Näin juteltiin, mutta kaukana siitä, että minä lukisin ansiokseni onnellisen avion, joka näin syntyi. Rakkaus heidät toisiinsa yhdisti, ja jos sanani ehkä vaikuttivatkin tohtoriin — ja onhan se totta että ihminen suurella mielihyvällä kuulee vieraan kiittävän sitä mitä oma sydän suosii — niin että hän heitti epäilyksensä ja rohkeasti noudatti sydämensä ääntä, oli se kumminkin Jumala, joka johti asian oikeaan päämäärään. — Lopuksi sanon vielä, että jos, niinkuin luulen tietäväni, viimeinen avio oli onnellisin niistä, joista tänä päivänä olen kertonut, niin kyllä kai se oli sentähden, että se syntyi ainoalla oikealla tavalla — nimittäin niin että toinen samoin kuin toinenkin edeltäkäsin tiesi kenen hän omakseen otti.

Vanha kauppias.

Kaksi kirjettä maalta.

Veli kulta!

Niin, mitä kertoisinkaan? Iloista kai odotat, mutta mitä iloista täältä voisi kertoa? Uudesta vuodesta on jo 12:s osa kulunut eikä se vielä kertaakaan ole näyttänyt iloista naamaa. Eilen oli tosin poikkeuksena kaunis päivä. Aurinko, vaikka kyllä tammikuunaurinko, ilahdutti jotakuinkin luontoa ja ihmisiä, ja sen säteet olivat melkein lämpimiä. Iltakin oli kaunis. Kaupungista palatessani oli oikein hupaista ajaa metsän läpi. Taivaalla kimaltelivat kirkkaat tähdet, valaisten tietä ja sen ympäristöä. Korkeat kuuset tien varrella seisoivat hiljaisina ja rauhallisina, vaikka oksat olivat katketa kuorman alla, jonka tyven lumisade joku päivä ennen oli latonut niiden syliin. Kannot istua köllöttivät kuin turkkilaiset pashat, paksut, valkoiset turbaanit päässä. Kulkuset soivat heleästi ja matka joutui. Oli, niinkuin sanoin, oikein hupaista. Mutta jo yöllä vetivät tähdet yllensä peitteen, ja päivä nousi sumusilmin. Mitä siis kertoisin? Me yksinkertaiset ihmiset maalla olemme niinkuin luonto. Jos se on surumielinen, niin olemme mekin surumielisiä.

Se riittänee alkupuheeksi ja perustamaan päätelmää, ettei maalta parempaa lähde kuin siellä on.

Viikko sitten oli samanlainen päivä kuin nyt, ja minä päätin lähteä kylään. Oli klo 1/2 4 i.p., paras aika mennä. Kävelin uutta siltaa joen yli kirkkoa kohden. Puolivälissä kirkkotörmää poikkesin vasemmalle, polulle, joka kiertäen kirkkomaan yhtyy kylätiehen, jota minun oli käytävä perille asti. Oli lauantai ja pyhäksi oli rippi kuulutettu. Jo tänään oli rippisaarna kirkossa, ja sen vuoksi tuli tiellä vastaan ihmisiä pyhäpuvussa. Kun olin nämä sivuuttanut, oli tie tyhjä; illan suussa pyhäpäivän edellä viikon puuhaaminen ja liike pysähtyy. Tie oli tasainen ja puhdas, ja oli lysti sitä astua. Likempänä kirkkoa on taloja, mutta sen jälkeen tien ympäristöt ovat autiot — vasemmalla, peltojen takana, joki, oikealla, peltojen ja niittyjen takana, havumetsä, joka suurella vaivalla, matalana ja uupuneena, saavuttaa tien pienellä mäellä, jonka toisella puolella ison kylän ensimäiset asunnot tulevat näkyviin. Ne ovat ränstyneitä töllejä vaan, niin harmaasta muinaisuudesta, että silloin nähtävästi luotilauta eli vatupassi oli keksimättä. Ikkunat olivat kuurassa, mutta niiden takana näkyi vereviä lapsennaamoja, jotka kirkkaine silmineen lämpimällä hengellään sulattamistaan kurkistusreijistä katselivat ohi menevää pappilan maisteria. Vähän edempänä oli paja, josta kimeä kalkutus kuului. Tuli poikanen vastaan. — "Missä asuu", minä häneltä kysyin, "vanha kauppias?" — "Tuolla", poika vastasi, "taikka tulkaa perässäni, niin näytän paremmin". Poika asteli kymmenkunnan askelta eteenpäin, ojensi sitten kätensä sanoen: "Tuolla, tuossa tuvassa, jossa akkunan päällä on valkoista." Koetin katsoa, mutta en erottanut muuta kuin semmoisen rakennusten kasauman, jommoisia usein tapaa Pohjanmaan kylissä, asuinhuoneita, navettoja, aittoja, latoja huiskin haiskin — ja kaikilla oli valkoista, se on lunta akkunain päällä. Pojan viittauksesta en todella tullut hullua viisaammaksi, mutta tiesinhän sentään minnepäin oli meneminen ja sentähden kiitin, enempää kysymättä, ja jatkoin matkaani. Pian pisti silmiini pieni tuparakennus, jonka akkunapielet olivat valkoisiksi maalatut ja jonka edessä oleva piha oli lauta-aidalla ympäröitty. Tuossa hän mahtaa asua, ajattelin, ja sainkin myöntävän vastauksen, kun varmuuden vuoksi kysyin tien vieressä työskentelevältä mieheltä. — "Siinä vanha kauppias asuu", hän näet sanoi, "ja kyllä hän on kotonakin". Lisäys oli kyllä tarpeen, sillä ulkoa ei lainkaan näkynyt, että asunnossa oli elävää sielua. Porstuanovi rakennuksen keskikohdalla oli nimittäin kiinni, ja molemmat akkunat, jotka niinkuin kaksi silmää olivat käännetyt tietä kohti, olivat kokonaan kuuran peittämät, kerrassaan sokeat. Astuin pihan poikki, nousin portaalle ja kolkutin ovea. Tuskin olin sen tehnyt, kun sisältä kuului keveitä askeleita ja ovi aukaistiin. Edessäni seisoi vanha, lyhytläntä ukko, joka ystävällisesti tervehtien kehotti minua astumaan sisään. Pienestä porstuasta mentiin ensin vasemmalle, vierashuoneeseen, mutta kun se oli kylmillä, isäntä, anteeksi pyytäen, heti vei minut pieneen arkihuoneeseen. Siinä hän sai minut istumaan, kysyi kuinka kotona voidaan, tarjosi minulle piipun ja — katosi.

Minun piippua sytyttäessäni ukko näet mitään sanomatta pistäytyi ulos ovesta vastapäätä sitä, josta olimme tulleet (se vei, niinkuin myöhemmin huomasin, keittiöön). Kuulin hänen käyvän ulos porstuan ovesta pihalle, ja odottaakseni häntä istahdin piippu suussa pöydän viereen. Huone oli pienen pieni ja samoin kuin kalustokin ilmaisi se isännän vaatimattomuutta. Punamaalattu sänky, samanvärinen piironki ja sillä pahanpäiväinen peili, suuri seinäkello, pöytä akkunan edessä ja pöydällä kirja, kolme neljä tuolia missä sopi — siinä kaikki. Akkunasta ei näkynyt muuta kuin laaja pelto, joka nyt oli huikaisevan valkean lumen peittämä ja jonka takana noin 60 askeleen päässä seisoi pitkä riihirakennus.

Tuskin olin tämän kaiken huomiooni ottanut, kun vanha isäntäni palasi. Hän oli kovin hengästynyt pikaisesta käynnistä. Hän istuutui tuolille painaen käsiään rintaansa vasten. — "Minulla on", hän huokasi, "jotakin rinnassani — oh — en tiedä mitä — kun vähän käyn, ottaa pahemmin — en ole kysynyt tohtoreilta, mutta tuskin nekään apua tietäisivät. Loppu tulee! loppu tulee!" Hän huokasi syvästi.

Hän ei ollut meidän ajan miehiä. Hänen syntymävuotensa oli 1795, ja nyt on 19. vuosisadan kahdeksas kymmenluku alkanut! Vuodet olivat valkaisseet hänen hiuksensa ja partansa ja kaivaneet paljon puhuvia kurttuja hänen kasvoihinsa, joista ystävälliset, miltei lapsellisen viattomat silmät katsoivat minuun. Hetken perästä hän alkoi keveämmin hengittää, ja me puhuimme kaikenlaista nykyisien ja muinaisten päivien oloista. — Tässä mitä hän itsestään kertoi. Sodan aikana — nimittäin 1808—09 vuosien sodan aikana — hän kävi Vaasan koulua ja kärsi sen ajan ihmisrakkailta opettajilta niin ankaraa kohtelua, että olisi voinut luulla heidän ajatelleen sodan menon olleen heidän vitsapatukoissaan. "Kun viholliset olivat kaupungissa ja Bergenstrålen hyökkäyksen aiheuttama kahakka alkoi, juoksimme me pojat", ukko jutteli, "ulkona — (minä oleskelin silloin isoisäni luona, Hagan pappilassa, vähän ulkopuolella kaupunkia; siitä talosta kävi yht'aikaa yhdeksän poikaa — poikia ja pojanpoikia — koulussa, jonkatähden ihmiset nähdessään meidät aina hokivat: 'der komma prostis niona'[1]) — me juoksimme, niinkuin sanoin, ulkona ja ihailimme kuulien sihinää, kun joku tuli pappilaakin tervehtimään. Vaimot huusivat meille: 'jollette tule sisään, niin saatte maistaa vitsaa', mutta kun ikinä silmistä pääsimme, olimme jälleen ulkona. — Vähän aikaa sodan jälkeen isoisäni kuoli", isäntäni jatkoi, "ja minun täytyi erota koulusta ja ruveta kauppapalvelijaksi. Silloin koitti minulle toinen aika! Helppo on nykyään kauppapalvelijan asema verrattuna minun kokemaani. Varsinkin markkinat ovat pysyneet muistissani. Silloin ei markkinoita pidetty ainoastaan kaupungeissa, vaan myöskin maalaiskunnissa, niinkuin Lapualla, Ilmajoella y.m. Isäntäni matkusti säännöllisesti näille markkinoille, ja tietysti oli minun seurattava mukana. Kauppakoju, jossa tavarat asetettiin esiin myytäväksi, oli tilapäinen, kurja lautasuoja, jonka joka kulmasta päivä kuulti sisään. Niin kovimmilla talvipakkasillakin, ja kumminkin oli yökin kojussa vietettävä. Usein kun aamulla heräsi, olivat vällyt suun kohdalta jäässä, eikä kumma, sillä silloin talvet olivatkin toisenlaiset kuin nyt. No, nuorena ei siitä paljonkaan välittänyt; mutta nyt on loppulaskujen maksuaika käsissä! — — Sitte koitti sekin päivä, jolloin näin itseni omillani. Menin naimisiinkin. Kauppani onnistui yleensä hyvin, ja suurin onni oli se, että tulin vetäytyneeksi asioista ennen kaupungin paloa. Sen jälkeen olen asunut maalla — nyt jo kolmattakymmentä vuotta — neljätoista tällä paikalla, puolitoista vaimoni kanssa, mutta hänen kuoltuansa yksin." —

Näitä kuunnellessani olin jo juonut kahviakin, ja senjälkeen oli totineuvot tuotu sisään. Pienikasvuinen vaimoihminen, hyvänsuopa ja ystävällinen näöltään, oli aikaansaanut tämän, ja minulle oli selvinnyt, että ukko pistäytyessään ulos oli kutsunut hänet avukseen, sillä yksin ollen hän oli milloin kutakin, isäntä ja emäntä, renki ja piika. Uuniin oli tehty valkea, ja kun se levitti valoa ja lämpöä, alkoi vanhuksen vaatimaton asunto tuntua aika kodikkaalta. Vierashuoneeseenkin tehtiin valkea, mutta ei se sillä lämminnyt asuttavaksi. Kävin siellä kuitenkin katsomassa kuvia seinillä, jotka jo tullessani olin huomannut. Niissä oli kuvattuna Abelard tunnustaen rakkauttaan punastuvalle Eloisalle ja kohta vieressä Eloisa kuolevana, edelleen Jerusalemin kaupunki Salomonin aikana; mutta enemmän mieltäni kiinnitti eräs soikeaan kultaiseen kehykseen lasin alle asetettu pastellimuotokuva, jonka isäntäni sanoi vaimonsa tuoneen kotoaan muun omaisuutensa kanssa. Hän luuli sen esittävän jotakin neiti Crabbea, niinkuin takapuolella nähtävät kirjaimetkin P. C. osottivat. Tyttö oli näöltään aivan nuori, kasvot hienopiirteiset, suu pieni ja hymyilevä, vahva keltainen tukka sievästi kiinnitettynä päälaelle, niinkuin näkyi valkoisen hunnun alta, joka puoleksi varjostaen otsaa enensi sinisten silmien luonnollista tenhoa. Samoin kuin huntu sai muukin vähä mitä pukua näkyi ajattelemaan, että tyttö oli jollei häihin niin ainakin tanssiaisiin valmistautunut.

Jälleen istuimme arkihuoneessa lasien äänessä. Hetken päästä tuotiin vielä teetäkin. Se oli minusta liikaa ja sentähden puhkesinkin sanoihin: "Jos tulollani aiheutan tämmöiset vaivat, olisi kai parempi olla tulematta." — Surullisesti hymähtäen ukko virkkoi: "Eihän tämä mikään vaiva ole, tulkaa toki tavasta minua vanhaa tervehtimään — kovin harvinaista on että saan ketään tavata." — Samalla tuli renkipoikamme sisään ja sanoi tulleensa hevosella minua noutamaan. Käskin hänen odottaa vähän aikaa. — Ukko puhui terveydestään, joka päivä päivältä huononi. "Tuskallisin vanhuuteni vaivoista", hän valitti, "on unettomuus. Paras olisikin, jos pääsisi maan peittoon, mitä meillä vanhoilla täällä enää tekemistä on?" — "Katsoa, kuinka nuoret kasvaa", sanoin ajattelemattomasti. — "Niin", hän vastasi entistä surullisemmin, "kunpa olisi omia ympärillä, mutta sitä onnea Jumala ei ole minulle suonut". — Kysyin sitten, eikö aika käy pitkäksi ja eikö hän pelkää asua yksin? — "Eikä niinkään, kuluuhan se aika vähitellen, ja tässä on hyvä lohdutus ikävää vastaan", lausui vanha kauppias osottaen Johan Arndtin kirjaa totisesta kristillisyydestä pöydällään. "Mitä pelkoon tulee, niin en minä, Jumalan avulla, koskaan ole pelkuri ollut. Viime yönä, kun valvoin tässä vuoteellani, kuului kaksi ankaraa kolahdusta ulkoa, oli kuin seipäällä olisi seinään rämähytetty. Mitäs nyt? ajattelin, saas nähdä mitä seuraa, mutta sen enempää ei kuulunut. Kuka minulle pahaa tekisi? Onhan minulla vartija, joka valvoo!"

Ilta oli jo myöhäinen. Sentähden nousin, kiitin ja sanoin hyvästi vanhalle ystävälleni. Hevonen juoksi mielellään kotiapäin, ja minä ajattelin vanhuksen kotoa ja mitä tuo P muotokuvan takana mahtoi merkitä, Paulina? — ei — Petronella? — hyi — Paula? — se käy laatuun!

Enhän mitään erinomaista luvannutkaan, iloista en ensinkään. Ole siis tyytyväinen, pyytää maalaisystäväsi.

II

* * * * *

Ennenkuin päätän, tulee minun kertoa mitä eilen tapahtui.

Päivällisen syötyäni ja kahvin juotuani pukeuduin mustiin vaatteisiin ja lähdin ulos. Minä astuin samaa tietä, jota pitkin puolitoista vuotta sitte vein sinut mukanani kylään, sillan yli ja kirkkomäkeä ylöspäin. Nyt menin kirkolle saakka, jonka edustalla pysähdyin. Kirkon ovet olivat auki ja samoin kellotapulin luukut, joista kellojen jymisevä soitto levisi keväisen seudun ylitse. En ollut yksin. Kirkon edustalla oli läheisistä taloista ja mökeistä kokoontunut ryhmiä vanhempia henkilöitä, mutta enimmäkseen uteliaita lapsia. Vakavin ilmein vanhemmat ihmiset ja lapsetkin katselivat tielle päin, joka johti kirkolle, odottaen eikö sieltä jotain erikoista näkyviin tulisi; ainoastaan välttämättömyydestä poikaviikarit silloin tällöin lähtivät juoksemaan, ajaen toisiaan takaa, sillä heidän jalkojansa, jotka näin varhain keväällä vielä olivat jotenkin valkoiset, alkoi palella, kun kauan seisoivat yhdessä kohden.

Yht'äkkiä tuli näkyviin mitä odotettu oli, nimittäin lähestyvä ruumissaatto. Etupäässä kuusi talonpoikaista miestä kantoi mustaa ruumisarkkua, jälestä astui pieni mustapukuinen saattojoukko, josta pian erotin pienen, ystävällisen vaimoihmisen, johon olin tutustunut vanhan kauppiaan luona. Itse asiassa vanha ystäväni lepäsi arkussa.

Kirkkotarha-portin edessä kantajat pysähtyivät. Miehet paljastivat päänsä ja vaimot laskivat katseensa maahan. Pappi ja lukkari asettuivat portin sisäpuolella ruumissaaton eteen ja alkoivat veisata virttä. Sitte lähti saatto, nuo viranomaiset edellä, jälleen liikkeelle kirkkoa kohti, ja nousten portaita ylös kaikki astuivat kirkon sisään, missä punaposkiset, avojalkaiset lapset jo seisoivat hyvin juhlallisina — heistä oli saatto kulkenut liian verkalleen ja olivat he sentähden sen ohi ja edellä pistäytyneet kirkkoon. Ruumisarkku kannettiin kuoriin, missä se laskettiin maahan hopeisen ristin koristamalle mustalle vaatteelle. Lukkari veisasi vielä virrenvärsyn, suntion kantaessa esiin hiekkalaatikon ja lapion. Kaikki oli niin hiljaista, kun pappi nyt astui esiin. Jos vainaja olisi ollut merkillisempi mies ja varsinkin jos hänellä olisi ollut ainoakaan omainen suremassa, niin pappi kai olisi pitänyt puheentapaisen. Mutta oli näinkin juhlallista, kun hän lapiolla heitti kolme kertaa hietaa arkulle, sanoen: "Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Jesus Kristus, Vapahtajasi, on sinut herättävä viimeisenä päivänä." Sitte hän luki kirjastaan, jonka mustat kannet olivat nekin ristin koristamat, rukouksia ja viimeksi siunauksen. Taas oli lukkarin vuoro veisata virsi, jonka jälkeen kantajat esiintyivät, ja ruumissaatto lähti astumaan ulos kirkosta, mutta lapset juoksivat jälleen edellä ja kirkossa kuului ääntä ja hälinää.

Hauta oli tehty kauppiaan vaimovainajan viereen. Siihen arkku laskettiin. Pari viheriää seppelettä heitettiin sen päälle, ja koettivat kaikki päästä haudan partaalle luodakseen katseen — viimeinen hyvästijättö — sinne alas. Ne jotka eivät päässeet ensimäiseen riviin kurottautuivat edessäseisovien olkapäitten yli. Lapset tunkeutuivat vanhempien välitse, huolimatta näiden nuhteista. Kaikki tahtoivat katsoa alas hautaan! Ne, joiden täytyi luopua toivosta päästä esiin, lähtivät pois puhellen jopa naureskellenkin keskenään; ne, joiden oli onnistunut tyydyttää halunsa, näyttivät vakavilta ja poistuivat enimmäkseen yksitellen. — Kaksi miestä täytti haudan, ja pian kohosi kumpu tuoretta maata siinä paikalla, missä vanha kauppias nautti rauhaa ja lepoa. Olkoon maa kevyt hänen päällänsä!

Maahanpanijaisten toinen näytös tapahtui vainajan kodissa. Ei hän kuitenkaan olisi tuntenut olevansa kotona, jos hän olisi ollut mukana. Siellä oli liian paljo vieraita, ja vierasten huone vastasi todella nimeään. Enkä tahdo pidättää sinuakaan tässä seurassa, sillä tuskin huvittaa sinua enemmän kuin minuakaan ottaa osaa keskusteluun eri tavoista istuttaa perunoita taikka valituksiin nykyajan nuorison vallattomuudesta ja parantumattomasta taipumuksesta juopotteluun. Sanon hyvästi pienelle, ystävälliselle muorille, joka nähtävästi on ainoa, joka näissä hautajaisissa on surumielinen, ja lähden kotimatkalle. Kokko — vanha hevosemme — juosta hötköttää tavallista tahtiaan; mutta Israel, joka seisoo takana kieseillä, on hyvin hyvällä tuulella, sillä hän on kyökissä saanut pari hautajaisryyppyä.

"Petronella — ei, Paulahan se oli — kuka hän on ja mihin hän joutui?" kysynet kai. Paula on nyt seinälläni ja katselee minua hymyillen kun kirjoitan tätä. Ei ollut kovin kauan ensimäisen käyntini jälkeen, kun jälleen kävin vanhan kauppiaan luona. Kun ukko näki, että muotokuva herätti mielenkiintoani, sanoi hän: "Taulu näyttää miellyttävän sinua, ota se, jos tahdot, muistoksi minulta." — Sittemmin tiedustelin vielä tarkemmin muotokuvan alkuperää, sillä katsoin todennäköiseksi, että ukko tiesi enemmänkin tuosta nuoresta tytöstä kuin hän ensin oli myöntänyt.

Jos sain jotakin tietää, niin ei se kuulu tähän — tässä olen vain tahtonut kertoa vanhasta kauppiaasta. — — — (1872.)

Vanha kauppias oli nimeltä Anders Reinhold Chydenius. Hän oli syntynyt 1796 (itse hän sanoi 1795, niinkuin ylempänä olen maininnut) ja kuoli Maalahdella 11 p. kesäk. 1871. Hänen isänsä oli ollut Perhon saarnaaja ja sittemmin Kaustisen kappalainen Samuel R. Chydenius, joka jo 1805 oli jättänyt poikansa isättömäksi. Isoisä Jaakko Chydenius, Vaasan ja Mustasaaren rovasti, kuoli 1809 pahoinpitelyn johdosta, jonka sai kärsiä kun oli kieltäytynyt vannomasta uskollisuudenvalaa Venäjän keisarille.

Mitä esitykseen tulee, saattaa ehkä kriitillinen lukija huomauttaa, että kirjemuoto on vähemmän sopiva kuin tavallinen kertomus olisi ollut. En kiellä huomautuksen oikeutusta, mutta puolustaudun sillä, ettei tämäkään kuvaus ole laadittu julkisuutta varten, vaan on se todella alkuansa yksityiselle henkilölle kirjoitettu. 1911.

YLIOPPILASAJOILTA

Kolme Porthaninjuhlaa.

Ainakin pohjalaisessa osakunnassa oli 30—40 vuotta sitten vuosijuhlilla aivan toisenlainen merkitys kuin nykyään. Osanotto oli lukuisampi ja hartaampi ja tunnelma innostuneempi, ja useimmiten kuultiin niissä sanoja, jotka jäivät nuorten mieleen ja ansaitsivatkin muistissa pysyä. Nämä sanat lausui toinen tai toinen nuorison ihailemista vanhemmista pohjalaisista, kansallisista suurmiehistämme, joiden läsnäolo ja puheet antoivat juhlille oikean juhlaleiman. Tahdon tässä kertoa mitä muistan kolmesta eri Porthaninjuhlasta, jotka kelpaavat näytteeksi siitä mitä nämä ylioppilasjuhlat silloin olivat.

Osakunnat laillistettiin uudestaan 1868. N.s. laittomankin ("illegaalisen") pohjalaisen osakunnan aikana oli Porthaninjuhlia vietetty, mutta kun laillistamisen jälkeen mainittuna vuonna ensimäinen juhla oli vietettävä, oli luonnollista että se tahdottiin tehdä tavallista loistavammaksi. Koska ylioppilailla silloin ei vielä ollut omaa juhlasalia — ylioppilastaloa näet rakennettiin paraikaa — tilattiin tarkotusta varten Seurahuoneen suuri sali, joka oli tilaisuuden mukaan koristettava. Tämä tehtävä uskottiin erityiselle toimikunnalle, jonka kokenein jäsen oli Emil Nervander, ja se pyysi avukseen nuoria pohjalaisia naisia, neidit Augusta Bergbom, Hanna Snellman, Ellen Nervander sekä Olga ja Aina Westerlund (kaksi tilapäisesti Helsingissä oleskelevaa Oulun kaunotarta), jotka, professorin rouva Natalia Castrén (M. A. Castrénin leski) "esiliinana", hartaasti antautuivat koristamaan salia juhlaa varten, johon ei siihen aikaan ollut puhettakaan päästää naisia. Seinille — huone oli silloin pienempi kuin nykyään, sillä pylvääntakaiset osat ovat myöhemmin avatut — asetettiin osakunnan omistamat muotokuvat (F. M. Franzén, J. J. Nervander, J. L. Runeberg, G. G. Hällström y.m.) sekä kilpiä, joissa luettiin pohjalaisten suurmiesten kirjallisten teosten nimiä (Selma ja Fanny, Hirvenhiihtäjät, Hanna, Jouluilta, Kuningas Fjalar, Vänrikki Stoolin tarinat, Valtio-oppi, Saima, Litteraturblad, Klaus Flemingin ajat, Juhana herttuan nuoruudenunelmat, Kanervakukkia, Välskärin kertomuksia, Nuijasota y.m.), puhujalavan ohelle suurempi, vainajien nimillä varustettu kilpi j.n.e. Taulujen ja kilpien ympärille kierrettiin vihreitä seppelköynnöksiä, ja niiden sitomisessa oli naisilla niin paljo työtä, ettei ollut aikaa päivällistäkään syödä, mutta ajoissa tuli kaikki valmiiksi.[2] — Itse juhla oli, niinkuin jo mainitsin, loistavasti suunniteltu. Yhdeksän virallista puhetta oli pidettävä, kaartinsoittokunta oli tilattu eikä säästäväisempiä oltu juotaviin ja syötäviinkään nähden.

Kun inspehtori, professori Yrjö Koskinen, oli suomalaisella puheella avannut juhlan, piti Karl Fredrik Eneberg (kuollut, todennäköisesti murhattuna, tutkimusmatkalla Mosulissa 1876) ruotsinkielisen, mieltäkiinnittävän esitelmän arapialaisesta runoilijasta nimeltä Amrulkais (painettu Joukahaisen VI:ssa vihossa). Sen jälkeen tuotiin maljakot pöydille, ja kun lasit oli täytetty puhui Henrik Nybergh (kuollut Vähänkyrön rovastina 1900) vainajien muistoksi. Edellisenä vuonna, 31/3 1867, oli myöskin tavallista kuuluisampi pohjalainen, Maximilian August Myhrberg, muuttanut tuonelaan, ja osottaakseen hänen muistolleen erityistä kunniaa oli osakunta pyytänyt Fredr. Cygnaeuksen puhumaan hänestä. Kohta Nyberghin vaiettua Cygnaeus astuikin esiin ja piti puheen taikka oikeammin esitelmän merkillisestä vapaudentaistelijasta. Jos mikään oli tämä aihe omansa viehättämään kuulijoita, sillä emmehän me nuoremmat ennestään paljon tienneet Myhrbergistä ja hänen satumaisista urosteoistaan, ja kuitenkin oli hänkin lähtenyt Pohjanmaalta, jossa kaikki oli meille omaa ja tuttua. Eikä toiselta puolen helposti olisi voinut keksiä aihetta, joka olisi ollut Cygnaeukselle, tuolle fantasia- ja tunne-rikkaalle puhujalle otollisempi. Jos hän osasi yksinkertaisemmastakin asiasta löytää ja kehittää hämmästyttäviä puolia, niin oli tässä itsestään tarjona niin monipuolinen ainehisto, että puhuja saattoi vaihdellen virittää eepillistä, draamallista ja lyyrillistäkin tunnelmaa. Sentähden ei valitettukaan, että Cygnaeus näytti unohtaneen ajan. Veljeni, J. R. Aspelin, pani pikakirjoituksella puheen muistiin ja sen mukaan se nyt on (ei sentään aivan täydellisenä) painettu Cygnaeuksen kootuissa teoksissa. Muun muassa Cygnaeus kosketteli Myhrbergin vankeutta Venäjällä, johon hän joutui Puolan kapinan lopulla, mutta josta hänen onnistui karata. Tuosta vankeudesta Cygnaeus väitti, ettei kukaan, ei edes hän, puhuja nimittäin, siitä mitään tarkempaa tietänyt, mutta miten olikaan, sattui niin, että yksi tietäjä eli kuulijoitten joukossa. Se oli J. V. Snellman. Kun siis Cygnaeus oli päättänyt, astui Snellman esiin ja alkoi kertoa mitä Myhrberg itse oli hänelle jutellut seikkailuistaan Venäjällä. Ilmeisesti tämä ei lainkaan ollut Cygnaeuksen mieleen, sillä hän — vetäytyi niin kauas syrjään, että hän tuskin kuuli mitä Snellman puhui. —

Vieraitten joukossa nähtiin myöskin Elias Lönnrot, jolla oli ollut aikomus matkustaa samana päivänä, mutta joka sitte kuitenkin oli taipunut tulemaan juhlaan. Hänelle oli tietenkin erityinen puhe pidettävä, ja se oli uskottu ylioppilas Pietari Ervastille, joka toverien piirissä oli vuoroin humoristinen, vuoroin pateettinen ja kumpaisenakin yhtä luonnonraikas. Nyt hän luonnollisesti oli pateettinen, ja hänen komeasta puheestaan soivat vieläkin korvissani sanat: "maailman mainio Lönnrot", joilla hän tervehti vaatimatonta ukkoa ja joihin yhdyttiin mahtavalla hurraa-huudolla! ("Eläköön" ei silloin vielä ollut yleisesti käytännössä.) Lönnrot asetettiin sitte tuolille ja kannettiin juhlakulkueessa ympäri salia, musiikin soittaessa porilaisten marssia. Somalta hän näytti, muita korkeammalla, kulkueen etupäässä, niin monen käden kantamana kuin tuoliin kiinni sai. Päästyänsä alas Lönnrot nousi puhujalavalle, ja mitä sekä miten hän puhui, se muodosti täydellisen vastakohdan sille mitä hänelle oli sanottu. Hän kiitti "odottamattomasta kunnioituksesta", joka tuotti enemmän kunniaa kunnioituksenosottajille kuin hänen itsensä sopi siitä osakseen ottaa. Puhuessaan hän piti molemmat kätensä ristissä vatsalla niinkuin lapset maalla lukukinkerillä papin edessä, ja näytti todella niin vaatimattomalta kuin hän olikin. Hän pyysi meitä viemään hänen tervehdyksensä vanhemmillemme, joilta hän oli saanut paljon hyvää vastaanottaa.

Tuli sen jälkeen Snellmanin vuoro. Maisteri C. G. Svan puhui hänelle, tuskin vähemmän komeasti kuin Ervast Lönnrotille. Snellmankin oli tietysti kannettava, mutta hän ei pitänyt siitä. Kerrankin kun eräässä toisessa juhlassa — se vietettiin Uuden teatterin yläravintolassa — häntä tahdottiin istuttaa "kultatuolille" kannettavaksi, hän kiven kovaan kielsi, ja kun ei tahdottu aikeesta luopua, hän puolisuutuksissaan huudahti: "Retuuttakaa Calamniusta!"[3] Tällä kertaa hän valitsi, niin sanoakseni, keskivälin: hän ei sallinut kantaa itseään, vaan käveli ensimäisenä miehenä kulkueessa, nuoret joukot seuraten jälessä. Kun hän, pari kertaa käytyään salin ympäri, pysähtyi ja kulkue samoin, J. W. Calamnius, osakunnan kuraattori, lähestyi häntä ja pyysi osakunnan puolesta, että hän antaisi E. J. Löfgrenin maalata muotokuvansa osakuntaa varten. Snellman, joka aina ennen oli kieltänyt, milloin häneltä oli samaa pyydetty, vastasi nyt myöntäen, koska, hän sanoi, kieltävä vastaus ehkä herättäisi luulon että hän halveksii osakunnan häntä kohtaan osottamaa ystävällisyyttä. Tämän johdosta pantiin osakuntalaisten kesken kiertämään lista, johon oli merkittävä antimia muotokuvan kustantamiseksi, ja saatiin jo samana iltana tarkotusta varten kokoon 500 mk. Se oli kuitenkin tarpeetonta, sillä ennen poismenoaan Snellman ilmotti lahjottavansa kuvan osakunnalle. "Ei siitä tule kaunista muotokuvaa, sen herrat tietäkööt", hän huomautti, "mutta onhan se, joka on ennen olemassa (Oskar Nylanderin maalaama), kerrassaan sietämätön". — Sittemmin Löfgren todella maalasi kuvan, mutta sangen huonolla menestyksellä. Seuraus oli että Snellman vetäytyi antamasta sitä osakunnalle. Aina hänen kuolemaansa saakka taulu säilytettiin vähän huomatulla paikalla hänen kodissaan, ja vasta sen jälkeen perilliset luovuttivat sen osakunnalle. Mitään muuta puhetta kuin jo mainittua lisäystä Cygnaeuksen puheeseen Myhrbergistä Snellman ei tässä juhlassa pitänyt.

Syystä että juhla oli ensimäkien virallinen laatuaan sen jälkeen kuin osakunnat 1852 oli hajotettu, oli tietenkin asianmukaista muistuttaa muinoisesta laillisesta osakunnasta. Sen teki civis Oskar Heikel esittämällä maljan kahdelle läsnäolevalle vanhalle kuraattorille, Cygnaeukselle ja Topeliukselle. Cygnaeus, vanhempana, vastasi puheeseen, ja siinä tuli jälleen huomattavaksi, miten tämä muuten niin etevä mies oli arvostaan turhamaisen arka. Nähtävästi häntä oli loukannut, että hän niin oli asetettu yhteen nuoremman, Topeliuksen, kanssa; hän olisi mielestään ansainnut puheen, joka oli hänelle yksin omistettu! — Lopuksi mainittakoon vielä, että August Ervast (kuollut tilastollisen toimiston aktuariona) puhui inspehtorille Yrjö Koskiselle, joka hänkin vuorostaan kannettiin, että Rikard Westlin esitti maljan muille kunniavieraille, että Albert Bergman piti puheen muitten osakuntien edustajille, johon vastasi Hämäläisosakunnan kuraattori, "Saul" näytelmän sepittäjä Antti Törneroos (Tuokko), sekä että vihdoin J. W. Calamnius esitti maljan isänmaalle.

Kun tämä virallisten puheiden tulva oli saavuttanut rajansa, oli jo klo 2,30 aamulla, ja vasta silloin syötiin illallista. Luulisi vanhojen herrojen jo sitä ennen väsyneen ja lähteneen, mutta eipä niinkään. En luule kenenkään heistä kadonneen, vaan he söivät, jopa joivat vielä kahviakin, niinkuin sanottiin, Lönnrotin kehotuksesta, sillä hän oli suuri kahvin ystävä. Kun sitte vihdoin Lönnrotkin lähti, laulettiin Maamme-laulu portaissa, ja taaja joukko nuorta väkeä seurasi häntä kotitiellä. Erotessa hurrattiin. Ukko arveli saaneensa kyllikseen ystävyydenosotuksia ja lisäsi, ettei hän koskaan juhlaa unohda. Mutta juhla ei vieläkään ollut lopussa. Sitä jatkettiin iloisesti, puheita pidettiin edelleen, sitte kun "sananvuoro oli vapaaksi julistettu", ja nuorempien vieraittensa ihmeeksi ja ratoksi pohjalaiset lauloivat yksiäänisesti kaikenlaisia (Bellmanin y.m.) lauluja, n.s. "kakofonioita", jossa he olivat mestareita.

* * * * *

Seuraavana lukuvuotena olin poissa, enkä siis ollut mukana 1869 vuoden Porthaninjuhlassa. Sitä vastoin olin taas syksyllä 1870 harras osanottaja juhlaan, ja siitä on minulla eräs sangen merkillinen kohtaus kerrottavana. Tämä kohtaus oli kuitenkin semmoinen, että sen oikea ymmärtäminen edellyttää senaikuisen yleisen ylioppilaselämän tuntemusta, ja täytyy minun sentähden alkaa pienellä johdatuksella.

Syksyllä 1870 oli ylioppilastalo juhlallisesti vihittävä. Juhlaohjelmasta oli monivaiheinen, ankara taistelu, joka ratkaistiin yleisessä ylioppilaskokouksessa lokakuun 12 p:nä. Suomenmieliset vaativat kaksi juhlapuhetta, nimittäin toisen ruotsalaisen ja toisen suomalaisen; ruotsinmieliset puolestaan pitivät mahdottomana että juhlalla siten olisi kaksi huippua ("två spetsar") ja ehdottivat, että pidettäisiin ainoastaan yksi puhe — tietysti ruotsalainen — ja lausuttaisiin tilaisuutta varten sepitetty suomenkielinen runoelma. Äänestyksessä joutuivat suomenmieliset vähemmistöön, syystä että Savokarjalaiset — niinkuin sanottiin — "sovinnon tähden" yhtyivät Uusmaalaisiin. Tämän jälkeen pidettiin vielä sekä yksityisiä että yleisiä kokouksia asiasta, mutta päätös pysyi muuttumatta. Rettelöiden johdosta levisi yleisöön jos minkälaisia huhuja, muun muassa sekin, että suomenmieliset muka olivat päättäneet olla juhlaan menemättä. Tämä huhu oli kokonaan perätön, mutta uskottiin, niinkuin monet vähemmän todennäköiset juorupuheet.[4]

Pohjalaisen osakunnan suuri enemmistö oli, niinkuin tiedetään, suomenmielinen, ja koska sillä oli ollut johtava asema taistelussa, katsoi eräs vanha entinen osakunnan jäsen tarpeelliseksi varottaa maanmiehiänsä liiallisuuksiin menemästä. J. V. Snellman lähetti näet osakunnalle kirjoituksen, jossa hän tuon huhun johdosta, että muka ylioppilaskunnan vähemmistö oli päättänyt olla juhlaan menemättä, ystävällisesti mutta vakavasti muistutti nuoria pohjalaisia kaiken yhteiskuntajärjestyksen elinehdosta, joka on se, että vähemmistön tulee taipua enemmistön päätöksen alle. Kokenut isänmaanystävä tahtoi puolestaan tehdä mitä voi estääksensä sitä valitettavaa kahtiajakoa, joka jo alkoi ilmestyä ylioppilaskunnassa. Ymmärrettävää on etteivät pohjalaiset paljon pitäneet nuhteista; ne olivat heidän mielestään vähintään tarpeettomia. Asia jätettiin kuitenkin sillensä; mutta tuli odottamattomalla tavalla esille vuosijuhlassa, joka vietettiin joku viikko sen jälkeen uuden ylioppilastalon taulusalissa.

Tämä vuosijuhla alkoi siten, että silloinen inspehtori, professori C. G. von Essen, tavallisen esitelmän sijasta luki ääneen osakunnan pyynnöstä kirjoittamansa laajan ja erittäin miellyttävän kertomuksen samana vuonna kuolleen, nerokkaan runoilijan ja etevän kansalaisen Lauri Stenbäckin elämästä. Sitte seurasivat tavalliset puheet, joissa ei ollut mitään erittäin huomattavaa, ja ilta kului ilman että mielialassa huomattiin erikoisempaa juhlainnostusta. Noin puoliyön aikana julistettiin sanan vuoro vapaaksi; mutta ei vielä silloinkaan mitään mainittavaa tapahtunut. Klo 2:n aikana mentiin illallisille, jotka syötiin toisissa huoneissa, ja puolen tunnin päästä palattiin laulusaliin. Moni teki jo lähtöä, mutta silloin viimeisellä hetkellä sattui kohtaus, joka innostutti mielet, niinkuin äkkinäinen tuulenpuuska nostaa tyvenen veden aallokkoon.

Kun Snellman jälleen tuli juhlasaliin, otettiin hänet kiinni, nostettiin ja hurrattiin riemuhuutojen kaikuessa. Päästyänsä irti asettui Snellman pöydän viereen, ja nuoriso, hartaasti odottava nuoriso, keräytyi hänen ympärilleen. Snellman lausui ensin (niinkuin usein ennenkin), että vanhoille oli ilahduttavaa nähdä, että nuoriso muistaa heitä ainakin niin kauan kuin he elävät maan päällä, sillä sitten ei parhaimpienkaan kohtalo ole sen onnellisempi, kuin että heidän nimensä erinäisissä tilaisuuksissa etsitään pölyisistä arkistoista. Sen jälkeen teki hän yhden muistutuksen v. Essenin esitelmän johdosta. Tämä oli näet kuvatessaan Pohjalais-osakunnan elämää Stenbäckin aikana muun muassa kertonut, kuinka Snellman samaa osakuntaa varten oli toimittanut säännöt, joita ei hyväksytty, mutta joiden henki kuitenkin jäi pysyväksi osakuntaan, ja oli sittemmin sanottu Snellmanin lausuneen, että sääntöjen hylkääminen olikin ollut paras. Snellman väitti nyt, ettei hän ollenkaan muistanut lausuneensa, mitä v. Essen oli hänestä kertonut, ja oli hän vakuutettu, ettei hän koskaan ollutkaan sitä sanonut, sillä vielä tällä hetkellä pitää hän välttämättömänä, että kullakin yhteiskunnalla on sääntönsä. Jokaisen yhteiskunnan tulee ylläpitää kuria yhteydessään. Siten esimerkiksi ei vähemmistö eikä yksityinen saa vetäytyä enemmistön tuomio-oikeuden alta. Niin, vaikka kuitenkin toiselta puolen sorto on vältettävä. Hän sanoi hyvin tietävänsä, ettei semmoisen kurin koskaan ole onnistunut oikein päästä voimaan ylioppilasyhteyksissä. Mutta sen pitää niin oleman! (Puhuessaan löi hän kiivaasti kättänsä pöytään). Reformeeraavan aatteen täytyy säännöllisesti olla vähemmistönä, mutta se on vähemmistönä, kunnes se tulee enemmistöksi ja siksi se ehdottomasti kerran tulee. Sillä oikeus ja totuus voittavat aina lopuksi. —

Silloin otti v. Essen selittääkseen, ettei hän suinkaan ollut tarkottanut, että mikään muu henki olisi osakuntaa elähyttänyt kuin se sama, joka ilmestyi Snellmanin säännöissä, sekä että ne sentähden ilman kaipauksetta voivat olla olematta kirjoitetussa muodossa, koska niiden henki kuitenkin oli vallitsemassa. — "Ei mitään väärinkäsitystä!" vastasi siihen Snellman, joka taasen astui esiin puhumaan. —

Snellmanin edelliset sanat olivat olleet hyvin miellyttäviä osakunnan vähemmistölle; mutta nyt oli senkin, hetki tullut! Maisteri K. J. Gummerus oli näet tällä aikaa pyytänyt Snellmanilta selitystä hänen kirjoituksensa johdosta ja sanonut, ettei siitä näkynyt, kumpi puolue senaattorin käsityksen mukaan oli oikeassa. — "Vai niin, vai niin, eikö muuta!" huudahtaa vanhus Gummerukselle, ja sitte hän puhuu korotetulla äänellä ja erityisen vakavasti:

"Jos minun olisi ollut äänestäminen siitä, kummallako kielellä jossakin ylioppilasjuhlassa on oleva kunniasija, niin olisin minä aina äänestänyt suomea! aina! aina!" (Hän lyö kättänsä pöytään, kiivaasti lausuessaan: "aina! aina!"; kuulijat taasen huutavat: "hyvä! hyvä!" täyttä kurkkua) aina suomea! ja kun minä olisin jäänyt vähemmistöön, olisin minä ajatellut: minä olen tulevaisuuden mies! Me olemme tulevaisuuden miehiä. Kun minä, joka olen seitsemännellä kymmenellä, voin pitää itseäni tulevaisuuden miehenä, niin mahdatte te, vähän yli kahdenkymmenen vanhana, voida pitää itseänne tulevaisuuden miehinä!

Läsnä olevat yhtyivät kaikuviin myönnytyshuutoihin, ja Snellman kannettiin jälleen juhlakulussa. Kun hänet oli laskettu maahan, lyötiin tuoli palasiksi ja ketkä lähinnä olivat ottivat kukin pirstaleen — Snellman: "nå, nå, inte ska' ni göra så der!" (no, no, älkää tehkö noin) — muistoksi (semmoinen oli tapa tällä innostuksen ajalla). Nyt oli juhlahenki ja innostus tullut. Uusmaalaiset vieraat lähtivät tiehensä eikä meidän omista vastahakoisista mitään tietty. Ne ylistivät Snellmania hekin, vaikkeivät enään voineet sanoa häntä puolustajaksensa. Snellmanin jälkeen kannettiin salin ympäri Topeliusta ja sitten v. Esseniä. Viimemainittua kannettiin kaksi eri kertaa. Kun hän näet sukkelalla tavallaan ensimäisen vuoron jälkeen varotti: "herrarna böra vara mera sparsamma med sina ärebetygelser" (herrojen tulee olla säästäväisempiä kunnianosotuksissaan), kannettiin häntä uudestaan. Sen jälkeen hän kiitti ovella — "että pääsi elävänä!"

* * * * *

Kolmas Porthaninjuhla, josta mieleni tekee kertoa, on se, joka vietettiin 1873. Se tapahtui ylioppilastalon juhlasalissa, joka luonnollisesti oli tarkotusta varten koristettu. Jotta huomattaisiin että koristuksissa pyydettiin vaihtelua, mainitsen että pääkohtana tällä kertaa oli peräseinälle asetettu sotaisten tunnusmerkkien ympäröimä ja kullankarvaisen tähkäseppeleen reunustama suuri, soikea kilpi, jossa luettiin pohjalaisten sotatantereitten nimet: Napue, Siikajoki, Pulkkila, Lapua, Alavus, Revolahti, Ruona, Juutas, Oravainen sekä mainioitten Pohjanmaalla syntyneitten, jo manalle menneitten etevien suomalaisten miesten nimet: Brenner, Kalm, Mennander, Ganander, A. Chydenius, Porthan, Choraeus, Topelius vanh., J. Tengström, Hällström, Franzén, Nervander, Castrén, E. A. Ingman, J. J. Tengström, Myhrberg, L. Stenbäck, siten järjestettyinä että edellinen nimisarja muodosti kehyksen henkilönimisarjan ympäri. (Tarpeetonta lienee muistuttaa, että loistavimpien pohjalaisten nimien kantajat vielä elivät). Tämmöisenä kilpi kahden mahtavan kynttelikön valaisemana muodosti taustan kuusilehdolle, jonka eturajana nähtiin kaksi, Vaasan ja Oulun läänien vaakunoita kantavaa, rikkaista, pystyyn asetetuista lyhdekasoista nousevaa lipputankoa.

Juhla alotettiin, niinkuin säännöllistä; oli, esitelmällä, jonka tällä kertaa piti maisteri K. W. Forsman, ja oli hän aineekseen valinnut kysymyksen sivistyneitten säätyjen asemasta nykyaikaisessa yhteiskunnassa yleensä ja erittäin meillä Suomessa. Tämän kysymyksen tiettiin luonnollisesti jo silloin olevan ajan suuria kysymyksiä, mutta vaikka esitelmöitsijä teki useita mieltäkiinnittäviä huomautuksia meidän yhteiskuntakerrosten keskinäisestä suhteesta, hän tuskin, enemmän kuin kuulijatkaan, oikein aavisti kuinka polttavaksi se ainoastaan 30—40 vuotta myöhemmin oli käyvä. Esitelmän jälkeen jaettiin kirjallisia palkintoja, ja sai semmoisen filosofian kandidaatti J. H. Svan (Päivärinta, kuollut Lammin kirkkoherrana 1902) tutkimuksesta: "Kielestä runouden välikappaleena, verrattuna muitten taiteitten käyttämään aineeseen", sekä eräs toinen (jonka nimeä en ole merkinnyt) nykyään unohtuneen suomalais-ruotsalaisen runoilijan, Brakelin, "Väinämöinen" nimisen runoelman suomennoksesta.

Tämän jälkeen alkoi taas puheitten sarja, jonka seikkaperäisellä esityksellä en kuitenkaan tahdo lukijaa vaivata. Puhe vainajien muistoksi herätti tällä kertaa erityistä huomiota sentähden, että poismenneiden joukossa oli kolme, jotka edellisinä vuosina olivat innokkaasti ottaneet osaa osakunnan elämään, nimittäin lääketieteen kandidaatti Emil Heikel, ruotsalaisen vähemmistön ehkä hartain ja kestävin edusmies niissä kielitaisteluissa, jotka näinä vuosina täyttivät melkoisen osan viikkokokouksia, Kaarlo Kaslin, joka miellyttävällä olennollaan enemmän kuin erityisellä lahjakkaisuudellaan oli saanut paljo ystäviä, sekä nuori toivorikas historioitsija Kaarlo Alfred Castrén. — Isänmaan puheen sijasta pidettiin nyt kotiseudulle omistettu, ja tunnustettava on, että puhuja siinä toi esiin oikeat perustelut, jotka toiselta puolen puolustavat osakuntalaitosta ja toiselta puolen tuomitsevat ylioppilaissa joskus ilmaantuneen taipumuksen paikallishenkiseen eristäytymiseen. Hän lausui nimittäin, että on turhaa odottaa isänmaanrakkautta siltä, jolla ei ole mitään erikoista myötätuntoa sitä seutua kohtaan, jossa hän on syntynyt, kasvanut ja ensiksi hengittänyt kotimaan ilmaa; mutta toiselta puolen ei kenkään ole isänmaan arvoinen, joka ei tarpeen vaatiessa aseta sitä kotiseudun, kokonaisuutta osan edelle.

Olivatko Snellman ja Cygnaeus tässä juhlassa, sitä en muista; mutta eivät he ainakaan puhujina esiintyneet. Ne, jotka tänä iltana nuorissa sytyttivät innostuksen tulen, olivat Elias Lönnrot, joka jälleen oli saapuvilla, ja Z. Topelius. Lönnrotin läsnäoloa pidettiin erityisenä onnena sekä tyydytyksen ja ilon aiheena, sillä hän kutsuttiin vain silloin kun tiettiin hänen sattumalta juhlan aikana olevan kaupungissa, ja nytkin pidettiin hänelle erityinen tervehdyspuhe, jota seurasi juhlakulkueessa kantaminen. Hänen vastauksensa oli vaatimaton kuin aina. Osottaen Gananderin ja Topelius vanh:n nimiä kilvessä kuusikon taustalla hän sanoi Kalevalan runojen keräämisen oikeastaan olevan heidän ansionsa; hän itse todennäköisesti ei koskaan olisi niin hartaasti antautunut runoja keräämään, jollei hän olisi ollut niin — "huono lääkäri". Yhtä vähäiset olivat hänen muut ansionsa. Jopa julkilausui hän sen toivomuksen, että hänen nuorten kuulijoittensa ei tarvitsisi tulevaisuudessa, niinkuin hänen itsensä 70-vuotiaana, ajatella, että he itse asiassa olivat kovin vähän toimeen saaneet eikä lainkaan tunnollisesti aikaansa käyttäneet (!)

Z. Topeliuksen esiintymisellä oli aivan erikoinen syy. Edellisenä vuonna hän oli sepittänyt tunnetut sanat "30-vuotisen sodan marssiin", ja joku hetki Lönnrotin puheen jälkeen laulajat lauloivat sen torvisoiton säestyksellä. Reipas, muistorikas marssi innostutti kuulijoita. Laulajain täytyi laulaa se uudestaan, ja sitte tuli runoilija lämpimän kunnianosotuksen esineeksi. Sen jälkeen nousi Topelius puhujalavalle ja piti ex tempore henkevän puheen, josta kuitenkin voin mainita ainoastaan pääpiirteet. — Ensiksi hän sanoi toivoneensa, että Runeberg olisi astunut puhujalavalle, jolla Lönnrot juuri oli seisonut, sillä silloin olisivat ne miehet, jotka ovat meille antaneet mitä meillä kauneinta on, seisoneet rinnakkain. Se oli kuitenkin mahdotonta, mutta nuorison lämmin tervehdys liiteli sentään täältä hänen luokseen hänen elämänsä iltana. Sitte puhuja käänsi katseensa niihin polvikuntiin suomalaista nuorisoa, jotka uusien aaltojen tapaan taukoamatta olivat vaeltaneet uraansa eteenpäin niinä 32 vuotena, joina tätä juhlaa vietetty oli. Puhuja vertasi osakuntia virtoihin, joiden raitis, elähdyttävä vesi kasteli niitä vainioita, joilla Suomen henkiset touot kypsyvät. Mutta yhtä sattuvasti kuin alati uusi nuoriso siunausta tuottavaan ominaisuuteen nähden voidaan verrata virtaan, yhtä sattuvasti voidaan kuvaa kehittää vastakkaiseenkin suuntaan. Varokoot virran aallot paisumasta luonnollisten reunojensa ylitse, sillä silloin ne tuottavat tuhoa samalla kuin katoavat ja kuivuvat hiekkaan, päämääräänsä saavuttamatta. Lopuksi puhuja muutamin sanoin kosketteli sitä isänmaallista tärkeätä seikkaa, joka tänä vuonna oli toteutunut, nimittäin että Suomen kansan historia vihdoin oli tekijältään (Yrjö Koskiselta) valmistunut. Se, joka on — niin sanat kuuluivat — koettanut raivata tietä tutkimukselle muinaisuutemme erämaissa, hän tietää minkä määrän uskollista vaivaa ja kirkasta arvostelukykyä tämä teos on vaatinut; hän tietää myöskin antaa arvoa teoksen historialliselle perustukselle, ainoalle, jolle Suomen kansan historia on rakennettavissa. Vaikuttakoon tämä teos nuorisoon suurena kehotuksena, virvottavana esikuvana!

Illan kuluessa saapui tervehdyssähkösanomia Kokkolasta,
Uudestakaarlepyystä, Vaasasta, Turusta ja Oulusta.

Promotsionimuistoja.

Olen ollut läsnä en enää muista kuinka monessa promotsionijuhlassa, mutta ainoastaan kahdesta minulla on pysyviä muistoja, jotka palaavat mieleeni joka kerta kun kuulen promotsioni sanan. Toinen on 1869 v:n promotsioni, jossa olin mukana ylioppilasmarsalkkana, toinen 1873 v:n promotsioni, jossa itse olin vihittävien joukossa.

Marsalkkatoimi antoi kyllä vapaan pääsyn sekä vihkiäisjuhlaan että päivällisiin ja tanssiaisiin, mutta ei se sentään ollut niin merkillinen, että minä juuri sentähden muistaisin 1869 v:n promotsionia. Ei, syynä on toinen, aivan erityinen seikka, joka tanssiaisissa pani minut omituiseen, huomattavaan — vaikka, onneksi, ei kuitenkaan suuresti huomattuun asemaan. Mikä tämä seikka oli ja mikä tämä asema, ei ole yhdellä sanalla sanottu, vaan täytyy minun alottaa vähän loitompaa.

Johannes Takaselta, joka siihen aikaan opiskeli veistotaidetta nuoremman Wilhelm Bissenin työpajassa Kööpenhaminassa, oli tullut huolestuttavia tietoja. Taiteilijanalku oli suuressa rahanpuutteessa. Auttaakseen häntä Emilie Bergbom ja Emil Nervander päättivät yhdessä toimeenpanna iltaman, jota varten he pyysivät ja saivat myötävaikutusta lukuisilta tuttavilta. Iltama olikin 2 p. helmik. 1869 Seurahuoneella. Ohjelmaan kuului, tavallisuuden mukaan, soittoa, laulua ja tanssia, mutta myöskin jotakin laatuaan erikoista. Nervanderin alotteesta (sillä hän se oli, joka aina keksi uutta) oli kirjankustantajilta ja -kauppiailta sekä yksityisiltä pyydetty lahjaksi kirjoja, joita iltamassa eri maiden kansallispukuihin puetut nuoret neidit somissa myymäkojuissa möivät, ja klo 9 illalla ilmestyi salassa valmistettu ja painettu, ihan uusi kirjanen nimeltä "Mejseln" (Taltta), johon Adelaide Ehrnrooth, E. Nervander, K. F. Eneberg. E. O. Stenberg, K. J. Gummerus, Kaarlo Bergbom ja minä olimme antaneet mikä ruotsin-, mikä suomenkielisiä lisiä. Kirjoilla ja tällä pikku julkaisulla oli hyvä menekki, joten yrityksen tarkotus saavutettiin. Rahoja kertyi niin, että Takasen huolet voitiin pitkiksi ajoiksi karkottaa, ja sen johdosta oli iltamankin tunnelma erittäin hilpeä. Eikä silloin virinnyt iloinen tunnelma piankaan haihtunut, vaan se pysyi voimassa — koko kevätkauden. Kiitos pääasiassa Bergbomin perheen ne neidit ja ylioppilaat, jotka olivat yhdessä puuhanneet iltaman hyväksi, jatkoivat näet yhä edelleen keskinäistä seurustelua, jopa lukukauden loppupuolella yhtyivät vielä yhteistyöhönkin, siten että avustivat Kaarlo Bergbomia ja hänen sisariaan seuranäytäntöjen toimeenpanossa. Muille kuin ehkä mukana olleille kävisi väsyttäväksi, jos kertoisin kaikista pikku tanssiaisista, hiihtoretkistä, teatteriharjotuksista ja kahvikekkereistä, joissa tuo samainen tunnelma ilmaisi kestäväisyyttään. Sentähden en siihen ryhdykään; tahdon vain merkitä, että semmoiset tapahtumat kuin historialliseksi tullut Lea-näytäntö 10 p. toukokuuta ja promotsioni lukukauden lopussa vaikuttivat, ettei laimentumistakaan ollut huomattavissa. Erotus oli vain siinä, että meitä lukukauden alkupuolella sanottiin "Takaniiteiksi" ja lopulla "teatteriseurueeksi"!

Tuleva promotsioni ei alkuaan kovinkaan kiinnittänyt puheena olevan tuttavaseuran jäseniä — ei ainakaan miehisiä, sillä joukossamme ei ollut ainoatakaan kandidaattia. Kumminkin siitä puhuttiin niinkuin muistakin päivän kysymyksistä. Helmikuulla esim. huhuiltiin, että kandidaattien anomukseen saada viettää promotsionijuhla oli kieltävä vastaus odotettavissa ja että syynä siihen oli se tyytymättömyys, jonka ylhäisissä piireissä oli herättänyt ylioppilas E. O. Stenbergin sepittämä taikka hänen — niinkuin hän rehtorille selitti — "kansan huulilta muistoonpanemansa" Adlerberginlaulu, joka alkoi:

    En skål för vår generalguvernör,
    Som spiran öfver Finland för,
    Han är en man med must och märg
        Vår Adlerberg.

Mutta pian huhu hälveni, sillä kun A. E. Arppe ja W. Lagus saman kuun viime päivänä palasivat eräästä keisarillisesta riemujuhlasta Pietarista, he tiesivät kertoa, että hallitsijan tunteet suomalaisia kohtaan olivat suosiollisia ja että promotsionilupa oli tulossa. Aikanaan se tulikin, ja sitte ryhdyttiin tavallisiin valmistuksiin. Tärkeimpiä valmistuspuuhia on, niinkuin tiedetään, yleisen seppeleensitojattaren vaali. Vaali tapahtui 12 p. toukokuuta, ja valituksi tuli neiti Minette Munck, yliopiston entisen sijaiskanslerin, arvossa ja kunniassa pidetyn vapaaherra Reinhold Munck vainajan vanhempi tytär.

Vaali koski läheltä "Takaniittejä" eli "teatteriseurueen" jäseniä ja herätti heissä erinomaista mielenkiintoa promotsioniin, sillä neidit Munck kuuluivat heidän piiriinsä, ja kun toinen heistä tuli seppeleensitojattareksi, oli kuin säde siitä loistosta, joka ympäröi tätä juhlan merkkihenkilöä, olisi kohdannut meitäkin. Jo seuraavana päivänä me jälleen olimme yhdessä Kaisaniemen "merisalongissa" viettämässä pitoja Bergbom-sisarusten ja taiteilijapari Raan kunniaksi. Siellä me parhaimman mukaan onnittelimme neiti Minette Munckia — muut yksinkertaisesti ja suoraan, Kaarlo Bergbom tavaten hienoimman ja henkevimmän muodon kun hän lausui: "Minä onnittelen — maistereita!" — Hupaisen illanvieton keskellä tapahtui sitte se seikka, jonka tähden olen kaiken tämän kertonut. Yht'äkkiä näet Nervander kehottaa meitä nuoria miehiä kerääntymään neiti Munckin ympärille, ja siinä hän, muiden edeltäpäin mitään tietämättä, asettaa neidelle vastattavaksi kysymyksen ja pyynnön, haluaako hän koko iloisen kevätkauden päätökseksi ja muistoksi suoda yhdelle meistä kunnian promotsionitanssiaisissa tanssia hänen kanssaan kolmannen franseesin sekä suvaita, että me arvalla ratkaisemme, kelle tämä kunnia on tuleva. Vastaus oli myöntävä, ja pisin tikku sattui — minun osakseni!

Totuuden mukaan on tunnustettava, että miten olinkaan iloinen arvan suomasta onnesta, oli minusta niinkuin muistakin Nervanderin päähänpisto ei ainoastaan yllättävä, vaan — kun asiaa lähemmin mietimme — arveluttavakin. Oli näet sangen mahdollista, että maisterit eivät mielellään näkisi, että vieras, niin sanoakseni, tunkeusi heidän alueelleen. Olivathan he valinneet seppeleensitojattaren juhlansa kunniaksi ja samalla he myöskin olivat ottaneet asiakseen katsoa ettei häneltä puuttunut kavaljeeria tanssiaisissa. Mutta miten tämän olikaan, oli asia kerran kaikkiaan ratkaistu eikä enää muutettavissa.

Promotsioniin oli vielä kolmatta viikkoa, ja sillä aikaa sattui toukokuun 6:ntena neiti Munckin nimipäivä. Edellisenä iltapäivänä lähdin erään pohjalaisen toverin, Kaarlo Kaslinin, kanssa Porvooseen viemään Runebergille yhden kappaleen hänelle omistettua uutta Joukahaisvihkoa, ja me palasimme matkalta vasta seuraavana päivänä. Mutta vaikka en itse ollut Helsingissä, en voinut antaa päivän mennä ohitse esittämättä kunnioitustani neiti Munckille nimipäivän johdosta. Koska sitäpaitsi asia tavallaan oli yhteinen niiden ystävien kanssa, joiden edustajaksi arpa oli minut määrännyt, oli yhdessä mietittykin miten oli meneteltävä. Tulos oli se, että sepitin runon (myöhemmin painettu Joukahaisessa VII, nimellä "Till en ung flicka"), jonka, ruusukimpun ohella, neiti Augusta Bergbom hyväntahtoisesti vei perille.

Toukokuun 31 p. oli promotsioni ja illalla tanssiaiset Uuden teatterin salongissa (ylioppilastalo ei ollut vielä valmis). Kun kolmas franseesi oli alkamaisillaan, minä sydän kourassa, niinkuin sanotaan, lähestyin tanssiaisten kuningatarta — seppeleensitojatarta. En ole, totta puhuen, koskaan käynyt tanssikoulua ja epäilen sentähden kuinka olisin pulmasta selviytynyt, jos tanssi olisi ollut suoritettava jonkunlaisena pas de deux'nä yleisön edessä. Mutta onneksi oli tungos näyttämöllä, jossa tanssittiin, valtava, ja kun daamini oli herttaisen rakastettava ja juhlatunnelma ylimmillään, me, musiikin heleästi soidessa, pujottautuen iloisen yleisön kesken, jossa jokaisella oli oma tehtävänsä, suoritimme "tuurin" toisensa perästä, ja ennen kuin arvasinkaan oli "Takaniittien franseesi" lopussa.

* * * * *

Neljä vuotta myöhemmin oli jälleen promotsionijuhla vietettävä. Olin jo kaksi vuotta ennen tullut kandidaatiksi, mutta muistan kauan epäilleeni ottaisinko siihen osaa vai enkö. Huhtikuun 2 p:nä oli asuintoverini ja ystäväni, ylempänä mainittu Kaarlo Kaslin, tavattoman pulska ja kelpo nuori mies, 10 päivää sairastettuaan kuollut keuhkotulehdukseen, ja kolme viikkoa myöhemmin toinen hyvä ystävä, K. A. Castrén, pitkällisen hivuttavan taudin uhrina iäksi ummistanut silmänsä. Järkyttävät kuolemantapaukset eivät kehottaneet yhtymään iloiseen juhlaan, jossa jälkimäinen olisi ollut yksi kaikkein ansiokkaimpia, ja toiselta puolen kustannuksetkin panivat miettimään asiaa. Olen muutoin huomannut, että monen kandidaatin suhde tulossa oleviin maisterinvihkiäisiin on samoin epäröivä. Vasta kun juhlapäivä on aivan lähellä, päätetään siihen yhtyä. Juhla valmistuksilleen vetää puoleensa kandidaatteja niinkuin pyöriäinen irtonaisia lehtiä, ja kun ollaan jouduttu keskelle humua, ihmetellään että ollenkaan on epäilty. Ja kumminkin menot ovat useimmille tuntuvan raskaat, varsinkin lukukauden lopulla. Olen merkinnyt niiden 1873 nousseen 368:75 markkaan, joista noin puolet käytettiin semmoisiin tarpeisiin (uusiin vaatteisiin 146 ja maisterisormukseen 39 mk.), joilla, oli enemmän kuin hetken merkitys.

Pääasiassa tämä promotsioni oli muitten kaltainen. Silloinkin oli yleisen seppeleensitojattaren - neiti Göthilda Granfeltin — vaali päivän tärkeitä tapahtumia, silloinkin olivat seppeleensitojaiset hänen kodissaan (dogmatiikan professorin A. F. Granfeltin luona) monelle kandidaatille mitä sydäntä liikuttavin iltakausi, jota paitsi itse vihkiäiset, L. L. Lindelöf promoottorina, ja tanssiaiset ylioppilastalolla olivat juhlalliset ja loistavat. Mutta juuri sen vuoksi en ota niitä seikkaperäisemmin kuvatakseni. Sitä vastoin tahdon kääntää huomion erääseen juhlapäivällisissä sattuneeseen "skandaaliin", josta aikoinaan paljon puhuttiin ja josta, sangen omituisella tavalla, minä yksin tulin yleisön edessä syntipukkina vastaamaan. Ohimennen sanoen on tapaus muuten hyvä esimerkki siitä kuinka puoluehenki, kiihkoinen toisella kuin toisellakin puolen, on omansa puhaltamaan suureksi tuleksi kipinän, joka varovaisesti pideltynä olisi huomaamatta sammunut.

Riemumaistereita ei ollut saapuville tullut muita kuin kirjailijana ja taiteenystävänä tunnettu N. H. Pinello Turusta, mutta niitä oli myöskin Ruotsin valtioarkistonhoitaja J. J. Nordström, ja juuri hänen nimensä aiheutti sen jupakan, josta tässä on kerrottava. Alku oli semmoinen että eräässä valmistavassa kokouksessa ehdotettiin, että Nordströmille lähetettäisiin erityinen kutsumus- ja kehotuskirje saapua juhlaan. Tätä ehdotusta suomenmieliset vastustivat. Heidän mielestään olivat kutsumuskirjeet riemumaistereille laadittavat samaan muotoon. Nordström oli kyllä, he myönsivät, toisia nerokkaampi ja mainiompi mies, mutta maasta muuttaneena ei häntä sopinut asettaa niiden edelle, jotka olivat uhranneet koko elämänsä oman kansansa hyväksi. Vaikka suomenmielisillä ei ollut varmaa enemmistöä, pääsi tämä käsitys kuitenkin voitolle, ja, mikäli tiedän, toimitettiin kaikille samanlaiset kutsumuskirjeet.

Totta puhuen ei meillä nuorilla kandidaateilla, olimmepa suomen- tai ruotsinmielisiä, voinut olla seikkaperäisempää tuntemusta Nordströmin persoonallisuudesta ja merkityksestä, sillä onhan aina niin, että nuori polvi on huonoimmin perehtynyt niiden vuosikymmenien historiaan, jotka ovat lähinnä sen omaa aikaa. Kumminkin me suomenmieliset tiesimme, että hän oli muuttanut pois Suomesta syistä, joiden pätevyydestä oli ollut eri mieliä, että hän oli ollut kiivaassa polemiikissa J. V. Snellmanin kanssa ja että hän oli kaikkea muuta kuin suomalaisuuden suosija. Sentähden ei meissä ollut minkäänlaista halua osottaa hänelle erityistä kunnioitusta, joskaan emme toiselta puolen mitenkään tahtoneet loukata häntä. Jos asia olisi päättynyt siihen mitä on mainittu, olisi arvatakseni kaikki ollut hyvin, kipinä olisi sammunut. Mutta toisin kävi.

Juhlapäivällisissä Kaivohuoneella näet, kun pöydästä oli noustu ja puheita kuunneltiin ja seurustelua jatkettiin mitä iloisimman ja sovinnollisimman mielialan vallitessa, toimikunnan jäsen vapaaherra M. W. af Schultén — yksistäänkö noudattaen omaa päähänpistoaan vai puoluetoveriensakin tieten, sitä en voi sanoa — esiintyi ja ehdotti lyhyessä puheessa, että erityinen tervehdyssähkösanoma oli lähetettävä valtioarkistonhoitajalle Nordströmille. Ehdotus oli kerrassaan ulkopuolella ohjelmaa ja sentähden täysi yllätys ainakin suomenmielisille, jotka pitivät Nordström-kysymyksen ratkaistuna. Se tuntui heistä tahalliselta yritykseltä tyhjäksi tehdä edellä mainittu sopimus, ja eri tahoilta siihen kohta vastattiinkin ei-huudoilla. Tämäkin häiriö olisi kai vielä voinut tukehtua välitysehdotukseen, että tervehdys lähetettäisiin kaikille poissa oleville riemumaistereille, mutta yllätys vaihtui suuttumukseksi, kun Rafael Hertzberg nousi lavalle ja huusi: "Ne, jotka uskaltavat huutaa ei, nouskoot tänne!" Se oli kaikkien ymmärrettävä, julkinen solvaus toismielisiä kohtaan ja samassa hetkessä seisoi joukko heitä lavalla. Siihen julkinen mielenosotus ja keskustelu sentään päättyi; ainoastaan yksityisesti asiasta väiteltiin ja etenkin Hertzberg sai kuulla kunniansa. Sähkösanoma Nordströmille lähetettiin yksityisten allekirjoittamana, ja sanottiin siihen yhtyneen noin puolet taikka vähän päälle kaikkiaan 122:sta maisterista. Promotsionijuhlan iloista tunnelmaa ikävä välikohtaus ei huomattavasti häirinnyt. Päivällisistä mentiin tanssiaisiin ja varmana pidän, että siellä ei enää tapahtumaa paljonkaan muistettu, sillä olivathan senlaatuiset kahakat erimielisten välillä niinä aikoina jokapäiväisiä. Mutta tietenkään asia ei saanut jäädä sille kannalle.

Seuraavana päivänä oli Helsingfors Dagbladissa luettavana kertomus maisterinvihkiäisistä ja siinä sanottiin päivällisistä puhuessa: "Valtioarkistonhoitajalle Nordströmille, valitettavasti poissa olevalle, mainehikkaalle riemumaisterille, nuoret lähettivät tervehdyssähkösanoman." Luin ensin yksikseni nuo sanat, ja vaikka kohta huomasin niiden tarkotuksellisesti salaavan, että sähkösanoma ei ollut kaikkien puolesta lähetetty, en siitä paljon välittänyt. Olin jo, puolitoista vuotta oltuani mukana Morgonbladetin toimituksessa, tottunut alituisen vastustajan tapoihin, kun näet kyseessä oli oikeuden suominen kansallismielisten mielipiteille. Sitä paitsi en suinkaan ollut itse riita-asiassa alotteentekijä taikka johtaja; päinvastoin olin ollut sangen tyyni, siksi kun Hertzbergin menettely oli hetkeksi saanut mieleni kuohuksiin. Mutta kohta jälkeen tapasin tovereita esplanaadissa, mihin sittemmin Runebergin kuvapatsas pystytettiin, ja heihin oli H. D:n kertomus aivan toisin koskenut. Heidän mielestään oli mahdoton jättää asiaa sikseen. Lehti oli muka tahallisesti väärentänyt totuuden ja oli ehdottomasti velvollinen oikaisemaan tiedonantonsa. Kysymys oli vain, kutka olivat sopivimmat esittämään vaatimuksen toimitukselle. Vihdoin valittiin J. E Snellman ja minut lähettiläiksi, vaikka minä puolestani epäilin tehtävän välttämättömyyttä. Kumminkin minä myönnyin, ja me menimme H. D:n toimituspaikkaan, ajatellen ettei meitä siellä sentään syötäne. Eikä meitä syötykään, sillä me tapasimme ystävällisen A. H. Chydeniuksen; mutta kovin pahalle tuulelle hän tuli, kun kuuli asiamme. — "Te olette käyttäytyneet niin" — hän huudahti katkaisten lauseensa, niin ettemme saaneet tietää vaan ainoastaan aavistaa: miten, hänen mielestään. Sitte hän mietti ja päätti lopulta, että lehti ei rupea mitään oikaisemaan. — "No otatteko meidän kirjoittamamme oikaisun lehteenne?" — "Saadaan nähdä", oli vastaus. Siinä sitä nyt oltiin! Me menimme tiehemme eikä muu auttanut kuin kirjoittaa seuraavat rivit:

"Helsingfors Dagbladin Toimitukselle.

Dagbladin tiedon johdosta, että nuorten maisterien päivällisistä valtioarkistonhoitajalle Nordströmille lähetettiin sähkösanoma, pyytävät allekirjoittaneet sijaa seuraavalle oikaisulle:

Kokoontuneiden maisterien nimessä ei mitään sähkösanomaa lähetetty. Sen, joka lähetettiin, oli noin toinen puoli maistereita allekirjoittanut.

Äsken vihittyjä maistereita."

Kun me tämä kirjoitus kourassa palasimme H. D:n toimituspaikkaan ja sitä siellä oli tutkittu, saimme kuulla, että se otetaan vain sillä ehdolla, että joku tai jotkut panevat nimensä alle. Me poistuimme jälleen, sillä emme voineet neuvotella keskellä lehden toimitusta. Allekirjoittamisen vaatimus oli meistä kohtuuton, sillä tunsihan toimitus nimemme. Emme voineet sitä muuten käsittää kuin aikomuksena saada meidät peräytymään, taikka toisin sanoin, että siinä samoinkuin Hertzbergin huudossa ilmeni olettamus, ettemme uskaltaisi avonaisesti vastata mielipiteistämme. Oli siis mahdoton luopua asiasta, mutta kuka oli esiintyvä julkisuudessa? Tietysti me molemmat, jotka olimme käyneet toimituspaikassa.

Aivan niin, mutta Snellman kieltäytyi — isänsä tähden. J. V. Snellmanille, joka aikoinaan oli ollut riidassa Nordströmin kanssa, olisi ollut ikävää poikansa kautta tulla juttuun sekotetuksi, joten helposti olisi voitu väittää hänen piilevän kaiken takana — vähemmästäkin näennäisestä aiheesta on meillä kunnialle käypiä syytöksiä tehty. Vaikea oli tähän mitään pätevää muistuttaa, ja seuraus oli että allekirjoittaminen tuli minun osakseni! No niin, joka leikkiin menee, leikin kärsiköön: minä siis panin kuin paninkin nimeni oikaisun alle.

Olin jo ennättänyt senkin oppia, että kansallisissa riidoissamme erityisellä halulla hyökätään yksityisten henkilöitten kimppuun, ja sentähden selvästi aavistin, että rohkeuttani seuraisi ankara rangaistus. Odotin sentähden uteliaasti oikaisuni ilmestymistä H. D:ssa, ja kesäkuun 3 p:nä se siinä olikin, mutta varustettuna — palstanpituisella lisäyksellä! Järein tykistö oli ajettu esiin, ja etten tullut kokonaan murskatuksi johtui vain siitä että oli tähdätty liian korkealle. Tapahtuma todisti muka, että oli olemassa joukkio, jolle suurimmat tieteelliset ansiot ja perityn yhteiskuntajärjestyksen vahvistaminen Nordströmin persoonassa eivät merkinneet mitään, jolta kieliriita oli vienyt järjen ja säädyllisyyden j.n.e., en muista sanoja, enkä huoli ryhtyä tarkempaan selostukseen. Mikä tässä on erittäin mainittava on se, että minut esitettiin koko häiriön päämieheksi ja että minulla oli ollut korkeintaan neljä tai viisi rikostoveria! — Luonteeni mukaan kirjoitin vallan tyynen vastauksen, jonka pääsisällys oli se, että tarkotuksemme ei ollut vähintäkään tinkiä Nordströmin ansioista, vaan olimme ainoastaan tahtoneet muille riemumaistereille, jotka vähemmällä kyvyllä olivat palvelleet kansaansa, osottaa samanlaista kunnioitusta kuin maasta muuttaneelle, ja että hälinä olisi vältetty, jos ehdotus, josta varsin hyvin tiettiin että se herättäisi eri mieliä, olisi esitetty valmistavassa kokouksessa, missä juhlaohjelma yksityiskohtineen määrättiin — jos se näet siinä olisi saanut enemmistön kannatuksen, olisi kaikki mennyt sovinnossa. —

Syksyllä C. G. von Essen, joka kesällä oli käynyt Tukholmassa ja tavannut Nordströmin, kertoi minulle, että hän oli kovin kiukkuisesti puhunut Suomesta, Snellmanista y.m. sekä ohimennen myöskin tiedustellut minun vähäpätöisyyttäni, mikä mahdoin miehiäni olla.

Niinkuin näkyy ei kuvaamani muisto 1873 v:n promotsionista ole yhtä mieluinen kuin edellinen. Mutta ei se ole minulle koskaan ollut katkerakaan. En ole koskaan, en ennen enkä jälkeen, tuntenut mitään kaunaa Nordströmia kohtaan, jota en ole eläissäni nähnytkään. Sitä paitsi jouduin niin viattomasti, niin sanoakseni, pelkästä sattumuksesta H. D:n hyökkäyksen esineeksi, että omatuntoni rauha sai minut täydellä mielenmaltilla kestämään senkin. Kun siis joskus joku nuori kandidaatti on minulta kysynyt, onko syytä ottaa osaa maisterinvihkiäisiin, olen aina, muistaen omaa promotsioniani, kehottanut häntä siihen — kun on nuori, ei ole iloisempaa juhlaa ajateltavissa.

Sanomalehdistön 100-vuotisjuhIa 1871.

Olen usein kuullut nuorempien jonkunlaisella kateudella puhuvan meidän iäkkäämpien onnesta, jotka olemme eläneet kansallisen herätyksen suurmiesten, Lönnrotin, Runebergin ja Snellmanin, aikana, jotka olemme silmästä silmään nähneet heitä, kuulleet heidän äänensä ja kenties itse puhutelleetkin heitä. Omasta puolestani en sitä oudoksu. Kalliimpia muistoja ylioppilasajoiltani ovat nimittäin juuri ne, jotka liittyvät noihin mainittuihin miehiin taikka enimmäkseen vain Snellmaniin, sillä hän yksin asui silloin Helsingissä ja oli useammin nähtävänä.

Runebergin olen nähnyt ainoastaan yhden ainoan kerran, ehtoolla 25 p. toukokuuta 1869, kun jo lähes 40 vuotta sitten poismennyt toveri ja ystävä Kaarlo Kaslin ja minä, osakunnan lähettiläinä, kävimme Porvoossa viemässä hänelle yhden kappaleen Joukahaisen kuudetta vihkoa, jonka pohjalaiset olivat omistaneet "mainiolle maanmiehellensä". En eläissäni unohda sitä vaikutusta, minkä meihin teki runoilijan näkö, kun astuimme hänen vuoteensa eteen, jolla hänen taudin kukistamanakin mahtava haamunsa lepäsi. Ennen kaikkea jäivät mieleen sängyn päädyn varjostama, voimakkaasti kaareutuva otsa, rinnalle valuva valkea parta ja tummat silmät, joista ystävällinen katse kohtasi meitä, kun runoilija ojentaen meille vasemman kätensä tervehti kahta tuntematonta nuorukaista muinoisilta kotiseuduiltaan. Syvä liikutus teki minulle vaikeaksi saada lausutuksi ne harvat sanat, joilla ilmaisin käyntimme tarkotuksen. Runeberg otti kirjan vastaan, lehteili sitä ikäänkuin hyväillen, kuitenkaan katsomatta siihen, ja lausui huomattavan vaivaloisesti: "Sanokaa heille, että minä kiitän heitä!" Kun meille edeltäkäsin oli ilmotettu, että sairas sinä päivänä oli tavallista heikompi, emme asiamme toimitettua voineet muuta kuin kohta poistua. — Lönnrot asui elämänsä viimeisinä vuosikymmeninä Sammatissa, mutta kävi silloin tällöin asioillaan Helsingissä, joten hän ei ollut semmoinen rarissima avis kuin Runeberg. Hänestä olisikin sen vuoksi enemmän kerrottavaa — esim. hänen käynneistään Porthanin juhlissa, joihin hän aina kutsuttiin, jos hän sattui olemaan Helsingissä — mutta tällä kertaa on Snellmanista puhuminen.

Snellmania ajatellessa muistuu mieleeni monta tilaisuutta, missä hän oli nuorison kunnioituksen esineenä. Vilhelminpäivinä, kun ylioppilaat kävivät häntä laululla tervehtimässä, hän aina osasi innostuttaa meitä sanoilla, joiden vakava, isänmaallinen sisällys nähdään niistä enemmän tai vähemmän täydellisistä selosteluista, jotka on painettu hänen koottuihin teoksiinsa, mutta joiden vaikutusta lukijan ei ole yhtä helppo arvostella. Silloin hän tavallisesti myöskin kutsutti ylioppilasten joukossa näkyvät vanhemmat ystävänsä ja joitakuita nuorempiakin tuttavia sisään kestitäkseen heitä kahvilla, ja silloin hän, aina hyvällä tuulella ollen, saattoi tunnin pari pakinoida vieraittensa kanssa, milloin kertoen entisistä ajoista ja oloista, milloin saaden aikaan pienen väittelyn jostakin päivän kysymyksestä. Omituisen jäykällä tavallaan hän silloin usein nolasi nuoren vastaväittelijän, niin että tämä ehdottomasti vaikeni, silti hetkeäkään paheksumatta vanhusta. — Siten syntyi kerran puhe Venäjän oloista ja tulevaisuudesta. Muistan että puoleksi kysyvässä muodossa arvelin, eiköhän Venäjälläkin kerran yksinvaltius saattaisi tulla rajoitetuksi kansanedustuksen kautta. Kuullessaan sanojani Snellman katsoi minuun pitkästi ja lausui sitten: "Kuinka, kuinka voit olla niin lapsellinen että puhutkaan semmoista? Kansanedustus Venäjällä, jossa on kymmenittäin toisilleen vieraita kansallisuuksia!" — Ei siinä muu auttanut kuin pitää suunsa kiinni, mutta ei noissa sanoissa, hänen lausuminaan, tuntunut mitään loukkaavaa.[5] — Edelleen palaa muistooni moni Porthanin juhla, jossa Snellman herätti tuon oikean isänmaallisen tunnelman, jota ilman juhla ei juhlalta tuntunut. Mutta niiden edelle asetan kuitenkin sen kansalaisjuhlan, josta aion tässä kertoa.

* * * * *

Tarkotan suomalaisen sanomalehdistön satavuotisjuhlaa 1871.

Aikansa suurin "efemeriidein" tietäjä ja muistiinsaattaja B. O. Schauman julkilausui ensin ajatuksen, että sanomalehdistömme riemujuhla oli vietettävä. Helsingfors Dagblad otti suurella innolla ajatuksen omakseen ja kehotti kaikkia, huolimatta puoluesuhteista, yhdessä viettämään merkkipäivää, tammikuun viidettätoista. Suomalaiset ja ruotsalaiset sanomalehtimiehet pitivätkin valmistavia kokouksia, joissa kilpailtiin keskinäisessä kohteliaisuudessa, ja yhteinen juhla päätettiin viettää. Sunnuntaina 15 p:nä oli toimeenpantava kirjallinen iltama ja maanantaina 16 p:nä päivälliset seurahuoneella, joihin muillekin kansalaisille oli oleva pääsy vapaa. Ohjelmat kumpaakin tilaisuutta varten laadittiin niin, että kielet esiintyivät yhdenarvoisina. Täysi sovinnollisuus näytti siis päässeen vallalle, mutta silloin vasta alkoivatkin rettelöt. Kun näet ensiksi virallisten sanomain toimittajat osanottajina merkitsivät nimensä päivällislistaan, uusmaalaiset vaativat, että niiltä oli pääsy kiellettävä taikka — Vikingenin, Folkvännenin ja Kurren toimittajat jäisivät juhlaan tulematta. Kaikki muut — niiden muassa H. D:kin — olivat sitä mieltä, että mainituilla henkilöillä oli ollut oikeus kirjoittaa nimensä julkisesti esille pantuun listaan ja ettei siis sopisi kieltää heitä tulemasta. Tämän kuultuaan uusmaalaiset erosivat. Mutta ei aikaakaan niin ilmestyi painoylihallituksen jäsenen P. T. Stolpen nimi listalle. Kirjailijat kokoontuivat jälleen — sunnuntai-iltana — ja päättivät yksimielisesti, että Stolpe oli estettävä tulemasta päivällisille. Mutta sen lisäksi ilmottivat H. D:n toimittajat nyt muuttaneensa mieltä virallisen lehden toimittajiin nähden: näiltäkin oli muka välttämättömästi pääsy kiellettävä. Toiset (ei ainoastaan suomenmieliset) arvelivat kyllä hekin, että tarkotetut herrat oikeastaan olivat sopimattomia juhlavieraita, mutta eivät he kuitenkaan luopuneet entisestä kannastaan, että pääsy oli oleva heille vapaa, jolleivät itse käsittäisi erikoisasemaansa. Saadakseen heitä ymmärtämään tämän sovittiin, että juuri heidän kauttansa kielto oli toimitettava Stolpelle — menettely, joka todellisuudessa ei johtanut toivottuun tulokseen. Stolpe ei ollut päivällisillä, mutta kyllä kaksi virallisen lehden toimittajaa. Seuraus näistä rettelöistä oli se, että H. D. liittyi Vikingeniin y.m. ja että jotkut heidän lähimmät ystävänsä pyyhkivät nimensä listalta.

Iltaman ohjelma alkoi Maamme-laululla, sitte tuli ruotsalainen esitelmä (S. G. Elmgren), suomalainen juhlalaulu, joka laulettiin sävelellä "Das ist der Tag des Herrn", suomalainen esitelmä (Julius Krohn) ja "Musta kaarti", Z. Topeliuksen kirjoittama kirjaltajain laulu. Krohnin vapaasti lausuttu, kaunis esitelmä oli kieltämättä iltaman loistokohta.

Päivälliset maanantaina alkoivat klo 3. Suomenmieliset olivat saapuneet lukuisasti, mutta oli paljon muitakin, joita ei ennen eikä myöhemmin ole niihin luettu. Hallituksen jäsentä ei ollut ainoatakaan: Snellman oli näet jo edellisenä vuonna eronnut senaatista. Naisia oli pienoinen ryhmä: neidet Adelaide Ehrnrooth, Emilie Bergbom, Ida Basilier y.m. Ruokaohjelman, Potage de Jerusalem j.n.e., jätän sikseen rientääkseni juhlan päänumeroon, joka oli Snellmanin puhe.

Perinnäiseen tapaan, paistin jälkeen, Snellman astui puhujalavalle ja puhui kolme neljännestä tuntia, luultavasti tietämättä että kolme pikakirjoittajaa pani hänen sanansa paperille. Puhe onkin nykyään painettuna kootuissa teoksissa, joten lähempi selonteko on tarpeeton. Mainitsen vain että hän loi katsauksen sanomalehdistömme kehitykseen Porthanin ajoista huomauttaen siinä ilmenevän, kansallemme soveliaan menettelytavan olla tekemättä liian jyrkkiä uudistusvaatimuksia, jotka olivat omansa saamaan vaaranalaiseksi sen mitä ennen oli saavutettu. Edelleen hän puhui sanan vapaudesta mainiten, että sen merkitys ja arvo meillä jo ymmärrettiin laajemmissa piireissä kuin aavistettiinkaan, ja lausui julki toivomuksen että vapaa, lainrajottama sana ennen pitkää olisi tuleva julkisestikin tunnustetuksi maassamme. — Tästä viittauksesta sisällykseen ja itse puheestakin, kun sen lukee kokonaisuudessaan, voidaan epäilemättä sanoa, että se ei juuri sisällä mitään hämmästyttävää uutta sekä että se ylipäätään on hyvin hillitty ja tyyni sävyltään. Mutta, niinkuin jo ylempänä mainitsin, lukijan ei ole helppo arvostella miten joku Snellmanin puhe todellisuudessa vaikutti kuulijoihin.

Koetan sentähden sanoihin pukea sen, joka ei näy painetussa puheessa, mutta joka sittenkin antoi sanoille niiden tenhovoiman. — Tuossa hän siis seisoo edessämme vanha, kuuluisa mies. Hänen suuruutensa on hengen suuruutta, sillä ruumiiltaan hän on tuskin keskikokoa ja laihanlainen, liikunnoiltaan särmikäs, huomiotamme kiinnittävät ainoastaan kasvot, joissa, kuinka etäällä ne ovatkin kaikesta mitä tavallisesti sanotaan kauniiksi, otsa ja joka piirre ilmaisee taistelussa ja kärsimyksessä karaistua tahdonvoimaa ja sitä sielukkaisuutta, jolla ajattelu leimaa sen, joka sille uhraa elämänsä. Hän alkaa puhua. Sanat putoilevat harvaan, hän melkein änkyttää, niin vaivaloisesti hän alkaa. Mutta silti lause muodostuu eheäksi, pyöreäksi, korjausta kaipaamattomaksi. Niin ensiksi, sitte hän alkaa lämmetä, on kuin kielenkanta sulaisi, ja sanat alkavat seurata toisiaan taajassa jonossa. Kuulijat näkevät ja tuntevat kuinka mielenliikutus enenee tuossa näöltään niin karkeassa, kovaluontoisessa miehessä, liikutus tarttuu vastustamattomasti heihinkin, ja sydän sykähtää ja silmät kostuu. Sanat ja lauseet ovat yksinkertaisia, koruttomia, mutta samalla niin täsmällisiä, niin tunteen lämmittämiä, että ei yksikään mene hukkaan, vaan sitoo kuulijan järjen ja sydämen. Kun sitte puhujan liikutus yhä nousee, ja hän verrattomalla voimalla puristaa ajatus juoksunsa muutamiin peruuttamattomiin päätelmiin, silloin harva pysyy kylmänä sille innostukselle, joka kuulijakunnassa on syttynyt.

Tähän tapaan Snellman puhui tälläkin kertaa ja siitä saakka vallitsi mieltä ylentävä, isänmaallinen tunnelma juhlassa. Sanomalehdistön malja juotiin sampanjassa. — Sittemmin piti Yrjö Koskinen suomenkielisen puheen myöskin päivän merkityksestä, J. W. Calamnius esitti, niinikään suomeksi, maljan kirjapainojen työväestölle, ja Otto Donner puhui ruotsiksi naisten kunniaksi. Sen jälkeen luettiin julki kaksi ruotsalaista (Porista ja Vaasasta) sekä kaksi suomalaista (molemmat Pietarista) sähkösanomaa. Tämän johdosta joku leikillä kysyi Z. Topeliukselta, eikö hänellä ollut mitään sähkösanomaa. Topelius astui kohta esiin ja lausui: "Minulta on pyydetty sähkösanomaa ja minä etsin semmoista mielestäni. Olen vain kahdella päällä, minulle kun ilmestyy kaksi yhdellä kertaa. Toinen tulee kaukaisesta muinaisuudesta, sadan vuoden takaa, ja toinen etäisestä tulevaisuudesta, niinikään sadan vuoden päästä. Ne kohtaavat toisensa tällä hetkellä: Eläköön isänmaallinen sana, eläköön se voima, jonka väkevyys on mahtavan suurvallan perustus tässä elämässä, nimittäin vakaumuksen voima, se joka pelkäämättä vastustaa niitä myrskyjä, jotka riehuu ukkosen ja salaman alhaisemmassa ilmapiirissä, mutta joita ylempänä on eräs korkeampi voima, jonka edessä ei enää ole kahta kieltä eikä kahta isänmaata, vaan ainoastaan yksi isänmaa, jossa totuus ja oikeus vallitsee — eläköön se!"