HAAVEKELLOT.
DON QUIJOTE.
Ken syntyi urhoks sankar-unelmain,
ei taltu lapseks laumain harmajain.
Kun yllä joukkoin sotahuudot soi,
hän kivettyy, ei myötä mennä voi.
Ei viihdä häntä varma voiton tie:
loputon kaiho kauemmaksi vie.
Kuin outo, orpo täällä kulkee hän
tenhoissa suuren jumal-hämärän.
Hän näyt näkee, joita muut ei nää;
hän muille arvoitukseks, narriks jää.
— Kas, kas ne pilkkaa. Tuolla houreissaan
suur' don Quijote taas nousee satulaan! —
Hän haamun lailla katvehessa kuun
yön tuulta vastaan samoo taisteluun.
Saa ritariksi ruusun kuollehen;
voimansa varisee kuin lehdet sen.
Hän kesken teon myrskyn pauhaavan
laul' yksinäisen laulaa unelman.
Kuin pilven varjo, läikkä tumman veen
hän soutaa tyhjyydestä tyhjyyteen,
jäljettä rauentuen rantaan maan,
syyskellastuvain kaislain kahinaan.
HUOKAUS.
Taas kukkaset puhkeaa pientaren pieliin, käet kultaiset kukkuu. Kuin ennen ne riemua ei tuo mieliin. Oi, Herra, sun maailmas verehen hukkuu, sun ihmiskuntasi, kuvasi vaipuu, oi, Herra, miks lapsesi tahdot syöstä! Vain kuolevain silmät kiiluvat yöstä kevätkimmeltävästä. Miten polttavi tuntoa tuska ja kaipuu pois alhosta tästä!
Ijäks tuomitut liemmekö syymme vaivaan!
Herra, armahda meitä!
Kuin paasi niin painavi paltehet taivaan.
Me pyysimme painia Jaakopin painin,
näin tähtihin nousta:
jäi taaksemme tuhkaa, jälkeä Kainin.
Maan kansat kulkevat kirojen teitä.
Herra, armahda meitä!
Vanhurskahan vihasi viivytä jousta!
I.N.R.I.
Mua ahdistaa meri, ilma ja maa, elo ihmisten, nimi ihvehinen "maan kuninkaan", jota otsallaan nään kantavan tuon jumal-syntyisen ja ristiinnaulitun Vapauden.
Ma polvistun luo ristisi sun: "Ole armollinen maan lapsillen, ota, Tuskien mies, pois orjuuden ies!" Sun opetuslapsesi vartomaan jää ylösnousemus-aamuas häikäisevää.
AAMUN SARASTUS.
Rannalla kauhun yön ui siinto kalvas aamun ensi säteen. Kuin arastellen veli veljen käteen käy jälkeen murhatyön. Tää Kainin merkki millä voidaan pestä pois synkän ihmisyyden sydämestä?
Suur' rakkaus sen voi. Välkähtää valot pilvilinna-viirin: kohoaa ylle murheisen maanpiirin ikuisen rauhan koi, kun puhkee tuhatvuotis-päivä tästä titaani-yöstä, jumal-härnärästä!
KEHTOLAULU.
Tuuti tulisoroista esiin elon noroista, tuuti tulta taivahan tuskaan, sielun vaivahan!
Kerran murrat kehtosi,
tunnet elinehtosi,
sytyt pyhään palohon,
poltat tiesi valohon!
Tuuti lasta syväksi, hyypiötäin hyväksi, tuuti tulta taivahan tuskaan, sielun vaivahan!
LEMMEN MUISTO.
Sieluani suruun uupunutta hiljaa keinuttelee haahti unten; lapsuuteni rakastetun nään, sinisilmäin hymyn, armaan pään… Ah, ken voisi halki aikain lunten päästä lapsuus-onnen hämärään!
Ah, ken saisi varhaisnuoruutensa
valkeet yöt ja lemmenraskaat päivät!
Kultahaaveita ne mieleen toi.
Ihanimmat, jotka sydän loi,
utuisiksi unelmiksi jäivät;
mutta vielä rinnassa ne soi…
Palaa aatos varjoin valtakuntaan, maille vienon ensilemmen muiston: konsa illoin yksikseni jään, lapsuuteni rakastetun nään… Putoo päältä sydän-öisen puiston tähdenlento tyhjään elämään.
AD ASTRA!
Sa laupias syys! Ma tunnen sen tulon jo laulussa laineen ja humussa puun. Kukat polttamat kulon, uniraukean aineen se lepohon tuutivi siunattuun.
Sa yksinäisyys syystaivahan alla! Pois lakastumuksen laduilta sa viet. Sua kuuntelemalla yön arvoituksen syli aukee, siintävät tähtein tiet.
KAIHO.
Oi kaihoni, kauneuskaihoni kuolematon, sa arkeni halki hohtava autere sees, tie ohitse onnen, yksinkulkuhun jylhään, ikiväistyvän luo, ikiriutumuksehen ylhään, salaruoska, mi viiltäen liehdot rientämään ees, tuliorjantappura raukan otsani yllä, mun kiedot äärettömyytesi syleilyllä, käsivarsin aineettomin, ikiorjuutees! Oi kaihoni, kauneuskaihoni kuolematon!
Ikiväistyvä, oi, ihanuutesi unta vain lie, mut mulle sa viittaat, mulle oot kohtalon tie, sun katseesi alla murtuvi kauneus aineen, sun kutsusi rinnalla halpa on houkutus maineen: unohtuu aika ja hetki ja kukkaset maan. Ah, koskaan et antau kiinni, sa ylhä ja arka! Mut autuas oon, jos vilvoitellakin parka ees huntusi varjolla pään polon polttoa saan! Ikiväistyvä, oi, ihanuutesi unta vain lie!
JUHLA-ILTA.
Kaikki rientää riemun syliin, ääreen juhlakynttilöiden, valon kimmeltäviin kyliin, jotka välkkyy halki öiden tauottua arkitöiden.
Keltä puuttuu kynttilöitä käydä vastaan joulu-öitä, lainaa suuren juhlavalon akkunoista tähtitalon, säkeniltä, jotka sataa iltataivaan syvään sineen: niitä katsoo ystävineen.
Kellä lienee koti hellä, kodin onni sydämellä; kellä haave vanha vainen sielussaan kuin kellonsoitto, muiston kuuran kuvajainen, kaiho, joululaulun lainen.
Jokainen on tämän kerran rikas, nuori jonkun verran. Missä liikkuu Herran henki, siell' on jakaa toisellenki. Älä kysy: miksi, kelle? Oves avaa hyvyydelle!
Kesän kesti ruusu uhkee, nyt jo nukkuu hangen alla, vilu-neitten parmahalla. Kukat kuolottomat puhkee vasta ihmissydämistä hellemmiksi heltyvistä, rakkahasta rauhantyöstä, hyväntahdon joulu-yöstä.
HELMIKUU.
Talven helmi, taivaan tähtiseule, pimentoihin unhoitettu kuu, hanki-valkeata valtaa käytän, mieltä puhtaampaa kuin kukaan muu.
Veret kuumat hyydän, liikkeen jäädän!
ajan kello hetkeks seisahtaa.
Hiljaisten maan lasten sieluun silloin
ikuisuuden aatos lankeaa.
Seulon sieluja, oi, pakkashenget!
Surmatkaa ja kootkaa aarteeseen!
Sen vain korjaan, joka kylmän kestää,
ikihelmeks käyvän kyyneleen.
Kiteet kulmillain on tähtiyöltä;
helkehuntu lahja alku-jään.
Vilu vieras tääll' oon, Pohjan vanki,
kruununi jäi aikain hämärään.
Lien ma elon kaiken kaukotaulu,
tausta, loppu, liikkumattomuus.
Kerran vielä kaiken luomakunnan
saartaa sama himmee hiljaisuus.
Kaartaa kimallukset äärtä vailla
rantaa autioiden maisemain.
Kalmistossa valkohiutaleiden
ihminen ja aika, muisto vain!
Silloin istun jälleen kruunu päässä
äyrähällä tyhjyyden ja yön,
tutkin linnani jääkuvaisesta
turhaan jälkeä poislaastun työn.
Lumiruusuin kuudankatvehessa
kerran iki-unta uinut maa.
Hetken hermot, turhan työnne orjat,
kuumehoureestanne lakatkaa!
Astu sielu sydämeni jäähän,
haaveitteni hopeehelinään!
Kiedon laakealla vilpehellä
huomishuolten liekitsemän pään.
VARHAISKEVÄT.
Tippuvi räystäät, vierillä teiden pelmuten pulppuaa hilpeät purot. Paistavi päivä, läikkyvi ilma, herahtaa hymyhyn kasvot jurot.
Tunnetko, tunnetko, kulkija-parka:
sulaa ja soi myös talvinen rinta,
sykähtää synkkien verien virrat,
värähtää kummasti paatunut pinta?
Kaikk' kovat yösilmä-, jääsilmä-peikot
auringon kaunista katsetta lymyy.
Lokaisen, nauravan lammikon kalvoon
korkea taivas takaisin hymyy.
Tunnetko, tunnetko, kulkija-parka:
jouduit jo valkeain valtojen alle;
paistaa sun täytyvi auringon lailla
pahimmalle ja parhaimmalle!
Valkeita silkkiäispulmuja säähän
leutoon puhkovat rimpien raidat.
Havahtaa tuuli, lehahtaa tuoksu,
punertaa vienojen viitojen laidat.
Tunnetko, tunnetko kulkija-parka,
että sa syvinnä kaipaat jotain:
aikojen autuahampien rauhaan
tuskista elämän turhain sotain.
Painuvi päivä, helisee routa, taivaasta maahan käy sinisiltä. Hopeakyyneltä, helmeä täynnä välkkyvi kuulas, kalpea ilta.
LUONNON IKÄVÄ.
Oi, maa-emon helmaan mun sieluni halaa, pois rinnoilta riehun ja riidan, pois korpeen, miss' elo ehjänä säilyy, salolammelle, miss' yön ulpukat päilyy, unilinnojen kuvitelmaan! Sinne sieluni palaa luo rakkahan virran ja viidan.
Oi, tuokion verran ma uinua soisin mesimättäällä muistojen lehdon, miss' haltiat haastoi ja kuusikot kuiski, suviöiden haavetta keijuset huiski mun lapsensilmääni kerran! Kuin autuas oisin ma keinussa luonnon kehdon!
LUX.
(Victor Hugo).
I.
Oi, vastaisuus! Näky valkea tuolla! Kaikk' kansat on vankilan ulkopuolla. Sora, hiekka jo heilivi vihertyen, kulot kasvavat umpeen nurmikkomailla. Maa seppelepää on morsion lailla ja ihminen ylvähin ylkä on sen.
Kuin hämärän halki tai verhotun uksen viel' aaluu kauneus kangastuksen, mut kerran me täyttyvän tiedämme sen. Vapahiksi me kerran pääsemme ihan, jos menneisyys kävi merkeissä vihan, tulevaisuus tulkki on rakkauden.
Jo nytkin syvältä synkeydestä soi sävele kansojen veljeydestä, se taivaalle kiuruna kirpoaa, ja kohtaloin kolkkojen, murheemme yllä se helkkyvi vienolla hyväilyllä. Oi, siivekäs haave, jo luoksemme saa!
Te nähkää, yö on jo valkenemassa!
Maailmassa suuressa, vapautuvassa
Capetingit ja Caesarit syösty jo on.
Jo hoivansa taivaan hengetär tarjoo:
sukupuut täyskypsät piiriinsä varjoo
suur' rauhansiipi liikkumaton.
Oi Ranska, suortunut vaivojen alta!
Oi terve, valkeain huntujen valta
ja voitto jälkehen kauhujen yön!
Taas sees on taivas ja linnut on täällä,
orapihlajain oksilla, päittemme päällä;
pajat puhkuu ja lietsoo painetta työn.
Ja tapparat, keihäät joutavat loukkoon, tykit, pommit ruosteisten romujen joukkoon; ne unheessa maatuvat, murtuvat pois. Koht' enää ei jälellä niistä sen verran, että kourulla koukata vettä vois kerran, että sirpaleen laidasta sirkkunen jois.
Katos kauna ja syy, vihamieliset linnat.
Sama täyttävi tunne nyt kaikkien rinnat,
sama kaikille viittovi määränpää.
Näin Jumala sielumme liittävi yhteen
ja sitovi kansoista kaunihin lyhteen.
Hätäkellojen köys saa levähtää.
Oi katsokaa, välke ui taivaan rantaan! Se kasvaa, sen loisto jo kauaksi kantaa, jo joudumme valtaan valkean sen. Tasavalta maailman, eessäin sun näen! Jos lienetkin vielä nyt pienoinen säen, olet huomenna aurinko ijäinen!
II.
Kovan kohtalon lyömät, ei kauan se paina! Kuin vuoksi ja luode niin vaihtuvat aina valot, varjot Salliman lain. Pahat päivät haihtuvat varjon lailla. Pian riemuaa kansat auringon mailla: yö unt' oli vain!
Ajat onnellisemmat koittavat meille
ja kansoille kaikille vapautuneille.
Enää orjuutta, kurjuutta ei!
Vaan juhannusvirttä olemassa-olon
koko ihmisyys soi, tie häädetyn polon
kun kotihin vei.
Hirmuvaltiain sammuvi sumea suku,
punaruskossa nousevi uus ajan luku
sinitaivahan kannellen.
Käsi kädessä, veljinä ihmiset kulkee,
jumaluus sama,:suur', heidät helmaansa sulkee,
Isä kaikkeuden.
Soi rauhan viestit jo yllä ja alla; ne ruokopillillä, pasuunalla kautt' ilmojen kuuluuttaa: Ole vapaa, maa! Enää orjuuden vaivaan sua tuomita ei! Ole kaltainen taivaan polo ihmisten maa!
Edistys, tarutammi, sen keskelle juurtuu;
Ameriikan ja Euroopan saartavaks suurtuu
pyhä laulujen puu.
Sen oksilla valkeat kyyhkyset häilyy,
sen kautta päivällä aurinko päilyy
ja öisin tähdet ja kuu.
Tää haave ylväin totta on milloin? Me marttyyrit haudassa liemme jo silloin, nuo kauniit kun kahleetta käy. Käy autuaampina aamun he koissa, kun meille, ah, Tuonelan kammitsoissa yö hämärtäy.
III.
Kylät, kaupungit riemua täys, elon intoa sorjaa! Taivaalla ei helvettiä, ei lain alla orjaa! Ja missä lie pyövelin piilu? Se tuntematon maan uudesti-syntynehille heimoille on. Ei onnea yksilön kurjuus kansojen salpaa. Sotamiestä ei enää, ei rintamaa, tappavaa kalpaa, verotaakat on poissa, myös ristit jo hyljättiin. Tahra Euroopan tää: kuninkaitako palveltiin? Ameriikan ihmetys: orjia ollutko meillä? Runo, tiede ja taide käy oppaina elämän teillä. Pois hälveni huoli, ja kuivui jo kyynelveet. On jalkarautansa kahlitut karistaneet. Kuin perhettä samaa suuri on ihmiskunta, pyhä kaikkien työ, teko vastaava parhainta unta. Elonpäiviä kiertää kiitosvirsien vuo: yhtä kallis on korsi, min pieninkin kekohon tuo, Tää ääretön, summaton, valossa-kylpevä kansa se heikoimmallekin velkaa on onnestansa, sille suonut on lahjan halvimman torpan mies; joka yksilön rinta on yhteisen työpajan lies. Ikivihreät kuuset, voittajat myrskyjen rankkain ja tuuheat oksat ja lehvät tammien vankkain ja seetripuut vanhat, graniitti-kuoriset nuo, kaikk' kilvan toukokuun sirkulle suojaa suo; värähtää jättien sielu ja valtaisan orren ne hellästi kaartavat katteeksi ruohonkorren.
Oi aurinko-maa, sädehohtava tulevaisuus!
Sun henkesi nousu se on, sa ihminen uus!
SUVIYÖN SÄVEL.
Kuin tähtihärmää sieluhuni sataa suvisen kentän lailla unelmoivaan, ja kaikk' on mulla, mikä muuten puuttuu. Häviön, kalman kauhut, turhuus, tuska, kaikk' katoaa ja laulun onneks muuttuu, ja rinnassani kastehelmet soi vaan.
Soi sävel outo, sävel kummallinen, soi kunniata kaiken olevaisen heijaavain heinänkortten kahinalla. Ah, kiitosvirttä kyynelhelmellistä ne laulaa suulla yhtä sorealla elämän ijäisen ja katoovaisen.
Kultaiset korret, metsäin keijuskuorot, kuin pirrat vetten yllä aranvienot, te luonnon kannelpuussa sielunkielet, heliskää kautta kaikkein ihmisrintain; saa hetkeks rauhan rauhattomat mielet valahtaa huolten ylle hunnut hienot.
IHMINEN.
Tavoittaa tyhjyys jumal-ajatuksen kuin tähdenlennon ikikierroltaan, Leimahtaa siivet liekkiin lentäväisen, mi tuhaks raukee tulen saatuaan: unohtuu Minä, vaihtuu, muuttuu muiksi, maan matosiksi, ruohoksi ja puiksi.,. Tään turhan onnen vuoks me ihmiset näin kiusataan ja tullaan kiusatuiksi!
Poroksi polttain astuu jumal-aatos sielusta sieluun soihtu kirpoaa; ja suurempana joka sukupolvi ja kauniimpana tulisurman saa. On kirkastuksen kruunu surmatulla, ehompi elää sen, ken jälkeen jää. Oi, ihminen, on kaunis osa sulla näin taistella ja voitetuksi tulla!
SALAINEN SYTÖ.
Sa syömmeni sorretun hehkuva säen, sa rohkea, pyhä, yht' ylväänä yhä sun sorronkin alla ma suitsevan näen!
Ah, askelten alla!
Sala-yössä kuin korvessa miilun hehku,
niin peittää äänetön turpehen pehku
salokankahalla!
Sa sitkeä, synkkä, sa kestät, joskaan
syvyytesi tähden
et outojen nähden
voi ilmiliekkinä loimuta koskaan!
Tai hetkikö koittais
tuo korkea, jolloin ois leimuta valta,
sydän maailman syttyisi kaikkialta
ja kahleensa voittais,
ja hyvyyden hiljaisen pilkattu voima, nyt piillen mi sytee, vain kaihona kytee, ois tekojen suurien aateloima?
Sen hetken jos näen, niin ilmoille roihua vaikk' alta vuoren, syki keralla maailman sydämen nuoren pyhä, hehkuva säen!
FAUSTIN LOPPUSANAT.
(Goethe)
Näin sijaa valmistan mä miljoonille, mut unteloille ei, vaan uurtajille. Vihertyy niitut, pellot kellertäy, inehmo, karja kunnahalla käy rotunsa rohkeen luottain voimaan, valtaan, suojansa saaden maalta raivaamaltaan. Kuin Eedenissä täällä kukkii työ, tuoll' ympärillä aalto ahnas lyö, mut uhkaavaks jos käy sen hurja kulku, niin yhteisvoimin nostetahan sulku. Mun puolestani kaikkein kuuluville viisauden viime sana olla saa: Elämä, vapaus vain kuuluu sille, ken hetki hetkeltä sen valloittaa. Partaalla vaaran, sentään pystypäin kehdosta hautaan kamppaellaan näin. Ma taiston nähdä soisin moiseen tapaan vapaassa maassa, kera kansan vapaan. Hetkelle silloin huutaa haihtuvalle ma mielin: viivy, ihanin! Ei vaipua voi aioonien alle eloni päivät jäljettömihin. Tään nyt jo tunnen onnen hurmion, tää korkein hetki elämässäin on!
KAJASTUS.
Korkean rauhan maan valkeat tornit katsovat kaukaa kuiluun kuohuavaan.
Siintävät silmään sen,
jolla on rinnassa hiipuvin kaipuu
ylitse syövärien.
Erheiden eksyttäväin
alhosta nousevi ihmisen henki
kunnaalle seppelepäin.
Voittaja taistelon
ei ole murhamies; tuomittu, syösty
hurmeinen sankari on.
Eessä on uskonto uus:
kilvelle nostettu kaitsijaks kansain
sielujen aateluus.
Maaemon heimousvyön
uurtavat multahan rauta ja teräs,
talttuneet tahkoiksi työn.
Kansojen, yksilöjen
kilvan on kukkiva kirjava keto
turvissa veljeyden.
Ah, yli maan, yli veen kuin hymy Jumalan käy kajo kaunis ihmisen kirkastuneen!
SERENITAS.
Ma rauhan sain. Ei enää jalka liestä. Vain hiljaa liityn ihmisyytehen kuin liittyy luontoon lehdon kukkanen, niin vailla valtiaan kuin orjan iestä.
Mut syrjään jäin ma elon valtatiestä.
Sen halpa kunnia, kiistailu sen
huonosti sopi soitoks sydämen:
se vaati vankia tai miekan miestä.
Pois kylmä kiiltokuori sielun jäätää.
Pelastan sieluni, muu kadotkoon!
Mun maineen Parnassolta saatte häätää!
Vain sinne halaan, missä hyvyys säätää,
miel' leivon lailla puhkee lauleloon.
Ma pienimpänä suurin, vapain oon!