Näyttämötaiteen rinnalla Cygnaeus innokkaasti harrasti kuvaamataiteita. Nyt me hieman hymyilemme Suomen 50- ja 60-luvun taiteelle ja ripustamme senaikuiset taulut hämärään nurkkaan taikka eteiseen valmistaaksemme tilaa 20:nnen vuosisadan mestarien teoksille. Mutta muistakaamme, että silloin jos koskaan taide oli hellän hoidon tarpeessa, silloin jos koskaan taiteilijat tarvitsivat kehotusta ja rohkaisua. Sillä jos taide oli heikko ja kehittymätön, niin oli yleisön mielenkiinto ja halu kannattaa taidetta vielä kehittymättömämpi. Juuri sinä aikana oli Cygnaeuksen suoma suosio äärettömän tärkeä taiteelle, jopa sen kehitykselle välttämätön ehto. Aina optimistisena, aina ihanteellisena Cygnaeus kykeni antamaan arvoa harrastukselle ja tahdolle silloinkin, kun tulos oli verraten vähäarvoinen, ja niin tämän suuren taiteenystävän hoidossa taide vähitellen otti juurtuakseen karuun maaperäämme, ja ilman häntä meidän kuvaamataiteemme tuskin olisivat saavuttaneet niitä ennätyksiä, joista me nyt iloitsemme.

Merkillisin Cygnaeuksen yrityksiä taiteen alalla oli hänen alottamansa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimessä ja avulla kunnialliseen loppuun ajettu puuha pystyttää Porthanin kuvapatsas Turkuun — ensimäinen laatuaan maassamme. Kun hänessä ajatus syntyi, ei Suomessa ollut kuvanveistotaidetta nimeksikään, mutta silti Cygnaeus ei epäillyt yrityksen mahdollisuutta. Hän tapasi Tukholmassa nuoren, innokkaan kuvanveistäjän, Kaarle Eneas Sjöstrandin, sai tämän muuttamaan Suomeen, ja Cygnaeuksen innostuttamana Sjöstrand ei ainoastaan luonut Porthanin muistomerkkiä, vaan muovaili toisen toisensa perästä uuden isänmaansa suurmiesten muotokuvia ja antoi meille sarjan Kalevalanaiheisia veistokuvia sekä oli vihdoin Valter Runebergin ja Johannes Takasen ensimäinen opettaja tullen siten kuvanveistotaiteen perustajaksi maassamme. Ilman Cygnaeuksen luottamusta ihanteelliseen pyrkimykseensä olisi tämä, jollei kokonaan, niin kumminkin epämääräiseksi ajaksi jäänyt tekemättä.

Cygnaeuksen kirjailijatoimesta aika ei salli laajemmin puhua, mutta viittaan kuitenkin erinäisiin suuriarvoisiin teoksiin. Kiitä on hänen tutkimuksensa "Traagillisesta aineksesta Kalevalassa", joka epäilemättä on etevin ja syvällisin kansanrunouttamme tarkottava esteettinen tutkielma, mikä meillä on ilmestynyt, ja joka muun muassa on, jollei suoranaisesti aiheuttanut, kumminkin suuresti vaikuttanut ensimäisen suomenkielisen murhenäytelmän, Aleksis Kiven "Kullervon", syntyyn; niitä on Cygnaeuksen kenties enimmin luettu kirja, Joachim Zakarias Dunckerin elämäkerta, jossa tekijä pystytti unohtumattomalle sankarille pysyvän muistopatsaan jo ennenkuin Runeberg oli luonut toisen runoelmassaan "Heinäkuun 5 päivä"; niitä on hänen kirjansa Vänrikki Stoolin tarinoista, jolla hän täydensi varhain alottamansa, ymmärtämyksessä ja nerokkaisuudessa verrattoman arvostelun niistä Runebergin runoteoksista, jotka kansallisessa suhteessa ovat kaikista tärkeimmät; ja niitä on myöskin historiallinen tutkimus nimeltä: "Hans Henrik Gripenbergiä kohdanneen yleisen mielipiteen langettaman tuomion tarkastus." Koska tämä viimeksi mainittu teos aivan erikoisella tavalla valaisee Cygnaeuksen luonteenlaatua, on siitä vähän enemmän sanottava.

Ruotsalaiset olivat ankarasti arvostelleet Seivin sopimusta, jonka mukaan Suomen armeijan viimeiset tähteet heittäen aseensa luopuivat vastarinnasta, ja syyttäneet sen allekirjoittajaa kenraali Gripenbergiä pelkuruudesta ja kavalluksesta. Kun asiantuntevalta taholta tätä väärää tuomiota oli turhaan koetettu oikaista, otti Cygnaeus seikkaperäisesti tarkastaakseen kysymystä, ja hän suoritti tehtävänsä ei ainoastaan innostuksella ja nerolla, jotka olivat hänelle ominaisia, vaan sanan varsinaisessa merkityksessä ensimäisenä suomalaisena historioitsijana. Nojaten tietoihin ja asiakirjoihin, jotka hän oli saanut mukana olleilta tai heidän läheisiltään, hän havainnollisesti kuvaten sotilaalliset olosuhteet ja selvittäen tapahtuman psykologiset edellytykset näyttää, kuinka ruotsalaiset vallanpitäjät olivat ilman riittävää harkintaa määränneet joukkojen sijoituksen, kuinka he kerrassaan laiminlyöden oman maansa puolustuksen olivat jättäneet tautien ja ankaran talven harventamat suomalaiset oman onnensa nojaan, kuinka varsinaisten päällikköjen poistuttua ylin johto oli uskottu Gripenbergille, joka tosin koko sodan aikana säästämättä enemmän vaivojaan kuin vertansakaan oli ollut mukana, mutta aina alipäällikön asemassa, sekä edelleen kuinka tämä urhoollinen mies, ylivoimaisen vihollisen saartamana ja jätettynä ilman suoranaisia tietoja Tukholmassa tapahtuneesta vallankumouksesta ja uuden hallituksen tarkotuksista, ratkaisevalla hetkellä ei nähnyt edessään muuta kuin kaikki uhranneitten sotilaittensa kuoleman ilman voiton mahdollisuutta. Kun Gripenberg silloin neuvottelussa upseeriensa kanssa lyöden nyrkkinsä pöytään huudahti: "Hyvät herrat! Jos teissä on ketään, joka tahtoo, että minä tappelen, niin, Jumal'auttakoon, minä tappelen; kyllä olen ennenkin tapellut" — eikä kukaan hiiskunut sanaakaan, silloin ei hänkään enää vaatinut turhaa verenvuodatusta.

Lukiessa tätä kertomusta tapahtumien traagillinen yhteenliittyminen ei kiinnitä meitä enemmän kuin kertojan intomieli. Cygnaeus puhuu suomalaisena ja suomalaisena hän puolustaa suomalaista miestä ruotsalaisia vastaan, jotka peittäen oman syynsä asiain onnettomaan menoon olivat heittäneet syyn taakan viattoman päälle. Hän etsii kauttaaltaan totuutta, ja myöhempi tutkimus onkin pääasiassa hyväksynyt hänen esityksensä, mutta silti hänen kertomuksellaan ei ole sitä objektiivista tyyneyttä, jota pidämme historiankirjoituksen ihanteena. Cygnaeus oli ennen kaikkea tunteen ja intomielen mies, ja tässä se tulee sitä enemmän näkyviin, kun väärä tuomio Gripenbergiä kohtaan oli yhtä paljon loukannut hänen inhimillisyystuntoaan kuin hänen kansallista itsetuntoaan. On muistettava, että teos ilmestyi Vänrikki Stoolin tarinain jälkeen, ja siihen nähden saattaa sanoa, että siinä on ensi kerran teoksi muuttunut se kansallinen itsetunto, jonka tarinat olivat herättäneet.

Kumminkin on tunnustettava, että Cygnaeus vähemmän kuin kukaan oli Vänrikin tarinain sytyttävän vaikutuksen tarpeessa. Hänen ylimysmielisyytensä oli näet kehittynyt itsetietoisuudeksi, joka oli arka arvostaan eikä koskaan epäillyt puhua suutansa puhtaaksi, kun hänen oikeuden- tai ihmisyyden- tai kansallista itsetuntoansa oli loukattu. Paitsi Gripenbergin puolustuskirjoituksessa tuli tämä monesti näkyviin. Niin esim. 1850 vuoden sensuuriasetus, joka kielsi painattamasta suomenkielellä muuta kuin uskontoa, taloutta ja kansanrunoutta tarkottavia kirjoja, koski häneen kuin persoonallinen häväistys, ja hän kirjoitti siitä suorin sanoin ministerivaltiosihteerille, kreivi Armfeltille. Sama kansallinen itsetunto aiheutti niinikään sen puheen, jonka Cygnaeus piti jäähyväisjuhlassa yliopiston ruotsalaisille vieraille 1857 ja joka tavallaan on hänen kuuluisimpiaan. Se oli sangen lyhyt ja kieltämättä maltillinen ja kohtelias, mutta vaikutti kuitenkin kuin jonkinlainen sodanjulistus. Eräässä juhlassa Tukholmassa oli julkilausuttu runo, jossa Suomelle annettiin mainesana "orjuuden kultainen pesä". Puhuja valitti, että juhlassa ei kukaan ollut noussut ja vastannut noihin sanoihin: "Sinä valehtelet!" Hän oletti vieraitten havainneen, ettei Suomessa kuitenkaan eletä eikä puhuta niinkuin voidaan ajatella orjuuden pesässä elettävän ja puhuttavan, ja päätti toivomalla, että meille Ruotsissa ja muualla Europassa suotaisiin kunnioitusta eikä sääliä, sillä edellinen on meille tarpeen useinkin vaikeissa oloissamme.

Vaikka varmaankaan ei kukaan tässä maassa ole suoremmin ja kauniimmin puhunut Ruotsin suurista muistoista ja erittäin ruotsalaisten ansioista Suomeen nähden, sai tämä puhe kaikki unohtumaan. Se käsitettiin ja selitettiin julkeaksi solvaukseksi Ruotsia kohtaan, ja Cygnaeus joutui hänkin vuorostaan, semmoisen häväistystulvan esineeksi, jolla meillä on tapana aika ajoin koetella ja karaista merkkimiestemme luontoa. Tietysti hän kärsi siitä, kärsi syvästi ja katkerasti — mutta vähitellen sekin tulva juoksi kuiviin.

Ehkä kysytte edellisen johdosta, oliko Cygnaeus suomen- vai ruotsinmielinen? Kysymys on anakronismi Cygnaeukseen nähden. Hänen kansallistuntonsa kehittyi aikana, jolloin ei vielä tietty suomen- eikä ruotsinmielisistä. Hän oli suomalainen Lönnrotin ja Runebergin tapaan, niinkuin kaikki meidän parhaimmat olivat 1830- ja 40-luvuilla. Silloin täällä vielä oltiin eheä, jakamaton kansa, ja kun puolueriidat olivat alkaneet, hän toivoi vain eheyden palaavan. Niin hän alkajaisrunossaan suomalaiseen Preciosa-näytäntöön keväällä 1870 lausuu: "Parempaa laulu ei sentään voisi vaikuttaa kuin karkottaa veljesvihan, muistuttaa kaikkia, että tämä maamme on yhteinen isänkotimme, jossa olemme kasvaneet yhdeksi kansaksi ja saaneet yhteisen päämäärän; kumpaa kieltä puhummekin, on kohtalomme yhteinen: jos pelastus on mahdollinen, me pelastumme yhdessä, jollei — me vaivumme samaan hautaan. Sadat äänet yhtykööt samaan sointuun, se joka häiritsee sointua, rikkoo ei vain itseänsä, vaan kokonaisuutta vastaan."

Oli kuin Cygnaeuksen työpäivä olisi ollut ohi, kun 60-luvulla ensimäisten valtiopäivien johdosta ja jälkeen valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä puhkesi aavistamattomaan virkeyteen. Hänen elämänsä viimeinen jakso oli alkanut, jolloin hän pääasiassa katsojana seurasi ajan pyrintöjä. Mutta vaikka Cygnaeus yhä harvemmin esiintyi julkisesti, eivät hänen sanansa olleet menettäneet tenhovoimaansa. Kuoriin 60- ja 70-luvun ylioppilaspolviin, jotka säännöllisesti 1 p. huhtikuuta kävivät häntä laululla tervehtimässä, vaikuttivat hänen puheensa aina innostavasti. Me ymmärsimme hänen kanssaan, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä; hän oli meille kunnioitettava patriarkka, jonka sanoista yhä säteili se Suomen aamun kirkkaus, jota hän nuorena oli julistanut. Todistuksena ihastuksestamme mainitsen vain yhden piirteen. Tunnen ylioppilaan, joka saatuaan eräästä sanomalehtikirjoituksesta 30 markkaa, ensimäiset mitä hän eläissään oli ansainnut, käytti ne ostaakseen Cygnaeuksen runoelmat. Huhtikuun 1 päivä tuli meille henkiseksi kevätjuhlaksi, joka uudistui joka vuosi yhtä varmaan kuin Vapunpäivän vietto, mutta erosi tästä siinä, että se kesä ihanteellisine rientoineen, jonka Cygnaeus meissä herätti, oli kestävämpää laatua kuin luonnon kesä — monessa se ei ole tiennyt syksystä eikä talvesta, vaan on pysynyt kautta elämän.

Vaikken läheskään ole tyhjentänyt ainettani, on jo aika lopettaa. Ja tällä hetkellä kysyn itsekseni, riittääkö esitykseni todistamaan, että Cygnaeus yhä edelleen ansaitsee sijansa toisten suurmiestemme rinnalla, huolimatta siitä, että hänen muistonsa on niin himmentynyt nykyisessä polvessa? Toivon että niin on laita. — Herätystyö vaati monenlaisia voimia, ja Cygnaeuksenkin osuus oli siinä tarpeellinen, jopa välttämätön. Ajalla, jolloin sanomalehtiä ja kirjallisuutta levisi ja luettiin vähän, oli äärettömän tärkeää, että ilmaantui mies, joka ollen saman hengen elähyttämä kuin muut tulevaisuuden miehet, elävin nerokkain sanoin julkilausui mitä ajassa liikkui ja avasi varsinkin nuorille aavistamattomia näköaloja ja kuvasi ihanteita, jotka vastustamattomasti innostuttivat totuntatavasta eroaviin harrastuksiin. Näin Cygnaeus täydensi ja teki suurten ystäviensä työn tulokset kuulijoilleen mieskohtaisiksi ja velvottaviksi. Samalla hän enemmän kuin kukaan muu on vaikuttanut henkisen sivistyksen kohottamiseksi maassamme, hän on tehnyt eläväksi käsityksen meidän sivistyksellisestä yhteydestämme suurten kulttuurikansojen kanssa ja vaatinut, että meidän tulee kaikilla aloilla — eritoten taiteenkin alalla, joka silloin näytti niin toivottomalta — edustaa suomalaista kansallisuuttamme, jopa uskaltaa ajatella kilpailua muitten kanssa. Yksi syy miksi me enää harvoin muistamme Cygnaeusta on se, että niin paljo siitä, mitä hän ensiksi harrasti ja vaati, on jo muuttunut sivistyneitten kansalaisten yhteisomaisuudeksi, tullut lihaksemme ja vereksemme — mutta onko hänen ansionsa silti vähempi?

Huomautin alussa, että elämme individualismin aikakaudella, jolloin yksilön hyvinvointia ja menestystä katsotaan inhimillisen harrastuksen oikeaksi päämääräksi ja jolloin vähät välitetään ihanteista, jotka vaativat yksityisten pyyteitten uhraamista yleisen hyväksi, kansakunnan onneksi. Mutta yhtä varmaa kuin se on, että tuo nykyajan oppi ei ole aikojen viimeinen viisaus, yhtä varmaa on, että Suomen kansan tulevaisuus yhä edellyttää, että sillä on poikia ja tyttäriä, jotka Cygnaeuksen tapaan pitävät korkeimpana onnenaan uhrata elämänsä työn sen eteen. Kuinka ajat vaihtelevatkin, on semmoisia aina nouseva, ja koska heidän toimintansa ehtona on, että he ajattelevat suurta kansastansa ja että heillä on ihanteellisia päämääriä, niin on Fredrik Cygnaeus, tämä suurien ajatusten ja ihanteiden mies, tämä kansallisen itsetunnon mies, aina oleva heille rakastettu ja kunnioitettu opas ja tietäjä.

Lauri Stenbäck.

Hänen syntymänsä 100-vuotismuiston johdosta.[19]

Siihen pitkään sarjaan merkkimiesten satavuotismuistoja, joita jo olemme tällä vuosisadalla viettäneet, tulee tämän lokakuun loppupuolella kaksi muistopäivää lisää. Yrjö Aukusti Wallin ja Lauri Stenbäck syntyivät näet molemmat lokakuulla 1811, edellinen 24 ja jälkimäinen 26 p. Miten erilaisia harrastuksiltaan nämä miehet olivatkaan, ansaitsee kuitenkin toisen niinkuin toisenkin muisto kirkkaana elää heidän kansalaistensa mielissä, ja sentähden Aikakin tahtoo puolestaan heihin kiinnittää lukijakuntansa huomion.

Tämä Lauri Stenbäckin muistolle omistettu kirjoitus on alkuaan laadittu esitelmäksi Kolmisointu-yhdistyksen iltamaan viime keväänä (10/3 )eikä pyydä esittää mitään uusia tietoja, joita ei tavattaisi siinä runoilijan seikkaperäisessä elämäkerrassa, jonka tekijä kymmenkunta vuotta sitte julkaisi. Tarkotuksena on vain ollut pikaisin piirtein hahmotella miehen kuva, jonka toiminnasta ja luonteesta varsinkin nuoremmalla polvella lienee sangen hämärä käsitys, mutta joka on omansa herättämään mielenkiintoa ja kunnioitusta samassa määrässä kuin häneen tutustuu.

Lauri Stenbäck syntyi Kuortaneen pappilassa. Isältään, kirkkoherra Kaarle Fredrik Stenbäckiltä, hän, mikäli päätettävissä on, sai perinnöksi runoilijalahjansa, mutta äidiltään, Eva Maria Gummerukselta, luonteensa vilkkaan, avoimen, rakastettavan lapsellisen peruspiirteen; kotiseutu ja sen kansa opetti häntä kunnioittamaan ja rakastamaan maamme suomalaista väestöä, josta hänen sukunsa polveutuu. Tämä viimeinen seikka — tutustuminen suomenkieliseen kansaan — oli sitä tärkeämpi, kun perhe Laurin ollessa 12:nnella, muutti Vöyrin ruotsalaiseen pitäjääseen. Kotipaikan muutto sekä silloiset kouluolot vaikuttivat, että ruotsi tuli Stenbäckin runoilijakieleksi, mutta kiitos Kuortaneen-ajan hän ei sentään koskaan vieraantunut kansamme pääaineksesta, vielä vähemmän menetti suomalaista henkeään.

Stenbäckin lapsuuden- ja varhemmasta nuoruudenajasta tulee huomioonottaa varsinkin kaksi seikkaa, joilla oli määräävä merkitys hänen kehitykseensä nähden. Toinen on se, että hän, ollen alusta aikain ruumiiltaan hento ja heikko, sai kovien sairauskohtausten kautta pysyviä vammoja, joista johtui, että hänen terveytensä aina oli huononlainen, — se tietysti enensi hänen tunne-elämänsä herkkyyttä; toinen on syvä uskonnollinen heräys, jonka ensimäinen ripilläkäynti hänessä aiheutti. Huolimatta hänen omaistensa kertomuksista emme osaisi oikein arvostella tämän henkisen mullistuksen laatua ja merkitystä, jollei hän itse olisi jättänyt siitä epäämättömiä todistuskappaleita, nimittäin kuusi runoa, jotka nimellä "Rukouksia ensi kerran käydessäni Herran ehtoollisella", muodostavat sekä sisällyksen että hämmästyttävän kypsän muodon puolesta mitä arvokkaimman runollis-uskonnollisen tunnustuksen. Ensimäisessä hän tunnustaa syntinsä, toisessa hän julkilausuu luottamuksensa anteeksiantoon, kolmas saa meidät aavistamaan jonkun katkeran kokemuksen ihmisten puolelta, neljännessä hän laulaa pyhästä hetkestä, "tärkeimmästä elämässään", jolloin liitto taivaallisen Isän kanssa uudistettiin, viides on riemulaulu tapahtuman johdosta ja samoin kuudes, vaikka se on tyynempi ja tulevaisuuteen viittaava. Siitä ovat nämä säkeet:

    Oi, kuinka olen iloinen,
    Mä Herrassani riemuitsen.
    Mä laulan lapsuuslauluan',
    Sen laulan moneen kertahan
    Ja taasenkin. — — —

    Luo Herran paeta mä voin,
    Kun loistaa säteet aamunkoin;
    Kun ilta saapuu pimeten,
    Niin nukun syliin hänellen
    Kuin äidin luo. — — —[20]

Heräys tapahtui syksyllä 1827, jolloin Stenbäck oli 16-vuotias ja, tultuansa keväällä ylioppilaaksi, oleskeli kotona. Näennäisesti se kyllä oli ohimenevää laatua, mutta kumminkin se selittää, että hänen varhemmissakin runoelmissaan ja mietelmissään niin usein soi uskonnollinen pohjasävel, sekä että hän ajan tullen oli valmis avaamaan sydämensä toiselle, paljoa syvemmälle ja pysyvälle herätykselle.

Luonnollinen taipumus vei Stenbäckin vastustamattomasti esteettisten ja kirjallishistoriallisten opintojen alalle. Hän lueskeli hartaasti saksalaista ja ruotsalaista kirjallisuutta, ja jälkimäinen herätti hänessä, niinkuin monessa muussakin sen ajan nuoressa, halun päästä Ruotsiin, jossa toivottiin tapaavan virkeämpää, loistavampaa henkistä elämää kuin sodan jälkeen yhä vielä henkisesti lamaantuneessa kotimaassa. Kaksi vuotta (1830—32) Stenbäck harjottikin opintoja Upsalan yliopistossa, mutta lukuunottamatta sitä, että hän Puolan kapinan aikana ruotsalaisten toveriensa kanssa innostuneesti seurasi vapaustaistelun menoa ja suri sen kukistumista vereen, oli matka täydellinen pettymys. Sen on runoilija julkilausunut runosikermässä "Matkamuistelmia". Hän oli lähtenyt, hän laulaa, etsimään "kunniata

        ja suuruutt' aatteitten ja toiminnan;
    Mä suurten muistoin kotimaan näin siellä,
    Min kansa pientä puuhas pikkumiellä,
        Vaan muuta siellä nähnyt en".

Stenbäckin kokemus oli siis sama kuin Topeliuksen kymmenen vuotta myöhemmin, se näet että suomalaisen isänmaa ja kansa ovat tällä puolen merta.

Helsingissä Stenbäck liittyi läheisesti Pohjalaisosakunnan silloisiin etevimpiin jäseniin, joista paitsi häntä itseään seuraavat ovat tulleet mainioiksi Suomen sivistyshistoriassa: M. A. Castrén, nerokas kielentutkija, E. A. Ingman, yksi lääkintätieteen uudistajia maassamme ja harras suomenkielen ystävä. F. A. Ehrström, ensimäinen säveltäjämme, ja C. G. von Essen, yksi herännäisyyden päämiehiä. Tämän toveripiirin johtava henkilö ei kumminkaan ollut kukaan mainituista, vaan J. J. Östring, Stenbäckin paras, uskottu ystävä. Vuosi 1834 oli näitten ystävysten onnellisin aika. Silloin he innokkaasti ja menestyksellisesti koettivat kohottaa oman osakuntansa ja välillisesti koko ylioppilasnuorison yhteiselämää aatteelliseen ja isänmaalliseen suuntaan — ja silloin Stenbäck sepitti useat kauniimmat runoelmansa; mutta heidän ilonsa oli lyhyt. Mielenosotuksen aikaansaamiseksi erästä opettajaa kohtaan he omin päin toimeenpanivat ylioppilaskokouksen, ja syytettyinä tästä yliopiston järjestystä loukkaavasta omavaltaisuudesta heidät kaikki (paitsi Esseniä) karkotettiin puoleksi vuodeksi. Tämä tapaus oli käänteentekevä Stenbäckin elämässä.

Lähtiessään kotia Stenbäck otti mukaansa ystävänsä Östringin, eivätkä he olleet Vöyrin pappilassa kauan nauttineet pakollista vapauttaan, ennenkuin täydellinen mullistus oli tapahtunut heidän maailman- ja elämänkatsomuksessaan. Oli näet juuri se aika, jolloin Paavo Ruotsalaisesta johtuva herännäisyys oli alkanut levitä Pohjanmaalla, ja tämän henkisen liikkeen valtaan molemmat, niin Stenbäck kuin Östringkin, antautuivat. Seuraus oli, että he palatessaan Helsinkiin olivat kokonaan muuttuneet ja että he kieltäen ja hyljäten entiset harrastuksensa vetäytyivät syrjään toverien iloisesta seurasta ja suunnittelivat ei ainoastaan yksityiselämänsä, vaan koko elämänsuuntansa ja -päämääränsä muuttamista. Aluksi Stenbäckin uskonnollisuus sentään vielä näyttää olleen verraten valoisa, mutta kun Östring kevättalvella 1836, hänen äärettömäksi surukseen, oli kuollut keuhkotautiin, se muuttui siksi synkäksi, kaikkea maailmallista tuomitsevaksi, sanoisinko, kiihkomielisyydeksi, jommoisena herännäisyys ensi aikanaan esiintyi lukuisissa uskovaisissa ympäri maata. Tämmöisiä kääntymyksiä tapahtui silloin tuhansittain, mutta kumminkin Stenbäckin kääntymys on meille muita merkillisempi, jopa yksinäinen laatuaan, sentähden että hän erityisessä runosarjassa on kuvannut mielenmuutoksensa eri asteet, julkilaulanut mitä hän kärsi ja miten hän tuskallisesti taisteli kukistaakseen entisen itsensä ja sen kauneudenmaailman, jonka runoilijaunelmansa ja -haaveilunsa olivat hänen sisässään rakentaneet. Suorasanaisesti kerrottuna tämä kääntymys kyllä ei meitä liikuta enemmän kuin muut senlaatuiset historialliset tosiasiat, mutta sydämemme heltyy ja värisee myötätunnosta, kun kuulemme runoilijan itsensä purkavan tuskansa, esim. runoelmassa "Huokaus", joka arvattavasti on kirjoitettu Östringin kuoleman jälkeen.

    Kuin synkkä koto kuoleman on tää!
    Mun taivaani on iäks' suljettuna.
    Sen kultahohdett' en mä enää nää
    On riemu mailman multa murjottuna.
    Mut niinkuin varjo kulkee kenttää pitkin,
    Niin rauhatonna vaellan ma vain,
    Vain varjo olen aikain parempain. — —

    Oi, miks' on koskaan rintan' paisunut,
    Sen miksi suuret aavistukset täytti?
    Miks' riemuin laulun äänt' oon kuunnellut?
    Miks' siitä valonsäde mulle näytti
    Valaisten syömen syvät, mailman piirin
    Ja rintani sai ilmitulehen,
    Mut hetken vain, oi, hetken lyhyen?

    Tuo säde tunki sielun syvyyteen,
    Se entisaikaan oli elämäni,
    Kuin kirkkaan kevätnurmen kukkineen
    Näin elon valoisana edessäni.
    Mut päivä laski, yö on noussut musta,
    Ja tallattu on mailma syömeni,
    Kuin tyhjä, hävitetty temppeli. — —

    Oi kolkko köyhyys sielun palaneen,
    Miss' entisriemuin kylmät ruumiit makaa!
    Oi perintöni, saatu aikaiseen,
    Sun häijyt henget lahjanaanko jakaa,
    Vai ootko taivaan rangaistus sa mulle.
    Ansaittu, vaikk'en tunne syytä sen,
    Mut pantu kantaakseni kärsien?

    Haa, kärsivällisyys! En hiukkaakaan
    Omista lahjaa, jota kaikki kiittää.
    En elää tahdo horroksissa vaan,
    Ei kärsimys voi lohdukseni riittää;
    En tahdo, että keväästäin, mi loisti,
    Tää musta muisto nyt vain jäljell' on
    Ja rinnan rauhattomuus rajaton. — —

Alistuvaisempi ja sovinnollisemmin päättyvä on lähinnä seuraava, ihmeen kaunis runo nimeltä "Murheelle". Siinä Murhe eli Surutar, "kuningatar elämän", viittaa rauhattomalle laulajalle tien rauhan maahan. Mutta kahta tuskallisempi on, erittäinkin alkupuolelta, runoelma "Katumus":

    Oi, mua seuraa, vainoo synninvalta,
    Se valon riistää elon taivahalta,
    Se kauheana minuun tuijottaa,
    Jos minne käyn, en siltä rauhaa saa. — —

    Oi minne pakenen? Miss' saanen kerran
    Mä voimaa kantaa pyhää vihaa Herran?
    Oi minne piilen? Mull' ei päällä maan,
    Oo toivoa, ei kuolemassakaan.

    Kaikk' ilo, toivo, turva multa puuttuu,
    Mi mulle voitto oli, mullaks' muuttuu,
    Ja paljastettuna mä syntinen
    Nyt Herran tuomiota vapisen.

Näin vaikerrellessaan hänelle muistuu mieleen, miten hän oli onnellinen lapsuudenpäivinään, jolloin Jeesus oli hänen ystävänsä, ja häneen, sovittajaan ja vapahtajaan, hän nytkin turvaa —

    Vaikk' oonkin paha, vaivun ristis juureen;
    Ja luotan lujasti sun armoos suureen.
    Oi, kiitos soikoon sulle taivaan, maan!
    Sun tähtes syntinen viel' armon saan.

Pitkä kamppailu päättyi sovintoon ja rauhaan, ja saavuttamansa onnen on runoilija julkilaulanut eri lauluryhmässä nimeltä "Sointuja". Ensimäinen näitä sointuja on tämä:

    Olen Jumalan laps';
    Oi autuas rauha ja riemu!
    Olen Jumalan laps';
    Oi kelle mä riemuni kerron?
    Oi Luojalle riemuni kerron.
    Olen Jumalan laps';
    Oi autuas rauha ja riemu!

Ensimäiset soinnut ovat vuodelta 1837. Edellisenä syksynä Stenbäck oli alkanut suorittaa filosofiankandidaatti-tutkintoa, mutta äkkiä sairastunut lavantautiin. Siitä hän toipui vasta kevätpuolella mainittuna vuonna ja silloin, parantuen yhdellä kertaa sekä ruumiillisesti että sielullisesti, hän antoi soinnuissa voitonriemunsa helähtää. Samana keväänä hän tuli kandidaatiksi ja muutti teologiseen tiedekuntaan; hän oli päättänyt ruveta papiksi.

Mutta Stenbäck oli liian tulinen sielu ollakseen tunnustamatta ja levittämättä muihinkin riemuisaa uskoaan jo ennenkuin oli virallisesti oikeutettu pukeutumaan papinkauhtanaan. Ystäviensä Essenin ja Julius Berghin kanssa hän esiintyi heränneitten ylioppilaitten johtajana, ja ystävysten luona nämä kokoontuivat "seuroihin", joissa yhdessä luettiin ja veisattiin; sitä paitsi hän kirjailijana edusti herännäisyyttä taitavammin ja voimakkaammin kuin kukaan muu. Ensiksi se tapahtui, kun Runeberg "Vanhan puutarhurin kirjeissä" oli heränneitä arvostellut kannalta, joka muinoin oli ollut Stenbäckin oma, ja hän sepitti "Vastauksensa Vanhalle puutarhurille"; toiseksi ja vaikuttavammin hän sen teki, kun alkoi Essenin avustamana 1839 toimittaa viikkolehteä "Evangeliskt Veckoblad". Tässä julkaisussa hän kolmatta vuotta raamatullisen kristinopin kannalta yhtä suurella innolla kuin kyvyllä taisteli ajan järkeilevää ja laimeaa kristillisyyttä vastaan, ja aina väliin siinä nähtiin joku hänen sepittämänsä sointu tai muu runoelma, joka muistutti, että lehden takana seisoi lämminsydäminen runoilija. Ettei Stenbäck kauemmin jatkanut tätä kirjallista yritystä — johon verrattavaa silloin ei ollut toista olemassa — johtui sensuurin ankaruudesta. Silloin nimittäin kirkolliset viranomaiset pitivät herännäisyyden äänenkannattajaa yhtä kovalla kuin konsanaan valtiollinen sensuuri myöhempinä aikoina on pidellyt maallisia lehtiä. Kirjoitukset olivat täältä Helsingistä lähetettävät Porvoon tuomiokapitulin tarkastettaviksi, ja hyvin usein ne sieltä palautettiin joko pahanpäiväisesti silvottuina taikka kokonaan kiellettyinä. Mutta kun toimitus ei väsynyt, vaan jatkoi työtään muuttumattomalla innolla, niin arkkipiispa Melartin kääntyi itse kenraalikuvernöörin puoleen pyytämään apua, ja tulos oli, että "Evangeliskt Veckoblad" 1841 kokonaan kiellettiin ilmestymästä — ensimäinen tapaus laatuaan maassamme.

Miten Stenbäck olikaan säälimättömästi tuominnut entisyytensä, ei hän sentään vielä ollut lakannut silloin tällöin runoilemasta. Hänen kanteleensa ääni oli tosin muuttunut, mutta vielä sen kielet soivat. Jopa hän 1839 Pohjalaisosakunnan ensimäistä Porthaninjuhlaa varten sepitti yhden kauniimpia runoelmiaan, joka päättyi Runebergin maljan esittämiseen. Tässä verrattomassa runopuheessa Stenbäck ensin ylistää Porthania, Suomen historian isää, joka antaessaan meille muinaisuutemme antoi meille tulevaisuuden; toiseksi hän kiittää nuoruuden ääretöntä voimaa ja vihdoin viittaa siihen sisälliseen rikkauteemme, jota ei mikään ulkonainen mahti voi meiltä ryöstää. Ulkonaisen loiston ja maineen sijasta, runoilija näet sanoo, me

    — saimme sisällisen elon rikkauden,
    Ja hengen maailma on meille avoinna
    Ja tarjoo meille maansa, kirkkaat, valoisat,
    Miss' aina kukkii, loistaa kevät ikuinen.

V. 1840 vietettiin suurenmoisesti, lukuisten ulkomaalaistenkin vieraitten läsnäollessa, yliopistomme 200-vuotisjuhla. Juhlan kunniaksi valmistettiin erinäisiä julkaisuja, ja silloin Stenbäckkin, toverien kehotuksesta, ensi kerran painatti runoelmansa koottuina. Kokoelma muodosti pienen vihkosen, ja vaikka myöhemmin uusia painoksia toimitettaessa siihen on tullut hiukan lisää, eivät runoelmat nytkään täytä enemmän kuin noin 11 painoarkkia, s.o. ei täyteen 180 sivua. Siitä huolimatta runokokoelma arvoltaan on verrattava Runebergin ja Topeliuksen teoksiin, jotka täyttävät monta nidosta. — Jo kouluaikanani muistan kuulleeni kerrottavan, että joku saksalainen kirjallisuudentuntija (niin sanottiin, vaikka ruotsia osaavat saksalaiset ovat harvinaisia) oli lausunut, että jos Runebergin runoelmat pannaan toiseen vaakakuppiin ja Stenbäckin toiseen, niin jälkimäiset huomataan yhtä painaviksi. Epäilen suuresti jutun historiallista todenperäisyyttä, mutta jos se onkin kokonaan keksitty, ei se sentään ole aiheettomasti syntynyt, vaan se antaa meille syytä kysyä, mikä se tuottaa Stenbäckin runoille niin suuren arvon, tekee ne niin painaviksi, että mainitunlaista vertailua on voitu edes ajatella.

Vastaukseksi riittää yksi ainoa sana: tunne, taikka selvemmin tunteen voima. Tunteessa nimittäin on runouden arvo. Miten kaikki maailmassa ja ihmiselämässä liekään muuttuvaista, ovat kuitenkin ihmisten tunteet, joissa kyllä ensi hetkessä luulisi kaikkein vähimmän pysy väistä tapaavansa, eri aikakausina ja eri kansakunnissa laadultaan pääasiassa muuttumattomia. Satojen ja tuhansien vuosien väliajat eivät enemmän kuin tuhansien peninkulmien välimatkat estä ilon ja itkun aiheita ihmisten kesken olemasta samoja. Siitä johtuu, että voimakas tunne julkilausuttuna runoudessa aina ja kaikkialla ymmärretään, ja Stenbäckillä oli erinomaisen voimakas tunne-elämä. Toinen runouden arvon ehto on täydellinen muoto, jonka tunnusmerkki on se, että laulun sanoissa ja soinnussa tunne ilmenee mahdollisimman välittömästi, voimakkaasti ja vaikuttavasti, ja Stenbäckin runoudella on tämäkin ansiopuoli. Kun sydän avoinna, mieli vapaana luemme hänen runoelmiaan, niin liikutus valtaa meidät, ja laulun syvät tunnearvot herättävät sielussamme saman väreilyn, joka muinoin sai runoilijan tarttumaan kanteleeseen. Mainitut ominaisuudet tekevät Stenbäckin runoelmat niin painaviksi, kohottavat hänen runoutensa yhtä korkealle kuin Runebergin ja Topeliuksen. Mikä taasen on erotus hänen ja näiden toisten runoilijain välillä, huomaamme jos otamme tarkastaaksemme mitä hän on laulanut.

Stenbäck oli yksistään lyyrikko, laulurunoilija, ja hänen aihepiirinsä rajottui hänen omaan persoonalliseen tunnepiiriinsä eikä se ollut laaja. Tietysti rakkauden tunne tavallisessa merkityksessä ei ollut hänelle tuntematon, mutta ainoastaan kahdessa runossa se esiintyy, ja toisessa niistä hän sen mainitsee ainoastaan sanoakseen jäähyväiset maalliselle rakkaudelle turvatakseen Jumalaan, joka on oikea rakkaus. Rakkautta korkeammalle hän asettaa ystävyyden, jonka ehtona hän pitää yhteisharrastusta elämän ylevimpiin päämääriin katseen, eikä hänen laulunsa koskaan ole soinut sydäntäkouristavammin kuin runossa "Eräs yö", jossa hän valittaa ja tuskittelee rakkaimman ystävänsä kuoleman johdosta, vihdoin saadakseen lohdutuksen ja rauhan siitä ajatuksesta, että ystävä ei uinukaan pimeässä haudassa, vaan on noussut taivaan valoisaan asuntoon. Myöskin kodin- ja isänmaanrakkauden tapaamme Stenbäckin runoissa, mutta nekin tunteet hän on, niin sanoakseni, sulkenut ahtaisiin puitteisiin. Koti on ennen kaikkea "äidin maja", ja suomalaisen isänmaansa hän näkee "syrjäisten majain suojassa", turmeltumattomassa kansassa, joka on meidän voimamme. Luonnossa hän eniten rakastaa aamua, päivänkoittoa, auringon kultaista valoa — sanalla sanoen valoa ylipäätään, joka on näennäisesti aineettomin puoli luontoa. Mutta kaiken mainitun yli runoilija asettaa totuuden etsinnän, pelastuksen ja sovinnon toivon, eikä vain yksityisen, vaan koko luomakunnan, niinkuin nähdään runoelmasta "Luontokappalten huokaus", joka minusta on suurenmoisin ja syvällisin kaikista Stenbäckin sepitelmistä. Kuinka hän julkilauloi omat uskonnolliset tunteensa, siitä on jo ennen lyhyesti mainittu. Puhtaasti runolliseltakin kannalta arvostellen ovat "Öiset sävelet", joissa hän kuvaa kääntymyskamppailunsa vaiheita ja lopullista voittoa, erittäin suuriarvoiset. Tietääkseni ei kukaan ole ennen senlaatuista kamppailua runoudessa esittänyt, ja nämä runot ovat sentähden kerrassaan alkuperäisiksi tunnustettavat, samalla kun niillä on täydessä määrässä ne ansiopuolet, jotka olen maininnut Stenbäckin koko runouden tunnusmerkkeinä. Vaikk'emme olisikaan samoja tunteita kokeneet, emme epäile niiden todellisuutta, että elävä ihmissielu on niistä kärsinyt ja riemuinnut, sillä vieläkin niissä piilee sytyttävä ja liikuttava voima.

Se aihepiirin ahtaus, laulun rajottaminen persoonallisten tunteitten purkamiseen, joka on Stenbäckin runoudelle ominainen ja josta nyt olen puhunut, erottaa hänet Runebergistä ja Topeliuksesta. Nämä jälkimäiset ovat omien tunteittensa ohella julkilaulaneet mitä parasta enemmän tai vähemmän hämäränä liikkui koko kansamme tunne-elämässä heidän aikanaan, ja siihen heidän ääretön merkityksensä kansallisina runoilijoina perustuu. Stenbäckin kansallinen merkitys on heihin verrattuna vähäinen, mutta se ei lainkaan koske hänen arvoansa runoilijana ylipäätään — semmoisena hän on heidän vertaisensa.

Olen jo sanonut, että Stenbäckin kanteleen ääni muuttui, kun hän oli liittynyt heränneisiin. Kuitenkaan hänen kehityksensä ei pysähtynyt siihen. Stenbäckillä oli se Jumalan lahja, jonka Goethe antaa Tasson sanoa korkeimmaksi, nimittäin lahja lausua julki, laulaa julki mitä kärsi. Mutta kärsimyksensä, tunteensa purkaminen lauluun ei ainoastaan tuota helpotusta runoilijan sydämelle, vaan on samalla myöskin korkeinta nautintoa, ja tämä sai heränneen runoilijan epäilemään, eikö runous ehkä ollut vaarallinen viettelijä, joka houkutteli häntä pois Kristuksesta. Näin ymmärrämme, että Stenbäck kerran väitellessään Topeliuksen kanssa sanoi runouden olevan "hienoa myrkkyä" kristitylle — mielipide, jonka Topelius päiväkirjassaan mainitsee "kauhean yksipuoliseksi". Kumminkaan ei Stenbäck vielä luopunut runoudestaan, kun oli lausunut tuon väitteen, enkä luule, että hän koskaan olisi siitä luopunut, jos hänen heränneet ystävänsä olisivat ymmärtäneet antaa sille arvoa. Mutta siksi he olivat liian ahdasmielisiä. Heistä oli kaikki n.s. maailmallinen hyljättävä, ja siihen he ehdottomasti lukivat myöskin runouden samoin kuin muunkin taiteen. Ajattelematta, että Stenbäck juuri runoudellaan kykeni tehokkaammin ja voimakkaammin kuin ainoakaan saarnaaja vaikuttamaan sen asian hyväksi, joka heistä oli kallein ja korkein kaikista, he ylenkatseellisesti ja loukkaavasti arvostelivat runoutta — nimenomaan sanotaan N. K. Malmbergin niin tehneen. Arvattavasti tämä johtui siitä, että heillä itsellään ei ollut runoilijalahjaa eikä myöskään kykyä kohota omaa itseänsä korkeammalle. Olisi ehkä voitu odottaa, että Stenbäck olisi pysynyt lujana ja puolustanut taidettaan, mutta niin hän ei tehnyt. Syynä kai oli hänen oma epäilynsä. Ystävien välinpitämättömyys ja ymmärtämyksen puute toi hänen epäilyynsä sen lisän, joka oli tarpeen ratkaisevan päätöksen perusteeksi, ja päätös oli se, että hän ripusti kanteleensa naulaan, siitä lähtien sulkeakseen tunteensa ja kärsimyksensä sydämeensä, niinkuin meidän tavallisten ihmisten aina on tehtävä.

Tässä Stenbäckin elämän käännekohdassa on jotain syvästi traagillista. Kirjallisuutemme kannalta emme voi muuta kuin valittaa asiaa, mutta runoilijaa itseään meillä ei sentään ole sydäntä tuomita, sillä millään muulla uhrilla hän ei olisi voinut selvemmin osottaa, kuinka täydellisesti tahtoi antautua Jumalalleen. Vastustamattomasti tulee mieleen seuraava hänen oma mietelmänsä Evangeliskt Veckobladissa: "Abraham uhrasi Jumalalle rakkaimpansa; se, joka uhraa Jumalalle rakkaimpansa, on Abraham." Stenbäck uhrasi rakkaimpansa, kun luopui runoudestaan.

En aio kauan viipyä Stenbäckin myöhemmissä elämänvaiheissa, vaikka ne ovat kylläkin tärkeitä ja mieltäkiinnittäviä. Mainitsen siis vain lyhyesti, että hän uskonnollisen vakaumuksensa tähden sai kärsiä paljon muutakin kuin että hänen viikkolehtensä kiellettiin. Mentyään naimisiin nti Ebba Arpen kanssa, joka vielä elää 95-vuotiaana Vaasassa, hän vihitti itsensä papiksi, mutta jatkoi silti opintojaan tullakseen yliopiston dosentiksi. Kun hänen väitöskirjansa oli hyväksytty ja konsistorin enemmistö oli puoltanut häntä virkaan, niin se kuitenkin häneltä kiellettiin. Samoin häntä estettiin pääsemästä Vaasan lukion lehtoriksi. Peljättiin näet, että hän heränneenä miehenä olisi vaarallinen nuorten opettaja ja johtaja! Vasta 1846 hän vihdoin nimitettiin Vaasan ylialkeiskoulun rehtoriksi.

Stenbäck oli 9 vuotta koulun rehtorina, ja se aika oli hänen elämänsä onnellisin. Hänen terveytensä oli ylipäätään tyydyttävä, ja toimi oli hänelle mieluinen. Hän näet rakasti nuorisoa, ja vaikka hän ylläpiti ankaraa järjestystä, niin hän oikeamielisyydellään, suoruudellaan ja myöskin herttaisella ystävällisyydellään voitti oppilaitten sydämet. Opettajanakin hän erosi tavallisuudesta tahtoen ennen kaikkea herättää nuorisossa isänmaallista ja uskonnollista mieltä. Samoin kuin itseltään hän vaati muilta opettajilta täydellistä antaumista tehtäväänsä. Opettajan tuli hänen mielestään vaikuttaa nuorisoon ei ainoastaan tietojen antajana, vaan myös esimerkillään, ja hänen oli sentähden oltava vakaumuksen mies, jonka puhdas ja harras mieli esiintyi hänen käytöksessään ja koko olennossaan. Itse koettaen parhaimman mukaan toteuttaa kasvatusopillisia periaatteitaan Stenbäck oli uudemman koulun tienraivaajia maassamme.

Kun Vaasan kaupunki 3 p. elok. 1852 paloi, oli Stenbäck Munsalossa kesää viettämässä. Kun hän sieltä riensi Vaasaan, tapasi hän kotinsa ja muun muassa arvokkaan kirjastonsa hävinneenä. Palon jälkeen koulu muutettiin Uuteenkaarlepyyhyn. Siellä ollessaan Stenbäck 1853 kutsuttiin Runebergin ja professori B. O. Lillen kanssa osalliseksi ruotsalaisen virsikirjan uudistamistyöhön. Aluksi hänellä ei kuitenkaan sen johdosta ollut paljon työtä, sillä Runeberg otti päätehtävän ensimäisen virsikirjaehdotuksen laatimisessa. Näin ollen Stenbäck saattoi noudattaa ystäviensä kehotusta ja hakea silloin vastaperustettua kasvatusopin professorinvirkaa yliopistossa. V. 1855 hän nimitettiinkin professoriksi, ja saman vuoden syyslukukauden hän oli Helsingissä tätä virkaansa hoitamassa; kumminkaan hän ei sen kauemmaksi tänne jäänyt. Epätietoisena saisiko professorinviran sekä siitäkin, oliko hänellä enää voimia ja kykyä tieteelliseen työhön, josta niin kauan oli ollut erillään, Stenbäck näet oli samaan aikaan hakenut Isonkyrön kirkkoherranvirkaa, ja kun hän joulukuulla 1855 nimitettiin tähänkin virkaan, niin hän otti sen vastaan luopuen professorinvirastaan. Syyt tähän päätökseen, joka aikoinaan herätti melkoista huomiota, olivat pääasiallisesti terveydellistä laatua — hänen kuulonsa oli käynyt huonoksi, eikä hänen rintansa ollut täysin parantunut erään Uudessakaarlepyyssä sairastamansa keuhkotulehduksen jälkeen. Muuttamalla Isoonkyröön Stenbäck tuli viettämään loppuelämänsä, samoin kuin oli elämänsä alottanut, suomenkielisen kansan keskellä. Suuren pitäjään esipappina Stenbäck ensi vuosina toimi tavallisella innollaan, ja pannen alkuun kansankirjasto- ja koulupuuhia hän näyttäytyi kansanvalistusharrastuksessa olevansa aikansa edistyneimpiä pappeja; mutta pian enentyvä sairaalloisuus ehkäisi hänen toimintansa seurakunnan opettajana. Koko talvikaudet hänen täytyi pysytellä huoneissaan. Mutta vaikka hän ruumiillisesti oli raihnainen, oli hän edelleen henkisesti virkeä, ja niin saattoi tapahtua, että hän tällä viimeisellä elämänsä jaksolla palasi runoilijatoimeensa, siten nimittäin, että hän, sitte kun Runebergin virsikirja 1857 oli julkaistu ja huomattu kaipaavan korjauksia, ryhtyi laatimaan kokonaan itsenäistä virsikirjaehdotusta. Uusia virsiä Stenbäck tosin sepitti hyvin vähän, mutta hän pani koko suuren kykynsä liikkeelle luodakseen hyvät vanhat virret uuteen, nykyajan vaatimuksia tyydyttävään muotoon sekä niiden lisäksi ruotsintaakseen parhaimpia vanhoja saksalais-protestanttisia virsiä, sillä hänestä nykyaika ei pystynyt semmoista tuottamaan, joka olisi voittanut sen mitä entisaikain hurskaat laulajat olivat sepittäneet.

Syvästi Stenbäckiin koski, ettei hänenkään virsikirjansa semmoisenaan tullut hyväksytyksi, vaikka kyllä yksityiset asiantuntijat asettivat sen erittäin korkealle, mutta silti hän kiitti onnelliseksi sitä aikaa ja työtä, jonka oli siihen uhrannut.

Vanhanakin Stenbäck oli herkkätunteinen niinkuin nuoruudessaan, jopa saattoi hän vielä osottaa entistä tulisuutta ja kiihkomieltä. Mutta kuitenkin hän oli suuresti muuttunut. Yksipuolisuus uskonnollisissa asioissa oli poissa; hän arvosteli ihmisiä lempeämmin, ja jos hän kiihtyikin, niin hän pian taas leppyi ja tunnusti erehdyksensä. Runouteen nähden yleensäkin hän oli muuttanut mielensä. Kun 1868 hänen runoelmiensa kolmas painos ilmestyi, oli hän niihin liittänyt runollisen "Epilogin" (jälkilauseen) ystävilleen ja siinä hän tunnustaa:

    Ei konsaan rikost' olla voi,
    Kun runo kaunis, tos' on vaan!
    Ja lahjaa, jonka Luoja soi,
    Hän käyttäköhön omanaan;
    Hän saa ja hänen täytyy
    Vapaasti laulaa tunteitaan. —

Nämä sanat sisältävät liikuttavan ja täydellisen hyvityksen runoudelle; mutta selittääkseen oman kantansa, vaikenemisensa, hän jatkaa:

    Mut yhden paljon suuremman
    Kuin runo tiedän päällä maan.
    Se suur' on totuus Jumalan,
    Mi kulkee pyhää kulkuaan
    Ja tempaa ihmissielut
    Ja päästää heidät kuolostaan. —

Se, jolle tämä totuus on ilmestynyt, ei jouda enää haaveilemaan, ja jos hän on voittanut elämän, joka ei kuolemassa kuole, ja koettaa laulaa ilmi mitä tuntee, niin puuttuu sanoja, ja hän vaipuu maahan sanattomassa rukouksessa, sillä

    Viel' sanoiss' soinut konsanaan
    Ei laulu uuden elämän,
    Mut Herran ystävänä
    Sen taivaass' saapi laulaa hän. —

Jos kellään vielä olisi ollut halua moittia Stenbäckiä siitä, että hän oli jättänyt runoilunsa, niin kyllä tämä runoilijan jälkilause sai moittijan vaikenemaan. Siinäkin taistelussa, jonka runoilija kesti runouden tähden, hän siis lopulta saavutti voiton ja sovinnon, ja samoin — saatamme lopuksi sanoa — koko elämänsä kamppailussa; hänen viimeisiä lauseitaan oli: "Tahdon langeta Kristuksen jalkojen juureen ja kiittää Häntä kaikesta — kaikesta!"

Lauri Stenbäck kuoli 21 p. huhtik. 1870. — Toivon esityksestäni käyneen ilmi, miksi hänen muistonsa ansaitsee elää polvesta polveen. Se on muisto eräästä kansamme suurimmasta runoilijasta, muisto rehellisestä uskonsankarista, miehestä, joka joskus erehtyi, niinkuin kuka tahansa meistä, mutta joka toiselta puolen harrasti totuutta, sydämen puhtautta ja hengen kirkkautta semmoisella johdonmukaisuudella ja kestävyydellä, että tuskin yksikään meistä kykenee hänen kanssaan kilpailemaan.

YLIOPPILASELÄMÄÄ 1835—42

Ylioppilaselämää 1835—42.[21]

Joku aika sen jälkeen kuin olin kirjoittanut Lauri Stenbäckin elämäkerran, sain käsiini päiväkirjan, jonka tekijä, Jooseppi Reinhold Hedberg, oli hänen ylioppilastovereitaan. Stenbäckin nimi mainitaan siinä usein, ja useita lisäpiirteitä hänen kuvaansa olisin siitä saanut, jos se ajoissa olisi joutunut käytettäväkseni. Kumminkaan päiväkirja ei sisällä mitään oleellisesti uutta runoilijasta; sen arvo on etupäässä siinä, että se luo valoa silloiseen ylioppilaselämään yleensä ja varsinkin heränneitten ylioppilasten elämään 1830-luvun loppupuolella. Omistajan luvalla olen poiminut siitä semmoisia piirteitä, joissa ajan tavat ja elämänkäsitys ilmenevät.

Päiväkirjan tekijä oli syntynyt Oravaisissa 25 p. helmikuuta 1817, ja hänen isänsä oli Kimon rautaruukin kirjanpitäjä Elias Reinhold Hedberg. Hän oli tullut ylioppilaaksi 11 p. kesäkuuta 1834, samana päivänä kuin hänen kahta vuotta vanhempi veljensä Fredrik. Veljekset näyttivät alusta aikain olleen selvillä elämänurastaan: molemmat olivat ilmoittautuneet teologiseen tiedekuntaan. Käytännöllisiin toimiin harjaantuneelta isältään he olivat perineet ehdottoman taipumuksen samanlaisiin tehtäviin; he pystyivät vaikka minkälaisiin käsitöihin ja tekivät itse mitä vain tarvitsivat. Paitsi sitä, että he tarpeen tullen auttoivat isäänsä raudan punnitsemisessa ja myynnissä ynnä muissa toimissa, tekivät he puukkoja terästä alkaen tuppeen saakka, korjasivat pyssynsä, valmistivat koukkuja ja kaikenlaisia pyydyksiä veden ja metsän viljaa varten, nikkaroivat ja maalasivat huonekaluja, tapiseerasivat huoneita, ja, kun hätä käski, paikkasivat saappaansa ja parsivat sukkansa. Tämän ohella he olivat synnynnäisiä luonnontutkijoita. He tunsivat kotiseutunsa kaikki elävät ja kasvit ja keräilivät niitä ahkerasti; linnut täytettiin ja kasvit kuivattiin. He pitivät silmällä ja panivat muistiin, milloin linnut keväisin ensiksi ilmaantuivat, ja työskentelivät mielellään puutarhassa. Muutamia kymmeniä vuosia myöhemmin Hedberg veljekset ehkä olisivat ruvenneet joko lääkäreiksi taikka vartavasten luonnontieteilijöiksi; herännäisyyden aikakaudella oli itsestään selvä asia, että vakavamielisestä kodista lähtenyt nuorukainen rupesi papiksi.

Jo ennenkuin pääsivät yliopistoon, veljekset olivat joutuneet herännäisyyden piiriin. Vaikkei sitä päiväkirjan lyhyessä johdannossa suorastaan sanota, on kumminkin tiettynä, että se oli tapahtunut ruukinhoitajan Otto Mauritz von Essenin pojan, Kaarle Kustavin, vaikutuksesta. Niinkuin Stenbäckin elämäkerrassa on mainittu, palasi tämä, joka jo 1830 viisitoistavuotiaana oli tullut ylioppilaaksi, loppukesällä 1832 Jonas Laguksen luota Ylivieskasta, missä oli ollut kotiopettajana, heränneenä ja täynnä palavaa intoa levittää uskoaan muillekin. Lähinnä hänen oma kotinsa sekä Hedbergin ja ruukin toisenkin kirjanpitäjän, Johan Fredrik Reuterin, perheet tarjosivat vaikutusalaa nuorelle parannussaarnaajalle, ja kaikissa näissä kodeissa hän toimikin hyvällä menestyksellä. Reinhold Hedberg puolestaan kertoo, että hän nauttiessaan yksityistä opetusta ylioppilastutkintoa varten pastori Matthias Achrénin luona Karvatin kylässä "jo vähin harrasteli uskontoa (äflades smått med religionen), rukoillen aamuin ja illoin", ja sentähden hän kai samoin kuin Fredrik veljensä päätti ruveta papiksi.

Päiväkirjan muistiinpanot rajottuvat päivän pikku tapahtumiin sekä ilmanlaadun mainitsemiseen. Siitä huolimatta taikka osaksi juuri sentähden on niillä arvonsa. Hedberg ei koskaan antaudu mielikuvituksen johdettavaksi, vaan pysyy kiinni jokapäiväisessä asiallisessa. Lukija tutustuu pikkuseikkoihin, jotka kaikessa vähäpätöisyydessään muodostavat melkoisen osan elämää. Siinä kohden täydentää tämä päiväkirja semmoisia lähteitä kuin Lauri Stenbäckin kirjeet, joissa tuskin ollenkaan kosketellaan elämän käytännöllisiä puolia.

* * * * *

Päiväkirja alotettiin syksyllä 1835 Lapualla, minne Hedberg veljekset olivat lähteneet marraskuun loppupuolella oppiakseen suomea. He viipyivät siellä ainoastaan yhden kuukauden, jonka tähden edistys ei voinut olla suuri, semminkin kun he asuivat yhdessä. Opettelu tapahtui niin, että luettiin kielioppia, harjoteltiin puhumista talonväen kanssa ja käännettiin ruotsalaisesta virsikirjasta suomeksi; muuan ylioppilastoveri, joka lapualaisena osasi suomea, korjaili käännöksiä. Väliaikoina ammuttiin harakoita y.m. lintuja, jotka Fredrik täytti. Joka päivä Reinhold puhuu uskonnollisista murheistaan, huokaa ja rukoilee lukien Uutta Testamenttia, Belteriä ja virsikirjaa. Hän kaipaa henkilöä, jonka kanssa voisi puhua uskonnollisista asioista ("om religionssaken"); Fredrikillä näyttää olleen muuta ajateltavaa. Kun joulukuun keskivaiheilla sairaana makaava äiti kotoa kirjoittaa saavansa lohdutusta huolissaan, jos pojat ovat hyvin oppineet suomea, vaikuttaa se Reinholdiin kuin ukkosen isku. Hän valittaa ääneensä, sillä hän rakastaa äitiänsä ylenmäärin — "eivätkä he osaa suomea"!

Jouluksi veljekset palasivat kotiin. Joulutavoista mainittakoon seuraavat: 24 p. käydään saunassa, "koska oli jouluaatto". Lahjoja jaettiin, mutta joulukuusta ei mainita. Joulupäivänä, jolloin oli -32 astetta, noustaan k:lo 4:ltä ja ensi tehtäväksi sytytetään kynttilöitä akkunoihin ja pihalla "hissataan" lyhtyjä jouluriukuun (julstång), joka pari päivää ennen oli tuotu metsästä ja pystytetty pihalle. Sen jälkeen mennään kirkkoon, missä Achrénit, isä ja poika, saarnaavat. Uuden vuoden aattona valetaan tinaa, ja lyhdyt jouluriu'ussa ovat jälleen sytytetyt.

* * * * *

Vuodelta 1836 on päiväkirja vaillinainen: koko alkupuolivuotta on revitty pois, jo muistiinpanojen alkaessa Hedbergit ovat kotona kesälomalla. — Tänä kesänä, niinkuin myöhemminkin miltei säännöllisesti loma-aikoina, näyttävät opinnolliset huolet suuressa määrässä unohtuneen. Veljesten aika kuluu näet enimmältään reippaiden poikien tavallisiin huvituksiin. Milloin heitetään kiekkoa tai keilaa, milloin hoidetaan sirkkuja tai muita häkkilintuja ja kanoja, milloin kerätään kasveja taikka tehdään pitempiä purjehdus- ja kalaretkiä, taikka käydään metsästämässä tai marjassa. Heinäkuun lopulla "Kalle" (von Essen), joka koko lukuvuoden oli ollut kotiopettajana Puhoksen tehtaalla Karjalassa, tulee käymään kotona. Jonkun päivän päästä hän matkustaa pariksi viikoksi Ylivieskaan. Palattuaan sieltä hän jälleen virkistää Reinholdin uskonnollisia harrastuksia. He puhuvat keskenään uskonnollisista asioista, ja Essen lainaa toverilleen "Armon järjestyksen" luettavaksi. Paitsi tätä kirjaa Reinhold lueskelee Retziuksen saarnoja, Freseniuksen kolmea autuuden sääntöä, puhumatta Uudesta Testamentista; joskus veisataan kodissa yhteisesti virsikirjasta.

Syyskuun 13 p. veljekset lähtevät Helsinkiin. Ero kodista on "katkera", vaikka isä omalla hevosella saattaa poikiansa Härmään. Tiellä puhutaan uskonnosta. Härmästä pojat jatkavat kyytihevosella, mutta omissa ajoneuvoissa. Lapualla he poikkeavat yöksi pappilaan, missä heidän ystävänsä ja serkkunsa Lauri Achrén on apulaisena rovasti Hildénillä, ja samoin Hämeenlinnassa rehtori Gabriel Borgin luokse, jossa Reinhold "pakotetaan" juomaan illalla lasi totia sekä aamulla eineen jälkeen lasi viiniä ja punssia. Tässä niinkuin muulloinkin huomataan Reinhold Hedbergistä, että siihenkin aikaan oli ylioppilaita, jotka harrastivat raittiutta. Matka, joka kaikkiaan kesti viisi vuorokautta, oli päiväkirjan mukaan tunnelmaltaan surullinen. "Matka meni", Reinhold kirjoittaa, "Jeesuksen avulla hyvin, mutta lystiä se ei ollut, sillä me olimme murheellisia" — ja hän "rukoilee Jumalaa köyhyydessään ja surussaan". Huutijärven kestikievarissa Kangasalla veljekset tapaavat hurskaan, ystävällisen papin, jonka seurassa pysyttäytyvät lähelle Hämeenlinnaa, mutta Reinhold on vaitelias eikä avaa sydäntään hänelle. — Helsingissä Hedbergeillä oli asunto vuokrattuna lääninkonttoristi Björkellin luona "Estnäsin mäellä", ja sinne he suoraan ajoivat.

Oli sunnuntai, kun saavuttiin perille, ja koska ei ollut ruokaa kotona, syötiin päivällinen erään toverin luona. Sieltä mentiin yhdessä iltapäivällä Lauri Stenbäckille, missä tavattiin R. I. Holsti ja Z. Gallenius sekä myöhemmin veljekset Kaarle ja Aug. Heikel, jotka paitsi ensinmainittua kuuluivat Hedbergien lähimpään tuttavapiiriin. Palattuaan kortteeriinsa Reinhold "lukee päivän evankeliumin ja rukoilee Herraltaan Jeesukselta Kristukselta valoa, rohkeutta ja voimaa surussaan". — Seuraavana päivänä käydään ilmoittautumassa rehtorin, inspehtorin ja kuraattorin luona.

Hedbergien asunnosta ei saada tietoa, mutta muutoin käy heidän jokapäiväinen elämänsä selville. Päivällinen tuodaan jostakin ruokapaikasta (spisqvarter) porttöörillä. Aamuin ja illoin syödään niin kauan kuin piisaa kotoa tuotua leipää, lihaa ja voita, jonka jälkimäisen säilyttämiseksi veljekset itse tekevät suolavettä. Kun kotoiset ruokavarat ovat lopussa, ostetaan uutta kaupungin torilta. Markkinoilla ja joskus muulloinkin ostetaan omenia ja nisuleipää ja silloin syödään aikalailla (dugtigt). Usein ostetaan perunoita, munia, nahkiaisia y.m. ja keitetään tai paistetaan. Myöskin on tapana keittää puuroa. Kahvin juonti ei näy olleen säännöllistä; teestä puhutaan useammin ja sitä juodaan illoin. Vieraanvaraisuus on yleinen: veljekset syövät ja juovat usein teetä toveriensa luona ja toiset heidän luonaan. Komeudesta elämässä ja puvussa ei ilmaannu merkkiäkään, jollei semmoisena pidetä sitä, että Reinhold eräänä päivänä ostaa kiiltovoiteen aineksia ja valmistaa itselleen saapasmustetta. Se oli nähtävästi kuitenkin poikkeus tavallisuudesta, sillä useimmin hän ostaa ihraa voidellakseen jalkineitaan. Talvella käytettiin "kaprokkia" päällysvaatteena, mutta kalosseja ei koskaan mainita. Tulitikkuja ei ostettu, vaan tehtiin omakätisesti. Rahan puutetta veljekset eivät ensinkään kärsineet; päinvastoin he joskus lainasivat muille. Rahana liikkui kehnoja riksin setelejä, jotka helposti hajosivat käsissä; sentähden mainitaan aika ajoin päivän tapahtumien joukossa: "liimasin muutamia setelejä".

Päiväkirjasta päättäen veljeksiä ei voi syyttää laiskuudesta. Aamusin noustaan kello 5:ltä tai 6:lta, jopa joskus varemminkin, lukemaan; kun unta riittääkään tai 8:aan, on omatunto levoton. Edelleen käy ainakin Reinhold ahkerasti luennoilla, tietysti etupäässä teologisilla; mutta hän kuuntelee myöskin professori Reiniä Suomen historiassa. Sitä paitsi ainekirjoitus latinan- ja ruotsinkielellä vie runsaasti aikaa. Varsinaisten opintolukujen rinnalla luetaan tuskin muuta kuin hengellistä kirjallisuutta, nimittäin joka päivä jo ennen mainituita hartauskirjoja ja niiden ohella Willcockin kalliita hunajapisaroita (lahja toverilta Joh. Wegeliukselta), Hengellisiä ja Lähetyssanomia y.m.s. Maallista kirjallisuutta mainitaan aluksi vain Nilssonin Fauna.

Ylioppilaitten tavalliset huvitukset ja iloinen seuraelämä näyttävät olleen jotenkin vieraita Reinhold Hedbergille — Fredrik oli kaikesta päättäen vähemmin askeettinen. Kun joku päivä tai iltakausi on kulunut toverien kanssa iloisessa pakinassa, niin Reinhold valittaa tunnonvaivoja. Joskus kiihtyy hänen levottomuutensa tavattomasti, niinkuin näkyy seuraavasta otteesta: "19 p. lokakuuta — — Luin Armon järjestystä (jonka oli kirjahuutokaupasta ostanut), itkin ja rukoilin uskottomuuttani, kun en jätä tämän maallisen huolenpitoa Jumalalle, vaan murehdin lukuja enemmän kuin sieluni tilaa. Sentähden ei minulla ole rauhaa, ja eilen ehtoolla olin kovin peloissani ja rukoilin luullen olevani ilman Jeesuksen ansiota. Jos kuolen tänä yönä, minä ajattelin, niin on puolustajani tuomarin edessä vaiti, ja minä joudun kadotukseen. Surumielinen koko päivän; pieni rauhankipinä näyttäytyi ehtoolla." Näistä suruistaan Reinhold oli kirjoittanut Essenillekin Karjalaan. Tämä puolestaan kehottaa häntä "ainoastaan uskomaan". Mutta siinä se vaikeus olikin, päästä pysyvään uskoon!

Sunnuntaina käydään aamupäivällä kirkossa ja ollaan ehtoolla tavallisesti Lauri Stenbäckin luona, missä luetaan joku Lutheruksen taikka Schartaun saarna ja keskustellaan uskonnollisista asioista. Yhdessäolo, jonka ainoana ruumiillisena virkistyksenä on tee, kestää noin k:lo 9:ään. Nämä sunnuntai-illanvietot, jotka ovat pidettävät alkuna myöhempiin säännöllisempiin heränneitten ylioppilasten seuroihin, viehättivät nähtävästi osanottajia, sillä Reinhold mainitsee usein illan olleen "hauskan ja mieltä ylentävän" (trefligt och uppbyggligt). Läsnäolijoina luetellaan Julius I. Bergh, Gallenius, Birkman, Jakob Wegelius, harvemmin Holsti y.m. Kerran ollaan samalla tavoin yhdessä tohtori A. Borgin luona. Hedbergien tuttavien joukossa on myöskin heidän serkkunsa F. G. Hedberg mainittava, joka joskus Lohjalta kävi Helsingissä. M.m. he syyskuun lopulla hänen kanssaan kävivät katsomassa kirkkoa, s.o. Nikolainkirkkoa, jota paraikaa rakennettiin.

Teatterista, konserteista y.m. yleisistä huveista ei sanaakaan puhuta. Kumminkin oli toverien joukossa muutamia musikaalisiakin, niinkuin Kust. Appelberg, Gallenius ja Jak. Wegelius, jotka soittivat huilua ja sillä huvittivat toisiakin. Myöhemmin kerrotaan parista illasta Lauri Stenbäckillä, jolloin neljä huiluniekkaa soitteli toverien iloksi. Lukukauden lopulla Reinhold Hedberg osti itselleen virsikanteleen ja rupesi sillä soittamaan. — Yhtä vähän kuin myöhempinä aikoina näyttävät pohjalaiset 1830-luvulla etsineen seurustelua toveripiirin ulkopuolelta. Kumminkin kävivät Hedbergit pari kertaa lukukaudessa kamreerinrouva Tengströmin luona. Usein he tapasivat siellä J. L. Runebergin ja J. J. Tengströmin rouvineen sekä kaksi Runebergin sisarta ja veljekset Kaarle ja Fredrik Tengströmin.

Joulukuun 7 p. Reinhold sanoo kuulleensa Stenbäckin sairastuneen (lavantautiin), ja että tämä sentähden oli pakotettu jättämään kandidaattitutkintonsa seuraavaan lukukauteen. Hän käy sitten useamman kerran sairaan luona, joka oli "hyvin kipeä". — 14 p. Hedbergit lähtevät kotimatkalle, jolla käydään vierailemassa samoissa paikoissa kuin tullessa, ja 19 p. saavutaan "riemulla ja ilolla" kotia. Jo seuraavana päivänä laitetaan ketunraudat, jäniksen- ja rotanpyydykset kuntoon, ja loma-aika kuluu niitä hoitaessa sekä muissa tavallisissa kotiaskareissa. Niinkuin kesällä näyttävät nytkin opinnolliset huolet tykkänään kadonneen. "Vähän tulee nyt Jumalaa ajatelluksi", sanotaan päiväkirjassa. Uuden vuoden aattona valetaan taas tinaa, ja muistiin pannaan, että "valukuvat tulivat jotenkin synkkiä" (stöpen blefvo mera mulna).

* * * * *

Uusi vuosi 1837 alkoi sillä merkkitapauksella, että veljekset tammikuulla ensi kerran saarnasivat: Fredrik ensin, Reinhold sitten. Jälkimäinen sekaantui vähän suspiriumissa, mutta kun hän siitä oli selvinnyt, meni kaikki Jumalan avulla hyvin loppuun saakka. "Jumala oli liiankin armollinen", sanoo hän, "hän ei rangaissut minua ansioni mukaan". Hän oli tietysti opetellut saarnansa ulkoa.

Helmikuun 7 p.: "Nyt on minulla taas ollut lystiä, mutta tänään tulee jälleen suru, kun meidän täytyy Helsinkiin." Ero oli "kauhea" ja ajaessaan isänsä kanssa, joka nytkin saattoi poikiaan Härmään asti, Reinhold valittaa kotona viettämäänsä syntistä elämää. Isä lohduttaa häntä, ja poika "toivookin vielä tulevansa Jumalan lapseksi ja päättää ahkerasti lukea ja veisata Jumalan sanaa kotonakin", mikä ennen oli jäänyt tekemättä. Lapualla he tapaavat Lauri Achrénin, joka iloisena kertoo heille lokakuulla menneensä kihloihin Lotta Stenbäckin kanssa. Matka meni sitten "hyvin ja surullisesti" (!) —

Tällä kertaa ei veljeksillä ollut asuntoa varattuna, ja heidän täytyi sentähden maata erään toverin luona kolme yötä "kapsäkkien päällä lattialla". Sen jälkeen he saivat huoneen muutamassa paikassa, jossa annettiin päivällisruokaakin. Kun ensi kerran syötiin uudessa kodissa, panee Reinhold muistiin: ruoka huononpuoleista, vanhoja mateita ja tympeänmakuista velliä. Päiväkirjassa mainitaan, milloin kotoa tuotu leipä loppui, ja siihen lisätään: "nu äro sötebrödsdagarna slut". Joskus valitetaan nälkääkin, ja huone on niin hatara, että henki näkyy, vaikka kolme kertaa päivässä lämmitetään. Kerran moititaan muuatta toveria, joka ei antanut ruokaa, vaikka veljekset tulivat hänen luokseen juuri kun hän söi einettä, ja heidän oli "hyvin nälkä". Samana päivänä ehtoolla Reinhold vielä lisää: "Hyvin nälkä ja huonolla tuulella." Sitä paitsi on mieli raskas suurien menojen tähden.

Opintoja jatketaan entiseen tapaan ahkerasti. Uskonnollinen levottomuus on muuttumaton. Huolimatta Jumalan sanan lukemisesta — uutena hartauskirjana mainitaan Stenbäckiltä lainatut Schartaun kirjeet, "jotka ovat hyviä", — ei rauha ota rakentuakseen. Toverien kanssa keskustellaan hengellisistä asioista, mutta säännöllisistä kokoontumisista ei puhuta. Joskus Reinhold Fredrikin kanssa kotona veisaa virren. Toverienkin seurassa hän on erikoinen. Pari kertaa mainitaan yhdessäoloista ystävien luona, missä juotiin totia, ja Reinhold sanoo yksin olleensa juomatta. Maaliskuun 20 p. vietetyssä Osakunnan juhlassa (Nationskalaset) hän oli niinikään saapuvilla, mutta ainoat tiedot, jotka hän siitä antaa, ovat seuraavat: "Minä join 4 kuppia teetä, 1 lasin punssia ja 1 lasin karoliinaa; minä seurustelin August Heikelin kanssa ja oli aika hauskaa. Tulin kotia 1/2 3 aamulla. On iloista olla raitis, kun kaikki muut ovat päissään (!)" — Osakunnan kokouksissa Reinholdilla oli tapana käydä, mutta hän jättää kertomatta mitä siellä tapahtui. Sitäpaitsi hän silloin tällöin kävi osakunnan kokoushuoneissa (nationsrummen) lukemassa sanomia (Andliga tidningar). Opintojen ulkopuolella hän mainitsee lukeneensa Adlercreutzin ja Holmin kirjat 1808—09 vuosien sodasta ja Runebergin Hannan.

Harvinaisempia tapahtumia kerrotaan vähän. Semmoisina lueteltakoon seuraavat. Maaliskuulla näytellään poroa Kluuvinlahden jäällä (på Gloet). Oudoksuen väen paljoutta ei se tahtonut juosta. — F. G. Hedbergin häät neiti Eklundin kanssa Lohjalla vietetään 12 p. huhtikuuta. Tohtori Borg lähtee sinne Helsingistä, mutta eivät Hedberg serkut. Sulhanen oli sanonut, ettei hän katso voivansa muistuttaa rovasti Forsmania, joka toimittaa hääpidot, heidän kutsumisestaan. Reinhold on siitä pahoillaan. — Toukokuun 8 p., joka on maanantai, vietetään Runebergin jäähyväisjuhla. Reinhold ei mene juhlaan, mutta seuraa Heikelejä ja Fredrikiä kasvitieteelliseen tarhaan, "ja he menivät Wahllundin huvilaan pitoihin, jotka koko ylioppilaskunta on pannut toimeen Runebergille, koska hän nyt matkustaa Porvooseen. Astelin vähän puutarhassa, menin sitte kotia, kävin siellä taas k:lo 9 ja kuuntelin soittoa etäältä. Oli jotenkin kaunis ilma, mutta tuuli oli kylmähkö, niin että yhden kuuron heitteli vähän luntakin." Fredrik tuli kotiin kello 4 ja sanoi, että juhlassa oli kovasti juotu, niin että tuskin yksikään oli selvällä päällä.

Koko kevätkauden Hedbergit käyttävät pyhäpäivät ja joskus osan arkipäivääkin liikkuakseen luonnon helmassa. Lintujen ja kukkasien ensi esiintyminen merkitään niin tarkoin, että päiväkirja siinä kohden kenties ansaitsee Helsingin eläimistön ja kasviston tutkijain huomiota. Linnun pesiä haetaan ja kaikenlaisia lintuja ammutaan ja joitakuita täytetäänkin. Täten saadaan usein muutosta ruokalistaankin. Niin esim. Vapunpäivänä, jota ei vielä vietetty nykyiseen tapaan, Reinhold keittää kolme variksen munaa ja syö ne suuhunsa ilman suolaa ja leipää. Eräänä lauvantaipäivänä Hedbergit Heikelien, vapaaherra C. G. Wreden ja C. Trappia kanssa lähtevät kello 5 i.p. pitkälle purjehdus- ja metsästysretkelle saaristoon. Kun saarilla turhaan on kuulusteltu ruokaa ja yösijaa, täytyy metsästäjäin sytyttää nuotio rannalle ja asettua levolle sen ympäri. Ilma on kumminkin niin kolkko, ettei unta saada, ja k:lo 2 aamulla lähdetään taas liikkeelle. Noustuaan maalle muutamalle saarelle he vihdoin k:lo 6 eräältä kalastajalta saavat ruokaa ja kahvia. Sen jälkeen jatketaan matkaa saarelta saarelle. Muutamia lintuja ammuttiin, mutta ylipäätään oli saalis huono. Kun löydettiin oravan pesä, jossa oli neljä silmätöntä poikaa, otti Reinhold kiinni emän, joka puri häntä sormeen, ja aikoi viedä sen poikineen elävänä kotiin, mutta kun arveltiin, että niiden hoitamisesta tulisi liian suurta vaivaa, pantiin oravaperhe takaisin pesäänsä. Kotimatka kävi vaikeaksi, kun tuuli oli kääntynyt vastaiseksi ja kiihtynyt vinhaksi, niin että vettä kosolta tuli veneeseen. "Oli kuitenkin kovin hauskaa." K:lo 7 i.p. saavuttiin kaupunkiin.

Viikkoa myöhemmin, pyhänä (28 p. toukok.) k:lo 4 aamulla, lähtivät Hedberg veljekset Heikelien ja W. Pippingin kanssa uudelle retkelle nimittäin Sillbölen rautakaivoksille noin puolitoista penikulmaa kaupungista. Kun pyssyt olivat muassa ja monta mutkaa tehtiin, tultiin vasta k:lo 10 perille. "Siellä oli neljä kaivosta, joista kävimme kolmessa. Ensimäinen oli syvin ja siihen laskeuduttiin pitkin neljää pitkistä kuusista tehtyä tikapuuta (toinen toisen jatkona). Alhaalla oli hyvin kylmä ja jäätäkin ja pimeä, ilma oli kosteaa ja pahanhajuista. Toiset eivät olleet niin syviä, mutta kuitenkin oli kummassakin kolmet tikapuut. Yhdessä oli avattu holvi sivulle päin ja tultu vedelle, joka nyt oli jäässä. Neljäs oli niin matala, että pohja näkyi. Näiden lähellä näimme vielä yhden kaivoksen, joka viime vuonna oli alotettu ja sentähden vain kuopantapainen." Vasta k:lo 8 i.p. tultiin kotia.

Ymmärrettävää on, että Reinhold jälestäpäin katui hukanneensa aikaa tämmöisiin retkiin. Viimeksi kerrotun jälkeen hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Olen pahoillani, kun olen vetelehtinyt niin paljon, eikä luvuista tahdo tulla mitään enkä ole kilvoitellut sieluni autuuden tähden." — Kesäk. 9 p. Reinhold oli kuulemassa Lauri Stenbäckin julkista filosofiankandidaattitutkintoa.

Lukukauden viime päivistä mainittakoon, että Reinhold Lauri Stenbäckin kanssa eräänä iltana joi teetä Nervanderin luona ja sitte samassa seurassa kävi myöskin "Härmän Snellmania" (J. V. Snellmania) tervehtimässä. Kun 16 p. oli lähdettävä kotimatkalle, oli matkustajia niin paljo, että Hedbergien täytyi odottaa aamusta k:lo 3:een i.p. saadakseen kyytihevosen kaupungin kestikievarista. —

* * * * *

Kesäkausi 1837 kului taas enimmältään tavallisiin huvituksiin. Vieraita nähtiin usein, ei ainoastaan läheisiä vaan kaukaisempiakin, sillä ajan tapoihin kuului, että matkalla poikettiin sukulaisiin ja tuttaviin. Siten F. G. Hedberg kävi nuoren rouvansa kanssa pari kertaa Kimon ruukilla, mennessään syntymäseudulleen Raaheen ja sieltä palatessaan. — Heinäkuun 5-8 p. piti Riisbakan lautamies komeat nelipäiväiset häät tyttärelleen, Marialle. Sinne olivat pitäjän säätyläisetkin kutsutut, ja Reinhold kertoo kaksi päivää tanssineensa polskaa maalaistyttöjen kanssa. Hän huomasi niiden olevan säädyllisempiä kuin oli luullut, ja hänen oli niin lysti, että hän mielellään olisi jäänyt kauemmaksikin aikaa häihin, jollei kaikki herrasväki olisi lähtenyt pois. — Toinen verraten harvinainen tapaus oli Uuskaarlepyyn herrojen omistaman laivan teloiltalasku Okskangarissa syyskuun 16 p. Nuori väki ruukilta purjehti sinne, ja kun laiva, Emilie nimeltä, oli "majesteettisesti" luistanut veteen, kutsuttiin kaikki kaupunkilaisten pitoihin, joissa viivyttiin k:lo 12:een yöllä. Reinhold sanoo juoneensa teetä ja yhden lasin punssia, mutta toiset nauttivat runsaammin. "Talonpojat tappelivat aika lailla; me koetimme rakentaa rauhaa ja onnistuimmekin lopuksi." Sitte maattiin oljilla. Aamulla ennen lähtöä juotiin vielä kahvia ja syötiin einettä Okskangarissa. "Minä olin hyvin tyytymätön Uuskaarlepyyn herrojen seuraan, sillä heidän puheensa ja menettelynsä oli kauttaaltaan säädytöntä."

Kesäkuun 22 p. Kalle (von Essen) palasi Karjalasta, ja näyttää siltä, kuin hänen olonsa kotona olisi jälleen vaikuttanut virkistävästi uskonnolliseen elämään ruukilla. Loppukesällä ilmaantuu siitä monta todistusta. Elokuun 2 p. mainitaan "Stoolin Maijan (joku talon väestä) olleen semmoisessa hengellisessä hädässä, että pelättiin hänen tulevan hulluksi". Hedbergillä isäntäväki yhdessä palvelijain kanssa veisaa virsiä, ja herätyksiä tapahtuu sukulaisten ja kotoisten piirissä. S.k. 27 p. oli "Anna Liisa Ulfsson täällä ja sanoi nyt löytäneensä kalliin helmen ja tulleensa uskoon; meidän piikamme Anna Olavintytär on niinikään voimallisesti herätetty ja hänellä on vakava murhe". 28 p. "Luin vähän Armon järjestystä. Muistelin sieluni parasta, syystä että on niin ankaria muistutuksia. Meidän toinen piikamme, Anna Liisa, tuli nyt niin voimakkaasti herätetyksi, että hän huusi monta tuntia. Kalle ja (Jonas) Lagus meillä." — 29 p. "Nousin k:lo 6. Olin Kallen luona, missä Stenbäckiltä sain ansaittuja nuhteita. Luin sitten koko päivän Armon järjestystä ja Huutavan ääntä korvessa, jonka lainasin Kallelta. Olin jotenkin murheellinen, itkin ja rukoilin valistusta; soitin virsikanteleella Oli niinkuin pyhäpäivä, niin että sekä me että piiat saivat vähän tehdyksi." — 30 p. "K:lo 6 ylhäällä. Luin Huutavan ääntä korvessa. Kävin Kallen luona ja ostin semmoisen [kirjan]. Olin niin iloinen siitä armosta, joka on tullut tämän huoneen ylitse, että en voinut muuta kuin ylistää Jumalaa."

Seuraaviltakin päiviltä on muistiinpanoja, jotka viittaavat yhä jatkuvaan uskonnolliseen innostukseen. Syyskuun 1 p. Reinhold puhuu uskonnosta talonväen kanssa, mutta mainittuaan tämän hän lisää: "olin muutoin hyvin kevytmielinen". — 2 p. "Oli Kalle täällä jäähyväiskäynnillä. Maria (neiti Achrén, joka oleskeli Hedbergillä) oli niin iloinen Jumalassa, että tuskin jaksoi kantaa iloansa." — 3 p. "Nousin k:lo 6. Olin kirkossa; Kalle saarnasi. Kuulin iltapäivällä (ruukin) konttorissa luettavan julki saarnan Nohrborgista. Kalle piti sitte kauniin jäähyväispuheen. Luin vähän Armon järjestyksestä ja rukoilin synnintuntemusta; soitin virsikanteleella virren." — Se innostus, joka oli huomattu neiti Achrénissa, kiihtyi kiihtymistään, ja 7 p. Reinhold panee muistiin: "Tämä ilta on merkillisin, minkä olen elänyt. Maria näyttää menettäneen järkensä liiallisesta uskonnon asiain mietiskelemisestä, meillä oli täysi työ hyvällä pitää häntä sisällä, vaikka oli k:lo 11 yöllä. Minä olin niin huolestunut, että en tiennyt mitä tehdä. Luutnantti (v. Essen) ja Anna Liisa Ulfsson täällä ehtoolla. Maria puhuu aivan sekaisin. Vasta k:lo 12 päästiin levolle." — Seuraavana päivänä Marian omaiset noutavat hänet, ja me saamme tietää, että hän sittemmin oleskeli sukulaisissa sekä Maalahdella että Vöyrillä ollen ajoittain vielä enemmän häiriössä kuin ruukilla. Myöhemmin syksyllä hän kumminkin vähitellen toipui.

* * * * *

Syyskuun lopulla lähtevät Hedbergit jälleen Helsinkiin, ja ero kodista oli sitä katkerampi, kun oli päätetty, että he viipyisivät poissa yhtä mittaa seuraavaan kesään saakka. Kun 24 p. saavuttiin Helsinkiin, kirjoittaa Reinhold: "Nyt ollaan jälleen tässä ikävässä kaupungissa!" — Jo seuraavana päivänä oltiin Stenbäckillä, ja "siellä oli hyvin hauskaa, sillä siellä puhuttiin ainoastaan uskonnosta, ja me lauloimme kaksi virttä Siionin lauluista. Minä itkin paljon, sentähden etten oikein tunne syntiä, ja rukoilin hartaasti Jumalaa siitä." Kolmantena päivänä "käväisin Schaumanilla. Hän sanoi, ettei hän tiennyt, voisimmeko tulla papeiksi. Minä olin kovin murheellinen sen johdosta, mutta sain vihdoin lohdutusta ajatellessani, että tämä elämä ei kumminkaan ole niin pitkä, ja voinhan Jeesuksen kautta tulla osalliseksi paremmasta elämästä tämän jälkeen. Kyllä kai minä kelpaan joksikin täällä; samahan se on mitä on." Tyynnyttyään kävelee hän sitte nuoremman veljensä Kustavin[22] kanssa kasvitieteellisessä puutarhassa syöden maahan pudonneita omenia, nousee uuden kirkkorakennuksen telineille, josta näkee Vanhan kaupungin tuolle puolelle ja katselee höyrylaivoja "Storfurstenia" ja "Lentäjää", edellinen iso, jälkimäinen pienoinen alus, ja viettää iltansa Heikelien luona, missä Julius Bergh lukee Nohrborgista ja puhuu "kääntymysjärjestyksestä" — ja "oli siellä hyvin hauskaa".

Tällä kertaa oli tavallista vaikeampi saada asuntoa. Vasta toisella viikolla Hedbergit vuokrasivat kaksi kamaria (heitä oli nyt kolme) rakennuksessa, joka ei vielä ollut täysin valmis. Sitten alkoi elämä sujua entiseen tapaan, ja päiväkirjaan merkitään milloin mitäkin. Niin esim. huomataan eräänä päivänä matoja liikkiöissä, joka oli ikävää, mutta sitäkin ikävämpää oli, että toisena päivänä nähtiin vieraan veitsen vähentäneen varastoa; edelleen saamme tietää Reinholdin parsineen veljensä sukkia, että hän tänä lukukautena niinkuin kerran ennenkin arvelee syövänsä liika paljon ja sentähden joskus illoin ja aamuin on kokonaan syömättä, että hän kenties siitä syystä pitkin syksyä käy kasvitieteellisessä tarhassa syömässä pihlajanmarjoja j.n.e.

Tänä lukukautena tapahtuivat tunnetut rettelöt pohjalaisessa osakunnassa, kun kuraattori Nervander luopui, ja osakunta jaettiin kahtia. Kaikesta mainitaan niin lyhyesti, ettei mitään uutta piirrettä ilmaannu. Hedbergit joutuivat pohjoispohjalaiseen osakuntaan, jonka jäsenille toverien kesken annettiin nimi "Norrbaggar". Suurta melua ylioppilasmaailmassa herätti se, että yöllä vasten lokakuun 25:ttä p. muuan santarmi tavattiin kuolleena Katajanokalla ja kolme ylioppilasta, Sevon, Wacklin ja Sjöberg, pantiin kiinni epäiltyinä murhasta. Muutaman päivän päästä heidät kuitenkin vapautettiin, kun lääkärit todistivat miehen kuolleen halvaukseen.

Uskonnollinen elämä heränneitten ylioppilasten piirissä näyttäytyy entistä vilkkaammaksi. Useammin kuin ennen, pari kolme kertaa viikossa, veisataan ja luetaan yhdessä, milloin harvempien, milloin useampien koossa ollessa. Päämiehinä tässä elämässä ovat Lauri Stenbäck ja C. G. von Essen, jotka viimemainitut asuvat yhdessä, sekä Julius Bergh. Näistä mainitaan, että he joskus saarnasivat julkisestikin. Useimmiten kokoonnuttiin hartaushetkiin Stenbäckin luo, ja sunnuntaina 18 p. lokakuuta sanoo Reinhold päiväkirjassaan ensi kerran, että siellä oli paljo väkeä koossa (mycket folk samladt). Muutoin Hedbergit tai ainakin Reinhold usein Heikelienkin luona kuuli luettavan Nohrborgin postillaa, jota samoin kuin Tollesonin saarnoja luettiin Stenbäckilläkin. Sitä paitsi esiintyy ennen mainitsemattomia hartauskirjoja, niinkuin Lutheruksen selitys Galatalaiskirjeeseen, Pontoppidanin Uskon peili, Lutheruksen opin ydin j.n.e.