* * * * *
Paitsi historiallisia tutkimuksia ja sanomalehtityötä Castrénilla oli kolmaskin erikoisala, joka hänen mieltään kiinnitti. Kansanvalistusasia näet innostutti häntä siinä määrässä, että moni hänen ystävistään luuli hänen aikovan lopullisesti antautua sen palvelukseen. "Hänen halunsa oli päästä kansanopiston johtajaksi", Lounasmaakin lausuu, "jossa toimessa hän toivoi voivansa kansaa parhaiten palvella. Ja jos kellään oli hänellä kaikki edellytykset menestymiseen kansan nuorison opettajana." Jo aivan nuorena ylioppilaana hänen alotteestaan syntyi n.s. kansankirjastopuuha — se on hän sai joukon ylioppilaita yhteistyöhön, jonka tarkotus oli kirjoittaa ja painattaa pikku vihkosia, joita tarjottiin kauppiaille niin käytettäväksi, että heidän myymälöissään ryypyn tai muun "kaupanpäällisen" sijasta maalaisille annettaisiin opettava kirjanen käteen. Tätä yritystä Castrén ajoi tavallisella innollaan, ja kansankirjaston vihkosia levitettiin tuhansia ja tuhansia; mutta kun hänen täytyi toimesta luopua, asia pian sammui. Jollei tämmöisen yrityksen tuloksia voikaan ylen suuriksi arvioida, on se kuitenkin muistettava, sillä ennen Kansanvalistusseuran perustamista se oli laatuansa, jollei ainoa, kuitenkin laajimmalle ulottuva ja vaikuttava. — Mutta, niinkuin jo sanottiin, Castrén oli aivan erikoisesti innostunut kansanopistoasiaan. Mitään näkyvää hän tosin ei ennättänyt saada aikaan sen toteuttamiseksi, mutta se hartaus, jolla hän aikanaan puolusti meillä silloin uutta aatetta, ei voinut muuta kuin edistää sen kypsyntää. Ettei hänen puheensa tästä asiasta enemmän kuin muistakaan ollut tyhjää kopinaa, sen näkee siitä että hän saadakseen neuvoja ja ohjeita kansanopistoaatteen toteuttamisessa ryhtyi kirjevaihtoon erään tanskalaisen kansanopistonjohtajan kanssa. Edessäni on kirjeen alustelma, joka päivättynä 20 p. jouluk. 1871 on osotettu luutnantti Chr. Nielsenille Fuglebergissä Tanskassa. Siitä oppii tuntemaan Castrénin mietteet tästä asiasta. Mainittuaan että Suomessakin jo neljä vuotta ennen oli herännyt ajatus perustaa kansanopistoja, mutta että asia oli jäänyt sikseen, syystä kun muka alempi kansanopetus vielä oli niin alulla ja maa harvaan asuttua, kirjoittaja jatkaa: "Minä vähäpätöisyydessäni kuitenkin uskon, ettei mikään sivistynyt maa ole liian harvaan asuttu koulujen rakentamiseksi sekä ettei suinkaan ole oltava luomatta sivistyslaitoksia sen vuoksi, että kansansivistys ei vielä ole kyllin korkea, vaan päinvastoin. Mitä sitä paitsi maamme kansansivistykseen tulee, niin ei ole olemassa henkilöä, joka ei osaisi lukea, jonka ohella suuri osa yhteistä kansaa osaa kirjoittaakin ja — mikä on tärkeintä — suomalaisen talonpojan lukuhalu on hyvin suuri. Ja että kansamme jo on saavuttanut sen sivistysasteen, että se on oppinut käsittämään sivistyksen tarpeellisuuden sekä välttämättömyyden tehdä uhrauksia sen hyväksi, sitä todistanee parhaiten se tosiasia, että samalla aikaa kun maan edustajat ovat määränneet suuria summia kansakoulunopettaja-seminaareja varten ja kansakoulujen avustamiseksi, yhteinen kansa on viime vuosikymmenellä perustanut noin satakunnan kansakoulua, vaikka kova nälkä ainoastaan parin vuoden kuluessa on surmannut 15 à 20 prosenttia väestöstä. Jo näistä syistä minä arvelen, että kansanopistojen aika vähitellen on tullut Suomellekin, niinikään että niiden perustaminen on jatkuvan kehityksen elinehto sekä että siis minunkin vähien voimieni mukaan tulee tehdä mitä minun mahdollista on sen toteuttamiseksi, mikä ymmärtääkseni on välttämätöntä ja oikeaa."
"Tärkein syy näiden opistojen perustamiseen", kirjoittaja edelleen lisää, "on sentään valtiollinen eli niiden suuri merkitys kansalliseen kehitykseen katsoen. Tanskan ja Suomen kansan välillä on jonkinlainen yhtäläisyys mitä tulee niiden asemaan, ulkomaailmaan nähden, sillä ääretön Venäjä ei ole vähemmän vaarallinen harvalukuiselle kansakunnalle kuin mahtava Saksa, ja samoin kuin Tanska, sitte kun aika on hävittänyt Gormin ja Thyran vallit, on etsinyt oikean Dannevirkensä korkeassa ja syvässä kansansivistyksessä, samoin tulee Suomen kansan hankkia itselleen korkeassa kansallisessa sivistyksessä henkisen itsenäisyytensä kilpi."
Sen jälkeen seuraa lyhyt esitys maamme silloisesta eduskuntalaitoksesta, kuinka talollissääty siinä seisoi samanarvoisena kolmen muun säädyn rinnalla ja kuinka tärkeätä oli että oli olemassa korkeammin sivistyneitä talonpoikia, jotka kykenivät säätyänsä edustamaan. Semmoisten kasvattaminen olisi kansanopistojen tehtävä. Mitään talonpoikaisvallan vaaroja, semmoisia kuin Norjassa ja Tanskassa, Suomessa tuskin oli peljättävissä niin kauan kuin eduskuntalaitos pysyi muuttamatta. — Tähän tapaan selitettyään mielipiteensä ja kantansa Castrén pyytää tietoja kirjoista ja pienemmistä julkaisuista, joista voisi oppia tuntemaan Tanskan kansanopistot. "Erittäin on mieleni kiintynyt Grundtwigin suuntaan, vaikka sitä viime aikoina on paljon vastustettu. Sanottakoon näet mitä tahansa kirkon ja valtion eron välttämättömyydestä, on kuitenkin luja vakaumukseni, että ainoastaan siveelliselle pohjalle (uskonnolle) perustettu kansallisuus voi luoda todellisesti voimakkaan kansan." — — Toisessakin kirjeessä, jonka Castrén jo kesällä oli Tukholmasta kirjoittanut silloin Kööpenhaminaan asettuneelle J. R. Aspelinille, hän lämpimästi puhuu samasta asiasta, sanoen koettavansa saada ainakin yhden kansanopiston perustetuksi.
* * * * *
Mutta, niinkuin jo ylempänä on sanottu, Castrénin päivä oli laskemaisillaan. Juuri samaan aikana, jolloin hän näin innokkaasti suunnitteli tulevaisuuden tehtävää, tuli selville, että hän oli joutunut armottoman taudin kouriin, joka harvoin päästää uhrinsa vetämättä häntä hautaan. Keuhkotaudin ominaisuuksia on kumminkin että sairas elää hyvässä parantumisen toivossa, ja niin oli Castréninkin laita. Hän jatkoi töitään, ja milloin hänet nähtiin toverien seurassa, hän oli entiseen tapaan iloinen ja harras, mutta hänen poskillaan hehkui tuo petollinen puna, joka vain on heijastus sisällisestä, hävittävästä palosta, ja hänen ruumiinsa voimat heikontuivat heikontumistaan. Jo marraskuulla hän oli alkanut käyttää rohtoja (juoda kalanmaksaöljyä), mutta paranemisesta ei näkynyt merkkiäkään. Pidettyään esitelmän Porthaninjuhlassa (todellisuudessa Castrén oli ainoastaan kirjoittanut esitelmän, sillä "satunnainen (!) raihnaisuus", sanotaan U. S:ssa, "esti häntä itseä esitelmäänsä esittelemästä") hän seuraavana päivänä, marraskuun 10:tenä vielä oli ystävien kanssa huviretkellä Riihimäelle, jossa oltiin yötä, mutta helmikuulla (1872) hän oli niin heikko, ettei voinut käydä ulkona, vaan istui ja kirjoitti kamarissaan. Ystävät arvelivat, että hän ei eläisi kesään saakka, jollei hän pääsisi ulkomaille, Görbersdorfin parantolaan, jota silloin pidettiin parhaimpana laatuaan, ja yhteistoimin hän sinne avustettiin. Meitä oli 20, jotka annoimme kukin 100 markkaa Viktor Löfgrenille, ja tämä "lainasi" ne Castrénille, sillä peljättiin, että hän hienotunteisuudessaan kenties kieltäytyisi käyttämästä apua, jos saisi tietää miten monelle hän joutui kiitollisuuden velkaan. Toukokuulla hän lähti matkalle ja saapui ennen kuun loppua mainittuun parantolaan. Sieltä hän 12 p. kesäk. kirjoitti Renne veljelleen, että ensi tutkimuksessa lääkäri ei ollut lausunut sanaakaan keuhkoista, mutta samana päivänä, kun hän kirjoitti, oli häntä uudestaan tutkittu, ja silloin oli hänelle hyviä toiveita annettu. "Toinen keuhko on viottunut kolmanteen kylkiluuhun saakka", tohtori oli sanonut, "mutta Teillä on suuri elämänpääoma vasemmassa keuhkossa, joka on aivan terve, ja minä onnittelen Teitä siihen. Muuten oikeakin keuhkonne paranee, mutta tietysti siihen vaaditaan aikaa (!)." Arvatenkin kuului hoitomenettelyyn rohkaista potilaan mieltä, ja kirje olikin toivoa täynnä.
Samassa kirjeessä Castrén kertoo vaikutelmiaan Görbersdorfista, tuosta surullisen kuuluisasta kylästä (200 asukasta) Riesengebirgen rinteellä, neljänneksen tuntia Böhmin rajalta, jossa niin moni muukin suomalainen on oleskellut. Kaamea on varsinkin seuraava kohta: "Muutamat tulevat tänne puolikuolleina, vaikka Görbergsdorfissakin ihmeiden aika on mennyt. Niinpä on lyhyellä ajalla, jonka olen täällä viettänyt, kolme henkeä kuollut. On omituista kuolla semmoisissa laitoksissa kuin tämä. Kuolemantapaus salataan mahdollisuuden mukaan muilta potilailta; ne, jotka kylästä päin ovat saaneet asiasta vihiä, kuiskaavat siitä keskenään. Arkku tuodaan kylästä illalla pimeän tullen; ruumis puetaan yöllä; varhain aamulla se viedään pois, pari kolme haudankaivajaa ja paikattua kantajaa seuraa ruumisvaunuja! Usein ei kukaan muu kuin lääkäri tiedä mistä vainaja oli; kuka hän oli, ilmenee kai hänen papereistaan. Surullista olisi kuolla vieraassa maassa!"
Ikävää parantolaelämää Castrén luonteensa mukaan koetti lyhentää työllä. Hän kirjoitti m.m. U. Suomettareen neljä arvokasta kirjoitussarjaa, nimittäin "Kirkollinen asema Saksanmaalla", "Jesuiittakysymys Saksassa", "Protestanttisesta kirkosta Saksassa" ja "Koulun erottaminen kirkosta". — Hän viipyi Görbersdorfissa syksyyn asti. Syyskuun 26 p. hän paluumatkalla ollen kirjoittaa Görlitzistä: "Terveenä en palaa Suomeen; olen kuitenkin tyytyväinen jäähyväistutkimukseen, sillä minulle sanottiin, että tauti tosin ei ole voitettu, mutta kuitenkin ajaksi saatu pysähtymään."
Lokakuun alkupäivinä Castrén saapui Helsinkiin. Hän ei enää kyennyt hoitamaan virkaansa arkistossa, vaan asettui sairaalaan ("Uuteen klinikkaan"), jossa hän vuoden loppuun vielä toimitti U. S:n ulkomaanosastoa. Aluksi hän, huolimatta heikkoudestaan, kauniilla ilmalla kävi ulkona, mutta pian hänen täytyi siitä luopua. — Jouluaattona Castrén, mikäli tiedän, oli viimeisen kerran sairaalan ulkopuolella. Eräs ystäväpiiri — meitä oli kaikkiaan kahdeksan — oli oman kodin puutteessa päättänyt viettää jouluaaton Morgonbladetin toimituspaikassa, joka siihen aikaan oli Catanin kahvilarakennuksen[26] itäisessä päässä, ja vanha leski-rouva Catani oli ystävällisesti luvannut meille toimittaa tavallisen jouluaatto-illallisen. Koska meillä siellä oli kodikkaampaa kuin Castrénilla saattoi olla sairaalassa, otimme hänet lääkärin luvalla yhdeksänneksi mieheksi seuraamme. Itse illan viettämisestä en enää muista yksityiskohtaisemmin kertoa, mutta mainitsen kuitenkin seuran jäsenet, joista useimmat aikoja sitten ovat kadonneet maan päältä, nimittäin J. R. Aspelin (joka vartavasten oli tullut Pietarista, missä koko syksyn oli harjottanut muinaistieteellisiä tutkimuksia museoissa ja arkistoissa), J. V. Calamnius, K. A. Castrén, W. K. Cronström, P. E. Ervast, Kaarlo Kaslin, Krist. Kekoni, F. Perander sekä tämän kirjoittaja.
* * * * *
Tuskin Castrén itsekään enään uutena vuotena (1873) ajatteli parantumista, mutta kumminkin hän toivoi elävänsä kesäksi, jotta voisi matkustaa äitinsä luokse Sotkamoon. Se toivo oli sentään turha, samoin kuin sekin että äiti tulisi Helsinkiin, vaikka siitä oli puhetta ollut. Olen jälestäpäin kuullut äitiä raskaasti painaneen ettei hän matkaa tehnyt, mutta puhumatta hänen varattomuudestaan oli silloin, jolloin Pohjanmaalta tuleva vasta Hämeenlinnassa tapasi rautatien, matkustaminen Sotkamosta Helsinkiin talviseen aikaan liian arveluttava asia 62-vuotiaalle yksinäiselle rouvalle. Ainoan vaihtelun sairaalle tuottivat ystävien käynnit. Heiltä hän sai kuulla uutisia ulkomaailman tapahtumista ja heille hän puolestaan sai puhua mieliaineistaan, kirjallisista ja kansallisista tehtävistä. Eikä hänessä silloin huomattu toivottomuutta taikka pessimististä mielialaa, eikä hän koskaan valittanut kovaa kohtaloansa. Itse asiassa hänen sielunsa nyt näytti oikean, harvinaisen laatunsa; oli kuin se olisi kohonnut, jalostunut ja kirkastunut samassa määrässä kuin ruumis lakastui. Ensi aikoina hän puhui omista aikeistaan, niinkuin Porvoon valtiopäivien asiakirjojen toimittamisesta painoon, elämäkerrallisten tietojen keräämisestä samojen valtiopäivien miehistä (tästä jälkimäisestä asiasta minä hänen pyynnöstään kirjoitin kehotuksen yleisölle, joka Muinaismuistoyhdistyksen toimesta julkaistiin) y.m.s. Sittemmin hän, arvattavasti tuntien että loppu läheni, ehdotti muille tehtäviä ja kehottamalla kehotti, etteivät jättäisi sitä tai sitä tekemättä. Niin hän kehotti minua kirjoittamaan 1808—09 vuosien sodan historian nuorisolle, vaikka minä silloin ja myöhemminkin asiaa muistellessani aina olen tuntenut, ettei se kuulunut alaani enkä sentähden ole siihen ryhtynytkään. Sitä vastoin Castrén itse juuri sairautensa aikana kuumeentapaisella innolla entisten tutkimustensa nojassa ja uudestaan toimittamalla ennen ruotsiksi kirjoittamiansa, ylempänä mainitulta "ääripiirustuksia", sepitti kansantajuista kertomusta samasta sodasta. Kun hän ei enää jaksanut istua pöydän ääressä, toi Nervander hänelle Lönnrotin tekemän ja lahjottaman "kirjoituslaudan", jolla sairaan kävi kirjoittaa makaavassakin asennossa. Tämä Castrénin viimeinen teos jäi kumminkin keskeneräiseksi — siitä valmistui vain noin kolmas osa. Joukahaisen VII:een vihkoon on siitä painettu kaksi lukua viehättävän esitystavan näytteenä.
Huhtikuun 8 p. Castrén kirjoitti viimeisen kirjeensä veljelleen. Siinä hän muun muassa vielä pyytää raha-apua välttämättömiin menoihin, sillä edellisestä saattaa aavistaa, että sairas ei säästynyt huolista eikä edes tuskallisista kohtauksista, joiden aiheena oli hänen varattomuutensa ja velkansa, joita hän ei kuolinvuoteellaan voinut suorittaa eikä muutenkaan hoitaa. Otan kirjeestä seuraavat rivit:
"Oma veljeni Renne! Kyllä minä kenties voisin kirjoittaa muutamia riviä musteellakin ja kynällä, mutta näin [se on lyijykynällä] on minun helpompi ja mukavampi. Summa on nyt kuitenkin se, että minä pian lienen kykenemätön käyttämään niin mustetta kuin lyijyä, sillä voimani vähenevät siinä määrässä päivä päivältä. Ja minä uskon, että viimeinen hetkeni samassa määrässä lähestyy. Sentähden tahdon nyt kirjoittaa sinulle, sillä saattaa olla viimeinen kerta, kun voin sen tehdä. Et usko kuinka voimattomaksi minä yht'äkkiä saatan tulla, en jaksa ollenkaan istua, ainoastaan maata horroksissa. Nyt olen sielultani ollut virkeämpi, mutta ruumiin voimat alenevat taukoamatta. — — Tämän heikkoustilan syyksi sanotaan kevättä, joka jo on tehnyt kadut paljaiksi ja koliseviksi, tuonut tänne leivosia ja joutsenia, kasvattanut orvokkeja ulkoilmassa ja vetänyt sinisen viivan sataman jään tuolle puolen, sanovat ne, jotka käyvät ulkona — minä en ole ollut ulkona pitkiin aikoihin."
"Äitiä minä en enään odota. Kuinka se sentään olisi ollut hauskaa, huomaan parhaiten nyt kun alan olla niin heikko, etten itse kykene mihinkään. — — — Minun on ollut niin iloista ajatella, kuinka sinä olet istunut työtä tehden erämaassa omien protokolliesi ääressä, silloin kuin minä olen maannut kykenemättömänä. Toimistotuumakin on mieleeni; on hauskaa nähdä, että sinä niin rohkeasti käyt asiaan käsiksi; eiköhän se sitä paitsi tule tuottavaksi.[27] Jatka niin, niin käy hyvin! [Sen jälkeen vielä helliä jäähyväissanoja.] En tiedä parempaa kuin Davidin 103:s salmi. Jumala antakoon meille anteeksi, varjelkoon meitä ja siunatkoon meitä kaikkia. Tällä hetkellä en jaksa enempää." —
Sattui niin että minä olin viimeinen ystävä, joka kävi kuolevan luona. Kerron siitä samoin sanoin kuin eräässä kirjeessä kohta sen jälkeen. — Kuoleman edellisellä viikolla Castrén tuli niin heikoksi, että häntä väsytti jos vähänkään aikaa istui hänen huoneessaan. Sentähden me harvoin menimme sisään, kysyimme vain hoitajalta, miten sairas voi ja lähetimme hänelle terveisiä. Olin muutamina päivinä ollut estettynä käymästä sairaalassa, kun maanantai-iltana yht'äkkiä päähäni pisti mennä sinne. Oli vähän yli klo 8. Hän oli erittäin heikko ja puhui niin hiljaan, että täytyi kallistaa korva hänen suutaan kohti kuullakseen sanoja. Kun hän puhui eräästä harhateille joutuneesta käsikirjoituksesta, pyysin häntä jättämään semmoiset huolet. Kysyin, eikö ystävät nyt saisi valvoa hänen luonaan? Hän epäili sinne tänne ja sanoi vihdoin, että meidän oli jaettava yö keskenämme, niin että kukin valvoisi aikansa. Sitte hän sanoi hoitajan kohdelleen häntä hyvin ja lisäsi: "Jos minä kuolen eikä kukkarossani ole rahaa, niin kerätkää keskenänne hänelle lahja." Sen lupasin. Sitte kysyin haluaisiko hän, että lukisin hänelle jotakin ääneen. — "Lue Daavidin 119:s salmi." Luettuani noin 90 värssyä kysyin, joko häntä väsytti kuulla? — "Onko se vielä pitkä?" — "On kyllä", vastasin. — "Jätetään sitte myöhemmäksi." — Nyt istuin kauan vaiti, lukien itsekseni. Castrén makasi rauhallisesti uinaillen. Silloin hoitaja tuli tekemään valkeaa uuniin. Minä päätin mennä puhuttelemaan ystäviä valvomisesta. Sanoin siis hyvästi, luvaten tulla takaisin. — "Tuleeko"; Castrén silloin kysyi, "hoitaja valvomaan yöllä?" — "Tulee", oli vastaus. — "No tulkaa sitte huomenaamulla, aamuin minun aina on vaikeampi, tulkaa yksitellen." — Kun otin häntä käteen, tuntui se kylmältä. Niin menin pois. — Klo 5 aamulla nousin ja menin sairaalaan. Silloin tapasin ystävämme kuolleena. Sen jälkeen kun illalla menin, hän oli kaksi kertaa pyytänyt juoda. Hengitys oli muuttunut hieman raskaammaksi ja sitten yhä heikommaksi. Mitään sanomatta hän oli ikäänkuin uneen vaipunut. Se tapahtui klo 2 aikana aamulla huhtikuun 22 p.
* * * * *
Castrénin kuolema teki syvän, unohtumattoman vaikutuksen meihin, hänen lähimpiin ystäviinsä. Hänen lahjansa olivat niin suuret ja se mitä hän jo oli tehnyt oli siksi huomattavaa, että me odotimme häneltä paljon. Hänen isänmaanrakkautensa oli niin puhdas ja tulinen, hänen luonteensa niin raitis ja vilpitön, että hän meistä oli suomalaisen nuorukaisen esikuva. Sitte tuo hiljainen ja tyyni kulku kuolemaa kohti, joka ehdottomasti muistutti niitä sodan sankarihahmoja, jotka aina asuivat hänen mielessään ja joiden seikkailuja hän ei väsynyt kuvailemaan. Niiden urhoollisuudessa, kestävyydessä ja kärsivällisyydessä hän näki kansamme parhaita ominaisuuksia, ominaisuuksia, joita hän tahtoi nuoremmissakin polvissa voimaan saattaa. Hänen tulevaisuutensa toivo oli ollut siinä, ja hänen lohdutuksensa kuoleman tiellä oli siinä, että hän näki samat ominaisuudet elävinä kansassa, joka oli hänen omansa ja jonka kuntoon ja kehityskelpoisuuteen hän ehdottomasti uskoi. Hänen sanansa, että yksistään siveelliselle, uskonnolliselle pohjalle perustettu kansallisuustunto antaa kansakunnalle voimaa, ei ollut turhaa teoriaa. Castrén oli sisimmältään uskonnollinen — toisin kuin tietääkseni ehkä useimmat toverinsa — vaikka hän kyllä vapaasti ajatteli monesta uskonkappaleesta. Miten hän olikaan elänyt kaukana lapsuuden kodistaan, hän ei ollut repinyt poikki niitä juurisäikeitä, jotka tässä kohden kiinnittivät hänet alkuperäänsä, ja erittäin äitiinsä, joka myöskin näyttää oheen itsenäinen uskonnollisuudessaan. Tämän päätän siitä, että muuan vanha äidin ystävä kertoo Johanna tädin antaessaan neuvoja uskonnollisissa asioissa ja turvaamisesta Jumalaan varottaneen kenenkään liittymästä mihinkään lahkokuntaan. Vielä on huomattava, että Castrén oli saanut uskonnollisia vaikutelmia setänsä luona, joka perheineen kuului aikansa heränneisiin. Todistuksen Castrénin uskonnon suoruudesta antoi meille hänen haudallaan professori A. W. Ingman, joka oli käynyt häntä tapaamassa sairauden aikana ja siunasi vainajan tomun. Kuoleva ei ollut salannut epäilyksiään, "mutta", herttainen opettaja lisäsi, "minä rauhoitin häntä sanoen, että hänen ei tarvinnut huolehtia uskonkappaleista, vaan vilpittömin sydämin turvata ikuisen rakkauden Jumalaan." — —
* * * * *
Päätettyäni tämän kirjoituksen tuntuu helpolta kuin olisin kauan laiminlyödyn velvollisuuden täyttänyt. Kumminkin olen kahden vaiheilla, mistä syystä Kaarlo Castrénin kuva välttämättömästi oli piirrettävä, senkö tähden että hänen nuori hahmonsa kauniisti kuin uusi Vilhelm von Schwerin täydentää vanhempien suomalaisuuden esitaistelijani, rivin, vai senkö että eheät, puhtaat, syvät luonteet, jos niitä aina onkin olemassa, kumminkin ovat niin harvinaisia ilmiöitä jokapäiväisessä ihmisvilinässä, että jokaisen, joka semmoisen on oppinut tuntemaan, tulee parhaimman mukaan saattaa se muittenkin tunnettavaksi. Kenties ovat tietämättäni molemmat syyt minua johtaneet.
* * * * *
Noin kaksi ja puoli vuotta Castrénin kuoleman jälkeen, toverit teettivät hautakiven hänen lepopaikkansa merkiksi. Siihen oli hakattu hänen nimensä sekä syntymä- ja kuolinpäivänsä, ja juurelle sanat: Pohjalais-Osakunta pystytti patsaan. Kiven paljastus tapahtui Porthaninpäivänä, marraskuun 9:ntenä 1875, osakuntalaisten ja muutamien muiden ystävien läsnäollessa. Osakunnan kuraattorina minä silloin lyhyessä puheessa esitin vainajan elämänvaiheet ja luonteenkuvan. — Olen tahtonut tämän mainita ei ainoastaan säilyttääkseni muistoa toverikunnan, laadultaan harvinaisesta kunnianosoituksesta, vaan varsinkin sen vuoksi, että viranomaiset ovat hyväksi katsoneet hävittää muistomerkki Castrénin haudalta. Muistan kyllä aikoinaan osakunnan puolesta suorittaneeni maksun siitä, että hautakivi saisi olla rauhassa paikallaan, mutta kumminkin se on siitä kadonnut. Milloin se on huomattu tarpeeksi kauan palvelleen tarkoitustaan, on minulle kumminkin tuntematonta.
HERMAN FRITHIOF ANTELL
Kuuluisimmaksi koulutovereistani on tullut se mies, josta aikomukseni on tässä kettoa. Enemmän kuin muista on hänestä kirjoitettukin, mutta koska julkisuuteen tulleet tiedot mainiosta lahjottajasta ovat sekä vaillinaisia että (osaksi) vääriäkin, tahdon esittää mitä koulu- ja myöhemmiltäkin ajoilta muistan taikka luotettavista lähteistä olen tietää saanut hänen elämänvaiheistaan.
Antellin isä, kookas, tukeva ja vahva, valkeahapsinen, teräväkatseinen ukko, Korsholman eteläisen, maamme väkirikkaimman kihlakunnan kuuluisa kruununvouti, asessori, sittemmin (erottuaan virastaan 1858) kamarineuvos Herman Rosenberg, oli kouluaikanani Vaasan kaupungin huomatuin "originaali", eriskummaisuus.[28] Harald Wieselgren (Ny Ill. Tidn. 1893 n:o 15) sanoo hänen olleen Ruotsalaisen Akatemian vakinaisen sihteerin, mainehikkaan Nils Rosén von Rosensteinin (kirjoitti itse ainoastaan von Rosenstein) avioton poika, mutta se on epäilemättä erehdys, vaikka Antellkin, mikäli kerrotaan, toisinaan, hyvällä tuulella ollessaan, kuuluu niin väittäneen. Vanhain vaasalaisten jutelmien mukaan (jotka Oskar Rancken on julkaissut Vasabladetissa 1893 n:o 33 ja joita tässä kirkonkirjoista saaduilla tiedoilla on oikaistu ja täydennetty) oli hänen isänsä, 1799 Vaasassa 37-vuotiaana kuollut majuri Pehr Herman Aurivillius (aateloituna) Rosén von Rosenstein.[29] Äiti taasen oli 25-vuotias Anna Beata Spångberg, jonka isä, hienoseppä ("klensmed") ammatiltaan, sanotaan Ruotsista muuttaneen Vaasaan siihen aikaan, kun hovioikeuden taloa rakennettiin. Sepällä, jota kirjoissa nimenomaan mainitaan hovioikeuden sepäksi ("Hofrättssmed"), oli useita kauniita tyttäriä, jotka joutuivat huonoille teille.[30] Mitä erittäin Anna Beataan tulee, niin hän, synnytettyään aviottoman poikansa 22/3 1798, tosin meni naimisiin Oravaisista syntyään olevan työmiehen tai merimiehen Karl Juhonpoika Salinin kanssa ja syntyi siitä aviosta poika Karl Johan, jolle kolme vuotta nuoremmalle velipuolelleen Rosenberg osti talon Maalahdella (Ylimaalahden Viasgrändissä), mutta sittemmin hänellä vielä oli kolmaskin poika, Johan Erik, joka ei ollut nimeltä Salin, vaan samoin kuin ensimäinen käytti sukunimeä Rosenberg, kävi Waasan koulun, antautui lainopilliselle uralle ja oli jo hovioikeudennotaari, kun 1851 ampui itsensä. Äiti asui toisen puolen elämäänsä Maalahdella, ensin poikansa Karl Johan Salinin luona ja sitte (pojan kuoleman jälkeen 1843) erään pojantyttärensä Brita Stinan (hänkin kahden aviottoman pojan äiti) hoitamana Herrgårdin talon maalla Alamaalahden kylässä v:een 1860, jolloin kuoli 87-vuotiaana ja "kunniallisesti" haudattiin kamarineuvos Rosenbergin kustannuksella ja läsnäollessa. — Rosenberg nimi syntyi siten, että isän nimen kahteen ensimäiseen tavuun yhdistettiin äidin nimen toinen tavu. Ranckenin tietoa Rosenbergin isästä todistaa muun muassa se, että hänen täydellinen nimensä oli Petter Herman (siis sama kuin isän), vaikka hän, tuntemattomasta syystä, ei käyttänyt eikä kärsinyt kuulla mainittavankaan edellistä näistä nimistä. — Herman Rosenberg on itse kertonut erään vanhan akan opettaneen häntä lukemaan ja koko koulusivistyksensä maksaneen neljä plootua (!); mutta kun hänellä oli mitä parhaimmat luonnonlahjat, hän raivasi itselleen tien edulliseen virka-asemaan. Palveltuaan juoksupoikana ja kirjurina hän jo 17-vuotiaana tuli v.t. kihlakunnankirjuriksi, 20-vuotiaana (1818) v.t. kruununvoudiksi ja 26-vuotiaana (1824) vakinaiseksi kruununvoudiksi, jommoisena hän pysyi jo ennen mainittuun vuoteen 1858.[31] Pitkällä virka-ajallaan hän laski perustuksen rikkaudelleen, josta hän vanhempina päivinään oli tunnettu. Rosenberg oli näet kruununvoutina siihen aikaan, jolloin Ruotsin rahaa vielä yleisesti käytettiin, vaikka verot olivat suoritettavat Venäjän rahassa, ja monen muun kantomiehen tapaan hän käytti sitä asiain tilaa edukseen vaihtamalla rahaa enemmän tai vähemmän mielivaltaisen kurssin mukaan. Näin ja viljakaupallakin, jossa hän, niinkuin yleisesti väitetään, myöskin keinotteli kruununmakasiinien jyvävarastoilla, hän kokosi melkoiset varat, joiden hoito ja kartuttaminen oli hänen loppuikänsä päämäärä. Sekä herroille että talonpojille Rosenberg lainasi rahaa kuuden prosentin korkoa vastaan, ja hänen tarkasti valvoessaan rahaliikettään pääoma siten kasvamistaan kasvoi. Tavoiltaan ukko oli säännöllinen ja elämässään säästäväinen, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta vieraanvarainen, vuosittain pitämästä ainakin yhdet suuret ja väliin pienempiä kutsuja, joissa ruuat ja juomat olivat runsaat ja isäntä iloisena ja humoristisena rehenteli, joskus Bellmanin laulujakin laulaa rämähytti. Ruplien ja säästäväisyyden mukaan hän ihmisiä arvosteli. Kun kerrottiin toisen tai toisen suurista tuloista, hänen oli tapa keskeyttää: "älkää puhuko hänen tuloistaan, vaan sanokaa paljonko häneltä vuodessa menee!" Kun hän oli johonkin mieheen ihastunut, saattoi hänen ylistävä arvostelunsa pukeutua seuraavaan muotoon: "hän on kerrassaan kelpo mies — hän on, lempo vieköön, aivan kuin suuri seteli!" Yleensä hän oli, eritoten voimiensa aikana, kova- ja karkealuontoinen, puheessaan jotenkin sivistymätön, jopa törkeäkin, ja monta juttua kierteli siitä, miten hän oli tylysti karkottanut luotaan lainanpyytäjiä, joiden maksukykyä hän epäili. Vanhoina päivinään hän kuitenkin lauhtui. Nälkävuosina 1860-luvun lopulla hän kuuluu antaneen paljon köyhille, muutenkin hän — joskus nimettömästi — lähetti apua puutteenalaisille, ja Kr. Svanljungille, joka usein keräsi apua sotavanhuksille, hän oli kerran kaikkiaan antanut määräyksen merkitä hänen puolestaan "yhtä paljon kuin veli Wolff" ja, tämän kuoleman jälkeen, "yhtä paljon kuin sisar Sundén". Myöskin lainanannossa hän saattoi olla erittäin avulias tunnetusti luotettavia miehiä kohtaan. Kun isäni 1860-luvun alkuvuosina rakennutti pienen talon (uudessa) Vaasassa, Rosenberg lainasi hänelle useita tuhansia ilman mitään takausta ja suostuen siihen, että velka maksettiin vähin erin niinkuin lainanottajalle parhaiten sopi.
Huolimatta siitä että Rosenberg ennen mainitulla tavalla edukseen käytti virka-asemaansa nautti hän erinomaisen kokeneena ja kykenevänä miehenä ehdotonta luottamusta. Taloudellisissa y.m. asioissa maalaiskansa turvasi hänen neuvoihinsa ja niinikään kaupungin viranomaiset usein vaikeissa kunnallisissa pulmissa. Oltuaan väsymätön työntekijä virkamiehenä hän myöhemmin oli huvitettu vararikkojen tehneitten taikka muitten yksityisten, niiden joukossa korkeiden virkamiesten, rappiolle joutuneiden raha-asioiden järjestämisestä. Semmoisiin tehtäviin hän olikin miehiä paras, mutta kyllä hän myöskin häikäilemättömästi kohteli niitä miekkosia, joiden sekavia vyyhtejä hän selvitteli, kelle tahansa jutellen miten sen ja sen asiat olivat — hienotunteisuus näet ei ollut kamarineuvoksen avuja. Vihdoin Rosenbergin kokemusta käytettiin tärkeissä virallisissa toimissa. Niin hän esim. 1860:n vaiheilla oli puheenjohtajana komissionissa, jonka asiana oli suorittaa silloin toimeenpantava ruotulaitoksen tasoitus Etelä-Pohjanmaalla, ja hänelle siitä julkisetkin kiitokset kannettiin, että kaikki sujui hyvin, kansan tyydytykseksi.[32]
Elämänsä lopulla erään alempana mainittavan sairauden jälkeen Rosenberg tuli säännölliseksi kirkonkävijäksi. Joka sunnuntaiaamu renki valjasti hevosen ja saatti isäntänsä kirkkoon, missä tämä aina istui samassa penkissä, ja toi hänet sitte kotia. Sitä ennen ei tiedetä ukon olleen jumalisuuteen taipuva, ja vaikka hän kuultiin ääneen papin mukaan lausuvan rukoukset, alkaen tunnustuksesta: "minä vaivainen syntinen ihminen" j.n.e., vanha Aatami ei nytkään tahtonut lähteä. Kerrankin kun tuomarinrouva Leontine Gumerus oli sattunut hänen naapurikseen, ukko muutaman hiljaisen rukouksen aikana, muun kirkkoväen istuessa pää hurskaasti painuneena penkin rintamukseen, puoliääneen kysäisi: "onko totta mitä puhutaan, että Gumerus on myynyt käräjäkappa-jyvänsä — — —?" (mainiten alhaisen hinnan). Saatuaan myöntävän vastauksen hän huudahti: "Gumerus olisi asetettava holhouksen alaiseksi!" — Toisen kerran Rosenberg astuessaan kirkosta, jossa oli saarnattu evankeliumin sanoista: Huokiampi on kameelin käydä neulan silmän lävitse, kuin rikkaan Jumalan valtakuntaan sisälle tulla, tapasi tuttavan ja lausui tälle: "jos rikkaitten todella on niin vaikea, kuinkahan sitte — Wolffin käy?" (kauppaneuvos Wolff oli kaupungin varakkain mies). — Tällä loppuajallaan Rosenberg myöskin lahjotti 20,000 markkaa urkujen hankkimiseksi Mustasaaren kirkkoon ja pienemmän summan samaan tarkoitukseen Koivulahden kirkolle. — Kirkkomatkalla vilustumisesta Rosenberg sai sen keuhkotulehduksen, joka vei hänet hautaan.
Antellin äiti oli nimeltä Brita Kaisa Anttila, ja oli hänkin synnyltään avioton. Hänen äitinsä, Liisa Juhanintytär Varala eli Tavast, oli Pirttikylästä (Pörtom) muuttanut Mustasaareen, missä hän joko Tuovilan tai Höstveden kylässä synnytti Brita Kaisan. Sittemmin hän meni naimisiin loismiehen Matti Mikonpoika Anttilan kanssa Höstveden kylästä, joten avioton lapsikin sai sukunimen. Anttila oli kotoisin Vöyrin pitäjästä, ja se selittänee, että Antellin äitiäkin on sanottu vöyriläiseksi. Näistä tiedoista johtuu, että jollei Anttila nimikään, niin kumminkin Varala nimi antaa syytä olettaa, että Antell äidin puolelta oli suomalaista syntyperää.[33]
Brita Kaisa Anttila palveli sekä Karjatalolla ("ladugården") että kaupungissa, ja oli hänellä jo ennen ollut yksi avioton lapsi (nimittäin poika Karl August, joka kuoli 10-kuukautisena 1843), kun Herman Frithiof syntyi 28 p. toukok. 1847. Vaikka Rosenberg ei antanut pojalleen sukunimeään, vaan ainoastaan toisen ristimänimistään, on todennäköistä, että hän ei salannut kenen poika oli. Sen päätän siitä, että ristiäisiin 30 p. toukok. oli kummeiksi kutsuttu sangen arvokkaita kaupunkilaisia, nimittäin lukionlehtori Konstantin Törnudd, lehtorin rouva Renvall, alkeisopettaja Grönqvist, rouva Emilia Carlborg, maisteri Ludvig Björkman ja mamselli Natalia Meurman. Syntyneitten kirjassa, mistä nämä nimet on otettu, on äidin nimelle annettu ruotsalainen muoto Antell, joka tuli pojan nimeksi. Pappi oli kappalainen G. H. Schroderus, jonka kaunista messuääntä olen kuullut vanhojen vaasalaisten kiittävän; kun hän messusi saattoi siitä nauttia kirkon ulkopuolellakin, niin heleä ja voimakas se oli. Mutta joskin Rosenberg piti huolta siitä, että ristiäistoimitus oli arvokas, on toiselta puolen oletettava, ettei se tapahtunut hänen kodissaan. Hän oli näet nainut mies, ja miten häikäilemätön hän monessa kohden olikaan, ei hän kuitenkaan ottanut "ottopoikaansa" kattonsa alle ennenkuin oli tullut leskeksi. Rouva Rosenberg oli nimismiehen tytär Katarina Kristina Kaskas Lapualta, miestään puoli vuotta vanhempi (s. 23/9 1797). Mikäli sanotaan ja ymmärtää saattaa, ei sopu puolisojen välillä ollut kiitettävä. Avio oli nimittäin lapseton, ja miehellä oli muitakin rakkaussuhteita kuin Antellin äidin kanssa, ja eläviä todistuksia hänen huikentelevaisuudestaan lienee myöskin ollut useampia olemassa. Toiselta puolen "mutter Rakel", joksi Rosenberg sanoi vaimoaan, kuuluu osanneen pitää puoliaan, niin että ukko ei voinut olla häntä kokonaan lukuunottamatta. Rouva kuoli 24/1 1859.
En ole keltään saanut tarkempia tietoja Antellin varhemmasta lapsuudesta, mutta nähtävästi hän silloin oli äitinsä hoidossa. Tämä elämänjakso ei kuitenkaan ollut seitsemää vuotta pitempi, sillä Brita Kaisa Anttila eli Antell kuoli 9/7 1854 ainoastaan 34 vuoden ikäisenä. Minkälainen hän luonteeltaan oli, on epätietoista. Eräs muistoonpano kirkonkirjassa v:lta 1851[34] on näet räikeässä ristiriidassa Wieselgrenin hänelle antamien mainesanojen kanssa "lempeä ja hyvä ruotsikko". Mutta jos hän olikin karkea muita kohtaan, saattoi hän silti hellästi kohdella omaa lastaan. Itse en koskaan kuullut Antellin puhuvan äidistään, mutta ulkomaalaiselle ystävälleen Henrik Bukowskille hän näyttää olleen avomielisempi; Bukowski on minulle kertonut, että hän Antellin puheista oli huomannut hänellä olleen "valoisan muiston" äidistään. Mainittakoon myöskin, että Antell toimitti hautakiven äitinsä haudalle. Mutta kuinka mittaamaton tekijä äidinrakkaus lieneekään, eli pikku Frithiof kumminkin äitinsä luona sivistymättömässä ympäristössä, eikä toisin ollut sen jälkeenkään. Pari viikkoa ennen äidin kuolemaa oli Raastuvanoikeus määrännyt pojan holhoojaksi vanginkuljettaja, sitte kruununmittari Jonas Wiklundin ja tälle, jolla oli jotenkin samanikäinen, leikkitoveriksi sopiva poika, Herman (s. 17/7 1846, Kajaanin pormestari 1871—83, kuollut hovioikeudensihteerinä 1894), joutui nyt Frithiof kasvatettavaksi. Wiklundit olivat talonpoikaista väkeä kaupungin lähiseuduilta. Mies oli tavalla tai toisella saavuttanut Rosenbergin luottamuksen, ja häntä kaksi vuotta vanhempi vaimo, Kristina Sofia Fogelklo, synt. Raippaluodolla 1809, lienee palvellut kruununvoudilla, mikä selittänee huhun, että ne kaksi poikaa, jotka yhdessä kasvoivat pariskunnan hoidossa, olivat keskenään läheistä sukua.
Wiklundin talo oli Kauppiaskadun varrella, ensimäisessä kadunkulmassa pohjoiseen päin kirkolta. Koulupoikana kävin siellä monta kertaa enkä muista mitään nähneeni, joka olisi osottanut että oltiin kaupunkilaiskodissa. Pihalta noustiin korkeita portaita päähuoneeseen, joka oli maalaistupa ja keittiö samalla kertaa, oikealla oli kaksi kamaria, joista toisessa Wiklund ja hänen vaimonsa asuivat ja toisessa molemmat pojat. Wiklundit olivat toimeliasta väkeä, mies luonteeltaan sävyisämpi, mutta pitkä, laiha, mustaverinen, velhomainen vaimo ankara kurinpitäjä, joskin hellempi omaa poikaansa kohtaan. Eräs vanhempi toveri, joka jo ennen minua oli tähän kotiin tutustunut, muistaa nähneensä miten "Wiklundska" yllätti Frithiofin kamarissaan, johon tämä salaa oli pujahtanut ottaakseen voileivän ruokakaapista, ja korvat kuumana, kasvot punottavina tuleva miljoonanomistaja oli kohtauksesta suoriutunut, voimatta muuten kuin huudahduksella: "peijakkaan akka!" keventää sydäntään. En tiedä oliko lehmien paimentaminen Frithiofin säännöllisiä toimia, mutta senkin tuo toveri muistaa, että joskus iltasin poika sai käskyn lähteä — "ja joutuun!" — noutamaan lehmät jostakin "Tupakkapellon" tuolta puolen. Silloin oli Frithiofin ollut riisuttava saappaat jalasta ja avojaloin, koivunvarpu kädessä, juostava asialleen. No, eihän se haitannut. Poika oli terve ja pystyi mihin tahansa. Hän tottui ulkoilmaelämään, ja koulupoikana samoin kuin myöhemminkin aikamiehenä hän aina oli huvitettu pitkistä kävelyretkistä. Kasvatuksesta korkeammassa merkityksessä ei tässä kodissa liene puhettakaan ollut, jota paitsi ei tiedetäkään, että Rosenberg alkuansa olisi ajatellut nostaa ottopoikansa ("fosterson"), joksi hän sanoo 1854 ottaneensa orvoksi joutuneen Frithiofin, äidin talonpoikaista säätyä ylemmäksi. Eräistä toimenpiteistä päättäen tapahtui tässä kohden muutos 1856 tai 1857.
Viimemainittuna aikana Rosenbergiä kohtasi pitkällinen sairaus, joka sai hänet ajattelemaan loppuansa. Sairauden syynä sanotaan olleen sen hädän, johon hän joutui kun oli myynyt kruununjyviä ja yht'äkkiä sai määräyksen jakaa siemenjyviä kansalle ja pulmasta selviytyminen jäi riippuvaksi siitä, tulisiko Tanskasta tilattu laivanlasti ajoissa perille. Viime hetkessä laiva saapui, ja kruununvouti pelastui turmiosta, mutta ankara jännitys oli niin järkyttänyt häntä, että hän vuosikausia siitä kärsi. Antellia koskevat toimenpiteet, joihin ylempänä viittasin, olivat seuraavat. Ensiksikin Rosenberg otti Frithiofin pois Wiklundilta ja lähetti hänet maalaispappilaan kasvatettavaksi — josta kohta enemmän alempana — jo toiseksi hän (kesäkuulla 1857) antoi holhoojalle, Wiklundille, pojan omaisuutena hoidettavaksi 40,000 ruplaa. Tämä pääoma, joka vastaa yli puolitoista sataatuhatta markkaa, olisi siis ollut Antellin perintö, jos hänen isänsä olisi kuollut silloiseen tautiinsa. Kumminkin Rosenbergin terveys jälleen parantui, ja elokuulla 1861 hän virallista tietä vaati ei ainoastaan että Wiklund luovuttaisi hänelle Antellin omaisuuden, jota hän arveli voivansa itse edullisemmin hoitaa, vaan myöskin että hän, Rosenberg, määrättäisiin holhoojaksi. Huolimatta Wiklundin vastaväitteistä ensin raastuvanoikeus ja sitte myöskin hovioikeus, johon hän oli valittanut, ratkaisi jutun Rosenbergin mieliksi.
Niinkuin jo mainitsin Rosenberg toimitti Antellin maalle, ja tapahtui se osaksi sentähden että hän oppisi suomenkieltä,[35] osaksi sentähden että hän saisi nauttia parempaa kasvatusta kuin Wiklundilla oli tarjona. Molempia seikkoja hän ymmärrettävästi piti tarpeellisena sen vuoksi, että oli päättänyt panna pojan kouluun. Syksyllä 1856 Rosenberg siis vei Frithiofin Isojoen pappilaan (noin 14 peninkuormaa Vaasan kaupungista) kappalaisen, nimipastori Karl Gustav Hjerpen (s. 1812, k. 1882) luokse ja jätti hänet sinne, eikä poika, joka "oli ikäiseksensä enemmän kuin vallaton ja pahankurinen", olisi voinut sopivampaan paikkaan osua. Pastori Hjerpe oli näet juuri semmoinen kasvattaja, jota Frithiof kaipasi. Hän oli "oikeastaan hyväsydäminen mies, mutta niin ankara ja toisinaan karkea sekä tylymäinen pinnaltaan, että sitä oli vaikea havaita, varsinkin kun hän oli tulinen luonteeltaan". Napisematta oli hänen käskyjään noudatettava, ja Antellkin sai oppia ehdotonta kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta sekä nöyryyttä ja kunnioitusta vanhempia ihmisiä kohtaan. Kuitenkaan hän ei täällä ollut missään julkisessa kasvatuslaitoksessa, vaan suomalaisessa pappilassa ja papin perheessä. Hjerpe oli tosin naimaton, mutta talon emännyyttä hoiti hänen kaksi vuotta vanhempi sisarensa, Lovisa Charlotta Hjerpe, "ystävällinen ja hyvä, vakava vanhan ajan ihminen", eikä lapsiakaan puuttunut, sillä pastori oli avannut kotinsa kahdelle, erään toisen sisarensa lapselle, pojalle ja tytölle, joista edellinen oli Frithiofia vuotta vanhempi ja jälkimäinen puoli vuotta nuorempi. Näistä tulokas sai uskollisia leikkitoveria, ja toinen niistä, nykyinen Vaasan lyseon lehtori Erkki Almberg, on antanut nämä tarkat tiedot Antellin olosta Isojoella. Viipyen koko vuoden maalla tämä oppi tuntemaan ei ainoastaan semmoisia Vaasassa kuulumattomia huvituksia kuin kravustaminen oli, vaan myöskin kaikki maalaiselämän, vuodenaikojen mukaan vaihtelevat puuhat, ja työt sisällä ja ulkona. Jopa hän sai reippaan pojan tapaan yrittää ottamaan niihin osaakin. Muun muassa pojat (luultavasti pastorin tietämättä) olivat katsomassa kun syysteurastus toimitettiin, ja he tahtoivat olla mukana nylkemisessäkin. Antell käytti siinä niin rohkeasti puukkoa, että hän haavoitti varomatonta Almbergia käteen, ja tällä on vieläkin vasemman käden nimettömässä sormessa arpi, joka tapausta muistuttaa. Lasten opettaja, entinen ylioppilas Johan Kaldén, oli sen johdosta ennustanut, että Antellista oli tuleva lääkäri, koska hän muka oli niin taitava veistä pitelemään!
Seurustelua kodin ulkopuolella oli tarjona ainoastaan kanttori Sevonin lapsirikkaassa perheessä, mutta harvoin sinne päästiin. Sitä vastoin tuotti matkustavien vieraitten käynti lapsillekin vaihtelua elämän yksitoikkoisuudessa. Aivan harvinainen ja merkillinen vieras oli Antellin aikana Suomen uusi kenraalikuvernööri, kreivi F. Berg, joka ollessaan tarkastusmatkalla seurueineen, kokkeineen poikkesi Isojoen pappilaan. Ylhäinen herra oli kätellyt lapsiakin, joille hän itse ja suuri seurue, josta Antell kenties ennestään näöltä tunsi Vaasan läänin kuvernöörin Alexander von Rechenbergin, tarjosi paljon katseltavaa. Hätävuosi kun oli, oli pappilan pihalle kokoontunut puutteenalaisia, jotka koettivat herättää kenraalikuvernöörin armeliaisuutta näyttämällä hänelle pettuleipää. Sattuipa silloin että sama pettuleipäpala kulki lainassa kädestä käteen kreivin jakaessa rahalahjoja köyhille. — Kenties vielä suurempaa huvia tuotti pojille venäläisten sotajoukkojen ohimarssiminen, jota sodan jälkeenkin joskus saatiin nähdä. Heihin se vaikutti niin, että äkseerailu ja meluaminen pastorin lahjottamilla rummuilla tuli muotiin ja kesti niin kauan kuin kestivät — rummut.
Suomea lapset puhuivat keskenään ja talonväen kanssa sekä keväällä rippilasten kanssa, joista muutamat kauempana asuvat olivat saaneet kortteerin pappilassa. Siten Antell jotakuinkin perehtyi hänelle ennen outoon kieleen. Kun hän sitä paitsi toveriensa kanssa nautti kanttorilla asuvan Kaldénin opetusta ja, niinkuin Almberg todistaa, "tottui yksinkertaisen vaatimattoman maalaispappikin vakaviin tapoihin ja tavalliseen sivistyneeseen käytökseen, jopa kirkossakin käymään", niin on tunnustettava, että tämä vuosi oli hyvin merkillinen ja tärkeä Antellin elämässä — se oli kerrassaan ainoa laatuansa. Itse puolestani muistan hänen usein maininneen "ukko Hjerpen", ja se mitä tässä on kerrottu saa ymmärtämään, että hän kesällä 1857 palatessaan Vaasaan todella vei mukanaan pysyviä muistoja. — Samana vuonna (1857) Antell tuli Vaasan ylialkeiskoulun ensimäiselle luokalle, jossa minä silloin olin toista vuotta, ja siitä ajasta olen hänet tuntenut. Koska kumminkin siihen aikaan sääntönä oli olla kaksi vuotta kummallakin alimmalla luokalla, oli Antell paitsi ensimäisenä ja kolmantena vuotenaan minua aina yhtä luokkaa alemmalla, siksi kun hän lukiossa parin muun toverin kanssa sivuutti yhden luokan, niin että samana syksynä tulimme ylioppilaiksi.
* * * * *
Kun Antell oli palannut Isojoelta, tahtoi Rosenberg edelleen hankkia hänelle asunnon sivistyneessä perheessä ja sopi Vaasan tyttökoulun opettajan, maisteri A. F. Roosin, kanssa, että tämä ottaisi pojan täysihoitoon. Se oli kuitenkin epäonnistunut sijoitus ("misslyckad plasering"), niinkuin Rosenberg itse on lausunut[36] arvattavasti tarkottaen, että Frithiof ei menestynyt Roosin luona, joka kyllä oli tiedoiltaan ja kyvyltään etevä, mutta luonnoltaan kiukkuinen ja rajupäinen. Silloin Antell jälleen muutti Wiklundille, ja luonnollista on että hän tässä vanhassa, vähemmän sivistyneessä ympäristössä unohti paljon siitä mitä Isojoella oli oppinut. Kun Rosenberg 1859 oli tullut leskeksi, ei mikään estänyt häntä ottamasta ottopoikaansa luokseen, mutta se tapahtui vasta tammikuulla 1861, ja hyvin muistan käyneeni siinäkin kodissa, johon Antell silloin tuli. Rosenberginkin talo oli Kauppiaskadun varrella, melkein vastapäätä kirkonraunioita, asuinrakennus asetettuna tontin sisälle, niin että pääty oli kadulle päin, ja Wiklundin talosta sen erotti ainoastaan palon jälkeen asumattomaksi jäänyt tontti ja poikkikatu. Antellin hallussa oli pieni porstuakamari, johon päästiin näkemättä ukkoa ja hänen huoneistoaan. Se, joka luulee pojan nyt tulleen tuntuvasti hienompaan ympäristöön, erehtyy suuresti. Totuus on, ettei Antell täälläkään päässyt osalliseksi sivistyneeseen perhe-elämään. Hän asui isänsä luona ottopoikana ja aina hän sanoi isäänsä kamarineuvokseksi. Eikä Rosenbergillä ollut luonaan ketään sivistynyttä henkilöä, vaan ainoastaan talonpoikaista alkuperää oleva emännöitsijä, joka tietenkin käskyn mukaan taikka kenties käskemättä avusti ukkoa Frithiofin kasvatuksessa. Ja tämä kasvatus! Ei ole vähääkään epäilystä siitä, että ukko toivoi pojastaan kunnon miestä, ja että hän antoi tälle monta hyvää elämän ohjetta; mutta kyllä hän kohteli ja puhutteli nuorta poikaansa tavalla, joka oli omansa hämmästyttämään tavallisia ihmisiä. Kun hän esim. tuli Frithiofin kamariin käskemään häntä jollekin asialle, niin määräyshuuto (ukko puhui aina kovin äänekkäästi, ikäänkuin huutaen) enimmäkseen päättyi: "joudu ja kiireesti taikka selkääsi saat!" Entäs alituinen kiroileminen ja muu törkeys. Eräs Frithiofin toveri kuuli tämän kerran kysyvän ukolta: "Mikä oli kamarineuvoksen isä?" — "Saatana sen tietää", oli vastaus, ja hetken päästä ukko lisäsi: "äpäriä me olemme niin pitkältä kuin muistetaan".[37] — Tämän kaiken olen kertonut sentähden, että se ympäristö, jossa Antell kasvoi, selittää niin monta puolta hänen olennossaan ja elämässäänkin. Erittäin on tässä huomautettava, että se seikka, että hän ei nuoruudessaan, lukuunottamatta Isojoen aikaa, elänyt sivistyneessä perheessä eikä myöskään joutunut seurusteluun sivistyneiden naisten kanssa, jätti hänen sivistykselliseen kehitykseensä ja tunne-elämäänsä aukon, jota siinä kohden onnellisemmat eivät voineet olla huomaamatta. Toiselta puolen muutamat hänen luonteensa ansiopuolet, niin sanoakseni, kohoavat arvoltaan, kun ajattelee, missä oloissa hän oli kasvanut.
Kouluajalta muistan, että Antell oli iloinen, reipas, suoraluontoinen ja luotettava toveri; mutta hienotunteisuutta käytöksessä toisia kohtaan taikka yleensä hienompaa tunnesäveltä hänessä tuskin havaittiin. Urheilua nykyisessä merkityksessä ei silloin tunnettu, mutta tietysti lyötiin palloa, uitiin, luisteltiin ja myöskin haettiin linnunpesiä (säännöllistä oli että koulupojat kokoilivat linnunmunia — eikä kukaan puhunut heille pikkulintujen suojelemisesta!)[38] — ja kaikissa näissä poikien puuhissa Antell oli ensimäisiä. Arvattavasti Antell oli varhain harjaantunut purjehtimiseenkin, sillä Rosenbergillä oli kesähuvila vanhan sataman ulkopuolella kaupungin lahdelman rannalla. Koulussakin Antell edistyi hyvin, sillä hänellä oli "hyvä pää". Verraten vähällä lukemisella hän oppi läksynsä, joten aikaa riitti toverielämään. Frithiofin edistyminen oli niin ukon mieleen, että hän jo silloin, kun poika pääsi neljännelle luokalle, kuuluu tyytyväisenä huutaneen: "Kuuleppas, Frithiof, jos luet itses ylioppilaaksi, niin saat periä kaikki minun rahani!" Eräs hänen luokkatovereistaan sanoo historian olleen hänen mieliaineensa, vaikka hänen myöhemmät opintonsa eivät sitä todista.
Vaikken voi sanoa, että Antellin ja minun välillämme oli mitään erikoisen yhtäläistä luonteenlaatuun nähden — pikemmin oli laita päinvastainen, hänelle kun kaikki runollinen ja tunnelmallinen oli vierasta — olimme kumminkin niin hyviä ystäviä, että minun muutettuani lukioon Pietarsaareen hän oli niitä Vaasaan jääneitä tovereja, joiden kanssa vaihdoin jonkun kirjeen. Vuoden päästä yhdyttiin jälleen (uudessa) Waasassa, kun lukio 1863 muutettiin sinne takaisin. Rosenberg oli koulukadun äärimmäiseen päähän, melkein keskelle metsää ("Marian puisto"), niemelle vastapäätä Palosaarta (Brändö),[39] rakennuttanut yksikerroksisen, mutta muuten — hänen säästäväisyyteensä katsoen — erittäin komean talon, ja siellä Antellkin oli saanut siistin kamarin, johon oli mentävä ukon vastaanottohuoneen kautta. Tässä jälkimäisessä huoneessa muistan niiltä ajoilta, paitsi kirjoituspöytää tinaisine kirjoitusneuvoineen ja jykeviä kaappeja, seinäkellon Kustaa III:n tyylisessä kullatussa kehyksessä, numerotaulu tekijän nimellä merkittynä: "Esaias Könni — Ilmola." Isänsä kuoltuakin Antell antoi kellon olla paikallaan, mutta huutokaupassa hänen oman kuolemansa jälkeen huudatin harvinaisen esineen (ainoan laatuansa, jonka olen nähnyt) itselleni. Talossa oli pienempikin asuinrakennus, pihan alapuolella, metsää kohti, josta Lauri Stenbäckin kuoleman jälkeen (1870) hänen leskensä vuokrasi 3-huoneisen asunnon, ja on runoilijan leski, huolimatta siitä että talo on omistajia vaihtanut, saanut siinä asua tähänpäivään saakka. —
Viimeiseltä koulu- (lukio-) vuodeltani muistan Antellin olleen ahkeran jäsenen pienessä soittokunnassa, joka harvinaisena ilmiönä koululaiselämässä ansainnee pari riviä muistokseen. Soittokunta ("kapellet") perustettiin syksyllä 1864, ja kuului siihen paitsi Antellia Gustav Appelberg (kuollut 1894 piirilääkärinä), Gustav Durchman (nykyään Isonkyrön rovasti ja viime aikoihin asti innokas soitannonharrastaja), Frans Bernhard Inberg (kuollut 1897 pappina) ja Alarik Hasselblatt (kuollut 1905 Vaasan hovioikeuden asessorina). Appelberg ("Paganini") oli johtaja ja niin hyvä viulunsoittaja, että hän joskus esiintyi konserteissakin soitannonopettajan Anders Gestrinin ("Stråkajobbin") kanssa.[40] Lähinnä häntä oli musiikkiin perehtynyt Durchman ("Kuiju"), joka edellisenä vuonna soitannonopettajan B. V. Palmin johdolla oli harjottanut klarinetinpuhaltamista. Toiset olivat tietääkseni enemmän tai vähemmän autodidakteja kukin alallaan, nimittäin Antell huilulla, Hasselblatt 2:sella viululla, Inberg, ("Dronten") sellolla. Johtaja sovitti kappaleet soittokuntaa varten huomioonottaen kunkin jäsenen kyvyn. Antell hoiti ensi ääntä, Paganini toista, Hasselblatt ja Kuiju säestivät triooleilla ja Dronten pyyhkäisi voimakasta bassoa. Näin soitettiin koko joukko tuttuja ja helppoja sävelmiä, niinkuin Bellmanin (esim. "Gubbarna satt sig att dricka") y.m., tansseja, niinkuin "Suukkosvalssi", "Indianavalssi", Haydnin ja Bocherinin menuetteja, jopa vielä Boildieun "Valkoisen rouvan" ja Rossinin "Sevillan parturin" alkajaissoitot j.n.e. Soittokunta tuli pian hyvin suosituksi, sillä se esiintyi mielellään toistenkin kuullen kuin niiden toverien, jotka olivat harjotuksissa saapuvilla. Siten annettiin serenaadeja "flammoille", kaupungin nuorille neitosille, noudatettiin kutsuja tulla tuttuihin perheisiin soittamaan, vihdoin huvitettiin konventinteatterin yleisöä välinäytössoitolla. Lukiolaiset toimeenpanivat näet tänä vuonna seuranäytäntöjäkin, joissa etenkin Mikael Smirnoff (kuollut ruots. normaalilyseon venäjänkielen opettajana) ja (sittemmin esittelijäsihteeri) Sanfrid Aejmelaeus loistivat koomillisissa osissa, ja moni muu oli, tietämättään missä määrässä, koomillinen naisrooleissa. Lähempiä kertomatta ymmärtänee jokainen, että soittokunta tuotti suurta huvia ja nautintoa tovereille, mutta hupaisinta kai sentään soittaminen oli sen jäsenille itselleen. Kuinka rakkaassa muistossa Antell piti tätä nuoruudenpuuhaansa, huomaa siitä, että hän vuotta ennen kuolemaansa piti kestit Isonkyrön rovastille ja oli tilannut luokseen Vaasan kaupungin orkesterin, soittamaan illan kuluessa samoja kappaleita, joita lukiolaisten "kappeli" muinoin oli esittänyt.
* * * * *
Syksyllä 1865 me tulimme yliopistoon. Siitä lähtien tiemme erkanivat, vaikkei sentään välimme koskaan rikkoontunut. Antell ilmottautui fyysis-matemaattiseen osastoon ja muutti filosofiankandidaattitutkinnon suoritettuaan (1869) lääketieteelliseen tiedekuntaan. Eri opintosuunnat ja eri seurapiirit johtivat meidät myöskin eri puolueisiin kansallisuuskysymykseen nähden; Antellista tuli näet ruotsinmielinen, niinkuin siihen aikaan medisiinarit, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat. Mutta ei sekään sanottavasti keskinäiseen suhteeseemme vaikuttanut, sillä Antell otti tuskin nimeksikään osaa puoluetaisteluihin ja pysyi vieraana osakuntaelämälle, jossa taistelut taisteltiin. Koko ylioppilasaikanaan saattaa sanoa hänen päivänsä kuluneen toiselta puolen työhuoneessa kirjojen ääressä toiselta puolen ylioppilaselämän nautinnoissa. Hänen koto-olonsa tekee ymmärrettäväksi, että hän ei kaivannut eikä etsinytkään muuta kuin poikamiesseuraa. Muuten oli hänen tapansa semmoinen, että hän toisinaan heittäytyi irti ja silloin eli vallattomasti samanhenkisten toverien kanssa ei ainoastaan yhden illan, vaan joskus vuorokausiakin, mutta sitte hän jälleen aivan harvinaista työkykyä osottaen viihtyi melkein yöt päivät (kuulin nimenomaan sanottavan: ajoittain 17 tuntia yhtä menoa) kirjoissaan kiinni. Näin oli varsinkin laita tutkintojen aikana, ja seuraus olikin, että hän suoritti toisen toisensa jälkeen erittäin kunniakkaasti.
##V. 1871 Antell tuli lääketieteen kandidaatiksi ja 1874 joulukuulla lisensiaatiksi; jälkimäistä tutkintoa varten hän kaksi vuotta (1871—73) oli "kiitettävällä ahkeruudella ja taidolla" työskennellyt Tukholman sairaaloissa. Vuosi 1874 oli käänteentekevä Antellin elämässä, ei ainoastaan sentähden että hänen yliopisto-opintonsa silloin päättyivät, vaan erään toisenkin tapahtuman johdosta. Hänen toveriensa ja muittenkin kesken oli usein pohdittu kysymystä, kuinka suuri osa Rosenbergin omaisuudesta kerran oli tuleva Antellille. Edellisestä tiedämme ukon ennen määränneen pojalleen 40,000 ruplaa, mutta selvänä asiana pidettiin, että perintö ei enää supistuisi siihen. Oliko ukko itse myöhemmin kellekään ilmaissut aikeistaan, sitä en tiedä, mutta hyvin muistan, että viimeiseen asti oli yleinen olettamus, että "ottopoika" oli saava vähintään kaksisataatuhatta markkaa. Todellisuudessa kävi toisin. Rancken kertoo, että Rosenbergiin vaikutti se ahkeruus ja menestys, millä Antell harjotti opintojaan, ja mainitsee erittäin hänen olleen tyytyväinen, kun lääketieteenkandidaatti-tutkinnon jälkeen muuan tutkija käydessään Vaasassa oli puhunut pojan kiitettävistä tiedoista. Edelleen sanotaan ukon olleen iloinen, kun Antell 1873 sai määräyksen kesäkuukausina hoitaa vanhan kaupungin sairaalanlääkärin virkaa ja samalla myöskin harjotti yksityispraktiikkaa, josta tulot eivät olleet aivan vähäiset. Näin Rosenberg omin silmin näki, että hänen pojastaan oli tullut täysi mies, jonka yhteiskunnallinen asema ja tulevaisuus oli taattu ilman perintöäkin, ja silloin hän ei enään epäillyt tehdä hänet suuren omaisuutensa herraksi. Että Antellin menot Helsingissä ja opintoaikanaan yleensä olivat olleet suuremmat kuin hän oli uskaltanut isälleen tunnustaa, on kyllä mahdollista — ainakin on niin sanottu — mutta ei se paljon muuta asiaa. Pääaihe ukon tyytyväisyyteen oli sittenkin olemassa, vaikka hän olisikin erehtynyt siinä, että luuli poikaansa säästäväisemmäksi ja elämässään säännöllisemmäksi kuin hän todellisuudessa oli. Ja tiedämmehän, ettei Antell myöhemminkään ainakaan säästäväisyydessä pettänyt hänen toiveitaan. — Mitä Rosenberg toivoi omaisuuteensa nähden, ilmenee eräästä lauseesta rehtori A. G. J. Hallsténille. Hallstén oli, oman kertomuksensa mukaan, kerran puhellessaan Rosenbergin kanssa julkilausunut arvelun, että tämä kai paraiten käyttäisi omaisuutensa, jos hän jälkisäädöksessään määräisi suurimman osan siitä hyväntekeväisyystarkotuksiin. Siihen oli Rosenberg vastannut, että saattaisihan niinkin olla; mutta hän, Rosenberg, oli erittäin mieltynyt Englannin oloihin, missä suuret omaisuudet vuosisatoja säilyivät samassa perheessä ja yhä kasvoivat.
Rosenberg kuoli 21 p. tammik. 1874. Testamentissaan hän oli Antellille määrännyt koko omaisuutensa paitsi noin 100,000 markkaa, jotka oli annettavat eri henkilöille ja kunnille (50,000 mk. Korsholman kihlakuntaan kuuluvalle 25 seurakunnalle, väkiluvun mukaan, pysyvinä rahastoina, joiden korot olivat köyhäinhoitoon käytettävät). Antellin saama pääosuus nousi noin 1,200,000 markkaan. — Wieselgrenin jutelma että vainaja kuolinvuoteellaan oli vaatinut, että poika ottaisi hänen nimensä, sanoen että hän ainoastaan sillä ehdolla määräisi hänelle omaisuutensa, mutta että Antell oli kieltänyt mainiten mieluummin luopuvansa perinnöstä ja juuri tällä taipumattomuudellaan saanut ukon taipumaan, lienee tietääkseni ainakin tässä muodossa erehdys. Antell on näet itse kertonut Rosenbergin jo hänen ylioppilasaikanaan puhuneen nimenmuutoksesta. Kumminkin Antell oli kieltänyt ja niin tehdessään käyttänyt sanoja, jotka eivät olleet vailla huumoria ja joihin ukolla tuskin oli mitään muistutettavana. — "Onhan meidän suvussamme", Antell oli lausunut, "sääntönä ollut että kullakin on oma nimensä, miksi en siis minäkin pitäisi omaani?" — Tämän yhteydessä mainitsen senkin, että Vaasassa paljon puhuttiin siitä, oliko Antellille onneksi, noin edeltäkäsin mitään varmaan tietämättään, tulla miljoonanomistajaksi? Luonnollisesti kävivät mielipiteet hajalle; mutta myöhemmin luulen sen ajatuksen jotenkin yleisesti päässeen voitolle, että rikkaus tuskin oli hänelle onneksi. Se näet johti hänet pois valitsemaltaan elämänuralta, jolla häntä odotti jollei kustavakaan tulevaisuus, kuitenkin joka tapauksessa mielen tyydytystä tuottava työ.
Aluksi Antell ei lainkaan ajatellut elämänuran vaihtamista. Suoritettuaan jo mainitun viimeisen tutkintonsa hän piti komeat kemut tovereilleen ja valmistautui sitten ulkomaanmatkalle, aikoen etevimpien tiedemiesten johdolla syventää tietojaan ja laajentaa taitoaan. Ja vapaa hän oli lähtemään, sillä jo keväällä 1874 hän oli vähintään 3,000 markan vuotuista korvausta vastaan uskonut omaisuutensa hoidon kauppias, sitte kauppaneuvos Joachim Kurténille, joka ystävänä ja kokeneena asiantuntijana siinä kohden avusti Anteilla niin kauan kuin tämä eli.[41] Myöhemmin Antell kyllä siirsi melkoisen osan rahojaan ulkomaille ja otti myöskin enemmän osaa niiden hoitoon, mutta vapaudestaan matkustaa ja oleskella milloin ja missä halusi hänen oli kiittäminen luotettavaa asiamiestään Vaasassa.
* * * * *
Kun olen tullut siihen kohtaan Antellin elämää, josta lähtien hän enimmän aikansa eli ulkomailla, lienee paikallaan huomauttaa, että täydellisen, seikkaperäisen elämänkertomuksen kirjoittaminen hänestä olisi hyvin vaikea tehtävä. Vaikkei hänen kuolemastaan ole kulunut enemmän kuin 18 vuotta, on lähteitten puute kovin suuri. Antellille oli näet ominaista, että hän, mikäli tiedän, ei koskaan kirjoittanut muuta kuin välttämättömiä asiakirjeitä ja niidenkin sijasta hän mieluummin sähkötti mitä sanottavaa oli. Sentähden minä hänen kuolemansa jälkeen turhaan tiedustelin Kurténilta, eikö hänellä ollut kirjeitä, jotka sisälsivät tietoja Antellin. matkoista y.m., ja kun varmuuden vuoksi Kurténin kuoltua olen eräältä hänen pojaltaan uudelleen kysynyt kirjeitä ja muita lähteitä, on se tapahtunut yhtä huonolla menestyksellä. Enkä ole kuullut, että kellään muullakaan on kirjeitä Antellilta — nimittäin semmoisia, jotka sisältäisivät mitään kertomuksen tapaista. Vihdoin mainitsen, että hänen omat muistoonpanonsa matkoistaan näyttävät enemmiten supistuneen siihen, että hän matkakirjoista irroitetuille karttalehdille on merkinnyt missä hän on käynyt ja päivämäärän, milloin hän on missäkin kaupungissa ollut.
Jo Antellin ensimäisen matkan päämäärä oli Parisi, vaikkei hän vielä sinne pysyväisesti asettunut. Kevätkausi 1875 kului arvatenkin ranskankielen oppimiseen, jota paitsi suurkaupungin elämä mahtoi häntä ensikertalaisena kiinnittää. Suomalaisista, jotka silloin oleskelivat Parisissa, on syytä erittäin mainita tri K. F. Eneberg, joka par'aikaa J. Oppertin johdolla tutki nuolenpääkirjoitusta. Epäilemättä Antell tunsi Enebergin Helsingistä — olivathan molemmat pohjalaisia — ja sentähden voidaan olettaa, että he keskenään sopivat seuraavan talvikauden olla yhdessä Lontoossakin, johon jälkimäisen oli muuttaminen. Tämän päätän siitä, että he tositeossa talvella 1875—76 asuivat yhdessä Lontoossa, Antell luultavasti perehtyen maan kieleen ja Eneberg jatkaen vastamainituita tutkimuksia valmistuakseen itämaiselle retkelle, jolle hän jo samana keväänä oli lähtevä George Smithin seurassa ja jonka alussa kuolema hänet saavutti (Mosulissa 24/5 1876). Kolmas suomalainen, joka samaan aikaan oli Lontoossa, oli silloinen maisteri C. P. Solitander, ja tapasi hän toiset miltei joka päivä. Luonnollisesti on oletettava, että Antell jo näinä vuosina yleiskatsauksellisesti tutustui omaan tieteensä alaan kuuluviin laitoksiin Parisissa ja Lontoossa, mutta erityisiin tutkimuksiin hän tuskin vielä antautui.
Antell kuuluu olleen Lontoossa 8 kuukautta, mutta oliko hän siellä vielä kun tieto saapui Enebergin tutkimusmatkan surullisesta lopusta, sitä en tiedä, enkä myöskään kävikö hän kesällä 1876 kotimaassa; sitä vastoin minulla on se muisto, että hän Englannin kautta lähti sille matkustukselle maan ympäri, jolla hän viipyi talvikauden 1876—77. Englannista hän näet suuntasi matkansa Newyorkiin, sieltä Chikagon kautta San Fransiskoon ja edelleen suuren valtameren yli Japaniin. Tässä maassa, joka ei silloin vielä ollut niin huomattu ja tunnettu kuin nykyään, Antell oleskeli verraten kauan, muistaakseni ainakin kaksi kuukautta, tehden muun muassa pitkän retken sisämaahan, nähdäkseen outoa maata ja outoa kansaa. Japanista hän jatkoi matkaansa Aasian ympäri viipyen eri maissa ja paikoissa — Kiinassa, Javassa, Intiassa — pitemmän tai lyhemmän ajan. Eräälle kartalle, jota turhaan olen etsinyt "Antellin kokoelmista", mutta jonka näin hänen luonaan Vaasassa, muistan hänen merkinneen: "Uinut Gangesvirran yli 10 p. maalisk. 1877", joten ainakin yksi päivämäärä tältä retkeltä on tiedossa. Keväällä Antell Suez-kanavan kautta palasi Eurooppaan, tuoden muassaan kokoelman kauniita ja osaksi varsin arvokkaita taide- ja taideteollisuusesineitä, jotka hän matkan varrella, mutta etenkin Japanissa, oli ostanut. Tämän muistokokoelman hän sittemmin kuljetti Vaasaan, ja esineitä näytellessään hän kertoi matkansa vaiheista, mutta valitettavasti olen yksityispiirteet unohtanut. — Wieselgrenin tiedot matkustuksesta ovat suuresti eroavat, enkä voi sitä muuten selittää kuin että hänellä on ollut käytettävänään yhtä vaillinaisia kuin epäluotettavia lähteitä. Hän kertoo näet Antellin lähteneen matkalle aivan päinvastaista suuntaa eikä päässeen edemmäs kuin Singaporeen, kun sanoma Venäjän ja Turkin sodan syttymisestä sai hänet palaamaan takaisin. Hän muka sähkötti Venäjän armeijan ylipäällikkö-kunnalle ja tarjoutui lääkärinä palvelemaan venäläisessä armeijassa, mutta kun hän tuli Wieniin, kohtasi häntä hylkäävä vastaus, ja silloin hän suutuksissaan matkusti Parisiin hankkiakseen ranskalaisen lääkärin oikeudet, "koska näet suomalainen laillistus ei riittänyt" (!). Tämä juttu kuuluu kerrassaan uskomattomalta, ja kun varmuuden vuoksi olen kysynyt asiaa lääkäreiltä, jotka aikoinaan olivat Antellin läheisiä tuttuja, ei yksikään ole siitä mitään tietänyt.
* * * * *
V:sta 1877 alkaen Antellilla oli vuokrattuna pysyvä asunto Parisissa ja jo ensimäisenä talvena (1877—78) minä siellä ensi kerran kävin hänen luonaan. Hänellä oli siisti, mutta jotenkin vaatimaton huoneisto Quartier Latinin puolella lähellä Luxembourg-puistoa. Kirjoja hänellä oli, mutta en muista silloin nähneeni hänen luonaan mitään huomattavampia taideteoksia — eikä hän vielä ollutkaan "kokoilija" varsinaisessa merkityksessä. Nyt näet hän tietääkseni vasta ryhtyikin niihin lääketieteellisiin tutkimuksiin, joita varten hän oli ulkomaille lähtenyt, ja oli hän erikoisalakseen valinnut oftalmologian, se on silmätautien tutkimuksen. Tästä harrastuksestaan Antell piti kiinni useita vuosia ja sanottiin hänen melkolailla edistyneen tieteessään ja taidossaan sekä leikkauksia toimittaessaan Parisin sairaaloissa (joissa hänellä oli opettajina Wecker, Landolt, Galezowski y.m.) osottaneen suurta kykyä. Kumminkin hänen innostuksensa lääkärintoimeen aikaa myöten osottautui olevan ohimenevää laatua.
Hankittuaan itselleen pysyvän kodin Parisissa Antell säännöllisesti oleskeli siellä talvikaudet, mutta yhtä säännöllisesti hän kesällä kävi Vaasassa, missä hänellä niinikään oli odottamassa valmis asunto. Hän piti näet kuolemaansa saakka isänsä rakentaman talon hallussaan, ja päärakennuksen avara huoneisto oli täysin ja komeasti sisustettu niitä kahta tai kolmea kuukautta varten vuodessa, jotka isäntä suvaitsi siellä asua. Talossa oli koko vuoden emännöitsijä ja renki, ja huoneita lämmitettiin koko talvi. Pääsyynä Antellin kesäkäynteihin Suomessa oli ymmärrettävästi raha-asioitten hoito, joskin kotimaantunteen vetovoima samassa on lukuunotettava. Aina hänellä oli asioita selvitettävänä Kurténin kansaa, ja mukavimmin ne tietenkin suoritettiin mieskohtaisesti tavatessa. — Kun Antell oli täydellisesti oppinut silmätautien hoidon, hän 1880:n vaiheilla, kesällä Vaasassa ollessaan, alkoi vastaanottaa potilaita, ja kun tietää saatiin, että hän ei köyhiltä mitään maksua ottanut, niin ymmärtäähän sen että niitä kerääntyi hänen luokseen läheltä ja kaukaa. Vanhana vaasalaisena hän tunsi pohjalaisen kansan luonteen ja kielen ja osasi kohdella talonpoikaisia potilaitaan kodikkaan reippaalla, iloisella tavalla, joka näitä miellytti. Kun hän sitä paitsi osotti varmuutta ja taitoa, niin hänellä oli ja olisi yhä edelleen ollut työtä jos kuinka paljon; mutta kauan ei tämä häntä huvittanut. En muista tarkoin minä vuonna, mutta ainakin jo 1880-luvun keskivaiheilla hän oli lakannut vastaanottamasta sairaita. Samaan aikaan tuli muutenkin selväksi, että Antell oli luopunut lääkäriurastaan. Parisissa hän aikoja sitten oli suorittanut kaikki tutkinnot, mutta "teesiä", se on väitöskirjaa, jota julkaisematta lääkäri ei voi Ranskassa tulla laillistetuksi, hän ei ollut kirjoittanut. Syyksi sanotaan että hän ei ollut niin varma ranskankielen tuntija, että olisi ilman apua voinut sen laatia, ja toiseksi että hän oli liian ylpeä käyttääkseen apumiestä. Ratkaisevampi lienee kuitenkin toinen syy ollut, nimittäin se että häntä kyllä olivat huvittaneet edelläkäyvät opinnot ja varsinkin käytännölliset harjotukset sairaaloissa, mutta ettei hän ollut enemmän viehättynyt tieteellisen tutkimuksen valmistamiseen kuin kirjoittamiseen ylipäätäänkään ja sentähden noudatti sisällistä ääntään, joka kuiskasi: mitä sinä turhaan vaivaat itseäs, eihän sinun tarvitse, etkä sinä haluakaan kiinnittää itseäs mihinkään vakinaiseen lääkärintoimeen! Silloin kun Antell vielä ajatteli lääkärinammattia elämänsä päämääränä, hän innostuneesti puhui oman, erikoisen komean sairaalan perustamisesta silmätautisia varten, kumminkin ollen epävarma siitä mihin hän sen sijoittaisi, Vaasaanko vai Helsinkiin vai — Parisiin; mutta sekin tuuma raukesi tyhjiin. Vihdoin on tässä mainittava, että hänen lääkäritoverinsa Helsingissä innokkaasti kehottivat häntä rupeamaan professoriksi yliopistoomme. Silmätautien professori F. J. Becker oli näet täysinpalvelleena eroava 1885, ja hänen sijalleen Antellia toivottiin. Muistan kuulleeni, että eräänä syksynä joku vuosi ennen Beckerin eroamista, kun hän kävi Helsingissä, häntä oli kovasti ahdistettu tämän asian vuoksi, mutta kaikki puheet olivat turhia. Näin ollen saattaa pitää vuotta 1885, jolloin Antell todellakaan ei pyrkinyt yliopistoon, sinä käännekohtana, jonka jälkeen hänen lääkäriharrastuksensa olivat ainoastaan muistona olemassa.
* * * * *
Se mikä vei Antellin pois työuralta, jota varten hän oli niin paljon aikaa uhrannut ja joka hänelle lupasi niin paljon, oli ensiksikin tottumus vapaaseen, mukavaan elämään ulkomailla ja toiseksi kokoilijainnon herääminen. Alkuaan ja nuoruudessaan hänellä ei lainkaan ollut sentapaisia taipumuksia. Hänen ainoa, niin sanoakseni, esteettinen piirteensä oli jo mainittu mieltymys soitantoon, jota hän ei kuitenkaan vanhempana yrittänytkään kehittää, ja kokoilemishalu syntyi ja kasvoi vähitellen välittömänä seurauksena hänen varallisuudestaan. Samana vuonna kuin isä oli kuollut, hän E. J. Löfgreniltä tilasi "ukon" muotokuvan pienessä koossa.[42] Samana vuonna hän myöskin, kun vapaaherra C. J. Walleenin kokoelma Helsingissä myytiin huutokaupalla, osti ensimäiset taulunsa ja vei ne Vaasaan koristaakseen asuntoaan siellä. Vaasan kotia varten hän sitte seuraavinakin vuosina osti melkoisen luvun taideteoksia. Siten hän Valter Runebergiltä tilasi J. L. Runebergin rintakuvan marmorista, ja niinikään marmorisen pystykuvan "Psyke lamppu ja tikari kädessä" (maailmannäyttelyssä 1878), J. Takaselta Juno Ludovicin jäljennöksen marmorista (1/9 alkukuvan jättiläiskokoa), Berndt Lindholmilta suuren ruotsalaisen maiseman (kauranleikkuu) j.n.e. Edelleen hän osti ranskalaisia maalauksia ja italialaisia marmori- ja pronssijäljennöksiä antiikkisista alkukuvasta (Mediciläinen Venus, Lepäävä [istuva] Merkurius y.m.), kaikki myöskin Vaasaan tuotavaksi. Kun Antell oli tarpeeksi koristanut kesäasuntonsa kotimaassa ja oli vuokrannut avaramman huoneiston Parisissa, hän teki samalla tavoin ostoksia tätä jälkimäistä varten, milloin tilaten tauluja suomalaisilta taiteilijoilta, milloin ostaen valmiita ruotsalaisilta ja ranskalaisilta. Tästä kaikesta näkee, että Antell varakkaana miehenä tahtoi asua taideteosten koristamassa kodissa ja että hän sen ohella — milloin niin sattui — mielellään esiintyi mesenaattinakin. Mutta silti ei voi sanoa, että hän vielä olisi taideteoksia ostaessaan osottanut erityisen kehittynyttä aistia taikka ollut järjestelmällinen kokoilija. Todistuksena että näin oli pidän muun muassa sitä, että hän eräällä Italian matkalla 1882 — niinkuin olen kuullut suomalaiselta, jonka kanssa hän Parisista päin matkan teki — ei ollut käynyt taidekauppiaitten luona eikä myöskään taidekokoelmissa, muuta kuin vartavasten seuratakseen nuorempaa toveriaan. Sitä vastoin hän oli tehnyt pitkiä kävelyjä ja mielellään nauttinut italialaisia viinejä. Kokoilijaksi varsinaisessa merkityksessä Antell ensin tulikin aivan toisella alalla, nimittäin rahatieteen alalla, ja tapahtui se sen jälkeen kun hän 1884 oli tullut vapaaherra A. Stjernstedtin rahakokoelman omistajaksi.
Jo silloin kun Antell 1870-luvun alussa harjotti lääketieteellisiä opintoja Tukholmassa, hän oli joskus käynyt taidekauppias Bukowskin luona ja ostanut muutamia Kustaa II Adolfin ja Kaarle XII:n mitaleja ja rahoja lisäksi sekalaiseen kokoelmaan vanhoja rahoja ja mitaleja, jotka hän oli löytänyt ukko Rosenbergin kätköistä. Mainituita kuninkaita Antell koko elämänsä ihaili ja saattaa sanoa tämän ihailun, jonka ehkä "Välskärin kertomukset" olivat herättäneet, olleen hänen kokoilijaintonsa oikea lähtökohta; toiselta puolen merkitsi se tuttavuus, jonka hän näin varhain teki Bukowskin kanssa, paljon hänen tulevaisuudelleen. Kun Antell sittemmin, niinkuin olen kertonut, joka kevät tai kesä matkusti Parisista Vaasaan ja jälleen takaisin, suuntasi hän säännöllisesti kulkunsa. Tukholman kautta. Siellä hänellä oli paljon tuttavia ja ystäviä, joista valtioantikvario Hans Hildebrand tavallisesti mainitaan lähimpänä, mutta sittenkin Bukowski oli se, jolle Antell monessa asiassa oli avonaisempi kuin muita kohtaan. Tämän olen jo maininnut kirjoittamissani muistosanoissa Antellin kuoleman jälkeen, ja silloin Bukowski nimenomaan pyysi, etten vastedes siitä puhuisi, sillä hän oli hyvin arka asemastaan Ruotsissa ja tahtoi sentähden elää ja toimia mahdollisimman huomaamattomana. Nyt kun Bukowskikin on aikoja sitten kuollut, en tiedä miksen kertoisi mitä todeksi tiedän. Henrik Bukowski — taikka täydeltä nimeltään Henrik Mikael Anton Bukowski Bóncz — (s. 1839, k. 1900) oli puolalainen aatelismies, joka kansansa viimeisen kapinan jälkeen oli (1864) paennut Ruotsiin. Krakovan yliopistossa harjottamiensa muinaistieteellisten opintojen nojassa hän ensin työskenteli Christian Hammerin museossa ja koetti sitte saada viran Ruotsin Kansallismuseossa. Vaikutuskykyisten suosijoittensa avulla Bukowski luultavasti olisikin sen saanut, mutta huomattuaan että niitä oli, jotka eivät suopein silmin nähneet ulkomaalaista semmoisen viran haltijana, hän luopui aikeistaan ja perusti itsenäisen taidekaupan. Ollen ensimäinen sivistynyt kauppias tällä alalla hän tuli liikehaaran varsinaiseksi perustajaksi Ruotsissa ja aikaa voittaen halliten taidekaupan koko maassa hän "opetti ruotsalaisia antamaan arvoa muistoilleen".[43] Bukowskin kuoltua Ruotsin sanomalehdistö yksimielisesti antoi tunnustuksen hänen toiminnalleen, kiittäen hänen tietojaan, kehittynyttä aistiaan ja rehellisyyttään. Miten harras ruotsinmielinen Antell olikaan, sattui kuitenkin tapahtumia, jolloin hänkin huomasi, että hän ei Ruotsissa ollut oikeassa isänmaassaan, ja silloin hän vaistomaisesti tunsi Bukowskissa miehen, jonka asemassa oli jotain yhtäläistä. Tämä selittää heidän läheisen välinsä ja Bukowskin vaikutusvoiman Antelliin nähden.[44]
Kun Bukowski sai tietää Stjernstedtin mainion (alkuaan runoilijan, kreivi Carl Snoilskyn perustaman) kokoelman ruotsalaisia rahoja olevan myytävänä, hän ilmotti asian Antellille ja kehotti häntä ostamaan sen. Eikä asia sietänyt pitkää miettimistä, sillä yksi Tukholman hartaimpia rahankokoilijoita, konttori-päällikkö J. F. H. Oldenburg, teki mitä voi saadaksensa kokoelman haltuunsa ja oli hän tarjonut siitä 30,000 kruunua. Antell antoi Bukowskille määräyksen ostaa kokoelman hänelle, ja tämä toimi niin tarmokkaasti, että asia oli ratkaistu, ennenkuin Oldenburg oli saanut mitään tietoa kilpailijasta. Antellin suorittama hinta oli 50,000 kruunua, mutta Bukowskin arvion mukaan summa ei ollut kuin puoli kokoelman todellista arvoa. Välittäjän palkkio oli ainoastaan 1,000 kruunua, jota paitsi hän 4,000 kruunusta osti kaksoiskappaleet, joita Antell ei tarvinnut, ja ansaitsi niiden myymisellä 100 prosenttia.
Tähän rahakokoelma-kauppaan liittyy eräs juttu, joka epäilemättä on todenperäinen ja sentähden kerrottava, vaikka nykyään on mahdotonta oikein ymmärtää ja selittää Antellin kantaa siihen nähden. Kun näet tunnetuksi tuli, että Stjernstedtin kokoelma oli joutuva Antellin — ulkomaalaisen — haltuun, niin ruotsalaiset muinaistieteilijät ja etenkin vanha B. E. Hildebrand katsoivat sitä suureksi tappioksi Ruotsille ja miettivät keinoja, millä kauppa olisi estettävä. Silloin sanotaan Antellin luvanneen, että hänen kuolemansa jälkeen saataisiin kuninkaallista [s.o. valtion] rahakammiota varten kokoelmasta ottaa kaikki rahat, jotka sieltä puuttuivat. Ihastuksissaan ukko Hildebrand oli syleillyt ja suudellut häntä. — Wieselgrenkin mainitsee tämän lupauksen, lisäten, että Antell sentähden Ruotsin puolelta sai vastaanottaa erinäisiä julkisia kunnianosotuksia. Kumminkaan ei Antellin testamentissa, joka määrää että rahakokoelma on tuleva Suomen kansalle, mitään mainita Ruotsiin annettavista rahoista, vaan onkin kokoelma eheänä Suomen omaisuudeksi joutunut. V. 1892 Parisissa Antell puhui minulle tästä asiasta — ei lupauksestaan, josta tietysti minäkään en tahtonut muistuttaa (vaikka jo silloin olin siitä kuullut), vaan siitä että hän oli päättänyt, että kokoelma oli pysytettävä eheänä. Siitä näkee, että hän siis ennen oli ajatellut toisin. — Mikäli tiedän, ruotsalaiset pitänevät itseään petettyinä. Kumminkaan en usko Antellin tahallisesti heitä pettäneen — se olisi näet ollut vastoin hänen luonnettaan — vaan oletan asiassa olleen jonkun mutkan, joka ainakin hänen mielestään oikeutti hänen niin tekemään kuin hän teki. Että Antell ratkaisi tämän asian Bukowskin tietämättä, sen todistaa eräs jälkimäisen minulle kirjoittama kirje, jossa hän sanoo olevansa pahoillaan Antellin menettelystä, "sillä hän lupasi sen minulle" (nimittäin luovuttaa rahat).