki, kuinka nuoret neitoset kavaljeeriensa käsikynkässä riippuen eteenpäin tepostelivat, muistui hänen mieleensä että olis hänelläkin nuori herra taluttajaksi, mutta se ei tule tähän syntiseen joukkoon, hän kun kulkee jumaluuspolkuja, hän kun tulee kansan johtajaksi ijankaikkiseen elämään. Sitä ajatellen istausi hän tien viereen viheriälle nurmelle. Mummo, esimerkkiä seuraten, istui myös. Siinä nyt sai leväten katsella tämän mailman menoa ja sen kirjavaa joukkoa, joka levottomuudessaan sinne ja tänne hyöri ja pyöri.
Mummo vähän aikaa istuttuaan ja kansan vaellusta tarkastettuaan lausui:
"Niinkuin oriit sodassa, juoksevat he synnin vimmassa, vielä juhlina ja sunnuntai-päivinä."
"Hm", myhähti Elsa, ja katsoi muuatta keltaista lyhyt-vartista kukkaa joka pistiin esille lyhyestä nurmesta. Vaan kuinka hän jälleen silmänsä ylös nostettuaan vaaleni, kun hänen sivuitsensa kulki hänen sulhonsa, muuan Aasian tuki ja turva, taluttaen käsipuolesta kaikella hellyydellä erästä solakkaa pitkänlaista, ei aivan kaunista herrasnaista. Elsan ja mummon sivuitse kulkiessaan tuo ylioppilas hieman säpsähti, nosti kumminkin lakkiansa, jatkaen sitten matkaansa kadoten naisineen väkijoukkoon.
Mummon nousi poskihin puna, silmänsä säteilivät tulta. Elsa hieman vaaleni, ja huulet vavahtelivat.
"Voi tuota ryökälettä, selkäänsä tarvitsis, mokoma tenttaamin-ottaja ja elätettävä, ompas nyt komeutta ja herruutta", sanoi mummo äänenpainolla, joka hyvin ilmaisi, että mummo olisi ollut sillä hetkellä valmis maisteria hyväksi kylvettämään.
"Tuolle ruojalle vielä jaoin viimeiset ja ainoat kovalla työllä ansaitsemamme rahatkin", lisäsi mummo.
"Olkaa hyvä ja tyyntykää, mummo", sanoi Elsa.
"Tyyntykää! Mailma paljasta koiruutta täynnä, niin tyynny nyt", vastasi mummo.
"Jaa, kyllä minä sen myönnän, että mailma on semmoinen kuin sanotte. Mutta semmoinen se oli ennen meitä ja siinä se pysyy meidän jälkeemme. Ei väkisin ystäväksi. Sanoinhan sen jo ammoin teille, jotta aika näyttää. Aika on nyt sen näyttänyt, etten minä ole hänen morsiamensa, vaan narripelin esine. Onnellinen sattumus on siis se, ettei pahemmin ole käynyt, ja saan kiittää hyvää Jumalaa varjelemisestansa. Onnellisella hetkellä olemme myöskin vastoin tavallista tapaamme tänne saapuneet, hyvin nähdäksemme minkä veroinen meidän suosikkimme kaikkine korulauseinensa on ja mistä miehestä hän lupauksineen käypi. Ei siis mieltä väärempää hänelle, uuteen yritykseen onnea vaan", tuumaili Elsa.
"Toista sinäkin puhut, ja toista asuu sydämmessäsi; ethän sinäkään, vaikka kuinka jumalinen olisit, ole muuta kuin tavallinen ihminen", vastusteli mummo.
"Mikäs muu kuin ihminen minä vaan olenkin. En ole enkeli, en edes pyhimys. Mutta, se on asia, että olen saanut tänään selville hänen kieroilemisensa. Minusta on hän kevätkauden ollut niin omituinen ja joskus puhunut joteskin ristiin. Minä kumminkin olen niin luullut, että hän ajattelee niin paljon tulevaista painavaa virkaansa, tai harmittelee läksyjänsä, että sen tähden ei oikein asiassa pysy, mitä meidän asioihimme koskee, mutta se ristin salaisuus onkin tuo ryökkinä-heitukka, rohvessyörin tytär; kyllä minä hänet hyvinkin tunnen. Tavallinen hyvänsävyinen ihminen, ei mitään moitetta, ja rahaa seuraa, arvaan minä, jonkun verran mukana. Arvaahan että haluaa päästä rohvessyörin vävyksi", selitteli Elsa.
Mummo tuli lempeämmäksi, kun kuuli rahan saannista puhuttavan.
"Taitaa poika sentään tulla onnelliseksikin", sanoi hän.
"Epäilemättä", sanoi Elsa.
Torvet pärähtivät soimaan, rumpali löi rumpuansa Kaisaniemen kunnahalla. Se oli venäläinen sotaväen musiikki, joka oli sinne soittamaan tilattu.
"Kauniisti ne soittavat", sanoi mummo.
"Hyvin kauniisti", toisti Elsa.
Molemmat nousivat seisoalle ja läksivät astumaan joukkoa kohden. Väkeä oli kuin pilveä soittajien ympärillä, siinä pientä, siinä suurta; vähän etäämpänä eräällä penkillä istui ylioppilaskin morsiamineen. Elsa ja mummo eivät olleet heitä huomaavinaan. Soittoon kiintyi vähitellen heidän ajatuksensakin niin, etteivät muistaneet heitä katsoakaan. Vihdoin lakkasi soitto ja joukko hajousi. Mummokin läksi liikkeelle Elsan kera, mutta tuota herraa morsiamineen ei enään näkynyt missään. Kellot alkoivat tornissa soida ja ihmisiä kutsua iltajumalanpalvelukseen.
"Lähdetään kirkkoon", sanoi Elsa.
"Lähdetään vaan", sanoi mummo, alkaen astua Elsan perässä. Muutamia muitakin alkoi solua, kirkkoon aikeessa, pois.
"Nähkääs minkä minä voitin", sanoi eräs poika sivu juostessaan, korkealla kädessään tinaista teekannua heilutellen. Nyt vasta huomasi Elsa ja mummokin juhlan oikean tarkoituksen, että siellä olivat arpajaiset.
Vihdoin saapuivat mummo ja Elsa kirkkoon. He asettuivat istumaan lähelle saarnatuolia, ei kuitenkaan saarnatuolin alle, jotta he hyvin helposti voivat nähdä pappia silmästä silmään. Heillä ei ollut vähintäkään tietoa, kuka papeista silloin saarnaisi.
Kun virsi oli veisattu, näkivät he suureksi kummastuksekseen kuinka tuo ylioppilas täydessä papin puvussa astelee sakaristosta suoraa päätä ja nousee saarnatuoliin.
Ensimmäiseksi, kun hän saarnatuolilla toimitusta alkoi, näki hän mummon ja Elsan. Vähän änkyttämällä ja vapisten hän ensimmäisiä sanoja luki, vaan totuttuaan paransi hän parantamistaan, jotta se vihdoin muuttui melkein Sinain jyrinäksi, ja hänen sointuva äänensä oikein soimalla soi kirkon kaikissa kolkissa ja loukoissa. Saarna ei ollut lyhyt eikä pitkä, sitä oli parahiksi, ja kaikki olivat saaneet kunnianimensä kuulla.
"Hyvin se saarnaa, mutta muuten en minä oikein suosi", sanoi mummo hiljaa Elsalle.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Kaikki muuttui.
Ylioppilas ei käynyt moneen päivään mummon luona.
Kerran hän kumminkin tuli ja sanoi:
"Hyvät ystävät! Minä pyydän anteeksi etten ole voinut paremmin pitää puhettani. Minä kyllä olen naimiskauppoja hieronut Elsan kanssa, vaan asia on kääntynyt eteentulleiden syiden tähden toiseksi, ja täydyn siis peruuttaa entiset lupaukseni. — — —"
Sen pitemmälle ei hän ehtinyt puhua, kun mummo keskeytti hänen:
"Sinä, luuletko tänne tulevasi narraamaan? Maksa velkasi, ja rohvessyörin tyttärinesi mene sitten muille markkinoille. Me olemme alhaista ja oppimatonta väkeä, kumminkin olemme kunniallisia ihmisiä, joita vaan ei niin käy narrata kuin itse tahtoo."
Ylioppilas seisoi hämillään.
"Antaa hänen mennä rauhassa", sanoi Elsa.
"Hyvästi nyt Elsa", sanoi ylioppilas, antaen kättä Elsalle.
"Hyvästi vaan, tule onnelliseksi uuden morsiamesi kanssa."
Ylioppilaan pyörivät vedet silmistä ja hän meni.
* * * * *
Kohta en perästä sairastui mummo kovasti. Kauvan hän sairasti ennenkuin kuoli. Elsa hoiteli häntä kaiken aikaa erinomaisella huolella ja hellyydellä sekä itkeskeli toisinaan katkeria kyyneleitä. Nyt sai hän hautaan saattaa toisen äitinsä. Hän hankki mummolle haudan Matti-vainajan viereen ja pystytti heille halvan mutta sievän yhteisen hautakiven. Mummon talot joutuivat myytäväksi ja niiden hinnan saivat mummon perilliset. Ylioppilaan velka pysyi aina maksamatta; papiksi hän tosin tuli, vaan rohvessyörin tytärtä ei hän saanutkaan, eikä niin muodoin perintöäkään. Ei hänkään kauvan elänyt vaan riutui surusta pois.
Elsa asui kauvan hyyryläisenä mummon entisessä talossa, maksaen hyyriä uudelle isännälle; hän pesi ja silitti tuhansia paitoja ja hyräili jumalisia virsiä. Mutta niin viisasta ei tullut kosijaa, että hän enään olisi ruvennut kauppoja hieromaan; hän vastasi:
"Minä olen kyllästynyt kosijoihin, omani on kuollut ja toinen minut hylkäsi, olkoon sillänsä."
Hänen ilokseen olivat ihmiset alkaneet pakanain käännytystä puuhata. Nyt oli Elsan riemu täydellinen. Nyt oli musta Aasia voittava itsellensä Golgatan ristin, ja Luojan istuimen eteen oli senkin synkän maan edestä kannettava sovinnon malja. Suomen pääkaupunkikin valmisti nuorukaisista apostolia, vaikkei juuri Aasiaan niin kumminkin Afrikaan, joten Elsa oli tyydytetty. Mustille ihmisille heitä vaan lähetettiin. Haavi kirkossa tuli painavammaksi lähetysrukouksissa Elsan lanttiloista, joita hän huoaten heitteli uhriarkkuun. Vielä sallittiin hänen nähdä se päivä, jolloin vihittiin Suomen ensimmäiset lähetyssaarnaajat, ja nähdä heidän matkustavan täältä pois.
Utelijaana odotti hän uusia tietoja ja uusia voittoja mustien maan-osasta; ja oli surullinen kun ei tiedot olleet loistavia ja toivon mukaisia. Hartaammin hän rukoili ja toivoi, teki työtä ja odotti.
Sen kiven viereen hautuumaalla, jossa Matti ja mummo lepäsivät, teetti hän yksinkertaisen viherijäisen penkin. Sen päällä nähtiin hän kesäisin istuvan ja kirjaa lueskelevan. Olipa hän istuttanut haudalle monivärisiä kukkasiakin, — siinä oli valkoisia, siinä punaisia. Ihmiset luulivat häntä hieman hajamieliseksi, kuten vanhoista-piioista yleiseen luullaan.
Pitkään antoi mustain maan-osa odottaa, ennenkuin antautui. Elsa luki lähetyssanomia ahkeraan ja sai kyllä niistä nähdä voittavan muukalaisen, vaan jälkeen jäävän Suomen miehen. Kerran koitti Elsan toivon tähti, jo kuului sanoma voitoista meikäläisten ja kastoi Haamin lapsia miesi Suomen. Elsan rukous oli tullut kuulluksi.
* * * * *
Elsa oli elänyt Helsingissä kauvan. Oli nähnyt Helsingin pienenä ja sai sen myöskin nähdä suurena. Taloja rakennettiin, katuja tehtiin, ja kaupunki muuttui, kuin siivillä, oudoksi, entisestään tuntemattomaksi. Armottoman iskun edessä sai väistyä vanhat muinaisrakennukset uuden rakennusinnon tieltä. Kaupunkia kaunistettiin vanhain ihmisten harmin kustannuksella. Taloja oli kaikkialla, kansaa myöskin kaikkialla sekä päivällä että yöllä. Ei missään ollut jälkeäkään entisyydestä. Elsassa itsessäänkään ei ollut entisyyttä. Puna hänen poskiltansa oli myöskin matkustanut samaa tietä kuin Helsingin entisyys, ja entisen reippaan Elsan sijassa nähtiin vanha rampeutunut vanhus. Tässä vanhuksessa vielä kumminkin löytyi sielu, joka osasi muistaa entisiä aikoja. Väkeväksi heräsivätkin ne muistot hänessä.
Sauva kädessä alkoi hän astua Helsingin pitäjää kohden. Siellä lepäsi hänelle rakkain mailmassa, hänen äitivainajansa. Vielä kerran tahtoi hän nähdä äitivainajansa haudan. Hän pistäysi Helsingin pitäjän hautuumaalle. Täälläkin oli osaksi väistynyt entisyys. Uusia ja aina vaan uusia hautoja ja patsaita oli siellä nähtävänä, mutta äitinsä hautaa ja pientä puuristiä etsi turhaan hänen silmänsä. Hän etsi uskollisesti ja vihdoin löysi hän sen poikki katkenneiden joukosta kallellaan kiviaitaa vasten seisomassa. Hän purskahti itkuun, sillä pian hänkin itse oli oleva hyljättyin joukossa maan päältä. Samassa nosti hän silmänsä korkeuteen, sillä yksi oli siellä ainaiseksi elävä, jonka lempeä sydän ei ketään hylkää. Hän sai uutta reippautta, suuteli useat kerrat vanhaa rakasta puista ristiä ja läksi pois astumaan. Hän ohjasi kulkunsa toista tietä ja palasi Munkkiniemen kautta. Hiljaa hiipien ja väsyneenä saapui hän Munkkiniemeen. Kotinsa sijalla oli pelto, sinne ei hän päässyt, mutta vaikka kartanon tilukset olivat olleet muutoksen alaisina, oli siinä kuitenkin säilynyt monta hänelle lapsuuden ajoilta tuttavaa puuta, joihin kumminkin ajan hammas oli lyönyt leimansa. Hetkisen istahti hän Munkkiniemen maalla ja katseli ympärilleen sekä merelle että maalle. Siinä oli hänen äitivainajansa veneen sija melkein samanlaisena kuin lapsuuden aikana. Väsymyksestä huolimatta alkoi hän kulkea kaupunkiin päin. Kesä-illan rusottaessa tunsi hän puun tien vieressä, jonka juurelta hän lapsena ollessaan oli pelastanut Matti-vainajan. Kauvan hän mietti ja katseli tuota tyhjää paikkaa.
Aamulla, kun aurinko ensimmäisiä säteitään heitteli Elsan asuntoon Helsingin Punavuorilla ja Elsan asuintoveri, muudan pyykkimummo, nousi nukkumasta, näki hän Elsan yöllä kuolleen hiljaa ja huomaamatta. Siinä hän lepäsi, kädet ristissä rinnalla, ja himmenneet silmät katsoivat korkeuteen.