Joulukuun 5 ja 29 päivän välillä on päiväkirjassa aukko, joka myöhemmin on lyhyesti täytetty. Reinhold sairasti silloin arvattavasti lavantautia, vaikka ei taudin nimeä sanota. Jäljestäpäin hän muistelee hourailukohtausten välillä pelänneensä, että joutuisi kadotukseen, jos kuolisi, sillä hän ei katsonut voivansa lähestyä Jeesusta elävästi tuntematta syntejään, taikka myöskin, että menettäisi järkensä ennenkuin oli saanut Jumalalta syntinsä anteeksi ja armoa. Ajoittain hän taudinkin kestäessä luki hartauskirjoja. Jouluaattona olivat veljet muualla, mutta Essen ja Gallenius pitivät seuraa sairaalle ja lukivat hänelle virsikirjasta ja Uudesta Testamentista.
Uudenvuoden aaton veljekset viettivät August von Essenin seurassa käyden yhdessä Björkströmillä (joku ravintola) syömässä illallista. "Siellä juotiin viiniäkin, mutta minä en juonut; ruoka maksoi 24 kill. mieheen." Vuoden muistiinpanot päättyvät hartaaseen rukoukseen.
* * * * *
Vuoden 1838 Hedbergit siis alottivat Helsingissä. Tämä ei estänyt heitä saamasta uusia muonavaroja kotoa. Tuttavat, niinkuin Vegeliukset Maalahdelta, Z. Topelius Uuskaarlepyystä ja vielä muuan ylioppilas Fellman, jotka olivat viettäneet joulunsa Pohjanmaalla, toivat näet muassaan "paketteja", jotka avattaessa huomattiin sisältävän sianlihaa, makkaroita, voita, leipää y.m. Todella patriarkallisia tapoja! — Loppiaisaattona Reinhold käy kaupungilla ostamassa kahvia ja sokeria, korppuja ja kermaa sekä lainaamassa teekeittiön Heikeleiltä. Loppiaisena hän näet tahtoi viettää nimipäiväänsä kahvinjuonnilla. Ja niin tapahtuikin. Kukin vieras joi kolme kuppia! Samana päivänä Essen saarnasi iltakirkossa "aika hyvin", sanoo Reinhold, "ja minä olin hyvin liikutettu". — Tästä lähtien puhutaan tavantakaa kahvinjuonnista milloin kotosalla, milloin "Kahvineitsyen" luona (Kaffejungfrun, joku yksinkertainen kahvila, jossa paitsi kahvia myöskin saatiin teetä). Turhaan huudahtaa Reinhold kerran tämmöisen käynnin johdosta: "olkoon tämä viimeinen kerta tänä lukukautena!" — Maaliskuun 20 p. oli von Essen kutsunut Hedbergit pieniin kekkereihin. Vieraitten joukossa oli professori Laurell ja lisensiaatti Schauman, ja kestitykseksi tarjottiin teetä ja punssia. Illan kuluessa puhuttiin uskonnollisista asioista ja luettiin ääneen vähän Lutheruksen teoksista. Sen ohella laulettiin äänissä "Hosianna" ja "Koko maailma iloitkohon". — "Tulimme kotia noin 1/2 12." — Huhtikuun 5 p. Hedbergit olivat kutsutut kamreerinrouva Tengströmin hautajaisiin. Rouva oli kuollut 67 vuoden iässä maaliskuun 31 p. Vihdoin on tässä jaksossa mainittava, että Hedberg toukokuun 18 p. "saattoi Kaarle Niklas Keckmania hautaan". — Erikoisena merkkitapauksena on mainittava, että Reinhold tammikuun 31 p. Heikelien kanssa oli Julius Berghin luona ja siellä näki "kuuluisan, vahvan kristillisen miehen", Paavo Ruotsalaisen.
Uskonnolliseen elämään nähden oli kaikki entisen tapaista. Reinhold taistelee lakkaamatta uskottomuutta vastaan. Joskus hän on levollisempi, mutta sitten taas painuu tunnelma aivan alhaalle. Kuvaavana kohtana siteerattakoon seuraava muistiinpano, joka on tehty Essenin pitojen jälkeisenä päivänä. "Makasin k:lo 7:ään. Olin kauhean murheellinen herätessäni, luin rukouksen virsikirjasta, mutta murhe ja suru eneni niin, että minun täytyi mennä Kalle von Essenin luokse. Puhuin kauan hänen kanssaan synneistäni ja uskottomuudestani sekä vaarallisesta tilastani. Hän sanoi, että minun piti uskoa Jeesuksen sanoihin ja taistella epäuskon ajatuksia vastaan. Puhuin sitten opinnoistani ja papiksi tulemisestani; hän kehotti minua vain lukemaan Jeesuksen tähden ja rukoilemaan häneltä voimia, niin kaikki kävisi hyvin. Saatoin sen jälkeen päivällä uskoa ja olla tyytyväinen Jumalassa." — Kerran Reinhold itkee sentähden, että hän on niin "kylmä ja välinpitämätön verrattuna toisiin eläviin kristittyihin". Sitä vastoin hän ei koskaan tuomitse toisia eikä arvostele maailman lapsia menoineen — niinkuin kumminkin heränneitten sanotaan tehneen. — Paitsi ennen mainituita hartauskirjoja esiintyvät seuraavat uudet: Gossner, Tie autuuteen; Sokea ja sotamies; Boosin elämäkerta, L. Achrénin kääntämänä; Arndtin Tosi kristillisyys.
Hartausharjotuksista ei ole muuta lisättävää kuin että nyt ensi kerran puhutaan myöskin yhteisestä rukouksesta. Stenbäckillä näet kerran yhteisesti rukoiltiin, niin että läsnä olevat laskeutuivat polvilleen. — Ohimennen huomautettakoon, että Stenbäck ei tällä kertaa viipynyt Helsingissä lukuvuoden loppuun. Saatuansa tiedon isänsä kuolemasta hän lähti toukokuun 12 p. kotiin. Reinhold oli häntä auttamassa valmistuksia tehdessä.
Tänä lukukautena Reinhold suoritti kirjoituskokeensa ruotsin kielellä ja sai alhaisimman arvolauseen: admittitur. Hän oli siihenkin tyytyväinen. Vähän myöhemmin, jo ennen toukokuun loppua, Hedbergit lähtivät kotimatkalle.
* * * * *
Kesällä kotona ollessaan Reinhold pari kertaa pahoittelee sitä, ettei hän tapaa muissa halua yhteiseen hartaustoimitukseen, jota hän puolestaan ikävöi. Muutoin on lomakauden huomattavin tapaus matkustus Kalajoelle kuuluisain käräjien tähden. — "Nyt on merkillinen aika", kirjoittaa Reinhold, "sillä N. G. Malmberg, F. O. Durchman, Jonas Lagus, Jak. Hemming ja Lauri Laurin, jotka kaikki ennen ovat olleet pappeja Kalajoen pitäjässä, sekä suuri joukko heränneitä talonpoikia ja säätyläisiä mainitusta pitäjästä on haastettu käräjiin sentähden, että ovat joko toimeenpanneet taikka olleet saapuvilla kristillisissä seuroissa ja että papit ovat asettaneet esille lähetys-säästölaatikoita. Ensimäiset käräjät olivat jo 6 p. heinäkuuta ja kestivät muutamia päiviä, mutta asia lykättiin 6:nteen p. elokuuta." Sunnuntaina 29 p. heinäkuuta Reinhold vanhempainsa kanssa kävi Vöyrin kirkossa ja pappilassa ja siellä sovittiin, että hän ajajana seuraisi rouvia Ulla Stenbäckiä, Lotta Svania ja Betty Schroderusta (kaikki kolme Maalahden rovastin, tohtori Wegeliuksen tyttäriä) Kalajoelle. Elokuun 1 p. lähdettiin matkalle tohtorin rillavaunuissa ja 5 p. saavuttiin Kalajoen pappilaan, jossa Hemming oli väliajansaarnaajana. Toiset jatkoivat matkaansa Ylivieskaan, mutta Reinhold jäi Kalajoelle, jonne noin k:lo 7 i.p. Lagus, Durchman ja Malmberg tulivat Hemmingin luokse. "He olivat hyvin iloisia ja hupaisia." Seuraavana päivänä alkoivat käräjät. "Minä sain olla sisällä koko ajan. Siellä todistettiin myötä ja vastaan. Muun muassa että Laurin oli sanonut, etteivät kaikki 50-60 vuotta vanhat saata tulla autuaiksi ja että hän kielsi lapsia tottelemasta vanhempiansa. Tämän toiset todistajat kumosivat. Muutoin olivat tuomari ja virallinen syyttäjä ilmeisesti puolueellisia. Muun muassa siinä, että tahtoivat kieltää pappeja esittelemästä todistajia puolustuksekseen; mutta lopulta siihen pakostakin suostuttiin. Mielipide on tämä: kääntymättömät luulevat heränneiden harjottavan haureutta uskonnon verhon alla sekä pappien keräilevän lähetys-säästölaatikoilla rahaa omiin tarpeisiinsa ja saavan niillä mahdottomia summia. Yhteensä edellisissä ja näissä käräjissä kuulusteltiin 110 todistajaa. Käräjät kestivät maanantaista perjantai-iltaan (elokuun 10:nteen p.) noin k:lo 6. Asia lykättiin syyskuun 25:nteen p., sillä vielä oli useampia haastettava, mikä asian tähden, mikä todistajana; muiden muassa Paavo Ruotsalainen asian tähden."
Lauvantaina Reinhold lähti Ylivieskaan Jonas Laguksen luokse. Hän puhutteli tätä yksityisesti uskonnollisen tilansa johdosta ja sai kuulla, että ei häneltä "puuttunut mitään muuta kuin uskoa — mikä on kyllä paljo", lisää Reinhold. — Pyhänä hän kuuli Laguksen saarnaavan, mutta jo maanantaina tämä lähti Ruovedelle F. O. Durchmanin ja rovasti Bergrothin tyttären häihin, joten Reinhold ei saanut tällä kertaa kauemmin nauttia kokeneen opettajan ohjausta. Hän itse seurueineen matkusti torstaina Kruununkylän pappilaan, missä sunnuntaina (19 p.) vietettiin toisen etevän saarnamiehen ja herännäisjohtajan, Fredrik Östringin, ja rovasti Alceniuksen tyttären häitä. Reinhold oli yhtenä teltanpitäjänä. Näissä häissä tarjottiin punssia, mutta ei tanssittu.
Tätä kesää kiitetään muutoin päiväkirjassa erinomaisen hauskaksi ja yhtenä pääsyynä mainitaan "laulu- ja soittokollegiot" Reuterilla. Viimeisenä iltana, ennen Helsinkiin lähtöä, syyskuun lopulla, laulettiin "Nu hvilar hela jorden", ja Reinholdista se oli "jumalallista ja ylentävää".
Näiltä ajoilta saakka päiväkirja käy entistä suppeammaksi. Usein kuluu päiviä ja viikkojakin ilman muistiinpanoja, puhumatta siitä, että tiedot ovat vähemmin mieltäkiinnittäviä. Siitä syystä ovat seuraavat otteetkin hajanaisemmat kuin ennen.
Helsingissä Hedbergit yhdessä Odert Reuterin kanssa vuokraavat ison salin ja kamarin "Kluuvilla" (i Gloet) kammantekijä Veckströmin talossa Vuorikadun varrella[23] ja Reinhold ostaa itselleen huilun, jolla alkaa soitella. Syksyn kuluessa saapuu surullisia tietoja kotoa. Kimon ruukilla on lavantauti päässyt leviämään, niin että työt on täytynyt keskeyttää, kun miehet järjestään ovat vuoteen omana. Myöskin rouva Hedberg oli sairastunut samaan tautiin, ja marraskuun 12 p. tuli Kalle von Essen poikain luokse kertomaan, että heidän äitinsä oli kuollut. Katkeraa surua lieventää ainoastaan tieto, että hän on autuaallisella hetkellä eronnut elämästä. — Pari viikkoa myöhemmin kerrotaan kirjeessä kotoa vielä sekin onnettomuus, että talon renki lavantautia sairastaessaan oli joutunut omantunnon vaivoihin ja eräänä yönä hartaasti rukoiltuaan ensin nukahtanut, mutta seuraavana aamuna löydetty hukkuneena kaivosta. "Tekikö hän tämän epätoivossa vai houreissa?" kysyy Reinhold.
* * * * *
Tammikuulla 1839, loma-ajalla, molemmat taas saarnaavat, ja
Reinhold sanoo saarnansa olleen alusta loppuun saakka omasta päästä.
Samaan aikaan ovat he myös Schwartzbergin ja Laura Stenbäckin häissä
Vöyrillä.
Kevätlukukaudella Reinhold sanoo pääsiäispäivänä olleensa Essenin luona seuroissa ("på en sammankomst"). Tuo nimitys, jota ennen ei ole käytetty ylioppilasten hartauskokouksista, osottaa, että seurojen pito, niinkuin muutoinkin tiedetään, nyt oli tullut säännölliseksi; mutta valitettavasti Reinhold ei anna niistä tarkempia tietoja. — Huhtikuun 2 p. oli osakunnan juhla, jossa Reinhold ei juonut muuta kuin 4 kuppia teetä ja vähän karoliinaa, mutta josta muutamat vähemmin raittiit toverit palasivat vasta k:lo 9 seuraavana aamuna. Oli siellä vähän tapeltukin, ja yksi oli kaatuessaan kadottanut hampaan suustansa!
Kesästä s.v. mainittakoon, että Reinhold heinäkuun keskivaiheilla käydessään Achrénilla Karvatissa, vilustumisesta sairastui kovaan kuumeeseen. Hourailukohtausten välillä hän murehti sielunsa tilaa. Paitsi Lauri Achrénia kävivät Lauri Stenbäck ja Julius Berg, jotka kesällä olivat matkustaneet Pohjanmaalle, hänen luonaan. Noin puolentoista viikon päästä hän kuitenkin oli niin toipunut, että kykeni lähtemään kotia. — Syyskuulla ennenmainittu Stoolin Maija jälleen tulee kuin mielipuoleksi. Hän puhuu hengistään, jotka ilmaisevat hänelle, milloin kääntymätön ihminen astuu huoneeseen ja mitä hänen tulee milloinkin tehdä, niinkuin veisata, lukea, rukoilla, seisoa, maata ääneti taikka tanssia.
Helsingin matkoista näinä aikoina on mainitseminen, että Hedbergit saatuaan enemmän tuttavia miltei säännöllisesti poikkeavat pappiloihin yöksi. Kun he siten viipyvät jonkun päivänpuoliskon kussakin paikassa, Vähässäkyrössä, Lapualla, Alavudella, Ruovedellä ja muuallakin, saattaa matkaan joskus mennä toista viikkoa. Sitä paitsi ei vauhti muulloinkaan voinut olla suuri. Kuorma oli näet raskas: kaksi miestä lukuunottamatta kyyditsijää sekä laukkuja ja arkkuja, jotka olivat täynnä painavaa tavaraa, vaatteita, kirjoja ja ruoka-aineita puoleksi lukukaudeksi! Ei saata mitenkään oudoksua, että kestikievareissa, niinkuin Reinhold kertoo, monesti kinattiin hevosista. Hollimiehet tahtoivat panna kaksi hevosta kuorman eteen, matkustajat taasen inttivät vastaan, sillä, jos kerran siihen suostuttiin, täytyi yhä edelleen ajaa kahdella hevosella. Etelä-Hämeessä ja Uudellamaalla olivat nämä kinastukset varsinkin tavallisia.
* * * * *
Syyslukukaudella 1839 Reinhold m.m. kertoo suuresta tulipalosta 18 p. lokakuuta, jolloin 2 kaksikerroksista kasarmirakennusta Töölössä paloi poroksi. Veljekset istuivat k:lo 1/2 10 i.p. kotona lukien, Reinhold Boosin elämäkertaa ja Fredrik Fryxellin historiaa, kun he äkkiä huomasivat ympärillä olevien talojen seinäin hohtavan valkean valosta. He riensivät paikalle ja näkivät siellä, miten sammutuskeinot olivat kelvottomia. Kolmas samassa ryhmässä oleva kasarmi pelastui kuitenkin, ja pääansio siitä oli Turun osakuntaan kuuluvan ylioppilaan Pettersonin, joka koko ajan istui rakennuksen katolla syytäen vettä ympärilleen.
S.k. 21 p. Reinhold puhuu rettelöistä, jotka tapahtuivat ennen ensimäistä Porthaninjuhlaa. "Nyt on hirmuinen hälinä meidän kesken sen johdosta, että Thesleff kieltää meitä pitämästä Porthanin muistojuhlaa ja uhkaa, että kuraattorimme Cygnaeuksen onni on siitä kärsivä, jos se tapahtuu. Me lähetimme 18-miehisen lähetyskunnan hänen luokseen, mutta Thesleff suuttui ja kielsi ja uhkasi Cygnaeusta perikadolla." — "Ja sitten" jatkaa hän lisäten yhteen joukkoon toisenkin levottomuuden syyn, "Gadolin alkaa luennon jälkeen tutkia, kutka ovat olleet saapuvilla, kutka eivät, ja sanoo tekevänsä sen konsistorion käskystä". — Marraskuun 9 p. "osakuntajuhlamme ja samalla Porthanin muistojuhlakin vietettiin". Paitsi muuta mainitaan ohjelmasta Runebergin malja, jonka, vaikka tämä ei ollut saapuvilla, Stenbäck esitti "hyvin komeassa runossa". Tilaisuus oli varsin juhlallinen ja päättyi noin k:lo 4 aamulla.
Sunnuntaina 24 p. marraskuuta Reinhold oli kauhistuttavan tapahtuman näkijänä; hän kertoo siitä seuraavasti: "Olin kirkossa, missä ylioppilas Sandbäck, joka juurikaan on tullut mielenhäiriöön, ensiksi graduaalivirren aikana astui alttarin eteen, mutta kun eräs kirkonpalvelija käski hänet pois, lankesi polvilleen kuorin astimille. Sitten hän näytti aikovan nousta saarnastuoliin, mutta kirkonpalvelija talutti hänet ulos. K:lo 6 i.p. tulin minä Stenbäckille, ja siellä oli ennestään Holsti ja Sandbäck. Holsti, Stenbäck ja minä istuimme puhellen ulommassa huoneessa, ja Sandbäck makasi vuoteella sisemmässä, jossa oli pimeä. Jonkun ajan päästä Sandbäck nousee ja pyytää partaveistä, Stenbäck lähtee hakemaan jotakin toveria lisäksi, mutta Holsti menee kynttilä kädessä Sandbäckin luokse ja näkee hänen olevan aivan verissään. Me huomaamme nyt hänen yrittäneen kynäveitsellä leikata poikki kurkun ja vasemman käsivarren valtasuonet, mutta se ei ollut onnistunut. Kun veitsi otettiin pois, aikoi hän heittäytyä ulos akkunasta, mutta estettiin siitä. Sitten hän arvattavasti voimattomana paljosta verenvuodatuksesta asettui rauhallisesti makaamaan sohvalle, missä lepäsi, kunnes lääkärejä oli ehtinyt tulla sitomaan haavat, jonka jälkeen hänet vietiin klinikkaan."
Seuraavana yönä Reinhold mielenliikutuksesta ei saanut unta ja päivälläkin hän oli hieman sairas.
* * * * *
Vuodelta 1840 on vielä vähemmän merkille pantavaa. —
Näinä vuosina Reinhold ei ole uskonut päiväkirjalleen uskonnollisen elämänsä vaiheita, mutta marraskuun 1 p. hän kirjoittaa: "Tänä päivänä (sunnuntai) olin Stenbäckillä ja puhuin hänen kanssaan hengellisistä asioista. Silloin armon salaisuus selvisi minulle suuresti, ja minä saatoin nyt antautua ehdottomasti Jumalan armoihin ja uskoa, että Herra tekee minut lapsekseen ja on minulle yhtä laupias ja armahtava katsomatta siihen, kuinka paljon olen rikkonut ja kuinka hartaasti olen rukoillut, lukenut ja taistellut syntiä vastaan; sillä ei se riipu minusta, vaan yksistään Jumalan armosta. Siis tahdon minä turvata Jumalan armoon ja kaikessa ainoastaan odottaa armoa." — Saman päivän illalla hän oli (rva) Fabritiuksella (Essenin tulevan vaimon luona), missä oli paljon herroja ja naisia. Bergh luki Lutheruksesta, jonka jälkeen veisattiin muutamia virsiä.
Joulukuun 2 p. Hedberg on luistelemassa ja auttamassa, kun jäihin ajanut ajuri pelastetaan Blekholman lähellä. Illalla Julius Berghin luona hän tapaa Laguksen ja Malmbergin, joka s.p. ovat tulleet Helsinkiin jättämään senaattiin valituksen hovioikeuden tuomiosta, joka seurojen pitämisestä määräsi heidät puoleksi vuodeksi erotettaviksi virasta. — Torstaina 3 p. ovat Lauri Stenbäckin häät. "Siellä oli aika hauskaa; tulin kotiin klo 1 yöllä." — 12 p. Reinhold lähtee kotimatkalle yhdessä seurassa Laguksen ja Malmbergin kanssa.
Lomakautena 29 p. joulukuuta Hedberg matkustaa m.m. Vöyrin käräjiin ollakseen saapuvilla, kun pastori J. M. Stenbäckiä oikeuden edessä syytetään ruokottomien sanojen käyttämisestä saarnoissa sekä väärästä opista. Syytöksiä kumminkaan "ei voitu toteen näyttää".
Tämän jälkeen jatkuu päiväkirja vielä kaksi vuotta eteenpäin; mutta pikkutietojen joukossa on tuskin mitään merkillisempää huomattavana. Yleisistä ylioppilastavoista ansaitsee kuitenkin mainita, että näinä vuosina näyttää kenties entistä enemmän tulleen tavaksi käyttää kaikkia suurempia ja pienempiä aiheita kekkerien pitämiseen, joissa säännöllisesti väkeviä — useimmin puhutaan punssista — nautittiin. Mitä taas erittäin pohjalaisiin pietisteihin tulee, tekivät he usein, kolme, neljä miestä yhdessä joukossa, kävelyretkiä Essenin luokse, joka papiksi vihittynä ja naineena miehenä oli asettunut asumaan ostamalleen Nygårdin tilalle Espooseen. Hedbergit puolestaan eivät jatkaessaan teologisia opintoja kadottaneet luonnonrakkauttaan ja taipumustaan kaikenlaiseen urheiluun. Aina tavan takaa mainitaan luistelu- (useimmin Kluuvin lahdella, siis nykyisellä rautatientorilla), hiihto-, metsästys- ja kalastusretkiä tapahtuneen. Niin Helsingissä, missä he pitivät viheriävarpusia häkissä (useat kerrat sanotaan, että semmoisia ostettiin), mutta varsinkin kotona, jossa he kesyttävät oudompiakin "kotieläimiä" (esim. kalalokkeja). Heidän kokoelmansa kasvoivat vihdoin melkoisen suuriksi ja näkyvät saavuttaneen jonkunlaisen kuuluisuuden, sillä vieraita käy varta vasten katsomassa niitä, nimittäin täytetyitä lintuja, joita varten Fredrik oli tehnyt erityisen kaapin, ja kasveja, joiden hoito ja järjestäminen oli etupäässä Reinholdin osana.
* * * * *
Vuodelta 1842 en voi olla siteeraamatta, mitä Reinhold kertoo Lauri Achrénin hautajaisista. Niinkuin Stenbäckin elämäkerrassa on esitetty, tämä nuori pappi, yksi heränneitten lahjakkaimpia ja innokkaimpia opettajia, kuoli 13 p. elokuuta. Hänen viimeinen virkapaikkansa oli Munsalo, joten Reinhold läheisestä kodistaan saattoi käydä siellä hänen sairautensa aikana ja valvoakin jonkun yön sairaan luona. Hautajaiset olivat 18 p. "Kahdeksan pappia kantoi arkkua, ja Malmberg toimitti haudansiunauksen. Se oli juhlallisin hautaus, minkä koskaan olen nähnyt. Malmberg piti ruumissaarnan sillä tavoin, etten luule kuivaa silmää olleen koko kirkossa — niin, luulenpa, että kivet muurissa itkivät. Seuraavana päivänä Malmberg piti seuroja muutamassa talossa lähellä Achrénin asuntoa. Me olimme kaikki siellä, ja hän luki ja puhui erinomaisesti." — S.v. veljekset vihdoin — nuorempi ensin, vanhempi vähän myöhemmin — suorittivat päästötutkintonsa, ja joulukuun 14 p. heidät Turussa yhdessä muutamien muitten kanssa vihitään papeiksi. Fredrik sai apulaispaikan Munsalossa, siis lähellä lapsuutensa kotia, mutta Reinhold määrättiin kappalaisen apulaiseksi Inkooseen Uudellemaalle. Vietettyään viimeisen joulunsa yhdessä kotona lie tammikuulla 1834 lähtivät virkapaikkoihinsa. Että päiväkirjan tekijä hengelliseltä kannaltaan ja sydämeltään oli muuttumaton, todistaa eräs hänen viimeisiä muistiinpanojaan, joka on yleisestikin heränneille kuvaavaa. Tammikuun 20 p. hän tulee Inkooseen ja sanoo olevansa "hyvin murheeellinen". Seuraavana päivänä hän jatkaa: "Olin katselemassa kirkkoa. Tullessani kotia oli täällä eräs pappismies, Vaden, joka tulee viransijaiseksi Degerbyhyn ja on pietisti. Kun hän ilmotti itsensä siksi, tulin minä niin iloiseksi, että purskahdin itkuun."
EBBA STENBÄCK
Ebba Stenbäck.[24]
I.
Yhdeksänkymmenenviiden ja puolen vuoden ikäisenä Ebba Stenbäck kuoli 10 p:nä viime tammikuuta (1912). Kun minä v. 1900 kirjoitin hänen miesvainajansa, Lauri Stenbäckin, elämäkerran, hän 83-vuotiaana oli niin hyvissä hengen ja ruumiin voimissa, että saattoi edistää työtäni sekä suullisilla että kirjallisilla tiedonannoilla. Tehtävääni nähden se oli minulle melkoinen onni, mutta toiselta puolen se esti minua muuta kuin ohimennen mainitsemasta häntä itseään. Miten vilpittömästi totuutta harrastaakin, on näet arveluttavaa, jollei suorastaan mahdotonta, kuvata elossa olevaa henkilöä, varsinkin kun tämä ei koskaan ole julkisesti esiintynyt. Nyt kun Ebba Stenbäck on poissa elävien mailta, en epäile koettaa ainakin ääriviivoin piirtää hänen kuvaansa. Sillä miten hiljaisuudessa ja syrjässä hänen elämänsä kuluikin, ansaitsee hän huomiota ei ainoastaan unohtumattoman merkkimiehen puolisona, vaan myöskin yhtenä herännäisyysajan naispuolisena edustajana.
Ebba Stenbäckin lapsuus- ja tyttövuosilta on vähän tietoja säilynyt. Hänen alkuperäinen nimensä oli Ebba Katarina Wilhelmina Arppe, ja hän oli syntynyt Kiteellä 16 p. heinäkuuta 1816. Vanhemmat olivat Karjalan alisen tuomiokunnan tuomari, myöhemmin laamanni Niilo Arppe ja hänen kolmas vaimonsa, Amalia Beata Cairenius. Ebba oli vain 8-vuotias, kun isä kuoli, mutta äidin luona ja viiden vanhemman ja nuoremman sisaruksen parissa ei hän sentään tuntenut yksinäisyyttä. Sisaruksista mainittakoon tässä kymmenen vuotta vanhempi Katalina Sofia, syntynyt isän ensimäisestä aviosta, sekä kaksi vuotta nuorempi veli Adolf Edvard, myöhemmin kemian professori, yliopiston rehtori ja senaattori, ja neljä vuotta nuorempi sisar Aleksandra.[25] Koulua Ebba kävi Haminassa, missä v:sta 1811 saakka oli saksalainen "Töchterschule". Koulussa oli vain yksi kahteen osastoon jaettu luokka, eikä siis opetus voinut olla erittäin laajaperäinen. Kumminkin oppivat tytöt, jotka, niinkuin Ebba, tulivat ruotsinkielisistä kodeista, saksaa, jota paitsi koulun antamat vähäisetkin tiedot historiassa, luonnonhistoriassa ja maantieteessä y.m. siihen aikaan olivat kylläkin arvokkaita. On näet huomattava, että Länsi-Suomen kaupungeissa ei ollut tyttökouluja ensinkään. — Ebban ollessa 9-vuotias meni edellä mainittu vanhempi sisar naimisiin maisteri Johan Fabritiuksen kanssa, joka oli varakas mies ja muun muassa omisti Puhoksen tehtaan Kiteellä Fabritius kuoli jo 1833, tuskin 33 vuoden ikäisenä, ja jätti jälkeensä paitsi leskeä kolme tytärtä, joista vanhin oli kahdeksanvuotias ja nuorin viidennellä. Antaakseen näille lapsille ensimäistä opetusta muutti Ebba lankonsa kuoleman jälkeen sisarensa luokse, ja se seikka aiheutti, niinkuin kohta saamme nähdä, ratkaisevan käänteen hänen elämässään.
Arvattavasti rouva Fabritius ei pitänyt Ebban opettajakykyä taikka -intoa riittävänä, koska hän 1835 tiedusteli Helsingistä miespuolista kotiopettajaa pikku tyttärilleen. J. V. Snellman, silloinen pohjalaisen osakunnan kuraattori, suositteli virkaan ylioppilas C. G. von Esseniä, jonka vanhemman Otto-veljen kanssa hänen sisarensa vähän ennen oli joutunut kihloihin. Fredr. Cygnaeus, saatuansa kuulla siitä, varotti rva Fabritiuksen asiamiestä, Edvard Arppea, ottamasta Esseniä, syystä että tämä oli antautunut ajan uskonnolliseen "fanatismiin", yltiöpäisyyteen; mutta Arppe ei välittänyt varotuksesta, vaan arveli, että semmoiset houreet pian haihtuisivat. Siis sopimus tehtiin, ja Essen lähti Karjalaan Puhoksen tehtaalle, jossa hän tapasi paitsi pieniä oppilaitaan ja heidän äitiänsä neidit Ebba ja Aleksandra Arppen. Uuden opettajan tultuakin jatkoi näet Ebba vielä opetustointaan, vaikka hänen alansa nyt oli supistettu käsitöihin ja soittotaidon alkeisiin.
Luonnostaan vilkas ja iloinen, puheissaan sukkela ja ivallinen Essen oli sittenkin vaarallinen tulija semmoiseen ympäristöön, jossa tahdottiin "rauhassa" jatkaa entistä, totuttua surutonta elämää. Tultuaan jo 15-vuotiaana ylioppilaaksi (1830) hän oli viettäessään kaksi suvikautta Ylivieskan pappilassa Jonas Laguksen luona (joka oli naimisissa hänen tätinsä kanssa) herännyt ja sen jälkeen osottanut tavatonta intoa levittämään uutta käsitystään elämästä ja "ainoasta tarpeellisesta". Ei ainoastaan omassa kodissaan Oravaisten Kimon ruukilla, jonka hoitaja hänen isänsä oli, vaan monessa vieraassakin hän jo oli aikaansaanut täydellisen mullistuksen, ja niin oli tapahtuva siinäkin perheessä, johon hän nyt tuli. Essen toi näet sinnekin muassaan palavan vakaumuksensa ja halunsa sytyttää muihin saman tulen, joka hehkui hänessä itsessään, ja siitä johtui, että kotiopettaja ei rajottanut opetustointaan pikku tyttöihin, vaan väliaikoina teki parastaan ohjatakseen kotipiirin vanhempiakin jäseniä uudelle tielle. Paitsi innostuneilla puheillaan hän vaikutti heihin antamalla heille luettavaksi uskonnollisia saksalaisia (Gossnerin y.m.) kirjoja, ja seuraus oli, että ei ainoastaan talon emäntä, rouva Fabritius, vaan myöskin sisaret, Ebba ja Aleksandra, ennen pitkää liittyivät herännäisiin. Kun tieto tästä levisi laajaan sukuun, synnytti se suurta hämmästystä ja mielipahaa, mutta asia ei ollut autettavissa. Paitsi Esseniä syytettiin Snellmaniakin perhe- ja sukurauhan häiritsemisestä, ja hän kuuluu sanoneen, ettei hän enää suosittele ketään kotiopettajaksi edeltäkäsin tiedustelematta, oliko tarjokas "pietisti".
Syksyllä 1837 Essen jälleen asettui Helsinkiin jatkaakseen lukujaan ja rupesi silloin Lauri Stenbäckin asuintoveriksi. Stenbäck, joka maaliskuulla 1836 oli äärettömäksi surukseen kuoleman kautta menettänyt entisen asuintoverinsa, parhaimman, uskotun ystävänsä J. J. Östringin, sai nyt Essenistä uuden uskotun ystävän, joka totta kyllä ei ollut hänen sydämelleen vainajan veroinen, mutta kumminkin lievensi hänen kaipaustaan. Samana syksynä tapaamme Helsingissä rouva Fabritiuksenkin tyttärineen ja sisarineen. Hän vuokrasi 5-huoneisen asunnon Uudenmaankadun varrella, ja siinä perhekunta asui neljä vuotta, jonka jälkeen se hajaantui niinkuin alempana on kerrottava; Karjalaan ei yksikään sen jäsenistä enää palannut, syynä pääkaupunkiin-muuttoon sanotaan olleen pikku tyttöjen koulunkäynnin, jota oli siellä jatkettava; mutta sangen luultava on, että siihen osaksi vaikutti myöskin sisarusten heräys ja sen johdosta syntynyt kireä suhde lähimpiin sukulaisiin. Oliko sitäpaitsi jo alkanut rva Fabritiuksen ja Essenin välinen suhde, joka johti heidän avioliittoonsa, on tietymätöntä.
Vasta Helsingissä Ebba Arppe tutustui tulevaan puolisoonsa, joskin Essen jo ennen oli sisaruksille paljon kertonut Lauri Stenbäckistä ja kenties myöskin ääneen lukenut kohtia niistä pitkistä kirjeistä, joita ystävällä oli tapana hänelle kirjoittaa ja jotka olivat täynnä "hehkuvaa uskonnollisuutta loistavan runollisesti esitettynä". Ensi kerran hän näki hänet kaartinkirkossa. Kaartinpataljoonan silloinen pappi, Fredrik Melart, oli etevänä saarnaajana niin suosittu, että tungoksen estämiseksi oli alettu jakaa pääsylippuja niille, jotka pyrkivät häntä kuulemaan. Kerran Essen oli hankkinut sisaruksille lippuja kuitenkaan sanomatta, ettei sinä sunnuntaina saarnannut Melart, vaan eräs toinen; se joka ilmestyi saarnaamaan oli, niinkuin Essen heille kirkossa kuiskasi, Lauri Stenbäck. Silloin Stenbäck ei vielä ollut papiksi vihitty, mutta saarnasi sentään silloin tällöin sydämensä pakosta. Nytkin hän oli saarnannut suurella lämmöllä, joka varsinkin saarnan loppupuolelle oli antanut omituisen viehättävän, innostuneen luonteen. Joku aika sen jälkeen Essen esitti Stenbäckin rva Fabritiukselle ja hänen sisarilleen, ja Stenbäck alkoi sittemmin ystävänsä seurassa käydä heidän luonaan, joskin hyvin harvoin.
Näin Ebba Stenbäck kertoi minulle tutustumisestaan Stenbäckiin. Samalla hän myöskin kuvasi tulevan miehensä ulkonäön ja olennon siihen aikaan. Hän oli ollut laiha ja kalpea. Kasvojen kalpeus oli jyrkästi eronnut mustasta tukasta, ja rokonarvet olivat olleet selvemmät kuin vanhemmalla iällä. Kovan lavantaudin jälkeen, jota hän oli sairastanut alkupuolella vuotta 1837, hän oli kauan heikko ja hermostunut, niin että hänen oli vaikea tauota, kun oli alkanut nauraa. Seurassa hän oli luonteenomaisen persoonallisuutensa vuoksi ja puheessaan ollut viehättävä ("intressant"); kristillisyydessään hän oli ollut iloinen. Yleensä hän oli ankarasti arvostellut toisia, ja harvat ne olivat, joita hän oli hyväksynyt; eikä ole luultavaa, että hän oli läheisessä suhteessa tovereihinsa (paitsi ani harvaan) — niiden täytyi aina olla varoillaan häntä kohtaan.
Se joka on lukenut kirjoittamani Stenbäckin elämäkerran ja muistaa mitä siinä on sanottu heränneitten avioliitoista, miten ne säännöllisesti solmittiin ystävien välityksestä ja miten yksimielisyyttä uskon asioissa pidettiin niiden rakentamisen ainoana välttämättömänä ehtona, se arvaa ja ymmärtää, että Lauri Stenbäckin ja Ebba Arppen keskinäisessä seurustelussa ei ilmaantunut hituistakaan "flirttiä", kuhertelua. Että niin oli laita, ei kuitenkaan johtunut yksistään heränneitten kesken vallitsevasta hengestä, vaan toisestakin syystä. Mikäli tiedetään, ajatteli Stenbäck heidän tuttavuutensa ensi vuosina kosia erästä toista neitiä, johon hänen sydämensä pitemmän aikaa oli ollut kiintynyt. Tämä toinen oli runoilijan lapsuudenystävien Kaarle ja Kustaa Adlercreutzin sisar, Amelie. Häntä oli Stenbäck päättänyt kosia, mutta — niin jutellaan — viime hetkessä, juuri kun hän oli menossa neidin kotiin, muuan tuttava kohtasi hänet ja kertoi nti Adlercreutzin olevan kihloissa ja pian viettävän häitään.[26] Että neitikin puolestaan oli ollut kiintynyt Stenbäckiin, on sangen luultavaa. Ainakin olen eräältä vanhalta rouvalta, joka oli sukua Adlercreutzin perheen kanssa, kuullut, että nti Amelie oli naimisiin mennessään tukehduttanut erään varhaisemman lemmen. Hän oli muka rakastanut perheessä ollutta "kotiopettajaa, josta oli paljon toivottu". Kertoja ei tiennyt mitään Stenbäckistä eikä myöskään että tämä oli pienenä poikana ollut Adlercreutzillä Pälkäneen Myttylässä lasten luku- ja leikkitoverina, jonka tähden ei mitenkään ole mahdotonta, että hän muistitiedossa oli muuttunut kotiopettajaksi. Miten lieneekään, ei tämä jutelma ole kokonaan perätön, sillä onnettomasti rauenneen kosintatuuman johdosta runoilija on sepittänyt runoelman "Hyvästi", jossa hän sanoo rakkauttaan "suloiseksi, syntiseksi unelmaksi" ja jonka hän lopettaa sanoilla, "Jumala on rakkaus, ainoastaan hänen sydämellään on rauhaa iäti! Onnellinen minä, jos vain saan siinä levätä iäti." — Mitä Ebbaan tulee, hän ei minulta salannut, että hän puolestaan kyllä oli sydämessään tuntenut mieltymystä Stenbäckiin, mutta oli voimiensa mukaan koettanut tukahduttaa tunteensa. Kun Stenbäck sitte häntä kosi, oli hän siitä suuresti hämmästynyt. Se oli hänelle aivan odottamatonta, sillä heidän välillään ei ollut mitään sattunut, joka olisi antanut hänelle aihetta aavistaa semmoista käännettä.
Kosinta tapahtui kesällä 1840 Pohjanmaalla. Rva Fabritius, joka silloin oli salakihloissa Essenin kanssa, oli jo ennen yliopiston riemujuhlaa (15-20 p. heinäk.) Ebba-sisarensa kanssa lähtenyt Pohjanmaalle tutustuakseen tuleviin sukulaisiinsa. Ensiksi pysähdyttiin kirkkoherran sijaisen J. F. Berghin luokse Nurmijärvelle, jonne Essen ja Stenbäck seurasivat sisaruksia, edellinen ajaen morsiamensa, jälkimäinen Ebban kanssa, ilman että siinä mitään erikoista tulevaisuuteen viittaavaa puheeksi tuli. Nurmijärven pappilassa oli ollut muitakin vieraita, ja siellä pidettiin tavanmukainen "seura". Sen jälkeen palasivat ystävykset Helsinkiin ollakseen saapuvilla riemujuhlassa ja maisterinvihkiäisissä, mutta sisarukset jatkoivat matkaansa pohjoiseen päin. Kun juhlat olivat ohi, matkusti Essen kotiinsa Oravaisiin, jossa tapasi morsiamensa ja Ebban; Stenbäck taasen teki matkan Pohjanmaalle yhdessä Paavo Ruotsalaisen kanssa, joka hänen kehotuksestaan oli riemujuhlan ajaksi tullut Helsinkiin. Edeltäkäsin oli sovittu, että kaikki yhtyisivät Ylivieskassa Jonas Laguksen luona, josta yhdessä seurassa matkustettaisiin Alavieskaan, kappalaisen Vilhelm Österbladhin virkaanasettajaisiin. Tätä sopimusta noudatettiinkin, ja Ylivieskassa Stenbäck ja Ebba Arppe menivät kihloihin.
Häät olivat 3 p. jouluk. Helsingissä rva Fabritiuksen luona. Oli kyllä tuumittu, että sisarukset vihittäisiin samana päivänä, mutta kun vanhempi leskirouvana tarvitsi enemmän aikaa kuin arvattu oli saadakseen asiakirjansa lailliseen järjestykseen ja kun sitäpaitsi Jonas Lagus ja Niilo Kustaa Malmberg sattuivat käymään Helsingissä, päätettiin asettaa Stenbäckin ja Ebban häät päivään, jolloin nämä ystävät saattoivat olla läsnä. Vieraitten joukossa nähtiin Arppen perheen sukulaisia (Nordenheimit y.m.) ja Stenbäckin yliopisto-tovereita ja ystäviä, kaikkiaan noin 40 henkeä. Morsian esiintyi valkoisiin puettuna. Mustaakin oli ajateltu, osaksi sentähden, että sulhasen äiti oli kuollut 17 p. marrask., osaksi senvuoksi, että se olisi ollut enemmän heränneitten mukaista; mutta Ebba oli valinnut valkean puvun, syystä että musta väri olisi muistuttanut hautajaisia, eikä Helsingissä oltu niin tarkkoja pukuun nähden kuin Pohjanmaalla. Vihkimisen toimitti Malmberg, joka myöhemmin myöskin luki ääneen saarnan Lutheruksen postillasta. Häät vietettiin näet heränneitten tapaan jonkinlaisena seurana, jossa virsiä veisattiin ja Jumalan sanaa julistettiin. —
Ohimennen huomautettakoon, että Ebba siis oli ensimäinen, joka rva Fabritiuksen luota meni naimisiin. Essenin ja rva Fabritiuksen häät olivat noin puolitoista kuukautta myöhemmin, 21/1 1841. Aleksandra Arppe, joka yhä oli asunut sisarensa luona, meni 3/7 1843 naimisiin Säämingin lukkarin Pietari Venellin kanssa, ja samana päivänä vihittiin vanhin nti Fabritius, Hilda Elisabet, Pihlajaveden kappalaisen, sittemmin Keuruun rovastin Frans Henrik Bergrothin kanssa. Toinen nti Fabritius, Lina Sofia Amalia, vietti 24/12 1844 häitä filos. maisteri, sittemmin professori A. W. Ingmanin ja kolmas, Angelika, 7/9 1846 Kruununkylän kirkkoherran apulaisen, myöhemmin normaalikoulun rehtorin Alfred Kihlmanin kanssa. Näin tapahtui, että Essenin kotiopettajana-olo Karjalassa johti kuuden avioliiton perustamiseen heränneitten kesken. Neidit Fabritius menivät kaikki noin 18-vuotiaina naimisiin.
II.
Ebba ja Lauri Stenbäckin avioliitto kesti miltei tasan 30 vuotta — ainoastaan 7 kuukautta puuttui täydestä luvusta. Sillä ajalla Ebballa ei ollut ulkonaista historiaa, joka olisi eronnut hänen miehensä elämästä; hänen sisällinen elämänsä taasen oli niin kauan kuin hän maan päällä liikkui pääasiassa suljettu kirja, jonka hän kuollessaan vei hautaan. Kun minä siitä huolimatta koetan läheisten henkilöitten antamien tietojen pohjalla luoda valoa aviopuolisojen yhteiselämään, johtaa minua vilpitön kunnioitus heidän muistoansa kohtaan ja vakaumus, että se kaikessa erikoisuudessaan kärsimyksineen ja iloineen on ollut laatuaan esikuvallista.
En tullut koskaan kysyneeksi niiltä, jotka olisivat voineet vastata, millainen Ebba Stenbäck oli ollut tyttönä. Päättäen hänen luonteenlaadustaan myöhempinä aikoina on luultavaa, ettei hän nuorenakaan ollut erittäin iloinen, saatikka vallaton. Umpimielisyys ja harvapuheisuus, jotka myöhemmin olivat hänelle niin ominaisia, lienevät varmaan jo tyttöiässä ainakin jossakin määrin olleet hänen luonteensa tunnusmerkkejä. Eikä hänellä myöskään ollut ulkonaista kauneutta, joka olisi herättänyt huomiota ja, niinkuin monesti tavallista on, enemmän tai vähemmän piristävästi vaikuttanut hänen esiintymistapaansa ja suhtautumiseensa ympäristöönsä. Oletan siis, että hän alkuaankin oli vakava, hiljainen ja vaatimaton. Kun hän sitten, vallan nuorena vielä, ehdottomalla antautumisella liittyi herännäisiin, niin mainitut ominaisuudet saivat ikäänkuin pysyvän vahvistuksen, etten sanoisi pyhityksen. Niin yleensä, mutta luultavaa on myöskin, että uusi uskonnollinen elämä sai hänet ajoittain puheliaammaksi asioissa, jotka sitä koskivat, ja silloin huomattiin, että hiljainen, vaatimaton tyttö ei suinkaan ollut yksinkertainen, vaan järkevä ja selvä ajatuksissaan ja puheissaan. Tällaisena Ebba Arppe kohtasi Lauri Stenbäckin, ja me ymmärrämme hänen lauseensa: "yhteinen asia vei meidät yhteen".
Aikaisin Ebba Stenbäckin muotokuva on tehty 8 vuotta hänen naimisensa jälkeen. Heinäkuulla 1848 tuli Vaasaan eräs (kotimainen) dagerrotypian-tekijä nimeltä Rehnström ja viipyi siellä vuoden ajan. Tällöin Stenbäckitkin käyttivät ennen kuulumatonta tilaisuutta teettää kuvansa, he nimittäin valokuvauttivat itsensä hopealevylle, ja sitä on kiittäminen, että meille on säilynyt aviopuolisoiden kuvat varsinaiselta herännäisyysajalta.[27] Silloisella koulunrehtorilla, jolla on papin virkapuku yllä, on heränneitten tapaan jakaus keskellä päälakea, mikä antaa parrattomille kasvoille omituisen naisellisen taikka ehkä oikeammin intiaania muistuttavan sävyn. Rouvan tukka on jaettu ja kammattu aivan samalla tavoin; leninki on musta ja samoin olkapäitä peittävä, rinnalle neulalla kiinnitetty silkkihuivi. Puku on mahdollisimman yksinkertainen, siinä ei huomaa kaulusta eikä minkäänlaista koristetta. Kuva esittää Ebban 32-vuotiaana, joten sen nojalla voidaan arvata hänen ulkonäkönsä kymmenkunta vuotta aikaisemminkin.
Lauri ja Ebba Stenbäckin aviolla ei ollut mitään romanttista alkusoittoa. Runoilija oli muitten nuoruuden ihanteittensa kanssa myöskin hyljännyt sen ihanteen, jonka hän muinoin oli luonut tulevasta morsiamestaan ja sanoin sisarilleenkin kuvannut, ja hän kosi Ebbaa tuntematta häntä kohtaan sitä hellää tunnetta, jota sanotaan rakkaudeksi. Omaksuttuaan heränneitten yleisen mielipiteen, että yhtäläinen uskonnollinen kanta oli ainoa tarpeellinen onnellisen avioelämän ehto, hän näin noudatti "Vanhan testamentin patriarkkain esimerkkiä", ja pitäen maallista rakkautta turmeltuneen luontomme ilmauksena hän arvattavasti ei myöskään antanut arvoa Ebban rakkaudelle häntä kohtaan, jos hän näet oli jonkun kipinän huomannut tämän salatusta tulesta. Että tämä esitys on oikea, siitä on olemassa useita todistuksia — vaikka en tässä muistuta muusta kuin että hän itse välitti erään sisarensa naimisen tälle ennen tuntemattoman pappismiehen kanssa. Mitä Ebbaan tulee, hän tuskin sisimmässään ajatteli aviosta samalla tavalla. Miten uskonnollinen innostus saattaakaan ihmisen muuttaa, on kuitenkin rakkaudenkaipuu niitä naisluonteen perusominaisuuksia, jotka eivät koskaan katoa, ja sen vuoksi voimme päättää että mikäli Ebba havaitsi rakkauden puutetta miehessään, sikäli hän siitä naisena kärsi. Ken se oli, joka sai Stenbäckin kosimaan Ebba Arppea, siitä on eri lailla juteltu. On näet sanottu, että Malmberg kehotti häntä siihen, ja toinen kertomus on, että Essen oli avioliiton välittäjä. En ollenkaan epäile, että jälkimäinen tieto on oikea, sillä onhan aivan luultavaa, että Essen jouduttuaan kihloihin rva Fabritiuksen kanssa ehdotti ystävälleen, että tämä kosisi nuorempaa sisarta. Sitä vastoin Malmberg tiettävästi ei ollut Ebbaa nähnytkään, ennenkuin tämä matkusti Pohjanmaalle, ja vaikka kosinta juuri siellä tapahtui, on syytä olettaa, että Stenbäck jo ennen matkalle lähtöään oli päättänyt asian. Kun minä Ebba Stenbäckiltä kysyin, miksi Malmberg vihki parin eikä Jonas Lagus, joka oli vanhempi ystävä, vastasi hän: "Malmbergilla oli aivan erikoinen kyky asettautua ensi sijalle, muitten edelle; hän oli iloinen, reipas ja yritteliäs." — Semmoisena hän kyllä oli monen avioliiton alkuunpanija, vaikka ei sentään tämän puheena olevan.
Nyt on edessämme kysymys, miten menestyi tai minkä kaltaiseksi muodostui tämä avioliitto, jonka synty tässä on kerrottu?
Niinkuin tiedetään, on moni avioliitto, jonka onnen edellytykset ovat olleet epäiltävää laatua — tarkotan että se on syntynyt ilman rakkautta, milloin mistäkin sovinnaisista syistä —, kuitenkin tullut onnelliseksi lasten kautta. Yhteinen rakkaus lapsiin ja yhteinen huolenpito niistä sekä siitä johtuneet ilot ja surut ovat yhdistäneet vanhemmat keskenään läheisemmin ja sydämellisemmin kuin mikään muu vaikutin olisi voinut. Lauri ja Ebba Stenbäckin aviolle ei ollut tätä onnenaihetta suotu, ja joskin he molemmat vilpittömästi jakoivat sydämensä hellyyttä ja uhrautuvaa huolenpitoa ottolapsille, joita he useampiakin kodissaan vaalivat ja kasvattivat, ei näiden tuottama korvaus näytä olleen heille riittävä. Stenbäck, joka ei koskaan tunteitaan salannut, lausui näet jonakin katkerana hetkenä: "Ottolapset ovat oikeiden lapsien ivamukailu ('parodi')" niin, vaikka hän heitä kohteli liikuttavan sydämellisesti! Mutta miten tämän laita lieneekään, on silti huomioonotettava, että mainitun onnenaiheen puutteen ei suinkaan välttämättömästi tarvitse vaikuttaa vierottavasti, erottavasti puolisoihin; kokemus nimittäin todistaa, että sekin voi päinvastoin heitä toisiinsa lähentää, milloin vain tuo puute käsitetään ja tunnetaan yhteisesti kestettäväksi.
Että Lauri ja Ebba Stenbäck olivat rakentaneet avioliittonsa siinä hartaassa mielessä, että he maallisessakin elämässään koettaisivat ylläpitää samaa sopua, samaa yksimielisyyttä, kuin heidän välillään oli olemassa uskonnollisessa elämässä, siitä ei ole vähintäkään epäilystä — olihan heidän käsiksensä se, että jälkimäisen laatu ehdottomasti määräsi edellisen laadun. Todellisuudessa he saivat kokea, että asia ei ollut niinkään helppo tai yksinkertainen. He olivat niin erilaisia luonteeltaan! Stenbäck oli tunteenilmaisuissaan niin välitön kuin mahdollista on, sanoissaan niin ajattelemattoman, sanoisinko lapsellisen suora, että hän ei lainkaan edeltäkäsin miettinyt, miten ne vaikuttaisivat kuulijaan; Ebba taasen oli tässä kaikessa hänen vastakohtansa, hillitty, suljettu. Sangen ymmärrettävää on siis, että Stenbäck usein suoruudellaan saattoi — tietysti tahtomattaan — loukata vaimoansakin niinkuin hän loukkasi muita, ja siitä johtui, että Ebba, niinkuin hän itse on tunnustanut, ei voinut olla kohtelematta häntä jonkinlaisella pelonalaisella varovaisuudella. Varsinkin oli niin laita vieraiden läsnäollessa, ja se saa käsittämään, että hänen umpimielisyytensä aikaa voittaen ei suinkaan vähentynyt, vaan päinvastoin enentyi. Tämä selittää miksi Ebba Stenbäck yleensä teki epäedullisen vaikutuksen vieraisiin. Samalla kun Stenbäck iloisena ja vilkkaana koetti huvittaa vieraita, tuntui hänen harvapuheinen vaimonsa jäykältä, kylmältä. Muistan itsekin saaneeni hänestä sellaisen vaikutelman, kun poikana 1860:n vaiheilla joskus omaisteni kanssa olin Isonkyrön pappilassa: isäntä se oli, joka meitä alaikäisiäkin huomasi, jota vastoin emäntä ei näyttänyt meistä välittävän. Vasta ikämiehenä, kun jälleen jouduin tekemisiin Ebba Stenbäckin kanssa, sain toisen käsityksen hänestä, ja minussa heräsi myötätuntoa ja syvää kunnioitusta häntä kohtaan.
Itse asiassa Ebba Stenbäck ei sisältään kaikin puolin ollut sellainen, miltä hän ulkoapäin näytti, eikä hänen avionsa ollut niin onnea ja suloa vailla kuin edellisestä luulisi. Essen, joka tässä asiassa epäilemättä kelpaa todistajaksi, on oikein sanonut, että hän oli puolisolleen "uskollinen elämäntoveri, hellä hoitajatar pitkänä kärsimyksen aikana ja harras osallinen hänen pyrkimyksissään". Ei ainoastaan "yhteinen asia", joka oli heidät yhteen vienyt, vaan myöskin hänen sydämessään piilevä rakkaus ja kunnioitus miestänsä kohtaan antoi hänelle voimia kestää kaikki ja viimeiseen saakka täyttää kaiken sen, mihin asemansa hänet velvotti. Hänen luonteenlaatunsa teki hänelle mahdolliseksi, kenties helpoksikin välttää pistävää, katkeraa vastausta, kun Stenbäck oli antanut ärtyisen mielensä tulla ilmi. Päinvastoin hän saattoi semmoisina hetkinä tavata humoristisen sanan tai lauseen, joka lauhdutti toisen. Niin esim. kun Stenbäck kerran tultuaan huoneeseen, missä hänen vaimonsa ja sisarensa istuivat neulomuksineen, oli paheksunut sitä, että pöytä ja istuimet olivat täynnä vaatekappaleita y.m. työtarpeita, Ebba tyynesti lausui: "Eihän sitä sentään voi piironginlaatikossa neuloa!" — Toisen kerran, kun Stenbäck suomenmielisyydessään oli vaatinut, että kodissa oli puhuttava suomea, oli Ebba vain sanonut: "Jos sitä vaatimusta on noudatettava, taitaa käydä niin, että minun sanasäkkini, joka muutenkin vaivoin aukeaa, jää tykkänään umpeen."
Mitä Stenbäckin kirjallisiin harrastuksiin tulee, pystyi Ebba ottamaan niihin osaa. Nuorena hän oli ollut huvitettu lukemisesta ja vanhempanakin hän luki verraten paljon ruotsalaista ja saksalaista kirjallisuutta — tietysti pääasiassa uskonnollista, jollei kuitenkaan yksinomaisesti sitä — ja läheiset ovat kertoneet, että oli hauskaa kuulla heidän keskustelevan lukemistaan "oppineista" kirjoista, ja oli silloin huomattu, että Stenbäck ilmeisellä tyydytyksellä ja kunnioituksella oli varteenottanut vaimonsa älykkäitä huomautuksia. Edelleen Ebba, huolimatta siitä, ettei luonteeltaan ollut käytännöllinen, myöskin teki parastaan emännän toimien täyttämisessä. Isossakyrössäkin hän, miten hajamieliseltä toisinaan olikaan näyttänyt, tunnollisesti hoiti pappilan monipuolista taloutta, eikä ainoastaan käskemällä lukuisia palvelijoita, vaan itsekin ottamalla osaa askareihin, niinkuin maidon siivilöimiseen ja sen semmoiseen. Vihdoin Ebba ei väsynyt hoitamaan miestänsä tämän pitkällisen kivulloisuuden aikana.
Sellaisena vaimona kuin tässä on kuvattu Ebba Stenbäck kolmekymmentä vuotta eli ja toimi miehensä rinnalla, ja sellaisena hän vähitellen tuli tälle yhä tarpeellisemmaksi, eikä vain sitä, hän juurtui juurtumistaan hänen sydämeensä. Sitä todistaa kärsivän suusta lähtenyt huudahdus: "Ei kukaan voi asettaa päänalusta niin hyvin kuin Ebba", mutta vielä enemmän eräs toinen sitä ennen kuultu hämmästyttävän avomielinen tunnustus: "Oikeastaan minä en koskaan ole Ebbaa rakastanut, mutta merkillistä on, että mitä kauemmin me olemme yhdessä eläneet, sitä paremmin minä olen hänen kanssaan viihtynyt." Nämä sanat heittävät mitä kirkkaimman valon puolisojen yhteiselämään. Niihin sisältyy myönnytys, että Stenbäck elämänsä loppupuolella, jolloin hänen käsityksensä muinoin hylkäämänsä runoudenkin arvosta ja ehdoista selkeni, oli huomannut avioliitoltaan alkuaan puuttuneen riittävää perustusta, mutta myöskin että tuo puute aikaa voittaen korjautumistaan korjautui. Ainoastaan tämä seikka tekee ymmärrettäväksi, että ne läheiset, jotka pitemmillä käynneillä täysin perehtyivät Lauri ja Ebba Stenbäckin kotiin, veivät siitä muassaan mitä parhaimman muiston. Niin esim. kirjoittaa minulle eräs nyt jo itsekin manalle mennyt Stenbäckin serkuntytär, 30 vuotta tämän kuoleman jälkeen, "että heidän kotinsa, huolimatta varjopuolistaan", hänen muistissaan yhä eli "ihannekotina". Että ansio aviopuolisoiden yhteiselämän onnellisesta tuloksesta pääasiassa oli hiljaisen, vaatimattoman Ebban, sitä ei hänen puolisonsa vähän ylempänä siteeraamassani lauselmassa tullut suoraan sanoneeksi, mutta edellä kerrotun nojalla on se kuitenkin ilmeisenä tosiasiana pidettävä.
III.
Vaikka edellinen esitykseni olisikin niin oikea, ettei siinä olisi mitään korjattavaa, niin ymmärrän ja tunnen kuitenkin, että se antaa ainoastaan vaillinaisen käsityksen Ebba Stenbäckin persoonallisuudesta. Senvuoksi tahdon, täydentääkseni kuvausta ja hankkiakseni lukijalle tilaisuuden vastaanottaa hänestä mahdollisimman välittömän vaikutuksen, ottaa tähän erään hänen laatimansa merkillisen kirjeen. Se on kirjoitettu kuusi kuukautta hänen miehensä kuoleman jälkeen C. G. von Essenille, joka oli pyytänyt tietoja vainajasta Pohjalaisten Porthaninjuhlassa pidettävää esitelmää varten. Essen samoin kuin myöhemmin minä itsekin olemme kirjeestä ottaneet monta kohtaa sepittämiimme Stenbäckin elämänkuvauksiin, mutta sittenkin se epäilemättä on mielenkiinnolla luettava. Kun näet leski kertoo rakkaasta vainajasta, hän tietämättään luo valoa heidän yhteiselämäänsä ja omaan olemukseensa. Me huomaamme hänen luontaisen älykkäisyytensä ja arvostelukykynsä siinä, että hän kirjoittaa niin asiallisesti ja osaa valita niin kuvaavia piirteitä; me tunnemme, miten lämpimästi hän rakasti vainajaa; me näemme, miten hän rakkaudesta ja kunnioituksesta häntä kohtaan puolustaa poismennyttä epäsuotuisia muistutuksia vastaan; ja vihdoin me havaitsemme, kuinka syvästi hän oli eläytynyt siihen näkymättömään yhteiseen, joka oli heidän liittonsa alkuna ja pohjana ollut. — Mari ja Lotta, jotka kirjeessä mainitaan, olivat Stenbäckin sisaret, leskirouvat Mari Ottelin ja Charlotte Achrén, jotka molemmat lapsineen miltei koko Isonkyrön ajan, s.o. toistakymmentä vuotta, enimmäkseen taikka ainakin pitkät ajat kerrallaan asuivat veljensä ja kälynsä luona; Mari Achrén taasen oli Charlotten käly. Muuta selitystä kirje tuskin kaipaa.
Isossakyrössä 25 ja 26 p. lokakuuta 1870.
Rakas Lanko!
Kirjeesi lokakuun 10:nneltä sain 17 tai 18 p:nä. Minulla oli juuri silloin tulinen kanto, joka kesti useita päiviä, ja kun minun itse täytyi se toimittaa, en voinut mitään tehdä siihen nähden, jota toivot minulta saavasi. Kirjeeni on todella pannut pääni pyörälle, ja vähäinen lienee se lisä, jonka voin sinulle antaa. Vaikka tosin minulle pitäisi olla sangen tärkeää vetää pieni korteni hänen elämänkuvaukseensa, tunnen kuitenkin kykenemättömyyteni saada mitään kokoon, joka olisi valaisevaa ja jota et itse tietäisi paremmin kuin minä. — Sitä paitsi oli Mari Vaasassa ja Lotta Karvatissa (Oravaisissa), joten ei minulla ollut heidän muistiansa apuna. Eilen tuli tosin Mari kotiin, ja me aloimme silloin miettiä, emmekö sentään saisi mitään aikaan. Sitä varten Mari lähti tänä aamuna Karvattiin Lotta Achrénin luokse, jolla meistä kaikista on paras muisti ja myöskin kyky käsittää kaikenlaisia karakteristisia piirteitä. Saa nyt nähdä onnistuivatko muistamaan mitään, joka ansaitsee sijaa muistokuvauksessa. Olemme myöskin aikoneet tässä postissa lähettää kyhäelmämme, muuten se olisi liian myöhäistä.
Siltä ajalta, jolloin tulin hänen vaimokseen, tunnet kaiken tärkeimmän yhtä hyvin ja paremminkin kuin minä itse. Ja se, mikä yksityisesti koskee meidän keskinäistä suhdettamme, ei kuulu julkisuuteen. Siis voin minä hyvin vähän esiintuoda. Kirjallisissa tuotteissaan hän selvimmin esittäytyy jälkimaailmalle. Kummallista on, että hänellä on niitä niin vähän tallella. Olen katsonut hänen papereitaan ja kirjeitään. Mutta täällä ei ole muuta kuin hänen kirjeenvaihtajainsa kirjeitä hänelle, hänen ansioluettelonsa, joku hänen kirjeensä Östringille, saarnoja ja erinäisten kirjoitusten alustelmia. Kummallista on nähdä, kuinka tarkasti hän on säilyttänyt jokaisen saamansa kirjelipun ja missä järjestyksessä kaikki hänen paperinsa olivat. Kaikessa hän olikin järjestyksen mies, sekä ulkonaisissa yrityksissään että sisällisessä elämässään. Hänen sanansa ja ajatuksensa olivat aina selviä ja naulaan sattuvia, seurustelussa hän saattoi olla hyvin viehättävä, ja se johtui melkoisessa määrässä hänen hyvästä muististaan; tämän sinä kyllä tiedät. Hän oli kummallinen yhdistymä rakastettavaa lapsellisuutta ja läpitunkevaa terävyyttä, niin että vaikka täytyi häntä rakastaa, vaikka täytyi hänestä pitää, tunsi kuitenkin olevansa vähän sidottu ja ikäänkuin orjuudessa hänen suhteensa. Hänen tapansa joka tilaisuudessa suoraan lausua julki saamansa vaikutelmat teki kenties, että hänen suorasukaisuutensa ja kaunistelematon olentonsa ja selväpuheisuutensa loukkasi monta. Vanha Aatami sai alituisesti kolauksia. Varsinkaan ei nykyajan nuoriso oikein viihtynyt hänen seurassaan, vaikka hän itse suuresti nuorisoa rakasti; hän oli tottunut usein ahdistamaan nuoria, eikä sitä aina kärsitty. Kummallista on sentähden havaita, kuinka nuoriso nyt, hänen kuolemansa jälkeen, osottaa mielenkiintoa häntä kohtaan, vaikka aikalaisensa hänen elämänsä loppupuolella näyttivät miltei kokonaan unohtaneen hänet, ja ani harva kävi hänen luonaan sinä pitkänä vankeuden aikana, jolloin hän monivuotisen kivulloisuutensa vuoksi oli ikäänkuin Herran vanki. Mutta ihmeellisintä oli, että hänen sielunsa joustavuus kuitenkin kesti hänen elämänsä kaikkein viimeiseen aikaan asti. Kun hänen ruumiinvoimansa jo olivat melkein kokonaan hävinneet, välähti hänen elävästä hengestään salamoita, jotka hämmästyttivät ympäristöä. Ja kuoleman lähestyessä hän iloitsi niinkuin lapsi, joka pian pääsee kauan kaivattuun isänkotiin. — Niin, hänen kuolemattomuuden toivonsa oli palava ja voimakas, ja sen perustuksena oli ikuinen kallio Kristus, jonka rakkaus lopun lähestyessä yhä enemmän kirkastui hänen sydämessään. Ja liikuttavaa oli nähdä, kuinka sydämellisesti hän puhutteli jokaista ja kuinka nöyrästi hän saattoi pyytää anteeksi halvimmaltakin ympäristössään, jos hän luuli kärsimättömyydellään taikka muuten loukanneensa häntä. Monesti hän lausui julki ilonsa siitä, että oli löytänyt Kristuksen ja omisti elämän hänessä, ja hän ihmetteli ihmisten mielettömyyttä, "etteivät elämänsä aikana etsineet Jumalaansa ja vapahtajaansa, jotta heillä olisi lohtua elämässä ja kuolemassa" — sanat ovat hänen omansa. — Mielessäni on lukemattomia sellaisia lauseita hänen sairausaikansa tai kivulloisuuselämänsä viimeisiltä vuosilta, jolloin hän niinkuin pian poimittava hedelmä kypsyi iäisyyttä varten. Tämä aika on minulle muistissa rakas, ja aina minä tahdon palata siihen. Vaikka oli tuskallista olla niin monipuolisen kärsimyksen ainainen todistaja, tuotti meille sentään yhteinen kristillisyystoivomme monta suloista hetkeä. — Olihan elämämme muuten jotenkin kuivaa ja yksitoikkoista — meiltä kun puuttui sitä, joka tavallisimmin on avioliiton korkein ilo. Sairautensa aikana hän kerran sen johdosta lausui: "Sydämeni on ollut vieras isänilolle, mutta siitäkin voidaan sanoa: kurita täällä, säästä siellä." — Arvatenkaan ei tämmöistä sovi panna Joukahaiseen;[28] mutta minun täytyy antaa ajatukseni kulkea omaa tietään, muuten ei tästä tule mitään.
Minun pitäisi kai muistoissa palata varhaisempiin aikoihin. Oikeastaan lienee hän runoilijalahjallaan herättänyt enintä mielenkiintoa, mutta sinä tiedät kyllä, kuinka paljon hän eräänä aikana sai sen vuoksi kärsiä, ja luultavasti se vaikutti tyrehdyttävästi hänen runosuoneensa. Itse hän joskus lausui: "Jos on Jumalalta saanut jonkun lahjan, miksi ei voi kiitollisuudella tunnustaa sitä? Tiedättekö miksi runojani on niin ylistetty? — sentähden että niissä on hitunen totuutta." Kaikessa hän tahtoi selvyyttä ja totuutta, ja sentähden hän ei pitänyt hämäryydestä ja voivottelevasta onnettomuusteeskentelystä useiden nuorempien runoilijoiden tuotteissa. "Pitää olla todenperäinen", sanoi hän monesti, "tulee antautua semmoisena kuin on. 'Turhuutta paljon uskotahan'." — Lukeminen oli hänelle rakkainta tehtävää. "Hyvä kirja on paras seura, mikä saatavissa on", hän lausui. Mielenkiinnolla hän luki Fredrika Bremerin kirjoja, mutta hän sanoi häntä nerokkaaksi hupsuksi, eikä hänellä ollut suurta luottamusta hänen kristilliseen suuntaansa. Sinä tunnet hänen ajatuksensa Topeliuksen runoudesta, ja miten hän arveli sen vaikuttaneen vahingollisesti nuorempaan polveen.
Hänen heikkouksiinsa on luettava halu kurittaa toisia ja käyttää liian teräviä ja kovia sanoja, yhä pysyen näöltään mitä viattomimpana; kun hän oli saattanut hätyytetyn melkein epätoivoon, tiesi hän tuskin mitään sanoneensa. Hänen "kärsimättömyytensä", josta Vasabladetkin puhui, ei kuitenkaan ollut ylen suuri verrattuna hänen kärsimykseensä; koettapas kaksitoista vuotta joka talvi olla 8 à 9 kuukautta suljettuna neljän seinän sisään, olla kykenemätön ryhtymään virkatoimiin sekä seurustella ainoastaan muutamien naisten kanssa. Siitä huolimatta hän sentään joka ilta 6:n ja 7:n välillä tuli ruokasaliin, missä hän mielellään istui sohvalle, jonka oli varta vasten teettänyt mukavaksi ja sopivaksi kipeälle rinnalleen. Jollemme kaikki silloin olleet paikalla, saattoi hän tulla oikein huonolle tuulelle, ja koetettiinkin asettaa niin, ettei ketään kaivattu. Pikku Inezen [Alcenius] kanssa, joka pienestä lapsesta saakka ajoittain oli meidän luonamme, hänellä silloin oli tapana paljon jutella, hän leikkasi hänelle paperinukkeja ja muita kuvia; joskus leikittiin ominaisuusleikkiäkin (egenskapsleken), ja silloin tuli kaikkien olla mukana. Toisinaan alotti hän myöskin vakavampia keskusteluja sekä hengellisistä että maallisista aineista. Hänen puheensa olivat säännöllisesti laadultaan painavia, syvällisiä, sillä tyhjää lavertelua hän ei voinut kärsiä eikä hän semmoiseen koskaan antautunut. Hänen huomautuksissaan oli aina suolaa ja terävyyttä.
Kesäaikoina oli hänen huvinaan hoitaa kukkia ja pieniä [kasvi-] laitoksia. Kumminkaan ei voi sanoa hänen hyvin menestyneen kukkien istuttamisessa. Hänen kukkansa olivat yksinkertaisinta ja jokapäiväisintä lajia, mutta sittenkin hän niitä rakasti, ja olihan niin ollen yhdentekevää, olivatko ne toistenkin silmissä kauniita vai eivätkö. Ne vaativat kuitenkin huolellista hoitoa.
Myöhempinä vuosina oli virsikirja hänen rakkain työnsä, ja sillä aikaa, kun se antoi hänelle tehtävää, oli kuin hänen ruumiinvoimansakin olisivat virkistyneet. Joka aamu oli se hänen kahvipöydällään, ja hän luki siitä ääneen eniten rakastamiansa virsiä, niinkuin muutamia pääsiäisvirsiä, jotka hänestä olivat oikeita voittolauluja, muutamia kuolemaan valmistusvirsiä, esim. 383, ja monta muuta. — Monivuotisen kivulloisuutensa tähden hän ei voinut toivomuksensa mukaan työskennellä seurakunnassaan. Mutta hän käytti kumminkin joka tilaisuutta puhuakseen ihmisten kanssa. Ja mielenkiinnolla hän otti osaa kaikkeen, mikä seurakuntaa koski. Köyhinä vuosina hän oli niinkuin muutkin papit avunhakijain piirittämä. —
Luullakseni on minun nyt paras lopettaa. En tiedä, kelpaako tämä kaikki mihinkään, mutta en ole voinut saada enempää taikka parempaa toimeen ja sentähden päätän nyt sydämellisillä terveisillä rakkaalle ympäristöllesi ja pysyn hartaana kälynäsi.
Ebba.
En löydä Östringin kirjeitä. Minun olisi pitänyt kirjoittaa uudestaan tämä sotku, mutta en enään ennätä, sillä posti menee pian. —
Vielä tahdon lisätä vähän hänen virantoimituksestaan, mikäli muistan. Sitä aikaa, jolloin hän oli rehtorina Vaasassa, piti hän itse onnellisimpanaan. Hänellä oli silloin mieluinen virka ja, lapsista kun piti, hän rakasti poikiansa, ja nämä pitivät myöskin hänestä. Kun hän tuli Isoonkyröön, oli hänellä paljon suuria suunnitelmia, ja vilkasluontoisena hän kävi asiaan käsiksi liian kiihkoisesti, niin että hän lukukinkereillä saattoi jatkaa k:lo 6:een tai 7:ään illalla, mutta ei hän sitä kauan kestänyt, hänen terveytensä murtui, ja jo 1857 oli hän niin heikko, että hän vaivalla saattoi saarnata. Se oli hänelle suureksi ristiksi, hän valitti sitä usein ja hän mietti paljon, kuinka voisi päästä lähemmäksi kansaa. Eräänä syksynä hän määräsi yhden päivän viikossa taikka kuukaudessa, jolloin ken tahansa saisi tulla hänen luokseen, ja silloin puhuttaisiin kaikenlaisista asioista. Mutta ei sitä kestänyt kauan, vähitellen jäi toinen toisensa perästä tukematta, niin että lopuksi tuli ainoastaan yksi, ja silloin hänen täytyi lopettaa. Ja niin kävi monen hänen suunnitelmansa. Hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan kaikki näytti niin helpolta toteuttaa, mutta yritykset törmäsivät jokapäiväisyyden koviin kallioihin. — Mutta ei hän silti masentunut, vaan koetti sirottaa siemeniä, milloin vaan sopi. Nyt hänen kuolemansa jälkeen kuuleekin monen kiitollisuudella muistelevan hänen sanojaan ja puheitaan. Ja harvoin hän päästi ketään luotansa tekemättä jotakin omalletunnolle käypää kysymystä: Oletkos herännyt ihminen? tuletkos autuaaksi, kun kuolet? j.n.e.
Mari on nyt kotona ja toi todella muassaan vähän [tietoja] Laurin lapsuudesta ja nuoruudesta, joka kenties on mielenkiintoista. Lotta ja Mari Ottelin olivat ensin panneet muistonsa paperille. Mari Achrén toimitti sen sitte runolliseen tyyliinsä, mutta me lähetämme myöskin Lotan proosamaisen kyhäelmän täydennykseksi Mari Achrénin kukkasesitykseen, joka on laadittu korkean runolliseen henkeen. Myötä seuraa Laurin kirje isälleen Östringin kuolemasta y.m. sekä myöskin eräs Laurin kirje Östringille. Muuta ei meillä ole lähettää. Hyvästi!
Ebba.
Tuskin on tarpeen huomauttaa, että tämä kirje ei ainoastaan liikuttavasti todista, kuinka rakkaana vainajan kuva eli jälkeenjääneen puolison sydämessä, vaan myöskin esityksen puolesta on perin huomattava. Helposti näkee, että se on kirjoitettu suoraan paperille, mutta antaessaan, niinkuin itse sanoo, ajatuksensa kulkea omaa tietään on tekijä luonut miehensä luonteesta sekä ulkonaisesta ja sisällisestä elämästä kuvauksen, jonka eheyttä ja täydellisyyttä hän suuressa vaatimattomuudessaan ei arvannutkaan.
IV.
En tiedä mitkä salaiset syyt sen vaikuttavat, mutta jotenkin säännöllistä näyttää olevan, että merkkimiehen nimi hänen kuoltuansa odottamattomalla tavalla ensiksi peittyy unhon verhoon. Hänestä puhutaan ja kirjoitetaan niin vähän, että saattaisi luulla hänen muistonsa tuomitun iäksi katoamaan. Niin ei kuitenkaan ole laita. Jonkun ajan, noin kolmisen kymmenen vuoden päästä — joskus varemmin, joskus myöhemmin — alkaa muistoa pimennys hälvetä, vainajaa aletaan jälleen muistella, hänen tekojaan ja luonnettaan esitellä ja arvostella, jopa ottaa joku seikkaperäisesti kuvatakseen hänen elämäänsä ja toimiansa, siten palauttaakseen hänet kirkastettuna hahmona kansan tietoisuuteen. Toisin sanoen: on kuin samanikäiset harvoin haluaisivat kuvata poismenneen merkkimiehen elämää, vaan se jää lähinnä seuraavan polven asiaksi.
Semmoinen oli Lauri Stenbäckinkin kohtalo. Se mikä sai minut kirjoittamaan hänen elämäkertansa oli lähinnä, että vähän ennen olin tutkinut ja kertonut isokyröläisen Elias Brennerin elämänvaiheet; vanhemmat Isonkyrön-muistot toivat mieleeni myöhemmätkin, joista Stenbäck oli minusta merkillisin. Että hänen kuolemastaan juuri sopiva aika, 30 vuotta, oli umpeen kulumaisillaan, sitä en silloin ajatellut. — Lauri Stenbäckin ohella muistui mieleeni myöskin hänen leskensä, joka vielä oli elossa, ja ensimäisiä tehtäviäni oli lähteä tapaamaan häntä.
Ebba Stenbäck oli miehensä kuoleman jälkeen, nautittuaan yhden armovuoden, v. 1871 muuttanut Vaasaan. Siellä hän oli vuokrannut asunnon kamarineuvos Herman Rosenbergin talossa, joka on viimeinen Koulukadun pohjoisessa päässä. Sekä läntiseltä että pohjoiselta puolelta on talo Marian puiston koivujen ja kuusien ympäröimä, ainoastaan katu välillä. Avaran pihan pohjoispuolella on pienehkö rakennus, jossa "tohtorinna" oli asuttavakseen saanut salin, kaksi kamaria ja keittiö. Ja siinä hän sitten pysyi koko elämänsä, vaikka talo useat kerrat vaihtoi omistajaa. Rosenbergin kuoltua 1874 se joutui H. F. Antellin haltuun, ja kun hän oli kuollut 1893, osti sen merikapteeni, asessori Alfred Burman, joka hänkin vuorostaan kuoli jättääkseen talon leskelleen, joka nykyään sen omistaa.
Vuokralaisen ja talon omistajien väli oli aina mitä parhain. Rosenbergin rouvan (Katarina Kristina Kaskas) sanotaan olleen Stenbäckin serkku, ja vaikka hän jo oli kuollut (1859), selittää se osaltaan, että kamarineuvos ystävällisesti seurusteli Ebba Stenbäckin kanssa; joskus heidän nähtiin yhdessä ajavan kirkollekin. Yhtä kohtelias vanhaa rouvaa kohtaan oli Antell. Vaasassa ollessaan hän ei laiminlyönyt käydä hänen luonaan sekä silloin tällöin kutsua luokseen hänet sekä täysihoitolaisen (joku kansakoulunopettajatar), jolle Ebba Stenbäck oli luovuttanut toisen kamarinsa, ja matkustaessaan ulkomaille hän varotti palvelijoitaan mitenkään häiritsemästä vuokralaista; heidän tuli aina kunnioittavasti kohdella häntä.
Asettuessaan kaupunkiin Ebba Stenbäck arvatenkin oli ajatellut saavansa pian seurata puolisovainajaansa. Tosin hän ei vielä ollut 55 vuotta vanhempi, mutta hän oli niin paljon kokenut, että hän syystä saattoi olettaa saavuttaneensa elämän iltapuhteen. Todellisuudessa hänellä oli edessään uusi elämä — niin pitkäksi tuo puhde venyi. Mitä hänen toimeentuloonsa tulee, oli se kyllä turvattu. Tietääkseni oli hänen eläkkeensä 1,000 markan suuruinen, jota paitsi hänelle miehensä jälkeen oli jäänyt noin 30-40,000 markan pääoma.
Kun minä 1870- ja 1880-luvulla säännöllisesti vietin kesäkauteni Vaasassa, näin usein Ebba Stenbäckin, kuulin myös hänestä puhuttavan, mutta en muista silloin kertaakaan sattuneeni hänen seuraansa. Eikä se ollut kumma, sillä hän eli mahdollisimman hiljaista elämää, ollen enimmäkseen kotona. Kirkossa hän sentään kävi säännöllisesti joka sunnuntai, välittämättä ilmoista. Mitä seurusteluun tulee, oli se jotenkin rajotettu. Hänen aikaisempia ystäviään ja tuttaviaan Vaasassa olivat lehtorinrouva Paulina Friberg (A. Meurmanin sisar), lehtorinrouva Fredrika Lovisa Laurén, rehtorinrouva Sofia Vilhelmina Hallsten, pastorinrouva Karolina Forsman, neidit Hilda ja Anna Hellman, Stenbäckin serkuntyttäret kauppaneuvoksenrouva Mari Hartman ja hänen sisarensa Karolina Malmberg (sittemmin rovastinrouva Borg) y.m. Ystäviensä kanssa Ebba Stenbäck perusti lukuyhdistyksen, joka kokoontui määräpäivinä ja jossa yhdessä luettiin vakavanlaatuista kirjallisuutta. Myöhemmin hän myöskin, oli jäsenenä n.s. raamattukeskustelu-yhdistyksissä, joissa joku pappi oli keskustelua johtamassa.
Näissä ja muissakin samanlaisissa yhdistyksissä Ebba Stenbäck aivan luonnollisesti ja ikäänkuin itsestään sai johtavan aseman. Vaikka hän esiintymisessään oli vaatimaton kuin ennenkin, hänen tietonsa, lukeneisuutensa ja kokemuksensa hengellisissä asioissa sekä lisäksi selvä ja johdonmukainen esitystapansa vaikuttivat, että häntä erityisellä kunnioituksella kuunneltiin. Kun hänen kuulonsa aikaa myöten heikontui, oli muitten tapana lukiessa ja keskustellessa asettua istumaan hänen ympärilleen, joten hän, niin sanoakseni, ruumiillisestikin tuli muodostamaan pienen seurapiirin keskipisteen.
Ymmärrettävää on, että Ebba Stenbäckin ystäväpiiri, josta olen joitakuita luetellut, ei pysynyt koossa ja muuttumattomana läheskään niin kauan kuin hän itse pysyi elossa. Jollei se olisi uudistumistaan uudistunut, olisi hän vihdoin jäänyt aivan yksikseen. Toiset muuttivat pois paikkakunnalta, toiset kuolivat taikka tulivat muuten kykenemättömiksi olemaan mukana, mutta aina ilmestyi toisia sijaan, ja nämä myöhemmin tulleet olivat yhä nuorempia Ebbaan verrattuina. Aivan erikoisen, entisen pappilanrouvan tuttavapiirin muodostivat eräät Isonkyrön ja Ylistaron köyhät muorit ja mummot sekä myöskin samankaltaiset vieraat Klemetsöön "Vapaakodista" (kaupungin köyhäintalosta), joiden oli tapana käydä hänen luonaan saamassa vaate- ja raha-apua. Nekin kuolivat ennenkuin heidän suosijansa, joten niitä viime aikoina ei enää nähty. Eräs Ebba Stenbäckin nuoremmista ystävistä on minulle kertonut kaikenlaista hänen loppuelämästään, mutta ennenkuin puhun siitä, tahdon mainita pari sanaa siitä persoonallisen tuttavuuteni uudistumisesta hänen kanssaan, jonka yritykseni kirjoittaa Lauri Stenbäckin elämäkerta aiheutti.
Joulunaikana 1896 kävin ensi kerran vanhan rouvan luona, jota en ollut tavannut sen jälkeen kuin koulupoikana olin ollut Isonkyrön pappilassa. Astuessani eteisestä vasemmalle, suureen saliin, jossa oli akkuna sekä pohjois- että eteläseinässä, lehahti vastaani oikea maalaispappilan tunnelma. Matot lattialla, yksinkertaiset, pitkin seiniä asetetut huonekalut, ruukkukasvit, kaikki muistutti monesti ennen nähtyä. Vastaanottamaan ilmestyi palvelijatar eli emännöitsijä. jolle ilmaisin nimeni ja toivomukseni tavata tohtorinnaa. Hän meni toiseen niistä kahdesta kamarista, joiden ovet nähtiin salin perällä, ja pian tuli näkyviin se, jota olin kysynyt. Ebba Stenbäck oli silloin 80 täyttänyt, valkohapsinen, vuosien kutistama mummo, mutta vakavin askelin hän astui minua kohti, tervehti minua vanhana tuttuna ja vaati minua istumaan keinutuoliin. Itse hän istuutui aivan lähelle, sillä hänen kuulonsa oli heikko, vaikkei vielä siinä määrässä, että keskustelu olisi ollut vaikea. Kun selitin käyntini tarkotuksen, hän luonnollisesti tarjoutui antamaan kaiken avun, minkä suinkin voi, ja haastattelu alkoi. Mitä Ebba Stenbäck silloin ja myöhemmin minulle kertoi, on tarpeetonta tässä esittää, sen olen jo pannut Lauri Stenbäckin elämäkertaan. Mitä minä sitävastoin tahdon tässä painostaa, on se erinomainen muistintarkkuus, se selvyys ja täsmällisyys tiedoissa, se vaatimattomuus itseensä ja hienotunteisuus muihin nähden, jonka huomasin hänen puheissaan. Niinkuin jo ennen olen maininnut, sain nyt aivan toisen käsityksen Ebba Stenbäckistä kuin mikä minulla ennestään oli, ja sentähden minä täysin ymmärsin rehtori Alfred Kihlmanin, joka, kun minä Helsinkiin palatessani satuin yhteen matkaan hänen kanssaan, lausui aina mielihyvällä käyneensä vanhan sukulaisensa luona, sillä hän oli henkisesti harvinaisen etevä nainen ja elämänkokemukseltaan rikas. —
Seuraavina vuosina kävin vielä useita kertoja Ebba Stenbäckin luona, sillä paitsi elämäkertaa oli siihen muitakin aiheita; olin näet myöskin ottanut julkaistakseni Stenbäckin runoelmat uutena lisättynä painoksena. Toisinaan kun en voinut persoonallisesti häntä tavata, tein kysymykseni kirjallisesti, ja hänen kirjeensäkin olivat niin selvästi ja virheettömästi kirjoitettuja, että oudon olisi ollut mahdoton ajatella tekijän olleen yhdeksännellä kymmenellä. Viimeisellä käynnilläni — silloin hän jo aikoja ennen oli saanut käteensä puolisonsa elämäkerran — Ebba Stenbäck uskoi minun haltuuni vainajan jälkeenjääneet paperit, jotka minä sittemmin lupaukseni mukaan, ennen hänen kuolemaansa, olen toimittanut yliopiston kirjastoon. Sekin, että hän luovutti nämä paperit — enimmäkseen yksityisiä kirjeitä — jälkimaailmalle säilytettäväksi, osottaa valistunutta mieltä, jommoista ei suinkaan aina tapaa. Kuinka paljon sivistyshistoriallisesti arvokkaita kirjeitä ja asiapapereita onkaan maassamme hävitetty sulasta yksinkertaisuudesta ja ahdasmielisyydestä!
Vihdoin tulee minun tähän kuvaukseeni Ebba Stenbäckistä lisätä erinäisiä piirteitä, jotka hänen kuolemansa jälkeen olen kuullut hänen ylempänä mainitun ystävänsä suusta.
Uskonnolliselta kannaltaan Ebba Stenbäck muuttumatta pysyi raamatullisella ja kirkollisella pohjalla, itsekseen lukien J. T. Beckin ja M. F. Roosin teoksia. Jo Stenbäckin eläessä oli hän samoin kuin tämäkin vapautunut herännäisyyden yksipuolisuudesta — huomaahan sen jo kuvastakin, joka esittää hänet keski-ikäisenä —, ja edelleenkin hän, niinkuin yleensä entiset vanhat heränneet, oli vapaamielisempi kuin ennen. Muun muassa se näyttäytyi siinä, että hänellä oli tapana käydä kuuntelemassa vapaakirkollisia saarnaajia. Väärin olisi kumminkin luulla hänen olleen taipuvaisen liittymään toiseen tai toiseen lahkoon. Hänen mielenkiintonsa vapaakirkollisiin johtui nimittäin yksinkertaisesti harrastuksesta oppia tuntemaan maassamme ilmaantuvien eri uskonsuuntien laatua ja luonnetta. Sillä alalla hänellä kuuluukin olleen sangen laaja- ja seikkaperäisiä, tietoja, ja se saa kysymään, perustuuko tässä ilmenevä, laadultaan, niin sanoakseni, tieteellinen mielenkiinto johonkin alkuperäiseen taipumukseen vai Stenbäckin vaikutukseen? — Charlotte Achrén, joka myöskin eli 90-vuotiaaksi, piti puolestaan ankarasti kiinni vanhasta herännäisyydestä, ja sentähden hänen sanotaan tulleen hyvin levottomaksi, kun hänelle oli kerrottu, että Ebba kävi vapaakirkollisten kokouksissa, jopa oli hän keventänyt sydäntänsä kirjoittamalla kälyllensä varottavan kirjeenkin.
Joskin hengelliset asiat aina olivat Ebba Stenbäckistä tärkeimmät, ei hän sentään ollut tietämätön maailmankaan menosta. Niin kauan kuin voimat suinkin sallivat, hän luki sanomia ja ylläpiti kirjeenvaihtoa sukulaistensa kanssa, siten seuraten sekä julkista että läheisempien yksityistä elämää. Toiselta puolen ei häntäkään unohdettu, kun toista tai toista tarkotusta varten vedottiin yleisön myötätuntoon. Paikkakuntalaisten oli näet tapana esittää hänellekin listoja, joihin oli merkittävä apua milloin minkin asian hyväksi. Yleensä hän ei pitänyt "listoista" — eikä ihme, sillä kukapa on kuullut kenenkään niistä pitävän? Hän tiesi näet mitä tahtoi avunannollaan edistää eikä sentähden halunnut avustaa semmoista, joka oli ulkopuolella hänen omaa harrastuspiiriänsä. Kuvaavana piirteenä mainitsen, että hän esim. kieltäytyi merkitsemästä mitään Vaasaan pystytettävää Z. Topeliuksen muistopatsasta varten, mikä luullakseni tapahtui uskollisuudesta miehensä muistoa kohtaan. Stenbäck näet ei ihaillut Topeliuksen runoutta: hänestä se oli liian kevyttä, jopa tyhjän helkkyvää, ilman sitä ajatuksen ja tunteen syvää totuutta ja hehkua, jotka olivat hänen oman runottarensa tunnusmerkit. Sitä paitsi hän ei voinut hyväksyä niitä perusjohteita, jotka nuorempi runoilija, myöhemmin kutsuttuna ruotsalaisen virsikirjan uudistamiskomiteaan, oli ottanut noudatettavakseen. Ebba oli vielä vanhanakin puhunut siitä pettymyksestä, jonka Stenbäckille tuotti hänen virsikirjaehdotuksensa hylkääminen, ja siihen oli ensi sijassa Topelius ollut syypäänä. Jollei Ebba, niinkuin on hyvin mahdollista, yleensä pitänyt muistopatsaita pelkkänä turhuutena, riittää tämä selittämään, miksi hän kieltäytyi antamasta ropoansa sellaiseen tarkotukseen. Missään tapauksessa ei ole oletettavissa, että hänen menettelynsä olisi johtunut kostonhalusta Topeliusta kohtaan; pikemminkin on se osotuksena hänen rakkaudestaan puolisovainajaansa, jonka kanssa hän tunteessaan yhä oli yhtä maata.