"Suuria asioita on tapahtunut sen jälkeen kuin viimeksi olimme yhdessä, ja minä onnittelen Teitä että vielä nuorina olette saaneet nähdä uuden valoisan ajan koittavan kansallemme.

Paljon muistuttavat viime viikon tapaukset n.s. Maaliskuun päivistä Unkarissa v. 1848. Unkarikin oli pitkät ajat saanut kärsiä sortoa ja vääryyttä Itävallan puolelta, johon se oli yhdistetty yhteisen hallituksen alaisena. Kun tuli tieto Helmikuun vallankumouksesta Parisissa, herätti se Unkarissa, niinkuin kaikkialla muuallakin, tulista innostusta valtiollisen vapauden hankkimiseen. Silloin koossa olevat säätyvaltiopäivät ja lukuisat kansankokoukset vaativat täysin perustuslaillista hallitusmuotoa, johon kuului vastuunalainen ministeristö, yleisillä vaaleilla valittava kansaneduskunta, kansallinen sotaväki, painovapaus j.n.e. Kun vallankumouksen aallot jo vyöryivät Itävallassakin, synnyttäen Wienissä verisiä melskeitä, ei Itävallan keisarin auttanut muu kun suostua unkarilaisten vaatimuksiin. Näin saivat unkarilaiset rauhallisella vallankumouksella tuota pikaa uudenaikaisen konstitutsionin, ja riemu siitä oli tietysti rajaton koko maassa.

Tätä riemua ei kumminkaan saanut kauan kestää. Valtiollisen vapauden hinta on kallis, se on useimmiten verellä suoritettava, ja sen saivat unkarilaisetkin kokea. Vallankumoukselliset liikkeet kukistettiin sotavoimalla ja vanha virkavaltaisin reaktsioni pääsi taas valtaan, tahtoen riistää takaisin mitä hädän hetkenä oli ollut pakotettu antamaan. Unkarilaiset tarttuivat aseisiin vapauttaan sydänverellään puolustamaan, alottaen vapaussotansa 1848—49, jossa olisivatkin päässeet voitolle, ellei Venäjä olisi tullut Itävallan avuksi. He sortuivat vapaustaisteluunsa ja joutuivat nyt lähes kaksi vuosikymmentä kestävän julman sorron alaiseksi, jolloin heidän maassaan vallitsi täydellinen sotilas-, poliisi- ja santarmivalta, kunnes he suotuisain ulkomaisten tapausten avulla taas 1867 saavuttivat vapautensa ja itsenäisyytensä.

Suokoon Jumala ettei samantapainen reaktsioni enää syntyisi Venäjällä, vaan että se valtiollinen vapaus, jonka Venäjän kansa nyt on saavuttanut, jäisi sinne pysyväiseksi, varttuisi ja juurtuisi niin syvälle, ettei mitkään taantumuksen myrskyt sitä enää voi ylös repiä ja hävittää. Silloin on taattu Venäjään yhdistetyn Suomenkin vapaus — ulospäin.

Mitä taas sisälliseen vapauteen ja voimaamme tulee, niin riippuu se siitä, osataanko täällä vihdoinkin tulla yksimieliseksi kansaksi ja kyetäänkö etenkin määräävissä piireissä käsittämään, että maassamme nyt on alkanut kansanvaltaisuuden aatteen valloitusretki ja että se, joka ei tahdo tämän aatteen palvelukseen antautua, on kuin onkin sortuva sen voittovaunujen alle. Minä olen vakuutettu siitä, että ainakin Suomen kansallismieliset ylioppilaat käsittävät tämän ja tietävät asettaa työnsä ja toimensa sen mukaan."

Seuraavana vuonna 18/7 Jalava täytti 60 vuotta, ja hän vietti sen merkkipäivän kauniissa Peitsalon huvilassaan Lohjan järven rannalla. Hän oli siis ikämies, eikä hänen heikontunut terveytensä enää luvannut hänelle montakaan työvuotta; mutta siitä huolimatta hänessä nuoruuden ihanteet ja nuoruuden innostus muuttumattomina elivät. Sen näkee eräästä puheesta, jonka hän 15/4 piti suomalaisen sanomalehtimiesliiton kokouksessa ja jossa hän luo katseen menneeseen aikaan.

— "Ensimäiset 1 1/2 vuotta Uuden Suomettaren olemassaolon ajasta lukuun ottamatta, olen sittemmin kaiken aika kuulunut vain sen avustajain eli käyttääkseni veli Pauanteen terminologiaa 'löysäläisten' joukkoon. Tämä löysäläisyys ei kumminkaan ole estänyt minua koko sydämestäni harrastamasta sanomalehtimiestointa ja tätä tointa kunnioittamasta. Suuresti minua sen vuoksi ilahuttaa saada nyt olla mukana Suomalaisen sanomalehtimiesliiton ensimäisessä vuosikokouksessa, joskin minua surettaa se seikka että olot meillä ovat käyneet sellaisiksi, että tähän liittoomme eivät katso voivansa kuulua kaikkien suomenkielisten lehtien toimittajat ja avustajat.

Siihen aikaan kuin U. S. perustettiin 1869, ja vielä pitkät ajat sen jälkeen ei ollut kansallisessa puolueessa vielä mitään hajaannusta, mitään eripuraisuutta; kaikki vetivät yhtä köyttä, muita vastustajia ei tunnettu kuin ruotsikiihkoisia, ja heitä sekä heidän etevintä silloista äänenkannattajaa Helsingfors Dagbladia vastaan taisteltiin voimalla ja pontevuudella eikä suinkaan iskuja säästetty, jos niitä saatiinkin. Ja taistelua elähytti Snellmanin suuri personallisuus, jonka suuria ajatuksia meillä silloin oli onni kuulla sekä suullisesti että kirjallisesti. Ja näiden ajatusten ydinkohtia oli, sopinee sanoa, se kehotus ruotsikiihkoisille vallanpitäjille, jolla hän lopetti kuuluisan n.s. liberalisen puolueen ohjelman murhaavan kritiikkinsä: 'väistykää pois te, että me pääsemme sijaanne!'

Tuli sitte tuo onneton hajaannuksen aika. Valtiopäivillä se tuli ensi kerran näkyviin — 1885 vuoden valtiopäivillä. Hyvin muistan, kuinka Nya Pressen katsauksessaan näihin valtiopäiviin sanoi: 'Ilahuttavin ilmiö viime valtiopäivillä on kansallisessa puolueessa tapahtunut hajaantuminen.' Ja kun sillä puolella sitä katsottiin valtiopäivien ilahuttavimmaksi ilmiöksi, voi sen meidän kielellä kääntää niin, että se oli valtiopäivien surullisin ilmiö.

Minun ymmärtääkseni se todellakin on onnettomin kohtaus, mikä meille on voinut tapahtua, tuo kansallisen puolueen hajaantuminen, sillä sen kautta tietysti ruotsalainen puolue on saanut uutta tuulta siipiensä alle, jotka jo olivat joutua lerpalleen, ja nuorsuomalaisen liiton kautta se nyt on voinut nostaa päänsä. Mutta ei itku hädästä päästä, sanotaan, ja suomalaisen puolueen tulee, vaikka vähennetyin voimin, reippaasti ja rohkeasti jatkaa taisteluaan, taisteluaan Snellmanin ohjelman hyväksi, kulkien niinkuin luutnantti Zidén aina eespäin vaan, kunnes se on perille ajettu. Onneksi onkin puolueen päälehteen saatu uusi, terävä, voimakas kynä, joka J. V. Snellmanin ohjelman esittämisessä, selvittämisessä ja sovittamisessa aikamme oloihin seisoo yli kaiken kiitoksen ja jonka esimerkkiä muitten lehtien sopii ottaa noudattaakseen. Ja se on kylläkin ilahuttava ilmiö näissä muuten monessa kohden niin surullisissa oloissa.

Minä toivon että kaikkien puolueemme lehtien, kunkin kohdaltaan, kaikista niistä vastuksista huolimatta, joita tilausten ja ilmoitusten boikottaamisen y.m. muodossa heidän vastaansa asetetaan, onnistuisi yhä enenevällä innolla ja voimalla ja menestyksellä työskennellä Snellmanin ohjelman toteuttamiseksi, jotta kerrankin tunnussanamme Suomi suomalaisille pääsisi voittoon, ja tässä toivossa esitän maljan kaikkien suomenmielisten sanomalehtien toimittajille, niin suurempien kuin pienempien — sillä kaikki ovat he yhtä tärkeitä palvelijoita 'Herran viinamäessä', jos niin saan sanoa — suomalaisen sanomalehtimiesliiton maljan. Eläköön se kauan ja voimistukoon, varttukoon!"

Vielä samana keväänä Jalava piti toisenkin puheen kansallisesta asiastamme. Se on yhtä innostunut, jollei innostuneempi, mutta myöskin laajempi, niin ettemme katso mahdolliseksi sitä kokonaisena tähän ottaa. Se pidettiin Seurahuoneella Snellman-juhlassa 12/5 1906. Tässä puheessa, joka varmaan on mahtavimpia mitä Jalavalta on säilynyt, hän erityisesti kehottaa kansalaisia itsetietoiseen, hartaaseen työhön ja toimeen suomalaisuuden kohottamiseksi niin kodissamme kuin julkisessa elämässä. Nojaten unkarilaisen Tapani Szechenyin maansa naisille lausumiin sanoihin: "Te olette kansallisuutemme suojelusenkelit; ilman Teitä se ei koskaan elvy taikka lakastuu pian, sillä Te punotte kaiken ympärille suloutta ja elämää" — hän mitä innokkaimmin kutsuu Suomen naisia astumaan sen uuden kansallisen herätyksen ja innostuksen etupäähän, joka näytti olevan tulossa, valmistamaan suomenkielelle sille tässä maassa tulevaa isäntäsijaa ja hallitsijavaltaa. —

"Sen jos he tekevät, jos he sillä hartaalla, uskollisella tunteella, sillä hellyydellä ja uhraavaisuudella, joka on heidän luonteelleen ominaista, suosivat ja vaalivat kaikkia suomalaisuuden rientoja, niin että suomalaisuus heille tulee sydämen asiaksi tahi ehkä vielä paremmin 'muodin asiaksi' — sillä tuskinpa lienee mahtavampaa valtiasta kuin muoti — niin, jos he tämän kaiken tekevät, silloin on suomalaisuuden voitto taattu, sillä, kuten sanotaan, mitä naiset tahtovat, sitä Jumala tahtoo.

Älkööt he, älköönkä kukaan meistä suomalaisuuden hyväksi työskennellessämme välittäkö siitä että meitä soimataan liiallisesta kansallisesta innosta ja kiihkosta. Semmoinen soimaus ei tuota kellenkään häpeätä, sen alaisiksi ovat joutuneet monet, joiden nimet aikakirjoissa säilyvät suuressa kunniassa. Mutta se olisi meille häpeäksi, suureksi häpeäksi, jos meitä päin vastoin voitaisiin syyttää liiallisesta velttoudesta ja välinpitämättömyydestä kansallisuutemme suojelemisessa ja vahvistamisessa.

Ei, kansallista innostusta meillä tosiaankaan ei vielä ole liiaksi, sitä tarvittaisiin vielä paljoa, paljoa enemmän, ja sen vuoksi minä päättäessäni puheeni en otakaan huutaakseni: eläköön innostus, vaan: syntyköön innostusta kansallisuutemme kalliiseen asiaan, syntyköön sitä kaikkialla kautta koko avaran Suomenniemen, mutta sellaista, joka ei jää vain heliseviin sanoihin ja koreihin puheihin, vaan joka ilmenee hartaassa, rohkeassa, uhrautuvassa tosityössä suomalaisuuden hyväksi. Sillä ja ainoastaan sillä tavalla luodaan se aika, jota meidän vanhemman sukupolven silmät eivät kai ikinä saa nähdä, mutta jonka kerran tulemisen vahvassa, järkähtämättömässä uskossa me poistumme ikuiseen lepoon." —

Keväällä 1904 Jalava oli eronnut Kansallisteatterin johtokunnasta, mutta silti hän pysyi taidelaitoksen lähimmässä ystäväpiirissä. Sentähden ei voi meitä kummastuttaa, että hänen puheittensa joukossa vieläkin on teatteria koskevia. Siten hän johtokunnan toimeenpanemassa illanvietossa 5/5 1906 piti Ida Aalbergille kauniin puheen. Siinä hän ensin muistuttaa, että Kaarlo ja Emilie Bergbom, joita vuotta ennen oli innostuneesti juhlittu, jo olivat ijäksi poistuneet seuraten toisiaan kuolemassa niinkuin elämässäkin; mutta samoin kuin Väinämöinen lähtiessään oli jättänyt kantelon kansalleen, oli Bergbom jättänyt jälkeensä suuren elämäntyönsä, Suomen Kansallisteatterin, kansallensa iki-iloksi. Sitten puhuja kääntyy Ida Aalbergin puoleen tervehtien hänessä kauniinta Bergbomin taidetarhassa kasvanutta kukkaa, kiittäen häntä siitä maaseutumatkasta, jolla hän lukemattomille oli antanut tilaisuutta nähdä ja ihailla todellista, nerokasta taidettaan, ja vihdoin julkilausuen vakaumuksensa, että taiteilijatar alallaan yhä on oleva osallinen suomalaisuuden kohottamistyössä. — Toisenkin kerran Jalava vielä puhui Ida Aalbergille, nimittäin teatterin lämpiössä 21/11 1907, toivottaen hänelle menestystä Unkarinmatkalla, jolla taiteilijatar oli esiintyvä oman näyttelijäjoukon ympäröimänä. —

Viimeinen puhe siinä käsikirjoituskokoelmassa, johon edellinen esitys nojaa, on Seurahuoneella A. Meurmanin hautajaispäivän iltana, 22/1 1909, esiintuotu lausunto keskustellessa siitä, miten ne rahat olivat käytettävät, jotka oli päätetty kerätä muistoseppelten sijasta, joita vainaja ei ollut tahtonut haudalleen. Jalava ehdotti, että ne annettaisiin stipendirahastoksi sanomalehtimiesliitolle; kokous päätti kumminkin, että rahasto oli tuleva Suomalaisen Tiedeakatemian haltuun, mikä ei estäisi, että niistä joku avustus lankeaisi sanomalehtimiestenkin osalle.

Näin olen seurannut Jalavaa puhujana hänen viimeiseen elinvuoteensa asti. Totta sanoen ei puhekokoelma sentään ole lopussa. Sattuu näet joskus sille, jolla on sanottavaa sydämellään, että joku este ilmaantuu ja tukkii häneltä suun, ja niin on käynyt Jalavankin. Kokoelmassa on näet joitakuita kirjoitettuja puheita, joihin on merkitty: "ei pidetty". Ainoastaan kerran hän on siihen lisännyt syynkin. Aino Achtén häissä 6/5 1901 hän oli aikonut pitää puheen morsiamen äidille, Emmy Achtélle, jonka hän tunsi ja jota hän ihaili Suomalaisen oopperan loistoajoilta saakka, mutta — "E. G. Palmen ehti ennen (!)".

Niin hajanaisia ja katkonaisia kuin tässä kirjoituksessa luettavat otteet Jalavan puheista lienevätkin, niin toivon kuitenkin, että niistä näkyy minkäluonteinen hänen puhetapansa oli. Hän saattoi paikan ja tilaisuuden mukaan joskus olla hyväntahtoisen ivallinen, mutta enimmäkseen hän edeltäkäsin valmistetuissa puheissaan esiintyy vakavana, suoramielisenä, lämminsydämisenä. Esitys on ylipäätään korutonta, ja kuvia hän käyttää harvanlaisesti, mutta silloin aina tehoovia. Milloin hänen isänmaallisissa puheissaan kohtaa sitaatteja, ovat ne tavallisesti unkarilaisilta runoilijoilta taikka valtiomiehiltä lainatuita, ja muutenkin kun esitys kohoo erittäin lennokkaaksi, aavistaa siinä vaikutusta hänen ihailemistaan unkarilaisista isänmaanystävistä. Sanoa Jalavaa kaunopuhujaksi varsinaisessa merkityksessä olisi ehkä liioittelua. Hän oli siksi liian suora, hiotumpaa taiteellisuutta vailla; mutta siitä huolimatta hän oli hyvä puhuja. Hän oli ajatukseltaan selvä ja loogillinen, hänen esityksensä oli tuntehikas ja kirkas, vakaumuksen kannattama, sanan takana seisoi aina mies, rehellinen suomalainen, joka työstä oli tullut puhujalavalle ja sieltä jälleen palasi työhön.

ALBERT EDELFELT

Albert Edelfeltin kirjeitä parisilaisille ystävilleen.[28]

Suomalainen taideyhdistys on ilmottanut aikovansa tänä vuonna [1910] toimeenpanna Edelfeltin teosten näyttelyn, joka avataan 1 p. huhti- ja suljetaan 1 p. heinäkuuta. Näyttelyä koetetaan saada mahdollisimman täydelliseksi, jotta se tarjoaisi havainnollisen kuvan hänen taiteilijakehityksestään ja siten muodostuisi arvokkaaksi kunnianosotukseksi kaivatulle mestarille, jonka loistokas elämäntyö täyttää yhden Suomen taidehistorian kauniimpia lehtiä. Sanomalehdet ovat jo tietäneet kertoa, että Ranskasta ja Ruotsista on luvattu näyttelyyn lainata tärkeitä pääteoksia, ja voidaan siis odottaa yrityksen onnistuvan niin hyvin kuin jokainen taiteenystävä sydämestään toivoo.

Väärin olisi sanoa, että taideyhdistys on tässä asiassa suurta kiirettä pitänyt. Tänä vuonna kuluu jo viides vuosi umpeen siitä kun Edelfelt iäksi katosi näkyvistämme, ja oudon hiljaista on näinä vuosina ollut hänen hautakumpunsa ympärillä. Tällä huomautuksella en niinkään tarkota hänen taidettaan, josta sentään joskus on julkisuudessa muistutettu, muun muassa silloin kun on kokoelmiimme lunastettu hänen teoksiaan, jotka joko olivat joutumaisillaan ulkomaille taikka jo olivat sinne joutuneet; vaan enemmän hänen persoonallisuuttaan. Saattaa näet kummeksia, ettei taiteilijasta vielä ole yritetty luoda mitään seikkaperäisempää elämänkuvausta.[29] Edelfelt nimittäin ei ollut ainoastaan etevä taiteilija, vaan myöskin harvinaisen mieltäkiinnittävä ihminen. Taiteilijana hän on verraten hyvin tunnettu laajoissakin piireissä, mutta ihmisenä, persoonallisuutena häntä ei mainittavasti tunnettane ulkopuolella sitä ystävä- ja tuttavapiiriä Helsingissä ja Porvoon tienoilla, missä hänen kotonsa oli, sekä Parisissa, missä hän vietti melkoisen osan elämäänsä. Olisi kieltämättä mitä viehättävin ja kiitollisin tehtävä ottaa kuvatakseen merkillinen taiteilija, niin että hän eheänä, kaikin puolin valaistuna hahmona seisoisi kulttuurielämämme merkkimiesten rivissä, jossa hänellä on tunnustettu sijansa. Onkohan vieläkin kauan odotettava, ennenkuin joku kykenevä siihen ryhtyy?

Taiteemme kehitykseen katsoen on Edelfeltin merkitys siinä, että hän meillä oli ensimäinen sen suunnan edustaja, joka Ranskassa tunnetaan naturalismin ja impressionismin, mutta meillä tavallisesti realismin nimellä, ja että hän samanikäisille ja nuoremmille taiteilijanaluille osotti tien Parisiin. Kumminkaan hän ei ollut syntynyt eikä alkuaan kasvatettu mainittua, ehdotonta luonnontodellisuutta tavottelevaa taidesuuntaa varten. Sen ympäristön kautta, jossa hän oli kehittynyt, ennenkuin hän ulkomaille lähti, hän oli sekä taidekäsitykseltään että myöskin kansalliselta ja isänmaalliselta hengeltään pääasiassa Runebergin aikakauden lapsi. Jopa olivat hänen nuoruuden vaikutelmansa, joita läheinen "aateyhteys" äidin kanssa piti heikkenemättömässä voimassa, niin syvät, että ne muun muassa selittävät ensiksikin hänen naturalisminsa eli realisminsa maltillisuuden ja toiseksi sen käänteen aihevalinnassa, joka hänen taiteessaan tapahtui 1890:n vaiheilla. Ainakin on minulla (jolla oli onni tulla hänen ystäväkseen jo 1871, jolloin hän oli seitsentoistavuotias ja taiteilijaura hänelle vain kangasti hämärässä tulevaisuudessa) se vakaumus, että Edelfelt uudestaan ryhtyessään uskonnollisiin ja varsinkin historiallisiin aiheisiin, se on kun hän esim. maalasi Porilaisten marssin (1892) ja kun hän otti kuvittaakseen Snoilskyn Ruotsalaisia kuvauksia sekä Runebergin Kuningas Fjalarin ja Vänrikki Stoolin tarinat, ei niinkään noudattanut aikansa taidevirtauksia (mitä niissä siihen viittaavaa nähtäneenkään) kuin sisällistä vaistoa, joka vei hänet takaisin nuoruuden vaikutelmiin. — Olen viitannut tähän kysymykseen, joka on tärkeimpiä taiteilijan kehityshistoriassa, sentähden että alempana luettavat kirjeet osaksi sitä valaisevat.

Mihin meillä kotimaassa ei näy merkkiäkään, se on ainakin alulle pantu ulkomaalla. Ranskassa on eräs Edelfeltin ystävä, Henri Amic, julkaissut kirjan,[30] joka sisältää muistelmia erinäisistä taiteilijoista ja heidän kirjoittamiaan kirjeitä — ja yksi näitä taiteilijoita on Edelfelt. Häneltä on julkaisussa seitsemän, tekijälle ja kahdelle muulle henkilölle osotettua kirjettä. Nämä kirjeet ovat kaikki erittäin mieltäkiinnittäviä, ja olen sentähden suomentanut ne täydellisinä. Toiselta puolen ne luovat kirkasta valoa taiteilijan ja hänen äitinsä keskinäiseen suhteeseen, joka on omansa herättämään sydämellistä kunnioitusta kumpaakin kohtaan, ja toiselta puolen me näemme niistä kuinka läheisiä ystäviä hänellä oli Ranskassa, jota Edelfelt melkein piti toisena isänmaanaan. Viimeisissä kirjeissä kosketellaan meidän valtiollisia oloja, ja niissä on huomattava se jalo piirre, että Edelfelt ei ulkomaalaisille kirjoita sanaakaan tuskallisista puolueriidoistamme. Mikä harvinainen hienotunteisuus siihen aikaan! Muuten kirjeet itse pääasiassa selittävät toinen toistaan, eikä välttämätöntä ole tarkemmin tuntea niitä henkilöitä, joille kirjeet on osotettu. Kirjasta näkee, että Henri Amic, joka nähtävästi on kirjailija, ja Edelfelt tutustuivat toisiinsa 1885. Se tapahtui aivan sattumalta Malmössä, johon molemmat, matkalla Parisiin, olivat tulleet samassa junassa Tukholmasta. Tuskin he olivat monta sanaa vaihtaneet, ennenkuin huomasivat, että heillä oli yhteisiä ystäviä, ja siinä oli alku ystävyyteen heidänkin välillään. Muutoin on itse muistelmista merkittävintä, mitä Amic kertoo Edelfeltin suhteesta hänen ystäväänsä, etevään taiteilijaan Dagnan-Bouveret'hin. Sinä keväänä kun taulu "Jesus ja Mataleena" oli valmistunut, Edelfelt tapasi Dagnanin Cannes-kaupungissa jossa Henri Amic'in silloin oleskeli äitinsä, m:me Borget'n kanssa. Silloin antoi Edelfelt lähettää taulunsa Parisista Cannesiin näyttääkseen sen Dagnanille, ja Amic'in läsnäollessa hän Dagnanin neuvojen mukaan teki siinä muutamia korjauksia, niin hän esim. pitensi Jesuksen valkoisen puvun (mekon) noin 10 sentimetriä. Näkyi selvästi että hänen luottamuksensa ystävän arvosteluun oli ehdoton.

Mitä kirjeiden muotoon tulee, Amic huomauttaa Edelfeltin "melkein täydellisestä" ranskankielen taidosta ja hänen esitystapansa "sirosta yksinkertaisuudesta". Tunnettua on että taiteilijamme osasi ranskaa erinomaisen hyvin; kun ranskalainen kirjailija kuitenkin käyttää arvosanaa "melkein täydellinen", niin lienee syynä siihen itse ajatustapa, joka tietenkin on suomalainen tai ainakin pohjoismaalainen. Tunteiden ilmaisun suoruudessa ja vilpittömyydessä näet tunnemme oman kansalaisemme, miten hän tavotteleekin ranskalaisen siroa sanontatapaa.

Kaikki kirjeet, joista ei muuta sanota, ovat osotetut Henri Amic'ille.

Helsingissä 1 p. tammikuuta 1894.

Rakas ystäväni!

Kuukausia sitte herään joka aamu vakaalla aikomuksella kirjoittaa sinulle, mutta tapani mukaan annan ajan juosta sormieni välitse ja panen iltasin maata kiroten saamattomuuttani. Vasta uudenvuodenpäivä on karkottanut velttouteni, ja käytän tätä hetkeä toivottaakseni sinulle kaikkea onnea ja vielä kiittääkseni sinua ystävyydestä, jota lakkaamatta olet minulle osottanut. Tiedämme kaikki että sinä, ystävä Amic, olet ystävistä paras, enkä voi sanoin lausua kuinka viimeinen todistus tästä hienotuntoisesta ja epäitsekkäästä ystävyydestä on minua liikuttanut: tarkotan sitä että kutsuit luoksesi sairaan ystäväni Sparren. Vietettyään pari viikkoa Bouleaux'ssa hän on sinulle ikuisesti kiitollinen; että hän terveeksi tulleena on voinut mennä naimisiin sen viehättävän nuoren neiden kanssa, joka nyt on rva Sparre, se on suureksi osaksi sinun ansiosi.[31]

Koska ikuisuus on siitä kulunut kun sinut näin — seitsemän kuukautta, luullakseni — aion nyt väsyttää sinua kertomalla mitä kaikkea olen tällä ajalla tehnyt.

Kesä oli kovin levoton. Ensiksi oleskelin vaimoni ja poikani kanssa kuukauden Norjan vuoristossa. Tulos oli sangen hyvä vaimooni nähden: hän on alkanut tulla entiselleen, niin että luulen voivani perheineni asettua Parisiin… Sen jälkeen matkustin Tanskaan maalatakseni muotokuvia eräässä sikäläisessä linnassa. Palattuani Suomeen tapasin äitini vaarallisesti sairaana ja koin monta tuskallista hetkeä ennenkuin hän parani. Kiitän Jumalaa, että hän jälleen on terveenä niinkuin ennen, vaikka taudin uusinta uhkaa meitä kuin mikä Damokleen miekka.

Ryhdyin silloin rohkeasti tuohon äärettömään kankaaseen, viisi metriä korkea ja puolikolmatta leveä, (Jesuksen syntymä,[32] josta olen sinulle puhunut), ja kaikki meni hyvin puolitoista kuukautta, kunnes appeni sairastui, huononi huononemistaan ja kuoli 14 p. joulukuuta. Murheen painamana ja valvomisesta uupuneena vaimoni silloin sairastui influenssaan, ja poikani samoin. Nyt he sentään, Jumalan kiitos, ovat toipumassa! Viime ajat ovat, niinkuin näet, olleet surullisia ja synkkiä.

Aion ensiksi maalata suuren tauluni valmiiksi; matkustan sitten Tanskaan, jossa yksi muotokuva on viimeisteltävänä, ja jatkan sieltä Parisia kohti, jossa toivon olevani keväällä. Siinä suunnitelmani.

Ei olisi totta, jos sanoisin olleeni kaipaamatta Parisia ja sikäläisiä ystäviäni. Mikä minua lohduttaa, on tieto, etteivät he unohda minua; eivät he ainakaan vielä ole sitä tehneet. Luulen ettei minulla missään ole uskollisempia ystäviä, ja puhe ranskalaisen epäluotettavaisuudesta on noita perin vääriä lauseparsia, joita vain tyhmyrit, kateelliset ja tietämättömät toistavat.

Totta puhuen juuri parisilaisia ystäviäni ja heidän muodostamaansa henkistä piiriä minä kaipaan. Sitävastoin minä tuskin ajattelenkaan sikäläistä seuraelämää ja bulevardin asfalttia. Ja miksi niin tekisinkään, jos ikävöin Emile Blavet'n tai Armand Silvestre'n proosaa, niin saahan Figaron ja Gil Blas'n jokaisessa Helsinginkin kahvilassa; ja mitä seuraelämään tulee, en tarvitse muuta kuin avata paronitar Staff'in Le savoirvivre saadakseni kohta kylläkseni siitä puolesta Parisin elämää.

Sillä rauhalla, joka vallitsee syrjäisessä maassa, semmoisessa kuin meidän, on myöskin viehätyksensä. Täällä tekee työtä ilman tilaisuutta liiaksi puhua taiteesta, tällä tottuu hyvään järjestykseen, joka pelastaa pienissä rahoissa tuhlaamasta innostuksensa ja luomisvoimansa pääomaa. Ainoastaan hyvin harvoin näen täällä taiteilijoita, mutta kun se tapahtuu, huomaan ilokseni, että minä, vaikka pian täytän neljäkymmentä vuotta, kumminkin olen "nuorta polvea". Olemme tositeossa saaneet syntymään nuoren koulun, aitomodernin, ja pääasiassa hyvän. Kirjailijat, maalaajat, säveltäjät, kaikki viimeistä kuosia, melkein symbolisteja, mutta paremmin norjalaisen kuin Sâr Peladanin koulua. Varsinkin on merkittävä nuori säveltäjä, Jean Sibelius (älä unohda tätä nimeä, se on kerran tuleva kuuluisaksi, ja Parisissa häntä soitetaan kaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen), joka, minun mielestäni, on erinomainen taiteilija.

Suuri dekoratiivinen tauluni Jesuksen syntymä ei voi tulla näytellyksi Parisissa, se on vaadittu asetettavaksi kirkkoon toukokuulla. Salonkiin minulla siis ei ole muuta kuin uusi äitini muotokuva ja yksi lumimaisema (effet de neige) — näet että noudatan neuvojasi —, "jos" huomaan nämä taulut hyviksi, ja "jos" ne saavuttavat varsinkin Dagnanin hyväksymisen.

Kuinka Dagnan voi? Mitä hän tekee? Olen juuri kirjoittanut hänelle, mutta odottaessani [vastausta] olisin hyvin kiitollinen, jos antaisit tietoja hänestä ja kaikista ystävistämme.

Olen lukenut kirjasi George Sandista täällä erään naisen luona. Ilmaisematta että tunsin tekijän minä kysyin, mitä hän siitä piti: "Kirja on vakavan, teeskentelemättömän tunteen läpitunkema, hän vastasi; se on niitä harvoja teoksia, joita me pohjoismaalaiset täysin ymmärrämme." Arvaapas, olinko iloinen.

Onko tänä vuonna Bouleaux'ssa vietetty jouluyötä?[33] Surullisina juhlina, joita minä olen elänyt, on ajatukseni usein harhaillut aina vieraanvaraiseen taloon saakka Gouvieux'n lähellä.

    Mitä tekee Gunnar Vennerberg?[34] Onko hänen parannuksillaolonsa
    Uriage'ssa tuottanut hyviä tuloksia?

    Vaimoni ja minä lähetämme M:me Borget'lle parhaimmat,
    vilpittömimmät onnentoivomuksemme uudeksi vuodeksi.

    Minä uudistan onnitteluni sinulle, ja pyydän anteeksi, että olen
    koko ajan puhunut itsestäni. Luja kädenpuristus aina hartaalta

Albert Edelfeltiltäsi.

Seuraava kirje on kirjoitettu nuorelle Jean-Baptiste Pasteurille hänen isänsä, mainion tiedemiehen, kuoleman jälkeen:

Helsingissä 2 p. lokakuuta 1895.

Rakkahin ystäväni.

Kaikki maailman sanat ilmaisisivat ainoastaan hyvin vaillinaisesti mitä minä tunsin, kun sanomalehdissämme kohtasin onnettoman sähkösanoman Mr Pasteurin kuolemasta. Tiesin kyllä mitä isänne, jota viisitoista vuotta olen ihaillut, kunnioittanut ja rakastanut, minulle merkitsi, mutta vasta nyt on minulle selvinnyt, mikä sija, mikä ääretön sija hänellä oli sydämessäni, sillä minä itken häntä niinkuin isääni, ja maailma on minusta tyhjä kun hän on poissa. Hänen minulle alituisesti osottamansa ystävällisyys, jonka arvoinen niin hartaasti olisin tahtonut olla, hänen minulle tuhlaamansa hyvyys, tuo hyvyys, joka monena synkän surun hetkenä on minulle ollut ainoa valonsäde, olisivat riittäneet herättämään minussa ikuisen kiitollisuuden. Mutta sitäkin enemmän olen hänelle velkaa: tämä suuri mies, jonka sydän oli hänen neronsa laatuinen, on minussa elähyttänyt uskoa hyvän lopulliseen voittoon, hän on todistanut, että elämä ansaitsee elämisen vaivan, koska tämän kurjan maan päällä meidän kaltainen mies voi olla niin todellisesti suuri, koska täällä vielä on tavattavissa semmoinen älyllinen ja siveellinen kauneus, joka mitä välittömimmin virtaa Jumalasta.

Tiedän että Ranska ja koko ihmiskunta itkevät hyväntekijäänsä, mutta en voi vielä kiinnittää mieltäni heidän suruunsa: tämän avatun haudan edessä olen liian täynnä omaa ja teidän suruanne. En voi lakata ajattelemasta teitä kaikkia, jotka kannatte hänen nimeään ja joille hän oli kaikki: isä, keskipiste, ylpeys ja hellyyden esine. Miten hän teitä rakastikaan, ja miten te häntä ihailitte! Kunpa olisin Parisissa voidakseni tällä hetkellä seisoa tämän ruumisarkun edessä, jonka kaikista maailman maista tulleet laakerit peittävät, ja sanoakseni sille, joka siinä nukkuu pitkän, kunniakkaan työpäivänsä jälkeen, kuinka harras kiitollisuuteni häntä kohtaan on syvä ja ikuinen, kuinka siunaan hänen muistoaan.

Sanokaa, rakas ystävä, m:me Pasteurille, m:me Jean-Baptistelle, m:me Vallery-Radot'lle, hänen miehelleen ja lapsilleen, että me mitä vilpittömimmin otamme osaa heidän äärettömään suruunsa, ja että me kaikki käsitämme tämän korvaamattoman tappion, niinkuin olisi suru kohdannut omaa perhettämme.

Syleilen teitä sydämellisesti. Teidän aina harras

Albert Edelfelt.

Nyt seuraava kirje on osotettu René Vallery-Radot'lle:

Helsingissä 11 p. syyskuuta 1901.

Rakkahin ystäväni.

Tiedätte Jean-Baptisten kautta ja lähettämästämme ilmotuskirjeestä mikä julma suru on meitä kohdannut. Isku on sitä kauheampi, kun me kuukauden ajan olimme huomanneet äitini terveyden ilmeisesti paranevan. Jopa olivat lääkärit sanoneet, että voisin ajatella lokakuulla matkustaa Ruotsiin (muutaman tärkeän muotokuvan tähden).

Lauantaina 24 p. elokuuta äitini oli ollut erittäin iloinen ja hyvissä voimissa. Hän kertoi minulle paljon kihlajaisistaan, olostaan Marseillessa, toisen keisarikunnan synnystä, isästäni. Hän istui pianon ääreen ja soitti suureksi iloksemme musiikkikappaleita, jotka hän ennen muinoin oli säveltänyt ja jotka me niin hyvin tunsimme. Vaimoni saapui illalla erään ystävättären kanssa, ja me ryhdyimme tavallista suurempiin valmistuspuuhiin viettääksemme äitini syntymäpäivää 25 p. elokuuta. Olin antanut sidottaa kuvittamani Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat. Olin antanut painattaa kirjan loistopaperille ja illalla sepitin omistuskirjotuksen, "sille, joka oli minua opettanut lukemaan tätä kirjaa sekä rakastamaan isänmaata ja runoutta".

Olimme jo panneet maata, kun sisareni klo yksitoista tuli minulle sanomaan, että äidilläni oli kuume. Molemmat lääkärit, jotka olivat läheisiä naapurejamme, riensivät meille. Mutta he antoivat kovin vähän toivoa. Tauti oli ankara vatsakuume (fièvre gastrique), ja sydän toimi kovin huonosti.

Kertoa teille kuinka hädissämme olimme niinä neljänäkymmenenä tuntina, jotka tauti kesti, onhan se tarpeetonta, vai miten?

Tiedätte mitä äitini on ollut meille kaikille. Olemassaolomme aurinko, keskipiste, epäjumala! Hänen persoonallisuutensa oli erinomaisen voimakas ja mukaansa tempaava, parhaimmat taiteilija-ponnistukseni johtuvat hänestä. Äitini oli kaksikymmentä vuotta minua vanhempi: hän oli luonteeltaan hyvin nuori ja minä olen viisitoista vuotta sisariani vanhempi. Siten hän oli minulle vanhempi sisar yhtä paljon kuin äiti, ja me olemme koko ikäni eläneet läheisessä aateyhteydessä. Ihanteellinen henki, joka täytti hänen olentonsa, luja luottamuksensa Jumalaan ja oikeuden lopulliseen voittoon, hänen iloinen rohkeutensa ja ylevä tapa käsittää taidetta ja elämää, kaikki tuo oli minulle ihan välttämätöntä vastapainoksi sille, mitä minussa itsessäni on epäröivää ja pessimististä. Sisarparkani ovat kuitenkin paljon surkuteltavammat. Kunpa me, vaimoni ja minä, voisimme sulostaa heidän kauheaa yksinäisyyttään!

Kuinka usein onkaan äitini puhunut teistä kaikista tänä kesänä! Hän luki usein kaunista kirjaa[35] Mr Pasteuristä, jonka olette antanut sisarelleni, ja hänen katseensa loisti aina kun hän mainitsi tämän suuren nimen.

Selaillessaan Parisista tuotuja albumejani hän erittäin kiinnitti huomionsa nti Camillen piirustuksiin: "Kas tuossa silmät, jotka ovat mieleni mukaiset", hän virkkoi. Minä luin hänelle kirjeenne jälkikirjoituksen: "Camille pyytää, että lähetätte kirjeenne ilman postimerkkiä: se on hänen tapansa ilmaista vastalauseensa kotkaa vastaan."

"Oi, mikä kelpo nuori tyttö!" äitini lausui nuorekkaan vilkkaasti nousten nojatuolistaan, "sitä minä häneltä odotin".

En voi jatkaa, sillä kaikki nuo muistot liikuttavat minua enemmän kuin voin sanoa. Ilmottakaa minulle vain, oletteko saanut tämän maksamattoman kirjeen, ja minä kirjotan teille laajemmin.

Kreivi Snoilsky, Ruotsalaisen akatemian jäsen, kirjotti minulle kesäkuulla: "Tunsin jo Mr Vallery-Radot'n oivallisen kirjan. Hän on asetettu vakavien ehdokkaitten luokkaan, joita on sangen vähän".[36]

Näkemiin asti, rakas ystäväni; vaimoni, joka on ollut ihailtava tänä koetuksen aikana, sillä hän on huolimatta suuresta murheestaan hoitanut kaikki käytännölliset asiat, palauttaa itsensä hyvään muistiinne ja samoin sisarenikin. Pyydän että esitätte kaikille omaisillenne vilpittömät ja kunnioittavat tervehdykseni, ja luottakaa suuren ja muuttumattoman kiintymykseni tunteisiin.

                                   Vanha, harras ystävänne
                                       Albert Edelfelt.

Helsingissä 17 p. syyskuuta 1901.

Rakas ystäväni!

En osaa koskaan sanoa mitä kaikkea hyvää kirjeesi on minulle tehnyt. Semmoisina elämänhetkinä on avun tarpeessa ja sentähden sana lausuttuna ystävän sydämestä vaikuttaa paljon enemmän kuin kaikki maailman filosofiset tutkielmat. Tunnen itseni hirmuisen yksinäiseksi! Tämä voi kuulua oudolta perheenisän suusta, mutta äitini oli minulle isä ja äiti, veli ja sisar. Olen sisariani paljon vanhempi. Isäni kuoli, kun he olivat lapsia. Sitäpaitsi elin lähimmässä aateyhteydessä äitini kanssa, joka oli luonteeltaan niin nuori, niin taiteilija, niin luottava tulevaisuuteen sekä hyvän ja oikeuden lopulliseen voittoon. Häntä kaipaan yhtä paljon Ranskassa kuin täällä, sillä pian kolmenakymmenenä vuotena olemme lakkaamatta kirjeissä vaihtaneet ajatuksiamme. Pitkiä aikoja olemme kirjoittaneet toisillemme joka päivä. Harvoin olen tavannut hänen vertaistaan taiteilijasielua, en koskaan, luullakseni, päivänpaisteisempaa, iloisemmin rohkeata persoonallisuutta. Epäröiminen ja pessimismi luonteeni pohjalla tarvitsivat välttämättömästi sitä nuoruuden lähdettä, joka hänen sydämensä oli, — tämä sydän, joka ei koskaan vanhentunut!

Suomen onnettomuudet antoivat ensimäisen iskun äitini terveydelle. Hän joka oli kasvanut maamme kauniina kirjallisena aikakautena, suurimman suomalaisen runoilijan, Runebergin, silmien edessä, hän joka iloiten oli nähnyt miten tätä kaunista rakennusta rakennettiin: vapaata, koulunkäynyttä, taiteellista, ihanteenpalvelukseen antautunutta Suomea, hän kärsi liian julmasti nähdessään, miten riehui taantumus- ja venäläistyttämisinto, jonka aitotatarilaisen hävityshengen oikku oli alkuunpannut.

Kunpa voisin tehdä työtä, tehdä työtä unohtaakseni kiehuvan tuskan! Mutta se on hyvin vaikeaa, ja siveltimet putoavat käsistäni.

Olemme paljon ajatelleet Gunnar Vennerberg parkaa. Äitiäni, joka suuresti ihaili hänen isänsä kykyä, koski läheltä tämän sairaus. Skandinaavian sanomalehdet julkaisivat tavantakaa tietoja hänen terveydentilastaan.

Uskotko? äitini oli hyvin, hyvin voimissaan toissa päivänä ennen kuolemaansa, mutta hänen mielensä oli aivan kiintynyt Nordenskjöldin kuolemaan ja Vennerbergin, hänen nuoruutensa mielisäveltäjän, sairauteen. Hän oli erittäin ihastunut musiikkiin, jonka Gunnar Vennerberg oli säveltänyt Davidin 23:tta psalmia varten, ja me olemme kaiverruttaneet muutamia sanoja siitä psalmista hänen ruumisarkkuunsa.

Ystäväsi Baldensperger, joka onnekseni on minunkin ystäviäni, on hyvin herttainen, ja sanon sen painolla: meistä, vaimostani ja minusta, tuntuu ikävältä, että olemme tavanneet hänet niin surullisissa oloissa ja voineet niin vähän tehdä hänen hyväkseen.

Vaimoni on ollut ihailtava tällä murheellisella ajalla. Hän on niin huolehtinut kaikista käytännöllisistä asioista, että hän nyt väsymyksestä nääntyneenä on vuoteen omana. Sisareni, joita on syytä enemmän surkutella kuin minua — sillä he ovat yksin maailmassa, ovat osottaneet uskaliaisuutta, joka muistuttaa äitiäni. Esitä kunnioittavin ja myötätuntoisin kiitollisuutemme m:me Borget'lle ja tervehdi sydämestä Dagnania ja kaikkia ystäviämme. Kirjoitan jonkun päivän päästä Dagnanille. Puserran lämpimästi käsiäsi ja kiitän sinua yhä uudestaan. Anna tietoja itsestäsi hartaalle ystävällesi

Albert Edelfeltille.

Firenze, 28 p. huhtikuuta 1903.

Rakkahin ystävä.

Aikoja sitten olen sinulle kirjoittanut Suomesta lausuakseni kuinka vaimoni ja minä otamme osaa suruun, joka on sinua kohdannut, ja kuinka me pidimme hänestä, jonka poismenoa itket. Emme koskaan unohda sitä suoraa ja todellista myötätuntoisuutta, jota m:me Borget on meille osottanut.

Saan vilpittömästi kiittää sinun kauniista kirjastasi En regardant passer la vie, jonka me molemmat olemme lukeneet mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Usein ovat kyyneleet nousseet silmiini uudestaan eläessäni Bastien-Lepagen aikaa, niin täynnä innostusta ja toivoa.

Sairaina, influenssan vaivaamina, epätoivoisina nykyisen hallitussuunnan tuottamista valtiollisista vainoomisista ja rettelöistä, janoten aurinkoa, taidetta ja rauhaa lähdimme kuusi viikkoa sitten Italian matkalle. Mutta nautinto ei ole täydellinen. Ensiksikin kauhea ilma (Ranskassakin olette sitä kokeneet), toiseksi mitä pahimpia valtiollisia uutisia kotoa.

Tsaari on tosiaan nimittänyt hirmuisen Bobrikoffin Suomen diktaattoriksi. Hän on alkanut diktatuurinsa — joka antaa hänelle oikeuden ilman tutkimusta, ilman tuomiota karkottaa ja lähettää Siperiaan kenen hän tahtoo — ajamalla maanpakoon kymmenen Suomen etevintä miestä, joiden joukossa muutamia lähimpiä ystäviäni. Sisareni, jotka ovat kotona poikani kanssa, kertovat törkeästä raakuudesta, millä santarmit tekevät tarkastuksia karkotettujen äitien ja omaisten kodeissa. Etkö tuntenut kreivitär Mannerheimia Parisissa? Häntä, jolla oli niin kaunis ääni, m:me Marchesin oppilasta? No niin! hänen miehensä ja hän itse ovat ensimäiset karkotuslistalla. Ne jotka aiottiin lähettää Siperiaan ovat onneksi päässeet pakoon; toiset lähtevät ulkomaille, mutta melkein kaikki joutuvat vararikkoon maanpaon kautta.

Tähän aikaan saa tottua kaikkeen, mutta isku on kuitenkin ollut meille kauhea. Vaimoni, joka tahtoi seurata minua Parisiin, palaa kotiin suoraan Baselin kautta, terveydeltään huonompana ja rasittuneempana kuin lähtiessään.

Minun on maalattava toisinnos Pasteurin muotokuvasta Parisissa. Vihdoin on minulle luvattu, että alkukuva on asetettava Luxembourgiin — myöhäinen oikeus! — Minulle on oleva suuri ilo jälleen nähdä teidät kaikki Parisissa ja muutamia kuukausia tuntea olevani taiteilija ja ajatteleva ihminen!

Suo anteeksi tämä murheellinen kirje! Mutta kun murhe painaa mieltä, silloin puhuu mieluimmin ystäville, joissa tietää kohtaavansa ymmärtämystä. Sinä itket äitiäsi, minäkin olen kadottanut omani ja isänmaani. Kaikki on mustaa, mustaa, mustaa ympärilläni. Esitä Dagnanille ja Courtois'lle parhaimmat tervehdykseni.

Puserran kättäsi ja sanon sinulle sydämellisesti: näkemiin asti.

                                           Hartaudessa
                                         Albert Edelfelt.

Grosses Palais. Meiningen. 25 p. lokakuuta 1903.

Rakkahin ystäväni.

Miten oletkaan herttainen, kun kirjoitit minulle! Sain tervetulleen kirjeesi juuri astuessani rautatievaunuun tullakseni tänne. Olenko kertonut, että Meiningenin perintöruhtinatar, Saksan keisarin sisar, on tahtonut, että maalaisin hänen muotokuvansa. Lenbach on hänet maalannut en tiedä kuinka monasti, — ja nyt asun minä jo neljättä päivää linnassa etsien luontehikkaita asentoja ja miettien miten on suunniteltava tämä muotokuva, jonka tahdon tehdä niinkuin parhaiten osaan; tahdon että sillä on oleva oikein taiteellinen ryhti, sillä sitä ilman ei olisi kannattanut tulla niin kaukaa.

Neljän maanmiehen kera on minulla oleva yksityisnäyttely Berlinissä 15 p:stä marraskuuta 15 p:ään joulukuuta. Käynkö siihen aikaan Parisissa? Sitä en vielä tiedä, sillä Suomessa olen jättänyt kesken useita töitä ollakseni täällä prinsessan määräämänä päivänä, lokakuun 22:ntena.

Sain uutisia Dagnanista Coquelinin kautta, joka esiintyi Helsingissä. Minua haluttaa suuresti käydä Parisissa nähdäkseni teitä kaikkia, sillä, mitä sanottakoon, ei ole taiteilijaelämää muualla kuin Parisissa!

Vaimoni on sairas; jätin hänet Tukholmaan, jossa hän parannuttaa nivelreumatismiansa. Suokoon Jumala, ettei hänen tautinsa olisi niin vaarallinen kuin hän itse luulee.

Ja Suomessa on surkeaa, surkeaa, surkeaa. Mielivalta kaikkialla. Urkkijoilla on riemuaika. Lähes kaikki kunnon miehet ovat maasta karkotetut. Prinsessa, mallini, kysyy minulta usein: "Tietääköhän keisari Nikolai, mitä hän tekee taikka antaa tehdä teillä?" — Täytyy uskoa, että hän ei tiedä, sillä muuten hän ei sallisi niin vihattavaa ja raakaa hallitusta.

Miten tehdä työtä semmoisissa oloissa? Olenkin käyttänyt tilaisuutta vaihtaa ilmaa tulemalla tänne. Olet hyväntahtoisesti osottanut mielenkiintoa maatani ja poikani tulevaisuutta kohtaan. Oli kysymys tehdä hänet Sveitsin tai Ranskan alamaiseksi; mutta ensiksikin nuorukainen ei tahdo kuulla puhuttavankaan kansastaan luopumisesta, ja toiseksi ovat kaikki ne, jotka ovat anoneet oikeutta muuttaa lapsensa toisen maan kansalaisiksi, tulleet pitemmittä mutkitta karkotetuiksi. Toivokaamme että kuusi vuotta tämän jälkeen olot ovat parantuneet, sillä onhan jo menty mahdollisimman kauas taantumushullutuksessa. Täällä, Saksassa, kaikki ihmiset surkuttelevat meitä, mutta ei kukaan voi antaa hyvää neuvoa.

Kumminkin on kerrassaan ilahduttavaa, että kaikesta huolimatta maalaus näyttää meillä edistyvän. Näyttely, jonka juurikaan olemme avanneet Helsingissä, ei ole ollenkaan huono.

Ota Toledo-kynäsi ja kirjoita minulle pari sanaa. Puhu itsestäsi, ystävistä, Parisista, se on oleva hyvä teko.

Minua kohdellaan täällä ihastuttavasti, mutta elämä on järjestetty minuutin mukaan, preussilaiseen tapaan, ja minä kaipaan suuresti sitä rajatonta vapautta, johon puolen vuosisadan aikana olen tottunut.

On jo myöhäistä, panen maata ollakseni raittiilla, hyvällä tuulella ja voidakseni tehdä työtä huomenna. Luota aina vanhaan ja vakavaan ystävyyteeni.

                                                Sinun harras
                                             Albert Edelfeltisi.

Berlin, Hôtel Windsor (Behrenstrasse 65).

8 p. joulukuuta 1903.

Katsoppas, rakas ystäväni, kuinka vääryys vallitsee tässä maailmassa! On jo kuukausi siitä kun kirjoitit minulle herttaisen kirjeen, ja minä, hirveä pahus, en ole vielä vastannut!

Dagnan on hyvissä voimissa, ja hänen Parnassinsa tekee hyvän vaikutuksen Sorbonnessa! — se on juuri niinkuin pitää. Ja sinä näytät tekevän työtä kuin hullu, — se on ihailtavaa.

Sinä ihmettelet että vielä olen Berlinissä: samoin teen itsekin. Olen ollut niin tyhmä, että tällä pimeällä vuodenajalla olen alottanut maalata erään nuoren juutalaisneiden, pankkiirin tyttären, muotokuvaa. Olen tahtonut maalata sähkövalolla: tulos on surkea. Olen pakotettu tekemään kaikki uudestaan taikka jättämään kuvan sikseen ja se harmittaa minua hirveästi.

Neljän suomalaisen maalaajan näyttely on ollut sangen onnistunut. Muutamat berliniläiset, "nuorten" puolueen arvostelijat ovat minua kuitenkin kiusanneet. Varsinkin yksi, josta sanotaan että hän edustaa Max Libermannia (joka persoonallisesti on ollut äärettömän rakastettava ja joka tervehtii sinua), väittää etten koskaan ole ollut maalaaja, ettei minulla ole temperamenttia ja että olen vanha maailmanmies, rakastettava ja pintapuolinen. On surullista kuulla huudettavan koko maailmalle mitä joskus aivan hiljaa on valittanut itselleen, silloin kun kaikki on näyttänyt mustalta. Minulla alkaa täällä tulla hirveän ikävä, kaukana kotoa, hotellissa eläen, kaupungissa, joka lopulta, huolimatta täällä vallitsevasta miehekkäästä tarmosta ja järjestyksestä, on minulle syvästi vastenmielinen. Berliniläiseltä puuttuu kokonaan saksalaisen rakastettavat ominaisuudet hyväluontoisuus (bonhomie) ja romanttisuus. Taiteella täällä ei ole mitään erikoista merkitystä; keisari ratkaisee kaikki taiteelliset kysymykset, muuttaa palkintolautakunnan päätökset, oikaisee rakennussuunnitelmat, piirustaa lisäkuvia Wagnerin muistopatsaaseen; sanalla sanoen hän menettelee niinkuin hän olisi taiteen suurmestari samoin kuin armeijan ylikomentaja.

Olen melko usein käynyt teatterissa. Siinä on suuresti edistytty, kiitos olkoon Meiningenin herttuan harrastuksien ja kiitos Parisin esimerkin. Täällä näytellään kahdessa modernissa teatterissa sangen hyvin Oscar Wilden Salomea sekä erästä Sofokleen kappaleen mukailua, Electraa. Yhtä sotilaskappaletta La Diane'a[37] esitetään niinikään hyvin. Siinä on upseereja, sotilaita, sotaneuvosto y.m. Nämä kohtaukset herättävät täydellisen illusionin, niin yleinen on sotilaallinen kasvatus täällä, niin osaavat näyttelijätkin pukeutua ja esiintyä preussilaisina upseereina.

Vaimoni voi vähän paremmin: minä palaan Suomeen viettääkseni pari kuukautta hänen ja poikani seurassa: toivon voivani tehdä työtä, huolimatta jokapäiväisistä valtiollisista ikävyyksistä. Olen saanut kylläkseni tästä matka- ja laukkuelämästä: tahdon työskennellä omassa atelierissani.

Teen mitä voin päästäkseni Parisiin vähän varhemmin tänä vuonna. Parisi! sitä rakastan enemmän joka päivä, eikä se ole sähkövalojen, myymäläin, ravintolain taikka naikkosten tähden, sillä niitä on täälläkin, jopa enemmän kuin Parisissakin — ei! minä kaipaan Parisin verrattoman taiteen ja vapauden henkeä. Täällä ollaan liian kuuliaisia, liian nöyriä.

Näkemiin asti, rakas ystäväni; kirjoita minulle vielä, se tuottaa minulle suurta iloa; olen pakotettu viipymään Berlinissä vielä ainakin kahdeksan päivää tuon ikävän muotokuvan tähden. Ei minulta puutu halua tulla suoraa päätä Parisiin, oh! ei suinkaan! mutta velvollisuus kutsuu minua. Sano sydämellisiä terveisiä Dagnanille ja kaikille ystäville. Puserran lämpimästi kumpaakin kättäsi.

                                               Vanha ystäväsi
                                               Albert Edelfelt.

Edelfelt-muistelmia.[38]

I.

Albert Edelfeltin kirjeet ranskalaisille ystävilleen, jotka lyhyellä johdannolla varustettuna julkaisin Ajan tammikuun numeroissa, ovat saaneet minun tavallista useammin ajattelemaan taiteilijavainajaa ja samalla herättäneet halun lisätä siihen, mitä hänestä silloin lausuin, muutamia persoonallisia muistelmia. Kun tässä sen ohella mainitsen yhtä ja toista muutakin, teen sen sentähden, että hänestä on niin vähän suomenkieliselle yleisölle kirjoitettu.

Taiteilijan isä, Karl Albert Edelfelt, joka 1866 nimitettiin yliarkkitehdiksi ja seuraavana vuonna ylitirehtööriksi Rakennusylihallitukseen, mutta jo 1869 kuoli 51-vuotiaana, oli synnyltään ruotsalainen, kauppiaan poika Blekingen Karlshamnista. Hän oli kuitenkin jo 10-vuotiaana muuttanut Suomeen, mihin hänet toi hänen enonsa, toistakymmentä vuotta ennen maahamme tullut, Turussa ja Helsingissä merikoulunopettajana toiminut kapteeni Erik Albert Benzelstjerna. Arkkitehti Edelfelt, jonka kasvatuksen sama eno oli kokonaan kustantanut sitte kun hänen isänsä oli kuollut ja jättänyt lukuisan perheensä verraten vähävaraiseen asemaan, oli tullut ylioppilaaksi Helsingissä 1838 ja ylipäätään ennättänyt meillä täysin kotiutua, kun hän 1852 nai 19-vuotiaan neiden, kauppiaan ja laivanvarustajan tyttären Alexandra Augusta Brandtin Porvoosta. Tuleva taiteilija, Albert Gustaf Aristides, syntyi 21 p. heinäk. 1854, vanhempainsa ensimäisenä lapsena, Kiialan kartanossa Porvoon pitäjässä, joka oli hänen äitinsä lähimpäin omaisten hallussa ja jossa lähes sata vuotta ennen sotasankari Kaarle Juhana Adlercreutz oli ensi kerran nähnyt päivän valon, mutta vuodesta 1855 hänen oikea kotinsa oli Hämeenlinnassa, niissä isä lääninarkkitehtinä asui kunnes poika oli 12 vuotta vanha ja perhe muutti Helsinkiin. Tämän johdosta on muistissa pidettävä, että Edelfeltin lapsuuden ja poikaijän muistoissa porvoolaisiin ja helsinkiläisiin (koulua käydessä saamiinsa) vaikutelmiin sekaantui hämäläisiäkin, sisämaalaisia. Ettei tässä kohden kuitenkaan ole ajatteleminen mitään lähempää tutustumista suomalaiseen kansaan ja kieleen, on sitä luonnollisempaa, koska tietenkin yksistään perheen aatelinen nimi oli avannut sille hämäläisen ylhäisön piirin, jolla yleensä ei liene mitään kansanvaltaisuuden saatikka suomalaisuuden mainetta.

Varhaisimmat, hämärät muistoni Edelfeltistä taikka oikeammin hänen kodistaan ovat välillistä laatua ja liittyvät erääseen koulu- ja ylioppilastoveriini, Erik Albrecht Benzelstjernaan, joka oli kotoisin Uuskaarlepyystä Pohjanmaalta. Sinne oli näet ylempänä mainitun kapteeni Benzelstjernan veli, Johan Benzelstjerna, Ruotsista tullen asettunut apteekkariksi, ja hänen poikanaan Erik Benzelstjerna läheisenä sukulaisena vastaanotettiin mitä ystävällisimmin Edelfeltin kodissa Helsingissä. Mitä kaikkea hän tästä kodista kertoi, on tosin muististani häipynyt, mutta se vaikutelma on minuun jäänyt, että hyvä ystäväni, luonteeltaan ja tavoiltaan herkkätuntoinen ja hienoutta, siroutta rakastava — miltei ainoa senlaatuinen, vanhan aatelissuvun myöhäinen jälkeläinen pohjalaisten toverieni joukossa — oli varsin ihastunut sukulaisiinsa ja että hänellä oli paljon sanottavaa sekä lahjakkaasta pojasta että hänen herttaisesta äidistään. Benzelstjerna oli terveydeltään heikko ja kuolikin pian keuhkotautiin. Kun hivuttava tauti teki hänet vuoteen omaksi, vietiin hänet silloin vastaperustettuun Diakonissalaitokseen Katajanokalle. Tietääkseni hänen sukulaisensa eivät unohtaneet häntä tällä hänen viimeisellä ajallaan. Kuitenkin sairas antoi ei heille vaan minulle, kun viimeisen kerran kävin hänen luonaan, sanan vietäväksi eräälle neidille, jonka kuvan hän säilytti sydämessään armaimpana aarteena, mistä hänen elämästä erotessa oli luopuminen. Minulle oli asia ennestään aivan tuntematon, mutta onhan se vanha kokemus, että kuoleman läheisyys karkottaa sovinnaisuuden ja avaa sydämet! Albert Edelfelt säilytti hyvän muiston hienotunteisesta, varhain poismenneestä sukulaisestaan.

Taiteilijan isästä muistan vain, että ylioppilaitten kesken juteltiin hänen aina olleen frakkipuvussa, kun hän kävi tarkastamassa korjaustöitä kenraalikuvernöörin palatsissa, mihin kreivi Adlerberg oli muuttanut (1866). Meistä se oli hirveän hienoa!

En tiedä nähneeni Albert Edelfeltiä hänen kouluajallaan, mutta todisteeksi siitä mitä toiveita hän jo silloin herätti semmoisessakin henkilössä, joka ensi kerran oli sattunut hänen seuraansa, otan tähän seuraavan kohdan eräästä silloisen maisterin Otto Florellin kirjeestä Kaarlo Bergbomille 16 p:ltä heinäk. 1870:

"Kohta sen jälkeen kun olit matkustanut, lähdimme Nervander, nuori Edelfelt ja minä Hämeenlinnaan. Oltuani siellä illalla ruotsalaisten oopperakonserttinäytännössä (ne tulivat samassa junassa kuin me) ajoimme seuraavana aamuna Hattulan vanhalle kirkolle, jossa vietimme koko päivän. Jollei se nyt ole kuvattu, mitattu ja kerrottu, niin varmaankaan ei siitä sen parempaa tule. Nervanderin päähänpisto pyytää Edelfeltiä tulemaan mukaan oli onnen tuoma, sillä se on nuorukainen, jolla ehdottomasti on tulevaisuus avoinna. Hän kuvasi vanhat herrat ja daamit kirkonkatosta, ja ikuistettuina ne nyt muodostavat hyvän ainesvaraston vertailevaa tutkimusta ja vastedes laadittavaa historiallista kertomusta varten. Olen vakuutettu, että etenkin vaatteusten laskoksissa on mieltäkiinnittävää. Piirustus, värit y.m. on suuressa määrin alkuperäistä ja vaatimatonta. Edelfelt piirustaa kuin mies, ja työ sujuu häneltä niin, että on ilo sitä nähdä. Jos nämä hänen ensimäiset piirustuksensa voitaisiin liittää [Muinaismuisto-] yhdistyksen ensimäisiin julkaisuihin, tulisi meidän 17- [pitää olla 16-] vuotiaamme kohta tunnetuksi. Hänellä on vielä vuosi jälellä normaalikoulussa, hän tulee ylioppilaaksi ensi keväänä ja antautuu todennäköisesti maalaustaiteen alalle. Ja kyllä me tarvitsemmekin nuoren henkilömaalaajan ('figurmålare'), sillä Becker oivallisine väreineen on sentään hyvin köyhä, Löfgrenistä vinoine, punaposkisine kanslianeuvoksineen en tahdo enää puhuakaan.

Että Nervander vanhassa kirkossa oli 'elementissään', ymmärräthän sen. Koko päivän hän oli kuin porsas, ja monesti hymyilevät jumalanäidinkuvat, pyhimykset ja piispat olivat romahtamaisillaan hänen päähänsä, kun vanhat 'herrskapit' muutettiin ulos kaapeistaan ja sisään.

Aikomuksemme oli jatkaa kaikki yhdessä ensin Vanajan kirkolle ja sitte Sääksmäelle, mutta kun molemmat höyrylaivat olivat rikki ja minä auttamattomasti kammoksun kyytirattaita, palasin perjantaina junassa Helsinkiin (jälleen ruotsalaisten seurassa, joiden tuttavuuteen en kuitenkaan pyrkinyt). Molemmat toiset lähtivät Vanajalle, missä Edelfelt teki muutamia piirustuksia ja Nervander mittauksia, jonka jälkeen Edelfeltkin palasi Helsinkiin ja Nervander matkusti Sääksmäelle."

II

Pieni retki, jonka Nervander Edelfeltin kanssa teki Hattulan ja Vanajan kirkoille, oli edelläkävijä Suomen Muinaismuistoyhdistyksen toimeenpanemalle ensimäiselle taidehistorialliselle tutkimusretkelle kesällä 1871. Ollen samoin kuin Edelfelt retkikunnan jäsen minä silloin opin hänet tuntemaan, ja kahtena kauniina kesäkuukautena, yhdessä työtä tehdessämme, yhdessä nauttiessamme matkan runsaista ilonaiheista ja yhdessä kärsiessämme sen pienistä vastoinkäymisistä, rakentui keskinäinen ystävällinen suhteemme, jonka vasta kuolema katkaisi. Vaiherikkaasta matkasta olisi paljon sanottavaa senkin kertomuksen lisäksi, jonka E. Nervander 1873 julkaisi nimellä "Sommarresor i Finland", mutta luonnollisesti on esitykseni tässä supistettava nykyisen aineeni mukaan.

Retki tarkotti Turun seutujen ja Ahvenanmaan vanhojen kirkkojen ja aateliskartanojen tutkimista taidehistorialliselta kannalta, ja retkikunnan eri tahoilta tulevien jäsenten yhtymäpaikaksi oli Paraisten pitäjä määrätty. Yhtyminen tapahtuikin Kuitian venelaiturilla aamulla 26 p. kesäk., jolloin Helsingistä tullut pääjoukko jo oli käynyt Taalintehtaalla sekä Dragsfjärdin, Kemiön ja Sauvon kirkoissa ja pari muualta päin saapunutta (joista minä olin toinen) oli, odottaen toisia, Juhannuksena nauttinut Reuterin perheen rakastettavaa vieraanvaraisuutta Paraisissa. Ensimäinen tuttavuus retkeilijäin välillä — mikäli se näet ennestään oli tekemättä — tehtiin siis veneessä, jossa kohta lähdimme Karunan kirkolle, vielä samana iltana palataksemme Kuitiaan, missä luutnantti Wolmar af Heurlin oli meille mitä kohteliain isäntä ja missä Fleming-suvun vanha, monikerroksinen linna herätti meissä juhlallisen historiallisen tunnelman.

"Retkikunnassa oli", sanoo Nervander, "seitsemän nuorta miestä, ijältään 17 ja 30 välillä", mutta noudattaen ajan sovinnaista käsitystapaa, jonka mukaan varsinaisesti persoonallinen ei sopinut julkisuuteen, hän jättää heidät nimeltä mainitsematta. Vanhin oli Nervander itse, häntä lähinnä oli arkkitehti V. Vestling (26 v.), sen jälkeen tämän kirjoittaja ja Oskar Lilius (24—23 v.), Jonathan Collander ja Reinhold Fabritius (kumpikin 20 v.), sekä vihdoin Albert Edelfelt nuorin, mutta samoin kuin muut (arkkitehtiä lukuunottamatta) "akateeminen kansalainen". Mitä kunkin tehtävään tulee, oli Nervander johtaja, joka järjesti työn ja teki laajat, tarkat kirjaanpanot kaikesta huomattavasta; minun asiani oli avustaa häntä sekä sitäpaitsi kerätä muistoperäisiä tietoja ja tarinoita; Vestlingin asiana oli tutkia kirkkoja puhtaasti rakennustaiteelliselta puolelta; Lilius, joka oli retkeen liittynyt "vapaaehtoisena", antoi apuansa, missä sitä tarvittiin, mutta erittäin hän helpotti Nervanderin työtä siten, että tämä sai ainoastaan lausua mitä näki ja toinen pikakirjoittajana pani sen paperille; Collanderin erikoisala oli kirkonarkistojen tutkiminen; Fabritius ja Edelfelt piirustivat mitä katsottiin tarpeelliseksi kuvata, sillä valokuvausta ei silloin vielä käytetty. — Niinkuin Jukolan veljesparvessa oli retkikunnassakin erilaisia luonteita. Vaikka ijästä päättäen saattaisi toista luulla, oli Nervander, punainen merimiespaita yllä ja pieni musta hattu päässä, pirteimpiä ja iloisimpia koko seurassa; Vestling, lyhytkasvuinen, hentovartaloinen mies, jonka kiharatukkaa harmaa leveälierinen hattu kätki, oli sitävastoin hiljainen olennoltaan; samanlaatuinen oli Liliuskin (muistaakseni valkoinen ylioppilaslakki päässä, niinkuin muilla nuoremmilla), vaikka hän suuremmalla osanotolla oli mukana hupaisessa yhteiselämässä; kolmas hiljais-, jopa vakavaluontoinen oli Collander, johon juuri sentähden enemmän kuin muihin leikkipuheita kohdistettiin (varsinkin hän närkästyi, jos lausuttiin jotain vähemmän kunnioittavaa hänen ihanteestaan, Kaarle XII:sta); olennoltaan ja käytökseltään siroimmat olivat solakkavartaloiset Fabritius ja Edelfelt, joka viimemainittu epäilemättä, niinkuin nuorimmalle sopiikin, oli iloisin ja se, jonka sielunelämä vilkkaimmin ja monipuolisimmin tuli ilmi. (Minkälainen minä itse olin siihen aikaan, on minun mahdoton tarkoin sanoa; — kun eräs vanha mummo Sundin pitäjässä, jota koetin kaikin tavoin kehottaa kertomaan satuja, nimitti minua "pratmakare till profession", ammatti-lavertelijaksi, herätti se suurta iloa tovereissa, mikä todistanee, etten oikeastaan sitä ansainnut; mutta en kumminkaan luule vaitiololla tai muutenkaan häirinneeni hyvää seuraa.)

Sanoakseni kohta enemmän Edelfeltistä merkitsen muististani seuraavaa. Vaikka Wrightien sisarenpoikakin, Fabritius, oli hyvä piirustaja, oli Edelfelt kuitenkin häntä paljoa etevämpi, ja siroa oli se työ, joka lähti hänen kädestään. Sentähden jälkimäinen saikin piirustettavakseen mitä kauneinta löydettiin, niinkuin Finnbergin apostolit Kemiössä, muutaman venetsialaisen taulun Karunassa j.n.e. Että hän oli nopea työssään ja ahkera, on tuskin tarpeen sanoa; ahkeria me sitäpaitsi olimme kaikki. Seurusteluun oli silti riittävästi tilaisuutta illoin ja aamuin, ruoka-a koina sekä matkoilla kirkolta kirkolle, jotka usein tapahtuivat soutamalla kaikkien istuessa yhdessä veneessä. Kun ajattelen mitä Edelfeltin puheista huomasi hänen mielessään liikkuvan, niin en epäile sanoa, että se etupäässä oli Runebergin (Vänrikki Stoolin) ja ruotsalaisten historiallisten (varsinkin Kustaa III:n ja Bellmanin ajan) mielikuvien maailma. Sen ohella hän, ikäänsä nähden tavallista kehittyneemmin, kertoi tarinoita Porvoon tienoilta sekä vanhan Turun ajoilta, Porthanista y.m., ja oli näiden jälkimäisten joukossa semmoista, jota hän oli kuullut muutamalta perheen vanhalta palvelijattarelta — siltä samalta, jonka hän usein on maalannut ja joka muun muassa nähdään taideyhdistyksen galleriassa kuvattuna suuri pärekori sylissä. Tämä kaikki käy yhteen sen kanssa, mitä taiteilijan vanhimmat poika- ja nuorukaisijän sommitteluyrityksetkin todistavat, nimittäin että hän silloin ajatteli Runeberg- taikka ruotsalaishistoriallisia aiheita ja että hän jo silloin oli hyvin perehtynyt mainittujen aikojen kulttuurimuotoihin, pukuihin y.m. Mutta rupeaisiko hän taiteilijaksi, siitä hän ei vielä ollut varma. Meistä toisista se tuntui luonnolliselta, mutta yliopistolliset opinnotkin houkuttelivat häntä. Eikä kumma että hän oli epävarma tulevaisuudestaan, olipa hän juuri tullut ylioppilaaksi ja ainoastaan 17-vuotias! Ja semmoisena hän oli rakastettava. Hänen iloisuuteensa yhtyi avonaisuus ja suoruus, hänessä oli jotain päivänpaisteista, kirkkaan kesäpäivän omaista, joka oli voinut kehittyä ainoastaan kaikin puolin onnellisessa kodissa. Hän oli vuoroin leikkisä sanoin ja piirustimin, vuoroin vakava, vuoroin innostunut, mutta ei sentimentaalinen, hänellä oli tarkka silmä huomaamaan naiivia, naurettavia kohtia monenlaisissa ihmisissä, joita kohtasimme, ja meidän muitten iloksi hän mielellään jäljitteli heidän sanojaan ja lausumistapaa — humoristisesti, ei ivallisesti. Pianolla hän osasi soittaa rämpyttää ainoastaan marsseja ja laulusävelmiä, eikä hän laulajanakaan ollut merkittävä, joskin hän retkikunnan vaatimattomassa "kvartetissa" edusti ensimäistä bassoa; sitävastoin hän lausui runoelmia ponnekkaasti ja ajatusvärityksellä.

Erityisiä episodeja, joissa Edelfelt olisi huomattavammin esiintynyt, on minulla tuskin kerrottavana. Kumminkin mainitsen piirteitä retkeltämme, jotta huomattaisiin kuinka vaihteleva se oli. Paraisista soudettiin Kakskerran kirkolle, jossa löysimme Finnbergin mieltäkiinnittävän alttaritaulun, ja vietimme yön kaikki seitsemän yhteisellä, seinästä seinään ulottuvalla olkivuoteella ovettomassa ladossa, ukkosen käydessä. Sieltä lähdettiin Turkuun, josta meidän oli höyrylaivalla matkustettava Ahvenanmaalle. Odottaessamme laivan lähtöä kävimme eräänä kauniina iltapäivänä Ruissalossa. Ensin istuttiin pari tuntia Choraeuksen lähteellä, jonka Edelfelt piirusti muistikirjaani, ja sen jälkeen lähestyimme ravintolaa, jonka yläkerrassa meidän tietämättämme paraikaa oli hra Crichtonin toimeenpanemat pidot venäläisen sotalaivan, "Rurikin", upseereille, joihin myöskin Turun ylhäisöä molempaa sukupuolta oli kutsuttu. Kun kaikessa viattomuudessamme olimme asettuneet pöydän ympärille ravintolan edustalla tilataksemme jotakin virkistävää, meidät huomattiin, ja isäntä itse tuli kutsumaan retkikuntaa pitoihin. Olimme arkipuvussa (joskaan ei punaisissa merimiehenpaidoissa), mutta epäkohteliasta olisi ollut vastata kieltämällä. Ei siis muuta kuin hienoon seuraan, jossa meidät esitettiin läänin kuvernöörille, kreivi Creutzille, sekä muille, ja sitte tanssiin! Alkuun päästyämme tulimme niin uhkarohkeiksi, että "kvartettimmekin" esiintyi, mutta menestys oli niin epäiltävä (ei kuulunut applodeja eikä kehotusta jatkamaan, kun olimme laulaneet: Sjung om studentens lyckliga dar!), että itsetuntomme sai syvän haavan, jota jälestäpäin koetimme hoitaa parhaimmalla huumorillamme, mutta joka ei tahtonut parata. Pidoista me muitten vieraitten kanssa lempeänä kesäyönä palasimme kaupunkiin hra Crichtonin laivalla, musiikin soidessa.

Kreivi Berg — höyrylaiva nimittäin — vei meidät 3 p. heinäk. Turusta Degerbyhyn. Lähtö tapahtui k:lo 1/2 3 aamulla ja matkalippumme oikeuttivat oleskelemaan ainoastaan peräkannella. Siinä sitä iloa pidettiin, samalla kuin meistä yksi vuorostaan turhaan koetti nukkua puisella sohvalla. Perille oli toivottu päästävän k:lo 9 aamulla, mutta, sumu venytti matkamme k:lo 10:een illalla! Nukuttuamme Degerbyn majatalossa kuin miehet ainakin, matkustimme seuraavana päivänä vesitse ja maitse Maarianhaminaan. Granbodan kevarin ja Norrgårdin välillä ajoivat talon emäntä, Nervander ja Fabritius yksissä kääseissä — ja olen tämän sentähden kertonut, että Edelfelt on ikuistanut tapahtuman piirustaen kolmiluvun semmoisena kuin se meille, perästä tuleville, näyttäytyi.

Maarianhamina ei meitä suuresti kiinnittänyt, sillä turhaan siellä etsittiin ja kysyttiin kaunista neitoa, jolle olisimme voineet pitää serenaadin, siten korjataksemme musikaalista tappiotamme Turussa. Mutta muutoin Ahvenanmaa meitä kyllä miellytti. Rikas kasvullisuus, hyvin rakennetut talot, jotka ulkoasultaan muistuttavat Pohjanmaan varakkaimpia seutuja, vaihtelevat, joskaan ei erittäin kauniit näköalat, enimmältään yhtämittaisesti herttainen kesäilma — eikö siinäkin olisi ollut kylläksi. Mutta oli muutakin viehätystä. Kirkoissa tapasimme paljon mieltäkiinnittävää, vaikken siihen lähemmin kajoa. Pappiloissa kohtasimme kaikkialla täydellisintä vieraanvaraisuutta, joskin muuten vaihtelevissa muodoissa. Ajan tapoihin kuului, että illoin tarjottiin "totia", johon ei kuitenkaan kukaan meistä ollut erittäin mieltynyt, ja sattui eräässä pappilassa niinkin, että isäntä aamupäivällä otti työhuoneensa kulmakaapista konjakkipullon ja tarjosi meille siitä voimanestettä. Se oli kumminkin poikkeus samoin kuin sekin, että toisessa pappilassa päivällisten jälkeen meille kullekin annettiin virsikirja käteen, jotta yhteisesti veisattaisiin virsi. Silloin oli vapaaherra M. W. af Schulténkin joutunut seuraamme, eikä Edelfeltin terävä silmä ollut merkitsemättä kuinka toinen tai toinen meistä menetteli ja miltä hän näytti seisoessaan vakavana pappilan salissa, ottaessaan osaa tähän hurskaaseen, mutta useimmille sangen harvinaiseen toimitukseen. — Edelleen teimme siellä täällä jonkun muistettavan tuttavuuden. Jomalan pappilassa esim., rovasti Roslinin luona, tapasimme nti Irene Åströmin, ensimäisiä naisia, joille yliopistomme on avannut ovensa, vaikka hänen juuri silloin, aikoessaan keväällä suorittaa ylioppilastutkinnon, vielä oli täytynyt peräytyä, varsin vähäisellä toivolla odottaakseen parempia aikoja. Finströmissä meidät ystävällisesti vastaanotti 79-vuotias, mutta silti vielä hyvin virkeä rovasti, tohtori Knorring, joka muun muassa esitti meille keksimiänsä uusia yksinkertaisia todistuksia Euklideksen väittämiin. Taiteilijoita emme tavanneet kuin yhden, jollen niihin lue tulevaa lääkäriä Schulténia, joka nuorena harjotti maalaustaidetta ja oli Ahvenanmaalle tullut tekemään maisemaharjotelmia. Tarkottamani varsinainen taiteilija oli K. E. Jansson, jonka kohtasimme Köökarissa. Sitä ennen olimme kuitenkin paljon kuulleet hänestä Finströmissä, josta hän oli kotoisin. Muun muassa oli hänen veljensä meitä kyyditsemässä Finströmistä Saltvikiin, ja hän kertoi veljensä saaneen ensimäisen herätyksen ruveta taiteilijaksi erään tukholmalaisen maalarinkisällin kautta, joka muutaman toverin kanssa oli ollut kutsuttu suorittamaan joitakin korjaustöitä Finströmin kirkossa. Tuolla kisällillä oli ollut joku aavistus korkeammastakin maalaustaiteesta ja oli hänellä tapana illoin kertoa Janssonille Tukholmassa näkemistään tauluista. Jansson oli silloin alkanut piirustaa omin päin, sillä maalaistöihin hänellä ei koskaan ollut halua. Niinkuin tunnettu on, sai sitte t:ri Knorring kuulla tästä ja nähdä Janssonin piirustuksia. Arvellen pojassa olevan taiteilijalahjoja hän lähetti muutamia niistä Fredr. Cygnaeukselle, joka puolestaan kehotti lähettämään pojan R. W. Ekmanin luokse Turkuun, luvaten toimittaa hänelle taideyhdistykseltä 40 mk. kuukaudessa. Niin Jansson pääsi alkuun. Kun me tapasimme hänet, oli hän noin 25:n vaiheilla ja oli jo maalannut kymmenkunnan vuotta, eikä ollut enään epäilystä hänen kyvystään. Hän oli pitkä ja rotevanlainen kasvultaan, hiljainen olennoltaan, mutta poskilla oli liian hehkuva puna, merkki siitä taudista, joka oli armottomasti katkaiseva hänen uransa.

Olen unohtanut kertoa, että ainoastaan pari päivää oltuamme Ahvenanmaalla tapahtui muutos retkikunnan sisäisessä elämässä. Silloin näet yhtyi siihen ruotsalainen taiteilija ja kirkollisen taiteen tutkija N. M. Mandelgren. Hänen tulonsa herätti meissä kaikissa ajatuksen, että nyt on suloinen vapauden aika ohi. Todellisuudessa asia ei ollut niin vaarallinen. Kun muinaismuistoyhdistys päätti kehottaa Mandelgrenia liittymään retkikuntaan, oli tarkotus hänestä saada oivallinen johtaja yritykselle. Siksi hän ei kuitenkaan ollut ehdottomasti sopiva. Tähän aikaan noin 58:n vaiheilla oleva herra oli näet alkuaan maalarinkisälli, joka erikoisalallaan oli autodidakti. Ulkomaanmatkoilla sekä jäljentäessään ja tutkiessaan varsinkin kirkkomaalauksia Ruotsissa hän oli kerännyt tietovarastonsa, mutta opettajaksi ja ohjaajaksi tutkimustyössä hän oli verraten vähän otollinen. Liiaksi olisi sanoa, ettei hän ollenkaan ollut meille avuksi ja opiksi, mutta toiselta puolen olisi ollut ilmeinen vahinko, jos olisi noudatettu hänen esimerkkiänsä muinaisia kuvia jäljennettäessä ja piirustettaessa, sillä tottuneena käyttämään "käytännöllisiä menettelytapoja" hän ei läheskään ollut niin tarkka kuin meistä oli oltava. Se mikä meistä oli luonteenomaista vanhoissa keskiaikaisissa kuvissa, hävisi miltei tykkönään hänen käsistään. Vaikka Mandelgren ei siis retkikunnan nuoremmissa jäsenissä herättänyt sitä kunnioitusta, joka hänen osakseen olisi tullut, jos hän tutkijana ja taiteilijana olisi paremmin tyydyttänyt odotuksiamme, oli hän yleensä sävyisä, hyväntahtoinen mies, joka ei häirinnyt meidän elämäämme.