XII
Kun kesä saapuu kiveliöön, tulee se hitaammin kuin rantamaille. Se ikäänkuin miettii ja astuu askeleensa verkalleen, mutta varmasti. Suuri sydänmaa herää haukotellen, ei ota uskoakseen, että talven pitkä uni nyt on loppumassa. Avaa silmänsä kiveliö, näkee vaalean, lauhan taivaan ja päivänpaisteen vaarojen laella. Mutta lumi peittää vielä rotkot, korpien mättäät ovat peitossa, ainoastaan laajojen jänkkien puuttomilta seliltä pohottavat jo sammaleisten mättäiden kulottuneet korret.
Kiveliö ummistaa silmänsä koettaen vielä nukahtaa. Mutta silloin se herää siihen, että yltympäri purot lirisevät, korpien kuusten juurilta pilkistävät ujoina kevään ensimmäiset oraat, ja lauha tuuli huojuttaa pitkien petäjien latvoja.
Järvessä riutuvat vielä jäät ja kinoksien jäännökset taajoissa metsissä, mutta kummulla, etelän rinteellä, alkaa koivun urpu jo vihertää, ja suon selältä kimahtaa kurkien laulu, niin että raikuu koko keväinen kiveliö.
Varhain keväällä, kun järvessä vielä jäät riutuivat, kylvi Paloniemen
Lauri ensimmäiset sarat Susijänkällä.
Se oli merkkipäivä talon historiassa, ja Lauri kirjoitti siitä muistikirjaansa pitkän kertomuksen. Se oli muutenkin hauska, kirkas päivä. Laurin mieli oli hilpeä, ja hän iloitsi nyt keväimen tulosta enemmän kuin koskaan ennen. Ja kun hänen sydämensä oli rakkautta täynnä ja mieli onnellisissa tulevaisuuden unelmissa, jaksoi hän tehdä työtä melkein yötä-päivää.
Valmiina, kurkihirsi päällä, oli jo navetan kehä, kevät-ahvassa kuivumassa. Lauri oli sen yksin sai vanut ja Antti hirret pälkkinyt. Mutta vielä lisäksi oli pihalla kaksi uutta niittylatoa, nekin nyt tänä keväänä koirankaulaan salvettu.
Rospuuton aikaa oli kestänyt jo pari viikkoa. Järvissä oli uhkureikiä, rannat kymmenien sylien leveydeltä porevesien vallassa, ja selkäjäät pohottivat sinisenharmaina. Oli ollut niin suojaisia öitäkin, ettei hanki kantanut suksiakaan.
Ei ollut Laurikaan pariin viikkoon päässyt S arki järveen postiansa noutamaan. Ja eristettynä muusta maailmasta oli Paloniemessä eletty kolmatta viikkoa.
Vihdoin tuli eräänä sunnuntaina raju etelätuuli. Silloin jo oli Paloniemessä kylvetty ohraa ja perunoita, vaikka kylvötyöt vielä olivatkin keskissä.
Laurin oli ollut hirveän ikävä koko päivän. Aamulla varhain oli hän käynyt venevalkamassa, istunut kivellä ja järven riutuvalle selälle katsellut… Siinä olivat monet mietteet hänen ajatuksissaan liikkuneet. Oli mieleen muistunut Aili-vainajakin, joka erämaahan kuoli ja jäljettömiin oli kadonnut. Usein, kun hän talviöinä valvoi, koetti hän kaivaa tuntoaan, oliko se puhdas. Oliko koettanut olla Ailille se, jona luvannut oli? Oliko kaikki täyttänyt, mitä oli kyennyt ja mahdollista oli? Mutta ei hänen tuntonsa mistään soimannut, ja kuitenkin painoi hänen mieltään. Ei ollut hän saanut selville, ei päässyt perille, mikä Aili-vainajaa oli vaivannut. Ehkä hänen olisi pitänyt ajoissa ottaa selvä, ehkä olisi pitänyt muuttaa pois isä-vanhan kodista ja asettua rantamaille. Siitä soimaili omatunto häntä, ja siitä tuntui mieli joskus raskaalta.
Mutta sen hän oli ymmärtävinään, että he olivat molemmin pettyneet, sekä hän että Aili. Aili ei ymmärtänyt hänen erämaataan eikä jaksanut tai tahtonut lämmetä hänen pyrinnöistään. Se ajatus aina helpotti häntä, ja lisäksi oli hänelle selvinnyt se, ettei kiveliö sovi sen kodiksi, joka ei ole siinä syntynyt eikä sen hiljaisuudessa kasvanut. Kiveliön jykevä rauha kiihottaa vieraan veriä, samoin kuin maailman humu ärsyttää ja väsyttää erämaan lasta…
Niillä mietteillä hän lohdutteli tuntoaan ja uskoi kerran kaikki unohtavansa.
Etelätuuli puhalsi ja pauhasi, järven jäät murenivat ja hajosivat hilseinä pitkin rantoja. Lauri katseli luonnon voimakasta työtä, ja hänen ajatuksensa liitelivät Mukkajupukan kautta kauas maailmalle…
Inkerin kirjeet olivat olleet niin kummallisia. Ei hän koskaan kirjoittanut iloitsevansa siitä, mitä Lauri kertoi täällä kotona hommaavansa, ei ollut kertaakaan maininnut uudesta navetasta, ei tiedustellut karjasta mitään. Ei ollut edes kertaakaan kysynyt, miten nimikkonsa Riekko jaksoi. Viimeinen kirje varsinkin oli sisältänyt vain selostuksia siitä, mitä siellä tehtiin, miten iloittiin ja hauskaa pidettiin…
Se oli tehnyt Laurin mielen raskaaksi, ja tämä rospuuton aika oli ollut hirveän pitkää aikaa. Työssä sai ajan kulumaan, ja väliin hän nousi vuoteeltaan jo heti kun varhainen aamu alkoi sarastaa.
Hänen oli tehnyt mieli Särkijärveen, mutta esteet olivat voittamattomia. Nyt vihdoinkin aukeni järven selkä…
Hän silmäsi venettään, jonka vasta ahvan aikana oli teloille nostanut ja tervannut. Se oli siinä päivänpaisteessa kuivunut kiiltävän kovaksi. Hän nousi ja käveli navettaan.
Selma oli parhaillaan lypsämässä.
Laurin tapa oli aina navetassa käydessä silitellä lehmiä ja puhella niille. Ne tunsivatkin hänet heti ja ynähtivät. Kun hän tuli luo, alkoivat ne nuoleksia hänen vaatteitaan.
Riekko, Inkerin nimikko, oli kaunis, valkoinen nupo. Sillä oli kummalliset, uneksivat silmät. Se katsoi Lauriin, niinkuin Laurista näytti, surullisesti, pyrki nuuskimaan hänen käsiänsä, heittäen syöntinsä kesken.
Lauri pyyhki sen kasvoja, hieraisi niskakuoppaa ja puheli:
»Riekko ikävöi Inkeriä… Inkeri tulee pian hoivaamaan…»
Mutta sitä sanoessaan tuli hänelle itselleen niin ikävä, että piti lähteä navetasta pois ja mennä takaisin rantaan.
Kun ilta tuli, tyveni tuuli ja järvi lainehti lauti sulana. Lauri aikoi
Särkijärveen.
Täti esteli, vielä saattoi järvellä olla jäätelejä ja kevätsohjua.
»Mikä sinne semmoinen hätä on!» sanoi hän. »Tahallaan vaaraan antautua…»
Mutta ei huoli Lauri kiellosta, lähteä aikoo.
Ja hetken päästä on hän jo venevalkamassa työntämässä tervoissaan kiiltelevää venettä vesille.
Tulee tyven toukokuun yö. Lauri soutaa Mukkajupukkaa kohden. Valoisa on Pohjolan kevätyö, ja kun Lauri ehtii Hietaniemen kohdalle, nousee jo aurinko. On kesää jo ilmassa, maassa ja taivaalla. On ilo alkamassa erämaassa, ja kiveliön haltiat heräävät. On kuin hymyäisivät järven rannat, kun urpu ujona pajuihin puhkeaa. On totisten, kaljujen vaarojen lailla kevätaamun auer vilistämässä ja kuultava kirkkaus sankimmissakin kuusikoissa…
Laurin herkkä mieli iloitsee… Hän unohtaa hetkeksi ikävänsä. Hänen ajatuksensa risteilevät sinnetänne. Hän näkee kotoisen kiveliön, sen, jota muut kolkoksi ja sydämettömäksi sanovat, aamuauringon kultaisessa valossa. Hän tuntee, kuinka erämaan suuri sydän sykähtää, hänestä näyttää, niinkuin kaikki, koko ääretön ympäristö, häneen katselisi ja lämpenevistä rinnoista kuiskaisi: Sinua rakastamme… ystävämme olet… et rauhaamme riko… sinua varjelemme… joka uskollinen meille olit…
XIII
On tullut kesä ja pian mennytkin.
Varhainen, lämmin ja viljava on kesä ollut. Laurinviikolla jo Paloniemessäkin on heinä tehtynä ja leikkuu aloitettu. Semmoista kesää ei ollut Laurin muistiin ollut.
Kesätöiden loputtua alkoi työ Susijänkällä. Kevätkesällä jo olivat Lauri ja Antti luoneet monta pitkää sarkaa, joihin oli kylvetty apulantaa ja heinänsiementä. Nyt Perttulin-viikolla niissä jo oras vihannoi.
Mutta vaikka kesä on niin hyvä ollut, vuosi niin viljava tullut, on Lauri ollut koko kesän synkkä ja vähäpuheinen. Inkeriltä on tullut hyvin harvoin kesän aikana kirjeitä ja nekin kovin lyhyitä.
Nyt ei ole pitkään aikaan tullut lyhyttäkään kirjettä. Lauri on ollut niin levoton, ettei hänellä näytä olevan rauhaa missään. Kun ojaa kaivoi, niin loi kuin hurja, väliin pitkän päivän, että vaivoin jaksoi kotia kävellä. Valmista on tullut ja toista tulee.
Maantien pohjaa on jo alettu syyskesällä luoda Paloniemestä
Teurajärvelle päin, ja taloon on kymmenkunta tientekijää majoittunut.
Niiden hakkuu kuuluu tänne Susijänkälle, jossa Lauri ojaa luopi. Hakkuu kuuluu ja nousee savuja, kun tientekijät polttamalla pienentävät suuria linjalla olevia kiviä. Mutta Lauri ei jaksa iloita siitä, että tietä ollaan valmistamassa. Häntä häiritsee tuo miesten liike talossa, jossa ei ole totuttu vierasta väkeä näkemään, ja vaivaa häntä sekin, että hakkuu tielinjalta kuuluu ja savu nousee…
Hän on koettanut ikäväänsä ja tuskiansa vaimentaa raskaalla työllä, mutta ei asetu ajatus, ei tunto rauhoitu. Väsyy kyllä ruumis, mutta ajatus valvoo, luulo aukaisee umpeenmenevän silmän, ja kesken levon hetkiä on työhön lähteminen…
Hän on vasta käynyt Särkijärvellä, mutta ei ole Inkeriltä kirjettä tullut.
Kun illalla palasi, oli aamulla jo ennenkuin Antti Susijänkällä ja polki lapiota niinkuin vimmassa. Ei kukaan aavista mitä tuskia hän tuntee ja kuinka taistelee pahoja uskojansa vastaan. Tuntuu, että sydän halkeaa, ohimoita polttaa ja ruumista kihelmöitsee… Mutta hän polkee lapiota, heittää joskus muhaneliön monen sylen päähän…
Kun täti tuo kahvia työmaalle, istahtaa Lauri pientarelle. Hän on kalpea ja hiestä märkänä.
»Eikö tullut vieläkään Inkeriltä kirjettä?»
Täti kysyy sillä äänellä, että olisipa pitänyt tulla. Kun Lauri ei vastaa, sanoo täti:
»Taisi olla hullutusta, että sinne sen lähetit, kun kuulut aikovan naimisiin…»
»Miksi niin?»
Lauri kysyi hätäisellä äänellä.
»No jos sattuisi kohtaamaan siellä jonkun nuoremman, johon mielistyisi… Se on Inkerikin semmoinen tuulen vietävä, huippaluontoinen… Ehkä äitiinsä tullut… Tiennetkö sitten, että on äpärä?»
Laurin kalpeat'»kasvot kalpenivat yhä, ja silmät näyttivät vajoavan syvemmälle kuoppiinsa.
»Sitä murehdin että terveytesi menetät… Yöllä valvot, päivät raadat. Asetu toki, mies parka! Etkö jo kylläksesi saanut siitä ensimmäisestä, jonka Jumala tieltäsi korjasi… kiusaamasta…»
Säikähtää tätikin, kun Laurin silmiin katsoo, ja ehättää sanomaan:
»Eihän tiedä sanoa mihinkään päin. Voipi hyvinkin olla uskollinen, ja miksei ole, kun kerran on luvannut… ja onkin… vaan ajattelin, että kun teillä on niin suuri ikäerotus… Mutta eihän se siihen kuulu… Pianhan se sieltä palaakin… kuukauden päästä… Ja kaiketi kirjoittaakin… Varrohan nyt ja asetu riehumasta.»
Kun täti poistuu, tarttuu Lauri lapioonsa ja alkaa luoda. Nyt vasta myrsky hänen rintaansa nousee ja nyt hän alkaa uskoa, että ainakin on joku… joku syy, kun ei Inkeri kirjoita. Viikon hän vielä taistelee epäilyksiään vastaan, mutta sitten hän lähtee… ja hän hakee Inkerin vaikka maailman ääristä… Niin hän nyt päättää. Mutta hänen tuskansa ja pelkonsa lisääntyvät ja hänen kiihtynyt mielikuvituksensa tekee kuumaa työtään, kaiken rauhan vieden.
Ja vaikka siinä on laaja suo hänen edessään ja musta muha, jota polkee, ei hän näe kumpaakaan. Hän näkee hymyn… Silloin ilmestyy siihen se sama mustaverinen herra, jonka hän ennenkin on nähnyt ja joka huuliaan nuoleskellen katsoo Inkeriin…
Silloin hän parkaisee raivosta, heittää lapion kauas suolle ja herää vasta kun on kotipihalla…
Hän kykenee nyt ajattelemaan. Oliko hän todella tehnyt tyhmän työn lähettäessään Inkerin maailmalle?
Hän oli itse niin paljon hyvää oppinut siellä, niin paljon tietoja saanut, niin paljon oppinut rakastamaan maatansa ja kansaansa… Eikö Inkerikin oppisi!…
»Huippaluontoinen…»
Hyvä Jumala! Oliko hän lähettänyt rakkaimman, minkä omisti, pahan maailman sudensuuhun!
Hän ei ollut sitä ajatellut eikä hän pyhässä innossaan ollut muistanut sitäkään, että… että Inkeri oli nuori, kaunis tyttö… Ja hän oli maailmalle mennessään ollut täysi mies.
Mutta rakkaus, rakkaus! Inkerin rakkaus ja lämpimän sydämen hyvyys!
Illan tullen hän taas tyyntyy. Ja kun hän oikein kaikkea ajattelee, tuntuvat hänen tuskansa ja epäilyksensä aivan mahdottomilta. Ne eivät ole muuta kuin ikävöivän sydämen pahoja unia.
Aamulla hän näkee veneen järvellä ja tuntee soutajan Hietaniemen Iisakiksi. Ja vaikka hän on menossa Susijänkälle, niin kääntyykin takaisin kujalta ja kävelee venevalkamaan päin Iisakkia vastaan.
Iisakki on käynyt Särkijärvellä asioillaan ja tuonut tullessaan Laurin sanomalehdet.
»Läksin tuomaan», sanoi hän, »kun muutenkin järvellä olin mateenkoukkuja laskemassa. Sanoivat olevan siinä kirjeenkin Inkeriltä.»
Ei tahdo vanha Iisakki ehtiä povestaan vetää sanomalehtikääröä, niin on Lauri hopussa. Ja kun saapi, niin lehtien välistä kirjeen hakee ja siinä heti aukaisee.
»Eikö ala jo sieltä tulla pois… johan on pian vuoden oppiretkellään viipynyt?» kysyy Iisakki, mutta ei saa vastausta Laurilta.
Lauri lukee Inkerin kirjeestä:
… »Tule noutamaan kirkonkylään taikka, jos ehdit, kaupunkiin asti.
Rakas, rakas Lauri. Minun on niin hirveän ikävä sinne sinun luoksesi.
Sinä olet niin hyvä, mutta voitko vielä antaa anteeksi…»
Lauri vuoroin kalpenee, vuoroin ilostuu lukiessaan. Mutta kun hän on kirjeen lukenut, katsoo hän Iisakkiin niin oudosti kuin ei muistaisi häntä olleen olemassakaan. Samana päivänä viilettää Lauri pitkin Palojärven lainehtivaa pintaa Mukkajupakkaa ja rantamaita kohden. Kipakka pohjoinen puskee purjeeseen, ja vene kiitää, aallon harjalta toiselle notkahdellen.
Luettuaan Iisakin tuoman kirjeen sai Lauri tulisen kiireen rantamaille. Sulloi laukkuunsa evästä, otti säästörahojaan matkaansa, puhui pari sanaa Antille ja hätäiset hyvästit jätti. Sen verran on täti kuitenkin saanut tietää, että Inkeriä vastaan lähti, ehkä kaupunkiin asti.
Raitis, kylmää huokuva tuuli tekee hyvää Laurin kuumille ohimoille, ja veneen vauhti ja heilahtaminen aallonharjalta toiselle helpottaa oloa. Sillä vaikka hän tuntee rajatonta iloa siitä, että Inkeri on kotia tulossa, sekaantuu hänen iloonsa kaikenlaisia otaksumisia ja arveluja.
Miksi lähti Inkeri juuri nyt, kun vielä kuukausi olisi ollut lähtöpäivään? Miksi nyt vasta kirjoitti ikävästä ja anteeksiannosta sillä tavalla?
Kun hän pääsee järven selälle ja näkee syysmetsät ja syysvaarat ympärillään, alkaa hän taas rauhoittua ja koettaa selittää Inkerin kirjeen sanat parhaalla tavalla. Nyt tuli ikävä, kun alkoi lähestyä hetki, jona pääsisi takaisin; nyt pyysi anteeksi, että oli niin välinpitämättömästi kirjoittanut! Niin se olikin!
Vinha pohjoinen puhaltaa, tuntuu kuin karmisi selkää ja vilua vihmoisi…
Mutta hänen ajatuksensa lämpenevät sitä mukaa kuin järven selkä katkeaa. Ja hän päättää jouduttaa kulkuaan. Jättää veneen Mukkajupukan valkamaan, jatkaa siitä kiireesti matkaa Särkijärvelle ja sitten myötävirroille koskiveneessä… Hän ehtisi Inkeriä vastaan ainakin kirkonkylään, ehkä kaupunkiin asti…
Oliko Inkeri muuttunut poissa ollessaan? Oli ehkä varttunut, ehkä kaunistunut?
Nyt ne loppuvat hänen ikävät hetkensä ja unettomat yönsä! Hän järjestää asiansa, ottaa Inkerin heti omakseen…
Hän ajattelee, miettii ja kuvittelee niin paljon, ettei oikeastaan saa yhtään mietettä päähän asti. Eikä hän tiedä, onko oikein iloinen vai suruinen, onko kumpaakaan… Hän on ikävinä hetkinään joutunut ajattelemaan sitä hetkeä, jona saisi sulkea Inkerin syliinsä. Väliin se on tuntunut tulevan niin hurmaavana ja kiehtovana… On nähnyt Inkerin tulevan vastaansa avosylin ja silmät loistaen… Taas toisella kerralla on Inkeri muuttunut: katse on kylmempi, ja silmän liikkeistä Lauri näkee, että Inkeri katsoo johonkin muualle eikä häneen. Pukukin on muuttunut, povi noussut liian pystyksi ja vankka palmikko puristettu luonnottomaksi kyttyräksi niskan taa… Kun kättä antaa, niin tuntuu vieraalta ja sormen nenät kylmiltä… Se ei ole enää sama Inkeri…
Hänen päätänsä huimaa ja ympäristö kuin pienenee. Hän näkee vain kirkkaan päivänvinkan, joka lännen vaarain päältä paistaa järvelle…
Hän on sairas, — miettii hän. Eikä hän parane, ennenkuin on ihan kiinni Inkerissä, ei ennenkuin saapi hänet tänne kiveliöön omakseen elinajakseen.
Jo näkee hän Hietaniemen jäävän jälkeen. Päivänvinkka lännen taivaalla pienenemistään pienenee, ja vaarain välistä näyttää iltahämy nousevan taivaalle… Mutta tuuli kiihtyy, tuntuu nousevan syysmyrsky, niinkuin joskus syksyn tullen kiveliössä myrskyilee. Jo näkee Lauri edessään Mukkajupukan ja arvelee mielessään, että pimeähämyssäkin osaa Särkijärvelle asti… Hänelle muistuu mieleen, että yhtä kova tuuli oli silloin, kun hän Inkeriä saattoi rantamaille. Vuosi oli siitä nyt pian kulunut. Oliko ollut hyväksi vai pahaksi? Lauhkea oli kulunut talvi ollut, ansiot tukinajossa verrattomat, kesä lämmin, vuodentulo kaikin puolin runsas… Paljon oli hän vuoden mittaan ehtinyt toimittaa ja valmista saada… Ja yhä aikoi ja suunnitteli. Kun maantie kerran valmistuu, on Susijänkällä jo mainion heinäviä kylvöheinäpalstoja, asuinrakennus maalattu, uusi navetta… Ja hän kyllä jaksaa ja ehtii!
Inkeri, Inkeri! Tiedätkö, kuinka äärettömän kallis olet! Jos eläisi vielä vanha äiti! Hän Laurin onnen arvaisi, hän heitä molempia ominaan pitäisi… Mutta kuoli äiti, joka rakasti ja poikaansa aina vaali… — Äiti, äiti, siunaa meitä!
Hän alkaa jo saapua likelle kalliota ja venevalkamaa. Taas iskevät aallot kalliota vasten, niin että kastelevat sen ylimmänkin reunan. Valkoisena vaahtona ne myllertävät rantaan, kauas metsään roiskahdellen.
Syysmetsät pauhaavat, rannalla paukahtaa vanha honka keskeltä poikki, että parahtaa, ja kaukainen tohina, niinkuin valitus, kuuluu joka haaralta kiveliöstä päin…
Vene puskee valkamaan, ja Lauri tempaisee sen aivan kuiville…
Silloin kuulee hänen korvansa äänen, joka tuntuu tulevan kallion faelta…
Hänen sydämensä alkaa sykkiä rajusti. Hän lähtee kiertämään metsän puolelta kalliolle. Hän ei ole voinut erehtyä! Ääni, jonka hän kuuli, oli Inkerin ääni!
Hurja riemu valtaa hänet. Hän ymmärtää, että Inkeri on pitkästynyt, on lähtenyt liikkeelle kiveliöön päin, kun häntä, Lauria, ei ole rantamailla kohdannut. Kirje on viipynyt jossakin ja myöhästynyt…
Hän kuulee taas huudon, mutta metsä pauhaa ja tohisee niin, ettei hän saa sanoista selvää…
Hän rientää läpi sakean, kaasikkoisen ryteikön.
Silloin taas kuuluu huuto.
Se on Inkerin ääni!
Yksin on raukka tulossa! Lauri ymmärtää, miksi Inkeri kallion nokkaan on pyrkinyt… Hän on aikonut siihen tulen sytyttää, että Hietaniemeen näkyisi savu ja arvattaisiin tulla noutamaan…
Nyt taas huutaa…
Lauri rientää niin, että risut paukkuvat ja näreikkö taipuu. Kun hän metsän peitosta pääsee aukealle kalliolle, näkee hän Inkerin seisovan nokisten kekäleitten luona, kasvot järvelle päin…
Lauri ehtii ajatella:
— Hän on nähnyt vain veneen valkamassa, ei tiedä minusta… rakas…
Lauri rientää kuin mieletön. Hän näkee Inkerin pitkän palmikon ja tupsun sen päässä… »Inkeri! Inkeri!»
Inkeri rientää vastaan. Lauri sulkee hänet syliinsä, pusertaa vasten sydäntään, joka vapisee ja riehuu… Mutta Inkeri irtautuu hänen sylistään. Nyt hän vasta katsoo Inkerin silmiin. Ne ovat yhtä kauniit kuin ennenkin, mutta niissä palaa levoton tuli ja niiden ilme on hätäinen, rukoileva, niinkuin pelästyneen… »Inkeri… rakastettuni…»
Hän tarttuu Inkerin käteen, mutta tuntee kourassaan vain kylmän hansikkaan… »Hyvä Jumala! Miksi minua niin pelokkaasti katsot…» »Lauri, Lauri!…»
Inkerin ääni on muuttunut. Helähtää kuin rukoilevan.
Lauri aikoo sulkea hänet syliinsä. Heidän katseensa kohtaavat…
»Lauri, Lauri! Maailma, johon minut lähetit, oli niin paha ja petollinen…»
Lauri tuijottaa Inkeriin ja näkee hänen silmiensä alla niinkuin jotakin raukeata, lakastunutta…
»Saatatko antaa anteeksi… Voi, minä en ole…»
»Mikä sinun on?»
Lauri kysyy, mutta hänestä on kuin puhuisi joku muu eikä hän itse…
»Lauri, Lauri… Minä olen… senvuoksi karkasin pois… sinun turviisi… minä olen vietelty!»
Lauri tuijottaa häneen tuokion… Silmät kadottavat kaiken ilmeensä, kasvoilta pakenee viimeinenkin väri… Hän horjahtaa askeleen taaksepäin… huitaisee käsillään tyhjää ilmaa, kiljahtaa hirveän, vihlaisevan huudon kuin metsänpeto, niin että korpi kajahtaa ja myrsky tuntuu hiljenevän… lyyhistyy kuin ammuttuna suulleen kalliolle…
Inkeri näkee hänen hirmustuneen kuolemankatseensa, näkee kasvojen vääntyvän luonnottomasti… näkee hänen lyövän tyhjää ilmaa ja kuulee parkaisun, jonka matkassa tuntuu henki lähtevän…
Silloin Inkeri ottaa vauhtia… maailma mustenee… ei kuulu, ei näy mitään… ja potkaisee kallion reunalta alas myllertävään syvyyteen…
Yöksi myrsky taukoaa. Erämaa rauhoittuu, järvi tyyntyy.
Valkean vaahdon seassa venevalkamassa on pyöreä hattu, sama, joka
Inkerillä oli ollut päässä.
XIV
Uusi aika oli tullut kiveliöönkin, ja erämaan rauha oli rikottu.
Leveä valtatie kulki nyt metsäisten salojen halki, suurempien järvien rannoille poiketen, yhdistäen kaksi suurta valtajokea ja liikepaikkaa toisiinsa. Laajoja metsäaloja oli tukkilaisen kirves kaatanut näinä vuosina kiveliöstä. Uusia kruununtorppia oli perustettu, talojen ja kylien väliset taipaleet olivat lyhenneet, ja nyt sai jo järvikylän mies oman kylän kauppiaalta tarpeensa ostetuksi. Tie oli tasoittanut tavarain hinnan, helpottanut liikennettä ja lisännyt asutusta.
Paloniemi on paljon muuttunut. Järveltäpäin tulija sen vielä tuntee entiseksi taloksi, mutta maantieltä käsin, joka kulkee aivan läheltä päärakennusta, ei sitä entiseksi tunne. Koko talontakainen männikkö on poissa, niin että maantietä kulkeva näkee talon ja osan viljelyksiä jo parin kilometrin päähän. Pirtin ikkunasta näkee laajan Susijänkän, joka työntää kylvöheinää pitkän pitkistä saroistaan. Koko jänkkä näkyy maantielle uhkeine niittylatoineen, jotka nekin ovat punamullalla maalatut.
Talon rakennuksista herättää navetta heti vieraan huomiota. Se on väljä ja valoisa, uudenaikaisesti sisustettu, vesijohtoineen ja juomakuppeineen. Tallissa on nyt kolme hevosta. Vanha riihirova on kauniina ohrapeltona, ja siitä nostetut kivet on kasattu pitkin järven rantaa. Entisissä ohrapelloissa kasvaa juurikasveja, perunoita ja turnipseja, joiden tuuheat, tummanvihreät ja voimakkaat naatit ilahduttavat katsojan silmää.
Asuinrakennusta on korotettu ja tehty suuri ja tilava työhuone lisää, siihen päähän rakennusta, jossa ennen oli kaksi kamaria ja vierastupa.
Suuri, kolmikulmainen kivi on vielä keskellä pihaa ja sitä lähellä ne koivut, jotka siinä olivat olleet jo silloin, kun Topias-vainaja talon tekoon oli ryhtynyt. Kiven viereen oli laukkunsa laskenut, nuotion tehnyt ja ensimmäisen yönsä nukkunut. Se oli muistojen kivi muutenkin, eikä Lauri ollut sitä siitä hennonnut hajoittaa, vaikka se joskus tuntui tielläkin olevan ja vaikka vieraat sanoivat, että se rumensi pihaa.
Näköala talosta järvelle päinkin on avartunut, kun riihirovan koivut ovat poissa. Kun arvaa katsoa polveilevaa järvenrantaa, niin näkee siinä, missä Sammaljoki järveen laskee, pienoisen talon, vasta uusista hirsistä salvetun. Siihen on asettunut rantamailta tullut mies, Huuskon Lassi, ja ruvennut Paloniemen torppariksi.
Ihmiset sanovat, että Lassi on sen Inkeri-vainajan Veli…
Heinäkuu on alkamassa, ja päivä on lämmin. Lauha tuuli puhaltaa etelästä, järven laineet lipattavat kuin leikillään sileälle, hienolle rantahiekalle. Suuri kiveliö järven ympärillä näyttää samanlaiselta kuin ennenkin, mutta sille, joka talon pihalta katselee ja muistelee talon entisiä vaiheita, näyttää kuin se olisi luhistunut kokoon, niinkuin sen entinen mahtavuus olisi mennyt ja sen voima vähentynyt. Vaikuttaako sitten katsojaan se, että viljelys on aukaissut koko niemen ja niemen juuren, josta maantie näkyy, vai onko muutos vain katsojan omissa mietteissä.
Äsken on taloon tullut vieras. Hevonen on pantu talliin, mutta kiesit ovat vielä pihalla täynnä matkustavan kapineita.
Kuistin rappusia alas tulee kaksi miestä. Toinen on herrasmies, hyvinvoivan näköinen ja lihava. Se on agronoomi Peltola, joka oltuaan kauan aikaa virassa etelässä on jälleen hakenut takaisin tänne kauas Pohjolaan.
Toinen mies on Lauri. Ei häntä äkkiä samaksi tunne. Vartalosta on kulunut kaikki liha, ei ole jälellä enää muuta kuin luut ja sitkeät jänteet. Hiuksissa on harmaata ohimoilla ja korvain juurissa, ja leuka työntää harvaa partaa, joka on aivan valkoista. Kasvot ovat luisevat, poskipäät ulkonevat. Silmissä vielä välähtää entistä Lauria, ja ääni on sama, ehkä vähän jäyhempi.
Ystävykset tulevat kuistista pihalle ja seisahtuvat hetkeksi.
Peltola on kuullut sinne etelään Laurin elämäntarinan, tietää kaikki.
Tietää mitä toinen on toivonut, kuinka rakastanut, kuinka menettänyt…
Hän katselee ympärilleen pihalla, hieroo silmiään, katselee järvelle, ja sieltä luistaa katse Susijänkälle, jossa pitkä heinikko aaltoilee…
Lauri hänen vieressään on kuin kuivunut ukko, josta kaikki on kulutettu pois, mutta johon ei mitään ole sijaan annettu..+
Katselee Peltola talon uusia rakennuksia, peruna- ja turnipsimaita, mutta kuitenkin jää viimeiseksi katse Susijänkälle, jonka muistaa siitä ajasta, jolloin Laurin kanssa siihen viljelyssuunnitelman laativat.
»Ja kaiken tämän olet voinut tehdä sen jälkeen!» sanoo Peltola, hakien
Laurin katsetta.
»Lähdemmekö ensin Susijänkälle… katselemme navetan ja muut sitten», vastaa Lauri.
He kävelevät ohi suuren pihakiven ja menevät kujalle, josta nyt viepi leveä tie Susijänkälle, jakaen koko laajan alueen kahtia.
Lauha tuuli puhaltaa, laineet lipattavat, heinikko tasaisesti huojuu.
Kumpikaan ei tiedä toisensa ajatuksista, ja kuitenkin he ajattelevat samaa asiaa.
Kun ehtivät jänkän laitaan, istahtavat suuren koivun alle, siihen, jonka viereen suon ensimmäinen sarkaoja on kaivettu. Siitä näkee koko laajan suon ja sen mainiot heinikot, näkee järven ja sen ulapan aina Mukkajupukkaan asti.
Tieltä kuuluu kärryjen pärinää.
»Niin. Se on nyt tullut eri aika tännekin kiveliöön… uusi aika, helpottamaan ja parantamaan kiveliön asukkaan raskasta elämää», sanoo Peltola.
Lauri ei vastaa. Hänen laihat kasvonsa värähtelevät, ja silmun ilmestyy kummallinen kiilto.
»Kun tieto ja sivistys, tahto, tarmo ja ahkeruus yhdistyvät, niin tämmöistä jälkeä tulee», puhuu Peltola, viitaten kauas Susijänkälle päin.
»Uusi aika on alkanut nyt kiveliössä, pettu on loppunut, halla pakenee… kiveliön asukkaille alkaa kulta-aika… Sillä maaemo huutaa poikiansa työhön…»
»Minä en ole sitä ymmärtänyt. En ole ymmärtänyt, että olen elänyt uuden ajan kynnyksellä», sanoo Lauri siihen.
»Sinun osasi on ollut raudankova ja kuolemankylmä…»
Peltola katsoo ihmeissään miestä, joka hautaan painavan murheen alla on tämmöisen jättiläistyön tehnyt kymmenessä vuodessa. Hän laskee kämmenensä Laurin olkapäälle, joka on kova ja nystyräinen kuin kannon nokka, ja sanoo: »Mies parka! Kuinka olet jaksanut, kuinka kyennyt?» Laurin ääni värähtää. Se tuska, joka on aikansa repinyt ja olemuksen kaikki solut tyhjiksi imenyt, ei enää jaksa nousta entiseen vimmaansa, mutta tekee hyvää sydämelle raskaitten vuosien jälkeen puhua ymmärtävälle ystävälle. Ja on kuin Laurilla katkeaisi kahle kielestä, kun hän puhuu:
»Minä tiedän nyt sen, että oma haluni opintielle oli uuden ajan aamunkoittoa. Mutta sitä en tiedä, mistä siemen sieluuni tiili. Isä-vainaja kyllä aavisti ja ymmärsi, että minun haluni oli uuden ajan alkua. Hän vastusti lähtöäni, ja hänen pettymyksensä oli suuri, kun palasin ja matkassani oli vastavihitty vaimoni. Rangaistus seurasi rikosta. Erämaa, jonka rauhan olin rikkonut, ei ottanut omakseen naista, jonka hameenhelmat eivät roskaa sietäneet… tiedät kaikki… Mutta en sittenkään ymmärtänyt aikaa, jossa elin. Olin saanut niin paljon sivistykseltä, että uskoin siltä kaiken tulevan… Minä lähetin maailmalle rakkaimpani… Se vei kaikki, vei toivot ja jätti mustan murheen… Nyt ymmärsin rikkoneeni… ja minun tuskaani ei kukaan tiedä. Inkerin elämä oli minunkin elämäni, enkä minä ole elääkseni tätä kaikkea tehnyt… vaan kuollakseni olen tehnyt…» Laurin kasvot värähtävät, silmissä syttyy palo, semmoinen, joka syntyy, kun sammuvaan hiillokseen tuuli puhaltaa. Peltola ei oikein käsitä, mitä Lauri tarkoittaa.
Lauri jatkaa:
»Et oikein käsitä vielä, mutta varro, minä selitän. Sivistys antaa ja ottaa. Uusi aika on vanhaa etevämpi, uuden ajan hengettärellä ei ole niin hyvä omatunto kuin vanhan ajan. Miksi rynnistää uusi aika erämaahan kuin kavalin ryöväri? Miksi se vaatii saaliikseen ja nälkäiseen kitaansa kiveliön kauneimmat kukat? Minäkin uskoin ennen — ja sitähän uskoivat muutkin — että uusi ja vanha aika paiskaisivat kättä toisilleen ystävinä, molemmin oppien, molemmin antaen ja ottaen. Mutta niin ei ole, sillä uusi aika on vailla omaatuntoa ja mielenrauhaa. Ne, jotka joutuvat molempien aikojen väliin, vanhaa kunnioittaen ja uuden houkutuksia kuunnellen, ne särkyvät ja murenevat murusiksi. Sillä vanha aika vaatii hyvityksensä, eikä uuden ajan omaatuntoa paina se, että se on erämaan asukkaan sydänveret kuiviin imenyt… Minä olen joutunut näiden kahden väkevän voiman väliin, vaikka minäkin nyt vasta sen ymmärrän… Paljon on uusi aika minulle antanut, mutta palkkiona se on perinyt sydänvereni…»
Lauri hengittää syvään, ikäänkuin helpotuksesta. Hänen suonikas kätensä tarttuu Peltolan pehmeään olkaan, jota hän puristaa kysyessään:
»Ymmärrätkö minua?»
»En vielä. Odota, että kysyn.»
Ja Peltola kääntyy Lauriin päin, melkein pelästyen hänen silmiensä hehkua.
»Ja mikä on se voima, joka on estänyt sinut noiden mahtavien väkien välissä sortumasta ja murusiksi murenemasta?»
Lauri hengittää syvään.
»Se on murheen voima», vastaa hän sitten, katse tähdättynä kaukaisuuteen.
Peltola katseli pitkin päivänpaisteista järven ulappaa, missä laineet läikkyivät, silmäsi sitten laajaa Susijänkkää, missä lainehti kasvava heinä ja törrötti punaisia heinälatoja.
Mutta hänestä tuntui, ettei hän sittenkään oikein ymmärtänyt, mitä
Lauri äskeisellä vastauksellaan tarkoitti.