Lauri ei tahtonut mitään vaimonsa katoamisen syistä selittää, arveli vain vierasten puheisiin:
»Niin on käynyt, hyvät vieraat. Lienette kuulleet etsimisestä?»
»On kuultu. Mutta tikku on yksi ihminen tämmöisillä takalistoilla… Ellei juuri sattumalta päälle astu, ei hakemalla kohtaa… Ei ollut ensimmäinen eksyjä näille kairoille… On monta mennyt minunkin muistooni… On mennyt, ettei ole luun murua koskaan löydetty…»
»Ja tämä sinun vaimosihan oli lisäksi outo, etelästä tullut… Ei kummakaan, että eksyi», sanoi vielä vahvikkeeksi toinen isännistä.
Keskustellen he nousivat portaille, ja Lauri käski vierasten käydä tupaan, joka oli suuri, valoisa huone porstuan toisella puolella.
Siinä oli Laurilla kirjahyllynsä ja sanomalehtensä. Olipa pöydällä, ikkunan alla, kirjoitusvehkeetkin ja mustepullo.
Vieraat istuutuivat, partojaan pyyhiskellen.
Aamulla varhain he olivat lähteneet Teurajärveltä ja nyt iltapuoleen vasta perille saapuneet. Ei ollut »tänä kesänä näiden järvien välistä taivalta kukaan kulkenut. Polku olikin paikoitellen kadonnut kokonaan.
»Vaan tuntuvat vielä ne Topias-vainajan veistämät pilkat», selitti Saajoranta. »Vaikka kyllä niiltäkin outo eksyy, mutta meille ovat molemmille maat siksi tutut, ettei harhaan joudu, vaikka sattui tämmöinen sumuinen, päivä.»
Tiedustelivat vieraat vielä vuodentulosta, kertoivat, että niin oli kova se Perttulin halla, ettei riiheen pantavaa tullut Teurajärvellä, ei taloissa, ei kruununtorpissa. Miten oli täällä Paloniemessä?
Ihmetellen vieraat kuuntelivat, kun Lauri kertoi, että oli osa saatu raskaita, hyvin itäviä ohria ja kaikki lyhteet toki riihessä käytetty. Ja sitten vasta kummastuksensa lausuivat, kun Lauri lakissaan uutisviljaa toi nähtäväksi.
»Siinäkin se oli vähän pitkämielisempi mies, Topias-vainaja», alkoi Kumpula, vanhempi isännistä, selittää, »kun tämän järven rannalle alkoi talon tehdä. Olisi ollut kruununmaita sekä Teurajärven että Särkijärven rannoilla, ja oli sieltä vainajalle tarjottukin, että niistä järvistä toki pääsee vesistöjä pitkin kotirannasta kirkolle asti, vaan ei pääse tästä järvestä veneellä mihinkään. Mutta ei pelottanut se Topias-vainajaa; ymmärsi, että maa on tämän järven rannalla viljavaa, — älysi, että lujempi on tämä niemi hallaa vastaan kuin muiden järvien niemet. Ja senvuoksi tähän asettui ja tälle niemelle talon perustuksen laski… Muistan vielä… Ja eikö liene silloin jo sillä vainajalla tunnossaan kuvastunut tiekin… Semmoiseen käsitykseen olen jäänyt… Ja hänenhän se oli alkuunpanema koko hanke…»
»Hänen oli», vahvisti Saajoranta. »Hän se osasi maatkin näyttää ja selitykset antaa, missä parhaat hiekkaharjut kulkevat…»
»Jaa», myönsi siihen Kumpula ja kiirehti sitten sanomaan: »Et ole kuullutkaan viimeisiä uutisia, Lauri!»
»En ole kuullut. Muistanut olen ja pitkästynyt… Taitaa olla vierailla hyviäkin uutisia?»
Lauri näki isäntien nauravista silmistä, että hyviä niillä oli uutisia.
»Onpa ne melkoisia uutisia», jatkoi Kumpula. »Onpa semmoinen uutinen, että toteen käypi Topias-vainajan ennustus…»
Ilosta hypähti Lauri seisomaan ja kysyi vilkkaasti: »Ettäkö tie tulee tämän Palojärven kautta tehtäväksi…?»
»Juuri niin… tuosta juuri talon takaa, josta linja, Topias-vainajan ehdottama, on vedetty… Ja vielä muutakin…»
»Valtio on siis myöntänyt?»
»On myöntänyt, ja osa rahoja on jo kirkonkylän postitoimistoon saapunut… Ja sitä varten nyt tämän Saajorannan kanssa olemme liikkeelle lähteneet, tietoja sinulle tuomaan…»
Paloniemen Lauri oli valittu tienteettäjäksi viimetalvisessa kokouksessa. Vaikka hän olikin nuori mies, myönnettiin hänellä olevan kykyä ja taitoa johtajaksi ja tiedettiin hänen myöskin tuntevan maat ja jänkät, joiden läpi tielinja oli vedetty. Nyt oli tienpohjan teko päätetty jo tänä syksynä aloittaa, ja Laurin asiana oli huutokaupassa myydä pohjan luonti ja tasoitus…
Siitä olivat Teurajärven miehet lähteneet Laurin puheille. Sillä he arvelivat, että jos sulaa syksyä riittää pitemmältä — kuten joskus riittää —, ehdittäisiin päästä hyvään alkuun. Lisäksi tiesivät isännät kertoa, että tukkitöistä päässyttä työväkeä oli rantamailla viljalti, joten oli hyvin luultavaa, ettei pohjan luonti nousisi korkeaan hintaan. Laurin olisi nyt heti lähdettävä rantamaille ja otettava johto haltuunsa, pantava alkuun tienpohjan luonti. Kaikenlaisista seikoista siinä juttelivat. Siitä, kuinka paljon valtio oli myöntänyt tierahoja, joiden uskottiin hyvin riittävän, ja siitä, että tien oli määrä valmistua viidessä vuodessa.
»Ei ole siis enää kaukana se aika, jolloin tämäkin talo, joka on ollut kaukana kaikkien kulkureittien takana, on valtatien varressa», sanoi Kumpula. »Olisipa saanut elää Topias-vainaja, että olisi kuullut…» »Siihen uskoon kuoli», arveli Saajoranta. Siitä alkoivat kuvailla sitä mukavuutta, jonka tänne erämaihinkin tien valmistuminen tuottaa. Jo tulee helppo elää nousevan polvena. Eivät tiedä siitä vaivasta ja rasituksesta, jonka tämä polvi tietää. Eivät tiedä mitä mieheltä kysytään, kun kaikki kosket, vastavirrat ja nivat sauvoo ja suuret järvenselät soutaa jauhosäkin kotiansa saadakseen. Eivät tiedä mikä on ollut vaivana, kun kesäiseen aikaan vainajaksi joutui. Kantaa piti ruumis poikki leväisten jänkkien, yli korkeiden vaarojen ja veneessä kirkon rantaan kuljettaa…
»Uusi aika alkaa nyt näissäkin kiveliöissä…»
»Niin alkaa. Kun toisi hyvää tullessaan eikä entistä rauhaa rikkoisi…»
He olivat siirtyneet tuvasta pirttiin, penkillä istuivat ja odottivat ateriaa, jota Inkeri ja täti valmistivat.
Lauri oli istunut miettiväisenä paikallaan. Sitten, jatkoksi vierasten äskeiseen puheeseen, hän virkkoi:
»Tietoja ja sivistystä sitä tietä tänne kiveliöön tulee… Mutta mitä täältä sitä myöten pois menee, emme osaa vielä sanoa. Varmaa kuitenkin on, että sivistys ottaa jos antaakin. Tuhatvuotisen rauhan rikkominen on synti, mutta ellei sitä kerran häiritä, on se vielä suurempi synti…»
Muut eivät näyttäneet ymmärtävän, mitä Lauri tarkoitti.
»Taidat sitä vaimo-vainajaasi niin murehtia», arveli Kumpula.
»Eipä sitä käy kummasteleminen, jos murehtisikin», sanoi toinen.
Lauri ei virkkanut mitään. Ja vieraista tuntui kuin Lauri ei olisi maantiestä niin paljon iloinnut kuin he.
VIII
Laurilla olisi ollut paljon lyhempi matka kirkonkylään Mukkajupukan ja Särkijärven kautta, mutta hän valitsi kuitenkin Teurajärven tien, saadakseen kulkea pitkin tielinjaa ja vielä ottaakseen huomioon yhtä ja toista.
Teurajärven isännät olivat olleet talossa yötä ja aamuvarhaisella lähteneet kotijärveä kohti.
Vasta seuraavana aamuna Lauri valmistausi matkaan. Hänen oli täytynyt järjestää töitä kotona, ja sitäpaitsi oli hän vielä tutkinut kaikki maantietä koskevat asiakirjat ja kartat.
Aamu oli valjennut kirkkaan kuulakkana ja kuuraisena. Ilma oli niin puhtaan selkeä, että järveä ympäröivät vaarat näyttivät tulleen aivan viereen. Pihalle, suuren kiven viereen, näkyi Mukkajupukan kalju laki kuin jättiläismätäs.
Mennessään poikki pihan tuli Lauri katsoneeksi Mukkajupukkaan päin. Hänessä heräsi kummallisia muistoja ja ajatuksia. Mukkajupukan kautta hän itse oli mennyt maailmalle tietoja hakemaan… sen kautta palasi, matkassaan Aili…
Hän ei sieltä paljoa saanut… Mutta rauha olikin hänen sydämestään samaa tietä mennyt…
Hän oli unohtua mietteisiinsä, kun samassa kuuli Inkerin äänen portailta. Inkeri oli täyttänyt eväillä laukun — saman, jolla Laurille evästä vei, — ja nauhoitti sitä parhaillaan kiinni.
»Tänne laukun kielen alle panen sukat», sanoi hän. »Kun eivät putoaisi…»
»Panehan vain. Eivät ne putoa.»
Lauri käveli portaitten luo, istui siihen katsomaan, kun Inkeri laukkua valmisteli.
»Pari viikkoako luulet viipyväsi?»
Inkerin ääni oli hiljainen, ja hänen kasvonsa olivat vakavat.
»Enintään pari viikkoa», sanoi Lauri. »Eipä sinne olisi joutanut… enkä halunnutkaan…»
»Muistatko minua?»
»Ennen kaiken muun unhotan…»
Lauri otti laukun selkäänsä. Hän oli valmis lähtemään.
Täti hyvästeli ja luetteli, kenelle Laurin oli terveiset vietävä, jos kirkonkylällä osuisi kohtaamaan.
»Muistathan käydä Leenan tuvalla terveiseni viemässä, sano: vielä elää, mutta vanhuus tulee, jalka raskaasti nousee», evästeli täti Lauria. »Leena muori on vanhin tuttavani kirkonkylässä…»
»Vielä sieltä Leena kärrykyydillä käy Palojärvessä tätiä tervehtimässä», sanoi Lauri.
»Eivät näe sitä minun silmäni, tuskin Leenankaan.»
Inkeri aikoi mennä tielinjalle Lauria saattamaan.
He lähtivät. Kulkivat samasta kujasta, josta Susijankalta palatessa olivat pihaan tulleet. Polku lähti suoraan männikköön tielinjalle, toinen haara poikkesi Susijänkälle päin.
Astelivat ääneti, Inkeri edellä.
»Kyllä taas alkavat pitkät päivät», puhui Inkeri tukahtuneella äänellä. »Hirveä, kuinka ikävä täällä oli silloin kun viivyit poissa… Kun ei tulisi niin ikävä nyt!»
»Luehan niitä kirjoja, jotka sinulle jätin. Niistä opit paljon… hyvin paljon…»
»Kyllä minä…»
He saapuivat siihen paikkaan, johon koko Susijänkkä ja järven ulappa näkyivät.
»Mitä sanot, Inkeri, jos tuo Susijänkkä kerran vielä työntää heinää suorista, kauniista saroista… Siitä tulee monen kymmenen lehmän heinät», puheli Lauri jälessä kävellessään.
»Kun jaksaisit sen viljellä…» Inkeri tuntui kuitenkin ajattelevan muuta. Eikä Laurikaan oikeastaan ajatellut sitä, mitä sanoi. Hän näki Antin viemäriä kaivamassa. Tasaisesti nousi ja laski vanhan miehen selkä, ja hän oli jo ehtinyt tänä aamuna luomaan pitkän matkaa. Lauri näki sen siitä, että vastakaivetun ojan reunoilla olivat muhaneliöt mustina, jotavastoin entiset vielä olivat valkoisen kuuran peitossa.
Polku sukelsi vankkaan männikköön, pois tielinjalta.
Lauri näki Inkerin palmikossa tupsun, näki selän ja lanteet, näki sivulta punaista poskea ja ripsien varjostamaa silmänalustaa… Hän tunsi sydämensä lyövän, ja teki mieli kietoa kätensä Inkerin kaulaan…
Ei, ei! Hän ei saa koskea! Hänen tunteensa pitää olla puhdas…
Siinä tulikin Inkerin kääntyä takaisin.
Silloin teki Laurin mieli suudella Inkeriä. Mutta hän tyytyi siihen, että kosketti huulillaan Inkerin valkoista otsaa, joka oli huivin alta paljastunut. Hän tunsi Inkerin pehmeän poven kosketuksen ja näki suurten, kirkkaiden silmien kuin ummistuvan…
* * * * *
Kun Lauri saapui kirkonkylään, sai hän tietää, että kunnanhuoneella pidettiin suurta kokousta osuusmeijerin perustamisesta. Hän käveli kuitenkin sivu kokoustalon, vei laukkunsa majapaikkaansa ja läksi asioilleen.
Melkein kaikki kirkonkyläläiset tunsivat hänet, ja nyt tänä syksynä oli hänestä ja hänen vaimonsa katoamisesta paljon puhuttu. Hän koetti välttää vastaantulijoita, joilla jokaisella oli jotakin kysyttävää. Hän ei ymmärtänyt itsekään, mikä häntä vaivasi. Hänen oli ikävä. Mutta mitä hän ikävöi, sitä hän ei oikeastaan tiennyt tai tahtonut itselleen tunnustaa.
Tullessaan oli hän miettinyt erästä asiaa ja aikoi senkin nyt toimittaa. Oli hän sitä kotonakin miettinyt, mutta nyt tänne tullessa oli se vasta päätökseksi kypsynyt.
Hänen rakkautensa Inkeriin oli syttynyt niin kummallisena hetkenä, että kun hän sitä koetti jälkeenpäin tyynin mielin ajatella, niin hänestä alkoi tuntua kuin se tunne olisikin ollut jo vanhempi, vaikkei hän sitä ollut itselleen myöntänyt…
Mutta nyt hän sen myönsi, oli sanonut jo Inkerillekin. Ja vaikka hän tiesi, että se rakkaus oli syvä ja puhdas, tuntui toiselta puolen kuin hän rakastaisi salaa, rikollisesti, ja tekisi kauheaa syntiä… vaimo-vainajaansa vastaan…
Sillä eikö hänen rakkautensa ollut syttynyt jo siellä lepokivillä istuessa… jolloin hän ei vielä tiennyt Ailin karkaamisesta mitään…
Semmoiset ristiriitaiset tunteet olivat koko taipaleen hänen rinnassaan mellastaneet. Yksin kiveliön polkuja kävellessään oli hän miettinyt kohtaloansa ja koettanut päästä rauhaan, toivoa tulevaisuudelta onnellisempia päiviä ja innostua siitä työstä, jonka oli elämänsä tehtäväksi ajatellut.
Vähitellen alkoi vyyhti selvitä…
Inkeri oli niin nuori ja kokematon, sydänmaan lapsi, joka ei vielä tiennyt elämästä mitään! Mutta hän rakasti kotiaan ja karjaa, kaikkia.
Mutta heidän suhteensa, heidän lempensä oli syttynyt niin kummasti. Ja
Inkeri oli lapsi vielä.
Silloin hän päätti, että Inkerin oli lähdettävä kouluun, oppimaan karjanhoitoa ja taloutta. Olo vieraissa synnyttäisi hänessä rakkautta kaukaista kotia kohtaan ja hänen silmänsä aukenisivat näkemään elämää muissakin valoissa!
Ja hän kuvaili jo mielessään, kuinka heillä olisi uusi, uhkea navetta, uudenaikaisesti sisustettu, kuinka Inkeri oppineena karjakkona hoiti kaunista karjaa, jota vuosi vuodelta lisättiin, sikäli kuin Susijänkkää ehdittiin viljellä… Siihen kuvaan oli hän syventynyt niin, ettei enää päästänyt sitä mielestään. Ja kun hän ajatteli aikaa, jona Inkeri olisi hänen vaimonsa ja he yhdessä tekisivät Paloniemestä semmoisen talon, ettei rantamailla vertaa ollut, paisui hänen sydämensä tulevaisuuden toiveista ja hän uskoi, että se entinen vähitellen hälvenisi työn ja onnen keskellä…
Kun hän nyt kirkonkylää kulkiessaan yhä vahvistui päätöksessään, tuli hänen helpompi olla, hän oli melkein iloinen. Hän oli saanut selville, mitä hänen oli tehtävä, ja se helpotti hänen oloaan. Hän jouti nyt muutakin ajattelemaan ja toimittelemaan asioitaan.
Iltahämyssä, kun hän asuntotalossaan järjesteli papereitaan, ilmestyi pihalle lihavahko herrasmies, agronoomi Peltola, joka oli Laurin vanha tuttava kansanopisto-ajoilta. Peltola oli ollut pitämässä osuusmeijerikokousta, jossa oli kuullut Laurin olevan rantamailla, ja oli nyt vartavasten lähtenyt häntä tervehtimään.
Heidän kohtauksensa oli sydämellinen. Peltola oli juuri se sama agronoomi, joka aikoinaan oli Susijänkän viljelyssuunnitelmankin tehnyt.
Puhuivat ensin muun maailman kuulumisia. Alkoi sitten Peltola kysellä vuodentulosta siellä hallaisessa kiveliössä, tiedusteli kalansaaliista, metsänriistasta ja sen semmoisista. Näytti, ettei hän tahtonut suoraan johtaa puhetta Lauria kohdanneeseen onnettomaan sallimaan.
»Laihtunut olet», arveli hän, kun Lauri jo oli hommistaan ja vuodentulostaan tehnyt selvää. »Laihtunut olet, mutta sitä sitkeämmiksi sanotaan jänteitten tulevan», jatkoi hän ja katsoi Lauria silmiin.
»Eipä kumma! Kyllä erämaa ottaa miehestä, mitä siinä on ottamistakin», sanoi hän sitten.
»Kaikki veisi, jollei sitkeästi tappelisi vastaan», tuumi Lauri hymähtäen.
Kun olivat hetken olleet hiljaa, virkkoi Peltola:
»No, te saatte nyt maantien! Onnittelen! Onnittelen varsinkin sinua, joka synkimmässä sopukassa olet. Kymmenen vuoden kuluttua on koko se kaukainen kiveliö uudessa asussa…»
»Toivokaamme niin», sanoi Lauri. »Raskaammaksi ei ainakaan luulisi tien tekevän elämistä sielläkään… Sitä varten olen täällä liikkeellä…»
»Niin kuulin…»
»Pohjan luonti aloitetaan nyt heti…»
He juttelivat vielä hetkisen tiestä ja sen merkityksestä. Kun kummallakin oli asiaa kauppiaaseen, läksivät he sinne päin kävelemään. Lauri otti puheeksi karjakkokoulut, tiedustellen mikä niistä olisi sopivin.
Peltola ne asiat tiesi ja lausui samalla ilonsa, että nyt jo aletaan vähitellen ymmärtää niiden koulujen merkitystä. Oli kaukaisiltakin perukoilta ilmoittautunut oppilaita.
»Minkävuoksi sitä tiedustelet?» kysyi Peltola lopuksi.
»Ilman aikojani…»
»Tahtoisit ehkä koulunkäyneen karjakon… On niitä…»
»Sitä vähän ajattelin…»
»Minä toimitan…»
»Elähän nyt hätäile…»
Vieläkään ei Peltola ollut kysynyt Laurin vaimon kohtalosta. Näytti, niinkuin odottaisi, että Lauri ensin alkaisi puhua.
Kun juuri ehtivät kirkon kohdalle, sanoikin Lauri:
»Olet kuullut kovasta sattumasta…?»
»Olen kuullut… Lohduttaisin sinua, jos kykenisin… Että sen juuri piti tulla sinun osallesi!»
»Kaiketi olin minä soveliain kärsimään!»
Laurin ääni oli katkera.
»Muuten… elä mitään kysele… Minä en tiedä itsekään, kuinka asia on… Sanon kuitenkin, ettei sopinut hän erämaan asukkaaksi», lisäsi hän.
»Sen minä tiesin jo edeltäpäin… silloin jo kun menitte naimisiin», sanoi Peltola.
Lauri huokasi.
»Sano kuitenkin, karkasiko hän… On sanottu hänen marjamatkalla eksyneen… ja huhuiltu, että olisi tullut mielenvikaan…»
»Se on pimeä asia… Mutta minä otaksun jälkimmäistä parhaiten todeksi», vastasi Lauri.
Peltola mietti hetkisen.
»Saattoi olla sukuvikaa», sanoi hän sitten.
Hetken päästä hän löi Lauria olkapäälle.
»Kovaa olet kokenut erämaassasi… Jaksanetko loppuun taistella?» sanoi hän. »Tarkoitan, luotatko vielä lapsuutesi uskoon, työn siunaukseen…?»
Laurin katse kirkastui.
»Siihen luotan. Mutta minä olen pettynyt niinkuin moni muukin. Olen käynyt kovan koulun ja oppinut paljon — ainakin niin paljon, etten ole lapsuuteni uskosta luopunut, enkä luovu… Uskon, että työ, jota rakastan, parantaa haavat.»
Kauppiaan kujalla heidän tuli erota.
»Käynetkö koskaan enää siellä meidän järvemme rannalla?» hyvästeli
Lauri.
»Tottahan toki», sanoi iloisesti Peltola. »Pianhan sinne ajetaan rattailla, että tie pölisee…»
Ja siten he erkanivat.
Lauri seisoi hetken niinkuin muistamatta pitikö mennä eteenpäin vai kääntyä takaisin.
Ilta oli jo pimennyt, ja kirkonkylän taloista alkoivat valot loistaa.
Silloin hän muisti Leena muorin, ja kun hänellä nyi oli aikaa siellä pistäytyä, päätti hän käydä tädin terveiset viemässä.
Muori asui kirkon takana omassa pienessä mökissään! Lauri oli ennenkin monta kertaa käynyt Leenan mökillä viimeksi silloin kun Inkeriä noutivat rippikoulusta.
Tervetullut vieras oli Lauri. Hyvänä piti Leena! muori, kuulumisia kysyi ja kävi heti tiedustelemaani Ailin eksymisestä.
»Eihän se ensimmäinen eksyjä ollut sille takalistolle! eikä tainnut olla viimeinenkään», lohdutteli hän Lauria. »Jumalan sallimukseksi se usko, ei ihminen siihen mitään voi…»
Ja kun oli teet keittänyt ja vehnäsen kera Laurille tarjosi, niin kysyi:
»No vielä siellä Inkeri on teillä… arvaan ma.»
»Vielä on…»
»Mihinkäpä hän… orpo ja turvaton… Kodikseen on ottanut. Muistan kuin tämän illan, kun äiti-vainajasi Inkerin köyhäinhuutokaupasta otti… Vuoden vanha taisi olla, muistaakseni…»
»Niin on ehkä ollut…»
»Oli onni lapsella», alkoi Leena muori selittää, istuen vastapäätä Lauria, pöydän toiseen päähän. »Oli onni, että kelvollisten ihmisten kasvatettavaksi joutui… Oli äitinsäkin semmoinen huippa ja kevytjalkainen… Lieneekö tullut äitinsä vaiko pappa-vainajansa luontoiseksi?» Lauri ei ollut koskaan kuullut Inkerin isästä mitään. Hän katsoi kysyvästi Leenaan.
»Tarkoitan sitä forstmestari-vainajaa, joka sitten täältä muutti pois ja kuului samana vuonna ampuneen itsensä.»
»Hänkö oli Inkerin isä!»
»Minä tuon tiennen… tässä pirtissä se on Inkeri syntynytkin…»
Lauri kalpeni ja istui sanatonna.
»Et tiennyt sitäkään? Ajattelin oppikouluaikana Inkerille sanoa, mutta olkoon sanomatta… Mitäpä hänen tarvitsee tietää… Minä muistan forstmestari-vainajan. Se oli hyvä ja kaunis mies ja auttoi köyhiä. Mutta itseään kohtaan oli huono… Oli minusta siinä Inkerissä pappa-vainajansa näköä. Silmistään semmoinen ja muutenkin. Vaikka hyvännäköinen ihminen oli äitinsäkin, Huuskon Selma… Taitaa tulla hyvä työihminen? Oikein minä siitä pidin, kun tässä rippikouluviikot oli asuntoa…»
Lauri istui vielä valjuna, ja hänen ohimoillaan löivät suonet, niin että päätä huimasi.
Hän ei ollut koskaan ajatellut sitä, että Inkeri oli avioton lapsi. Siitä ei koskaan ollut mainittu kotona!
Inkeri ei tiennyt itsekään.
Leena luuli Laurin äänettömyyteen olevan muita syitä ja sanoi:
»Onhan siellä sentään tätisi, joka emännyyttä hoitaa, ja Inkeri siinä apuna. Eipä sinulla hätää ole.»
»Ei minulla hätää ole», myönsi Lauri, mutta ei tiennyt vähääkään, mitä oli sanonut.
»Ja taitaa saada Inkeri olla nyt niinkuin vanhustenkin aikana… niinkuin oma lapsi ainakin?»
Leena muorilla tuntui olevan vielä paljonkin puhumista ja kyselemistä, mutta Lauri mainitsi itsellään olevan kiireen, sanoi kiitokset, hyvästeli ja lähti. Oli tullut pilkkopimeä ja ruvennut satamaan. Tielle saavuttuaan Lauri seisahtui miettien, mihin päin lähtisi. Häneen oli niin kummasti koskenut Inkerin syntyperä. Hän ei ollut sitä koskaan ajatellut, ei nytkään näinä viikkoina. Tiesikö Inkeri itse?
Varmaan ei tiennyt. Ja tuskin sitä tiesivät muut kuin Leena muori…
Hän lähti kävelemään pappilaan päin.
Huuskon Selma?
Hän ei muistanut koskaan kuulleensa sitä nimeä. Sade pieksi hänen kasvojansa ja virkisti hänen kuumina palavia ohimoitaan.
»Rakas, rakas Inkeri!» sanoi hän itsekseen, ja hänestä alkoi tuntua kuin Inkeri yhä tulisi rakkaammaksi hänelle. Isätön ja äiditön!
Ja syvällä hänen sydämessään paloi outo tuli, joka leveni joka paikkaan ja lämmitti niin, että häntä vapisutti.
— Et ole turvaton, et isätön, äiditön, niin kauan kuin sujuu tämä käsi ja tämä sydän sykkii! Rakas, pieni lemmittyni, iloni ja onneni ainoa…
Niin hän itsekseen runoili, tuo kiveliön pitkä mies, jonka rinnassa piilevää hyvyyttä ei vieras olisi osannut aavistaa.
Pastorin huoneesta näkyi tuli, ja Lauri meni sisälle.
Tämä oli nuori pappi, joka ei tuntenut Lauria.
Lauri ilmoitti nimensä.
»Jaa. Mutta eihän ole vielä todistettu, että vaimonne on kuollut», sanoi pastori.
»En minä sitä varten ole tänne tullut», sanoi Lauri. »Tulin muissa asioissa.»
Hän selitti asiansa ja pyysi Inkerin papinkirjaa.
»Täällä on eräs itsellisnainen Selma Huusko, jolla on avioton tytär Inkeri, ripillä käynyt… Häntäkö tarkoitatte?» kysyi pastori kirkonkirjan takaa:
»Häntä tarkoitan. Onko hänen isästään tietoa?»
Pastori ei vastannut. Alkoi kirjoittaa. Kun papinkirja oli valmis, ojensi pastori sen Laurille sanoen:
»Nuori tyttö… täyttää nyt vasta seitsemäntoista… Vai karjakkokouluun…»
Lauri läksi. Hänen sydämensä tuntui taas raskaalta, ja hänen tuli niin ikävä siinä pimeällä pappilan pihalla, että olisi tehnyt mieli lähteä suoraa päätä astumaan takaisin kotoiseen kiveliöön.
Hän lähti asuntotaloonsa.
Niin hän oli nyt päättänyt. Kun Inkeri vuoden on karjakkokoulussa, palaa hän sieltä kokeneempana ja oppineena karjanhoitajana. Ja ehtii vuotta vanhemmaksi. Nyt hän tällä matkalla jo toimittaa Inkerin hakemuksen ja pyytää Peltolan viemään perille…
Inkerille tekisi hyvää olla vieraissa. Niin oli hänen itsensä käynyt. Kuta enemmän hän tietoja sai, sitä rakkaammaksi koti tuli ja sitä selvemmäksi elämäntehtävä. Hän oli niin paljon itse saanut hyvää oppiretkellään, että uskoi kaikkien suhteen niin käyvän.
Uusi aika vaati uusia viljelystapoja, ne hän oli oppinut. Mutta karja, joka oli talon tuki ja hallavuosienkin turva, oli vielä jäänyt vanhaan hoitoonsa. Inkeri! oli karjan ystävä, vaali ja hoiti elukoita kuin parhaita ystäviään. Kun hän nyt saapi oppia, laittavat he kotimeijerin ja uuden navetan…
Semmoisissa tulevaisuudentuumissa Lauri käveli kirkonkylän läpi.
Kun Inkeri palaa, on hän jo täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Silloin hän jo ymmärtää ja tietää kaikki…
Hänen vilkas mielensä, joka aina kuvaili ja näki edessäpäin kuin elävää elämää, loi nytkin hänen eteensä kauniin kuvan tulevista päivistä. Hän näki heillä olevan uuden navetan, kolmisenkymmentä lehmää, jotka olivat kiiltävän puhtaita, valkoisia nupoja… Hän näki Inkerin toimellisena emäntänä kauniina ja pulskana kävelevän poikki pihan, perässään pieni poika, joka oli Inkerin näköinen…
Susijänkkä oli siroina sarkoina, riihirova vankkana ohrapeltona…
Päärakennus oli laudoitettu ja maalattu vaaleanvihreäksi.
Maantie kulki aivan kartanon ohi, tienhaarasta näkyi kilometripatsas…
Ajoi pihaan hevonen, kyyti…
Kuka on?
Kansanopistonjohtaja, vanha ystävä.
»Läksin katsomaan, kuinka olet hoitanut leiviskääsi…»
Näin sanoisi, ja riemumielin Lauri vastaan ottaisi, oikean neuvojansa ja ystävänsä…
»Oletpa sinä!… oletpa sinä…!» kehuisi entinen opettaja oppilastaan.
* * * * *
Seuraava yö oli kuitenkin levoton. Hän ei nukkunut kuin tunnin ja nousi vuoteelta jo ennenkuin talossa ketään oli liikkeellä.
Ja tänään alkoi tiehuutokauppa ylempänä kirkkoa, Lehtomäellä, josta uusi maantielinja läksi synkkiä sydänmaita kohden.
Lauri kokosi paperinsa ja karttansa ja läksi Lehtomäelle.
IX
Laurin kirkolla viipyessä oli Inkeri alkanut kutoa kangasta.
Päivät hän istui kangaspuiden ääressä, sivuikkunan luona, josta näki venevalkamaan ja järvelle, mutta iltaisin hän luki Laurin antamia kirjoja. Oli joukossa muutamia hauskoja kertomuksiakin, joita Inkeri luki ääneensä. Mielellään niitä tarinoita kuuntelivat Antti ja Selmakin, jotka molemmin, Antti päreitä kiskoen, Selma kartaten, istuivat lieden valossa.
Täti oli vastahakoinen alussa, mutta jo täytyi hänenkin lopulta ruveta seuraamaan kirjan sisällystä.
Aamusilla, kun täti viipyi Selman kanssa navetassa ja Antti oli mennyt
Susijänkälle, toimitteli Inkeri pirtin puolessa.
Silloin hän usein pistäysi vierastupaan, jossa olivat Laurin kirjat ja sanomalehdet. Seinällä oli suuri peili, jonka Lauri oli voittanut arpajaisista kansanopistossa ollessaan. Inkeri katsoi siinä kuvaansa, joka näkyi jaloista asti. Silloin hän aina muisti Mustikkamäen Annaa, josta Hietaniemen vanha Iisakki oli kertonut. Hän muisti, minkä näköinen Anna oli. Se oli keskeltä hirveän paksu, ja sillä oli hieman käyrät jalat, oli länkisääri, ja niin pieni palmikko sillä oli kuin hiiren häntä… Ei Lauri semmoisesta huolisi! Hän muisti Laurin aina kehuneen, että se oli kaunis, jolla oli hyvä sydän ja puhdas mieli… Mutta nyt hän tiesi varmaan, että Lauri piti hänen hiuksistaan ja siitä, että palmikon päässä oli tupsu…
Oliko hän muuten kaunis?
Hän ei osannut itse sitä sanoa, mutta hän muisti, että rippikoulussa oli sanottu. Olivat kirkonkylän pojat tuppautuneet sinne Leenan pirtille, mutta Leena ei ollut antanut niiden tulla sisälle. »Onkos Leenalla vielä se kaunis tyttö kortteeria?» oli hän kuullut kerran ulkona kysyttävän. Ja kun hän silmäsi ulos ikkunasta, näki hän kauppiaan konttoristin ja apteekkarin seisovan pihalla. — Mitä Leena muori heille sanoi, ei hän kuullut, mutta he poistuivat pihalta eikä hän sitten enää nähnyt kumpaistakaan…
Hän heilutti päätään peilin edessä… Jos olisi semmoiset leningit kuin kirkonkylää tytöillä!
Hän asetti kätensä vyötäisilleen ja puserteli kupeitaan.
Noin hoikaksi hänkin menisi, jos olisi semmoinen leninki.
Aili emännän huoneena oli ollut tuvan vieressä oleva kamari. Täti oli sen siistinyt ja vienyt kaikki pois, vaatteet ja muut aitan ullakkoon. Koko huoneessa ei enää ollut mitään muuta kuin tyhjä pöytä ikkunan alla…
Inkeri katsoi sinne sisälle, kynnyksellä seisoen. Häntä melkein pelotti, kun muisti. Sen silmät olivat välisti niin oudosti kiiluneet…
Se karkasi… eksyi ja kuoli!…
Eipä näytä tätikään ikävöivän! Paljon hauskempi on nyt kaikilla!
Hän tempasi oven kiinni, istui Laurin pöydän ääreen ja otti kynän käteensä. Lauri oli opettanut hänetkin kirjoittamaan. Hän löysi laatikosta palasen paperia, jolle kirjoitti: »Minä rakastan sinua, Lauri, ja tahtoisin tulla vaimoksesi. Sinäkin rakastat. Rakastathan? Et niin katsoisi, jollet rakastaisi. Minä näen aina unissani sinut… Kun en saanut sinua halata kaulasta ja minun teki niin mieli…»
Silloin hän näki tädin tulevan navetasta. Hän puristi paperin kouraansa ja riensi pirttiin. Kun täti saapui, mäikytti hän kangaspuita, niin että ikkunat helisivät.
* * * * *
Inkeri alkoi ikävöidä, kun Lauria ei kuulunut kotiin. Päivällä hän kävi joskus Antin luona Susijänkälle päivällistä viemässä ja istui silloin mättäällä ja odotteli, kunnes Antti oli syönyt.
Tänään hän taas läksi. Selmalla ei sattunut olemaan aikaa, ja täti ei jaksanut. Inkerin oli ollut koko päivä ikävä. Hän ei tiennyt, kumpaako tietä Lauri palaisi. Tulisiko Teurajärven kautta, josta oli mennytkin, vai tulisiko Särkijärven ja Mukkajupukan kautta. Ei ollut tullut sitä kysytyksi.
Mutta nyt, kun hän tuli Antin luokse, hän kysyi:
»Milloinkahan sieltä Lauri tulee ja palanneeko Teurajärven kautta?»
»En luule, että tulee Teurajärven kautta», arveli Antti. »Kiire sillä on kotia, sen tiedän. Sanoi lähtiessään, että tämä viemäri pitää tämän sulan aikana saada valmiiksi… Hoppu sillä on mielessä. Särkijärven kautta luulen tulevan.»
Antti söi. Inkeri mietti hetkisen. Kysyi sitten:
»Mahtaako käydä Särkijärven Mustikkamäessä?»
»Mitä siellä kävisi, polulta syrjässä?»
»Siinähän on rikas tyttö, se Anna…»
»Olepa nyt! Eiköhän se ole Laurikin jo vaimoväestä saanut kyllikseen, kun semmoisen kolttosen teki se emäntä… Luulisi saaneen…»
»Se ei rakastanut Lauria», sanoi Inkeri melkein vihaisesti Antille.
»Mistäpä sinä sen tiedät… Ja kukapa heidän välinsä tiennee… itse tiennevät, jos tiennevät… Hyvä on mies nyt taas… Menikin sen vaimonsa kanssa semmoiseksi saamattomaksi nahkiaiseksi… Nyt näyttää, että on isänsä poika…»
»Jos tietäisin, että tulee järveä, niin lähtisin vastaan», sanoi Inkeri.
»Eläpäs nyt hupata siinä!» ärähti Antti, siirtyi ruuan äärestä ja alkoi panna piippuunsa. Inkerin teki mieli Antilta vielä kysyä yhtä asiaa.
»Jos Antti vielä olisi nuori mies, niin kumpi olisi somempi,
Mustikkamäen Anna vai minä?»
»Mitä sinä nyt kyselet!» ärähti Antti taas. »En huolisi kummastakaan…»
»Niin, mutta kumpi näyttää Antin silmään somemmalta?» tenäsi Inkeri.
»Mene matkoihisi tai kantelen tädille!»
Silloin tuli Inkerille hätä, ja hän alkoi rukoilla, ettei saa tädille puhua mitään. Ja Antin täytyi luvata, ettei puhu.
Seuraavina päivinä oli ilma sateinen. Järvi oli usvan peitossa, eikä taloon näkynyt yhtään vaaran huippuakaan.
Antti kulki viemärin luonnissa, Inkeri kutoi kangasta, ja Selma puuhaili muissa askareissa.
Iltaisin Inkeri valvoi kauan aikaa omissa ajatuksissaan. Hän oli ruvennut miettimään sitä, mitä Lauri oli ehdottanut: että hän lähtisi johonkin kouluun. Kun hän sitä seikkaa ensin ajatteli, tuntui hänestä mahdottomalta erota kodista ja Laurista, mutta vähitellen hän alkoi kuvitella koulussaoloa, ja silloin alkoi mieli tehdä sinne. Saattaisi siellä olla hauskaakin, jos saisi ikävältä rauhan, arveli hän.
Ja siitä pitäen hän mietti sitä asiaa joka ilta, valveilla vuoteessa maatessaan. Ja nyt hän ikävöi Laurin kotiintuloa vielä kiihkeämmin.
Eräänä päivänä, kun täti oli kipeä eikä jaksanut kuulla kangaspuiden mäiskettä, oli Inkeri Selman apuna navetassa. Hänen mielensä oli niin täysi, että hän alkoi Selman kanssa jutella asioita, joista he eivät ennen koskaan olleet mitään puhuneet.
»Miksei Selma ole mennyt naimisiin?» kysyi hän kerran, kun he molemmin puhdistivat samaa lehmää.
»Hyväpä tuo on näinkin», vastasi Selma.
»Onko Selma koskaan oikein rakastanut?»
Selma alkoi heltyä ja ilmoitti:
»Olen minä kerran. Mutta siitä on pitkä aika.»
»Rakastiko se Selmaa? Sielläkö se oli rantamailla?»
»Siellä oli… En taida sanoa…»
»Sano nyt, Selma!… Ja Selma rakasti häntä? Oliko se kaunis mies?»
»Oli. Se oli talon poika, ja minä olin palvelija… Se oli hauskin aika elämässäni, ja sen jälkeen minä tänne kiveliöön läksin tämän talon isäntä-vainajan kanssa… ja siitä asti olen ollut…»
»Hylkäsikö se Selman?»
»Oli siinä naapurissa tytär, ja se alkoi minua vihata, kun itsensä teki mieli minun omaani… Se oli sydämetön ja huono ihminen… Se laittoi huhun liikkeelle, että minulla oli toinen kosija, joka öisin makasi vieressäni… Jumala tietää, että viaton olin… Mutta hän sai tahtonsa perille, otti minun omani, ja niin tulin hylätyksi…»
Selma puhui väsyneellä äänellä, surullisesti. »Niinkö kävi! Ja se poika uskoi mitä toinen sanoi?» kysyi Inkeri.
»Totta kai uskoi… Yhtäkkiä kylmeni eikä koskaan enää kohti tullut…»
»Menivätkö sitten naimisiin?»
»Kuulin, että olivat menneet, mutta minä olin jo silloin poissa sieltä… Niin oli minun paha olla täällä, niin ikävä, että järveen aioin monesti mennä… Mutta huono seurasi heitäkin. Riitelivät ja nyt ovat kumpikin kuolleet, olen kuullut…»
»Jopa se oli ikävää!»
Inkeri tunsi ääretöntä sääliä Selmaa kohtaan.
»Sinä et vielä ymmärrä, Inkeri», puheli Selma vielä. »Olet nuori. Mutta kerran sinäkin rakastat… silloin tunnet mitä rakkaus on… Se ei kuole koskaan, se pysyy elämän loppuun asti… Semmoinen on minun rakkauteni ollut, ja vieläkin muistan sitä aikaa joka päivä…»
»Selma rukka!»
Inkeri kävi Selman kaulaan ja puhkesi itkuun.
»Kyllä minä tiedän, mitä rakkaus on», nyyhki hän. »Voi, minä tiedän sen ja olen väliste ihan tukehtua…»
Hän pusersi povelleen Selmaa, joka tuntui vapisevan mielenliikutuksesta.
Kun hän hetken kuluttua läksi navetasta ja pääsi puolipihaan, näki hän venevalkamasta päin nousevan kaksi miestä.
Lauri ja Hietaniemen Iisakki!
Inkeri juoksi vastaan. Lauri heilautti kättään, ja kun Inkeri luokse ehti, sulki Lauri melkein syliinsä hänet ja laski käden irti vasta pitkän ajan perästä.
X
Lauri ja Inkeri ovat matkalla Mukkajupukkaa kohti ja rantamaille.
Lauri soutaa, Inkeri istuu perässä. On jo myöhäinen syksy, järvi voipi jäätyä minä yönä hyvänsä. Alastomina ovat rantojen koivikot, joista viimeiset keltalehdetkin ovat varisseet. Kolkoilta näyttävät suurten vaarojen huiput, jotka vartovat lumen pehmoista vaippaa kaljuille päälailleen. Lunta odottelevat ikävöivä, kulottunut korpi ja rantojen kellastuneet kaislikot.
Tuuli on myötäinen, ja purje auttaa vauhtia. Nopeasti vene kiitää syysaamun raikkaassa tuulessa pitkin Palojärven aukeinta ulappaa.
Lauri on nyt saattamassa Inkeriä koulumatkalle, aikoen samalla käydä kirkonkylässä, tieasioilla.
Hän on valinnut Mukkajupukan ja Särkijärven tien, vaikka syksy onkin myöhäinen. Särkijärvestä alkaen edistyi näet matka joutuin, kun pääsi venekyydillä ihan rantamaille asti. Pikkujoet olivat syystulvassaan, vauhdikkaimmillaan, kuljettaakseen venettä myötävirroille. Lauri oli uskonut vaivaa tuntematta voivansa erota Inkeristä, mutta nyt, kun ero alkoi olla lähellä, tuntui se hänestä kovin raskaalta. Hän oli neuvonut ja opastanut kokematonta tyttöä, oli sanonut kaikki mitä tiesi. Ikävä oli Inkerinkin, ja katkerasti hän oli itkenyt, kun kotirannassa tädistä erkani.
Lauri katselee kukoistavaa tyttöä, jonka sulo häntä nyt hurmaa enemmän kuin koskaan ennen. Inkerin kasvot ovat vakavat, ja suuret siniset silmät surulliset, mutta juuri siitä syystä hän on viehättävämpi kuin koskaan.
»Heti ensi kelin tultua alamme Antin kanssa ajaa uuden navetan hirsiä, ja kun ensi syksynä tulet, on uusi navetta ainakin vesikatossa. Kesäksi hankin ojureita, jotta saadaan Susijänkän niemenpuolinen osa ojitetuksi», puhelee Lauri soututeljolta. »Odotamme sitten vielä vuoden, että tulet yhdeksäntoistavuotiaaksi… Kunpa Jumala meitä auttaisi molempia… Uskotko niin, Inkeri?»
»Uskon. Vaikka nyt jo olen omasi, en erota tahtoisi…»
»Raskasta on ero minullekin, paljon raskaampaa kuin osaat aavistaakaan. Mutta sinun tähtesi tahdon niin. Saat nähdä, että kun tulet vieraisiin oloihin ja näet vieraita kasvoja ympärilläsi, alat vasta ymmärtää, mitä koti on…»
»Voi, voi, kuinka sitä aikaa ikävöin… Kuinka tahtoisin olla sinulle hyvä ja vaalia sinua! Minä rakastan niin, että väliste tuntuu kuin sydän halkeaisi. Kuinka olisi hauskaa kutoa sinulle sukkia ja vaatteita… Tulla luoksesi työmaalle ja lyödä lämmintä löylyä…»
»Se aika tulee, uskomme niin. Mutta meidän molempain onnen vuoksi on hyvä, että eroamme vuodeksi. Sinäkin saat kokemusta ja oppia… Ja minä alan toivoa elämältä onnellisempia päiviä…»
»Sinä et rakastanut Ailia?»
»Hän oli niin kummallinen, ja kerran, sitten kun olemme mies ja vaimo, kerron sinulle kaikki. Olen ollut hyvin onneton nämä kolme vuotta…»
»Kaikki sen ovat nähneet… Silloin minä aloin sinua rakastaa erilailla kuin ennen…»
Vene kiitää nuolena, purje pullistuu. Vilahtaen jäävät järven niemet jälkeen. He ovat aikoneet käydä Hietaniemessä hyvästillä, mutta kun vauhti on hyvä ja he kulkevat keskeltä järveä, eivät käännäkään Hietaniemeä kohden. Kiirekin on mielessä. Syyspäivä on lyhyt, Ja heillä on vielä pitkä taival kävellä Mukkajupukasta Särkijärvelle, jossa yötä aikovat olla.
Pian on Hietaniemen kullankellertävä niemen nokka sivuutettu, ja edessäpäin jo näkyy koko laaja Mukkajupukka ja jyrkkä rantakallio…
Järven pohjukkaa lähetessä puskee pohjoinen vielä vihaisemmin kuin ulompana… Inkeri näkee jo purjeen laidan alta jyrkän rantakallion, jota vasten aallot syöksyvät niin, että valkoinen vaahto roiskuu monta syltä korkealle pitkin katkenneen kallion kuvetta. Siinä ovatkin aallot suurimmat, kallion lähellä… Siinä on syvin hauta… Inarinjärven syvyinen…
Lauri hellittää purjeen, vene kiitää kallion ohi semmoista vauhtia vanhaan venevalkamaan, että keula puskee rantamuhaan…
»Nyt nousee myrsky», sanoo Lauri. »Parhaiksi ehdimme järveltä pois… katso, kuinka koko järvi myllertää kuin jauholaari…»
Aallot lyövät rantakalliota vasten niin, että vesi räiskyy venevalkamankin puolelle…
»Kauhea myrsky…! Onko tuo hauta kallion alla Inarinjärven syvyinen?… Siinä käy hirveän suuret aallot…»
Inkeri on pelosta kalvennut.
»Syvä siinä kuuluu olevan», vastaa Lauri.
Lauri kokoaa konttiinsa kaikki Inkerin kapineet, katkaisee rantatuomesta kepin Inkerin käteen, ja he lähtevät polkua pitkin nousemaan Mukkajupukan jyrkkää kuvetta, josta polku viepi Särkijärvelle.
Seitakankaalla, jossa matka on puolivälissä Särkijärveen, he levähtävät ja avaavat eväskonttinsa.
»Minkälainen lienee maailma vuoden päästä, kun takaisin tulet?» sanoo Lauri. »Vuosi voipi joskus olla pitkäkin, ja paljon ehtii siinä ajassa tapahtua…»
Laurin ääni on surullinen, ja kun hän katsoo Inkeriin, tunkeutuu katse sielun pohjaan asti.
»Silloin olen jo kahdeksantoista vanha», arvelee Inkeri, mutta näyttää muuta ajattelevan. Pitkät petäjät huojuvat heidän ympärillään, kiveliö huokaa, ja metsässä myrsky tohisee… kuuluu kuin kaukaisen kosken pauhu, vaarain välistä tai aukeilta jänkiltä.
Inkeri korjaa eväät konttiin ja panee sen kiinni. Laurin katse seuraa häntä lämpimänä.
»Istu tähän minun viereeni», pyytää Lauri.
Ja kun Inkeri Siihen istuu, niin Lauri ottaa hänen kätensä omaansa.
»Kuulehan nyt, rakas ystävä», puhuu hän. »Olet vielä kokematon ja lapsellinen, ja maailma on paha. Sitten kun näet siellä paljon ja paljon pyrit oppimaan, tulet ymmärtämään, kuinka ihanaa on omistaa koti, oma turve, vaikka kuinkakin pieni. Muista minua aina, muista, että minun elämäni onni riippuu sinusta… Sillä minä tiedän nyt, että rakkauteni sinuun on ensimmäinen rakkauteni… Olen niin onnellinen nyt, että kaikki se entinen kärsiminen tuntuu unennäöltä… Hyvä Jumala on sinut minulle antanut… Hyvä Jumala sinut minulle säilyttää… Jos sinä näkisit sydämeeni ja voisit tuntea mitä minä tunnen, silloin voisit arvata, kuinka kallis olet minulle… Tiesikö äiti-vainaja, kun sinut kotia toi, että rakkaalle pojalleen aarteen toi…»
Lauri heltyy niin, että joutuu kokonaan tunteensa valtaan… Hän kietoo kätensä Inkerin vyötäisille ja painaa päänsä hänen hiuksilleen.
Silloin tapaa Inkerinkin riemu. Hän tarttuu Lauria kaulaan molemmin käsin ja pusertaa niin lujasti rinnalleen, että Lauri kuulee hänen sydämensä sykinnän ja näkee hänen sinisten silmiensä kirkkaina päilyvän…
»Nyt sinä jo olet omani… näin kihlaan sinut, omakseni…»
Ja Lauri painaa suudelman tytön punertaville huulille…
Syysmyrsky huokaa kiveliössä, kaukaa kuuluu kuin kosken pauhu…
He jatkavat matkaansa nopein askelin Särkijärvelle.
XI
Talvi on tervetullut kiveliön asukkaalle. Sileäksi iljangoksi muuttuvat kaltioiset jänkät ja silmäkkeiset suot, joiden poikki tuskin lentävä lintu kesällä pääsee. Pounikot ja korven mätiköt tasoittaa valkoinen lumi, ja järven selät kiiltelevät häikäisevän kirkkaana lakeutena.
Silloin pääsee kiveliönkin mies liikkeelle. On teitä ja siltoja nyt joka haaralle, on järvien halki ja jänkkien poikki. Liukas lipu vastaa reen jalakseen, ja suksi luistaa yli kohoavan kaasikon, joka voimatonna on lumen alle haudattuna.
Jo ensi lumella on Paloniemen Lauri ajanut uuden navetan hirret pihalle, jossa ne suurena röykkiönä nyt ovat. Ensi iljangolla on hän vedättänyt heinät aumoista ja metsäjokien varsilta, ehtiäkseen sydäntalvella muihin töihin.
Työ sujuu häneltä kuin ennenkin, paremmin vielä. Hän yrittää paljon ja uusia, yhä uusia suunnittelee. Niin on tullut Paloniemeen kuin eri elämä sitten viime talven.
Järvi on nyt mainiona munakkana, ja Lauri on päättänyt käyttää hyväkseen näin verratonta keliä lähteäkseen kirkonkylään. Hän on saanut ilmoituksen, että Susijänkkää varten tilaamansa apulannat ovat jo saapuneet kirkonkylään, ja ne on nyt hyvän kelin aikana saatava kotia. Ja mennessään hän viepi monta kuusista astiaa täynnä kesävoita, jotka kirkonkylän kauppias jo syksyllä siellä käydessään on ostanut.
Lauri on jo kuormansa valmiiksi pannut, voiastiat ja eväät ja säkillinen metsälintuja, teertä, koppeloa. Nyt vielä kengittävät hevosen. Antti pitää jalkaa, Lauri lyöpi.
Laurilla näyttää olevan kiire mielessä.
Inkeriltä ei ole kahteen viikkoon saapunut kirjettä. Lauri on turhaan kaksi kertaa käynyt Särkijärvellä, jonne järviä kiertelevä kirjeenkantaja Paloniemeen tulevat sanomalehdet ja kirjeet jättää.
Se on tehnyt Laurin mielen levottomaksi, ja vaikka hän kyllä ymmärtää, että kirje on voinut jäädä kirkonkylän postitoimistoon tai muuten joutua hukkaan, ei hän silti pääse rauhaan.
Kun hän vihdoin istuu kuormallaan, valjaissa kesän levännyt virkku ruuna, ja viilettää menemään pitkin järven mainiota munakkaa, tuntuu hänen mielensä keveämmältä.
Onnellisesti oli Inkeri perille saapunut. Ensi kirjeessä hän kirjoitti olevan kovin ikävän, vaikka talo olikin suuri ja lehmiä oli toista sataa.
Toinen kirje sisälsi melkein samaa. Mutta Lauri kaipasi niistä jotakin.
— Jahka tulee kolmas kirje, niin siinä on! lohdutteli hän mieltään.
Sitä kolmatta kirjettä ei vielä ole tullut, ja siksi hän nyt on hieman alakuloinen.
Talvitie rantamaille ei kulje Mukkajupukan kautta, vaan nousee paljon tännempää kahden vaaran väliselle suolle, Seitajänkälle, josta viepi jänkkäpilkkoja ja ojanvarsia pitkin Seitavaaran alle, siitä taas kapealle, mutta pitkälle Särkiuomalle ja sitä myöten Särkijärvelle.
Päästyään järveltä pois ja noustuaan talvitien suusta Seitajänkälle vievälle tielle, jonka poromiehet jo ovat kovaksi tallanneet, vaipuu hän mietteisiinsä. On jo ehtinyt pimenevä ilta, mutta tähdet kuluvat taivaalla ja pakkanenkin tuntuu kiihtyvän.
Hän on nämä kuukaudet elänyt niin outoa elämää, että hänestä tuntuu kuin hän olisi aivan eri mies kuin ennen. Häneen on tullut tahtoa ja tarmoa, hän kykenee toimittamaan ja tekemään… Hänen sydämensä on täynnä lämpimiä tunteita, ja kun hän tulevaa aikaa ajattelee, tuntuu hänestä, että hänen onnensa on niin suuri… niin suuri sen nuoren tytön kanssa, jota hän rakastaa ja joka on antanut lämpimän lempensä hänelle… Inkerin rakkaus on hänen pelastuksensa… hänen onnensa kantakivi…
Hän on näinä viikkoina, kun Inkeri on ollut poissa, kuvitellut tulevia päiviään ja heidän yhteistä onneaan. Päivin on raatanut ja tehnyt työtä kuin viimeistä päivää, mutta iltaisin, kun hän on päässyt yksin huoneeseensa ja vuoteelle, on ajatus lähtenyt ihme-elämää kuvailemaan. Hän valvoo puoliyöhön onnellisissa haaveissa. Hän näki Paloniemen uljaana talona, jonka korkea päärakennus näkyi kauas toiselle puolelle järveä ja jonka viljelykset olivat parhaat koko pitäjässä. Kauas maantiellekin se näkyi suurten, lainehtivien peltojen takaa. Silloin oli jo vilkas liike täällä kiveliössäkin. Oli menijöitä ja tulijoita, näkyi kiesejä ja vaunujakin.
»Onpa siinä kaunis talo suuren järven rannalla ja niin erinomaisten viljelysten ympäröimänä… Totta tosiaan! Tämä on keidas. Kuka uskoisi! Ja Lapin tunturit tuolla vieressä… Siinä mahtaa olla erinomainen isäntä?»
Outo kyydilläajaja se niin puhuu kyytipojalle.
»Siinä se nyt on se Paloniemi… jos olette kuullut puhuttavan…» vastaa kyytipoika. »Siinä talossa se juuri on emäntänä Inkeri, orpo tyttö, ja isäntä on Lauri, joka paljon kirjoittelee sanomalehtiin…»
Onhan vieras kuullut siitä talosta ja siitä miehestä puhuttavan.
»Tämä on juuri se talo, jossa on saatu ihmeitä aikaan!» sanoo hän ja pyytää ajamaan pihaan, sillä hän tahtoo omin silmin nähdä semmoista emäntää ja semmoista isäntää…
Semmoisissa haaveissa vaeltelee Laurin mieli, ja kun aamu alkaa koittaa, nousee hän työhönsä virkkuna ja reippaana.
Mutta joinakuina hetkinä tulee mieleen jonkunlainen pelko, joka vapisuttaa sydäntä…
Nytkin niin tekee, kun kirkonkylään on menossa. Hän toivoo ja taas epäilee. Hän ei tunne, että pakkanen kiihtyy, että ruuna parantaa vauhtiaan, että kuorma vielä epätasaisella talvitiellä retkahtelee puolelta toiselle.
Hän on saanut Inkerin kirjeen kirkonkylän postista.
Se onkin nyt pitkä kirje. Siinä Inkeri kertoilee oloistaan ja töistään.
»Meitä on täällä kymmenen tyttöä» — lukee Lauri Inkerin kirjeestä asuntotalossaan. »Ja meillä on joskus hyvinkin hauska iltasilla. Tänne kuuluu tulevan tanssit, ja ne toiset ovat opettaneet minuakin tanssimaan. Siellä kotona on nyt varmaan jo täysi talvi, täällä ei ole vielä luntakaan. Alussa oli ikävä, mutta näyttää aika kuluvan, joskin kauhean pitkältä tuntuu, kun ajattelen ensi syksyä. Täälläkin oli luettu siitä Ailin eksymisestä sanomalehdistä, mutta minä en ole kertonut mitään sinusta enkä itsestäni… Eikä kukaan tiedä, että olen siitä talosta. Minä ikävöin sinne takaisin. Kyllä jo osaisin lehmät ja meijerinkin hoitaa. Monesti ajattelen, että mitä täti sanoo, kun kuulee. Minä uskon, että täti tahtoisi sinun naimaan Särkijärven Mustikkamäen Annan…»
Lauri lukee kirjeen moneen kertaan. Hän lämpenee, ja hänen mielensä tulee hyväksi. Mutta? sittenkin hän kaipaa kirjeestä jotakin. Miksei Inkeri kirjoita mitään siitä onnesta, jota tunsivat viimeksi silloin, kun Seitakankaalla olivat? Miksei kysynyt navetan rakennuksesta?
Mutta Lauri koettaa lohduttaa itseään sillä, että Inkeri on vielä niin lapsellinen.
Ja siinä hän alkaa kirjoittaa Inkerille pitkää kirjettä, jonka toimittaa postiin ennen kotialähtöään.
Tultuaan apulantakuormineen kotia alkoi Lauri hommautua tukinajoon.
Toisen pitäjän rajalla oli alkanut suuri tukinajoliike, ja sieltä kulki sanomia, että ansiot olivat hyvät. Lauri oli järjestänyt työt kotona ja oli laskenut, että sydäntalven aikana ehtisi tukinajossa ansaita kauniit rahat, jotka ensi kesän tultua käyttäisi Susijänkän ojittamiseen. Vasta kevättalvella hän aikoi ryhtyä navetan salvuun, että se kevät-ahvain ajaksi ehtisi kehille kuivumaan.
Vaikka hän koettikin olla levollinen ja uskoa onnensa päiväin pian alkavan, painoi sydäntä kuitenkin joinakin hetkinä raskas taakka. Inkerin viime kirjeessä oli ollut eräs kohta, johon hän ei ensin ollut kiinnittänyt huomiota, mutta joka nyt jälkeenpäin oli alkanut häntä vaivata.
Inkeriä olivat toiset oppilaat opettaneet tanssimaan!
Siitä Lauri aloitti miettimisensä. Hän kuvitteli vaikka mihin päin ja vaikka mitä. Hänen mielensä oli näinä vuosina mennyt niin kummaksi, ikäänkuin sairaaksi. Hän ymmärsi hyvin, että tanssi viehätti ja ettei Inkeri voisi sitä huvia vastustaa. Mutta selvää oli, etteivät tytöt siellä tyytyisi keskenään tanssimaan, vaan menisivät kylän tanssipaikkoihin…
Ja siitä hänen hermonsa pingottuivat semmoiseen jännitykseen, että hänen mielensä rauha katosi…
Ei siellä ollut yhtään semmoista nuorta tyttöä kuin Inkeri. Kaikkien silmät seurasivat Inkerin tanssia: notkahtelevaa vartta, siroja jalkoja, tuuheaa tukkaa…
Hän näki jonkun mustasilmäisen herran, joka huuliaan nuolaisten katsoi
Inkeriin…
Niitä miettiessään hän kyllä heräsi kuin unesta ja ymmärsi, että hän semmoisilla ajatuksilla kiusasi ja kidutti itseään. Eikä hän päässyt rauhaan, ennenkuin kirjoitti huolensa Inkerille. »… Minulle tekee niin hirveän kipeää, kun ajattelen, että minun Inkeriini, minun kukkaani joku koskee… Olen kuin sairas, ja monesti tunnen häpeäväni omia ajatuksiani…»
Siihen tapaan hän kirjoitti.
Ja vasta sitten kun hän tukkimetsään sai Inkeriltä oikein hyvän kirjeen, hän pääsi rauhaan.
Kului talvi, lauhkea ja muutoin hyväkelinen.
Kevättalvella Lauri palasi kotia ja ryhtyi uuden navetan tekoon.
Hän oli täynnä intoa ja toivoa. Inkerin kirjeet olivat häntä innostaneet. Hän oli ikäänkuin nuortunut ja lihonutkin. Hän laski leikkiä ja puheli usein Antillekin tulevista hommistaan.
Antti kyllä aavisti syyn Laurin muutokseen, mutta ei koskaan maininnut siitä mitään. Eikä ottanut Selmakaan puheeksi, eikä täti. Kun Inkerin kirjeet saapuivat, kertoi Lauri, että hyvin Inkeri oppii, hyvä on hänen siellä olla ja terveiset kaikille lähettää.
Täti ja Antti menivät hangen aikana pääsiäiskirkkoon, ja Lauri ja Selma jäivät kotimiehiksi.
Lauri oli äskettäin käynyt ajoporollaan Särkijärvessä lehtiänsä noutamassa. Inkeriltä ei kuitenkaan ollut tullut kirjettä.
Lauri oli lukenut lehtensä, mutta pääsiäisen pyhät tuntuivat pitkiltä. Hän kirjoitti Inkerille pitkän kirjeen. Hän kertoi toimistaan, selitti laajasti, kuinka tuli uuden navetan sisustamaan. Peltola, hänen ystävänsä, oli lähettänyt piirustukset. Hän kertoi karjasta, että se nyt näytti alkavan paremmin menestyä.
… »Ensi syksyksi koetan saada uuden navetan jo kuntoon. Silloin kun tulet, saat heti alkaa järjestää ruokintaa eri tavalla. Uskon, että Selma, joka on tottunut vanhaan haudejärjestelmään, on hyvin ihmeissään. Mutta olen jo hänelle siitä puhunut…»
Kirjeen suljettuaan hän antausi Selman kanssa puheisiin.
MURHEEN VOIMA
»Tulipa taas Inkerille paksu kirje», arveli Selma, kun Lauri liimaili kiinni kirjekuorta. »Pani isäntä terveisiä?»
»Jo toki. Onhan täältä minkä mitäkin kirjoittamista», sanoi Lauri.
»Olisin nuorempi, niin minäkin lähtisin oppiin», sanoi Selma hetken kuluttua.
»No, kun Inkeri saapuu kotia, niin Selma saapi häneltä oppia», sanoi
Lauri.
»Ruvenneeko enää olemaan näin sydänmaalla, kun rantamaan tapoja oppii?» sanoi Selma.
Lauri säpsähti.
»Kuinka niin?» kysyi hän.
»Ajattelen, että kun on niin nuori, niin alkaa tehdä mieli rantamaille…»
»Täälläpä se on Inkerin koti, tännepä ikävöi takaisin…»
»Mutta jos sattuisi niin, että vetäisikin halu takaisin isompaan maailmaan…»
»Ei sinne tarvitse haluta. Eipähän ikävöi Selmakaan…»
»Mitä minusta vanhasta, mutta Inkeri on nuori ja huimaluontoinen…»
Lauri katsoi kysyvästi Selmaan. Tämän kasvot olivat vakavat, katse kylmä niinkuin tavallisesti.
Hän ei virkkanut vähään aikaan mitään. Mutta tuokion kuluttua sanoi taas Selma: »Hyvä olisi, kun ei alkaisi takaisin ikävöidä…»
»Mitä ikävöisi… lapsuudenkodissaan…»
»Ei sitä tiedä…»
Keskustelu taukosi siihen. Lauri vaipui omiin mietteisiinsä, ja Selma meni navettaan iltalypsylle.
Mitä Selma oikeastaan oli tarkoittanut? Lauri alkoi miettiä ja miettiä. Selma ei ollut koskaan ennen sillä lailla arvellut. »Alkaisi ikävöidä takaisin…» Mihin ikävöisi ja ketä?
Silloin juolahti hänen mieleensä, että hän oli puolta vanhempi kuin Inkeri. Sitä hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, mutta nyt se johtui mieleen ja sai hänen levänneet, rauhalliset ajatuksensa kuin tulen liekkiin…
Ja ne pääsiäisen pyhät olivat niin pitkät, ettei hän muistanut niin pitkiä päiviä milloinkaan viettäneensä.
Mutta hän rauhoittui heti, kun täti ja Antti palasivat kirkkomatkalta ja heillä oli muassaan Inkeriltä saapunut paksu kirje, jonka kirkonkylän postitoimistosta olivat ottaneet.