Ahvenanmaan kansaan me tietysti myöskin tutustuimme. Jomalassa olimme talonpoikaisissa häissäkin, ja useasti me mieluummin asuimme taloissa lähellä kirkkoa kuin pappiloissa — olimme siten vapaammat. Mieltäkiinnittävä oli ahvenanmaalaisissa yleinen tapa käsittää "maatansa" erityiseksi, sanoisinko, valtakunnaksi, joka on erillään sekä Ruotsista että Suomesta. Siellä puhutaan Suomeen matkustamisesta samoin kuin Ruotsiin lähdöstä j.n.e. luonnollista on muutoin, että tapasimme paljon kelpo ihmisiä — varsinkin naisväkeä, sillä miehet ovat enimmältään merellä kesäaikana — mutta toiselta puolen me huomasimme monesti, että kansan luonteeseen on sangen epäedullisesti vaikuttanut se tosiasia, että Ahvenanmaa vuosisatojen halki on ollut kaikellaisten matkustajain kulkutienä. Kitsaus, oman voiton pyynti ja halu pettääkin vieraita on kovin yleinen. Eikö sitä todista esim. että Sundissa muuan pieni poika ensi päivänä tuli luoksemme ruusuja kädessä ja tarjosi niitä kaupaksi; kun ei niitä ostettu, tarjosi hän seuraavana päivänä samoin kaupaksi kuvallisen aapisensa (!), ja vihdoin kolmantena päivänä tarjosi vanha akka sadun vaatien yhden pennin joka sanasta. Oikein pahan kepposen tekivät meille muutamat Kumlingeläiset, joiden piti soutaa meidät määrättyyn kylään Turun saaristossa, mutta sen sijaan veivät meidät toiseen saareen, josta vielä oli usean tunnin matka määräpaikkaamme, ja ottaen täyden sovitun maksun lähtivät paluumatkalle niin nopeasti, että he olivat jo kaukana, kun huomasimme miten meitä oli petkutettu.
Edelfeltin merkillisin seikkailu Ahvenanmaanmatkalla oli se, että hän sekä Fabritius ja Collander Ekkerööstä lähtien tekivät muutaman päivän Tukholmanmatkan. Kun ei heillä ollut ulkomaanpassia eikä viranomainen uskaltanut sitä ylioppilaille antaakaan, kävi asia niin päinsä, että ahvenanmaalainen laivuri otti heidät palvelukseensa ja hankki laivaväelleen passin ilmottamalla nuoret merimiehensä mainiten heidät: Albert Albertsson, Reinhold Wilhelmsson ja Jonathan Paulson. Matka kävi onnellisesti, ja niin Edelfelt muiden muassa näki ensi kerran Ruotsin pääkaupungin.[39]
Turun saaristossa ja mannermaalla jatkettiin tutkimustyötä; mutta koska minulla ei ole enää mitään erikoista Edelfeltistä mainittavaa, niin päätän tähän. — Lopuksi asetan vain kysymyksen, oliko tällä retkellä mitään merkitystä Edelfeltin kehitykselle? Luullakseni se ei ollut aivan merkityksetön. Saattaa näet olettaa, että miltei kokonaisen kesäkauden oleminen tekemisissä taidemuistojen kanssa ei ollut kypsyttämättä hänen taiteilijataipumuksiaan. Sen ohella on varmaa, että hän matkallaan paljon oppi, sillä sitä ennen hän ei ollut juuri mitään keskiaikaista taidetta nähnyt. Vihdoin se avasi hänen silmänsä, niinkuin meidän muittenkin, näkemään kuinka paljon meillä sentään on kulttuurimuistoja, ja semmoinen näkeminen samoin kuin tutustuminen ennen tuntemattomiin maan osiin on omansa tekemään isänmaanrakkautemme itsetietoisemmaksi.
III.
Luonnollista on etten koskaan enää joutunut senlaatuiseen, verraten pitkään yhdessäoloon Edelfeltin kanssa kuin kesällä 1871 — siksi kävivät uramme liian kauas toisistaan. Kumminkin kului harvoin kokonaisia vuosia ilman että kohtasimme toisemme, milloin kotimaassa, milloin ulkomailla, milloin seurassa, milloin kahdenkesken, milloin sattumalta, milloin toisesta tai toisesta syystä käyden toistemme luona. Sellaisista kohtauksista taikka pitemmistäkin, niin esim. kun kerran yhdessä matkustimme Berlinistä Parisiin tai kerran yhdessä vietimme kesäisen päivän Vaasassa (1892), on kuitenkin vaikeampi tehdä selkoa kuin tuosta yhteisestä kesäkaudesta. Ei senvuoksi ettei Edelfeltin kanssa puhellessa aina olisi kuullut mieltäkiinnittävää ja muistettavaa, vaan sentähden että muistiinpanojen puutteessa vaikutelmat sulavat yhteen, niin että on vähän erikoispiirteitä esitettävänä.
Jos otan sanoiksi luodakseni mitä noissa yhteensulaneissa vaikutelmissa on oleellisinta, niin en voi olla ensiksi huomauttamatta, että Edelfeltin persoonallisuus näennäisesti perin vähän muuttui niistä ulkomaalaisista ja "suuren maailman" vaikutuksista, joita hän niin tavattomassa määrässä vastaanotti. Huolimatta jo 1870-luvun lopulla alkaneesta maailmanmaineestaan taiteilijana (v. 1878 hän ensi kerran möi taulun ulkomaalaiselle ostajalle ja siitä lähtien niitä meni tavantakaa Amerikkaan, Venäjälle, Ranskaan, Skandinaaviaan y.m.), huolimatta siitä, että häntä samasta ajasta alkaen Parisin taiteilija- ja kirjailijapiireissä kohdeltiin omana miehenä, huolimatta siitä, että hän muotokuvaajana tottui liikkumaan eri maiden ylhäisten linnoissa ja ruhtinastenkin hoveissa, huolimatta siitä kaikesta hän aina näyttäytyi olevan sama kuin ennen. Hän puhui ja käyttäytyi luonnollisesti, teeskentelemättä, vaatimattomasti, sanalla sanoen oli edelleen meikäläinen ja rakastettava niinkuin nuoruudessaan, niin että vasta jälestäpäin, hänestä erottuaan, tuli ihmetelleeksi kuinka hän yhä oli semmoinen kuin oli. Tämän saman vaikutelman on Kaarlo Bergbom (joka kuitenkaan ei kuulunut Edelfeltin lähempiin tuttaviin) julkilausunut varsin sattuvin sanoin (kun hän 1884 Parisissa taiteilijan ystävällistä kutsua noudattaen pari kertaa oli käynyt tämän atelierissa): "Hänellä on kuitenkin ihmeellinen viehättämiskyky olematta mielistelevä. — — — Haakonluonnollaan hän on rientänyt voitosta voittoon olemassaolon taistelussa — kenties hän on menettänyt jotakin itsestään, mutta kokonaan kadottanut itseänsä hän ei ole."
Edelleen on minulla se käsitys, että Edelfelt yleensä pysyttäytyi sisällisesti hyvin vapaana kotimaisesta puolue-elämästä. Tietenkin hän lukeutui ruotsinmielisiin, johon hänellä Ruotsista muuttaneen isän poikana oli pätevämpi syy kuin useimmilla muilla, oli pääasiallisesti yhtä mieltä heidän kanssaan ja otti ehkä myöskin tilaisuuden sattuessa osaa heidän rientoihinsa, kun hän näet oli kotona ja hänen myötävaikutustaan pyydettiin, mutta silti luulen hänen jotenkin vähän välittäneen kiihkoisesta puoluetaistelusta. En koskaan kuullut hänen suustaan noita jokapäiväisiä, kuluneita, väärinkäsityksestä ja ilkeydestä syntyneitä syytöksiä suomenmielisiä vastaan; päinvastoin hän näytti täydellisesti ymmärtävän näiden harrastuksia ja monesti hän avonaisesti tunnusti ja kiitti sitä kulttuurityötä, jota suomalaisella puolella tehtiin. Kerrankin hän — se oli mainittuna päivänä Vaasassa — minun mielestäni melkein liiaksi ylistelevin sanoin kiitti Helsingin suomenmielisten naisten osottamaa tarmoa ja intoa yleisiin harrastuksiin, asettaen heidät paljon yläpuolelle ruotsalaisen hienoston naisia, joiden turhamielisyyden hän sanoi täysin tuntevansa nuoruudestaan asti. Myönnän että tällaista kuullessani en voinut kokonaan tukehduttaa ajatusta, että maailmanmiehen kohteliaisuus sai hänen näin puhumaan minulle mieliksi (enkä ollenkaan epäile, että juuri se johti hänet esim. kerran vastaamaan erään unkarilaisen kirjeeseen semmoisin sanoin, kuin olisi hänessä ollut erikoinen heimolaisiinne magyareja kohtaan), mutta kun toiselta puolen muistan, että hän neljättäkymmentä vuotta aina käyttäytyi samoin minua kohtaan, on minun mahdoton epäillä hänen suoruuttaan. Eikö ole psykologisesti perustetumpaa käsittää asia niin, että hän minulle, vanhalle ystävälle, jonka suomalaisuuden hän tunsi jo v:lta 1871 ilman että se häntä minusta vieroitti,[40] halusi purkaa ajatuksia, jotka eivät sopineet julkilausuttaviksi hänen tavallisessa ympäristössään. — Jollen erehdy, johtui Edelfeltin vapaampi ajatustapa ja ymmärtämys kansallisissa riitakysymyksissämme ei ainoastaan hänen avaramielisestä sivistyksestään, vaan myöskin siitä, että hän, niinkuin ennen olen sanonut, oli Runebergin ajan lapsi. Sen ajan mukaisesti hän käsitti ruotsin- ja suomenkieliset maassamme yhdeksi kansaksi, eikä hän, antautuneena taiteeseen ja säännöllisesti oleskellen melkoisen osan vuotta ulkomailla, vaihtanut tätä alkuperäistä kantaansa ruotsinmielistemme myöhempään 1880-luvun lopulla voimaan päässeeseen katsantotapaan, joka pyytää toisistaan erilleen repiä mainitut kansamme ainekset. Luullakseni tässä kohden oli myöskin aateyhteyttä Edelfeltin ja hänen äitinsä välillä. Ainakin muistelen hänen 1878 Parisissa lukeneen muutaman kohdan yhdestä äitinsä kirjeestä, jossa tämä kertoi kuinka Helsingissä Maamme-laulu oli laulettu suomeksi. En enää voi selostaa sanoja, mutta olen varma siitä, että Edelfelt ei olisi minulle lukenut kirjettä, jos arvostelu olisi ollut suomalaisuutta tuomitseva eikä ilmaissut ymmärtämystä tuota ajan merkkiä kohtaan.
Edellisen yhteydessä saattaa ymmärtää Edelfeltin muuttumattoman halun valita ja käsitellä kotimaisia aiheita. Hänen johdonmukaisuutensa siinä kohden perustui tietenkin suuressa määrässä siihen, että hän tiesi vieraitten aiheitten olevan omansa herättämään ulkomaalaisten mielenkiintoa ja että hänellä siis, samalla kuin hän taiteellisessa mestaruudessa kilpaili parhaimpien ranskalaisten kanssa, kotoisessa, heille oudossa aiheessa oli jotakin, joka semmoisenaankin oli huomiota herättävä. Mutta sitä enemmän lienee isänmaallinen mieli johtanut häntä ottamaan aiheensa täältä kotoa. Täkäläiset aiheet olivat hänelle vanhastaan tuttuja ja rakkaita, ja kun hänen käsittelemiään aiheita lähemmin tarkastaa, huomaa että ruotsalaisilta rannikkoseuduilta valittuihin liittyy puhtaasti suomalaisiakin. Siitä ilmenee, että ennenmainitut sisämaalaiset vaikutelmat lapsuudenajoilta eivät sentään olleet hukkaan menneet. Samaa todistaa vielä pätevämmin se hartaus, millä taiteilija kuvittaessaan Vänrikki Stoolin tarinoita etsimällä etsi, ei mahdollisimman rumia, niinkuin Malmström, vaan samalla kertaa henkisesti niinkuin ruumiillisestikin tosi tyypillisiä suomalaisia malleja. Kuinka huolellinen hän siinä oli ja kuinka runebergiläisesti kunnioittaen hän työssään arvosteli ja kohteli suomalaista kansaa, sen muistan usein kuulleeni ja huomanneeni, kun hän innostuksella puhui vaativasta, mutta myöskin hänen sydäntään hehkuttavasta tehtävästään.
Vihdoin tahdon mainita, että keskustellessani Edelfeltin kanssa monesti tulin oudoksuneeksi, että niin loistava taiteilijakyky kuin hän yleensä näyttäytyi epävarmaksi työnsä arvosta ja merkityksestä. Hän oli kärkäs kuulemaan huomautuksia ja muistutuksia teoksistaan, vaikka niiden esittäjä ei ollutkaan taiteilija, hän oli kiitollinen tunnustavasta arvostelusta ja iloinen, kun hänen luomansa ilahdutti katsojaa. Hän ei siis ollut itserakas, eikä hänen suuri menestyksensä ollut häntä ylpeäksi tehnyt. Ymmärrettävästi häneltä ei puuttunut itsetuntoa, mutta se ei vähentänyt hänen luonnollista herkkätuntoisuuttaan arvosteluun nähden. Muuten lienee mainitsemani epävarmuus ollut jotakin hänen luonnolleen alkuperäistä. Edelfelt näet ei ollut noita rohkeita taiteilijaluonteita, jotka sisällisen vaistonsa johtamina ajavat takaa jotain uutta, ennen tuntematonta, jonka tahtovat asettaa vanhemman sijaan. Hän harrasti aina kaunista, ja kun hänen kehityskautensa sattui yhteen naturalismin kanssa, hän oppi sen lisäksi myöskin panemaan arvoa luonteenomaiseen, karakteristiseen, mutta hän karttoi rumaa, jossa tavalliset kiihkoiset naturalistit arvelivat karakteristisen parhaiten ilmenevän. Tuskin voi ajatella Edelfeltille suurempaa vastakohtaa kuin Gallén-Kallelaa, joka aikoinaan melkein suuttui, kun kuuli puhuttavan "kauniista". Luullakseni Edelfelt, samalla kuin hän avonaisesti tunnusti Gallén-Kallelan harvinaisen suuret taiteilijalahjat, joissakin määrin, niin sanoakseni, kammoksui tätä nuorempaa toveria — sentähden että hänellä oli niin erilainen luonne.
Ei minulla ole syytä olettaa muuta kuin että Edelfelt oli tyytyväinen siihen tapaan, jolla minä monesti kirjoitin hänen taiteestaan suomenkieliselle yleisölle (U. S:ssa ja Valvojassa). Ainoastaan yhden kerran oli arvosteluni hänelle kenties epämieluinen. Tarkotan muutamaa kirjoitusta Valvojassa 1898 v:n taide-elämästä, jossa otin määritelläkseni Edelfeltin, Gallén-Kallelan ja E. Järnefeltin taitelijaluonteita, osottaen miten ja missä he toisistaan erosivat. Edelfeltistä kirjoitin seuraavan tapaan, jota vieläkin pidän pääasiassa oikeana:
"Edelfeltin taide ei ole laadultaan syvää, mutta kirkasta, ei myöskään erittäin alkuperäistä, mutta kumminkin aina hänen persoonallisuutensa leimaamaa, hän ei pane ehdotonta painoa luonteenkuvaukseen, niin että hän sentähden uhraisi mitään siitä, joka tyydyttää hänen kauneudenaistiaan, mutta sensijaan on hänellä erinomainen kyky oivaltamaan myötätuntoisuutta herättävimmän puolen kuvattavassaan, ja sen hän meille esittää hienotunteisesti, usein runollisestikin ja taiteen kannalta mestarillisesti. Jos tämän lisäksi huomaamme, miten hänen käsitystapansa on maailmanmiehen monipuolisen sivistyksen tahkooma niin käy hänen taiteilijaluonteensa meille ymmärrettäväksi. Hän ei ole kertaakaan kuvannut saaristolaisia kalassa, jolloin heillä on repaleiset vaatteet yllä ja kädet haisevat kalalle, vaan joko jumalanpalvelukseen kokoontuneina taikka saattamassa lapsen ruumista kirkolle tai purjehdusmatkalle tai merelle lähtiessä, eikä hän myöskään ole maalannut Ruokolahden akkoja kotipuuhissa, vaan kirkkomäellä. Ainoastaan kerran hän on muistaakseni maalannut sentapaista kuin pesutuvan pesijättärineen, mutta silloinkin oli kaikki vastenmielinen peitossa; pesijät olivat enimmältään punaposkisia nuorikkoja, ja pääsävelenä värien soinnussa lumivalkeat liinavaatteet häikäisevässä päivänvalossa. Milloin taiteilija, täysin kehittyneenä nimittäin, on ottanut aiheensa nykyajan takaa, näemme samoin, että joku esteettinen puoli siinä on viehättänyt häntä ainakin yhtä paljon, jollei enemmän kuin ajatus. Niin esim. sommitelmassa 'Neitsyt Maria ruusutarhassa' ei Marian sielunkuvaus näy hänestä olleen niin tärkeä kuin mietiskelevän naisen asettaminen avonaiseen loggiaan, taustana päivän valaisema maisema, jossa itämainen kaupunki loistaa ruusutarhan takaa. Teoksen ensimäisessä luonnoksessa [lahja minulle kun täytin 50 vuotta], jota yleisö ei ole nähnyt, on kyllä Vapahtajan äidin kuvaaminen pääasiana; mutta valmiissa kuvassa se on jäänyt syrjemmälle."
Sitte puhuin Gallén-Kallelan taiteen suuremmasta alkuperäisyydestä ja voimasta; Järnefeltin asetin jotenkin kahden edellisen välimaille. — Kun ensikerran tapasin Edelfeltin sen jälkeen kuin arvosteluni oli julkaistu, oli hän seurassani tavallista totisempi. Kenties erehdyin, mutta luulin siinä näkeväni kirjoitukseni vaikutusta. Kuitenkin se oli ohimenevää. Hän tiesi että tapani oli lausua mitä totena pidin ja että olin vapaa puolueellisuudesta puhuessani taiteesta. — Ohimennen sanoen olin aina ja luullakseni menestyksellä harrastanut puolueettomuutta käsitellessäni taide- ja kirjallisuuskysymyksiä, jopa olin elänyt siinä harhaluulossa, että muutkin pitäisivät kulttuurikehityksemme elämänehtona, että semmoiset henkiset alat pysytettäisiin yläpuolella kansallisten ja valtiollisten kiistojemme sekasortoa. Viime vuosikymmenen tuottama kokemus on kuitenkin hävittänyt harhaluuloni, ja olen sentähden huomannut parhaaksi mahdollisimman vähän taikka ei ollenkaan kirjoittaa nykyajan taiteellisista ja kirjallisista ilmiöistä, sillä eihän nyt enää niinkään kysytä mitä kirjoitetaan kuin kuka kirjoittaa!
IV.
En epäile että taidetta on kiittäminen siitä että Edelfeltin ja minun välini pysyi niin muuttumattomana — taide oli hänen elämänsä sisällys, ja hän tiesi myöskin miten minä sitä rakastin. Että minä erittäin pidin hänen taidettaan suuressa arvossa, huomasi hän siitä, että niin halusta koetin kotiini saada hänen teoksiaan. Juuri tämä seikka aiheutti monta yhtymistämme.
Kun 1875 olin mennyt kihloihin ja tahdoin antaa kauniin joululahjan morsiamelleni, ostin Edelfeltiltä ensimäisen taulun. Pyynnöstäni hän silloin maalasi minulle kapteenin kotiintulokohtauksen Runebergin Jouluillasta. Sommittelultaan on kuva samallainen kuin taiteilijan julkaisemassa, kuvitetussa saman runoelman painoksessa, mutta kooltaan on se isompi ja tietenkin somat värit enentävät sen eloisuutta ja vaikutusta. Se on nuoruudenteos, mutta juuri sentähden on siinä joku aito-edelfeltiläinen, runollinen sävy (jotenkin samanlaatuinen kuin "Kuningatar Blankassa"), jommoista ei yhtä naiivina nähdä hänen myöhemmissä tauluissaan. Hinta oli 200 markkaa, jonka mainitsen lisätäkseni että taiteilija, mikäli minä sain kokea, oli hintojensa puolesta paljon vaatimattomampi kuin nykyään ollaan.
Niinkuin tunnettu on, oli Edelfelt ensimäisellä kehityskaudellaan, 1870-luvulla, "historiamaalaaja", ja semmoisena hän maineensa perustikin ylempänä mainitulla taululla sekä toisella, "Kaarle herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista", joka oli näytteillä salongissa 1878. Olin Parisissa talvikauden 1877—78 ja sentähden tiedän hyvin, ettei hän silloin vielä ajatellut mitään suunnan muuttamista, vaan mietti "Kohtausta Nuijasodasta", joka valmistuikin 1879 v:n salonkiin. Maailmannäyttelyssä 1878 opin tuntemaan J. P. Laurensin historialliset maalaukset, ja minusta on epäilemätöntä, että juuri tämän taiteilijan omituinen aiheenvalinta oli saanut Edelfeltin käsittelemään semmoista aihetta kuin Kaarle herttua Flemingin ruumiin edessä. Lähinnä näyttää taiteilijamme esikuvana olleen se Laurensin maalaus, jossa nähdään paavi Formosan haudasta otettu ruumis istuvassa asennossa nojatuolissa, vieressä mustapukuinen asianajaja, joka on vastaava vainajan puolesta, sekä taustalla kardinaaliensa kanssa Tapani II, joka käsi ojennettuna uhkaavasti syyttää kuollutta. Itse asiassa oli aiheen kaameus jotakin Edelfeltin luonnolle perin vierasta; mitä hän teoksessaan on mieluimmin maalannut on kai Ebba Stenbock nuoren seuranaisen kera ja muut sivuhenkilöt (esim. nuorukainen, joka pitelee arkun kantta — nuoren maalaajan Aukusti Uotilan muotokuva). Kevättalvella taiteilija maalasi vaimoni muotokuvan atelierissaan lähellä Montparnassen asemaa, ja hauskat ja vilkkaat olivat istunnot, joihin seurasin vaimoani ja joissa keskusteltiin parisilaisista taideoloista y.m.
V. 1880 tapahtui käänne, ja Edelfelt sai taulustaan "Ruumissaatto saaristossa" 3:nnen luokan kultamitalin, ensimäinen Parisin salongissa suomalaiselle taiteilijalle annettu kunniamerkki. Suomessa Edelfeltin vanhemmat ystävät ja suosijat eivät pitäneet siitä, että hän luopui historiamaalauksesta ja noudattaen uutta naturalistista suuntaa alkoi käsitellä nykyaikaisia aiheita. Se oli muun muassa syynä siihen, että taideyhdistys antoi niin monen etevän maalauksen mennä ulkomaille, joka olisi voitu saada sangen huokeasta hinnasta. Jos luetaan pois Ruokolahden taulu (valtion tilaama), niin saattaa sanoa että vasta 90-luvulla alettiin ymmärtää, kuinka tärkeätä oli kotimaalle pelastaa suuren taiteilijan teoksia. — Seuraavan vuoden (1881) alkupuolella Edelfelt oleskeli pari kuukautta Espanjassa. Sieltä tuotujen luonnosten joukossa oli huomattavimpia tanssiva mustalaistyttö, jonka ostin sitten kun taiteilija oli täydentänyt kädet. Varsinkin tytön pää on viehättävä etelämaisen tummassa verevyydessään.
V. 1886 pyysin Edelfeltiä piirustamaan minulle muutamia kuvia Takasen elämäkertaa varten. Hän piirustikin yhden varsin kauniisti, mutta oli estetty enemmästä, niinkuin näkyy seuraavista kirjeistä, jotka koskevat sitä asiaa.
"Helsingissä 18 p. marrask. (1886).
H. V.
Tämän ohella lähetän ääripiirustuksen Takasen Wäinämöisestä. En ole ennättänyt piirustaa Venusta. Matkustan nimittäin huomenna, ja minulla on nyt monta rautaa tulessa. Onhan Gallén tottunut piirustamaan kynällä, ja voi hän sentähden hyvin piirustaa Venuksen ja muutakin. Pääasia on että tekotapa on mahdollisimman yksinkertaista, jäljentämisen tähden. Jollemme enää tapaa toisiamme ennen lähtöäni, sanon sinulle nyt jää hyvästi.
Onko Sinulla Snoilskyn osote Dresdenissä?
Harras
Albert Edelfeltisi."
H. V
Mikään korvaus ei tule kysymykseen tästä vähäpätöisestä työstä.
Olen päinvastoin tyytyväinen että voin olla Sinulle avuksi. —
Kiitos kirjasta! Matkani on myöhästynyt muutamia päiviä. Tervehdi
vaimoasi ja au revoir.
Helsingissä lauantaina 20 p. marrask. 1886.
Harras
Albert Edelfeltisi.
V:n 1890 vaiheilla Edelfelt palaa historiallisiin aiheisiin ja ensin uskonnollisiin. Tämän uuden kehitysjakson alulta on minulla pari erittäin arvokasta taiteilijan teosta: harjotelma Mataleenan kuvaa varten suuressa taulussa "Jesus ja Mataleena" sekä "Porilaisten marssi".
Edellisen ostin suorastaan Edelfeltin atelierista täällä Helsingissä, ja kertoi hän siitä seuraavaa. Viettäessään kesäänsä huvilassaan Porvoon tienoilla hän oli malliksi saanut merimiehen morsiamen, jonka sulhanen vähän ennen oli hukkunut. Joka kerta kun puheeksi tuli tämä onnettomuus, tyttöparan silmät täyttyivät kyynelillä, ja Edelfelt saattoi siten aivan luonnon mukaan maalata naisen, jonka sydän on surusta pakahtua. Todellisuudessa onkin harjotelma välittömämmin suoritettu ja vaikuttavampi kuin valmis Mataleenan kuva.
"Porilaisten marssin" synnystä taasen taiteilija jutteli, että hän johtui siihen yhdessä niistä jättiläiskonserteista, joita Suomen asevelvollisten pataljoonain yhdistetyt soittokunnat talvella 1892 toimeenpanivat. Kun eräässä konsertissa Palokunnan talolla soitettiin Porilaisten marssia, voimalla joka ehdottomasti tulistutti kuulijoita, taiteilija yht'äkkiä sisässään näki sen kuvan, jonka hän sitte kohta jälestäpäin maalasi. Sommitelma on maalattu paperille, ja nähtävästi oli Edelfeltin aikomus ensin tehdä vain harjotelma, jonka hän sitten suorittaisi kankaalle; mutta teos näyttäytyikin niin hyväksi, että olisi ollut ilmeinen vahinko ruveta sitä uudestaan maalaamaan. Tosiaan maalaus onkin mestarin kaikkein etevimpiä, enkä tiedä onko yksikään muu hänen suurempia teoksiaan niin välittömän innostuksen leimaama.
Vielä on minulla tältä samalta ajalta eräs akvarelliharjotelma, joka esittää nuoren tytön pään ja on tehty Vaasan kirkon alttaritaulun neitsyt Marian kuvaa varten. Sen taiteilija minulle lahjoitti "vanhan ystävyyden" osotteeksi jouluna 1896, ja kertoi hän maalanneensa sen erään 15-, 16-vuotiaan tytön mukaan, joka kävi suomalaista tyttökoulua ja jonka hienot, henkevät kasvonpiirteet näyttivät hänestä sopivan Marialle. Että Edelfelt valitsi mallinsa suomalaisesta koulusta, johtui siitä että hän tahtoi maalauksessaan noudattaa moderneja perusohjeita eikä tavottaa mitään alkuperäisen historiallista, joka tietenkin olisi vaatinut juutalaisia malleja. Mutta tämä alttaritaulu vaatii näissä muistelmissa oman lukunsa, sillä sen johdosta jouduin pitkälliseen kirjeenvaihtoon taiteilijan kanssa.
V.
Appivanhempani, Gabriel ja Amanda Revell, halusivat Vaasan kaupungin kirkkoon lahjottaa alttaritaulun, ja heidän puolestaan ryhdyin minä 1890—91 keskusteluihin Edelfeltin kanssa. Hän oli kyllä viehättynyt semmoisesta tehtävästä, mutta ennenkuin ratkaiseva päätös syntyi, meni kuitenkin aikaa. Helsingissä tuumattiin alttaritaulun tilaamista uuteen kirkkoon, ja toimeenpantiin sitä varten kilpailukin. Jos taulu olisi tilattu Edelfeltiltä, niinkuin yhteen aikaan luultavalta näytti, niin hänen olisi täytynyt lykätä Vaasan taulu tuonnemmaksi; vasta kun selvisi, että aie Helsingissä oli raukeava tyhjiin, taiteilija tarjosi Vaasan kirkkoa varten useita eriaiheisia luonnoksia. Jouluaamu eli paimenten kumarrus, Jesus Getsemaneessa, Jesus kantaa ristiänsä ja Ylösnousemus, joista ensinmainittu katsottiin muita otollisemmaksi.[41] Ennenkuin Edelfelt oli työhön käsiksi käynyt, kuoli kuitenkin appi-isäni. — Kuinka asia sitten kehittyi, näkyy seuraavista taiteilijan kirjeistä minulle. Otan ne tähän, koska ne sisältävät kaikenlaista mieltäkiinnittävää ja erittäinkin näyttävät, kuinka erinomaisen tunnollinen Edelfelt työssään oli.
Hanko 27 p. heinäk. 92.
Veli Eliel Aspelin.
Kiitos ystävällisestä kirjeestäsi ja tarkotuksesta toteuttaa suunnitelma alttaritauluun nähden, vaikka appi-isäsi on kuollut. En ollut lukenut kuolemantapauksesta, sillä olen vain poikkeukselta nähnyt suomalaisia sanomalehtiä kolmikuukautisen ulkomaallaoloni aikana.
Palasin kotimaahan viime sunnuntaina, ja minun täytyy viipyä täällä Hangossa muutamia päiviä, osaksi nähdäkseni vaimoani ja lastani (vaimoni tulee luultavasti oleskelemaan täällä koko kesän parannuksilla), osaksi lepuuttaakseni aivan liiaksi kiihtyneitä hermojani. Rydbergin muotokuva oli nimittäin väsyttävimpiä mitä olen yrittänyt, osaksi sentähden että malli on ylen vaikea esittää semmoisena kuin hänet kuvittelee hänen teostensa mukaan, osaksi senvuoksi että ilma oli niin kauhean synkkää ja olin valinnut auringontehon à la Rembrandtin Faust. Sitäpaitsi olin läpi vilustunut noina 14 päivänä Djurholmilla. Kumminkin matkustan perjantaina Porvooseen tervehtiäkseni äitiäni, ja sen jälkeen tulen Vaasaan muutamaksi päiväksi. En pyydä parempaa kuin alottaa taulun, minkä aiheen valitsenkaan. Porvoosta kirjoitan tai sähkötän Sinulle joku päivä ennen lähtöäni.
Rydberg kirjoittaa Kristuksesta ja Magdaleenasta ensi vuoden Sveaan [kalenteriin]. Hän tahtoo sentähden kerätä kaikki ainekset mitä saa, sekä [legendaa esittävän] runon että muita keskiaikaisia runoja esim. Klaus Kurjesta [s.o. Elinan surma]. Hän lupasi sen ohella nyt taas alkaa tutkia Kalevalaa, jonka hän muutoin tuntee aika hyvin Zach. Cajanderin ja Julius Krohnin kautta, jonka jälkimäisen kanssa hän on ollut kirjeenvaihdossa. Pyydän Sinua auttamaan minua lähettämässä V[iktor] R[ydbergille] kirjoja ja aikakauskirjallisia kirjoituksia, jotka voivat olla hänelle hyödyksi. Me tapaamme siis toisemme pian, toivon minä. Tällä hetkellä olen aivan mahdoton, niin väsynyt kuin en pitkiin aikoihin ole ollut ja kykenemätön perusteellisesti asettumaan mihinkään uuteen aatesuuntaan. Olen tekevä uuden Getsemaneen, niin myöskin ristiänsä kantavan Kristuksen. V[iktor] R[ydberg] keskusteli melkein joka päivä minun kanssani näistä tulevista tauluista. Hänestä oli ei ainoastaan hyvin mielenkiintoista, vaan myöskin esimerkiksi soveltuvaa, että yksityiset henkilöt meidän aikaan ajattelevat kirkkojen kaunistamista. Uhden uusi suunta oli erityisesti hänen ajatuksissaan ja tämä uskonnollisen maalauksen uudestasyntyminen näyttäytyi hänelle yhdeksi merkillisimmistä ilmiöistä viimeisellä vuosikymmenellä, joka oli niin täynnä elämää ja aatteita.
Hyvästi kunnes tavataan ja kiitos! Terveisiä vaimollesi hartaalta
Albert Edelfeltiltäsi.
Lupauksensa mukaan Edelfelt sitte kävikin Vaasassa. Hän tahtoi näet nähdä kirkon ja minkälaiseen valoon alttaritaulu oli asetettava, ja teki väriluonnoksen itse paikalla, jotta hän osaisi oikein virittää maalauksen väriasteikon. Samalla sovittiin myöskin lopullisesti aiheesta. Niinikään otti Edelfelt itse toimittaakseen taululle kehyksen, joka mainittakoon sentähden että siitä paljon puhutaan kirjeissä.
Parisi 5 p. kesäk. 1893.
Torstaina toukokuun 25 p. lähetettiin Bon Marché'sta kankaat, jotka olin ottanut valitakseni sinulle.[42] Koko siitä suuresta paljoudesta kuoseja, jotka näin, olivat nämä kauneimmat ja tyylikkäimmät. Tosin oli huokeampiakin kretonneja, mutta värit ja kuosit olivat paljon huonompia. Kaikki yhteensä maksaa 118 fr. 25 cent. niinkuin myötäseuraava lasku osottaa. Omin luvin panin kääryyn myöskin pienen harmaan puvun pojalleni, ja pyydän sinua hyväntahtoisesti maksamaan etukäteen tullin, joka ei voi olla erittäin korkea. Kirjeesi mukaan 30 p:ltä maalisk. olen ottanut 20 metriä raitaista, viheriään vivahtavaa kangasta, 25 samankuosista, mutta punertavaa, uutimiksi, sekä 20 varalle. Olen harvoin nähnyt kauniimpia ja tyylikkäämpiä kretonneja kuin nämät, ja toivon että olet niihin tyytyväinen.
Tahdon lyhyin piirtein kuvata omituisen Parisissaoloni tällä kertaa. Saavuttuani 15 p. maalisk. alan kohta tehdä harjotelmia alttaritauluun, malli joka päivä — teen 2 suurta harjotelmaa madonnaa varten — 25 p. valittu jurymieheksi Marskentän [näyttelyä varten] — menetän sen johdosta aikaa ja saan ikävyyksiä— häiriinnyn työssäni. Piirustan alttaritaulun äärettömän suurelle kartongille — sairastun influenssaan 10 p. huhtik. — sairas ja mahdoton työhön koko huhtikuun — ryhdyn jälleen työhön toukokuun alussa, sitte kun lääkäri oli tuominnut minut täydelliseen toimettomuuteen ja vegeteeraavaan elämään maalle 5:ksi päiväksi. Vernissagepäivä 9 p. toukok. Sparre tulee 13 p. Münchenistä, asettuu asumaan atelieriini. Sairastuu kovasti keuhkokuumeeseen (lungkongestion) 14 p. Hoidan häntä viikon päivät täällä kotona, vien hänet sitte, lääkärin neuvosta, sairaalaan, jossa hän oleskelee 10 päivää — kuljetan hänet 1 p. kesäk. maalle, erään ystäväni luokse — ja toivon, että hän nyt toipuu lopullisesti.
Sinä näet etten ole voinut maalata alttaritaulua, niinkuin olisin tahtonut. Olen kuitenkin tehnyt huolellisia harjotelmia kaikkiin kuviin ja toivon, että itse maalaaminen sen kautta on tuleva helpoksi. Kehys on tuottanut minulle paljo huolta. Olen kääntynyt 2 arkkitehdin puoleen, mutta en ole tyytyväinen heidän työhönsä. Asia on niin, että 5,5 metrin korkuinen goottilainen kehys on jotain mieletöntä, samoin kuin iso taulu goottilaisessa kirkossa on jotain mieletöntä — sillä suurin, puhtaasti goottilainen maalaus, jonka olen nähnyt, on "das Dombild" Kölnissä, jossa henkilöt eivät ole luonnollista kokoa. Ajattele Van Eyckiä, aina pieniä tauluja! ajattele Memlingiä! Olen sentähden miettinyt, että en teetä kehystä, joka on varustettu huipuilla ja kukkakoristeilla (sitä vähemmän kuin työn täytyy olla erinomaista, ettei se olisi kömpelöä), juuri sentähden että tämä muoto tavataan [ainoastaan] vähemmässä mitassa taikka kivessä. Sitä vastoin olen jäljentänyt useita _pyörö_kaarisia, mutta kuitenkin goottilaisia kehyksiä Cluny'stä [museosta], ja mietin antaa piirustaa nämä suureen kokoon.
Memlingin pyhäinjäännöslippaassa Brüggessä nähdään sivuseinissä puhtaita puolipyöröjä ja olen hämmästyksellä huomannut senaikaisissa italialaisissa ja flamilaisissa kehyksissä runsaasti puhtaita puolipyörökaaria, joita solakat goottilaiset pylväät kannattavat. Suippokaarta on näet mahdoton päättää ylhäälläpäin ilman kukkakoristeita ja niitä on hirmuisen vaikea saada hyvin tehdyiksi suuressa mitassa. Tiedät paremmin kuin minä, että kaikki taikka miltei kaikki goottilaiset taulut olivat kolmijakoisia [triptykoita] ja alttarikaapintapaisia. Ei Louvressa eikä Clunyssä eikä täkäläisissä vanhoissa goottilaisissa kirkoissa ole ainoatakaan isoa goottilaista kehystä. Champs Elysées salongissa on Roybet'lla äärettömän iso taulu: Kaarle rohkea toimeenpanemassa verilöylyä eräässä kirkossa. Kehys on goottilainen fialeilla [koruhuipulla] varustettu, ja juuri se, miten kallis ja hyvätekoinen se liekään, on paremmin kuin mikään muu osottanut minulle, että koko tämä koristus terävine kulmineen, kukka- ja kiekurakoristeineen suuressa määrässä häiritsee maalausta.
Eräs arkkitehti, Bastien Lepage, maalaajan veli, oli myöskin sitä mieltä, että kaksi suippokaarta (akkunan ja taulun sen alla) ei tekisi hyvää vaikutusta. Olen itse tehnyt ehdotuksen, jossa on suippokaari sisällä, mutta suorakulmainen kehys yläpuolella. Tukholmassa ja Kööpenhaminassa aion edelleen pyytää neuvoa arkkitehdeiltä. Kaikki yhdestä suusta sanovat, että akkuna takana on peitettävä. Useimmat ystäväni pitävät luonnoksista ja harjotelmista. — Kumminkin huomaan nyt, kuinka vaikea on tehdä jotain niin suurta. Itse aineellinen työ vie paljon enemmän aikaa kuin olen arvioinut. Kun kerran on kysymys semmoisista suhteista, tulee kaikki suunnattomaksi — värin paljous — jopa kangas maksaa jo 200 frcs. Lähtien määrätystä leveydestä 2,27 on korkeus laskettava vähintään 5 metriksi.
Olen tekevä kaikki niin hyvin kuin voin ja suoritan taulun kotona Suomessa, jonne matkustan Kööpenhaminan ja Tukholman kautta. Viimemainitussa kaupungissa on minulla onneton Rydbergin muotokuva viimeisteltävänä. Minua värisyttää kun sitä ajattelen. Pää, joka ei herätä mielenkiintoa, maalattu ilman innostusta, ja tämä surkeus on ikuisina aikoina riippuva museon seinällä kertomassa ihmisille, kuinka kehno minä saatoin maalaajana olla. Porilaisilla on niinkuin näet ollut suuri menestys Ruotsissa. Olen siellä pyytänyt taulusta 2,500 kruunua. Jollen saa sitä hintaa, on maalaus sinun omasi, sopimuksen mukaan, ja kaupanpäälliseksi saat vielä Blanchin teettämän kauniin kehyksen. Jonkun päivän päästä matkustan Berliniin (yhdeksi päiväksi nähdäkseni näyttelyn) ja sitte Kööpenhaminaan. En voi vielä sanoa milloin tulen kotia.
Toivotan sinulle iloista ja kaunista kesää uudessa Tusculumissasi ja esitä kunnioittavat tervehdykseni vaimollesi ja anopillesi. Hyvästi ja voi hyvin. Jos tahdot kirjoittaa sanan, niin on osotteeni Pietro Krohn, Marstrandsvej 4, Rosenvaenget, Kjöbenhavn.
Vanha ystäväsi
Albert Edelfelt.
Porvoo, Haikko 24 p. elok. 93.
Veli Aspelin.
On hauskaa kuulla, että "Porilaisten marssi" vahingoittumatta on saapunut sinulle. Raha-asialla ei ole kiirettä. Tee niinkuin sinulle on paras ja mukavin. Olen iloinen että taulu jää sinun luoksesi ja Suomeen.
Norjassa en ole tehnyt erittäin paljon. Muutamia tunturiakvarelleja ja yhden nuoren, vaaleaverisen Gudbrandinlaakson tytön (Harald Kaunotukan jälkeläinen, selitti hän itse) — taulu, jonka luullakseni nimitän Solvejgiksi. Siinä kaikki. Menee aina aikaa, ennenkuin oikein perehtyy kokonaan vieraisiin oloihin.
Täällä on minulla tekeillä kartongi alttaritaulua varten. Saat nähdä sen Helsingissä. — Minä käännyin arkkitehti A. Lindegrenin puoleen Tukholmassa — (saman, joka on niin oivallisesti uudistanut Upsalan tuomiokirkon sisäpuolelta) — kehysasiassa. Hän otti piirustuksen ja valokuvan, teki joitakuita kyhäelmiä — mutta kun hän oli matkoilla nyt toisen kerran käydessäni Tukholmassa, niin en saanut tietää, kuinka kauas työ oli edistynyt. — Hänen mielestään oli koko akkuna peitettävä, ei kankaalla vaan lautaseinällä, joka muodostaisi jonkunlaisen alustan taululle. Hän sanoi, että semmoinen lautaseinä oli aivan välttämätön yksistään käytännöllisistä syistä, sillä muuten aurinko 10 vuoden kuluessa polttaisi yläpuolen kangasta hajalle. Hän ajatteli, että kehys voisi osaksi olla maalattu, niin että taulun yläpuoli, enkelit, voitaisiin maalata tyylitellen yläpuolelle hienoa goottilaista holvia. — Niin, se oli vain yksi aate niistä monista, jotka hänellä oli. Mutta akkuna on peitettävä, se oli hänen a ja o:nsa. Toivon pian saavani hänen piirustuksensa.
Pietro Krohnille osottamasi kirjeen olen aivan oikein saanut — kiitos siitä. Hän kirjoitti minulle nykyisin Münchenistä, että hän sattumalta oli Saksassa tavannut tanskalaisen meriupseerin, joka sanoi olevansa malli erääseen Takasen tekemään lapsen rintakuvaan — tiedätkö mitään siitä?[43]
Vaikka viivyn täällä maalla niin kauan kuin suinkin voin, käyn luultavasti Helsingissä jonakin päivänä syyskuulla ja toivon silloin tapaavani sinut. Minä asun yhä huvilassa 12 B, Kaivopuistossa, ja olemme siis yhä edelleen naapureja.
Paljon terveisiä rouvallesi vanhalta ystävältäsi
Albert Edelfeltiltä.
Helsingissä 15 p. tammik. 94.
Hyvä veli!
Vihdoinkin toivotan sinulle ja vaimollesi onnellista uutta vuotta. Olen jättänyt kirjoittamisen niin myöhäseen, koska tahdoin voida ilmottaa sinulle, että taulu on 3/4:ksi valmis. Sen minä nyt voinkin. Ainoastaan enkelit ovat jälellä, ja ne olen maalannut eri kartongille, niin että ne ovat vain jäljennettävät kankaalle. Vaikka minua on paljon häirinnyt appi-isäni kuolema, vaimoni sairaus sekä viimeksi influenssanpuuska, josta en vielä ole päässyt, on työ edistynyt reippaasti. Joulukuun 1 p. aloin maalata suurelle kankaalle: 5 metriä korkea, 2,20 leveä, luultavasti suurin taulu, mikä Suomessa on maalattu. Sommittelu on osaksi parantunut, niin esim. on se paimen, joka nähdään selänpuolelta, muutettu enemmän keskelle. Olen saanut hyviä malleja. Tosin ne ovat puhtaasti suomalaisia, mutta ne viehättävät sentään muutenkin kuin etnografisina tyyppeinä. Puvut ovat ylen yksinkertaisia. Stigell, joka joku päivä sitten oli luonani, sanoi: "Olet saanut siihen jotain hienoa firenzeläistä" — ja se ilahdutti minua paljon. Väri on freskontapainen ja vaalea. Vuorion kanssa, joka on luvannut suorittaa vernissauksen, olen sopinut, että hän käyttää himmeää ja samalla kestävää vahavernissaa. Madonnan tyyppi on jotenkin sama kuin pienessä, Parisissa tekemässäni luonnoksessa. — Kolme enkeliä tulee pitämään lausenauhaa, jossa luetaan:
Gloria in altissimis Deo, pax in terra hominibus, bona voluntatis.
Tischendorfin painoksen mukaan Hieronymuksen käännöstä.
Kreikkalaisessa tekstissä kuuluu lause:
Doza en ufisiois Theo, kai epi gaes eirinae en anthropois eudoxia. —
niinkuin näet ovat nämä tekstit vähän erilaisia, mutta olen huomannut eroavaisuuksia kaikissa painoksissa. Ruotsalaiset eroavat paljon toisistaan. Vanhoissa on "en god vilje", toisissa "Guds välbehag", viimeisissä "åt menniskorna välbehag". — Välimerkintä alkutekstissä on niinkuin ylempänä, s.o. ainoastaan yksi pilkku lauseenosan jälkeen: kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa. — No, tämä on vähäpätöistä ja voidaan vielä viime minuutissa kirjoittaa niinkuin parhaana pidät — pääasia on että nuottikäärön sijaan on pantu tämä lausenauha raamatunsanoineen. Enkelitkin saavat valonsa Kristuslapsesta. Itse tauluun olen onnistunut saamaan enemmän yliluonnollista valoa kuin yhteenkään luonnokseen.
Huolimatta rukoilevista kirjeistäni en ole arkkitehti Lindegreniltä onnistunut saamaan uutta ehdotusta kehykseksi enkä myöskään vanhoja piirustuksia. — Sentähden teen minä itse piirustuksen kehystä varten, käyttäen esikuvana firenzeläisiä valokuvia. Tikkanen on ollut ystävällinen ja etsinyt minulle sopivia aineksia, ja Gripenberg on luvannut oikaista mahdollisia rakenne-virheitä. Nikkari Galetzki on luvannut tehdä kehyksen tammesta, pannen kultausta sisimmälle. Olisiko Sinusta täyskultaus parempi? Kun kehys tulee tämännäköiseksi, ovat kulmat A. B. maalattavat. En ole vielä selvillä siitä mitä sinne on maalattava. Tikkanen väitti olevan tyylinmukaisinta tehdä 2 profeettaa lausenauhoineen, Esaias ja Hesekiel, ne lauseet nauhoissa, jotka ennustavat taulun ainetta. Taulu on valmis 3 viikon päästä, Jumalan avulla. Olen saanut maalata sen yliopiston piirustussalin uudessa huoneistossa, Elisabetinkatu 27, suurin atelieri kaupungissa — juuri niin korkea, että taulu mahtuu sinne. Sekä Estlander että Ahlstedt ovat olleet hyvin avuliaita. Ei kukaan muu maalaaja kuin Ahlstedt ole nähnyt taulua, Järnefelt on kyllä pyytänyt saada tulla katsomaan sitä, mutta en tahdo näyttää teostani hänelle ennenkuin enkelit, jotka muodostavat niin tärkeän osan sommitelmaa, ovat maalatut. — Tämä suuri taulu on paljon viehättänyt minua, ja minä olen varma, että olen siitä paljon oppinut. Se on ollut minulle suureksi hyödyksi tuleviin yliopistomaalauksiini nähden ja on herättänyt minussa suurta mielenkiintoa uskonnolliseen maalaukseen.
Ulkonaisesta maailmasta en tiedä kertoa mitään — en näe ketään paitsi Söderhjelmiä (hän oli täällä eilen) ja Otto Schaumania, ukko parkaa, jonka luona käyn silloin tällöin.
Gallén, jota en ole nähnyt moneen aikaan, maalaa hyvin kummallista taulua, symbolistista, luonnollisesti. Kajanus — saarnaa Merikannolle, Sibeliukselle ja Gallénille. — — — Hän on näyttänyt minulle taulun, ja minä neuvoin häntä maalaamaan sen uudestaan. — — — En minä täysin ymmärrä tätä symbolismia, mutta vika on kai minussa. Eivät Botticelli, Fr[ancesco] Francia eikä Mantegna tarvinneet semmoisia keinoja saadakseen esiin mystillisen ja runollisen tunnelman. Omituisinta on että kaikki kuvatut ovat ihastuneita aatteeseen, joka heistä on käänteentekevä. Järnefelt pysyttäytyy jotenkin skeptillisenä, mutta maalaa siitä huolimatta itsekin symbolistista taulua. Arvid J[ärnefeltin] tapaan silloin tällöin täällä Kaivopuistossa. Hän tulee yhä enemmän tolstoilaiseksi, ja meidän kesken on ollut pitkiä keskusteluja hänen mielipiteittensä toimeenpanemisen mahdollisuudesta. Vastaiseksi hän tekee työtä erään sepän luona.
Juhani Ahon Papin rouvalla on ollut suuri menestys kaikkien luona, jotka todella välittävät kirjallisuuden taiteellisesta puolesta. Minä olen aivan ihastunut siihen.
Minulle on hyvin hauskaa, että tauluillani on ollut menestys Berlinissä ja että pesijättäreni on siellä myyty. Kritikit, jotka lähetit B. O. S[chaumanille], ja kaikki ne leikkelyt sanomista, jotka Schulte on minulle lähettänyt, ovat niin kiittäviä, että todella uskallan luottaa yleiseen tunnustukseen. Hyvästi ja enemmän vastedes. Toivon että olet tyytyväinen työhösi ja ettette ole kärsineet liiaksi pakkasesta, joka, Parisissa ainakin, näyttää olleen siperialainen. Täällä on suvi-ilma, kosteaa, sumuista ja pimeää. Esitä kunnioitukseni rouvallesi ja kirjoita pari sanaa vanhalle ystävällesi
Albert Edelfeltille.
Parisissa 5 p. kesäk. 1894.
Vanha ystävä,
Kun saat tämän, on alttaritaulu, niinkuin toivon, jo asetettu paikalleen Vaasan kirkossa. Vuorio on sanonut äidilleni, että hän tämän kuun 2 p. aikoi matkustaa sinne taulun ja kehyksen kanssa. — Tämä kehys on tehty minun luonnokseni mukaan, jonka arkkitehti Lindegren Tukholmassa on täydentänyt ja jota varten Ahrenberg on tehnyt detaljipiirustuksia.
Olen varma siitä, että taulu on tekevä paremman vaikutuksen kirkossa, oikeassa paikassaan, kuin missään muualla. Värit ja sommitelma ovat kokonaan lasketut paikkaa varten.
Jos tapaat Vuorion, niin puhu hänen kanssaan vahavernissauksesta. Jos hän luulee, että toinen voi suorittaa sen, niin olisi ehkä syytä lykätä se siksi kun itse olen nähnyt taulun ja tehnyt (jota kuitenkin oletan tarpeettomaksi) jonkun korjauksen. Jos sitävastoin hän yksin voi suorittaa vernissauksen, niin kysy häneltä, enkö minä voisi sekoittaen vahaa väriin jälestäpäin tehdä mahdolliset, kevyet korjaukset.
Helsingissä taulu herätti mieltymystä. Tukholmassa teki Kansallismuseo ja Taideakatemian praeses, parooni Nordenfalk, monta yritystä saadaksensa minua panemaan taulun näytteille siellä. Minä kielsin kuitenkin — osaksi senvuoksi etten voinut itse olla saapuvilla ylösasettamisessa, osaksi sentähden että mielelläni samaan aikaan olisin tahtonut näytellä sitä Kööpenhaminassa, eikä siellä ollut tällä hetkellä sopivaa huoneistoa.
Kehys, tehty tammesta ja varustettu goottilaistyylisillä kultauksilla, niin yksinkertainen kuin mahdollista, on maksanut yli 1000 markkaa. — Nähtyäni näyttelyt täällä ja mahdollisesti Antverpenissä, palaan Lyybekistä taikka Kööpenhaminasta suoraan Suomeen, jossa lienen noin 15—20 p. Jos mahdollista on, tulen Vaasaan laulujuhlaan 18 p. — — — On minulle ollut suuri suru, etten ole saanut näytellä taulua täällä Champ de Mars [salongissa] — mutta onhan se mahdotonta, kun näyttely täällä kestää aina 30 p:ään kesäk.
Koko kevään (huhti- ja toukokuun) olen tehnyt työtä maalaten kreivitär Moltken onnetonta muotokuvaa. Kaikki ovat siihen tyytyväisiä paitsi hänen miehensä, joka vielä kaipaa siinä jotakin sielullista ("af det sjaelelige"). Hän ei vielä pidä sitä valmiina ja minun täytyy matkustaa sinne jos kerta syksyllä. Muotokuvaajan (varsinkin ympäri matkustavan) leipä on kovaa leipää, usko pois vaan.
Sitä vastoin olen iloisin mielin ja menestyksellisesti kymmenessä päivässä toukokuulla tehnyt pastellimuotokuvan Tanskan prinsessasta Mariesta, syntyään Orleansin prinsessa. Hän on henkevä, taiteilija joka säikeessä, hyvä ja kiltti, ja olematta kaunis on hänellä ihmeellinen, ylhäinen sulous. Aion panna tämän muotokuvan ensi vuoden salonkiin. Toivoakseni tapaamme toisemme pian. Jos sinä nyt jo olet Vaasassa, pyydän että hyväntahtoisesti puhut taideyhdistyksen asiamiehen kanssa, että hän ottaa tullista ja asettaa seinälle Parasken ja 2 akvarellia, jotka Schulte pyynnöstäni on lähettänyt suoraan Vaasaan. Hyvä olisi, jos voisit näille tauluille hankkia hyviä paikkoja näyttelyssä. Jos akvarellein valkoiset kehykset ovat kovin pahoin pidellyt, voitaisiin ne maalata himmeällä valkoisella värillä. En tiedä kuka asiamies on, muuten kirjoittaisin hänelle. Pyydän Sinua esittämään kunnioittavat tervehdykseni vaimollesi ja anopillesi ja olen edelleen vanha, harras
Albert Edelfeltisi.
Täydentääkseni sen alttaritaulun syntyhistorian, jonka nämä taiteilijan kirjeet sisältävät, tahdon siihen liittää otteen eräästä omasta kirjeestäni B. O. Schaumanille, jossa aikoinaan kerroin taulun vaikutuksesta, kun se oli paikalleen asetettu Vaasan kirkkoon.
"Taulu asetettiin paikalleen laulujuhlan lähinnä edellisinä päivinä, ja oli se ensi kerran seurakunnan nähtävänä lauantaina 16 p. kesäk., kun rippikoulunuoriso meni Herran ehtoolliselle, ja 17 p., kun oli tavallinen Jumalanpalvelus ja rippi. Itse juhlapäivinä — maanantaista torstaihin — oli oratoriokonserttien tähden kuoriin rakennettu lava, ja se esti yleisön näkemästä taulun alempaa osaa. Kun laulajat seisoivat lavalla, näkyi heidän päittensä yltä tuskin muuta kuin enkelikuoro. Tämä ikävä seikka aiheutti, että vieraitten suuri joukko ei saanut mitään tyydyttävää käsitystä maalauksesta. Siitä huolimatta on merkillisenä tapauksena mainittava, että etevin alttaritaulu, minkä suomalainen taiteilija on maalannut, vihittiin sarjalla kirkkokonsertteja, jotka kokonaisuudessaan myöskin voittavat kaikki mitä ennen on meillä siihen suuntaan aikaansaatu.
Näin taulun sekä sunnuntaina että perjantaina aamupäivällä, semmoisena kuin se nykyään aina näyttäytyy vaasalaisille. Ensimäkien seikka, jonka huomasin, oli oivallinen sopusointu maalauksen värityksen, yksinkertaisen mutta tyylikkään goottilaisen tammisen kehyksen sekä kirkonseinien värien, keltaisenruskean ja sinisen, välillä. Taiteilijan aikaisempi käynti Vaasassa selittää, kuinka hän on osannut niin hyvin laskea taulun värivaikutuksen paikan mukaan. Huolimatta epäedullisesta molemminpuolisesta sivuvalaistuksesta on siis taulun vaikutus hyvä, ja sen näkee selvästi kirkon etäisimmistä osista. Tähän nähden on sekin eduksi, että tammisen kehyksen luonnonväri on himmennetty tummemmalla vernissalla.
Mitä muuten maalaukseen tulee, en voi muuta kuin asettaa sen hyvin korkealle taideteoksena. Herkkä aisti ja kunnioittava hienotunteisuus, jolla taiteilija on osannut uudenaikaisesti käsitellä muistoperäistä ainetta, on erittäin suuri. Siihen nähden huomattakoon hengellistetty 'realismi' sekä madonnan että paimenten hahmoissa. Ne ovat pohjoismaisia, jopa suomalaisia tyyppejä, mutta ilman mitään uhmaavaa. Marian hiljainen sulous ja paimenten innostunut hartaus on todellista laatua ja kohottaa tyypillisen jokapäiväistä ja etnografista siksi korkeammalle, että ainoastaan kriitillinen tarkastus huomaa alkuperän. Härkä ja aasi tallissa ovat poistetut, sillä tuo ikivanha, naiivi sommitelman piirre olisi häirinnyt hengellistetympää käsitystapaa. Sitä vastoin taiteilija on säilyttänyt yliluonnolliset piirteet, lapsesta lähtevän valaistuksen ja enkelikuoron. Edellinen on hyvin onnistunut, lempeä valo kun leviää etualan hahmojen yli, ilman että siinä enemmän kuin muussakaan huomattaisiin tahallista tehovaikutusta. Enkeleistä on muistutettu, että ne ovat liian suuria verrattuina muihin henkilökuviin. Minua se ei ole häirinnyt. Päinvastoin tuntuu minusta keskiaikainen motiivi — laulavat enkelit lausenauhoineen — oleellisesti enentävän kohtauksen naiivia, raamatullista tunnelmaa. Oikein arvostellakseen miten hieno ja hengellistetty Edelfeltin käsitys tässäkin kohden on, verrattakoon hänen tauluansa Correggion maailmankuuluun 'Pyhään yöhön'. Jälkimäisessä tulvii aistillinen kauneus. Katso esim. enkeliä, joka kääntää katsojaan päin pyöreät reitensä ja vielä muutakin ja vertaa häntä kalpeihin, hurskaisiin, melkein askeettisiin enkeleihin Vaasan alttaritaulussa. Ei tarvitse lisäksi tarkastaa tunnetyhjää, jättiläismäistä paimenhahmoa taikka Marian upeaa kauneutta Correggion taulussa, tunnustaakseen, että Edelfeltin maalaus on edellistä melkoisesti korkeammalla ainakin hartauskuvana. Ja sen luen taiteilijallemme ansioksi, sillä hän on, sentähden loukkaamatta taiteellista omaatuntoaan, tahtonut maalata ja todella maalannut taulunsa kirkkoa ja uskovaista seurakuntaa eikä näyttely-yleisöä varten."
Edelfelt itse ei tullut laulujuhlaan, eikä hän tietääkseni koskaan nähnyt tätä merkkiteostaan sen oikeassa ympäristössä. —
Päätän tähän kirjoitukseni taiteilijavainajasta ja ystävästä. Aikani ei tällä kertaa myönnä jatkamista, ja tärkeimmät muistelmani olen kumminkin esittänyt. — Jonakin hyvästijättönä lisään vain seuraavan piirteen. Eräänä iltana 1900 tai 1901 istui pieni taiteilijaseura ja minä, ainoa ei-taiteilija, "Pirtissä" Vaasanpankin talossa. Keskusteltiin tuosta silloin julkisestikin käsitellystä kysymyksestä Suomen kansan muuttamisesta pois onnellisempaan maahan, missä se saisi vapaasti elää ja kehittyä. Minusta oli ajatus kerrassaan mahdoton toteuttaa enkä sentähden monellakaan sanalla ottanut osaa väittelyyn. Kumminkin minä, muistellen Edelfeltin läheistä suhdetta Ranskaan ja Ruotsiin, kysyin häneltä: "Jos olot todella muodostuisivat semmoisiksi, että lähteminen kävisi välttämättömäksi, mihin maahan sinä silloin mieluimmin asettuisit?" — "Mihinkä minä muuttaisin? en mihinkään, en koskaan, tänne minä kuulun ja tänne minä jään!" Näin vastatessaan hänen silmissään välähti kirkas tuli, ja koko turhanpäiväinen keskustelu päättyi siihen.