Käsitellessään Kiven luonnekuvaustaitoa tutkija tekee runsaasti oikeita, sattuvia huomautuksia ja hyvin hän osottaa veljesten eri luonteet. Kuitenkin on kirjoitusvirheeksi katsottava että veljeksiä mainitaan panteisteiksi; he olivat näet "animisteja", se on luonnonihmisiä, jotka sielustuttavat luonnon ilmiöineen. Jo Juhanin luonteesta puhuessaan ja erittäinkin vuoropuhelutapaa eritellessään tekijä siteeraa esimerkkejä siitä, miten usein veljesten lauseissa tapaa omituista liioittelua, ylenpalttisuutta. Epäilemättä oikein hän tässä näkee ilmauksen runoilijan lyyrillisestä perustunnelmasta. "Kirjailijan oma lyyrillinen tuntema- ja lausumatapa on huomaamatta sekaantunut veljesten repliikkeihin." Tämä on oikein ja sattuvasti sanottu. Sitä vastoin en voi hyväksyä sitä, että hän selitykseksi tuo esiin myöskin "humoristin vapauden", sillä kuuluuhan tyyneys ja mielenmaltti, vaikka "ilostelevakin", humoristin luonteeseen. Oikeammin olisi ollut huomauttaa, että mainitunlaatuiset tyylittömyydet ilmeisesti johtuvat siitä ja todistavat, että Kivi ei ollut taiteilijaksi kehittynyt. Hänellä ei ollut riittävässä määrässä koulutettua aistia välttääkseen liioittelua, karttaakseen kuvaukselle tarpeettoman raakoja lauseita, pysyäkseen valitsemansa esitystavan eli tyylin rajoissa. Tähän saattaa kyllä sanoa, että me pidämme Kivestä juuri semmoisena kuin hän on, että me ihailemme hänen vaistomaisesti menettelevää neroansa. Aivan oikein, niin me teemme; mutta voimmeko sentähden väittää, ettei hän olisi ollut suurempi ja ihailtavampi, jos hän myöskin olisi ollut valmis taiteilija?
Sattuvia huomautuksia tekijä vihdoin esittää Kiven luonnonkuvauksista. Ne ovat todella erittäin havainnollisia (ei "plastillisia", niinkuin yhdessä kohden on väärin kirjoitettu). Hänen maisemansa ovat kerrassaan suomalaisia, metsästäjän silmällä tarkasti nähtyjä. Eikä runoilija ainoastaan ole maisemia näin nähnyt, hän on yhtä tarkka, yhtä havainnollinen kaiken todellisuuden kuvaamisessa. Niin muun muassa veljesten asuntoon, heidän pukuunsa ja töihinsä nähden. Tekijä on puolestaan vain unohtanut erikoisesti viitata siihen, kelvottomiksi hoettujen veljesten ansioon, että he näyttäytyvät täysin perehtyneiksi kaikkiin maalaistöihin.
Luvun lopussa tekijä, mainittuaan Seitsemän Veljeksen runouden olevan "viljelemättömien, riistarikkaiden salojen ja voitollisen uutisasutuksen runoutta", sanoo Kiven runoilleen veljeksiin "romanttisen yksinäisyydenkaipuun". Romaanin runouden määrittely tässä kohden on sangen sattuva, mutta kerrassaan väärin on minusta olettaa veljeksissä ilmestyneen romanttista yksinäisyydenkaipuuta. Kun ollaan seitsemän yhdessä, niin ei olla yksin! Oikeampi olisi ehkä sanoa, että heissä oli voimakas "vapaudenkaipuu", mutta sitäkin oikeampi on minusta käyttää sanaa "eristäytymishalu". Eristäytymishalu on yksi suomalaisen kansanluonteen omituisimpia, syvimpiä ja — vaarallisimpia vaistoja. Se on tänä päivänäkin syynä kansamme hajanaisuuteen. "Erotaan pois!" huudetaan meillä liian helposti, milloin asiat eivät ole mielemme mukaisia. Jos me tähän tapaan käsitämme Seitsemän Veljeksen historian perusmotiivin, saa Kiven runoteos syvemmän kansallisen merkityksen kuin tähän saakka on aavistettukaan.
Viidennessä luvussa tekijä on ottanut eritelläkseen "Seitsemän Veljeksen" huumoria, ja on se täynnä itsenäisesti tehtyjä huomautuksia. Epäillä saattaa kuitenkin onko runoilijan huumori suorastaan syntynyt hänen kärsimyksistään — niinkuin tekijä näyttää olettavan — noista kärsimyksistä, jotka todellisuudessa sekä henkisesti että ruumiillisesti musersivat hänet, vai eikö se oikeammin (niin ainakin minä luulen) ole kehittynyt (E. A. Forssellin ylempänä mainitsemasta) luontaisesta taipumuksesta huomata ja antaa arvoa elämän naurettaville ilmiöille. Tämän taipumuksen ihmeteltävä voima näyttäytyy siinä, etteivät raskaimmatkaan kokemukset voineet sitä tukehduttaa — niistä se vain syventyi. Toiseksi olisi juuri tässä luvussa ollut oikea paikka selvittää romaanin pääaihe sillä humoristiseen elämänkäsitykseen soveltuvalla tavalla, jonka ylempänä olen esittänyt. Yksityiskohtaisempien huomautusten joukkoon olisi ollut lisättävä sekin tärkeä piirre, että Kivi ylipäätään aniharvoin antaa ilostelevan mielikuvituksensa kosketella eroottisia seikkoja. Meidän aikana, jolloin sekä mies- että naispuoliset kirjailijat kilpailevat rohkeudessa liikkua juuri sillä alalla, ansaitsee panna merkille Kiven mielikuvituksen puhtaus ja kainous. Epäilemättä johtui tämä kotoa saadusta hienotunteisuudesta, joka voitollisesti kesti sekä hänen oman elämänkokemuksensa että Shakespearen esimerkin vaikutukset.
Kuudes luku on kaikkein ansiokkaimpia, siinä kun ensi kerran verraten seikkaperäisesti tehdään selkoa Kiven suorasanaisesta tyylistä. Pidän sitä erittäin tärkeänä sentähden, että runoilija juuri tyylinsä kautta on vaikuttanut kirjallisuutemme kehitykseen. Tyhjentävä tutkimus tosin ei ole, sillä aine olisi yksistään voinut täyttää useita lukuja, mutta silti se on tyydyttävä sekä perusteellisuuden että näkökohtien täydellisyyden kannalta. Siinä näet on otettu tarkastettavaksi mitä vertauksia, mitä sanoja, alkusointuja y.m. keinoja Kivi on käyttänyt koomillisessa tarkoituksessa, mitä sääntöjä on havaittavissa runoilijan poljennollisessa kielessä, hänen käyttämäänsä omituista sanajärjestystä sekä vihdoin hänen sanavarastoansa. Tässä ei voi tulla kysymykseen lähemmin selostaa tätä tutkimuksen osaa eikä myöskään esiintuoda niitä pikku muistutuksia, joita saattaisi olla tehtävänä. Ainoastaan se olkoon sanottuna, että tekijä tuskin on osannut oikeaan arvellessaan, että Kivi käyttäessään laajoja vertauksia koomillisessa tarkoituksessa samalla olisi tahtonut "suorastaan parodierata" sen tapaisia vertauksia Homeroksessa ja hänen jäljitteli joissaan. En luule Kivellä olleen enemmän edellytyksiä kuin haluakaan kirjalliseen ivailuun. Tutkimuksen merkillepantavana lopputuloksena on se, että "yksistään suomalaisen tyylin mestarina on Kiven sija kielemme suurimpien vakaannuttajien Mikael Agricolan ja Elias Lönnrotin rinnalla. Hänen kauttansa voittaa suomenkieli romaanin ja näytelmän alalla 'äänenmurroskautensa'".
Siihen hra Tarkiaisen tutkimus oikeastaan päättyy. Viimeisessä luvussa hän näet vain kertoo, miten Kiven romaani aikoinaan otettiin vastaan, ja mainitsee lyhyesti, miten sitä on myöhemmin arvosteltu ja kuinka se on kirjallisuuteen vaikuttanut. Koska tässä puhutaan tutkimuksen edellisistä ajoista, olisi minusta oikeinta ollut sovittaa luvun sisällys kirjan alkuun. Silloin olisivat uudet tiedot ja johtopäätökset selvemmin esiintyneet Kiven-tuntemuksen, ajankin puolesta viimeisinä tuloksina. — Mitä muuten esitykseen tulee on minusta tekijä erehdyttävästi, jopa ilmeisesti väärin kuvannut Kiven aseman 1880-lukua vanhemman polven tietoisuudessa. Hänen mukaansa oli Kivi silloin "pannajulistuksen" alaisena, josta hän pääsi vapaaksi vasta "kun 1880-luvulta lähtien sivistykseen nousee sukupolvi toisensa jälkeen umpisuomalaisista kodeista". Tässä tekijä on luopunut tutkijan tarkkuudesta ja umpimähkään ottanut omakseen nuoremmissa polvissa vähitellen kehittyneen uskonkappaleen, että he ovatkin löytäneet Kiven, ennen ei häntä ymmärretty eikä pidetty arvossa. Tosiasiat kuitenkin todistavat toista. Ahlqvistin hylkäävä arvostelu vaikutti ylipäätään vain Kiveä silloin niinkuin nytkin tuntemattomaan ruotsalaiseen yleisöön, jonka kielellä se ensiksi esiintyi, ja kenties myöskin — niinkuin tekijä nimenomaan sanoo — savokarjalaisiin ylioppilaihin, joiden inspehtori Ahlqvist oli. Varmaa on ettei se suurestikaan vaikuttanut suomenmielisiin yleensä, sillä näiden kesken pidettiin Ahlqvistin säälimättömyyttä Kiveä kohtaan ainakin osaksi ilmauksena siitä kasvavasta katkeruudesta, jolla hän samoihin aikoihin kohteli fennomaanien valtajoukkoa, jonka päämies Yrjö Koskinen oli. Erittäin tiedän Kiven olleen suositun pohjalaisten kesken, ja niiden piireissä kuultiin anivarhain käytettävän nimiä ja lauseita Kiven teoksista puheen höysteenä, ja tämä selittänee, että juuri pohjalaisessa osakunnassa jo ennen runoilijan kuolemaa pidettiin ensimäinen esitelmä hänen elämästään ja teoksistaan. Mutta ennen kaikkea on tässä huomioonotettava Suomalainen teatteri (jonka tekijä, ihme kyllä, on kokonaan unohtanut), sillä se on enemmän kuin mikään muu herättänyt rakkautta Kiveä kohtaan ja vakaannuttanut hänen mainettaan. Kihlaus liitettiin sen ohjelmistoon jo ensi syksynä 1872 ja Nummisuutarit 1875, ja sitten ne kauan olivat kaikkein suosituimpia kappaleita. Edellinen pikku komedia näyteltiin Bergbomin aikana 102 ja Nummisuutarit 122 kertaa, ja suurin osa näitä näytäntöjä kuuluu teatterin alkuaikoihin. Jokainen silloin mukana ollut muistaa vielä, kuinka ihailtiin Benj. Leinon Eskoa, Vilhon Topiasta ja Aapelia, Kallion Sepeteusta ja Eenokkia, Bruno Böökin Mikko Vilkastusta, rva Aspegrenin Herrojen Eevaa j.n.e. ja kuinka verrattomaksi Kiven huumoria arvosteltiin. Kun edelleen ajattelee, että teatteriseurue silloin kierteli ympäri Suomenniemeä eikä missään unohtanut esittää Kiven huvinäytelmiä, niin tuskin tahdotaan tyhjäksi tehdä väitettäni kansallisen näyttämön ansiosta Kiveen nähden. Jos kuitenkin halutaan huomauttaa, että tämä ei koske "Seitsemää Veljestä", niin vastaan: koskee kyllä. Kun teatteri oli opettanut runoilijaa ihailemaan, niin tahdottiin häntä lukeakin, ja jos kysytään silloisilta kirjastonhoitajilta, niin saadaan kuulla, että monella paikkakunnalla Kiven romaani oli enimmin luettuja kirjoja, usein aivan hajalle luettu! Tekijän esityksen mukaan Kivi pääsee "pannajulistuksestaan" 1880-luvulla. Hyvä! Kuinka on niin ollen ymmärrettävissä, että hänen mainitsemansa varhaisin esitelmä nuorten puolelta on vasta v:lta 1899 ja seuraavat viimeiseltä vuosikymmeneltä. Totta on, että näissä esiintyy uusi käsitys Kivestä. Hänestä tahdotaan nykyään tehdä kansallisrunoilija, joka on asetettava Runebergin sijalle. Jääköön sikseen kysymys, onko Kivellä ominaisuuksia (lähinnä ajattelen aatteellista kantaa) — nerosta puhumatta —, jotka tekevät hänet sopivaksi siihen asemaan, muistutan vain, että tämä kehitysaste runoilijan arvostelemisessa on hyvin myöhäinen ja ettei se mitenkään kumoa sitä, mitä minä tässä olen koettanut todeksi näyttää — nimittäin, että vanhempi polvi jo 1870-luvulla hyvin laajoissa piireissä on Kiveä kunniassa pitänyt ja ihaillut. Ennen, se on 1860-luvulla, hänen varsinaisena tuottamisaikanaan, valitettavasti harvat ymmärsivät hänen merkitystään, mutta sille, joka tutkii tuota alkuaikaa, jolloin suomalaisuuden harrastajat miltei olivat nimeltään lueteltavissa, ei sekään ole kovin ihmeteltävää. Ettei Kiven vaikutus kirjallisuuden kehitykseen ollut kohta huomattavissa, on niinikään luonnollinen asia.
Näin olen läpikäynyt hra Tarkiaisen tutkimuksen. Saattaa ehkä sanoa, että olen enemmän itse puhunut Kivestä ja hänen romaanistaan kuin suonut sanavuoroa tekijälle. Syyn siihen olen jo alussa maininnut. Toivon, että ne, jotka ovat tämän kirjoitukseni lukeneet, hankkivat itselleen tarkastelemani kirjan ja lukevat sen. Muistutuksillani olen tahtonut toiselta puolen herättää heidän uteliaisuuttaan ja mielenkiintoaan, toiselta puolen oikaista, mikä minusta oikaisemista kaipaa, sekä sen ohella tuoda edes vähän lisää runoilijan tuotannon tutkimukseen.
II.
Lisätessäni pari muistutusta V. Tarkiaisen kirjoitukseen tästä aineesta (maaliskuun vihossa) olen jo maininnut itsekin aikovani vielä palata siihen. Tammikuulla julkaisemani kirjoituksen johdosta olen näet saanut useita kirjeitä, joissa kirjoittajat julkilausuvat hyväksymisensä siitä, mitä siinä olin esittänyt, mutta yhdessä sitä paitsi annetaan sangen arvokkaita lisiä erinäisten Kiveä koskevien seikkojen valaisemiseksi. Vaikkei kirje semmoisenaan ole julkisuuteen aiottu, olen varma siitä, että sen tekijä, vanha ystäväni, kanslianeuvos Oskar Hynninen, ei pane pahaksi, että minä tässä alempana niin paljon kuin mahdollista käytän hänen omia sanojaan.
Siihen mitä olen lausunut Kiven nuoremmista ystävistä ja suosijoista Hynninen täydestä syystä sanoo: "Olisit niihin voinut lisätä Viktor Lounasmaan. Hän ainakin vuodesta 1866 auttoi Kiveä rahoilla, neuvoilla, lohdutuksilla ja moraalisella kannatuksella. Kevättalvella 1866 tapasin Lounasmaan Kasarminkadulla, jonka varrella hän muistaakseni silloin asui toverimme Balthasarin kanssa. Melkein kyyneleet silmissä ja mielentilassa, jossa hän aivan kuin olisi omassa ruumiissaan tuntenut Kiven kärsimyksiä, hän kertoi tämän kurjuudesta. Hän oli tullut Kiven luokse, joka makasi vuoteessaan miltei jääkylmässä huoneessa ja juopottelun jälkeen semmoisessa tilassa, ettei tahtonut päästä jaloilleen. Lounasmaa oli kumminkin saanut hänet ylös pöyhötetyksi, mutta hän vapisi kuin haavan lehti ja kykenemättä pukeutumaan hän pyysi Lounasmaan Jumalan tähden toimittamaan hänelle olutta. Talossa ei ollut puita eikä ruokaa. Lounasmaa hankki ensin olutta ja sitten noita muita tarpeita ja sai hänet taas virkoamaan inhimilliseen tilaan. Lounasmaa puhui hänen nerostaan ja surkutteli että häntä tuskin voisi auttaa, vaikka tuntuvampiakin uhrauksia tekisi, onneton kun oli luonteeltaan niin heikko. Ymmärsin Lounasmaan puheista, vaikka hän ei sitä sanonut, että hän useamminkin oli käynyt Kiven luona ja häntä auttanut — sillä Lounasmaa oli niitä ihmisiä, jonka vasen käsi lähimmäistä auttaessa ei tietänyt, mitä oikea teki! Täydelleen hän tajusi Kiven arvon, ja juuri se teki hänet niin alakuloiseksi. Tapahtuman muistan yhtä tarkkaan kuin tämän päivän. Ainoa, missä voin erehtyä, on vuosiluvussa. Mutta onko niin, se on helposti kontrolleerattava; Lounasmaa kuului historialliskielitieteelliseen osastoon ja asui Balthasarin kanssa, joka kuului fyysismatemaattiseen."
Hynnisen tiedot Lounasmaan suhteesta Kiveen voin todistaa oikeaksi, sillä minullekin Lounasmaa on kertonut samasta käynnistä runoilijaparan luona, vaikken sitä muistanut edellistä kirjoitusta laatiessani. Sen lisäksi on vuosilukukin oikea, sillä yliopiston kirjojen mukaan asuivat G. W. Balthasar ja V. Löfgren lukuvuonna 1865—66 Souranderin talossa Kasarminkadun varrella 36. — Paitsi Lounasmaata tahdon itse puolestani täydentää Kiven ystävien luettelon B. F. Godenhjelmin nimellä. Niinkuin Suomalaisen Teatterin historiassa (I. s. 126) olen kertonut, oli Godenhjelm se, jolle Kivi keväällä 1868 ensiksi lähetti Lean ja pari muuta pientä näytelmäkappaletta pyytäen, että hän korjaisi kieltä näissä teoksissa.[22]
Fredr. Cygnaeuksesta Hynnisellä on sama käsitys kuin minulla. "Mitä Cygnaeuksesta sanot, on aivan kuin naulan päähän iskettyä — semmoinen hän oli ja semmoiseksi hän käsitettiin."
Niinikään kirjoittajasta on "säntilleen oikeata", mitä puhun Kiven veljistä. "Jo 1870 kantoi Kiven — minun käsitykseni mukaan kelvoton — vanhin veli haavia omaksi hyväkseen veljensä nimessä ja hänen ansioittensa nojalla. Kerjääminen kohdistui ei ainoastaan Kiven suosijoihin, vaan ventovieraisiinkin. Niinpä hän minuakin, Erkkylässä ollessani, jutkahutti Hyvinkäällä. — Kuvaavana tahdon mainita, että hän koetti rautateilläkin kulkea jäniksenä! Hän pyysi kapteeni Ugglalta lupaa päästä maksutta Hyvinkäältä Järvenpäähän. Kun Uggla kielsi, hän asettui asemasillan Järvenpään puoliseen päähän, ja junan päästyä niin hyvään vauhtiin, ettei sitä enää pysäytettäisi, hän hyppäsi vaunun sillalle ja teki Ugglalle mitä kohteliaimman reverensin. Näin miehen sitten useamman kerran. Minun käsitykseni on, että nuo 'hellät sukulaiset' Kiven tultua ylioppilaaksi viisi tiesivät ja huolta hänestä pitivät. Sentähden katson häneltä saadut tiedot vähäarvoisiksi. — Joka varmaan Kivestä enemmän tiesi ja häntä tosiaankin rakasti, vaikka ei apuun kyennyt, oli Nurmijärven koulumestari (kiertokoulunopettaja) Malakias Costiander — juoppo hänkin, raukka, ja murhattu rautatien radalla aivan lähellä Järvenpään asemaa, kuten tahdon muistaa 1878 kesällä."
Edelleen Hynninen oikeaksi todistaa mitä kirjoituksessani, F. A. Forssellin mukaan, on mainittu Kiven renttumaisista tuttavista. "Muistan erään aamupäivän", hän esimerkiksi kertoo, "jolloin toverini hovineuvos Carl Ignatiuksen — kuollut Suomen Pankin pääkamreerina — seurassa tulin Magiton konditoriaan (siinä huoneustossa, missä nykyään Pohjoismainen kotitarpeiden makasiini on, Pohjois-Esplanaadin ja Fabianinkadun kulmassa) suurustelemaan. Siellä oli Kivi kahden rentun kanssa ja jo täydessä tuulessa; nähdessään meidät hän tokasi: 'hvad herrarna se menlösa ut'".
Sen jälkeen kirjoittaja ottaa puheeksi Nurmijärven pitäjän siveelliset olot, joista hänellä on sama käsitys kuin Tarkiaisella, ainoastaan sillä erotuksella, että hän tietää niiden vielä 19:nnen vuosisadan loppupuolellakin olleen huonot. Ja samassa yhteydessä hän koskettelee oloja ja tapoja Savossa, jotka melkoisesti erosivat länsisuomalaisista ja erittäin hämäläisistä. Tämä eroavaisuus selittää ainakin osaksi, miksi Ahlqvist niin ankarasti arvosteli Kiven romaania. Hynninen myöntää siis oikeaksi minun tekemäni huomautuksen, että Tarkiainen on erehtynyt olettaessaan, että kansanelämä ja -tavat olivat muuallakin maassa samanlaiset kuin Nurmijärvellä. Kuinka erilaiset olot olivat rannemmalla ja sisämaassa on, ohimennen mainiten, julkaisemani kirjoituksen johdosta myöskin nimimerkki O. I. L(ehtonen) Historiallisen aikakauskirjan viimeksi ilmestyneessä vihossa (n:o 2, s. 186) osottanut esittämällä otteita Lönnrotin matkakertomuksista.
Hynnisen kirjeestä otan tähän asiata koskevat pääkohdat. "Nurmijärven pitäjä oli siihen aikaan suoraan sanoen siivoton seutu. Rajapitäjässä — Hausjärvellä — nurmijärveläisiä suoraan ylenkatsottiin. Ne olivat, sanottiin, raakoja, juoppoja, tappelijoita ja sukuelämässä riettaita. Sukupuolitauteja sairastavia sanottiin kuormittain kuljetettavan Helsingin klinikkaan. Nurmijärveläisiä ei tahdottu ottaa palvelijoiksi eikä torppareiksi. — — — Hyvinkään aseman läheisyydessä pidettiin Nurmijärven talossa aivan avointa salakrouvia, jossa sekä portot että varkaat majailivat. Semmoista oli elämä Nurmijärvellä vielä 1870-luvun alussa. Nyt se lienee jonkun verran parantunut. Puheissaan nuo eläjät olivat raakoja, vieläpä ruokottomiakin, joskin joukossa oli hieman naivisuuttakin, niinkuin Nummisuutari Topiaksen puheessa."
"Tämä asiaintila selittää jonkunverran Ahlqvistin ankaruuden Kiveä kohtaan. Ahlqvist oli savolainen, ja itse ollen samaa heimoa kykenen käsittämään Ahlqvistin kannan. Vakka kotitarpeen poltto minun nuoruuteni aikana kukoisti Savossa, oli elämä yleensä raitista. Ryyppy ja kaksikin otettiin, mutta isäntämiehet olisivat pitäneet äärettömänä häpeänä esiytyä juovuksissa — etenkin julkisissa paikoissa ja toimituksissa. Talonisäntää, joka juopotteli, katsottiin menneeksi mieheksi, eikä sille enää annettu luottoa muutoin kuin kiinnitystä vastaan. Juopuneita isäntiä näin vain pidoissa eikä niissäkään sikahumalassa — käyttääkseni savolaista sanantapaa — vaan noin 'rohkeimmillaan' olevia. Juopotteleminen sopi vain rengeille, irtolaisille ja 'huonoille herroille'. Yleinen keskustelun sävy oli sentähden Savossa jo 1850-luvulla sopivaa, etten sanoisi sivistynyttä. Semmoisia nimityksiä kuin 'klöntti', 'könsikkä' y.m. olisi pidetty kerrassaan sopimattomina yksin kansan kesken, ja herrasväen kuullen semmoisia lausuessa olisi punastuttu korvia myöten. Kirjaan pantaviksi olisi niitä pidetty mahdottomina. On siis etsittyä selitystä, kun tahdotaan Ahlqvistin kannalle löytää selitystä Runebergistä y.m. Kyllä savolainen on luonteensa pohjalta kyynillinen. Tuskin muualla kuultaneekaan niin kyynillisiä kuvannollisia ja vertauksellisia lauseparsia kuin Savossa ja semmoisia ruokottomuuksia kuin savolaisissa rekivirsissä. — — — Mutta semmoista pidetään kaukana yhteisestä keskustelusta. Semmoisia lauseparsia käyttävät ja rekivirsiä veisaavat vain rengit ja muut raakureiksi tunnetut. Osaksi siitä johtuu Ahlqvistin ankaruus. Mutta ken vähänkin lähemmin tunsi häntä, tiesi kuinka jyrkkiä anti- ja sympatiioja hänellä oli ilman asiallista perustusta. Hänessä asui isän (N—min) jyrkkä ja yrmeä luonto. Miten kohtelikaan ja kirjallisestikin pitelikään hän Sipi Europaeus parkaa![23] Sitä paitsi Kiven kieli ei ollut kirjakieltä, ei Savon eikä Karjalan soinnukasta, korvia hivelevää, alkusoinnullista ja muuten koristettua, kuvarikasta kieltä. Se oli siis pahasta ja ankarasti tuomittava."
"Uudemman herännäisyyden henki oli 1840- ja 1850-luvuilla voimakkaasti virrannut läpi koko Savon väestön ja etenkin Kuopion seudut, kiitos olkoon Paavo Ruotsalaisen ja Julius Immanuel Berghin vaikutuksen. Lapsuuteni sattui siihen aikaan. Vaikka kotini ei suorastaan lukeutunut herännäisiin, olivat naapurimme sitä ankarampia heränneitä. Vanhempani olivat kyllä harrasmielisiä kristityitä, mutta heidät esti ja erotti herännäisten joukosta se huomio, että niiden oppi ja vaatimukset olivat ristiriidassa heidän elämänsä kanssa; he näkivät herännäisyydessä ulkokullaisuutta. Ajan henki siis ei, mitä Jumalan ja hänen sanansa kunnioittamiseen tulee, tuntenut leikkiä, lukutaitokin tuli niin yleiseksi, että sitä, joka keski-ikäisen polven riveissä ei kyennyt lukemaan Jumalan sanaa, pidettiin puolittain pakanana ja ylenkatsetta ansaitsevana. Sentähden Jukolan veljesten puheet Jumalan pellon jyräämisestä ja salamoista hänen piiskansa iskuina oli savolaisen silmissä ja korvissa kauhistus. Jukolan veljesten laiskankoulun jutut tekivät sentähden Ahlqvistiin inhottavan vaikutuksen. Eikä se suinkaan ollut Ahlqvistin auktoriteetti inspehtorina, joka vaikutti savolaisiin. Se oli heille yhteinen ja luonnollinen tunnelma. He eivät kyenneet Kiven realismia ja sen kauneuksia ja huumoria käsittämään — se oli heistä vastenmielistä ja karkeaa. Savolainenkin on tosin synnynnäinen humoristi, mutta hänen huumorinsa on sievää muodoltaan ja juureltaan ilkeästi purevaa. — Ei kukaan ole enemmän taipuisa kaikkea pilkkaamaan ja parodieraamaan kuin savolainen. Kyllä siitäkin, mitä kunnioitettavinta uskonnon alalla on, parodioja on olemassa, esim. 'Isä meidän istu puussa, kujan suussa kuivassa puussa, lampaan käpälä käissä, sian kinttu kainalossa' ja 'Laupias Jumala kuvalla istuu, pitkällä puikolla hapanta pistää' j.n.e. Me nuoret nulikat uskalsimme kyllä keskenämme semmoisia lasketella, mutta olisimmepa niitä edes yrittäneet vakavien isäntien läsnä ollessa, olisimme kyllä tunteneet lämpimää korvien seudussa, vaikkeivät omat isät olisikaan joukossa olleet. Ja kun se kodeissamme olisi tunnetuksi tullut, olisimme saaneet lisää, sillä semmoisista lateluista olisi katsottu kodeillekin häpeää koituvan. Niin! kyllä minun täytyy suoraan tunnustaa, etten minäkään Kiveä enkä hämäläisiä oikein ymmärtänyt, ennenkuin olin 3 vuotta oleskellut Hausjärvellä."
Tämä Hynnisen esitys savolaisten edellytyksistä taikka oikeammin puuttuvista edellytyksistä ymmärtää ja nauttia Kiven runoutta on minusta erittäin mieltäkiinnittävä. Kirjallisesti sivistyneiltä ja eritoten niiltä, jotka julkisesti esiintyvät kirjallisina arvostelijoina, on kieltämättä oikeus vaatia vapaa- ja avaramielistä ymmärtämystä uusia ja outoja ilmiöitä kohtaan. Kumminkin nähdään niidenkin, jopa mitä kehittyneimmissä oloissa — muistutan vain, kuinka vaillinainen ja rajoittunut se ymmärtämys on, jonka esim. Ibsen ja Björnson ovat kohdanneet Ranskassa — olevan riippuvaisia perinnäisistä, tottumukseen perustuvista taikka muuten kunakin aikana voimaan päässeistä näkökohdista. Onko niin ollen ihmeellistä, että meillä, joilla vielä nytkin kirjallinen sivistys on tuskin muuta kuin alulla, semmoiset kirjailijat kuin Kivi ja myöhemmin Minna Canth ensiksi ovat saaneet niin vähän tunnustusta. Kaikesta päättäen täytyy pitää yleisenä — ja luonnollisena — sääntönä, että jokainen uusi kirjallinen suunta, jokainen kirjailija, joka jyrkästi asettuu esiintymisajallaan vallitsevaa taiteellista käsitys- ja esitystapaa sekä tunnelmaa vastaan, ainoastaan kiivaan ja verraten pitkällisen taistelun jälkeen saavuttaa ymmärtämystä ja voittoa. Että pohjalaiset, niinkuin ennen olen huomauttanut, pikemmin ja yleisemmin kuin savolaiset ymmärsivät Kiven merkityksen ja ihailivat häntä, se tuskin johtui siitä että heissä kirjallinen sivistys olisi ollut syvempi tai laajemmalle levinnyt, vaan kaiketikin siitä, että he tavoiltaan, elämänkatsomukseltaan, luonteeltaan ja kieleltään olivat runoilijaa ja hänen kuvaamiansa hämäläisiä lähempänä.
Kirjeensä lopulla Hynninen vielä mainitsee hyväksyvänsä erinäisiä muistutuksiani. Niin esim. sen, joka tarkoitti "Seitsemän Veljeksen" humoristista perusajatusta. "Olet ehdottomasti oikeassa. Se on, niinkuin enimmätkin muut Kiven teokset, neron, välittömän tunteen ja synnynnäisen syvän huumorin välitöntä purkausta aivan kuin Cervantesin Don Quijote. Loppu molemmissa on hellän myötätuntoisen sydämen yli kokonaisuuden heitetty, sovittava kirkkaan ilta-auringon lasku. Vähän olen minä kaunokirjallisuuteen tutustunut, mutta semmoista kieltä puhuu 'mitt enkla bondförstånd'." — Niinikään hän on samaa mieltä kuin minä Tarkiaisen väitteestä, että 1880-luku oli Kiven ylösnousemuksen aika. "Minä sanoisin", Hynninen kirjoittaa, "että se vuosikymmen on hänen taivaaseen astumisensa aika. Sinnehän häntä silloin ruvettiin kohottelemaan Runebergin rinnalle. Kyllähän Kivellä merkityksensä — ja ylen suuri — onkin, mutta ei kaikkien etevien tarvitse Runebergin vertaisia olla. Voi sitä tyytyä vähempäänkin, sillä jo sekin on riittävää saattamaan ihmisen kuolemattomien joukkoon ja seuraan. — Kyllä sitä jo 1860-luvun lopulla ja 1870-luvun alusta alkaen käsitettiin Kiven merkitys ja arvo. Kaikki mitä suomalaista intelligenssiä pääkaupungissa oli — paljonhan sitä ei ollut — Kivelle tunnustuksen antoi, paitsi Ahlqvistia. Kyllä se Ahlqvistissakin oli osaksi vastaansanomisen halua, hän kun piti itseänsä ylimpänä — melkein sanoisin ainoana — auktoriteettina ja vartijana versovan suomalaisen kirjallisuuden uutispelloilla."
"Eivät kaikki savolaisetkaan olleet niin pahkapökkelöitä kuin Ahlqvist ja minä. Lankoni Bertel Nohrström — kuollut piirilääkärinä Joensuussa — osasi Nummisuutarit melkein kokonaan ulkoa ja oli kaikkiin Kiven teoksiin ihastunut. Vaimoni, joka silloin oli kodissaan Savonlinnassa, kertoi, että veljekset Bertel ja Arndt aina toivat Kiven teoksia kotiin joululahjaksi ja niitä lukivat ääneen vanhemmilleen ja sisarilleen ja selittelivät vaikeammin tajuttavia kohtia, jotka olivat savolaisille kieleltään outoja." —
Kysymykseen Kiven kunnioittamisesta 1860- ja 1870-luvuilla lisään lopuksi erään tiedon Yrjö Koskisesta. Vastauksessaan minun ensimäiseen kirjoitukseeni Tarkiainen on C. G. Svanin kirjeen mukaan maininnut, että "Kivi ylipäänsä kokonaan oli 'jungfennomaanien' suojatti", mutta että heidän johtajistaan A. Meurman ei voinut "Seitsemää Veljestä" sulattaa ja ettei Yrjö Koskinenkaan liene ollut varsin ihastunut siihen. Luultavasti on Svan oikeassa Meurmaniin nähden, sillä osottihan hän myöhemmin Ibsenin ja Minna Canthin teoksista kirjoittaessaan, että hän arvostelijana ennen kaikkea otti huomioon, missä määrin kaunokirjallinen uutuus oli sopusoinnussa tai ristiriidassa hänen hyväksymiensä siveellisten ja uskonnollisten mielipiteitten ja perinnäisen säädyllisyyden kanssa. Mitä taasen Yrjö Koskiseen tulee, on hän ainakin kerran antanut mitä suurimman tunnustuksen Kiven runoudelle. Se oli näet hän, joka Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä vuosikokouksessa 1876 avajaispuheessaan ehdotti runoilijan koottujen teosten julkaisemista. Hän sanoi tehtävää "kansalliseksi velvollisuudeksi", ja muistuttaen että juuri siihen aikaan koottiin varoja Kiven hautapatsasta varten hän lisäsi: "Jaloimpana muistopatsaana ovat kuitenkin tämän nerokkaan runoilijahengen tuotteet, jotka niissä kirjallisuudessa hyvänsä olisivat kalliita kiviä, saati meidän vielä niin köyhässä ja vast'aikuisessa." Syystä saattaa kysyä, olisikohan Yrjö Koskinen käyttänyt tämmöisiä sanoja Kivestä ja hänen teoksistaan, jollei hän jo aikoja ennen olisi käsittänyt ja tunnustanut runoilijan merkitystä? Varmaankaan ei. Koskinen oli siksi suora ja häikäilemätön mielipiteittensä julkilausuja, että hän ei lainkaan olisi epäillyt tässäkään tilassa esittää niitä, jos hän olisi ollut sitä mieltä, että joku osa Kiven teoksia ei vastannut sitä ehdotonta arvonantoa, jota hänen sanansa tiesivät.
ANTTI JALAVA
Antti Jalava.[24]
s. 18/7 1846 k. 3/7 1909.
Heinäkuun viidentenä, laulun pyhittämänä, kuolemaan uskollisen isänmaanrakkauden juhlapäivänä, luonnon kukoistaessa, lintujen viserrellessä laskettiin Antti Jalavan maalliset jäännökset haudan lepoon. Toimitus puheineen, lauluineen, omaisten hillitty suru ja ystävien kaihomieli, sydämestä puhjenneet jäähyväissanat haudan muuttuessa kukkakummuksi — kaikki suli eheäksi, lempeäksi tunnelmaksi; mutta niin että tietoisuus säilyi kuoleman vakavuudesta, sitä kohtaan kun tyynenä astuu vain se, joka niinkuin vainaja on taistellut hyvän taistelun ja kestänyt elämän harhat ja kärsimykset luopumatta ijäisyydentoivostaan.
Mutta elämä käy menoaan hautojen ylitse, ja tässä olisi nyt nuoremmille ja etäämmille ainakin ääripiirtein esiin luotava poismenneen kuva. Koetan sen tehdä, mielellänikin koetan, vaikka tunnustan, että tehtävä on vaikea. Sillä mitä enemmän sitä ajattelen, sitä selvemmäksi minulle käy kuinka paljon Antti Jalava erosi tavallisuudesta. Että niin oli laita, todistaa yksistään hänen elämäntyönsä laatu, sen ihmeellinen monipuolisuus. Onhan työnjaon tarkoituksenmukaisuus ja välttämättömyyskin ihmisellisessä yhteiselämässä tietopuolisesti ja käytännöllisesti niin oikeaksi osotettu, että syystä moititaan niitä, jotka "sekaantuvat kaikkeen", tahtovat olla kaikkialla mukana ja siten hajottavat voimansa. Antaudu yhdelle määrätylle alalle, joka on lahjojesi ja kykysi mukainen — niin elämänkokenut vanhempi mies neuvoo nuorukaista —, pane kaikki alttiiksi valitsemasi päämäärän saavuttamiseksi, ja työsi on tuottava arvokkaita, pysyviä tuloksia. Ja neuvo on kieltämättä viisas; mutta muistettakoon, ettei ole sääntöä poikkeuksetta. Antti Jalava oli poikkeus säännöstä — hän toimi monella alalla, eikä millään turhaan, tuloksettomasti. Kumminkin on kohta lisättävä, että hänen monipuolinen työnsä epäilemättä tuli niin hedelmälliseksi sentähden, että kaikilla hänen harrastuksillaan oli yksi ainoa perustus, palava isänmaanrakkaus. Siinä oli hänen innostuksensa alku ja loppu, siinä hänen elämänsä paatos, siinä se voimalähde, joka teki että monipuolisuudessa sittenkin oli yhtenäisyyttä ja että, niinkuin sanoin, työ ei tyhjään rauennut.
Oliko Antti Jalava kodistaan, maalaispappilasta, saanut paitsi jo mainittua, sydämen pohjassa säilyttämäänsä, ijäisyydentoivoa sekä luonteensa pääpiirteitä, suoruutta, totuudenrakkautta, ihmisystävyyttä ja vaatimattomuutta, myöskin tietoisuuden elämänsä tehtävästä, velvollisuudesta työskennellä kansansa, suomalaisen kansansa hyväksi, sitä en tiedä, mutta varmana saattaa pitää, että se hänelle oikein selveni vasta hänen yliopistoaikanaan. Antti Jalava oli länsisuomalainen, mutta toveriensa A. V. Jahnssonin, Oskar af Heurlinin ja K. F. Wahlströmin kanssa hän tutustui varhain siihen innokkaitten suomenmielisten, J. V. Snellmanin oppilaitten piiriin, joista useimmat olivat pohjalaisia, mutta joihin länsisuomalaisista oli ennen liittynyt ainakin F. V. Rothsten. Tässä piirissä länsisuomalaisia yleiseen ei pidetty suuressa arvossa, heiltä puuttui — semmoinen oli käsitys — vakaumuksen lujuutta, he olivat muka vapaamielisiä ja tasapuolisia ja osasivat tunnustaa niin suomalaisuuden kuin ruotsalaisuuden oikeutusta, mutta kun ratkaisu ei ollut vältettävissä, silloin he aina kallistuivat jälkimäisen puolelle. Jalavaa pidettiin kyllä "pohjalaisen veroisena", mutta usein häntä leikillä härnäiltiin hänen länsisuomalaisuudestaan, ja kun hän palasi kotoa, Maskusta, oli tapana tiedustella uutisia "Turkinmaalta". Ei sillä kuitenkaan pahaa tarkoitettu eikä hän sitä pahaksi pannut, sillä hänestäkin oli Turku suomalaisuuteen nähden Turkinmaa, se on jotain sinnepäin kuin "pimein Afrikka" nykyisen sanontatavan mukaan. Ja hän jäi kun jäikin siihen toveripiiriin, jossa hän pian oli ensimäisiä miehiä.
Jos Antti Jalava olisi valinnut tiedemiehen uran, niin olisi hänestä arvatenkin tullut suomalaisen kielitieteen tutkija. Siinä aineessa hän näet opintovuosinaan hankki itselleen perusteellisimmat tiedot, joita hän ei ainoastaan pitänyt voimassa, vaan yhä kartutti, niin että häntä aina katsottiin asiantuntijaksi sillä alalla ja semmoisena käytettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa ja muutenkin sekä julkisesti että yksityisesti. Mutta hän ei ollut luotu tiedemiehen yksinäistä kammiota varten; julkisessa ja käytännöllisessä elämässä hänet oli kutsuttu tietojaan ja kykyään käyttämään. Niinollen hän tuli koulunopettajaksi, sanomalehtimieheksi, kirjailijaksi ja suomenkielen kääntäjäksi senaatissa, eikä ole helppo sanoa missä toimessa hän oli parhaimmin paikallaan, sillä niin toisessa kuin toisessakin hän oli itsenäinen, uutta henkeä, uusia muotoja harrastava.
Ja mihin Antti Jalava ryhtyi, siitä hän ei enää luopunut. Että hän pysyi kielenkääntäjävirassaan kuolemaansa saakka, 33 vuotta, ei ole niinkään outoa; mutta oudompaa lienee, että hän oltuaan ainoastaan puolentoista vuotta (1868—69) Uuden Suomettaren päätoimittaja ei koskaan lakannut mitä tehokkaimmalla tavalla avustamasta lehteä, ja että hän kymmenvuotisen (1868—78) varsinaisen koulutoimensa jälkeen viimeiseen asti, jopa enimmän aikaa ilmaiseksi, yliopiston lehtorina antoi opetusta unkarinkielessä.
Unkari! Niin, unkarinkielessä ja kaikessa, joka Unkaria koski, siinä Antti Jalavalla kumminkin oli erikoisala, jolla hänellä ei kilpailijaa ollut. Ennenkuin hän 1875 ensi kerran kävi Unkarissa, oli tieto ja tunto suomalaisten ja magyarein heimolaisuudesta vasta alulla. Kielitieteilijät olivat kyllä todistaneet unkarin ja suomenkielen sukulaisuuden, Budenzin vaikutuksesta oli Budapestin yliopistossa ruvettu harrastamaan suomenkielen oppimista, mutta meillä oltiin vähemmän edistyneitä. Oskar Blomstedt, ensimäinen unkarinkielen dosentti yliopistossamme, oli nimittäin kuollut (1871), ennenkuin oli ennättänyt mainittavaa aikaansaada. Antti Jalavan ansioksi on luettava, että asiat nyt ovat toisin. Hänen sisältörikas, pirteästi kirjoitettu teoksensa Unkarin maa ja kansa (1876), joka likimaille 400:lla sivulla antaa mitä monipuolisimpia tietoja Unkarin entisyydestä ja nykyisyydestä, loi yleisössä perustukset heimolaistunnolle, ja sen jälkeen Antti Jalava on koko ikänsä yhä uusilla kirjoilla ja sanomalehtikirjoituksilla ylläpitänyt ja jatkanut silloin alkamaansa työtä, heimokansojen lähentämistä toisiinsa. Samaa tarkoitusta varten hän, opittuaan täydellisesti heimokansan kielen, yhdessä J. Szinnyein kanssa, kun tämä 1879—80 oleskeli Helsingissä, kirjoitti unkarin kieliopin suomalaisia varten, ja sen avulla hän sitten, niinkuin jo on mainittu, yliopistossa on tätä kieltä opettanut, osaten suurella opettajakyvyllään ja innostuksellaan koota vapaaehtoisia oppilaita ympärilleen.[25]
Mikä se oli, joka sai Antti Jalavan tälle erikoisalalleen, mikä se oli, joka sai hänet uhraamaan niin paljon ulkonaisesti palkatonta työtä tehdäkseen Unkarin ja sen kielen meillä tunnetuksi, se näkyy hänen yllämainitun kirjansa lämpimistä loppusanoista. Otamme niistä seuraavat:
(Viitattuaan Unkarin historiaan hän jatkaa:) "Tämä kaikki todistaa, että unkarilaisissa löytyy henkistä voimaa ja jäntevyyttä, kansallista itsetuntoa ja valtiollista kykyä enemmän kuin monessa muussa kansassa. Se todistaa myöskin, että tuo 'turanilainen' kansanheimo, jolta muutamat rikkiviisaat ja ylpeät kirjailijat ovat tahtoneet riistää kaiken kyvyn korkeampaan sivistykseen ja edistykseen, voipi siinä kohdin aivan hyvin vetää vertoja millekä sivistyksen yksinoikeudella muka varustetulle arjalaiselle kansakunnalle hyvänsä."
"Meillä suomalaisilla on sentähden aivan paljon oppimista unkarilaisilta. Me olemme kyllä mekin käyneet kovan onnen koulua ja yltäkyllin saaneet kärsiä vastuksia ja onnettomuuksia, jottemme siis suinkaan ole siinä suhteessa kokemattomia. Mutta meillä voi sentään vieläkin olla paljon opittavaa tuon vaikean taidon suhteen seisoa kukistamatonna kovan onnen päivinä, erittäinkin valtiollisessa katsannossa. Unkarilaisten käytös niinä kahtena vuosikymmenenä, jotka seurasivat vuotta 1848, on meille aina ylevänä esimerkkinä siitä, miten valtiollista oikeuttaan ja vapauttaan on suojeleminen ja niiden edestä taisteleminen, olkoonpa asema kuinka synkkä ja kamala tahansa. Vielä suuremmassa määrässä voimme ottaa unkarilaisia esikuvaksemme tulisen isänmaanrakkauden sekä kansallisen itsetunnon ja sen kaikenpuolisen kehittämisen suhteen. Kuinka kaukana olemme tässä kohden heidän jälessänsä! Heitetyt keskelle vieraita ja vihollisia sekä heitä kahta vertaa lukuisampia kansanheimoja ovat unkarilaiset ymmärtäneet ei ainoastaan suojella omaa kansallisuuttaan, vaan vieläpä hankkia sille ylivallankin kaikkien noiden muiden yli. Me sitä vastoin olemme yhä vielä, niinkuin vuosisatoja takaisin, siinä alentavassa tilassa, että annamme pienen, ei seitsemättä osaakaan meistä tekevän muukalaisen kansallisuuden sortaa meitä ja julkisesti polkea pyhimpiä kansallisia oikeuksiamme jalkainsa alle. Häpeän puna nousee tätä ajatellessa jokaisen suomalaisen otsalle, jonka rinnassa edes vähäisen löytää kansallista itsenäisyyden-tuntoa." —
Onko tähän mitään lisättävää, eikö sanat kuvaa kirjoittajaa![26]
En ole vielä maininnut kaikkia eri aloja, joille Antti Jalavan mielenkiinto ja toiminta ulottui, mutta arvaan että lukija nyt jo kysyy, mistä hän sitte sai aikaa kaikkeen, semminkin kun hän tunnetusti oli erinomaisen tarkka ja täsmällinen töissään ja toimissaan? Siihen on vaikea vastata muuten kuin viittaamalla hänen ihmeelliseen kykyynsä voida vitkastelematta käydä tehtäväänsä käsiksi ja samalla aikaa pitää tulessa ja takoa monta rautaa. Voin tämän todistaa hänen omilla sanoillaan.
Tultuaan kielenkääntäjäksi senaattiin 1876 hän 20 p. huhtik. alkoi kirjoittaa minulle, joka silloin olin ulkomailla, kirjettä, joka useiden lykkäysten jälkeen valmistui toukokuulla. Kirje oli päivätty "Keis. Suomen senaatissa" ja alkaa näin: "Niinkuin ylläseisovasta näet, olen minäkin jo joutunut niitten lukuun, jotka käyttävät virkatuntejansa yksityisiin toimiin. Minun on määrä joka päivä olla yksi tunti (12—1) senaatissa, vaikkei minulla siellä ole juuri mitään tekemistä, sillä varsinainen työni on tietysti kotityötä." Sen jälkeen hän selittää, miksi kirjeen laadinta on myöhästynyt ja syyttää työn paljoutta. — "Ajatteleppas, veikkoseni, 1:o translatorin-virkani, joka vie hiiden paljo aikaa, sillä paitsi tavallisia asetuksia ovat vielä keis. ehdotukset tulevia valtiopäiviä varten suomennettavat, 2:o kirjapainon hoito, joka tätä nykyä on ilkeintä ilkeimpää, sillä latojat viftaavat kuin hullut; 3:o tuntia normaalikoulussa, naiskoulussa ja naisakatemiassa; 4:o Meurmanin ranskalaisen sanakirjan manuskriptin läpikäyminen ja korrehtuurin lukeminen; 5:o artikkelien kirjoittaminen Uuteen Suomettareen; 6:o suomalaisessa oopperassa käyminen — ja — ja, mutta pelkään sinun jo kyllästyneen."
Sillä tavoin hän yht'aikaa teki monen miehen työn ja kyhäsi siinä välissä koko (ei posti- vaan kirjoitus-) arkin pituisen kirjeen täynnä vakavaa ja pilaa yleisistä ja yksityisistä oloista ja henkilöistä, lisäten lopuksi: "Mitä itseeni tulee, niin olen minä yhtä hauska ja iloinen poika kuin ennenkin". —
Yllämainittuihin "momentteihin" lisättäköön, että kirjapaino, jota Antti Jalava kauan aikaa hoiti, oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimellä tunnettu. Siinä hän saavutti sen kokemuksen, jonka johdosta hänelle myöhemmin uskottiin senaatin kirjapainon hoito, jota hän piti käsissään kuolemaansa asti. Meurmanin sanakirjan tarkastus viittaa hänen töihinsä ja toimeensa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta ja hyväksi, joista hän ei myöskään luopunut ennen poismenoaan, ja vihdoin suomalaisessa oopperassa käyminen siihen kaikkeen, mitä hän on puuhannut ja vaikuttanut suomalaisen näyttämötaiteen eduksi. Tällä viimeiselläkin alalla oli Antti Jalavan toimi niin kestävä, ettei kukaan Kaarlo ja Emilie Bergbomin rinnalla ja yhdessä heidän kanssaan ole niin kauan ja niin väsymättä harrastanut tätä kulttuuriasiaa maassamme.
Totta tosiaan ei loppua näy, jos olisi kaikki lueteltava missä Antti Jalava oli mukana. Mainitsen toki vielä Kansanvalistusseuran, jonka johtokunnassa hän oli kymmeniä vuosia jäsenenä ja jolle hän on kirjoittanut useita teoksia, varsinkin Unkaria koskevia; mutta jääkööt muut seurat ja yhdistykset sikseen. Sillä saattaahan jo edellisen nojassa päättää, että missä suomalaista kulttuuria ja suomalaisuutta harrastettiin, siinä nähtiin Antti Jalavakin.
Koetan nyt huomioon saattaa erinäisiä Antti Jalavan luonnonlahjoja ja luonteenpiirteitä. — Kuinka hän oli kestävä ja johdonmukainen toiminnassaan, se näkyy jo edellisestä, siinä nimittäin että hän koko elämänsä pysyi uskollisena sille mihin hän kerran oli ryhtynyt. Tämä on sitä merkillisempi, kun hän oli niin virkeä ja nopea kaikessa työssä, kuulisi näet että työnteon helppous olisi houkutellut hänet aina uuteen ja uuteen, mutta hän ei rakastanut semmoista vaihtelua, joka olisi vienyt hänet pois outoon, hänen elämänpaatokselleen vieraaseen. Vaikka hän teki nopeasti työtä, tuli se kuitenkin hyvää, siitä oli takeena terve järki ja sukkela ajatuskyky. Kun hän oli pappissäädyn sihteerinä, kuuluu olleen tavallista, että pöytäkirja oli valmis kun istunto päättyi, niin että tarkistus voitiin kohta paikalla toimittaa. Tämä kyky nopeasti panna ajatuksensa paperille teki hänestä myöskin niin kelpo sanomalehtimiehen. Hän kyllä paljon korjaili kirjoitustansa, sitte kun hän oli sen kirjoittanut kuin tuulessa, mutta niin siitä syntyi sujuvaa, selvää, joka oli ei vain kirjanoppineen vaan kansanmiehenkin luettavaa. Mitä tulee kuuluisiin, Uuden Suomettaren yleisön rakastamiin Helsingin-kirjeisiin, joita hän säännöllisesti sepitti yhden viikossa viidentoista vuoden aikana — kestävyysnäyte, jolla lienee vertansa ainoastaan ranskalaisissa sanomalehtimiehissä — niin olivat ne luullakseni varhemmin pirteämpiä, tyylillisesti etevämpiä kuin myöhemmin. Että kehitys meni tähän suuntaan, riippui kuitenkin vähemmän tekijän käsitystavan muuttumisesta kuin tuosta loppumattomasta virallisesta kääntäjätyöstä, joka pakotti hänet täyttämään satoja arkkeja satojen perästä kuivan kuivalla esityksellä, jota ei mikään kielitaito tai -aisti voinut viehättäväksi sulattaa. Miten lieneekään, sisältävät "Matinkirjeet" niin paljo suomalaisuuden historiaa, että valikoima niitä kannattaisi tulla kirjanmuodossa julaistuksi. Olkoon että esitys on leikillistä taikka vakavaa, on Antti Jalavan Helsingin kirjeillä se verraton ansio, että ne ovat asiallisia ja todenperäisiä, ettei niissä ole tahallista vääristelyä taikka parjausta eikä ilkeää ivaa. Kun hän ei voinut olla purkamatta närkästystään vastustajia kohtaan, silloin tuntee sanoista rehellisen suomalaisen, jonka herkkä kansallinen itsetunto oli syvästi loukattu.
Samoin kuin kirjoittajan oli Antti Jalavalla puhujankin lahja. Hän puhui keveästi, sujuvasti, selvästi. Enemmän kuin kirjoittaessa käytti hän puhuessa leikillisiä, sukkelia käänteitä — sitaatteja Kivestä y.m. hupaisia lausetapoja, mutta pääsävel oli asiallisuuteen nojaava miehekäs tunne. Seuramiehenä Antti Jalavalla oli meillä suorastaan harvinaisia ominaisuuksia. Hänessä ei ollut ollenkaan tuota meissä suomalaisissa niin tavallista kankeutta, jörömäisyyttä, joka ilmaantuu vaitiolossa ja odotuksessa että meitä ensin puhutellaan. Antti Jalava puhutteli vapaasti, luonnollisesti, iloisesti tuttuja ja vieraita ja sai aina vilkkaan puhelun syntymään, sillä puheliaisuuden ohella hänellä oli toinenkin oikean seurustelun ehto — taito kuunnella muitten puhuvan. Tämänlaisena seuramiehenä ja vielä lisäksi kohteliaana, hienotunteisena, vakavuus ja leikillisyys vaihdellen huulilla, ystävällisyys silmissä, hän voitti suosiota ja ystävyyttä kaikkialla, niin kotimaassa kuin ulkomailla, niin ylhäisten kuin alhaisten, niin vanhojen kuin nuorten piirissä. Unkarissa esim. hän menestyi mainiosti ylimystenkin seurassa, ollessaan tulkkina talollissäädyssä hän sai monesta kansanmiehestä elinaikaisen ystävän, ylioppilasten ja yleensä nuorten, niin mies- kuin naispuolisten piireissä hän oli aina erittäin suosittu. Ja Antti Jalava oli herttainen, uskollinen ystävä. Sen todistaa muun muassa se ahkeruus, millä hän aina ylläpiti kirjeenvaihtoa useiden ulko- ja kotimaalaisten kanssa. Eivätkä hänen kirjeensä sisältäneet turhaa lavertelua tai tunteenpurkauksia — varsinkin ulkomaalaisille ystävilleen hän niissä antoi asiallisia, valaisevia tietoja meikäläisistä oloista, tietoja, jotka vastaanottajan julkaisemina levisivät laajalle. — Kun on puheena Antti Jalavan seurustelukyky ja -halu, en voi olla erittäin muistuttamatta Suomalaisesta teatterista. Niinkuin tiedetään, oli suurin osa näyttelijöistä kotoisin Helsingin ulkopuolelta ja sitäpaitsi yksinkertaisista, vaatimattomista oloista lähteneitä. Ei ole kumma, että monikin heistä täällä tunsi itsensä vieraaksi ja yksinäiseksi. Bergbom-sisarukset kehottivat sentähden tuttaviansa lähestymään heitä, puhuttelemaan ja seurustelemaan heidän kanssaan. Ei kukaan tässä kohden tyydyttänyt heidän toivomuksiaan niinkuin Antti Jalava. Hän yksin osasi tulla tutuksi kaikkien kanssa, osottaa kaikille vilpitöntä myötätuntoisuutta, tehdä heille tarvittaessa kaikenlaisia palveluksia, ja jos teatteriväki puolestaan piti hänestä, luottavaisesti kääntyi hänen puoleensa neuvonpyynnöillä, niin se tapahtui siinä tunnossa ettei heillä parempaa ystävää ja suosijaa ollut. Ja se oli totta. Sittenkin kun Antti Jalava oli luopunut lähes 30-vuotisesta jäsenyydestään teatterin johtokunnassa, hänet usein nähtiin teatterissa — tuossa rakkaassa kansallisessa taidelaitoksessa, jonka luomisessa hänkin oli ollut mukana.
Antti Jalavan virkeys ja iloisuus, joka vaikutti elähyttävästi muihinkin, ei kuitenkaan ollut niin tukevasti perustettu koko hänen olentoonsa kuin outo saattoi luulla. Hänen ruumiillinen terveytensä näet ei ollut lujinta laatua. Nuorempana, 1860-luvulla ja 1870-luvun alulla, hänen rintansa huolestutti — pelättiin ettei hän pitkäikäiseksi tulisi. Noudattamalla lääkärin määräämää elantojärjestystä vaara pääasiassa vältettiin; mutta jo toistakymmentä vuotta ennen kuolemaansa hän alkoi varsinkin ajoittain kärsiä yhä enenevästä hengenahdistuksesta. Sen lisäksi saattoi häntä aika ajoin vaivata jostakin ehkä perinnäisestä hermostonheikkoudesta johtuva mielenmasennus, jolloin hän vetäytyi erilleen toisten seurasta. Näin täytyi siis Antti Jalavankin kärsimyksillä maksaa elämänilonsa, joka kuitenkin oli niin viatonta laatua.
Lopuksi asettautuu vastattavaksi kysymys, mikä se oikeastaan oli, joka teki Antti Jalavan siksi tavallisuudesta eroavaksi merkkimieheksi, joka hän todellisuudessa oli ja jona hän muistossakin on elävä? Minusta vastaus ehdottomasti muodostuu tähän suuntaan, miten sanat muuten voivatkin vaihdella: suuret ovat hänen ansionsa suomenkielen ja erittäinkin virallisen kielemme kehittäjänä, yksinäinen laatuaan "sydämensä neron" työ sytyttää unkarilaisten ja suomalaisten keskinäiset heimolaistunteet, suuriarvoinen hänen sanomalehtimies- ja kirjailijatoimensa; mutta unohtumattomin hän on isänmaanrakkauden innostamana, kansallisen itsetiedon läpitunkemana Suomen kansan miehenä. Semmoisena miehenä, aina valppaana, aina valmiina panemaan voimansa, kykynsä, koko tarmonsa alttiiksi, kun kansallinen sivistys, kun kansallisen elämän edistys oli kyseessä, hänellä tuskin on meillä vertaa ollut. Semmoisena, se on kansalaisena, ja toiseksi myöskin jalona lämminsydämisenä ihmisenä Antti Jalava on aina esikuvaksi kelpaava. Oikein ja kauniisti runoilija huudahti hänen hautansa partaalla:
Niin kaunis elämä! Kuin satu saatu ajoilta, mailta, tätä paremmilta, elämä, jonka harvoin nähty laatu loi mieleen lämpöä kuin kesän ilta.
Niin täyteläs, niin altis, tunneherkkä, kaikelle sykkivä, mi hyvää, suurta — —
Antti Jalava puhujana.[27]
Olen jo ennen koettanut piirtää Antti Jalavan luonnekuvan, näyttäen miten hänen isänmaanrakkautensa oli palava, miten hän väsymättömällä innolla harrasti suomalaisuutta, miten hän verrattomalla reippaudella oli mukana kaikissa kansallisissa riennoissa ja miten hän iloisuudellaan, suoramielisyydellään ja ystävällisyydellään herätti myötätuntoisuutta missä hän liikkui. Samassa osotin myöskin miten hän oli monipuolisesti kyvykäs: sanomalehtimiehenä, kirjailijana, puhujana. Nyt tahdon erittäin huomioonottaa tämän viimeisen puolen hänen julkisesta esiintymisestään, vaikka luonnollista on, että samalla tulen alinomaa koskettelemaan ja uusilla todisteilla varmentamaan noita toisiakin hänen olentonsa piirteitä. Sillä hän ei ollut kaunopuhuja, joka kehottaisi tarkastajaa pelkkiin tyylillisiin ja esteettisiin tutkimuksiin, vaan oli hänen puheissaan sisällys muotoa mieltäkiinnittävämpi, ja yksistään aiheiden laatu kuvaa miestä.
Jalava puhui niin keveästi ja luontevasti, että kuulijat eivät muuta ajatelleet kuin että kaikki oli hetken tuottamaa. Todellisuudessa hän tavan mukaan kotona valmisti puheensa. Sen todistaa kokoelma puheita, joka on tavattu hänen erinomaisen huolellisesti järjestämiensä jälkeenjääneiden muistiinpanojen, kirjeiden y.m. paperien joukosta. Kokoelma käsittää noin puoli sataa puhetta 45 vuoden ajalta, olematta sentään täydellinen. Käsikirjoituksista puuttuu suuriakin puheita, niinkuin esim. Uudessa Suomettaressa painettu puhe Kansallisteatterin peruskiven laskemisjuhlassa, ja samoin pienempiä, joita hän piti ex tempore. Mutta siitä huolimatta kokoelma on niin runsas, että se tarjoaa meille tilaisuuden luoda katseen Jalavan koko elämän harrastuksiin ja nähdä kuinka hänen lähtökohtansa muuttumattomasti oli rakkaus suomalaiseen kansaan ja isänmaahan.
Vanhimmat neljä puhetta ylioppilasajalta, 1860-luvulta ("Ensimäinen puhe eläissäni 22/10 1864"), ovat n.s. virallisia puheita Länsisuomalaisen osakunnan vuosijuhlista. Ajatuksen ja muodon puolesta ne eivät ole parempia eikä huonompia kuin semmoiset puheet tavallisesti ovat. Ne todistavat, ettei meillä (niinkuin esim. amerikkalaisissa kouluissa) anneta nuorisolle mitään johtoa puhumistaidossa. Sentähden ylioppilaamme niin harvoin osaavat selvästi, lyhyesti, vaikuttavasti julkilausua sanottavansa. Jalavakin oli autodidakti puhujana, ja vasta aikaa myöten hänen taitonsa tuli huomattavaksi ja huomatuksi. — Ensimäisissä puheissa ei vielä tavata varsinaista "fennomaniaa", mutta kieli todistaa kuitenkin, että puhuja oli osakunnan suomenmielistä vähemmistöä.
V:sta 1870 alkaen Jalava esiintyy toisessa ympäristössä, hän oli ottanut varman aseman suomalaisuuden esitaistelijain rintamassa ollakseen koko sydämellään osallinen sen voitoissa ja tappioissa. Mainittuna vuonna hän 22/5 pitää nti Ottilia Meurmanille puheen, jossa hän kiittää tätä Agaton Meurmanin veljentytärtä siitä että hän, välittämättä epäsuosiosta, jota monella taholla osotettiin kansallista teatteriharrastusta kohtaan, oli suomalaisissa Preciosa-näytännöissä esiintynyt kappaleen päähenkilönä, ja 16/12 hän esittää rva Charlotte Raan maljan kiittäen, että ruotsalainen taiteilijatar samoin oli avullaan edistänyt suomenkielisen näyttämön aikaansaamista maassamme. Edellinen puhe oli ruotsinkielinen — ainoa laatuaan kokoelmassa — luultavasti sentähden että saapuvilla oli nti Meurmanin omaisia, jotka eivät ymmärtäneet suomea. Että Jalava kuitenkin esiintyi puhujana, ei ole kumma, sillä hän oli suuri naiskauneuden ihailija, ja tämä Preciosa oli harvinaisen suloinen sekä lisäksi Turusta kotoisin — länsisuomalainen niinkuin Antti itsekin! Toisesta puheesta mainittakoon, että pääaiheena siinä oli Lea-näytäntö (10/5 1869), joka aina palautettiin muistiin kun rva Raata juhlittiin. Eikä se ollut harvinaista. Milloin vain sattui joku teatterijuhla, silloin muistettiin tätä taiteilijatartakin, ja jollei kukaan muu sitä tehnyt, niin teki sen Antti Jalava. — Seuraavana vuonna 7/6 Jalava V. Löfgrenin ja Betty Avellanin häissä esittää morsiusparin maljan, toivottaen heille "sitä hiljaista rauhallisuutta ja tyytyväistä mielialaa, joka seuraa ahkeraa työtä ja rehellistä velvollisuuksien täyttämistä". — Toisenlaisia aiheeltaan on kaksi seuraavaa puhetta, nimittäin 25/5 1872 koululaisille kevätyhdistyksen juhlassa pidetty, jossa Jalava kuvaten Suomen kevään kauneutta panee kuulijainsa sydämelle velvollisuuden täyttää lupaus suosia ja suojella pikkulintusia, jotka laulullaan tuottavat meille iloa, ja toinen, päiväämätön, missä puhuja kertoo virolaisten harrastuksesta perustaa vironkielinen oppikoulu orjuuden lakkauttamisen muistoksi ja kehottaa suomalaisiakin rahankeräyksellä avustamaan yritystä. Vaikka juuri silloin omat kouluolomme kysyivät kansalaisten varoja ja tarmoa, kehotusta noudatettiin ja apua lähetettiin. Toinen asia on että sittemmin venäläinen natsionalismi ja väkivalta teki virolaisten puuhan tyhjäksi: kootut rahat anastettiin ja koulu tehtiin venäläiseksi!
V. 1876 perustettiin Suomalainen klubi, ja kun Jaakko Forsman kieltäytyi rupeamasta sen johtokunnan puheenjohtajaksi, valittiin siksi Antti Jalava, joka klubin "ensimäisessä yleisessä kokouksessa" 18 p. syysk. piti avajaispuheen. Hän toivoo, että klubi osottautuu syntyneeksi, niinkuin Ilmarinen,
Vaskinen vasara käessä
Pihet pikkuiset piossa,
joilla voidaan paljon aikaansaada, kansalle Sampokin takoa. Klubihuone oli jo ollut kaksi kuukautta avoinna, mutta siellä ei oltu paljon käyty, vaikka jäsenten luku jo oli 40 paikoilla. Jotta sinne osattaisiin, oli klubisalin pöydälle iltasella asetettu "palava kynttilä, jonka, niinkuin muinen Heron tulisoihtu Seston tornissa, piti valollaan sisään johdattaa ulkona yön pimeydessä kulkevia klubin jäseniä". Puheen pääsisällys oli kuitenkin valtiollista laatua. Puhuja näet huomautti siitä, kuinka maamme suhde suureen Venäjän valtakuntaan oli arkaluontoinen ja kuinka sentähden ylen tärkeää oli että rajan takana meidän valtiollisia ja kansallisia elojamme, meidän oikeuksiamme ja velvollisuuksiamme, meidän pyrintöjämme ja rientojamme oikein tunnettaisiin. Valitettavasti ei meidän puoleltamme oltu mitään tehty tämän asian hyväksi. Venäläiset sanomalehdet sisälsivät alinomaa vääriä tietoja maastamme, ja tietysti niiden yleisö uskoi niitä oikeiksi. Mitä tähdellisintä olisi, että tiedot oikaistaisiin, mutta ei vain omissa lehdissämme, joita venäläiset eivät lue, vaan Venäjän lehdissä. Asiasta olisi klubissa keskusteltava ja toimeen ryhdyttävä, ja aika oli puhujasta erittäin sopiva sentähden, että juuri silloin Suomen ensimäinen teollisuusnäyttely oli kääntänyt venäläisten huomion meihin ja valtiopäivät pian kokoontuivat käsittelemään tärkeää asevelvollisuuskysymystä. — Tuskin olisi voitu painavampaa asiaa ottaa puheeksi, kuin Jalavan tässä mainitsema, mutta lähempiä tehtäviä oli niin paljon, että se jäi sikseen. Ja kuka osasikaan silloin uneksia mitä tulossa oli!
Seuraavat kaksi pientä puhetta palauttavat muistiin Suomalaisen oopperan loistoajat. Arkadian lämpiössä toimeenpannuissa kekkereissä 4/9 1877 Jalava lausuu kiitokset ja jäähyväiset kapteeneille, vapaaherra G. A. Gripenbergille ja A. von Knorringille, sekä kapellimestari A. F. Leanderille, jotka kaikki olivat avustaneet oopperanäyttämöä ja joiden nyt oli kaartinpataljoonan kanssa lähdettävä Turkin sotaan. Hän toivottaa heille kuulien tuimassa vinkunassa samaa intoa ja kestävyyttä kuin suloisten sävelten soidessa Arkadiassa. Puoli vuotta myöhemmin, 11/3 1878, hän samassa paikassa toivotti Ida Basilierin tervetulleeksi vierailemaan oopperassa. Siinä tilaisuudessa oli ennen jäähyväismalja juotu "nuorimmalle laulajattarellemme", Alma Fohströmille, joka oli juuri päättänyt loistavan esiintymisensä, ja hänen sijaansa tuli nyt "ensimäinen laulajattaremme", hän, jonka avulla ensimäinen ooppera kansan omalla kielellä oli saatu toimeen ja joka siis täydestä syystä voitiin lukea suomalaisen oopperan perustajiin.
V. 1879 J. Szinnyei ensi kerran oleskeli Suomessa, ja syksyllä, 4/10, Jalava ensi kerran näki hänet vieraana perheessään. Silloin isäntä sydämellisellä puheella lausui hänet tervetulleeksi, hän kun oli tullut tutustumaan kansaamme ja kieleemme, ja toivoi, että hän täällä viihtyisi. "Me emme voi sinua kestitä Tokaijerin hurmaavalla nesteellä, etkä sinä täällä voi kohdata sitä säihkyvää tulta, joka kotimaasi kaunottarien lumoavissa silmissä ja hehkuvilla poskilla palaa. Mutta sen sijaan saatat sinä täällä kaikkialla, mihin tulet, löytää sitä harrasta ystävyyttä, jota veli tuntee veljeänsä kohtaan, sitä sydämellistä rakkautta, joka toisiinsa yhdistää kahden heimolaiskansan jäseniä. Ja mitä kaunottariin tulee, et sinä siinäkään kohden sentään ole mihinkään noitien maahan joutunut. Sinun ei tarvitse muuta kuin katsella ympärillesi, huomataksesi, että Pohjan naisenkin sinisilmissä saattaa löytyä lempeyttä, suloutta, viehättävyyttä, vaikka tosin toista laatua kuin magyarein tytöissä; se ei polta, niinkuin heidän, mutta se sen sijaan lämmittää eikä sammu niin äkkiä." — Samassa perheiltamassa isäntä piti toisenkin puheen, nimittäin nti Kaarola Avellanille, joka oli palannut ulkomaiselta opintomatkalta jatkaakseen työtään Suomalaisessa teatterissa. Tämän puheen vakavassa osassa hän yhtyy siihen mielipiteeseen, jonka näyttelijätär oli julkilausunut eräässä matkakirjeessään U. S:een, nimittäin että näyttämötaiteemme "meillä niinkuin muualla tulee olla kansallinen, s.o. ettei meidän näyttelijämme saa näytellä ruotsalaisen, eikä saksalaisen, eikä ranskalaisen mallin mukaan, vaan suomalaisen." Toisessa, humoristisessa, osassa puhettaan Jalava "teatterin johtokunnan jäsenenä" huomauttaa, kuinka paljon harmia ja vastusta näyttelijättäret tuottavat teatterille menemällä naimisiin. Sen johdosta puhuja hartaasti pyytää nti Avellania olemaan seuraamatta Aura-sisarensa esimerkkiä: "anna ilman armotta rukkasia oikealle ja vasemmalle, kuinka paljon kyyneliä ja huokauksia se matkaansaattaisikaan. Suoraan sanoen, minä olenkin sinun suhteesi jotensakin rauhallinen, sillä tietääkseni et sinä pane liioin suurta arvoa meihin miehiin. Mutta koska rakkaus, niinkuin vakuutetaan, on sokea, ei liene haitaksi järkevimmällekin joskus huutaa: silmät auki!"
Szinnyei jäi sitte koko talveksi Suomeen, eläen veljellisessä seurustelussa suomenmielisten kanssa. Paitsi kieltämme ja kirjallisuuttamme hän oppi tuntemaan ajan kansalliset harrastukset. Näistä oli tällöin oppikoulujen perustaminen ehkä kaikista tärkein, ja Jalava kykeni häntä tutustuttamaan tähän kysymykseen. Sen näkee kahdesta asiata koskevasta puheesta. Kupittaalla, kun 2/9 1879 juhlittiin yksityisen lyseon, ensimäisen suomalaisen oppikoulun perustamista Turkuun, Jalava esitti eläköönhuudon kuudelle toiselle uudelle koululle, nimittäin Viipurin, Porin, Lappeenrannan lyseoille sekä Oulun, Kuopion ja Mikkelin tyttökouluille. Hän muistuttaa ensin kouluhallituksen joku aika ennen julkilausumasta väitteestä, että "useamman kuin kolmen korkeamman suomenkielisen oppilaitoksen perustaminen maahamme ei sovellu sivistyksen todellisiin etuihin". Väite näytti puhujasta lähteneen yhtäläisestä katsantotavasta, kuin se mainio määräys, jonka kautta kiellettiin muita kirjoja suomenkielellä painattamasta kuin semmoisia, jotka koskivat uskontoa tai maanviljelystä. Kansan vastalause oli pukeutunut mahdollisimman jyrkkään muotoon, kun nyt oli olemassa yksitoista oppilaitosta niitten kolmen julkisen lisäksi, jotka valtio todellakin oli katsonut hyväksi perustaa. Näistä oli tänä syksynä mainitut seitsemän avattu. "Seitsemän uutta koulua, puolen vuoden kuluessa perustetut, yksityisten kansalaisten lahjoittamilla varoilla, köyhässä Suomenmaassa, taloudellisessa suhteessa kovana aikana — se on todellakin ihmeellinen ilmiö, ilmiö, joka Suomen kansan sivistyshistoriassa aina on pysyvä erinomaisena tapauksena — niinkuin myöskin ne syyt ja olosuhteet, jotka ovat tämän ilmiön aikaansaaneet." — Puhuja ei kuitenkaan tahtonut viipyä katkerissa muistoissa, vaan sen sijaan antaa ilon vallita. "Iloitkaamme ja riemuitkaamme tänä kansallisten pyrintöjemme juhlapäivänä, joka tuleville sukupolville on todistava, että kansallinen itsetunto, isänmaallinen innostus, alttiiksi paneva uhraavaisuus ovat elähyttäneet Suomen miehiä ja naisia aikana, jolloin sitä enemmän kuin koskaan ennen tarvittiin. Toivokaamme, että nämät jalot tunteet, jotka ovat kansallisuutemme elinehtona, eivät kansassamme koskaan sammu, vaan alituisesti yhä runsaampia hedelmiä kantavat." — — "Niinkuin Otavan seitsemän kirkasta tähteä Pohjolan tummalla taivaalla loistakoot nämät seitsemän opistoa kirkkaasti kansallisen sivistyksemme vielä hämärällä, mutta yhä valkenevalla taivaalla!" Toista kuukautta myöhemmin, 11/10, klubin kokouksessa, jossa Szinnyei, niinkuin Jalavan tervehdyssanoista näkyy, oli ensi kerran saapuvilla, hän puhuu samasta asiasta, mutta koulujen perustamisen synnyttämää iloa häiritsivät uudet huolet: kouluja uhkasi mullistus, niitä kun tahdottiin muuttaa "utiliteetti-prinsiipin" mukaan; toiseksi oli tietoon tullut, että vaikutusvoimaisella taholla koetettiin rakentaa esteitä suomenkielen asettamiselle täysiin oikeuksiinsa, joka neljän vuoden päästä olisi tapahtuva, ja kolmanneksi uudet koulut, sanomalehdet ja teatteri vaativat entistä enemmän kannatusta kansalaisten puolelta. Siinä seikkoja, jotka tekevät ettei lepoa ole ajatteleminenkaan, vaan on aina oltava "valmiit väsymättömään työhön ja melkoisiin uhrauksiin". Ensimäinen menestymisen ehto on se että pysytään, yhdessä, kootaan rivit ja toimitaan määrätyn ohjelman mukaan. —
Ensimäisessä puheessaan Szinnyeille Jalava oli kehottanut häntä katselemaan ympärilleen Suomen neitosten piirissä, ja vieras oli niin kiltisti noudattanut tätä neuvoa, että lähti täältä nuori vaimo seurassaan. Kun nuori pari oli vihitty vanhassa kirkossa, vietettiin häät Arkadian lämpiössä 9/5 1880. Siinä tilaisuudessa Jalava esitti Unkarin maljan, ja koska puhe on lyhyt, mutta täysin miehen hengen mukainen, otan sen tähän näytteeksi täydellisenä:
"'Jos kypäriksi Luojan
Ma mailman sanoisin,
On Unkarini kaunis
Sen töyhtö varmaankin!'
"Näin lauloi kerran innoissaan Unkarin suurin runoilija Petöfi. Tämmöinen käsitys omasta maasta, että se on maista kaikista kaunihin, kallihin, ei ole ainoastaan Unkarin runoilijalla, se tavataan koko Unkarin kansassa, kaikissa sen jäsenissä, ylhäisistä alhaisimpaan, rikkaimmasta köyhimpään asti. Se tunne, jonka liekki kirkkaimmin, tulisimmin palaa jokaisen unkarilaisen povessa, on isänmaanrakkaus, rakkaus omaan kansallisuuteensa ja omaan kansalliseen kieleen. Se on, tämä isänmaan, tämä kansallisen itsenäisyyden rakkaus kaunein ja viehättävin puoli unkarilaisten kansallisluonteessa, ja se se myöskin on suojellut ja pystyssä pitänyt Unkarin kansaa niissä monissa kovissa myrskyissä, jotka ovat rajunneet heidän ihanan maansa ylitse, se se on, joka on tehnyt, että Unkarin valtio muutaman vuoden kuluttua saattaa viettää tuhatvuotista olemassaolonsa riemujuhlaa. Minä en suinkaan liioittele, jos väitän, että harvassa, kovin harvassa on se kansa, joka tulisessa isänmaanrakkaudessa ja kansallisessa itsetunnossa voisi magyareille vertoja vetää. Heidän isänmaanrakkautensa, heidän kansallinen itsetuntonsa ei ilmesty paljaissa sanoissa, kauneissa puheissa, koreissa runoelmissa — vaan se ilmestyy työssä, teoissa, uhrauksissa; kun tarve vaatii, kun vaara uhkaa omaa maata, omaa kansallisuutta, heittää runoilija kanteleensa, kirjailija kynänsä, talonpoika auransa ja kaikki tarttuvat miekkaan, hengellä ja verellä noita kalliista kalliimpia aarteitaan puolustaaksensa, niinkuin tiedämme esim. vuosina 1848—49 tapahtuneen. Minä pyydän, että me tässä tilaisuudessa tyhjennämme sydämellisen maljan tälle jalolle, mainehikkaalle sankarikansalle, rakkaalle heimolaiskansallemme. Eljen a magyar nèp, eläköön Unkarin kansa!"
Milloin Jalava piti jonkun puheen lähimmässä toveripiirissä, tapahtui se luonnollisesti ilman valmistusta. Mutta on kumminkin olemassa yksi semmoinen kirjoitettukin. Se on huhtikuun 16 p:ltä 1884, jolloin August Hagmanin ystävät olivat kutsuneet hänet päivällisille lausuakseen hänelle jäähyväiset, kun hän pitemmäksi aikaa lähti ulkomaille. Hagman oli vuosikausia, melkein yksin, erinomaisen tarmokkaasti hoitanut ja ylläpitänyt suomenmielistä ruotsinkielistä lehteä, Morgonbladetia, jonka merkitystä kansallisen asian hyväksi kestetyssä taistelussa tuskin voidaan liian suureksi arvata. Nyt hänen terveytensä oli heikontunut ja voimat väsähdyksissä, ja sydämestään ystävät soivat hänelle sitä levollisempaa elämää, jota hän Suomen pankin edustajana valvoessaan setelinpainattamista Kööpenhaminassa saisi nauttia. Jalavan puhe jakaantuu neljään osaan. Ensiksi hän mainitsee Hagmanin ansiot hänen varsinaisessa toimessaan ja esittää maljan "sanomalehdentoimittajalle", toiseksi hän julkilausuu kaipauksen, jonka Hagman on jättävä ystäväpiiriin, ja esittää maljan "ystävälle", kolmanneksi hän esittää maljan "pohjalaiselle" ja neljänneksi "vanhalle pojalle", Näissä jälkimäisissä puheenosissa voimme tutustua Jalavan leikilliseen ivaan ja siihen tapaan, millä hän ja hänen pohjalaiset ystävänsä keskenään pilalla pistelivät toisiaan. Näytteeksi otan tähän kolmannen jakson:
"Veli Hagmanissa emme kunnioita ainoastaan etevää sanomalehdentoimittajaa ja hyvää ystävää, vaan vieläpä jotain muutakin, jotain, jos niin saan sanoa, korkeampaa. Hän on myöskin pohjalainen. Te kaikki, kunnioitettavat ystävät, tiedätte, mikä ylevä ominaisuus tämä ihmiselle on, sillä olettehan Te miltei kaikki pohjalaisia, joko Pohjanmaalla taikka täällä Helsingissä syntyneitä. 'Mi miehen kunto, mikä uljuus', niinkuin runoilija laulaa, pohjalaisessa! Kuka muu -lainen tahi -läinen meidän maassa saattaa hänelle vertoja vetää? ei savo- eikä lappalainen, ei hämäläinen eikä länsisuomalainen, uusmaalaisesta puhumattakaan. Varmaankin olisi Runeberg antanut Adlerereutzin lausua Munterista: 'hän oli pohjalainen', jos ei hän itse olisi ollut pohjalainen ja siis, niinkuin kaikki pohjalaiset, suuressa määrässä nöyrä ja vaatimaton. Minä, jolla ei ole kunnia lukea itseäni tuohon 'suurenen sukuhun', tuohon laajahan lajiperähän', ja jonka siis ei myöskään tarvitse antaa vaatimattomuudentunteen hillitä innostustani, minä saatan korkealle liehuttaa 'aatteen lippua' — ei, vaan korkealle julistaa pohjalaisten mainetta ja kunniaa ja suuruutta — tietysti kuitenkin sillä tarpeellisella muistutuksella, että Länsisuomesta se toki on, kuin ensimäinen valo ja sivistys on Pohjanmaallekin tullut. Hyvät herrat, ihastuksen, ihmettelyn malja pohjalaiselle Hagmanille!"
Että Antti Jalavalla jo tähän aikaan oli puhujan maine, nähdään siitä tosiasiasta, että hän 1884 valittiin samana vuonna perustetun puheyhdistyksen esimieheksi. Ensimäisen ajatuksen perustaa tämmöinen yhdistys oli maisteri J. A. Lyly ilmituonut Kotikielen seuran kokouksessa 14/3, ja kohta sen jälkeen tuuma toteutettiin. Vielä samana kevätkautena pidettiin 6 kokousta puhe- ja deklamatsioniharjotuksia varten ja seuraavina lukukausina niitä yhä jatkettiin; vuosijuhla vietettiin huhtikuun 1:senä, Suomen mainioimman puhujan, Fredr. Cygnaeuksen, syntymäpäivänä. Ainakin kaksi semmoista juhlaa vietettiin, 1885 ja 1886, ja kummassakin piti Jalava alkajaispuheen. Edellinen sisältää seikkaperäisiä tietoja ensi vuoden vilkkaasta toiminnasta, jälkimäisessä valitetaan, että toisena vuonna jäsenten harrastus on ollut melkoista vähempi. Kun yhdistyksessä oli huomattu retoriikan oppikirjan tarve, pyydettiin professori Fritiof Peranderia semmoista kirjoittamaan. Hän lupasikin käydä työhön käsiksi, mutta odottamaton, äkillinen kuolema esti häntä täyttämästä lupaustaan. Vuosijuhlassa 1886 Jalava myöskin lausui suomennoksen L. Kossuthin tulisesta puheesta kansankokouksessa Szeged'issä 4 p. lokak. 1848, ja sen jälkeen lähetettiin Kossuthille Turiniin unkarinkielinen tervehdyssähkösanoma.
Paitsi puheyhdistyksessä Jalava näinä vuosina esiintyi puhujana Kalevalan 50-vuotisjuhlassa Kaivopuistossa 28/2 1885, jossa hän luotuaan katsauksen kansalliseepoksemme vaikutukseen taiteen alalla erittäin kohdisti huomionsa Robert Kajanuksen silloin uusiin ja juhlassa soitettuihin Kalevalan-aiheisiin sävelteoksiin ja lopetti esittämällä säveltäjän maljan, sekä Arkadia-teatterin näyttämöllä 19/4 1886, lausuen jäähyväissanat teatterista eroavalle vanhalle näyttelijälle Ismael Kalliolle. Jälkimäisessä puheessa Jalava mainittuaan Kallion ansiot näyttelijänä erityisesti kiittää häntä kahdesta ominaisuudesta, jotka olivat vähemmän tunnetut ulkopuolella teatterin likeisimpiä piirejä: hänen rakkaudestaan kieleemme ja hänen säästäväisyydestään. Tästä puheen loppupuolesta otamme seuraavan kohdan, joka näyttää kuinka siihenkin aikaan arvoa pantiin suomenkielen viljelykseen:
— "Minä tarkoitan Kallion innokasta kansallista mielialaa ja hänen vilpitöntä rakkauttaan kansalliskieleemme. Tämä on ilmestynyt muun muassa siinä, että hän aina on lämpimästi harrastanut ja ahkeroinut kielen käyttämistä teatteritoveriensa kesken, ulkopuolella näyttämöäkin. Ja tämä ei ole minkään vähäpätöinen asia, kuin moni ehkä puusta katsoen saattaisi luulla. Jos oman kielen viljeleminen on tärkeä kaikille, jotka kansallisia pyrintöjä ja niitten voitolle pääsemistä harrastavat, niin se on kahta tärkeämpi näyttelijälle, varsinkin jos hän, niinkuin meillä usein on laita ollut, ei ole lapsuudestaan asti siihen täysin perehtynyt. Kaikkialla maailmassa pidetään kansallisteatteria kansallisen kielen ja sen viljelyksen mitä tehokkaimpana edistäjänä. Me tiedämme että esim. théâtre-français'ssa saadaan kuulla parasta, kauniinta franskaa.
Tämä kielellinen tehtävä ei saa olla vieras meidänkään teatterillemme. Meilläkin on jo se aika tullut, jolloin kielemme puhtaudesta ja kauneudesta voi ja täytyy ruveta entistä enemmän huolta pitämään, suurempia vaatimuksia kuin tähän asti asettamaan. Mutta etupäässä sopii tätä, niinkuin sitä jo on julkisuudessa tehtykin, kansallisteatteriltamme vaatia. Siinä, jos missään, pitää saada kuulla virheetöntä, sujuvaa, kaunista, sanalla sanoen mallikelpoista kieltä. Tämän sekä kansallisessa että taiteellisessa suhteessa perin tärkeän tarkoitusperän saavuttamiseksi on muun muassa välttämättömän tarpeellista, että näyttelijät ja näyttelijättäret niin keskenään kuin mahdollisuuden mukaan muittenkin kanssa aina puhuvat sitä kieltä, jolla heidän on näytteleminen, sillä alituinen harjoitus on tässä, niinkuin niin monessa muussakin asiassa, paras opetusmestari. Ja tässä suhteessa on, kuten jo sanoin, hra Kallio ollut hyvänä ja kiitettävänä esimerkkinä kumppaneilleen.
Vielä toisessakin suhteessa kunniavieraamme on jättänyt jälkeensä kauniin esimerkin, jota ei ainoastaan hänen teatteritoverinsa, vaan kaikkien meidän muittenkin ansaitsisi noudattaa. Tunnettu on että meidän köyhissä oloissamme näyttelijäin palkat eivät ole saattaneet olla liioin suuret. Mutta siitäkin pienestä palkasta, mikä Kalliolla on ollut, hän on ymmärtänyt ja voinut säästää niin paljon, että hän säästövaroillaan on voinut ostaa itselleen vähäisen maatilan, jonne hän nyt saattaa asettua huoletonna loppu-ikäänsä viettämään. Meidän nautinnonhimoisessa aikakaudessamme moinen säästäväisyys on yhtä harvinainen kuin kunnioitusta ja seuraamista ansaitseva ilmiö."
Kaksi lähinnä olevaa puhetta on Jalavan pitänyt Suomalaisessa klubissa ollen yhä edelleen sen esimiehenä, edellisen 17/9 1887. Silloin oli saatu huoneisto Kämpin hotellissa, ja puhuja kertoo lyhyesti mitä vaikeuksia klubi oli varsinkin tyydyttävän huoneiston hankkimisessa kokenut olemassolonsa 11 ensimäisenä vuonna. Sen johdosta on klubielämä ollut lamassa, ja hän kehottaa hartaasti jäseniä käymään klubissa ja arvelee, että melkoinen syy siihen eripuraisuuteen, joka on alkanut suomenmielisten piireissä ilmaantua, on se, että ei ole ollut lähempää seurustelua kansallismielisten välillä. "Nuoremmat eivät ole olleet tilaisuudessa päästä likempään tuttavuuteen vanhempien kanssa ja siten on suuremmassa tai vähemmässä määrässä vieraannuttu toisistaan, väärinkäsityksiä ja epäluuloja on syntynyt molemmin puolin, ja asiat ovat siten vähitellen joutuneet sille ikävälle kannalle kuin ne ovat." — (Sanat tarkottavat sitä hajaannusta, joka vei "nuoren puolueen" syntyyn.) Toisessa puheessa, 1/3 1888, Jalava tervehtii niitä eduskunnan jäseniä, jotka olivat klubiin liittyneet, ja huomauttaa miten tärkeää on, että maaseutulaiset ja helsinkiläiset toisiinsa tutustuvat; siitä on niin toisille kuin toisillekin hyötyä.
Puheena olevan vuosikymmenen lopulta mainittakoon vielä puhe kansalaiskokouksessa 8/11 1888, jossa Jalava innokkaasti kehottaa suomalaisen teatterin avustamiseen, ja toinen häissä Ilmajoen pappilassa 23/4 1889 — puhe morsiamen vanhemmille, harras Suomen vakavien kotien ylistys.
Seuraavalta vuosikymmeneltä ei ole kokoelmassa muuta kuin kaksi puhetta, toinen teatterin 20- (13/10 1892) ja toinen saman laitoksen 25-vuotisjuhlassa (13/10 1897), molemmat saattaen mieleen rva Raa-Winterhjelmin ansiota kansallisen teatterin syntymisestä ja edistymisestä.
Tullaan sitten vuosisadan vaihteeseen ja tukaliin valtiollisiin oloihin. Että sekin aikakausi olisi kuvastuva Antti Jalavan puheissa, on itsestään ymmärrettävää. Se tapahtuu ensi kerran 28/8 1900 pienessä juhlassa Kaivopuiston ravintolassa, johon olivat kutsutut J. Szinnyei ja hänen rouvansa. Nämä olivat näet oleskelleet Suomessa sukulaisten ja ystävien luona ja olivat nyt lähtemäisillään paluumatkalle Unkariin. Lämminmielisessä puheessaan rakkaille vieraille Jalava kertoo läsnäoleville mitä he kotimaassaan olivat tehneet maamme asian hyväksi, esittäen samalla venäläisen sortopolitiikan aiheuttamia mielialoja meillä. — Vuotta myöhemmin, 17/11 1901, Jalava taas puhuu teatterin puolesta. Hän näet onnittelee Kasimir Leinoa sen menestyksen johdosta, jonka runoilija oli saavuttanut suurella historiallisella draamallaan, "Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming". Lähtökohtana on siinä kansallisen ohjelmiston ääretön tärkeys kansallisteatterille. — Kovimmilta sortovuosilta ei ole mitään puhetta säilynyt, mutta alkaessaan ensimäisen luentonsa suurlakkoviikon jälkeen, 8/11 1905, Jalava puhuttelee kuulijoitaan seuraavaan tapaan: