AUGUST HAGMAN
August Hagman.
Ikivanha on kokemus, että nuoruuden muistot vanhoilla päivillä virkoavat. Mitä minuun tulee, ei kuitenkaan ikäni ole ainoa syy, joka on mieleeni palauttanut sen entisyyden, josta "muoto- ja muistikuviani" ammennan. Toinen aivan erikoinen syy on "Suomalaisen teatterin historian" kirjoittaminen Se näet sai minut tutkijanakin syventymään siihen isänmaallisen innostuksen kuohuttamaan aikakauteen, jonka telineessä minäkin nuorena koko sydämelläni olin mukana. Teatterin historiaan minä milloin avonaisemmin, milloin kätketymmin jo sovitin melkoisen varaston noita kuvia, ja jälestäpäin on toinen ystävän hahmo toisensa perästä astunut eteeni vaatien, etten häntäkään unohtaisi. Ja koska joukossa on semmoisia, jotka kenties ikipäiviksi jäisivät unhon verhoon, jollen heidän hiljaista vaatimustaan noudattaisi, teen mitä voin ja ennätän, ennenkuin vuoroni tulee hämärään hävitä. Yksi niitä on August Hagman. Hänen uhrautuva työnsä oli kyllä niin suuriarvoinen, että hän enemmän kuin moni muu ansaitsee muistossa pysyä, mutta hänen toimensa oli senlaatuinen, että sen harjottaja on melkein kuin unohtumaan tuomittu. Vai eikö sanomalehtimiehessä ole jotain päiväperhosen tapaista? Hänen hehkuvimmatkin, syvimmästäkin vakaumuksesta lähteneet kirjoituksensa ovat ainoastaan yhden päivän uusia, seuraava päivä heittää jo peitteen niiden yli ja jonkun ajan päästä ne ovat kokonaan kätkössä. Kun sanomalehtimies itse katoaa, on hänen vaikutuksensakin lopussa samoin kuin näyttämöltä poistuneen näyttelijän — ainoastaan niissä aikalaisissa, jotka joko olivat heidän työtoverejaan taikka päivä päivältä vastaanottivat vaikutelmia heidän lehdestään, heidän persoonallisuutensa muisto vielä hetken piilee.
Syntyperä ja kouluaika.
Satuseppä Tyko Hagman julkaisi viime vuonna pienokaisyleisöänsä varten sommittelemansa kirjasen,[44] jossa hän hupaisesti kertoo lapsuudenmuistelmiaan. Pikku tapahtumien ja persoonallisten kokemustensa ohella hän siinä kodistaan ja ympäristöstään antaa tietoja, jotka pitävät paikkansa perheen muihinkin jäseniin ja siis myöskin hänen kahdeksan vuotta vanhempaan veljeensä, Augustiin, nähden. Näin ollen voin aluksi — jollen yksinomaankaan, niin kumminkin pääasiassa — nojata tähän kirjalliseen lähteeseen.
Mainitussa kirjassa samoin kuin Nimikirjassa, jonka tiedot arvattavasti ovat August Hagmanin itsensä antamat, sanotaan Hagman-suvun olevan ruotsalaista alkuperää. Kantaisä, teurastaja ammatiltaan, muutti muka 1700-luvulla Ruotsista Vaasaan, missä hän nai neuvosmies Nagelin tyttären. Hän taikka hänen isänsä, kerrotaan edelleen, oli ottanut nimen Hagman muistoksi siitä että hän kuningas Kustaa III:lle oli myynyt sen maan, jolle 1786 Hagan huvilinna perustettiin. Myyjä oli maan luovuttamisen ehdoksi muun muassa pannut senkin, että kuningas rupeisi hänen lapsensa kummiksi. Siihen oli Kustaa III suostunut, ja oli hän kummilahjaksi antanut suuren hopeamaljan, jonka piti mennä perintönä vanhimmalle pojalle polvesta polveen.
Valitettavasti tämä perintätieto on ilmeisessä ristiriidassa niiden tietojen kanssa, jotka olen saanut Vaasan kirkonkirjoista.[45] Näissä näet mainitaan suvun edustajia v:sta 1723 asti. Ensimäinen ja vanhin oli ruokakauppias (hökare) Eerikki Hagman, kuollut 52-vuotiaana 1753. Nähtävästi hän oli muualla syntynyt ja kaupunkiin muuttanut kohta Ison vihan jälkeen. Oliko hän Ruotsista kotoisin? Perhetraditsionin pohjalla pidän sen luultavana, vaikkei nimi sitä todista, sillä Hagmanneja on Suomessa ollut vanhempinakin aikoina; sitä vastoin viitannee Eerikki Hagmanin ensimäisen vaimon nimi, Katarina Rockstadius, ulkomaalaiseen syntyperään. Ilman tätä meillä ehdottomasti outoa nimeä olisi yksinkertaisinta olettaa pariskunnan tulleen jostakin Pohjanmaan ruotsalaisesta rannikkopitäjästä. Muuten mainittakoon, että tämä ensimäinen vaimo, joka kuoli 1731, oli miestään 29 vuotta vanhempi. Eerikki Hagmanin toinen vaimo oli Katarina Waselius, jonka nimi tietääkseni on vanhaa pohjalaista alkuperää, ja tästä aviosta syntyi 1735 poika Juhana. Tämä Juhana Hagman antautui teurastajan ammattiin ja nai 1756 neuvosmies Niilo Isakinpoika Nagelin tyttären Anna Margaretan. Heille syntyi 1770 poika Niilo, joka kävi Vaasan triviaalikoulun, tuli ylioppilaaksi 1793, toimi v:sta 1799 koulunopettajana Vaasassa ja sittemmin, vihittynä papiksi 1807, kappalaisena Koivulahdella v:sta 1810 kuolemaansa saakka, 1837. Hänkin oli samoin kuin isoisänsä kaksi kertaa nainut, ensiksi Katarina Elisabet Elfgrenin ja sitte talollisen tyttären, Anna Knip'in, kanssa Koivulahdelta. Edellisestä aviosta syntyi 1811 poika Niilo Juhana Eerikki, joka oli August Hagmanin isä.
Tämä ehkä muutamista lukijoista liian seikkaperäinen suvunselvitys osottaa, että suvun nimi ei mitenkään voi olla muisto Hagan huvilinnan perustamisesta, eikä myöskään näytä uskottavalta, että Kustaa III on tälle Hagman-suvulle, jos kellekään, kummilahjana antanut hopeamaljan. Todellisuudessa ei tätä jutelman todistuskappaletta olekaan olemassa. Mutta näin ollen, kuinka on ymmärrettävissä, että semmoinen tarina on voinut syntyä? Olisikohan teurastaja Hagmanissa jo asunut se vilkas mielikuvitus, joka myöhemmin on ilmennyt hänen pojanpojanpojassaan, satusepässä!
* * * * *
August Hagman oli syntynyt Vaasassa 26 p. huhtik. 1841, mutta hänen lapsuus- ja poikaikänsä kului enimmäkseen Kälviällä. Saadaksemme käsitystä kodista on ensin tutustuttava isään ja äitiin. — Isä, Janne Hagman, oli nimismies, mutta ei aivan tavallisia, eikä hän alkuaan ollut siksi aikonutkaan. Papin poika kun oli, hän kävi vaan triviaalikoulun, tuli ylioppilaaksi 1829 ja alkoi lukea lakitiedettä. Jos hän olisi suorittanut tutkinnon, olisi hänestä kai tullut joko kihlakunnantuomari tai hovioikeuden jäsen ja siis arvon ja toimeentulon puolesta edullisemmassa asemassa oleva virkamies kuin se, miksi hän joutui, mutta hän jätti lukunsa kesken. Tyko arvelee, "useista viittauksista päättäen", niin tapahtuneen "valtiollisista syistä". Turhaan olen kuitenkin ylipiston kirjoista hakenut vahvistusta tälle arvelulle. Noin kuuden vuoden aikana Hagman oli Helsingissä ainoastaan kaksi syyslukukautta (1829 ja 1832), eikä hän siis ollut osallinen ylioppilasrettelöissä Puolan kapinan aikana 1830 ja 1831 eikä tiettävästi muulloinkaan. Muuten on merkitty, että hän ensin oli kotiopettajana Vaasan tienoilla ja sitte seurasi tuomaria käräjillä; viimeksi hänelle myönnettiin lupa olla poissa syyslukukauteen 1835, mutta silloinkin hän jäi tulematta. Luultavinta on, että varattomuus, ellei haluttomuus lukemiseen, sai Hagmanin luopumaan yliopisto-opinnoista ja että hän edelleen toimi käräjäkirjurina ja asianajajana, siksi kunnes 1841 tuli v.t. ja 1843 vakinaiseksi lääninkanslistiksi Vaasaan. Seuraavana vuonna 1844 hänet nimitettiin nimismieheksi Pietarsaaren pitäjään, josta hänet 1846 määrättiin Kälviälle. Täällä hän toimi 19 vuotta. Sen jälkeen hän 1865 tuli Raippaluodon nimismieheksi, jona hän kuoli 1868. Opinkäyntinsä mukaan Hagman oli enemmän huvitettu piiriläistensä avustamisesta lakiasioissa kuin virkansa varsinaisista tehtävistä, poliisi- ja ulosottotoimista. Muuten hän virkamiehenä oli aikansa tasolla siinä, ettei hän osannut suomea, jopa kuuluu hän, joka kouluajoiltaan osasi latinaa ja kreikkaakin ja sen lisäksi, ties missä, oli oppinut ranskaakin, väittäneen mahdottomaksi perehtyä suomenkieleen, jollei sitä ollut, lapsena omakseen saanut. Tämä väite, jolla kieliriitojemme kuumimpina aikoina niin moni kielemme vastustaja puolusti velttouttaan, on siis kielikiistaa vanhempi, joskin se Hagmanilla ja hänen aikuisillaan tuskin vielä johtui itsetietoisesta vastahakoisuudesta kansankieltä kohtaan, vaan yksinkertaisesti haluttomuudesta nähdä vaivaa kielestä, jota ilman oli totuttu tulemaan toimeen. Käytännöllisesti nimismies suoriutui pulasta kutsumalla vaimonsa tulkiksi, milloin talonpojat eivät osanneet solkata ruotsia. — Ulkonäöltään Hagman samoin kuin hänen poikansa August oli keskikokoinen ja tanakka sekä ruumiinvoimiltaan tavattoman väkevä. Kuvaa ei ole säilynyt, mutta hänen sanotaan olleen niin Napoleonin näköinen, että toverit keskenään nimittivät häntä suuren keisarin nimellä. Jotain napoleonimaista oli hänen luonteessaankin. Hän oli näet äkkipikainen ja tulinen, mutta onneksi myöskin pian lauhtuva ja, hyvällä tuulella, leikkisä. Tämänlainen luonne ja kaunis lauluääni tekivät hänestä hupaisen seuramiehen, jonka yhteydessä on mainittava, että hyvä nimismies ajan tapojen mukaan mielellään, jopa liiankin mielellään virkisti elinvoimiaan ryypyillä. Niin tapahtui myöskin metsästysretkillä, jotka olivat hänen mielihuvituksiaan. Metsästäjänä ja pyssymiehenä hän oli taitava, kokenut ja kuulu koko keski- ja etelä-Pohjanmaalla.
Naimisiin Janne Hagman oli mennyt jo Vaasassa ollessaan. Rouva — tyttönimeltään Sofia Margareta Nordman — oli syntynyt Torniossa; hänen isänsä oli vaskiseppä, joka puolestaan oli ruotsalaisen aliupseerin poika. Että Sofia Nordman huolimatta ruotsalaisesta syntyperästään oppi suomea, sen selittää suomalainen kotiseutu; mutta arvotuksellisemmalta näyttää ensi hetkessä, miten hän joutui vaasalaisen lääninkanslistin vaimoksi. Pulma selviää sentään kun saadaan tietää, että Tornion kihlakuntaan 1823 tuli Vaasan hovioikeudesta lähtenyt uusi tuomari, Johan Gustav von Knorring, että vaskisepän tytär aivan nuorena otettiin hänen perheeseensä ja siinä pääsi semmoiseen suosioon, että hänet vietiin mukana, kun tuomari 1834 muutti takaisin Vaasaan. Näin Sofia Nordman tottui hienompiin tapoihin kuin ehkä isän kodissa olisi ollut mahdollista ja näin hän joutui Hagmanin havaintopiirin sisälle. Nuorempana rouva Hagmankin oli luonnostaan vilkas ja tulinen, joskin lievemmässä muodossa kuin hänen miehensä. Toisin oli tietenkin laita, kun minä, hänen käydessään seitsemättä kymmentä, tutustuin häneen täällä Helsingissä Augustin luona. Silloin hän oli hiljainen, elämänkokenut vanha rouva, sydän täynnä palavaa rakkautta lapsiansa kohtaan, ja ystävällinen heidän tuttavilleenkin tarjoillessaan aamupäiväkahvia pienessä kamarissaan Morgonbladetin toimitussalin sisäpuolella. Ei ole epäiltävissä, että ennen kaikkea tämän äidin on kiitos siitä että lapset kehittyivät kelpo ihmisiksi.
* * * * *
Niitä oli kaikkiaan viisi. Kun perhe muutti Kälviälle, oli August jo saanut ensimäisen sisarensa, Sofian, Vaasassa 1842 ja toisen, Augustan, Pietarsaaressa 1844; Kälviällä syntyivät Tyko 1849 ja Lucina 1853. Koti oli sangen vähävarainen, johon syynä oli ei ainoastaan palkan pienuus — se näet ei ollut 1000 markkaa suurempi — vaan arvattavasti toimeliaisuudenkin puute, mikä osottautuu siinä, ettei nimismies hankkinut itselleen omaa taloa, vaan asui vuokralaisena ensin Hyypän, sitte Pernun ja jälleen Hyypän talossa. Mutta tämäkin koti todisti vanhan totuuden, ettei perheen onni niinkään ole varallisuudessa kuin rakkaudessa, joka jäsenet toisiinsa sitoo; ja onhan nuorille monesti pelkäksi eduksi, etteivät he totu elämältä vaatimaan enemmän kuin se tavan mukaan antaa. Molemmat mainitut talot olivat joen rannalla, noin kilometri toisistaan, ja kuuluivat kirkonkylään. Tästä johtui ettei naapureita eikä seuraa puuttunut. Perhe taikka ainakin lapset elivät ja kasvoivat keskellä kansaa, he kun saivat leikkitoverinsa ja tuttavansa naapuritaloista ja -mökeistä. Niin he oppivat ei ainoastaan kansankieltä puhumaan, vaan myöskin tuntemaan itsensä kansaan kuuluviksi. Mutta oli toisiakin naapureita, nimittäin ennen kaikkea kappalaistalo, Simokkala, jossa samoin kuin nimismiehenä oli sekä vanhempaa että nuorempaa väkeä. Simokkala sijaitsi joen rannalla, Hyypän ja Pernun keskivälillä, joten mainittu Hagmanien asunnon muutto ei mitenkään häirinnyt seurustelua nimismiehen ja kappalaisen perheen kesken. Pappilan hallitsija oli tähän aikaan Berndt Gustav Hällsten, jonka vaimo tyttönimeltään oli Susanna Sofia Stenbäck ja jonka lapsista tässä mainitsen August Hagmanin viisi vuotta vanhemman toverin Konradin. Konrad Hällsten, joka vielä elää täysinpalvelleena professorina ja valtioneuvoksena, on puolestaan todistanut, mikä läheinen suhde perheiden välillä vallitsi kertomalla Augustin aikoja myöhemmin hänelle kirjoittaneen muistelevansa Simokkalaa toisena kotinansa.
Poikien päähuvituksia olivat metsästys- ja kalaretket. Jo ennenkuin saivat haulikkoa käyttää, he käsin ja kepein ajoivat takaa sorsanpoikia ja saattoivat joskus palata kotiin tusina semmoisia saaliinaan. Myöhemmin he säännöllisesti seurasivat nimismiestä hänen metsästäessään. Ja toisin kuin nykyään metsästettiin silloin minä vuodenaikana tahansa. Riistan rauhoitus oli tuntematon asia, ja jäniksiä oli vaikka kuinka paljon. Kalaretkiä tehtiin milloin metsäjärville, milloin merenrannalle ja -saarille. Mitään yhteyttä luvuissa ei ollut Konrad Hällstenin ja August Hagmanin välillä, sillä ikäero oli siksi liian suuri. Kumminkin saattaa olettaa, että Hällstenin taipumus luonnontutkimukseen sai Hagmanin yliopistossa ensin menemään matemaattiseen osastoon, josta hän kuitenkin aikaa voittaen luopui.
August Hagman oli jo täyttänyt 10 vuotta, kun hänet syksyllä 1851 pantiin Vaasan kouluun ja kirjoitettiin ensimäiselle luokalle. Syy siihen, että hän niin myöhään alotti koulunkäyntinsä, kuuluu olleen isässä, joka itsepäisesti oli vastustanut pojan lähettämistä lukutielle. Sitävastoin äiti oli toista mieltä, ja hänen lujaa tahtoaan ja tarmoaan oli Augustin kiittäminen siitä, että pääsi kouluun. Kun ei isä mitenkään ottanut, niinkuin tapa oli, viedäkseen poikaa kouluun, istui äiti itse esikoisensa kanssa kärryille ja niin sitä ajettiin viisitoista peninkuormaa vanhaan Vaasaan. Mutta ei ainoastaan siihen päättäväisyyttä tarvittu; monta vertaa vaikeampi oli pojan ylläpitäminen, asunnon ja elannon maksaminen koulukaupungissa. Senkin äiti sai aikaan, vaikka viisainta on olla yrittämättäkään kuvata mitä toimeliaisuutta, mitä järkevyyttä ja kestävyyttä se vaati, kun ymmärrettävästi mies ja nuoremmat lapset kodissa eivät sentähden kaivanneet vähempää huolenpitoa. — Kun seuraavana vuonna elokuun 3 p:nä Vaasan kaupunki oli palanut, muutettiin koulu Uuteenkaarlepyyhyn, kymmenkunta peninkuormaa lähemmäs Kälviää. Siitä oli tietysti rva Hagmanille vähän helpotusta, oli näet mukavampi lukukaudenkin aikana tyydyttää pojan tarpeita. Koulun rehtorina oli siihen aikaan (kevääseen 1855 saakka) Lauri Stenbäck, ja on siis Hagman koulunkäyntinsä ensi vuosina vastaanottanut vaikutelmia tämän etevän johtajan ja opettajan sanoista ja esiintymisestä. V. 1856 muutettiin koulu takaisin Vaasaan, ja tuli Hagman siten jälleen siellä viettäneeksi viimeisen vuotensa tässä oppilaitoksessa. Silloin olin minä koulun ensimäisellä luokalla ja opin tuntemaan Hagmanin ulkonäöltä; lähempää tuttavuutta meidän kesken ei sentään syntynyt. Lukio, joka kaupungin palon jälkeen oli muutettu Pietarsaareen, oli yhä edelleen siellä, ja tässä kaupungissa Hagman suoritti koulunkäyntinsä loppuvuodet. Hän tuli ylioppilaaksi syksyllä 1860.
Ylioppilasvuodet.
Ei koulusta enemmän kuin yliopistostakaan ole siihen suuntaan käyviä tietoja, että Hagman olisi ollut ahkera lukumies. Hän sai kyllä korkeimman arvolauseen ylioppilastutkinnossa ja tuli myöskin keväällä 1867 filosofian kandidaatiksi, mutta miten hyväpäinen hän olikaan ei hänessä ilmaantunut mitään tieteellisiä harrastuksia. Toiselta puolen varattomuus toiselta puolen kansallinen innostus saivat hänet varhain ryhtymään muihin toimiin, joiden rinnalla luvut jäivät enemmän tai vähemmän syrjään. Sentähden ei näistä jälkimäisistä ole juuri muuta mainittavaa kuin että hän, niinkuin jo on ylempänä sanottu, ensin ilmoittauduttuaan matemaattiseen osastoon syksyllä 1866 muutti historiallis-kielitieteelliseen osastoon ja seuraavana vuonna suoritti kandidaattitutkinnon, saaden korkeimman arvolauseen suomenkielessä.
Ymmärtääksemme Hagmanin muun toiminnan ylioppilasvuosina on huomioonotettava erinäisiä asianhaaroja. Mitä ensiksi hänen luonteenlaatuunsa tulee, oli hän nuorena erittäin iloinen ja leikkisä, mutta samalla myöskin yritteliäs. Hagman viihtyi hyvin toverien seurassa ja milloin hän oli mukana, oli hänen kanssaan aina leikinlasku käymässä. Kuitenkaan ei seurustelu hänelle koskaan muodostunut pääasiaksi, niinkuin niin monelle iloiselle ylioppilaalle, vaan pelasti hänet siitä vaarasta luontainen toimeliaisuus, jolla hän ensi kädessä ja yleensä hyvällä menestyksellä koetti ansaita mitä toimeentuloonsa tarvitsi. Toiseksi on merkille pantava aika, milloin hän ylioppilaaksi tuli, ja toveripiiri, johon hän Helsingissä liittyi, sillä niiden vaikutus antoi Hagmanin elämäntyölle suunnan, josta hän ei koskaan luopunut.
* * * * *
Mitä 1860-luku merkitsee kansallisen elämämme kehityksessä on siksi tunnettua, ettei se kaipaa pitempiä selityksiä. Silloinhan meillä valtiollinen elämä ja yhteiskunnalliset harrastukset oikeastaan alkoivat, ja mitä erittäin kansallisuusaatteeseen tulee, niin saattaa sanoa, että se sitä ennen oli ollut olemassa ainoastaan kirjallisessa muodossa ja että sitä vasta silloin ruvettiin elämässä toteuttamaan. Se takatalvi, joka oli seurannut 1840-luvun näennäisesti pettävää kevättä, oli vihdoin voitettu, ja se osa nuorta polvea, jonka sydämessä J. V. Snellmanin kylvö oli itänyt, tunsi sisässään mitä voimakkaimman pakotuksen isänmaalliseen työhön ja toimeen, ja moni kävi siihen käsiksi jo ennenkuin oli säännöllisen oppiaikansakaan päättänyt. Vastustajat, jotka samalla aikaa järjestivät taajat rivinsä joko kokonaan tukehduttaakseen taikka ainakin sulkeakseen suomalaisuuden sen entisiin rajoihin, sanoivat näitä nuoria "jungfennomaaneiksi",[46] nuorsuomenmielisiksi, tahtoen siten erottaa heidät heidän edelläkävijöistään ja opettajistaan ja soimaten heitä siitä, että he muka vain pitivät suurta ääntä mitään tekemättä. Mutta syytös oli väärä. Soimaajat kuulivat vain ne kehotushuudot ja ne vastustajiin kohdistetut vaatimushuudot, jotka ovat kansan nousun tunnusmerkkejä, mutta eivät nähneet taikka eivät tahtoneet nähdä mitä tosityötä tehtiin. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin on tällöin alotettu työ huomattu ja tunnustettu verrattomaksi kansalliseksi suurtyöksi.
Hagman liittyi kohta nuoriin kansallismielisiin — sitä luonnollisemmin kuin ne enimmäkseen olivat pohjalaisia — ja ennen pitkää hän oli heidän piirissään tunnettu ei ainoastaan kelpo toverina, vaan myöskin lupaavana sanomalehtimieskykynä, sillä, niinkuin alempana on kerrottava, hänen taipumuksensa sanomalehtityöhön esiintyi varhain. Jo kouluajalla oli K. J. Gummerus hänen lähimpiä ystäviään, mikä on mainittava sen yhteistyön vuoksi, josta pian tulen puhumaan. Tykonkin kirjassa on kohta, joka viittaa Hagmanin ja Gummeruksen toveruuteen. Siinä näet tekijä muistelee kävelyretkeä, jonka hän [nähtävästi kesällä 1862] teki Ylikannukseen, joka silloin oli johtajan kappelina, noin kolme peninkulmaa Kälviältä. "Sen tein", hän kertoo, "yhdessä veljeni Augustin kanssa, joka nuorena ylioppilaana ollen lähti tervehtimään Kaarle Jakob Gummerusta, entistä luokkatoveriaan, sittemmin yleisesti tunnettua suomalaisen kirjallisuuden virittäjää ja viljelijää, romaaninkirjoittajaa, supisuoraa suomalaista ja erittäinkin pohjalaista. Tältä retkeltä on minulla monta muistoa, kuten esim. ettemme saaneet mäikätä emmekä pitää elämää Ylikannuksen rauhallisessa pappilassa niinkuin tahdoimme, sillä pappi-isäntä eli K. J. Gummeruksen isä oli hirveän täsmällinen herra, joka melkein aina tahtoi nukkua keskellä päivääkin. Mutta muuten oli meillä nuorilla pojilla, s.o. K. J. Gummeruksen veljillä ja minulla hauskaa ja jännittävää. Kuuntelimmepa sen ohessa vanhempain veljiemme innokkaita, lentäviä toiveita ja tuulentupia suomalaisuuden kohottamisesta, sen nousemisesta maailmanvallaksi ja niin edespäin, — ja jäipä tuosta heidän keskustelustaan sielun pohjalle yhtä ja toista. He olivat innokkaita, tulisia pohjalaisia." — —
Muuten ei Hagmanin ystävien ja toverien luetteleminen voi tulla kysymykseen. Panen tähän vain erään ryhmäkuvan, jossa nähdään Hagman itse kahdeksan ystävän kanssa, joista useimmat ovat nimeltään niin yleisesti tunnettuja, ettei mieskohtainen esittely ole tarpeen. Valokuvassa ei ole vuosilukua, mutta en suuresti erehtyne, jos oletan sen olevan v:lta 1865. Miksi nämä yhdeksän ovat antaneet näin yhdessä valokuvata itsensä, on tietymätöntä. Ainoastaan sen voi sanoa, että jollei siihen muuta aihetta olisi ollut kuin keskinäinen ystävyys taikka suomenmielisyys, olisi ryhmä saattanut olla melkoista suurempi. Kaikessa tapauksessa on enemmän kuin puoli ryhmää "junkien" huomatuimpia miehiä.
Vielä olkoon mainittuna, että jungfennomaanien kansallinen innostus ei estänyt heitä yksityisessä elämässä olemasta iloista väkeä. Päinvastoin olivat useat heistä liiankin kärkkäitä ottamaan osansa elämän nautinnoista. Varsinkin he juomisessa noudattivat aikansa tapoja ja pitivät puoliaan kenen rinnalla tahansa. Sentähden joukossa olikin semmoisia, jotka aikaa voittaen pettivät toveriensa toiveet, mutta tuskin niiden luku sentään oli suurempi kuin samanlaisten muissa nuorten miesten piireissä siihen aikaan. Luonnollisesti oli toiselta puolen niitäkin, jotka mitä iloisimmassakin seurassa olivat maltillisia, jollei ehdottomasti raittiitakaan. Sitä laatua oli muiden muassa August Hagman.
* * * * *
Silmällä pitäen Hagmanin ylioppilasvuosia ja tapaa, millä hän aikaansa käytti, sopii ensin huomata, että hän koko vuoden 1861 oli poissa Helsingistä toimien kotiopettajana Kokkolassa ruununvouti J. Holmin perheessä. Hänellä oli, kertoo hän kirjeessä (20/1 1861) Gummerukselle, joka silloin oli lukion ylimmällä luokalla Pietarsaaressa, viisi oppilasta, vanhin kymmenennellä ja nuorin kahdeksannella. "Etkös usko että siinäkin on työtä? Ei ole niinkään helppoa istuttaa ymmärrystä ja käsitystä pieniin lapsiin".[47] Ruununvouti kuuluu olleen juonikas mies, ja siitä johtui etteivät hän ja Hagman hyvällä sopineet palkkiosta; riita jätettiin sovintolautakunnan tutkittavaksi ja ratkaistiin se Hagmanin eduksi. Muuten mainitsen tältä ajalta, että nuori iloinen ylioppilas oli ensi luokan kavaljeereja ei ainoastaan Kälviällä vaan Kokkolassakin. — Edelleen Hagman raha-ansion vuoksi kesällä 1863 oli v.t. kielenkääntäjänä senaatissa ja vuosina 1863—67 apuopettajana Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa. Mutta sen ohella hän, niinkuin jo on sanottu, varhain esiintyi sanomalehtimiehenäkin, osaksi kai sitenkin jotain ansaitakseen, osaksi ja tuskin vähemmäksi tyydyttääkseen haluansa olla mukana kansallisessa edistystyössä.
* * * * *
Hagmanin ensimäinen sanomalehtiyritys oli "'Luonnotar', kuukauslehti kansan hyödyksi ja huviksi", jonka hän syksyllä 1862 yhdessä K. J. Gummeruksen kanssa päätti perustaa. Näytenumero levitettiin joulukuulla, ja uuden vuoden alusta lehti alkoi säännöllisesti ilmestyä, arkinkokoisena, 4-taitteisena, maksaen Helsingissä 60, maaseuduilla 75 kop. Nykyajankin kannalta yritys on merkilliseksi tunnustettava, kun ottaa huomioon että Hagman oli kahden ja Gummerus vain yhden vuoden ylioppilas. Sen ohella on huomattavaa, että lehti ensi sanoista alkaen näyttäytyy syntyneeksi J. V. Snellmanin kylvöstä. Kun näet toimitus ryhtyessään selittämään tarkotustaan alkaa näin: "Mikäs on se, joka korottaa kansaa, joka antaa kansalle kansallisia oikeuksia? mikäs muu on se kuin sivistys? Sivistys on valtakuntain perustus; ilman sivistystä ei valtakunta voi valtakuntana pysyä. Sivistys antaa kansalle luottamusta itseensä. Sivistys suojelee muitten kansain valloituksia vastaan, sivistyksestä on siis kansan hakeminen voimiaan" — eikö tämä ole selvää kaikua siitä opista, jota Snellman oli julistanut Saimassa ja Litteraturbladissa?
Eräästä Hagmanin kirjeestä (11/1 1863) Gummerukselle nähdään, että kirjoittaja vietti joululomansa Janakkalassa. Käydessään kaupungissa hän oli saanut tietää, että käsikirjoitusten piti olla valmiina 20 p:ksi, jotta numero voisi ilmestyä kuukauden viimeisenä päivänä. Postikonttorista hän oli nostanut 180 ruplaa tilausrahoja, "jotka olen niin hyvin käyttänyt, että tuskin on kopeekkaakaan jälellä!! Elä kumminkaan pelästy tai pahastu. Kyllä niitä vielä tulee ainakin sama verta lisää, jos tietäjäin ennustuksiin voi luottaa. Näinä aikoina on, niiden mukaan, vasta kolmas tai viides osa karttuvista tilaajista tavallisesti ilmestynyt. — Hyvin on meille onnistunut. Kaikki sanomalehdet ovat Luonnottaren näyttönumeroa kehuneet; jopa sitä Tapiossa sanotaan teräväksi ja sivistyneeksi!" —
Yleensä oli Luonnotar, jonka "koto oli työmiehen kädessä", hyvin toimitettu. Ikävä on vain ettei muuta kuin arvaamalla voi sanoa mitä toinen tai toinen on kirjoittanut. Tietenkin ovat "uutelot", Merimiehen morsian ja Noituri, kertomus Pohjanmaalta, jotka jatkuivat vuosikerran läpi, Gummeruksen käsialaa, jonka ohella J. V. C(alamnius) on merkinnyt pitkän sarjan Kuvaelmia Suomen-suvun muinaisuudesta; mutta onko kaikki muu Hagmanin kirjoittamaa? Koska hän kuului matemaattiseen osastoon, on syytä olettaa hänen laatineen luonnontieteelliset kirjoitukset (Lämpö ja sen vaikutukset, Vesi luonnon hallinnossa, Jäämerestä, Maanpallo mailmanrakennuksessa y.m.), mutta sangen luultavaa on minusta, että nuoret toimittajat kokeneimmilta tovereiltaan saivat semmoisia kirjoituksia kuin Hallitusmuodosta ja valtiopäivistä, Valtiopäiväjärjestyksestä, Viinanpoltto-asiasta j.n.e. Jos tämä viimeinen arvelu onkin oikea, saattaa taas katsoa jotenkin varmaksi, että Hagman on sepittänyt kuukausikirjeet, jotka säännöllisesti sisälsivät sekä kotimaan että ulkomaan valtiollisia uutisia. Nykyaikaiselle lukijalle ovat nämä kirjeet hupaisinta koko lehdessä, sillä niistä huomaa mitä ihmeellistä aikaa elettiin. Näytteeksi poimin tähän kimpun aiheita, joista kirjeissä puhutaan: Näytenumerossa: ilosanomasta Valtiopäivät tulossa! tammikuulla: heinäkuun 1:sestä päivästä tulee Suomen oma raha, markka ja penni, käytäntöön; helmikuulla: edellisen vuoden kielikomitea petti kansan toiveet, mutta kansan tahto on toteutuva, sillä suomenkielen oikeuksien voimaan saattaminen on ensimäinen yhteiskunnallisten ja valtiollisten olojemme edistyksen ehto; huhtikuulla: J. V. Snellmanin astumisesta senaattiin, Jyväskylän seminaarin avauksesta elokuun 1 p.; heinäkuulla: Aleksanteri II:n käynnistä Suomessa, jolloin hän muun muassa Hämeenlinnassa allekirjoitti käskykirjeen suomenkielen oikeuksista; elokuulla: valtiopäivävaalien tuloksista; syyskuulla: keisarin toisesta käynnistä Suomessa, valtiopäivien avauksesta; lokakuulla: Yrjö Koskinen on alkanut luennoida suomenkielellä.
Olivat ne onnenpoikia, jotka saivat alottaa kirjailijatoimensa semmoisena vuonna. Jos kukkien puhkeaminen on kevään tunnusmerkki, niin oli koko se vuosi pelkkää kevättä, ja avosydämisiin nuoriin se jätti häviämättömiä vaikutelmia.
Joulukuun numerossa luvattiin Luonnotarta jatkaa, mutta kuitenkin se lakkasi ilmestymästä. Sanottiin että toimittajilla ei ollut aikaa, mutta luultavampaa on että yritystä oli taloudellisesti vaikea ylläpitää. Suomalainen, sanomia tilaava yleisö oli vielä pieni eikä kahdella köyhällä ylioppilaalla ollut mitään vararahastontapaista mihin nojata. — Hagmanille oli kuitenkin sanomalehtityö niin luonnonmukaista, että hän oman pikkulehtensä kuoltua pian hankki itselleen uutta samanlaista tehtävää. Hän liittyi näet Helsingfors Tidningarin toimitukseen.
* * * * *
Helsingfors Tidningaria, jolle Z. Topelius, hoitaen sitä 19 vuotta, oli hankkinut laajemman lukijakunnan kuin yhdelläkään sanomalehdellä sitä ennen Suomessa oli ollut, oli Aug. Schauman toimittanut v:sta 1861, mutta loppupuolella vuotta 1863 saatiin tietää, että lehden omistaja, kirjakauppias ja -kustantaja B. A. Thunberg, ei halunnut uudistaa kolmeksi vuodeksi tehtyä sopimusta Schaumanin kanssa. Silloin Yrjö Koskisessa heräsi ajatus, että lehti oli saatava suomenmielisten käsiin, jotta heilläkin olisi ruotsinkielinen äänenkannattaja, mikä oli sitä tärkeämpi, kun vastapuolue edellisenä vuonna oli perustanut suuren päivälehden, Helsingfors Dagbladin. Tämä tuuma toteutuikin niin, että O. Donner, Th. Rein ja E. Böök uudesta vuodesta 1864 ottivat vastatakseen toimituksesta. Kumminkaan ei yksikään näistä kykenevistä miehistä ollut siinä asemassa, että hän olisi voinut taikka tahtonut panna koko voimansa ja aikansa tehtävään; päinvastoin toimitus ennen pitkää hajaantui. Donner lähti syksyllä Berliniin tutkimaan sanskriittia, Rein oli edellisenä vuonna tullut dosentiksi ja määrätty hoitamaan filosofian professorin virkaa (jonka Snellman muuttaessaan senaattiin oli jättänyt avonaiseksi) ja oli sentähden estetty uhraamasta aikaa lehdelle, ja Böök vihdoin matkusti myöskin syksyllä pois Helsingistä. Kesällä oli pääjohto ollut viimemainitun käsissä, ja hänellä oli silloin avustajina E. A. Forssell (ulkomaanosasto) ja August Hagman. Syksyllä taasen joutui pääjohto Hagmanille. Kumminkin oli työ ylivoimainen niin nuorelle miehelle, ja 1865 v:n alusta astui W. Eneberg toimituksen päähän, jonka ohella apumiehinä toimivat K. Bergbom, E. Böök, Hagman y.m. Mainittavaa merkitystä Hagmanin työllä Helsingfors Tidningarissa tuskin oli. Arvatenkin hänen kirjoituksensa olivat kokonaan tilapäistä laatua, niinkuin tavallisesti toimituksen nuorimpien jäsenten. Pääasiaksi lienee sentään katsottava se, että hänen kokemuksensa näinä vuosina kasvamistaan kasvoi alalla, jolle hän oli kokonaan antautuva. Helsingfors Tidningar lakkautettiin marraskuulla 1866. Tänä viimeisenä vuonna olivat Eneberg ja Donner toimituksen päämiehinä, mutta epätietoista on, oliko Hagman enää mukana. — Lopuksi on merkittävä, että Hagman näinä samoina vuosina myöskin silloin tällöin kirjoitti Suomettareen ja 1866 alkuunpantuun Kirjalliseen Kuukauslehteen (viimemainittuun ainakin pari kirja-arvostelua). Näiltä varhaisilta ajoilta eräs silloin mukana ollut kirjailija muistaa Ahlqvistin kiittäneen muutamaa Hagmanin kirjoittamaa W. Flomanin Ranskan kieliopin arvostelua.
* * * * *
Niinkuin edellä kerrotusta näkyy, oli Hagman ylioppilasvuosinaan monessa toimessa mukana, mutta silti hän ei laiminlyönyt seurusteluakaan — tarkotan seurustelua toveripiirin ulkopuolella. Useimmat nuoret pohjalaiset elivät täällä Helsingissä erillään kaikesta perhe- ja naisseurustelusta eivätkä liene sitä paljon kaivanneetkaan. Hagmanilla sitä vastoin oli sekä taipumusta että halua siihen, ja vuosien varrella hän sai useita naistuttavuuksia pääkaupungin seurapiireissä. Myöskin tiedetään hänen tälläkin alalla hyvin menestyneen. Yleismaailmallisessa merkityksessä hän kyllä ei ollut mikään lumoava kavaljeerityyppi, mutta silti hänellä oli mitä ruotsalaiset tarkottavat sanalla "fruntimmerstycke", toisin sanoen hänen olennossaan oli jotakin naisväelle erittäin mieleistä. Usein on tämä "jokin" sanoin selittämätöntä, mutta mitä Hagmaniin tulee se voidaan arvata piilleen hänen esiintymisensä teeskentelemättömyydessä, tunteenilmaisunsa välittömyydessä ja luonteensa vilpittömyydessä sekä siinä, "ettei hän naistenkaan seurassa lörpötellyt tyhjiä". Muun muassa hän oli tullut tutuksi kenraalikuvernöörin, vapaaherra Platon Rokassowskijn perheessä, mikä tosiasia ei kuitenkaan ole arvosteltava nykyisten olojen mukaan. Tämä, vuoden lopulla 1861 Helsinkiin tullut kenraalikuvernööri erosi ei ainoastaan edelläkävijästään, kreivi Bergistä, vaan muistakin sekä vanhemmista että myöhemmistä Venäjän vallan korkeimmista edustajista maassamme. Hän itse samoin kuin hänen lukuisan perheensäkin jäsenet olivat näet erittäin suosiollisia ja ystävällisiä suomalaisia kohtaan sekä elämältään porvarillisen yksinkertaisia. Sentähden Helsingin ylempi seurapiiri aivan luonnollisesti avautui perheelle, jossa myös osattiin ruotsia, ja tiistaisin, jolloin Rokassowskijlla oli vastaanotto, oli jokainen tervetullut, joka tavalla tai toisella oli tutustunut johonkin perheen jäseneen. Varsinkin kävi siellä silloin pääkaupungin hienoston nuoriso, sillä samalla kun ruuat ja juomat olivat hyvin yksinkertaista, vaatimatonta laatua, oli seurustelu aina vapaata ja hupaista, ja illan ohjelma päättyi säännöllisesti iloiseen karkeloon. Hagmanin tuttavallinen suhde perheeseen kuuluu saaneen alkunsa siten, että häntä pyydettiin opettamaan suomenkieltä eräälle nuorista parooneista. Tyttäristä oli toinen järjestyksessä, neiti Olga, samanikäinen kuin Hagman, ja hänellä toverit aina härnäilivät "Krassea" eli "Hackea" — "Krasse" ja "Hacke" olivat Hagmanin toverinimiä kouluajalta koko hänen elämänsä ajan. Neiti "Olja" ei ollut enemmän ensi luokan kaunotar kuin hienotarkaan, mutta — huolimatta siitä, että hänellä samoin kuin vanhemmalla Elisabet sisarella oli "hovineiden" arvo — hän oli vaatimaton, kiltti, iloinen ja hyvä tyttö, ja sangen luultavaa on, että Hagmanin sydän ei ollut välinpitämätön häntä kohtaan. Toiselta puolen on yhtä luultavaa, jopa varmaakin että perheessä pidettiin suomalaisesta ylioppilaasta, jonka luonteenominaisuudet voitiin merkitä aivan samoin sanoin kuin ne, joita juuri olen käyttänyt Olga neidestä. Etteivät nämä arvelut ole tyhjiä, todistanee se, että Hagman kesäaikoina, jolloin kenraalikuvernööri asui Degerööllä, toisinaan kutsuttiin sinne. Tämmöiset kutsut, joiden kautta Hagman pääsi osalliseksi perheen yksinkertaiseen maalaiselämään, sai yhdessä neitien kanssa kävellä ja laskea leikkiä ja etsiä nelilehtisiä apilaita Degeröön vihantain puitten siimeksessä, tuottivat hänelle niin otollista vaihtelua kaupungin kuivaan kesäelämään, niin suurta hupia ja tyydytystä, että hän mitä hilpeimmin mielin kesti ja luotaan torjui toverien yritykset saattaa hänet hämille viittauksillaan ja vitseillään — semminkin kun niiden takana ei mitään pahansuopaa piillyt. Arvatenkin oli köyhä nimismiehenpoika pahemmissa pintehissä talvisaikana, kun hänet oli kutsuttu kenraalikuvernöörin talossa toimeenpantaviin suurempiin juhlatanssiaisiin. Jutellaan hänen semmoisina päivinä olleen syömättä päivällistä säästääkseen ne markat, joilla hänen oli ostettava valkoiset hansikkaat esiintyäkseen kaikin puolin comme il faut!
Viipurissa Ilmarisen toimittajana.
Syksyllä 1866 Hagman alkoi suorittaa tenttejä filosofiankandidaatti-tutkintoa varten. Samaan aikaan hän sai Viipurista tarjouksen, joka moneksi vuodeksi vei hänet pois Helsingistä. Se näkyy eräästä kirjakauppias N. A. Zilliacuksen 10/11 päiväämästä kirjeestä. Zilliacus oli päättänyt perustaa uuden suomenkielisen "kansanlehden", jonka tarkotus olisi Itä-Suomen kansassa herättää mielenkiintoa yleisiin ja paikallisiin asioihin, ja Hagman oli hänen pyynnöstään luvannut ruveta lehden toimittajaksi, niin pian kuin oli kandidaattitutkintonsa suorittanut. Siihen ehtoon Zilliacus ilmottaa suostuvansa, sitte kun kauppakonttoristi R. Mallenius oli sitoutunut vastaamaan toimituksesta siksi kuin Hagman saapuisi Viipuriin. Nyt hän lähettää painoylihallitukselle osottamansa anomuksen saada luvan julkaista lehteä ja antaa Hagmanille vallan lopullisesti määrätä uuden lehden nimen, kumminkin sillä ehdolla, että se tulee "lyhyeksi ja sointuvaksi" (kort och klingande). Itse hän oli ajatellut sentapaisia nimiä kuin Ilmari, Vellamo, Kalervo, mutta niistä ei tarvinnut välittää. Kumminkin Hagman piti ensinmainittua soveliaana, ja muodossa Ilmarinen hän sen lehdellensä antoi.
Koska Hagmanin julkinen tutkinto oli vasta 18/5 1867, oletan hänen toukokuun lopulla matkustaneen Viipuriin. Kuinka hänen kävi vieraalla paikkakunnalla, siitä tapaamme muutamia tietoja eräässä kirjeessä, jonka hän syyskuun alkupuolella on Jaakko Forsmanille lähettänyt. Hagman sanoo jotakuinkin menestyvänsä. Viipurissa "pelätään julkisuutta kuin pahaa henkeä", ja sentähden lehden toimittajaa kumarretaan, mutta myöskin katsellaan karsain silmin, kun hän, muukalaisena, koskettelee arkoihin kohtiin. Aihetta siihen ei puuttunut. Muun muassa poliisit, viskaalit y.m. venäläiseen tapaan ottavat lahjoja siitä, että ummistavat silmänsä kaikenlaiselle laittomuudelle. Toiselta puolen hänellä on legioona takanaankin, ja hän tuntee jo miltei kaikki, virkapohatoista käsityöläisiin saakka. Varsinkin hänellä oli tuttavia liikemiesten joukossa, ja Lydeckenin (toiminimi Lydecken & Harling) kanssa hän tuumiskeli lentokirjasta, jonka hän kirjoittaisi Lydeckenin antamien ainesten nojassa ja jossa kehotettaisiin ja neuvottaisiin kauppiaita edistämään ja välittämään maalaisteollisuustuotteiden menekkiä. — Elokuun viime päivinä oli piispa (F. E. Schauman), rovasti A. E. Borenius ja notaari filosofianlisensiaatti J. V. Calamnius hänen seurassaan, käynyt Viipurissa tarkastusmatkalla. Calamnius oli asunut Hagmanilla, ja silloin oli ollut hupaisia jutteluhetkiä. Niinikään oli Hagmanin luona asunut tanskalainen kielentutkija Vilhelm Thomsen ne pari päivää, jotka hän kiertomatkallaan Suomessa vietti Viipurissa. — Piispan käynti oli ollut erittäin tärkeä sentähden, että hän yhdessä koulun inspehtorin kanssa oli määrännyt Hagmanin v.t. ylimääräiseksi lehtoriksi, jonka tuli opettaa suomenkieltä koko lyseessä, s.o. seitsemällä luokalla. Hänen tulonsa lisääntyivät siten 2400 markalla. "Olen siis kokonainen lehtori!!" Mutta työtä on, että oikein pelkään — 24 tuntia viikossa, kirjoitusten korjausta y.m.
Vaikka Ilmarinen ilmestyi ainoastaan arkinkokoisena ja kerran viikossa, oli sen merkitys verrattomasti suurempi kuin minkään nykyisen maaseutulehden. On näet huomioon otettava, että Suometar — joka oli perustettu 1847 ja jolla 1856 oli ollut 4700 tilaajaa, sitä ennen kuulumaton luku — oli v:n 1866 päättyessä tilaajain puutteesta lakkautettu. Syynä siihen, että ennen niin kunnianarvoisa lehti sai niin kurjan lopun, ei ollut ainoastaan kova aika, vaan, niinkuin Ilmarisen helsinkiläinen kirjeenvaihtaja kertoo, se "kummallinen keikkaus", että lehti lopulta oli joutunut ruotsikiihkoisten johtomiesten haltuun ja tullut "vieraaksi suomalaiselle kansalle". Niin sattui että kovimpina nälkävuosina 1867 ja 1868 oli henkinenkin kato semmoinen, että Helsingissä ei ilmestynyt muuta suomenkielistä sanomalehteä kuin Suomen Virallinen lehti; kansallismielisten ainoa äänenkannattaja pääkaupungissa oli siis aikakauskirja Kirjallinen Kuukauslehti, joka, niinkuin nimi sanoo, esiintyi vain 12 kertaa vuodessa. Näissä oloissa ja koska muut suomenkieliset maaseutulehdet olivat kovin vähäpätöisiä, Ilmarinen ilmoitti koettavansa "järjestää sisältönsä koko maan yhteiselle sanomalle pantavain vaatimusten mukaan", s.o. kertoa kuulumisia laajemmaltakin kuin omalta paikkakunnalta ja ottaa "koko maan yhteiset asiat" puheeksi. Eikä tämä ollut tyhjää prameilua. Jos ottaa lukuun lehden ahtaan tilan, on tunnustettava että Ilmarinen ansiokkaasti suoritti tehtävänsä. Että lehti aikalaisissa herätti huomiota, sen voi päättää silloin tällöin muissa lehdissä tavattavista tunnustavista lauseista tai mainesanoista, jotka merkitsevät sitä enemmän, kun sanomalehdet yleensä ovat vastahakoisia sanomaan hyvää toisistaan. Itä-Suomen tietoja lehdessä annettiin ajan tavan mukaan lukijakunnan puolelta lähetettyjen kirjeiden muodossa.
Vuoden alkupuolella, jolloin Hagman vielä oli Helsingissä, tapaamme lehdessä säännöllisesti kirjeitä pääkaupungista; mutta suurin tila on annettu tiedoille valtiopäivien toiminnasta. Varsinaisen virkeytensä Ilmarinen kuitenkin sai vasta sitte kun Hagman oli tullut Viipuriin. Silloin näet uutisten monipuolisuudessa samoin kuin artikkeliosastossa ilmestyi ylempänä mainitun päämäärän harrastaminen. Eikä suinkaan puuttunut ainetta pääkirjoituksiin, kun pian selväksi kävi, että kesä oli pettävä kaikki hyvän vuodentulon toiveet. Kysymys miten yleinen uhkaava hätä oli torjuttava, miten kansa oli pelastettava nälkäkuolemasta, se oli tänä kaameana vuotena kysymyksistä tärkein, ja sitä Hagman yhä uudestaan käsitteli koko sillä hartaudella, jota asia vaati ja joka oli luonnollinen hehkuvalle isänmaan ja yhteisen kansan ystävälle. Ilmarisessa siis keskenään vaihtelivat kehotukset avunkeräyksiin pienemmissä ja laajemmissa piireissä, osotukset työansioon, kaikenlaisten pienten tavarain kokoilemiseen ja kaupaksi toimittamiseen,[48] neuvot hätäleivän valmistamiseen y.m. semmoiset esitykset. "On kunniallisempaa koettaa jotakin ansaita kuin suorastansa kerjätä ja viimein kuolla onnettomuuteen! — Meidän pitää pelastua nälkäkuolemasta!" Niin Ilmarinen huudahtaa pakahtuvasta sydämestä. Mutta koska ihminen ei elä ainoastaan leivästä, Hagman marraskuulla julkaisee kaksijaksoisen kirjoituksen: "Opetuslaitosten muutos suomalaisiksi", jossa hän innokkaasti taistelee niitä verukkeita vastaan, joilla siihen aikaan niin sitkeästi vastustettiin suomenkielisiä kouluja.
Ilmarisen toinen vuosikerta (1868) alkaa pitkällä kirjoituksella "Maan varallisuus ja virkalaitos", jonka tekstinä on erään kummassakin virallisessa lehdessä julkaistun "lähetetyn" kyhäelmän alkusanat: "Vähänpä hyötyä siitä on, että menneissä ajoissa, lainsäädännössä ja tavoissa haetaan syytä työttömyyteen" [s.o. köyhyyteen]. Hagmanista nuo virallisen tekijän sanat ovat mielettömiä. Hän väittää päinvastoin että ylellisissä tavoissa sekä asetuksissa, joita säätäessä ei ole silmällä pidetty kansamme elinehtoja, on yksi pääsyy kurjuuteen, ja erittäin hän ankarasti arvostelee virkamiesten palkkoja, jotka meillä ovat korkeampia kuin suurissa kulttuurimaissa, niinkuin seikkaperäisillä tiedoilla eri maista todistetaan. — Muita painavampi ja ehkä merkillisin nuoren sanomalehtimiehen kirjoituksista oli toukokuun 15 p. esiintynyt nimeltä "Mitä vaatii nykyinen hätä maassa?" lyhyesti kuvattuaan mihin oli tultu, siihen nimittäin että ihmisiä todella oli kuollut ja joka päivä kuoli nälkään, että monessa kohden maata tavallinen kylvö oli jäänyt tekemättä ja että siis pellot, parhaimmassakaan tapauksessa, eivät voineet antaa riittävästi leipää, kirjoittaja ehdottaa, "että maan säädyt kutsutaan kokoon valtiopäiville neuvottelemaan mitä on tehtävä, mitä varustettava kovaa hätää vastaan". — "Ennenkuin säädyt ovat olleet koossa, ei ole tehty mitä olisi voitu hädän vastustamiseksi. — Jos kysytään: mitä voivat säädyt? niin vastaamme: ne voivat pelastaa maan perikadosta. Millä lailla? Ne voivat esim. suostua varallisuuden mukaan maksettavaan suureen, 10- tai 20-prosentiseen, veroon, jolla hätää lievennettäisiin esim. siten, että maanviljelijöille annetaan vuodessa maksettavia, joko korollisia tai korottomia lainoja, taikkapa lahjojakin, ja nämä maanviljelijät voivat antaa työtä maattomalle kansalle. Voidaan sanoa, että tämmöistä suurta veroitusta ei ole kuultu. Olkoonpa niin. Me sanomme: mutta tämmöistä hätääpä ei ole kuultu järjestetyssä valtiossa. Se on myös kyllä tosi, että suurimman osan tätä veroa tulisivat palkansaajat, s.o. virkamiehet maksamaan, joskin muutamilta rahamiehiltäkin vähän karttuisi. Vaan onpa se parempi ja oikeampi, että virkamiehet näin, säätyjen päätöksestä ja suostumuksesta, antavat uhriksi maan hädälle osan palkoistansa, kuin että kuitenkin pakosta ja ilman suostumuksetta heidän palkkansa jäävät maksamatta, mikä kyllä tapahtuu, jos eivät tavalliset verot, niinkuin näyttää, tule maksetuiksi." — —
Olihan se rohkea ehdotus pienen maaseutulehden puolelta, mutta sitä merkillisempi on että muu sanomalehdistö siihen yhtyi, ei ainoastaan Oulun Viikko Sanomat ja Åbo Underrättelser, vaan myöskin Helsingfors Dagblad ja Kirjallinen Kuukauslehti. Niin Ilmarinen itse huomauttaa 3 p. heinäk., jolloin se jälleen ottaa asian puheeksi. Kuitenkaan ei siitä sen enempää tullut, joko senvuoksi ettei hallitus katsonut ehdotuksen toteuttamista mahdolliseksi taikka että suotuisat kesäilmat tekivät toimenpiteen tarpeettomaksi. Hagmanille itselle asiasta koitui se ikävyys, että hän joutui kiistaan Kirjallisen Kuukauslehden kanssa. Ilmarisessa tavataan nimittäin 16 p. lokak. ankaranlainen kirjoitus, "Puolustusta", jossa Hagman puolustautuu muutamaa loukkaavaa lauselmaa vastaan, jolla aikakauskirjan (syyskuun) "kuukauskirjeessä" oli viitattu hänen ehdotukseensa. Kun näet siinä oikeutetulla kansallisella itsetunnolla moititaan "kerjäämiseen tottumusta", joka kirjoittajan (Yrjö Koskisen?) mielestä meillä on sekä yksityisissä että yleisemminkin kansassa ilmaantunut, pistetään väliin seuraava lause: "Mihin kurjuuteen ja kehnouteen onkaan jouduttu, kun eräs sanomalehti, joka tähän asti ei ole näyttänyt olevan kaikkea ajatusta vailla, luulee voivansa puolustaa valtiopäiväin tarpeellisuutta sillä mietteellä, että kansan edusmiesten olisi asia säännöllisesti jakaa nuo ulkomailta ja omasta maasta kerjättävät armolahjat! Kenties heidän pitäisi sitä varten vielä lähettämän ulos julkinen kerjuuproklamationi kaikkiin maailman ääriin, jotta ylevä valtiollinen kantamme tulisi joka paikassa tiettäväksi!" Tätä hyökkäystä — siltä se näet ehdottomasti tuntuu — ei voine muuten selittää kuin että kirjoittaja, erikoista ainettaan ajatellessaan, vain hämärästi muisti mitä Ilmarisessa oli lukenut eikä kenties ollut ollenkaan huomannut, että lehdessä nimenomaan oli puhuttu ulkomaan armolahjoja vastaan.[49] Että Hagmanin oli mahdotonta hyvänään pitää noita sanoja, jotka loivat aivan väärän valon hänen tarkotuksiinsa semmoisessa sydämenasiassa kuin kansan hätä hänelle oli, on ymmärrettävää, ja sentähden on hänen kirjoituksensa ankaruuskin käsitettävissä. — Yksityisistä kirjeistä näkee, että tämä kiista herätti melkoista huomiota jungfennomaanien piirissä, mutta niinikään, että loukkaavien sanojen takana tuskin oli minkäänlainen mietitty isku Hagmania vastaan. Calamnius, joka oli Kuukauslehden lähimpiä miehiä, kirjoittaa esim. E. A. Forssellille, joka tänä syksynä samoin kuin Hagman oli Pietarissa, että Hagmanin ei olisi pitänyt välittää asiasta, ja jatkaa: "Terveisiä hänelle, sano, että ei kukaan häntä vihaa, me pidämme Krassesta paljon."
Vielä mainitsen yhden Hagmanin kirjoituksen Ilmarisessa, nimittäin syyskuun 4 p. ilmestyneen, jonka on aiheuttanut J. V. Snellmanin eroaminen hallituksesta. Luotuaan katsauksen Snellmanin edelliseen elämäntyöhön kirjoittaja puhuu hänen toiminnastaan hallituksen jäsenenä. Kaunis ja lämmin kirjoitus päättyy: "Niin kauan kuin Snellman oli hallituksessa, oli tällä hallituksella kansan luottamus. Kansan silmät olivat käännetyt häneen ja jokaisen huulilla oli aina: mitä Snellman asiassa sanoo? Mitä hän tekee? Hänessä oli kansan turva. Kun hän taas on hallituksesta poissa, niin on ikäänkuin se väkevin pylväs, joka kannatti olojamme, olisi kadonnut."
Pietarissa.
Kun Hagman julkaisi viimemainitut kirjoitukset, oli hän jo muuttanut pois Viipurista. Hänen sielläolonsa tuli näet todellisuudessa paljon lyhemmäksi kuin hän oli ajatellut, sillä ennenmainitusta kirjeestä Jaakko Forsmanille näkyy, että hän syksyllä 1867 oli miettinyt mahdollisuutta päästä vakinaiseksi opettajaksi lyseehen. Itse asiassa kävi niin että hän jo tammikuulla 1868 sai virallisen kutsumuksen Pietarin P. Marian suomalaisen seurakunnan kirkkokoulujen tarkastajaksi. Kenen toimesta tai välityksestä se tapahtui, on tietymätöntä, mutta arvatenkin Hagman jo oli suostunut, ennenkuin mainittujen oppilaitosten kouluneuvosto virallisesti päätti kutsua hänet virkaan. Kutsumuskirjeessä, jonka varaesimies, kenraalimajuri O. Furuhjelm on allekirjoittanut, pyydetään, että Hagman mahdollisimman pian ryhtyisi toimeensa. Luonnollisesti hän ei kuitenkaan keskellä lukuvuotta voinut erota opettajavirastaan ja toiseksi hänellä kesäaikana ei ollut mitään tehtävää Pietarissa, sentähden hän luultavasti vasta elokuulla lähti sinne, jättäen Ilmarisen nytkin Malleniuksen hoidettavaksi. Pietarissa hän siis oli kirjoittanut viimeiset artikkelinsa Ilmarista varten.
Hagmanin Pietarissa-olo, joka kesti neljä vuotta, muodostaa hyvin tärkeän jakson hänen elämässään; paha vain että lähteeni ja tietoni siitä eivät ole niin täydelliset kuin suotavaa olisi. Sen verran on minulla kumminkin siitä kerrottavana, että selvästi tulee näkyviin, miten hän sielläkin pysyi uskollisena kansallisille harrastuksilleen, miten hän sielläkin osotti tarmokasta toimeliaisuutta sekä siten vaikutti herättävästi, jopa tavallaan aikaansai käänteen suomalaisten elämässä Venäjän pääkaupungissa.
P. Marian seurakunnalla oli silloin vain kaksi varsinaista koulua, nimittäin toinen poikia ja toinen tyttöjä varten, kumpikin 3-luokkainen. Näihin laitoksiin liittyi yksi valmistava luokka, joka oli yhteinen pojille ja tytöille. "Viikkokoulun" ohella oli vielä olemassa sunnuntaikoulu, useampiin osastoihin jaettu, mutta suoritettavan kurssin puolesta aivan vaatimaton.[50] Liian lyhyeksi oli viikkokoulunkin kurssi huomattu. Keväällä 1867 eräs kirjeenvaihtaja kertoo Ilmarisessa, että oli päätetty toimeenpanna neljäs luokka poikakoulun jatkoksi sekä kolme valmistavan luokan apuosastoa eri kaupunginosissa. Seurakunta oli ehdottanut erityisen verotuksen tapahtuvaksi, jotta saataisiin tarpeelliset varat näitä uudistuksia varten. Nähtävästi tämä kiitettävä puuha kuitenkaan ei saanut viranomaista vahvistusta, sillä kun Hagman tultuansa Pietariin todella perusti toivotun jatkoluokan, tapahtui se siten, että koulujen inspehtori itse, koulun kolme entistä opettajaa — pastori Piispanen, hrat Friman ja Glantz — sekä lakitieteen kandidaatti E. A. Forssell ja maisteri vapaaherra Johannes Gripenberg vapaaehtoisesti suostuivat palkatta antamaan opetusta. Näin syntynyt neljäs luokka oli voimassa kaksi vuotta (1868—70), mutta lakkautettiin sitten arvatenkin niiden rettelöiden johdosta, joista alempana kerrotaan.
Epäilemättä Hagmanin toimeliaisuus jatkoluokan aikaansaamisessa tuotti hänelle monta ystävää seurakunnassa. Luokan hyöty oli näet silmiinpistävä: ennen oppilaat, 12—13-vuotiaina suoritettuaan kurssin, eivät välittömästi päässeet mihinkään muuhun kouluun opinkäyntiään jatkamaan; nyt he sitä vastoin jatkoluokasta voivat muuttaa Jyväskylän alkeiskouluun, niinkuin moni tekikin. Sitäpaitsi inspehtorin epäitsekäs menettely osotti, että seurakuntaan oli tullut mies, joka todella harrasti yleishyvää ja asetti aatteelliset päämäärät aineellisten edelle, sanalla sanoen semmoinen mies, jonka tapaisia ylempänä mainittu Ilmarisen kirjeenvaihtaja valittaa sieltä kokonaan puuttuneen. Luonnollista muuten on että yrityksen mahdollisuus oli ei ainoastaan koulun entisten opettajien auliudessa, vaan myöskin siinä onnellisessa sattumassa, että kaksi niin etevää ja innostunutta kotimaista avustajaa kuin Forssell ja vapaaherra Gripenberg oli tarjona. Forssell oli suoritettuansa lakitieteenkandidaatti-tutkinnon (18/5 1868) tullut Pietariin oppiakseen venäjänkieltä sekä, mikäli tiedän, aikeissa koettaa päästä palvelemaan ministerivaltiosihteerin virastoon. Kumminkin nousi hänelle tie pystyyn, ja muistan sangen hyvin, miten hänen ystävänsä Helsingissä sen johdosta ivallisesti selittivät, että siinä virastossa ei tarvittu niin tietorikkaita, niin teräväjärkisiä ja kyvykkäitä miehiä kuin Forssell kieltämättä oli. Todellisuudessa lienee sentään hänen suomenmielisyytensä ollut se ominaisuus, jota katsottiin vähimmin soveliaaksi. Kesällä 1869 tiedän Forssellin matkustaneen Moskovaan, jossa hän muun muassa Yrjö Koskisen pyynnöstä arkistosta etsi tekeillä olevaa Suomen kansan historiaa varten tietoja "pikku vihasta". Vuoden lopulla tai seuraavan alussa Forssell asettui Viipuriin ruvetakseen hovioikeuden auskultantiksi (11/3 1870). Vuodeksi 1871 hän otti hoitaakseen Ilmarista, silti luopumatta lakimiesuraltaan. — Kaiken tämän olen maininnut syystä että seuraavassa Forssellin nimi usein on esiintyvä.
Vapaaherra Johannes Gripenbergistä tahdon antaa vieläkin seikkaperäisempiä tietoja, sillä hän oli Hagmanin paras ystävä Pietarissa ja on nykyiselle polvelle jotenkin tuntematon. Gripenberg, myöhemmin senaattori vapaaherra Joh. Ulrik Sebastian Gripenbergin poika, oli syntynyt Sääksmäen Voipalassa 17/2 1842. Käytyään ensin Haminan kadettikoulua hän sieltä muutti Kuopion lukioon, josta 1861 tuli ylioppilaaksi. Suunnitellen lukunsa filosofiankandidaatti-tutkintoa kohti hän valitsi yleisen historian pääaineekseen ja tuli siten olemaan Yrjö Koskisen ensimäisiä oppilaita, kun tämä 1863 oli nimitetty professoriksi. Gripenberg oli erittäin lahjakas — muun muassa runollisestikin, vaikkei hän tiettävästi ole mitään julkaissut[51] — ja lisäksi ahkera töissään, ja hän edistyi samanmukaisesti. Jopa olen kuullut sanottavan, että Yrjö Koskinen oli niin tyytyväinen hänen tietoihinsa ja historiallisen arvostelukykynsä kypsyyteen, että hänestä Gripenberg olisi ollut mies paikallaan hänen seuraajakseen, jos näet hän itse olisi poistunut ja oppilas antautunut tiedemieheksi. Sitä tämä ei kuitenkaan liene ajatellutkaan. Tutkintonsa hän sentään oli suorittava, mutta ennenkuin hän sen teki sattui eräs seikka, joka asiaa myöhästytti. Nuorelle paroonille tapahtui se onnettomuus, että hänen toiveensa muutamassa sydämenasiassa pettyivät, ja se koski häneen niin syvästi, että hän lähti vuodeksi ulkomaille suruansa haihduttaakseen ja terveyttään vahvistaakseen, mutta myöskin jatkaakseen lukujaan Montpellierissä Etelä-Ranskassa. Palattuaan kotimaahan hän suoritti kandidaattitutkintonsa 21/1 1867, ja siihen hänen varsinainen yliopistoaikansa päättyi. Sen jälkeen hänen ensi tehtävänsä oli oppia venäjänkieltä, ja siihen hän täydellisesti perehtyikin muun muassa ollessaan vuoden ajan 1867—68 kirjoitettuna Kasanin yliopistoon. Vähän ennen häntä oli Kasaniin asettunut eräs hänen tovereitaan Kuopion lukiosta, tarkotan maisteri Emil Hårdhia, joka sitä ennen Pietarissa tutkittuaan arapiaa nyt tahtoi oppia tatarinkieltä. Koko vuoden Kasanissa he asuivat yhdessä, ja ymmärtäähän sen että kummallekin olo kaukana kotimaasta siten kävi hupaisemmaksi. Vuoden loppupuolella 1868 tapaamme Gripenbergin jälleen Pietarissa, missä hän, niinkuin jo tiedämme, otti auttaakseen Hagmania suomalaisen seurakunnan koulun jatkoluokalla ja jouluaattona nimitettiin ylimääräiseksi virkamieheksi keisarin kansliassa Suomea varten. Tästä virastosta hän kuitenkin pian muutti samaan asemaan Venäjän ulkoasiainministeriöön ja vähän enemmän kuin vuoden päästä hänet (13/3 1870) nimitettiin Venäjän konsuliksi Norjan Hammerfestiin. Tuolla kaukana, jäämeren rannikolla, Gripenberg oleskeli yhden vuoden, kunnes hän, 28/3 1871 nimitettynä toimitussihteerin apulaiseksi ministerivaltiosihteerin virastoon, palasi Pietariin. — Edemmäksi minulla ei ole aihetta tässä seurata Gripenbergin elämän vaiheita.
Johannes Gripenbergistä on sanottu, että hän, jos ken meillä, oli luotu valtiomieheksi. Jo siinä nuoressa iässä, jota tässä etupäässä tarkotan, hänellä oli kaikki tarpeelliset ominaisuudet menestyäkseen hienoissa salongeissa ja ylhäisissä piireissä. Hänen esiintymisensä näet ei ollut vain ulkonaisesti täydellisen gentlemannin ja ylimyksen vaan herätti hän missä tahansa huomiota sujuvapuheisuudellaan, älykkäisyydellään ja tietojensa runsaudella. Erittäin hän oli mainio kertoja, jonka lahjan hän sanoi isältään perineen samalla kuin huomautti, että kertomuksen vaikutus oli täsmällisissä tiedoissa. Ruumiiltaan Gripenberg oli pitkähkö ja solakkavartaloinen ja käytökseltään, ryhdiltään tavallisuudesta niin eroava, että Aleksanteri II kreivi Armfeltin hautajaisissa oli huomannut hänet muitten joukosta ja sanonut, ettei hän siviilivirkamiehessä ohut semmoista ryhtiä nähnyt. Kuultuaan tämän Gripenberg oli nauraen virkannut: "Enhän minä toki suotta ole kadettikoulussa ollut!" — Ystävien ja toverien seurassa oli kuin Gripenberg olisi kokonaan unohtanut ylimyksellisyytensä; hän oli suorapuheinen, avomielinen, iloinen, yksinkertaisesti inhimillinen, käsitystavaltaan — huolimatta jo mainituista runollisista taipumuksistaan — realistinen, mielipiteiltään oikeutta rakastava ja kaiken päätteeksi vilpitön ja lämmin isänmaanystävä ja suomenmielinen. Olen vartavasten koettanut päästä selville siitä, mitkä vaikutukset olivat hänen suomenmieliseksi tehneet. Ei ole oletettavissa että hän kodissaan olisi saanut johdatusta kansallisen asian ymmärtämiseen, joskin siellä isänmaallinen henki yleisemmässä merkityksessä vallitsi. Yhtä vähän hän on voinut kadettikoulussa tulla suomenmieliseksi, mutta sitävastoin ei ole mahdotonta, että kuopiolainen ympäristö sekä semmoiset opettajat kuin apulaislehtori Eero Salmelainen (Rudbäck) ja rehtori Z. J. Cleve ovat siihen suuntaan vaikuttaneet. Luultavinta lienee sentään, että vasta yliopistoaikana asia hänelle selvisi ja että hänen tutustumisensa Yrjö Koskiseen oli merkitykseltään ratkaiseva. Näin voisi käsittää, että hän myöskin tuli tutuksi nuorempien suomenmielisten kanssa, joiden varsinaiseen seurapiiriin Helsingissä hän kyllä ei kuulunut, mutta jotka — sen muistan itse — puhuivat hänestä tunnettuna, omana miehenä. Ainoastaan siten on sekin ymmärrettävissä, että hän Pietarissa näyttää ensi hetkestä olleen mitä ystävällisimmissä väleissä August Hagmanin ja Forssellin kanssa, puhumatta muista suomenmielisistä (K. F. Eneberg, J. R. Aspelin j.n.e.), jotka eri aikoina oleskelivat siellä tutkimuksia varten. Erinäisiä tuttavuuksia suomenmielisten piirissä hän kuitenkin lienee myöhemminkin tehnyt, nimittäin kun hän Hagmanin kanssa tuli Helsinkiin ottaakseen osaa 1869 vuoden maisterivihkiäisiin. Miten läheinen Gripenbergin ja Hagmanin ystävyys oli, todistanee paraiten se, että he asuivat yhdessä sekä ennen että jälkeen edellisen Hammerfestissä-oloa sekä että he näyttävät aina olleen kirjeenvaihdossa, milloin asuivat eri paikkakunnilla. — Valitettavasti ei Johannes Gripenberg valitsemallaan uralla noussut niin vaikuttavaan asemaan kuin toivottavaa oli, 1:senä toimitussihteerinä, jona hän kauan oli, hän olisi voinut huomattavampaa aikaansaada ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen päällikkönsä olisivat kaivannut tietoja Suomen laeista ja oloista ja aina tahtoneet maamme parasta edistää. Että hänen siitä huolimatta joskus, jopa mitä tärkeimmillä hetkillä, onnistui valppaudellaan välillisesti vaikuttaa isänmaansa hyväksi, on kyllä tiettyä. Niin esim. tulee hänelle ansio siitä, että vapaaherra Stjernvall-Walleen Aleksanteri II:n kuoleman jälkeen viipymättä hankki Aleksanteri III:n vahvistuksen Suomen valtiosäännölle. Sitä paitsi Gripenbergin alkuaankin heikonlainen terveys huonontumistaan huonontui Pietarin vaarallisessa ilmastossa. Mutta silti hän olisi sinne jäänyt, jollei 1880-luvun lopulla Venäjällä nouseva vihamielisyys Suomea kohtaan olisi vienyt häneltä viimeisetkin toiveet voida siellä mainittavasti isänmaataan hyödyttää. Sentähden hän palasi kotimaahan, missä ensin toimi Mikkelin läänin kuvernöörinä ja sitte senaattorina, kunnes kuolema hänet saavutti 52-vuotiaana (20/5 1893). Että hän aina pysyi uskollisena ja hartaana nuoruutensa ihanteille, todistaa hänen kirjeenvaihtonsa August Hagmanin ja Yrjö Koskisen kanssa.
Käänteentekeväksi Venäjällä asuvien suomalaisten elämässä on toinen Hagmanin yritys arvosteltava. Tarkotan sitä, että hän v:n 1870 alusta alkoi julkaista suomenkielistä sanomalehteä, ensimäistä Suomen rajojen ulkopuolella, nimeltä Pietarin Sanomat. Asiaa oli kyllä ajateltu ennen Hagmanin tuloa, mutta hänen tarmonsa sen toteutti. Eikä kumma että lehteä oli ajateltu ja kaivattu. Yksistään käytännöllisistä syistä, tavaranhintojen ja muitten, liikemiehille välttämättömien tietojen välittäjänä oli suomenkielinen lehti Venäjällä tuhansille tarpeen, puhumatta omakielisen äänenkannattajan merkityksestä henkisenä yhdyssiteenä, etten sanoisi pelastusköytenä, rannattomaan venäläiseen mereen uppoavien suomalaisten kesken sekä näiden ja entisen kotimaan välillä. Ettei yleisöä puuttunut, huomaa siitä, että Pietarissa jo 1870:n vaiheilla oli 20,000 suomalaista, joten se, niinkuin Kaarlo Bergbom sanoi, oli suurin suomalainen kaupunki, että Inkerissä asui 90,000 suomalaista sekä että lukijoita oli odotettavissa myöskin Itä-Suomesta, Karjalasta ja Savosta. Kuinka paljon tilaajia Pietarin sanomille todellisuudessa karttui, sitä en tiedä, mutta jos se ensi vuonna olikin verraten runsas, niin ilmestyi jo toisena vuonna kilpailija hajottamaan lukijakuntaa.
Alkulauseessaan, "Lukialle", Hagman sanoo ajavansa "kansallisen sivistyksen" asiaa, ja samoin kuin ennen Luonnottaressa nytkin hänen sanoistaan tuntee J. V. Snellmanin oppilaan. Oppi-isän tapaan hän näet muun muassa lausuu: "Yhteisten asiain harrastaminen, niin että työllä ja teolla niihin ottaa osaa ja niiden hyväksi antaa oman itsensä, omat yksityiset etunsa alttiiksi — kas siinä sivistyksen korkein kukkula." Huolimatta siitä ei Pietarin sanomat suurestikaan muistuta kotimaisia sanomalehtiä — selvästi näkyy, että se ilmestyi vieraassa ympäristössä, jossa varovaisuus oli pakollinen. Kansallisuusaatetta taikka valtiollisia kysymyksiä kävi tuskin kosketteleminen. Mutta yksistään se, että lehdessä puhuttiin suomalaisten oloista, tavoista ja elinehdoista Pietarissa ja Inkerissä, että siihen painettiin kirjeitä ja tiedonantoja, jotka valaisivat heidän elämäänsä, ja että sen ohella ainakin pääkohtia myöten seurattiin Suomen ja ulkomaitten valtiollista elämää, vaikutti herättävästi, yhdistävästi lukijoihin, joilla ennestään oli tuiki vähäsen, jos ollenkaan, tietoa toisistaan ja jotka eivät koskaan olleet säännöllisesti saaneet edes vihiä aikansa yleisistä riennoista. Jopa saattoi herättävä opetus kätkeytyä "följetongiinkin", niinkuin ensimäiseen kertomukseen, Tyhménit, jossa kuvataan alkuperästään vieraantunutta käsi työläisperhettä. Siinä tapaa m.m. seuraavan, kuvaavan lauseen: "Te, herra Sorveliin, aina suomen kielestänne puhutte; mutta missä sivistyneessä talossa sitä puhutaan? Valtioneuvos Ahrenbergin perhe puhuu saksaa, översti Degenfeldtin talossa puhutaan ruotsia, hovineuvos Hedströmin joukko puhuu franskaa. Kaikissa näissä perhekunnissa lapset tuskin sanaakaan osaavat suomea, ja hyvin kyllä ovat oikeassa, sillä suomen kieli pilaa kaikkinensa lapsien 'ulospuheen'." Taloon tuli sattumalta kansallismielinen suomalainen ylioppilas ja hän palautti perheen oikealle tielle, saaden samalla mestariväen ihmisellisesti kohtelemaan työväkeään. — Tarkotusperäinen novelli on nähtävästi erään Pietarissa syntyneen suomalaisen ylioppilaan tekemä. Toisen kertomuksen, "Otteita ihmissydänten salaisuuksista", on K. J. Gummerus lähettänyt vanhalle toverilleen. Sen tarkotusperä on yleissiveellinen. Siinä näytetään miten hovineuvos ja luutnantti, setä ja veljenpoika, saavat rangaistuksensa samanlaisesta rikoksesta — kumpikin oli vietellyt ja pettänyt köyhän tytön.
Tietenkin Pietarin sanomista huokuva kansallinen mieli ja uudistuksen henki herättivät iloa ja innostusta lukuisissa lukijoissa, mutta käsitettävissä on toiselta puolen että ne myöskin saivat vastavoimia liikkeelle. Hagman ei ollut ainoastaan tunnettu "fennomaani" tavallisessa merkityksessä, vaan hän oli luonteeltaan ja vakaumukseltaan demokraatti, kansan mies. Sentähden hän asetuttuaan Pietariin ja tultuaan sikäläisen seurakunnan jäseneksi oli katsonut velvollisuudekseen ottaa osaa sen asioiden käsittelyyn ja erittäinkin taistella sitä mielivaltaisuutta vastaan, joka näyttää liiaksikin päässeen tavaksi niiden hoidossa. Jos hän jo sen kautta ennenkin oli saanut vastustajia, niin nämä, sen jälkeen kuin hän lehdessään oli uskaltanut arvostella taikka oikeammin vain valaisevalla tavalla kertoa erinäisiä tapahtumia seurakunnan kokouksissa, entistä enemmän kiihtyivät, ja niin syntyi loppumaton sarja rettelöltä, joiden keskustana hän oli. Kun kysymys Hagmanin vastustajien puolelta kohdistui hänen olemiseensa taikka ei-olemiseensa tai toisin sanoin kun he panivat kaikki voimat liikkeelle saadakseen hänet pois tieltä, on luonnollista että hänen, vähäpätöisen suomalaisen maisterin, jolla ei ollut mahtavia suhteita taikka tuttavuuksia saatikka tukevaa aineellista pohjaa, lopulta oli pakko väistyä ylivallan edestä; mutta silti hänen toimintansa ei voinut olla jälkiä jättämättä, herättämättä itsetietoisuutta, arvostelukykyä ja halua yleisiin harrastuksiin siinä osassa seurakuntalaisia, jotka muutamina vuosina näkivät Hagmanissa oikeuksiensa hartaan edustajan. Näin ollen tahdon koettaa luoda ainakin yleiskatsauksen sekaviin juttuihin. Lähteenäni ovat erinäiset yksityiset kirjeet sekä Hagmanin jälkeenjääneiden paperien joukosta löytämäni asiakirjat ja alustelmat.
Kirjeistä valaisevin on eräs Gripenbergin juuri ennen Hammerfestiin lähtöänsä (10/4 1870) E. A. Forssellille kirjoittama, mutta hänen sanansa ovat osalta niin suoria ja repäiseviä, etten voi sitä käyttää muuten kuin selostamalla ja — lieventämällä. Sen mukaan, samoin kuin kaikesta muusta päättäen, oli P. Marian seurakunnan silloinen pääpappi, rovasti J. Öhqvist, Hagmanin varsinainen vastustaja. Koulu- ja kirkkoneuvostojen kokouksissa oli 1868 ja 1869 säännöllisesti käynyt niin, että Hagmanin ehdotukset ja mielipiteet olivat päässeet voitolle ja Öhqvistin joutuneet vähemmistöön. Kirkkoneuvoston esimies, kenraalimajuri O. Furuhjelm, oli Hagmanin kanssa ystävällisissä väleissä, ja he olivat yksimielisiä siitä, miten seurakunnan asioita oli ajettava, ja tämä tietysti enensi Öhqvistin katkeruutta kärsimiensä tappioiden johdosta. Kun sitte vielä tuli tunnetuksi, että Hagman aikoi perustaa sanomalehden, jommoista Öhqvist ennen oli puuhannut kykenemättä viemään tuumaansa perille, näyttää hän päättäneen millä keinoin tahansa syöstä tieltään henkilöt, jotka eivät ainoastaan olleet vähentäneet hänen vaikutusvaltaansa, vaan uhkasivat tehdä sen kerrassaan mitättömäksi. Saavuttaakseen päämääränsä Öhqvist etsi tukea saksalaisesta kenraali-konsistorista syyttäen ensiksi Furuhjelmia mieskohtaisesta solvauksesta. Aikaisin käsillä olevista asiakirjoista onkin eräs Evankelisluterilaisen kenraalikonsistorin kirjelmä 5 p:ltä jouluk. 1869 kenraalimajuri Furuhjelmille. Siinä mainitaan pastori Öhqvistin esittäneen konsistorille, että muudan neuvoston jäsen esimiehen loukkaamana oli eronnut ja että esimies — sitte kun pastorin oli onnistunut estää häntä käyttämästä poliisin apua erään toisen jäsenen ulosajamiseen, joka ei mitenkään ollut järjestystä häirinnyt — oli kohdistanut vastenmielisyytensä pastoriin ja kokouksessa 6 p. lokak., lyöden nyrkkinsä pöytään, käskenyt hänen pitää suunsa kiinni sekä kokouksessa 3 p. marrask. kieltänyt häntä puhumasta neuvostossa ja sekaantumasta seurakunnan talouteen ja kouluasioihin. Näistä syytöksistä tuli kenraalimajurin viipymättä antaa selityksensä ja vastaiseksi pysyä erillään esimiehyyden toimista, sillä juttu oli rikosasiana jätettävä oikeuden käsiteltäväksi. — Mitä Furuhjelmillä oli syytteiden johdosta sanottavaa, ei papereista näy, mutta epäilemättä hänellä oli ollut syytä suuttumukseensa, vaikka Öhqvist esittää asiat niinkuin olisi kenraalimajuri raivonnut vallan viattomia vastaan. Hagman puolestaan arvostelee julkisesti Furuhjelmia kirkkoneuvoston esimiehenä seuraavin sanoin: "Tunnettu on millä jalolla hartaudella ja uhraavaisuudella nykyinen esimies on kokenut edistää kaikkea hyvää, josta hänelle olisi suotava parempi palkinto kuin riita" — ja totta puhuen kuuluu tämä aivan uskottavalta lausuttuna hienosti sivistyneestä miehestä, joka Suomea koskevien historiallisten asiakirjojen kokoilijana ja ylevämielisenä lahjoittajana on saavuttanut pysyvän suomalaisen isänmaanystävän maineen.
Kun Furuhjelm tällä tavoin oli estetty olemasta kirkkoneuvoston esimiehenä, olisi asetusten mukaan seurakunnan pitänyt valita joku toinen hänen sijaansa, mutta siitä välittämättä Öhqvist tahtoi omavaltaisesti anastaa puheenjohtajatoimen. Niin tapahtui ensi kerran seurakunnan kokouksessa 1 p. helmik. 1870. Silloin Hagman osotti kokouksen olevan laittoman, kun ei sillä ollut laillisesti valittua esimiestä, ja kokouksen täytyi hajaantua. Mutta ei sekään johtanut lailliseen menettelyyn. Päinvastoin hankki Öhqvist kenraalikonsistorilta jonkinlaisen (ei suinkaan mihinkään lakiin perustuvan) määräyksen itse kirkonpatruunalle, h. ylh. kreivi Armfeltille, olla puheenjohtajana uudessa 12 p:nä maalisk. pidettävässä kokouksessa. Nytkin Hagman aikoi esittää vastalauseen kokouksen laittomuuden johdosta eikä häntä olisi sekään estänyt, että hän ei ollut tavannut kreiviä kotona, kun hän ennen kokousta tahtoi hänelle ilmoittaa aikeensa, mutta jäi se tekemättä syystä että Armfelt kohta, ilman mitään selitystä, käski sihteerin lukea vuosikertomuksen, ja Hagman huomasi puoluelaistensa olevan poissa. Vastustajat iloitsivat, mutta hämmästyivät joltisestikin, kun Armfelt kokouksen loputtua lähestyi Hagmania ja alkoi häntä hiljaa puhutella — älykäs diplomaatti, joka arvasi mitä Hagmanin mielessä liikkui, tahtoi julkisella läheisen tuttavuuden ilmaisulla lepyttää häntä. Komediakohtaus!
Pian sai Hagman mieskohtaisesti kokea kuinka vaarallista oli sekaantua vallanpitäjäin totuntatapoihin järjestää asiat mielensä mukaan. — Saman kuun 23 p. Hagman sai Öhqvistiltä kutsumuksen tulla kouluneuvoston kokoukseen samana iltana. Sen johdosta Hagman menee Armfeltilta kysymään, tuleeko hän johtamaan puhetta kokouksessa. Vastaus on kieltävä. Silloin Hagman sanoo, ettei hänkään sinne mene, ja lähettää Öhqvistille vastauksen, jossa hän esittää vastalauseen kokouksen laittomuutta vastaan. Pari päivää myöhemmin Hagman sai kouluneuvostolta (24/3) päivätyn kirjeen, jossa sanotaan rovasti Öhqvistin ilmoittaneen, että vaikka hänen, koulujen johtajana (Direktor), lähinnä tuli pitää niitä silmällä, oli Hagman kaikin tavoin koettanut estää häntä siitä, ottanut uusia opettajia antamatta hänelle siitä tietoa, eikä kokonaiseen vuoteen tehnyt esitystä kouluneuvoston kokoonkutsumisesta, jonka johdosta pyydetään selitystä. Omituisinta tässä oli, että kirjelmän olivat allekirjoittaneet Ch. Em. Frosterus ja V. Grönqvist, joista ei kumpikaan ollut neuvoston puheenjohtaja taikka sihteeri. — Hagman ei voinut muuta tehdä kuin kirjoittaa näille herroille yksityisinä henkilöinä, että heillä ei ollut oikeutta puhua kouluneuvoston nimessä, sekä osotti samalla Öhqvistin syytökset perusteettomiksi. Mitään kirjelmää kouluneuvostolta Hagman ei sen koommin saanutkaan, mutta tiistaina ennen pääsiäistä (12/4) Armfelt ilmoitti hänelle, että kirkkoneuvosto edellisenä iltana oli päättänyt sanoa hänet irti virasta. Se oli siis tapahtunut ilman että Hagman oli saanut antaa mitään selitystä häntä vastaan tehtyihin syytöksiin, ja sentähden ymmärtää, että asianomaiset vähän epäilivät antaa hänelle virallista tietoa päätöksestään. Vasta toista kuukautta myöhemmin hän sai kirkkoneuvostolta J. Öhqvistin ja A. Stråhlmanin 15/5 allekirjoittaman kirjeen, joka sisälsi ilmoituksen, että "esiintulleesta syystä" oli päätetty sanoa hänet irti koulujen inspehtorinvirasta.
Yksityisistä kirjeistä saadaan tietää, että "esiintullut syy" oli se, että Hagman oli kirjoittanut lehteensä seurakunnan asioista! Sen ohella sanotaan Öhqvistin edeltäkäsin sopineen kirkkoneuvoston jäsenten kanssa, että Hagman oli saatava pois ja sijaan otettava eräs titulus Wahlström, joka jo ennen oli ollut koulujen inspehtorina, mutta juopottelun tähden oli virasta erotettu. — Tietysti syyttömästi tuomittu ei ilman muuta tyytynyt kohtaloonsa. Hagman kääntyi kahdella eri kirjoituksella kenraalikonsistorin puoleen selittääkseen, miten häntä oli mielivaltaisesti kohdeltu ja miten yksinkertaisimpiakin laillisia muotoja oli laiminlyöty, mutta sieltäpäin hän ei näy saaneen mitään vastausta, ja Armfeltin käytös oli kaksimielinen. "Kun sanoin, että Armfelt on esiintynyt kaksimielisesti" (tvetydigt), Gripenberg kirjoittaa, "tarkotan minä, että hän on näyttänyt puolustavan Hagmania, joka useita kertoja sekä kutsuttuna että kutsumatta on ollut hänen luonaan. Kirkkoneuvostossa hän sitä paitsi on vastustanut Hagmanin irtisanomista, mutta, niinkuin tietty on, voimakkaat toimenpiteet eivät ole hänen mieleensä — on sentähden luultavaa, että hän myöntyy." Tämä Gripenbergin arvelu oli aivan oikea, sillä 8-9 viikkoa myöhemmin sai Hagman kirkkoneuvostolta uuden, Armfeltin ja Stråhlmanin (9/6) allekirjoittaman kirjeen, jossa "täydennyksenä kouluneuvoston (sic! pitää olla: kirkkoneuvoston) kirjelmään 15 p:ltä toukok." ilmoitetaan, että inspehtorin virka lukukauden loputtua lakkautetaan ("kommer att indragas")! — Tämä kirje "täydentäville" ilmoituksineen on minusta kaikista kuvaavin. Tosin se näyttää, että Armfelt ei ollut suostunut Wahlströmin kutsumiseen inspehtoriksi, mutta mitä itse ilmoitukseen tulee, niin se luonnollisesti merkitsi, että viranomaiset olivat päättäneet kerrassaan lakkauttaa viran, jotta Hagman ei edes siinä tapauksessa että hänen erottamisensa huomattaisiin laittomaksi voisi siihen takaisin päästä! On vieläkin alustelmia, joista huomaa Hagmanin yhä yrittäneen saada oikeutta, mutta tiettävästi oli kaikki turhaa vaivaa.
Mutta rettelöt eivät siihenkään loppuneet. Syksyllä Öhqvist kirkossa luki ääneen erään kuulutuksen, jossa ilmoitettiin että koulujen menosäännössä oli tehty muutoksia, jotka tuottivat 500 ruplan "hyödyn", tehdessään Hagman osotti tämän vääräksi, mainiten että muutoksiin oli myös luettu neljännen luokan lakkautus, vaikka opettajat olivat palkatta opetusta antaneet. Seuraavana sunnuntaina apulaispappi Tornell kirkossa puolusti edellistä kuulutusta ja varotti seurakuntalaisia kuulemasta niitä, jotka yrittävät selittämään asioita toisin. En tiedä miten tämäkin juttu tuli kenraalikonsistorin eteen, mutta Hagmanin paperien joukossa on alustelma, jossa hän konsistorille selittää Öhqvistin esityksen muutoksista kouluissa olevan harhaanvievän. — Että melkoinen osa seurakuntalaisia oli Hagmanin takana, on itsestään selvää, ja tuli se usein näkyviin. Niin esim. kun lokakuun lopulla kirkkoneuvoston jäsenten ja esimiehen vaali toimitettiin, oli Hagman asetettu ehdokkaaksi kreivi Armfeltia vastaan. Kumminkin jälkimäinen tuli valituksi, niinkuin Hagman itse, ehdokkuudestaan eräässä kirjeessä mainitessaan, edeltäkäsin oli olettanut. Muuten oli vaalitoimitus ollut niin mielivaltainen ja valvontaa vailla, että senkin johdosta valitus tehtiin kenraalikonsistorille. Vielä merkitsevämpää oli että Hagman maaliskuulla 1871 valittiin toiseksi tilintarkastajaksi, jopa niin yksimielisesti että ainoastaan seitsemän oli äänestänyt vastaan. Kirkkoneuvosto oli turhaan ilmoittanut mitä ankarimman vastalauseen vaalia vastaan. Kun sitte tarkastus oli tapahtuva, sama neuvosto kieltäytyi antamasta pöytäkirjojaan tarkastajien nähtäväksi. Näin estettyinä tehtäväänsä suorittamasta ei tilintarkastajilla ollut muuta neuvoa kuin siitäkin asiasta valittaa kenraalikonsistorille! — Lopuksi mainittakoon vielä, että Hagman 1871 parissa kirjoituksessa yhtä asiallisesti kuin ankarasti arvosteli seurakunnan kirkossa toimeenpantuja muutos- ja korjaustöitä. Ne olivat maksaneet paljon, tuottamatta toivottua hyötyä, siitä puhumatta että ne taiteelliselta kannalta arvostellen olivat enemmän rumentaneet kuin kaunistaneet kirkkoa.
Saatuaan Hagmanin pois inspehtorinvirasta näyttää Öhqvist aikoneen tehdä hänelle sanomalehtitoimenkin Pietarissa mahdottomaksi. Hän perusti näet uuden suomenkielisen lehden nimeltä "Pietarin sunnuntailehti", jonka näytenumero, "hyvin kurjana sisältä ja ulkoa", ilmestyi joulun edellä ja joka oli alkava säännöllisesti ilmestyä 1871 v:n alusta. Lehden toimittajaksi ilmoittautui Thomas Friman, eräs koulun opettajista, joka näin luopui Hagmanista — tämä nimittää häntä eräässä kirjeessä "kavaltajaksi". Pietarin Sanomat tervehti tulokasta vähän myrkyllisesti: "Lehden kustantaja kuuluu olevan yksi kirkkoherroista P:n Marian seurakunnassa, pastori Öhqvist, joka on lehteä varten palkannut muutamia kirjoitusmiehiä. — Hengellinen sanomalehti", lisätään sitte, "on itsessään ilahuttava ilmiö, ja semmoinen lehti voi olla suureksi hyödyksi ja paljon vaikuttaa kansaan, jos, näet, kristillinen ja uskonnollinen henki todella elähyttää ja täyttää itse toimittajia." Tervehdys päättyy väitteeseen, että lehti on alkanut vaikutuksensa "pienillä valheilla", nimittäin antamalla vääriä tietoja koulujen oppilaiden luvusta seurakunnan kouluissa. Valittuna tilintarkastajaksi saattoi Hagman, joku kuukausi myöhemmin, koulujen kirjoista todeta, että hänen tekemänsä huomautus oli ollut oikea.[52] Maaliskuulla Hagman mainitsee Pietarin Sanomilla olevan 700 tilaajaa, jonka lisäksi noin 300 irtonaiskappaletta säännöllisesti myytiin. Pietarin sunnuntailehdellä oli, mikäli hän tiesi, samalla aikaa vaille 300 tilaajaa. Kovin suurta hallaa kilpailija siis ei tehnyt, mutta tietysti se sittenkin vaikeutti Hagmanin toimeentuloa. Sentähden ei ole ihme, että hän 9/3 kirjoittaa ystävälleen K. F. Enebergille Leipzigiin: "Kuinka tulen toimeen vuoden loppuun, sitä minä en todellakaan tiedä, jollei mitään olosuhteiden muutosta tapahdu. Kolme kuukautta eteenpäin elän kai vielä, mutta sitten — — —."