III
Kun Lauri kaikkien kiellosta huolimatta läksi vaimoansa hakemaan, yksin kylmään yöhön eväittä ja väsyneenä, tuli Paloniemessä hätä käteen. Täti, joka aina oli ollut kylmän järkevä kaikissa asioissa, alkoi hänkin hätäillä.
Inkeri itki, ja Selma ja Antti seisoivat sanattomina.
He seisoivat kaikin Paloniemen venevalkamassa katsellen pientä, tervoissaan kiiltelevää venettä, joka nopeasti loittoni ulapalle päin pitkin tyventä, kuun valaisemaa järven pintaa.
»Se teki hulluksi miehensäkin», sanoi täti. »Enpä minä olisi uskonut
Lauria noin lapselliseksi…»
»Karkaamallako se lähti?» kysyi Selma.
»Yöllä oli kadonnut», selitti täti. »Luulin, että nukkuu, joka öillä aina valvoi. Mutta kun menin katsomaan, oli sänky tyhjä. Jo minä jotain odotinkin. Ei siitä tämän talon eläjäksi olisi ollutkaan… Parhaan Lauri löysi, kun semmoisen toimettoman itkijän niin kaukaa kuljetti… Ei työhön ole tottunut, ei osaa mitään eikä mitään tahdo oppiakaan… Jo minä olen odottanutkin, että joku tässä vielä… Aivanhan se joutui Laurikin suunniltaan… Arvaa sen — —»
»Lieneekö ollut täydessä järjessään?» kysyi Selma.
»Mikä tiennee! Kumma tuo on ollut koko täälläolonsa ajan… Kiusannut miestään ikävällään ja toimettomuudellaan… Jo minä Laurina aikaa olisin laskenut menemään takaisin sinne, mistä tänne toikin… Kuolemanjärveksi sanoi Palojärveäkin… kammosi metsiä ja soita pelkäsi… kuuli huutoja ja valituksia talon takaa keskellä kirkasta päivää… Näit, kuulit itse?»
»Näin minä ja kuulin…»
»Mihin lie mennyt, mutta sille tielle uskon jäävän… On sisu sentään, kun hyvästittä yksin lähtee järvelle, jota pelkäsi…»
»Järki sillä liikahti… Kuinka käynee isännän?»
He nousivat kaikki neljä rannasta taloon.
»Semmoisen rauhan ja rakkauden se taloon toi», puhui täti taas. »Minä sen vehkeet olen ensi päivästä nähnyt…»
»Se kuihtui ikäväänsä», sanoi säälien Selma.
Antti, ikämies, entisen isännän työtoveri ja talon vanha palvelija, istui allapäin. Inkeri yhä puristeli kyyneliä, mutta hänen kauniissa, tummissa silmissään oli päättävä ilme.
»Taisi rauha loppua tästä talosta», sanoi Antti, ja hänen rinnastaan nousi raskaana pitkä huokaus. »Kun pelastuisi Lauri!» sanoi täti. »Liika hyvä mies siinä menee semmoisen saamattoman jäljille… Eväittä vielä lähti… syömätön, väsynyt mies… Voi hyvä Jumala kuitenkin!»
Siinä tuumailivat Paloniemeen jääneet asukkaat neuvottomina, miettien isännän pelastusta ja koettaen hakea emännän salaperäisen karkaamisen syitä. Antti poistui kesken keskustelun, mennessään mainiten hallaa, käveli suoraan vainiolle ja rupesi sytyttelemään turveläjiä.
Hetken päästä saapui sinne Selma ja tätikin, kirkkaan kuutamon valossa, sauhuja laitellen, turvekasoihin tulia sytytellen.
* * * * *
Poissa on nyt rauha yksinäisestä talosta, jossa ennen rakkaudessa työtä tehtiin ja sovinnossa taisteltiin erämaan oikkuja vastaan. Susijänkkä työntää hyisiä huurujaan talon vainiolle, järvi kiiltelee kylmänä, ja kiveliö on hiljaisena.
Mutta sillä aikaa kun turvekeot syttyvät ja savu alkaa levitä ympäri vainiota, käy talon väki saunaan, joka on jo liiat katkunsa haihduttanut.
Sillä välin on Inkeri tehnyt päätöksensä, ja kun muut palaavat saunasta, seisoo hän lähtövalmiina keskellä pirtin lattiaa. Hän on täyttänyt laukun leivillä, rasian voilla, toisen kalalla. Hän on pannut saappaat jalkaan varret pohkeitten päältä köyttäen kiinni, vetänyt ylleen lyhyen metsähameensa, jonka helmat ulottuvat vain polviin, ja sitonut päähänsä paksun huivin.
»Mihin aiot?» Täti, Antti ja Selma katsovat häneen hämmästyneinä.
»Ruokaa lähden isännälle viemään!»
Inkerin äänessä on päättäväisyyttä.
»Ei ole venettä…»
»Järveä rantaan… Mukkajupukassa saavutan…»
»Ei, lapsi kulta! Järveä eivät rantaa miehetkään… ja sinä yksin ja yöllä…»
»Vaikka… Osaan minä, ja nyt on kuudan…»
Täti katsoo Anttiin, niinkuin häneltä neuvoa kysyen.
»Päisevä se on metsiä osaamaan ja kiveliöitä kulkemaan, Inkeri», sanoo Antti. »Ja nuori on jalka. Mutta pitkä on matka, ja ylen pounikkoiset maat järven rannoilla, kaasikoita ja pohjattomia leviä…»
»Minä kierrän… osaan minä Mukkajupukkaan asti!»
Täti on sitä kyllä miettinyt, mutta tiennyt, ettei jaksa Antti, vanha mies, ei ole Selmasta, huonojalkaisesta, ja Inkeriä hän ei ole ajatellutkaan.
»Mene ja ota Jumala kumppaniksesi!» sanoo täti.
»Niin neuvoi äiti-vainajakin!»
Inkerin kasvot loistavat, ja silmät palavat innosta. Tädinkin katse viipyy nyt enemmän aikaa Inkerissä, ja hän miettii itsekseen, että Inkeristä on yhtäkkiä tullut täysi nainen.
Inkeri oikaisee suoraan pihalta pellonpiennarta järven rantaan, tietäen tapaavansa kuivaa hiekkapohjaa aina siihen asti, jossa Sammaljoki laskee järveen. Laukku selässä ja paksu sauva kädessä astuu nuori tyttö pitkin kuutamoista järven reunaa, mieli liekeissä palaen. Astuu rivakasti, varsi notkuen, jalka keveästi nousten.
Sammaljoen yli on kaadettu suuri kuusi, jonka oksaista runkoa pitkin Inkeri varovasti pääsee toiselle rannalle. Kuusen alitse kohisee musta vesi vihaisena putouksena järveen.
Siitä alkaa tietöntä taivalta ja pounikkomaata. Inkeri oikaisee niemen poikki, synkkään metsään kadoten. Päätyessään niemen toiseen laitaan, johon Palojärven laajin ulappa sopii näkymään, kuuntelee hän, näinkö järveltä päin kuuluisi soutua. Mutta järvi on suuri, silmänkantamalla kuun valaisemana kenttänä leviten. Ei sen selällä nyt mitään erota, eikä kuulu airojen kitkettä. Lauri onkin ehkä loitonnut paremmin toiselle rannalle, Hietaniemen puolelle…
Inkeri jatkaa kulkuansa järven rantaa noudattaen, pienemmät niemet juuritse oikaisten. Lämmin on se ajatus, joka antaa hänelle voimia ja häntä kannustaa. Hänen elämänsä on näinä vuosina ollut ikävämpää kuin ennen. Kun Lauri toi taloon nuoren emännän, muuttui entinen elämä. Tuli kuin ikävä kaikille. Hän jäi kaikista syrjimmäiseksi. Ennen Lauri usein puheli hänen kanssaan, laski leikkiä ja aina terveiset lähetti kansanopistomatkaltakin. Eikä sitä kertaa kirkolla käynyt, ettei tuliaisia tuonut. Äiti ja isäkin sairastuivat… Se oli kaikkein ikävintä aikaa… Äiti usein itki ja Inkerille puhui…
Lauri näytti unhottaneen vanhatkin, ja kun molemmat kuolivat ensi talvena emännän tulon jälkeen, niin kumma oli, ettei Lauri enempää surrut. Ei joutanut. Taikka taisi surra ja murehtia, vaikka ei kenellekään mitään virkkanut. Emäntänsä hyväksi ja hauskuudeksi kaikkensa yritti…
Nyt se karkasi!
Inkerin sydän, ikäänkuin puristuu kokoon, eikä hän voi sille mitään, että hänen mielessään syttymistään syttyy lämmin tunne. Ehkä hän saapi Laurille taas aamukahvit tarjota, ehkä palvella ja olla niinkuin ennenkin, jolloin sai istua sylissäkin ja Lauri puhalteli niskaan…
— Se ei rakastanut Lauria… näin sen, tunsin… Ja minun teki niin pahaa… Kyllä Lauri sen nyt itsekin tietää…
Inkerille johtuu mieleen heidän keskustelunsa Hukkajänkältä palatessa. — Voi, rakas Jumala… saanko minä rakastaa Lauria!… Lauri on niin hyvä ja uljas…
Ei muista Inkeri koskaan nähneensä semmoista miestä kuin Lauri on. Rippikouluaikana oli hän kirkonkylällä nähnyt paljonkin nuoria miehiä, mutta ei yksikään ollut Laurin mittainen ja veroinen… Laurin silmät olivat lempeät ja kauniit…
Mihin on Aili emäntä joutunut?
Olisi hukkunut järveen!
Inkeri olisi niin suonut, vaikka hän tiesi, että se oli pahoin, ilkeästi, syntisesti ajateltu. Mutta minkä hän sille voi? Se oli niin kylmä ja tyly Laurille.
Jospa saisi Lauria lohduttaa ja hoitaa!
Hän on mietteissään rämpinyt märän kaasikon poikki ja joutuu taas järven niemeen, jossa on kuivempaa maata.
Siihen on suuri honka kaatunut. Inkeri istahtaa rungolle, laukun kantimia hellittäen. Siitä näkee järvelle, ja Inkeri koettaa arvata, joko on neljänneskään matkaa kuljettu. Tätä puolta järveä on Mukkajupukalle paljon lyhempi matka kuin toista puolta, jossa Hietaniemikin on. Kunpa ehtisi perille siksi kuin Laurikin! Mutta Laurilla oli järveä lyhempi matka kuin Inkerillä, joka sitä rantasi pahoja maita myöten, vaarojen ja metsäjokien yli.
Kuutamo on kirkas ja Inkerin mieli rohkea. Viimeiseen asti hän yrittää. Ja kun hän siinä istuu, myöntää hän itselleen, että hän rakastaa Lauria, on rakastanut siitä asti kun Aili taloon tuli. Se tunne on kasvanut vähitellen, ja hän on hirveästi kärsinyt. Lauri ei tiennyt aavistaakaan, ei saanutkaan aavistaa. Mutta hän rakastaa kuitenkin, kenenkään tietämättä…
Miksi oli Laurin katseessa lepokivillä istuessa semmoinen…?
Inkeri tuntee lämpimän täyttävän mielensä, hänessä herää ääretön halu sulkea Laurin pää syliinsä, ja hän lähtee taas nopein askelin jatkamaan matkaansa hongan rungolta.
Kuu katoaa, päivä ei ole vielä noussut, ja Inkeri kahlaa laukkuineen kuuraista pounikkoa, jossa kylmä henkii joka mättään alta ja joka kiven juurelta…
Mutta aamu alkaa valjeta, aurinko paistaa jo järven toiselle puolelle suurten vaarojen huipuille ja haihduttaa usvan järveltä, nostaen sen suoraan taivaalle. Kun usva katoaa ja järven ulappa aukeaa, näkee Inkeri toiselta puolelta järveä savua ja arvaa siitä olevansa Hietaniemen kohdalla.
Mutta tästä alkoivat vasta Mukkajupukkaan päin kaikkein pahimmat maat, raskain taival. Niin oli vanha Antti tiennyt Inkerille lähtiessä sanoa.
Inkeri lähtee ponnistamaan taas eteenpäin. Hänen täytyy kiertää laaja suo ja nousta sitten vaaran laelle. Metsät ovat täällä lyömättömät, ei ole hakkaajan kirves vielä ehtinyt näitä kruununmetsiä harventamaan. Kaasikko on niin sakeaa, maa pounikkokorpea, että kävely on raskasta, ja usein tupsahtaa Inkerin jalka lähteensilmään tai sammalpeitteiseen kaltioon.
Mutta Inkeri on kiveliössä kasvanut ja tottunut metsiä kulkemaan. Hän ei erehdy suunnasta, vaikka hänen täytyykin mutkia tehdä, kierrellen kulkea. Kun pimeä, kaasikkoinen rotko vihdoin loppuu, alkaa maa koveta, ja Inkeri lähtee puolijuoksua nousemaan edessä olevan vaaran harjalle. Hän toivoo sieltä näkevänsä järvelle, Mukkajupukan venevalkamaan ja Hietaniemeen asti. Häntä alkaa ahdistaa pelko, ettei hän Lauria kohtaakaan. Hän ponnistaa kaikin voimin, nousee jyrkännettä etukumarassa, käsinkin koettaen auttaa menoaan.
Vaaran laelta hän näkee lännen puolen Palojärvestä, korkeat vaarat sen toiselta rannalta ja terävän, keltahiekkaisen Hietaniemen, jonka juurelta siintää harmaana pilkkuna pieni talo navettoineen…
Mutta ei kohtaa Inkerin silmä yhtään soutavaa järvellä, ei erota Hietaniemen rannasta kuin kellertävän, hiekan, joka nientä reunustaa, ei vaikka usva on haihtunut ja taivas selkeä…
Mukkajupukan venevalkamaan hän ei näe, kun suuri vaara on edessä, mutta
Jupukan laen hän näkee ja luo ikävöivän katseen sinne päin.
Hän lähtee taas matkaan, vaaran alle kiireistä vauhtia mennen, mielen palaessa levottomissa mietteissä.
IV
Kun vene kolahtaa Mukkajupukan kallion kylkeen, nousee Lauri veneessä seisomaan ja meloo kallion vieritse valkamaan päin…
Nähdessään tyhjän venevalkaman, jossa on ainoastaan kolme, neljä rankaa veneitä varten teloiksi pantuna, vavahtaa hän, ja kylmänä hikenä nousee pelko ja epätoivo hänen otsalleen…
Ei venettä! Ei jälkeäkään Ailin kengistä rannan hiekassa!
Ehkä ei ole juuri tähän paikkaan osannut! Kenties on joutunut toiselle puolelle kalliota, ehkä loitommaksi rantaantunut!
Lauri nousee rannalle, kiertää maan puolelta kallion, joka loivenee vaaraan päin ja järven taholta kohoaa, pääsee kalliolle ja käy sen ulommaiseen laitaan, mistä näkee järven molemmille rannoille ja suurelle ulapalle. Siinä on mustuneita kekäleitä ja laaja tulensija, josta merkkiä antoivat Hietaniemeen ne Särkijärveltä kulkijat, jotka järven poikki tahtoivat. Kahden puolen kallioisia rantoja hakee hänen levoton katseensa venettä rantahiekalta tai järveen päin kallistuneiden kuusien juurilta. Mutta ei missään näy.
Kumma, että hän nyt kuitenkin on näennäisesti levollinen. On kuin olisi tunne turtunut, pelko sydämen ja mielen jäykistänyt.
Mukkajupukan louhikkoinen kylki näkyy siinä taempana. Sen kuvetta kulkee se polku, joka vie — suureen maailmaan asti. Sieltä he tulivat silloisena valoisana kesäyönä, hän edellä, Aili jälessä…
Onnen ja lemmen luuli tuovansa… Mutta suru ja pettymys olikin matkassa, ja se kesäyö oli mustempi kuin kaikkein pimein syysyö…
Silloin hän kuulee risujen ritinää etempää sieltä päin, mistä itsekin on kalliolle noussut. Tuntuu kuin joku sieltä tulisi…
Lauri kuuntelee henkeään pidätellen. Tuuli huojuttaa pitkiä kuusia, laineet loiskivat kallion kylkeen. Taas rasahtaa kuin jalan astuessa risu…
Yhtäkkiä vilahtaa kuusten runkojen välistä uusi, tervanruskea laukku, ja Lauri näkee samassa Inkerin solakan varren pujahtavan metsän peitosta…
Hänen kasvoilleen leviää iloisempi ilme, ja sydämeltä tuntuu raskas paino putoavan.
»Sinäkö täällä!»
Hänen äänessään helähtää entinen, poikavuosien aikuinen sointu, jonka
Inkeri tuntee niin hyvin.
»Ruokaa lähetti täti… Väsyneenä ja syömättä lähditte…»
Inkeri on saapunut hänen viereensä, korkean kallion reunaan. Hänen poskensa hohtavat, silmät loistavat, eikä hän sano tietävänsä väsymyksestä mitään. Hän irroittaa laukun kannikkeet ja iloissaan virkkaa:
»Sanoin lähtiessä tädille, että Mukkajupukassa saavutan…»
»Ja rannannut olet järven!… Voi sinua!»
Laurin katseessa on lämmin ilme, kun hän katselee nuoren tytön kukoistavia kasvoja, notkeaa, siroa vartta ja tuuheita hiuksia, jotka kiharaisina ja epäjärjestyksessä peittävät melkein koko otsan. Pitkä palmikko on piilossa nutun alla.
»Lapsi-raukka!… Istu tähän levähtämään. Minäkin istun. Olen väsynyt ja uupunut melkein. — Mitä siellä kotona?»
Laurin ääni on pehmeä, koko hänen olennostaan säteilee surua, joka tekee Inkerin mielen apeaksi.
»Ikävä on kaikilla…»
»Ja sinä uskalsit lähteä… Niin pitkä matka ja kaasikkoinen järvenranta…»
»En minä muusta huoli… Nyt on hyvä, kun saavuin… on oikein hyvä… En nähnyt vaaralta venettä järvellä… Hietaniemen erotin ja keltaisen hiekkarannan. Ajattelin: en saavutakaan… en kohtaakaan…»
He istuvat vierekkäin korkean kallion reunalla, joka pystysuorana painuu järveen. Lauha tuuli puhaltelee, metsä kohisee ja huokailee, laineet loiskahdellen lyövät kallion kuvetta. Inkeri kertoo, mitä kotona jäätiin tekemään, puhuu tädin sanomat, sitten yhtäkkiä kysyy:
»Oliko emäntä käynyt Hietaniemessä?»
»Ei ollut käynyt, eikä ole kukaan nähnyt… Ei näy venettä täällä
Mukkajupukan puolella, eikä ole jälkiä venevalkamassa…»
He ovat hetken ääneti. Inkerin sydän lyö niin, että hän kuulee sen jyskeen. Hänen tekee mieli tarttua Laurin käteen, joka on siinä hänen vieressään, melkein polveen koskemassa. Mutta hän ei uskalla.
»Uskotko sinä, että Aili karkasi?»
Lauri haki Inkerin katsetta.
»Niin täti arveli… Voi, voi kuitenkin… Miksi se niin…»
»En tiedä… Jos sinä tietäisit, Inkeri, ja ymmärtäisit…»
»Kyllä minä tiedän ja ymmärrän… Olen niin paljon sitä ajatellut näinä vuosina ja tänä kesänä… Ei se rakastanut…»
»Niinkö sinäkin uskot?»
»Miksi muuten olisi niin mennyt? Ei rakastanut…»
Inkeri tarttui kuin tietämättään Laurin käteen. Lauri käänsi kasvonsa häneen päin, ja heidän katseensa sattuivat yhteen…
»Ei rakastanut», sanoi Inkeri melkein kuiskaamalla.
Lauri säpsähti. Hän nousi ja katsoi järvelle päin. Inkeri jäi istumaan paikalleen, katse maahan luotuna.
Mitä Lauri näki ja tunsi?
Hän oli nähnyt Inkerin silmässä saman ilmeen kuin edellisenä iltana, kun he Hukkajänkältä palatessaan lepokivillä istuivat. Silloin hän jo säpsähti, mutta se oli tuntunut hyvältä ja lämmittänyt hänen mieltään. Nyt se lämmitti niin, että hän hetkeksi unohti kaiken muun. Hän ymmärsi, että se oli heräävän lemmen lämmin laine… oliko se Inkerissä silloin juuri herännyt? Yksi ainoa katseko voi näin ihmisen muuttaa?
Hän on niin kauan ollut tuntematta semmoista lämpöä mielessään, että hänestä nyt näyttää kuin maailma äkkiä olisi valjennut ja hänen hartioiltaan pudonnut hirmuinen, raudanraskas taakka…
Silloin hän taas muistaa kadonnutta vaimoaan ja saa kiinni entisestä ajatuksestaan. Mutta sen hän nyt tuntee, tietää selvästi, että hänen rakkautensa Ailiin nyt on sammunut. Onko se koskaan häntä sielusta asti lämmittänytkään! Hänestä tuntuu, ettei koskaan…
Hän pelästyy nyt ajatuksiaan. Hänelle tulee semmoinen hätä, ettei hän tiedä mitä tehdä.
»Voi Inkeri… Inkeri, kuinka onneton minä olen…»
Silloin samalla hän kohtaa taas Inkerin katseen. Nyt ei hän voi salata omaansakaan, ja kumpikin he tuntevat, että heidän elämässään on käänne tapahtunut.
Inkeri näkee Laurin poistuvan laukku selässä rantamaille vievää polkua pitkin. Hän istuu vielä Laurin lähdettyä paikallaan kallion reunalla. On kuin hän ei uskaltaisi vielä liikahtaa, peläten onnentunteensa katoavan. Hänen povensa kohoilee riemussa, silmät puoliummessa hän uneksii… Hänen sydämessään tuntuu niin ihanalta, hänen mielensä pulppuaa kuin keväinen puro…
Hän näkee Laurin siinä vieressään, tuntee Laurin hengityksen ja näkee… näkee sen saman ilmeen Laurin silmissä kuin lepokivilläkin…
Sanoiko rakastavansa?
Ei sanonut, mutta Inkeri oli nähnyt sen, tuntenut sen.
— Lauri, Lauri! Ystäväni… ainoani… — Et vielä; tiedä, kuinka Inkeri sinua rakastaa! Ja Inkeri ei päästä mitään itsensä ja Laurin väliin. Hän nauttii yksin. Ei aavista kukaan, kuinka hyvä hänen on. Ei Laurikaan. Hän saapi nyt rakastaa. Hän tietää sen todeksi. On nähnyt sen Laurin silmistä.
Vieläkään hän ei liikahda. Suloinen raukeus herpaisee hänen jäsenensä, ja hänen pehmeä mielensä on kuin vaahtopallo. Tuntuu kuin paisuisi sydän liiaksi, pakahtuakseen. Hän ojentautuu selälleen ja laskee molemmat kätensä tuuhean tukkansa alle…
Nyt hänkin tietää, mikä on rakkaus, pyhä ja ihana, joka kaksi ihmistä yhteen liittää. Ja hänen mielensä tuopi kuvia ja viepi kuvia. Näin hän rakastaisi… näin kietoisi kätensä Laurin kaulaan… näin tuohon käsivarren mutkaan asettaisi… puristaisi povelleen… Lauri… Lauri… rakas, rakas…
Se on niin elävästi se kuva hänen mielessään, että hän koukistaa käsivartensa ja suutelee omaa kättänsä…
Vasta kun illan vinkka lännen taivaalla alkaa pienetä, lähtee Inkeri Laurin tuomalla pikku veneellä soutamaan Hietaniemeä kohden. Tuuli on tyyntynyt, mutta pehmeässä pilvessä on taivas. Ei tule enää halla…
Inkeri silmää soutaessaan taivaalle. Nyt hänkin muistaa hallan, josta Laurikaan ei ole mitään maininnut. Kuinka paljon lienee vahinkoa tehnyt? Ehkä turvesavut auttoivat?
Ja nyt vasta hän muistaa Ailinkin, ja hänen rinnassaan vavahtaa kummasti. Lauri voi saavuttaa, tavata jo Särkijärvellä… rukoilee palaamaan kotia… se palaa… alkaa emännöidä, ja Lauri taas unhottaa hänet…
Mutta jos olisikin eksynyt! Tai jos olisi hukkunut tähän järveen, tuonne Mukkajupukan alle, kallion luo, jonka kohdan Antti sanoi olevan Inarinjärven syvyisen… semmoinen hauta siinä!
Hän vetää vihaisesti airoista. Se äskeinen ihana ja eheä unelma alkaa särkyä sitä mukaa kuin hän uskoo mahdolliseksi Ailin takaisintulon.
Mutta hän rakastaa sittenkin! Ei Aili saata niin rakastaa Lauria kuin hän… Laurin lämmin katse on hänen palkkansa, ja hän palvelee Lauria… Aina lämmittää saunan ja saa verkoilla käydä Laurin kanssa… kaukana ulkoniemien lahdissa…
Lännen taivaalta katoaa kirkas vinkka, ja hämy alkaa tuntua järvelläkin.
Mustana pohottaa Hietaniemen ranta, johon Inkeri soutaa. Taaksensa katsoessaan hän huomaa, että rannalla joku liikkuu.
Kun vene rantaantuu, näkee Inkeri siinä Hietaniemen vanhan Iisakin vaimoineen seisomassa.
»Soutavan näimme tänne päin pyrkimässä… Emme sinuksi arvanneet», puhelee Iisakki. »Ka, näkyikö venettä, erottiko jälkiä?»
»Ei näkynyt venettä, ei erottanut jälkiä…»
Nyt vasta Inkeri tuntee väsymyksen painavan, ja vaivoin hän jaksaa kävellä venevalkamasta taloon. Kaikki mitä on tapahtunut, sitten kun he Hukkajänkältä Laurin kanssa palasivat, tuntuu kuin unennäöltä…
»Karkasiko se?» kysyy Tiina.
»Ei se rakastanut», vastaa Inkeri nääntyneenä.
»Nuku toki ja lepää, että kuulen… Rannannutko olet järven, ja Mukkajupukassako Laurin tapasit? Tyttöparka! Ei ollut miehistä lähtijää?»
»Ei ollut.»
»Nuku nyt! Virkistyt. Semmoisen mampsellin se Lauri maailmalta toi.»
»Elä muuta sano», arvelee Iisakkikin, kun ovat saaneet väsyneen tytön nukkumaan.
V
Kaksi viikkoa on jo kulunut, eikä Lauria ole vielä kuulunut takaisin.
Paloniemessä ovat pellot leikatut, ja riihtä puidaan parhaillaan. Riihen ovelta näkee suoraan järvelle, vaikka riihi onkin rovan niskalla, taempana navettaa.
Antti, Selma ja Inkeri puivat riihtä. Aamu on vielä varhainen, mutta kirkkaana ja päivänpaisteisena päilyy järvi syyskesän lempeässä lauhassa. Ei ole tullut toista hallayötä, ja Paloniemessäkin on saatu puitavaa viljaa kaikilta niiltä pelloilta, joiden pientareille ehdittiin turvesauhut sytyttää. Mutta vaikka halla tällä kertaa onkin ollut tavallista armeliaampi ja talossa on talven leipä, tosin hallan vikuuttamana, tiedossa, ovat päivät pitkät ja painostavat.
Laurista ei ole kuultu mitään sen jälkeen kun hän Inkeristä
Mukkajupukassa erosi. Ei ole ollut taloon kulkijaa mistään päin.
Inkerin aika on ollut kaikkein ikävin. Vaikka hän kaipasi ja odotti Laurin kotiintuloa, tuntui taas toiselta puolen hyvältä, että hän viipyikin. Inkeri päätteli siitä, että hän ei ole kohdannut Ailia… on hakenut, mutta ei ole löytänyt, sydämetöntä, joka Laurin onnen rikkoi ja rauhan talosta vei.
Iltaisin, kun muut nukkuvat, valvoo Inkeri palavissa ajatuksissaan. Hän luopi utukuvia ja tuntee itsensä onnelliseksi. Hän näkee itsensä Laurin puolisona, toimellisena emäntänä. Heillä on monta lasta. Mutta kun hän aamulla herää eikä Lauria vieläkään kuulu, laukeaa hänen jännityksensä.
Ei sitä kertaa hän käy pihalla, mene riihelle tai navettaan, ettei muista järvelle silmätä. Iltahämyssä saattoi seisoa pitkän aikaa venevalkamassa kuunnellen. Semmoisina tyveninä iltahetkinä kuului järveltä soutu hyvin pitkän matkan päästä.
Monta kertaa on hän jo tänäkin aamuna muistanut järvelle riihen ovelta katsoa. Päivänpaisteisena kenttänä kimaltelee ulappa, mutta ei ota silmä soutavaa sen pinnalta. Väliin unohtuu hän riihen ovelle pitkäksi aikaa. He ovat jo saaneet kaksi lattiallista puiduksi, kolmatta ovat latomassa. Emännän karkaamisesta ja Laurin viipymisestä he ovat keskustelleet jokainoa päivä, eivätkä he muuta näy muistavankaan.
»Eksyneen uskon», sanoo Antti, kun taas alkavat arvella, mihin emäntä oli kadonnut. »On Mukkajupukan ja Särkijärven taipaleelle ennenkin harhaannuttu. Eksyi semmoinenkin, joka ikänsä kiveliössä oli asunut. Muistaneeko Selmakaan sitä…?»
»En muista…»
»Särkijärven silloinen isäntä, Olli. Kesäyö oli, ja lähti tänne Palojärvelle siian pyyntiin… Eksyi… Haettiin ristiin rastiin. Ei tavattu ennenkuin syksyllä Jupukan laidasta luut…»
»Vaan tuntuuhan siinä polku koko välin Särkijärvelle asti?» arvelee
Selma.
»Ei sitä joka paikassa erota oikeaa polkua… kun lisäksi on tottumaton polkuja kulkemaan…»
»Vaan jos hukkui!» sanoo Inkeri.
»Kaiketi joku selvä tulee… Mutta kauan viipyy Lauri.»
»Rantamaille on mennyt…»
»Olisi ehtinyt kahdessa viikossa jo hyvin kauas…»
He saavat lattian ladotuksi ja alkavat puida. Inkeri lyö niin, että riihen permanto paukkuu ja jyske kaikuu kauas vaaroihin. Tänään on hän kaikkein levottomin. Arvelee sinne, arvelee tänne. Syvällä sydämessään hän toivoo, ettei Ailia löytyisi mistään, että olisi kuin maahan painunut tai kuuhun noussut… Hän tietää kyllä, että se on synnillinen, paha toivomus… Mutta hän tietää, että tätikin niin toivoo, vaikkei sano… Selma on ainoa, joka puolustaa Ailin tekoa… Minkätähden puolustaa? Eiköhän Lauri ollut kylliksi hyvä Selman mielestä?
Hän iskee varstallaan niin, että Selma, jonka kanssa hän on parina, tuskin ehtii alta pois.
Taas alkaa Selma puhua Ailin puolesta. Kun alkavat lyhteitä käännellä ja siteitä katkoa, sanoo Selma kurkkuäänellään:
»Kummako tuo nyt on, jos nuorella ihmisellä täällä ikävä oli… erämaiden ja järvien takana… semmoisella, joka rantamailla, ihmisten ilmoilla, on syntynyt ja kasvanut… Ikävä täällä oli ensi vuosina minullakin… Teki monta kertaa mieli lähteä pois…»
»Mahtoi pysyä rantamailla», sanoo Antti siihen.
»Tiesikö naimisiin mennessään, että näin kauas joutui…»
»Olipa kaikkea mitä tarvitsi, ja Lauri passaili kuin parasta rouvaa… eipä olisi pitänyt minkään puutetta olla…»
»Mutta ikävän edessä ei mikään kestä…»
»Se on tarua ja vaimoväen puheita…»
Hetken ovat hiljaa. Sitten Inkeri yhtäkkiä kysyy Selmalta:
»Luuletko, että takaisin lähtee, jos Lauri hänet löytää?»
»En luule takaisin tulevan. Eron ottaa… Ja lapsettomat ovat…»
Selman puhe tekee hyvää Inkerille. Hänen poskensa punastuvat ja silmät loistavat.
»Taitaisi olla sinulle mieleen?» sanoo Selma, syrjäsilmällä Inkeriin katsoen.
Samassa he näkevät tädin ilmestyvän riihen ovelle, molemmin käsin einettä riihimiehille tuoden. Täti on vanha, ryppynaamainen nainen, joka on ollut talossa siitä asti kuin emäntä-vainajakin. Mutta kun emäntä oli lempeä ja antelias luonnoltaan, oli täti jurompi ja kovempi, vaikka hyväsydäminen hänkin.
Suuri pahkakuppi on täynnä vasta maasta otetuita, kiiltävän kellertäviä uutisperunoita, ja perunain keskellä on pienempi kuppi täynnä voirasvaa. Toisessa kädessä on leipää, rieskan puoliskoita ja pytyllinen tuoretta maitoa.
Riihiväen syödessä istahtaa täti kynnykselle, selkä järvelle päin, juttelemaan. Siitä samasta asiasta puhuvat — Ailin karkaamisesta, josta tietenkin jo on levinnyt tieto muihinkin järvikyliin, ehkä kirkolle asti, arvelevat.
Mutta Inkeri, jolla ei ole istumapaikkaa, syö seisaallaan, ja nytkin muistaa hän järvelle katsella.
Yhtäkkiä hän huudahtaa:
»Jo on järvellä soutava! Tuolta ilmestyi Katajaniemen takaa… nyt juuri…»
Ja sitä sanoessaan hän vilahtaa tädin ohi riihen ovesta ja nousee riihen nurkkaa ylös katolle, paremmin nähdäkseen. Kesken jää aamiainen toisiltakin, ja siihen riihen eteen tulevat katsomaan.
Mutta kaukana on vielä soutaja. Inkeri seisoo kurkihirren nenässä, varjostaa kädellään silmiään ja tähystää…
»Näyttääkö olevan kaksi, vai yksinkö on soutaja?»
»Yksin on… Ei ole Lauri… Hitaasti soutaa, harvaan vetää», puhuu
Inkeri katolta, kasvoillaan pettymyksen ilme.
»Saattaa silti olla Lauri», arvelee täti.
»Ei ole Lauri», vakuuttaa Inkeri. »Tunnen Laurin sounnin pitemmänkin matkan päähän…»
Mutta hetken kuluttua Inkeri tuntee soutajan: se on Hietaniemen vanha
Iisakki, aivan yksin.
Antti ja Selma lopettavat syöntinsä ja rupeavat jatkamaan työtänsä.
Mutta Inkeri ei tee kumpaakaan. Katselee vain järvellätulijaa.
»On sillä asialliset asiat, Iisakilla», arvelee hän. »Ehkä tietää paljonkin.»
»Tulehan työhösi sieltä!» komentaa Selma, mutta ei malta Inkeri lähteä.
Yhä katselee, mielessään sinne tänne arvellen.
Hietaniemen Iisakilla onkin paljon uutisia. Vieraan on täti vienyt sisälle, talon parasta tarjonnut.
Tuulena rientää Inkeri riihityön loputtua saunaan, peseytyy, pukee ylleen toiset vaatteet, riihikampsut saunan loukkoon heittäen, ja rientää pirttiin. Ehtii juuri parhaiksi kuulemaan Iisakin uutisia.
Vasiten on Iisakki Paloniemeen lähtenyt tietoja tuomaan, koska tiesi, että täällä oli kiusat: emäntä teillä tietymättömillä, isäntä hänen jäljillään.
Ei ole Aili-emäntää mistään löydetty eikä ole häntä kukaan nähnyt.
Iisakki tietää kertoa Laurin retkistäkin. Särkijärveen oli Lauri ensiksi saapunut, mutta ei ollut sen kautta semmoista kulkijaa käynyt. Lauri oli palannut Mukkajupukkaan ja löytänyt länsirannalta veneen suuren rantakuusen juurelta, johon oli rihmalla kiinni sidottu. Seuraavana päivänä hän oli nähnyt Ailin jäljet Sallajänkällä, mutta siihen olivat kadonneet. Särkijärveltä ja Pihkajoelta oli kerännyt miehiä, ja kaksi päivää oli Mukkajupukan ja Särkijärven välistä taivalta haettu. Ei jälkeäkään. Lauri oli käynyt kirkonkylässä, ottanut nimismieheltä määräyksen, että eksynyttä piti miehen talosta lähteä hakemaan…
»Monta kylää siellä on ollut hakemassa koko viikon. Ei ole mitään löydetty, ei ole tavattu muita jälkiäkään kuin ne, jotka Lauri itse Sallajänkällä näki», jatkaa Iisakki kertomustaan. »Eikä ole helppo löytää niin laajoista kiveliöistä ihmistä, kun ei ole tietoa, mihin päin on sattunut menemään, outo ja metsiin tottumaton lisäksi… Ja kuuluu olleen siinä määräyksessä semmoinen otaksuma, että on mielenvikaisena kotoa karannut…»
»Voi hyvä isä sentään!»
Inkeri peittää kasvonsa käsiinsä ja ratkeaa itkuun.
»Ja kaiketi niin onkin — lieneekö sitä kotona huomattu», jatkaa Iisakki tyynin, vanhan miehen äänin. »Ne ovat mielenvikaisella omat vauhtinsa ja suuntansa… Ei ota kiinni semmoista… Ja kuollut kai onkin jo viluun ja nälkään…»
»Voi hyvä Jumala kuitenkin…»
Inkeri itkee niin, että koko ruumis vapisee.
»Jo se tuli murhe tähän taloon», sanoo tätikin. »Olisi löydetty ruumiskaan!»
»Sepä se. Vaan eipä löytynyt… löytyy, kun sattuu, luut vuosien perästä… On käynyt niin ennenkin…»
»Siihen tulivat aamuvarhaisella meille muutamat Särkijärven miehet ja kertoivat», jatkoi Iisakki kertomustaan. »Toista viikkoa sanoivat rämpineensä, penikulmien laajoja aloja hakeneensa. Väsyneet olivat ja tiesivät Laurin vielä olevan hakemassa… Oli kaikkia keinoja koeteltu… Ei missään näy… Oli siinä kolausta yhden miehen ja talon osalle…»
»Kuinka jaksanee Lauri?»
Täti niin kysyy. Inkeri yhä itkee.
»Vähäpuheinen kuuluu olleen ja surun painama, mutta muuten täysissä roveissaan… Vaikka onhan siinä kestämistä yhden miehen osalle…»
»On siinä kestämistä», vakuuttaa tätikin, mutta näyttää kuitenkin, muuta ajattelevan.
»Sanoivat puhutelleensa Lauria Sallajänkällä, jonne oli heistä jäänyt», jatkaa taas Iisakki. »Terveiset oli käskenyt viedä kotia, jos tänne asti tulevat, sanoivat. Inkeriä kiittää käskenyt vielä lisäksi…»
»Se evästä järveä rantaamalla vei», sanoo täti.
Mutta Inkeri itkien juoksee pois pirtistä.
Palaavat saunasta Antti ja Selma, ja heille kertoo Iisakki uutisensa uudestaan.
Silloin alkaa Selma muistella vanhan emäntä-vainajan unta, jonka tämä oli nähnyt sinä talvena, jolloin Lauri oli siellä etelässä kansanopistossa. Merkillinen uni se oli ollut, ja Selma muistaa nyt sen ja kertoo kaikille.
»Sitä tiesi, tätä ennusti», arvelee Iisakki. »Emäntävainajalla olikin omat aavistuksensa ja tietonsa… Kerran muistan…»
Ja Iisakki kertoo; kuinka kerran Topias-vainajan kanssa olivat lähdössä kairan poikki naapuripitäjään… »Niin kielsi lähtemästä, että paha vaanii taipaleella… Kesä oli. Nousikin kauhea ukonilma, ja samalle taipaleelle, jolle lähdössä olimme, tappoi salama kolme miestä, jotka olivat tulossa kairan poikki…»
Niin alkaa kukin muistoistaan etsiä minkä mitäkin tapausta, jonka sovittaa Ailin katoamisen yhteyteen…
»Koko kesän ovatkin noissa pihakoivuissa metsälinnut asustaneet», sanoo Selma. »Riekko sinä aamuna, jona Hukkajänkälle lähdimme, oli kuolleena puun alla… Tätä tiesi…»
»Tätä tiesi… tätä surua ja kuolemaa ennusti», vakuuttavat toiset.
* * * * *
Täti on tehnyt vuoteen Iisakille pirtin peräseinälle, jossa hänen omakin vuoteensa on karsinan puolella. Inkerin vuode on lähempänä uunia, melkein tädin vuoteen vieressä. Antti ja Selma nukkuvat vielä tallinpääkamarissa, missä heillä kummallakin on vakituinen kesäasuntonsa.
Myöhäiseen on puheltu. Nyt asettuvat levolle. Takasta hehkuvat vielä honkaiset hiilet, suloista lämmintä huoneeseen levittäen. Inkeri on jo vuoteessaan, tätikin makaa, mutta Iisakki sytyttää vielä piippunsa, ottaen hiilen näppiinsä, ja kävelee hänkin vuoteelleen.
»Minkälainen lienee ollut muuten ihmiseksi se Aili?» arvelee Iisakki.
»No oli se… Ei siitä ollut tämmöisen talon emännäksi», vastaa täti sängystään, kääntyy kyljelleen ja kysyy sitten: »Joko se Inkeri nukkuu?»
Inkeri tekeytyy nukkuneeksi eikä vastaa.
»Papin tytärkö kuuluu olleen?» jatkaa Iisakki, piippuaan poltellen.
»Papin tytär… Mikä siinä lieneekin Lauria miellyttänyt? Ei minusta ollut kauniskaan…»
»Näkyihän tuo olevan näöltään tavallinen, vaan ei tainnut olla tavoiltaan…?»
»Enpä häntä, onnetonta, moittia tahdo, vaan sen sanon, että hukka tämän talon lopulta olisi perinyt… Oli Laurikin niin kummallinen… aina niinkuin sairas… Eikä näkynyt olevan semmoista vauhtia työssä kuin ennen…»
»Murehti vaimoaan…»
»Niin… ja passaili…»
Hetken päästä, kun hiillos on sammunut ja huoneessa jo on pilkkopimeä ja ulkona hiljainen, tähtikirkas yö, sanoo Iisakki:
»Tulleeko koskaan selvyyttä, karkasiko vasiten vai tuliko vähämieliseksi…»
»Eipä taida siitä selvää tulla… Mutta näytti minusta joskus, että järki sillä on liikkunut…»
Olivat hetken hiljaa, Iisakki imien vinkuvaa piippuaan. Inkeri makasi liikahtamatta, seuraten tädin ja Iisakin keskustelua jännitetyin aistein.
»Saanee nyt ruveta katselemaan uutta emäntää Lauri», arvelee Iisakki. »Kun ei vaan taas noutaisi etelästä. Mutta luulisipa saaneen kyllänsä…»
»No jo uskoisi…»
»Olisi täällä otettavia ja ottajia… Jos nuori mies olisin, niin siihen Särkijärven Mustikkamäen Annaan minä mielistyisin… Siinä olisi emännän näköä ja kokoa…»
»No jo vain olisikin… Ja vähän perintöäkin…»
»Eikä niin vähänkään… Kuuluu saavan metsästään Mustikkamäki toista kymmentä tuhatta… eikä ole kuin kolme perillistä…»
»No jopa kuulen…»
Inkeri makaa kuin tulisilla hiilillä. Hänen tulee vari, joten pitää potkia peitto päältä, ja tuntuu kuin ei saisi hengitetyksikään…
Kun Iisakin ja tädin keskustelu vihdoin taukoaa ja molempien sängystä alkaa kuulua tasaista hengitystä, valvoo hän, kummallisten, sekavien ajatusten mellastaessa hänen mielessään.
Mustikkamäen Anna! Inkeri tunsi hänet. Oli oltu yhtaikaa rippikoulussa, vaikka Anna oli monta vuotta vanhempi…
Se oli ollut hirveän tyhmä vieläkin rippikoulussa, vaikka oli jo kolmatta vuotta…
VI
Kun Hietaniemen vanha Iisakki seuraavan päivän iltana souti kotinientään kohti, näki hän jo kauas järvelle, että pirtin savupiipusta nousi paksu tervassauhu. Siitä hän arveli jonkun vieraan saapuneen taloon.
— Saattaa olla niitä Paloniemen emännän hakijoita, jotka ovat järveä lännen puolta kulkeneet, arveli hän. Mutta vaikka olikin utelias, ei hän malttanut mateenkoukkujaan sivuuttaa, kokematta niitä kaikkia.
Tyytyväisin mielin hän kokoili järven antimet veneeseen. Ja kun ilma oli tyven, koti lähellä ja saalis tyydyttävä, ei hän pitänyt kiirettä.
Iisakki olikin pyyntimies, metsänkävijä ja kalamies verraton. Silloin kun he Paloniemen Topias-vainajan kanssa tänne asumaan asettuivat, Topias Paloniemen nenään, hän Hietaniemen, olivat he nuoria miehiä, parinkymmenen iässä. Iisakki rakasti pyyntiä, sai metsänviljaa kosolta ja järvestä kalaa. Ei joutanut kuokkimaan eikä niittyjä raivaamaan. Topias ei luottanut metsän ja järven antimiin, hän tarttui kuokkaansa. Ja sillä aikaa kun Iisakki samoili laajoja saloja ristiin rastiin pyydyksillään, kuokki Topias sarkansa valmiiksi. Ja kun Iisakki piti hauskaa tyvenien lahtien pohjukoissa kevätkalan pyynnissä, kylvi Topias jo tynnyrillisen ohria sarkoihinsa.
Niin olivat vuodet kuluneet. Vanhuus oli tullut. Ja kyllä Iisakki nyt myönsi, että varmempaa olisi ollut vanhan päivän vara, jos olisi tullut enemmän maata muokatuksi ja niittyä raivatuksi. Mutta ei malta pysyä kotona se, jota pyyntihenki vaivaa… ei vaikka tulen nurkassa näkisi… Useinhan Topias-vainaja, joka oli maahenkinen ja perin vireä mies, puhui että »ala sinä torpassasi työtä tehdä, ennenkuin vanhuus vaivaamaan rupeaa»… Mutta ei ollut Iisakki saanut niittyä raivatuksi kuin sen verran, että hädin tuskin kolme lehmää talven elätti, ei peltoa sen enempää kuin että hyvänä vuonna muutaman tynnyrin ohria sai…
Ja niin jäi Hietaniemi kruununtorpaksi ja semmoisena oli vieläkin. Mutta perintötalo oli Paloniemi, jossa oli hyvät rakennukset, toistakymmentä lehmää ja joskus kaksikin hevosta.
— On sillä nyt Laurilla siinä hyvä olla isäntänä, kun isä-vainajansa semmoisen työn teki… Vähillä siitä nyt tulee semmoinen talo, ettei rantamailla yhtään… Kun Lauri nyt siitä selkenisi työhön! Meni hullu sinne etelään ja sieltä vaimon toi… No, jo taisi päästä siitä… ja epäilemättä pääsikin… Kun nyt vain ei alkaisi murehtia… On semmoinen pehmeäluontoinen mies Laurikin, äiti-vainajaansa luonnostaan tuli.
Niissä mietteissä Iisakki souteli kotirantaa kohden. Oli jo melkein pimeä, kun hän kalakimppu kädessä nousi maalle.
Syksy jo alkoikin olla käsissä. Tähdet kiiluivat taivaalla, ja maan kamara oli kylmetyksissä.
Yhä nousi piipusta paksu savu, väkevää tuoksuaan tuoden Iisakkia vastaan.
Venevalkaman vieressä Iisakki havaitsi Paloniemen ison veneen ja arveli siitä, että Lauri ehkä oli kotiaan päin menossa.
* * * * *
Illalla oli Lauri saapunut Hietaniemeen nälissään ja väsyneenä. Tiina oli saanut hänet levähtämään ja yöpymään.
Raskaissa mietteissä istui Lauri penkillä Tiinan valmistaessa ruokaa uupuneelle, kovaa kokeneelle miehelle.
Iisakki kertoi kuulumiset Paloniemestä.
»Hyvin siellä kaikki on. Ei hätää mitään. Sanoivat olevan riihten pian puituina… Riihessä olivat, kävin katsomassa. Enpä uskonut olisi, jos en omin silmin olisi nähnyt ja omin hyppysin koetellut, että niin raskaita jyviä Paloniemessä tänäkin syksynä saadaan… Ei se niemi koskaan niin hallanarka ole ollutkaan kuin tämä…»
Laurinkin kasvot ilostuivat.
»Saisi sen Susijänkän ojitetuksi, kyllä halla kaikkoaisi», sanoi hän.
»Siitä se puhui monta kertaa isä-vainajasikin, Susijänkästä, jota sanoi pahimman hallan pesäksi», jatkoi Iisakki. »Eikä mitään pahaa muutenkaan kuulunut… ikävöineet olivat… eikä kumma…»
»Kuulivat teiltä, kuinka asia on?» kysyi Lauri.
»Selitin minkä tiesin ja mitä Särkijärven miehiltä kuulin, en muuta osannut», vastasi Iisakki.
»Eivät ole sen paremmat kuulumiset minunkaan. Ei missään näy jälkeäkään!» sanoi Lauri. »Kuolleeksi on jo päätelty… Ja kolmas viikkohan siitä jo on kulumassa…»
»Mielenvikaiseksi on päätelty», sanoi Tiina väliin. Lauri ei virkkanut siihen mitään, mutta Iisakki tuumaili:
»Toisen ihmisen veri on heikompaa kuin toisen. Jos alkaa miettiä ja murehtia yhtä asiaa, niin sekaantuu järki… on se nähty… Lauri ei muista, mutta minun nuoruuteni aikana oli tapaus Maivajärvellä… Talon lapsi, poika kymmenvuotias, joutui näin syyskesällä suden saaliiksi aivan talon takana. Ainoa lapsi oli. Emäntä alkoi murehtia — oli kotoisin Teurajärveltä ja pehmeäverinen niinkuin koko suku. Ei mikään auta. Murehtii, itkee yötä päivää… Jo sekaantuu järki, ja kun ensimmäinen yksiöinen jää on järvessä, niin lähtee juoksemaan järven poikki ja hukkuu…»
»Joo. Siitä paljon puhuttiin meidän nuoruutemme aikana», muisteli
Tiinakin.
»Semmoista se on ihmisen elämä. Toinen kestää, toinen ei. Vaikka enhän tiedä, mikä lie vaimollasi syynä ollut… Tiennetkö itsekään?»
»Eipä taida sitä tietää muut kuin Jumala.»
Kun illallinen oli syöty ja alettiin levolle hankkiutua, sanoi Iisakki:
»Elä, hyvä mies, pane suureksi murheeksi tätä! Joka on mennyt, on mennyt. Kerran täältä tulee kullekin lähtö. Mutta niin kauan kuin saapi olla, pitää olla ja hommata. Elä sure! Kun aika kuluu, niin haet uuden emännän. Viisasjärkinen mieshän olet. Ei kuolema keinoa katso… Tulee ja ottaa terveenkin, milloin mieli tekee… Ja milloinpa täältä oikein joutaisi, jos ihmisen mielen mukaan kävisi…»
»Tosi se on, mitä Iisakki sanoo», vakuutti Tiinakin. »Ei täältä koskaan joutaisi lähtemään. Aina on jotakin kesken…»
Lauri ei jaksanut oikein kuunnella mitä vanhukset puhuivat. Hänen mielensä oli väsynyt, ja hän oli kuin rikkirevitty suruista ja liiallisista ponnistuksista. Sen hän kuitenkin ymmärsi, että hänen parastaan vanhat tarkoittivat. Tuntui kuin hän saisi ajatuksensa kokoon, ja hän toivoi virkistävältä unelta vahviketta…
Ja hän painui nyt, kaksi viikkoa metsiä harhailtuaan, raskaaseen uneen.
* * * * *
Mutta aamulla jo ennen päivän nousua hän on valveilla ja hankkii kotiinlähtöä. Uni on häntä elvyttänyt, ja hän tuntee voivansa aika hyvin. Ei vapise mieli enää, eikä väräjä sydän kuin haavan lehti.
Aurinko juuri nousee, kun Hietaniemen vanhat, saattavat häntä venevalkamaan. Maa on kuurassa ja rantalehdot kellertävinä.
Iisakki panee kimpun mateita, toisen järvisiikoja tuliaisiksi
Paloniemeen.
Ja kun Lauri työntää raskasta kolmilaitaa vesille, puhuu Iisakki:
»Silloin sanoin: murheen hetkinä työtä tee… Niin nytkin sanon… Ja terveiset vie… sillekin Inkerille… se itki niin…»
»Itkikö?» kysyy Lauri äkkiä.
»Itki… Emännän vuoksi…»
Lauri lähtee soutamaan, ja Hietaniemen ranta jää vähitellen jälkeen.
Hän soutaa nyt tasaisesti, tahtiinsa, vanhan miehen sountia.
Merkillisen levollinen hän on. Hän ihmettelee sitä itsekin. Kun hän näkee kellertävien syysmetsien kimaltelevan päivän kullassa järven rannoilla ja korkeiden vaarojen kyljillä, tuntuu hänestä kuin olisi kulunut vuosi, kaksikin siitä kuutamoisesta, hallaisesta yöstä, jona hän Ailin jälkeen lähti. Myrsky on hänen rinnassaan tauonnut ja jonkunlainen lepo sijaan saanut. Hän on etsiessään karkuria ehtinyt ajatella, tuntea ja kärsiä vaikka mitä. Hän on öillä valvoessaan nuotion ääressä miettinyt ja muistellut heidän avioliittoansa ensi hetkestä alkaen. Hän on mieleensä kerännyt kaikki, mitä olivat puhuneet, mitä tehneet ja tuumailleet. On muistanut kaiken senkin, mitä tutustumisensa aikana kansanopistossa haaveilivat. On arvellut, aprikoinut. Hän on ottanut lukuun Ailin syntyperän ja entiset elämäntavat, verrannut niitä omiinsa ja asettanut itsensä Ailin viereen.
Ja hän on mielessään päässyt selville, löytänyt syyn Ailin ikävään ja siitä johtuneeseen karkaamiseen.
Ailin rakkaus ei ollut syvällisempää. Se syttyi häneen vain senvuoksi, että häntä kansanopistossa pidettiin etevänä. Ailia oli viehättänyt hänen lahjakkuutensa, lapsekas halu päästä erämaahan, jota ei tuntenut enempää kuin sitä elämää, johon oli joutumassa hänen kanssaan… Ja ehkä oli syynä myös Ailin oma turvattomuus; isättömäksi ja äidittömäksi jäänyt köyhä tyttö oli kenties ajatellut suojattomuuttaan.
Ailin rakkaus oli kylmennyt… ja ehkä juuri tämän erämaan vuoksi, joka oli hänen mielestään kylmä ja sydämetön.
Lauri itse sitten?
Hän on nyt aivan varma siitä, ettei hän ainakaan alussa ollut Ailin suhteen lämmennyt. Tuskin jälkeenpäinkään. Sillä suuremmaksi, pyhemmäksi tunteeksi hän rakkauden uskoi. Aili tuntui joskus hyvinkin arkipäiväiseltä, tylyltä, tyhmältäkin. Häntä loukkasi sydänjuuriin se, että Aili halveksi tätä erämaan kotia eikä antanut kylliksi arvoa hänen ammatilleen, jota hän rakasti ja kunnioitti.
Niin Lauri nyt mietiskelee, yksin aamukylmää, kirkkaan kuultavaa järveä soutaen. Ei hän juuri suurta surua tunne tällä kertaa. Luonto on hänelle aina ollut kaikki kaikessa, ja luonnosta kai hän nytkin imee voimaa. Sillä hän tuntee, että elämä on kallis ja että yhdenkin hetken laiminlyönti on synti. Hänen verensä kiertelee lämpöisenä, ja mieli on notkea.
Mutta kesken mietteitänsä hän muistaa, että koko matkan onkin syvemmällä sydämessään ajatellut Inkeriä, Inkerin silmiä, hiuksia, kirkkaan tasaista otsaa, joustavaa vartta ja herttaista hymyä… Ja kun hän sen nyt huomaa, tulee hänen mieleensä, että hän taitaa pohjaltaan olla huono mies… ja se tekee pahaa hänen rehelliselle luonnolleen…
Mutta sittenkin Inkeri voittaa. On merkillistä, ajattelee hän, että kun hänen sydämeensä Inkerin kuva ilmestyy, alkaa hänessä virrata uusi, virkeä elämä. On halua kaikkeen, ja tuntuu, että jaksaisi vaikka mitä…
Ja taas hän unohtaa Ailin, koko avioliittonsa, ja rupeaa miettimään Inkerin rakkautta. Se oli oikeaa rakkautta! Inkeri oli ehkä rakastanut hyvin kauan.
Hän muistaa taas iltahetkeä lepokivillä.
Silloin jo hän tunsi rakastavansa Inkeriä, taikka ehkä ennenkin… ehkä viikkoja… ehkä siitä saakka kun Ailin taloon toi.
Hän herkeää hetkeksi soutamasta ja kääntyy teljolla katsomaan kotinientä kohden. Kellertävinä sänkinä välkkyvät sieltä leikatut peltosarat aamukuurassa vielä, ja rakennuksen ikkunat kimaltelevat. Talon vierestä, niemen juurelta metsään päin, pohottaa ikävän näköisenä kulona Susijänkkä vaivaisine puineen. Mutta talon takaa, suoraan vaaralle päin, kohoaa männikkö, sakea ja vankka… isä-vainajan säästämä talon tarpeiksi…
Toinen puoli niemestä on vielä viljelemätöntä rovaa, jonka isä-vainaja oli ohrapelloksi aikonut tehdä.
Siinä ovat! Ei ole Lauri niihin vielä pystynyt!
Mutta nyt! Hänessä pulppuaa vielä nuoruuden voima, ja hän muistaa mitä tuumia hän on mielessään ennen hautonut. Ne toteutuvat, niiden täytyy toteutua! Elämä ei saa kulua hukkaan! Rova murakaksi pelloksi, Susijänkkä työntämään kylvöheinää… uusi, uhkea navetta…
Silloin hänen korvansa jo kuulee varstain paukkeen rovan laidassa olevasta riihestä. Tyynenä aamuna kaikuu koko ympäristö, ja hänen mielensä ilostuu.
Tuntuu kuin näkisi tutut paikat pitkien aikojen perästä. Hänen on melkein hauska. Ei tiedä oikein, onko vallan hyvä vaiko varsin paha. Mutta sittenkin tuntuu, että hän nyt iloisemmin mielin käy kotirantaan, kun tietää, ettei Aili ole vastassa ikäväänsä marisemassa.
Mutta sitten hän taas jäykistyy, istuu soutamaan ja päättelee:
– On minun luonteeni vika, että näin saatan olla… etten ole enää se mielettömän kauhun mies, joka taannoin kotirannasta läksi karannutta vaimoaan hakemaan. Kuinka saatan nyt tuntea näin, nyt ajatella näin… Ja silloin niin … kuinka se voi olla mahdollista?
Tädin oli kerran kesällä kuullut sanovan:
»Se kiusaa tuon miehensäkin tuolla ainaisella ikävällään…»
Samassa kuulee hän rannalta iloisen huudahduksen, ja kääntyessään katsomaan hän huomaakin jo joutuneensa aivan lähelle rantaa, Inkerin seisovan rannalla, kasvot ilosta loistaen, ja Antin ja Selman olevan riiheltä päin tulossa venevalkamaan häntä vastaan.
Hän nousee seisomaan, airolla meloen loppumatkan.
Kun vene töksähtää teloilleen ja hänen ja Inkerin katseet kohtaavat toisensa, tuntuu hänestä kuin koko ympäristö ratkeaisi riemuun, ja hänen tulee niin hyvä mieli, että hän keveästi loikkaa veneestä rannalle.
»Kuinka sinua olen odottanut!» ehtii Inkeri hänelle kuiskata, ennenkuin
Antti ja Selma joutuvat isäntäänsä tervehtimään.
»Kaikki tiedätte… vanhalta Iisakilta olette kuulleet… Niin on! On kaikki koeteltu, mitä ihmisen voimassa on…»
Mutta Laurin ääni hänen sitä sanoessaan ei tunnu surulliselta, vaan on lempeä, pehmeäsointuinen, ja hänen silmissään loistaa viehkeä ilme, niinkuin pitkien ponnistusten perästä, kun lepohetki vihdoin on koittanut.
Ja isännän palattua tuntuu koko talossa alkavan levon ja rauhan päivä.
VII
Paloniemestä vei toinenkin polku rantamaille, mutta sitä kuljettiin kesäisin hyvin harvoin. Kun Mukkajupukan ja Särkijärven kautta pääsi kirkonkylään, johti tämä toinen polku synkkien sydänmaiden halki toisen pitäjän rajalle. Välillä oli kuitenkin suuri Teurajärvi, jonka rannoilla oli kaksi verotaloa ja kolme kruununtorppaa. Paloniemestä karttui Teurajärveen runsaasti kahdeksan neljännestä. Mutta Teurajärvestä pääsi koukeroisia ja koskisia metsäjokia pitkin toisiin järviin ja niistä taas isompia jokia myöten rantamaille suuriin kyliin ja valtakunnan rajalle.
Teurajärven kautta oli kuitenkin talvisin liikettä, joskus vilkastakin. Siitä kulki nimittäin tukinajajain oikotie Lappiin, ja sitä tietä käyttivät kaikki Rovaniemen markkinoille menijät ja sieltä palaajat.
Mutta kesäisin ei näkynyt monta kulkijaa Teurajärvelläkään. Oli kesiä, ettei yhtään vierasta ihmistä ilmestynyt. Suuret vaarat ja jänkät olivat aina vastassa, jos mihin päin lähti, ja ihmiset, jotka asuivat näillä kaukaisilla, tiettömillä takalistoilla, olivat kesän aikana melkein kokonaan rantamaailmasta eristettyinä.
Mutta uusi aika oli tullut ja osannut tännekin, yksinäisten järvien rannoille. Kiveliön asukkaille oli käynyt selväksi, missä lapsipuolen asemassa he elivät rantalaisiin verraten. He alkoivat hekin vaatia, kokoontuivat kymmenien penikulmien laajuisesta erämaastaan yhteen ja kävivät pyytämään maantietä, joka yhdistäisi kaksi suurta valtajokea ja kauppapaikkaa toisiinsa. Tien tulisi kierrellä suurimpien järvien kautta, joiden varsilla useampia taloja oli, katkaista koko kaira niin, että kulku molemmille valtajo'ille olisi mahdollista sulan aikanakin.
Toista kymmentä vuotta oli jo tiekysymys ollut vireillä. Siihen oli pyydetty ja saatu »lausuntoja», se oli kulkenut kaikki oikeudet pitkin ja poikki, ja asiakirjapinkka oli kasvanut monen kilon painoiseksi. Mutta yhä uusia lausuntoja vaadittiin, uusia tietoja ja laskelmia.
Paloniemen isäntä-vainaja, vanha Topias, oli ollut tiehankkeen alkuunpanijoita ja ajanut sitä innokkaasti kuolinpäiväänsä saakka. Isänsä kuoltua oli Lauri ruvennut hänen työtänsä jatkamaan, ja hän olikin vähitellen saanut tieasian nopeampaan vauhtiin.
* * * * *
Oli taas melkein vuosi kulunut, kun asiakirjat oli palautettu lopullisen päätöksen tekoa varten. Lauri oli juhannuksen aikana kirkolla käydessään saanut asiamieheltään tietoja, että valtio todennäköisesti myöntää varat tienpohjaan ja että päätös hyvinkin pian valmistuu.
Kesä oli kuitenkin jo mennyt. Ei ollut Laurikaan kesän mittaan monesti muistanut koko tieasiaa. Kotoiset huolet ja vaimonsa tila olivat hänen ajatuksensa vieneet.
Mutta nyt syksyn tullen oli tiehankekin taas mieleen juolahtanut.
Topias-vainaja oli ollut selväjärkinen, pitkälle ajatteleva mies. Lauri oli nähnyt asiakirjoista isä-vainajansa lausunnot, joilla tämä oli tiehommaa puolustanut. Ja vaikka hän ei itse ollutkaan osannut kirjoittaa, osasi hän kirjurille selittää painavia pykäliä.
Erittäinkin oli erinomaisen asiallinen se kohta, jossa Topias-vainaja selitti tien tulevan puolta halvemmaksi, jos se johdettaisiin Teurajärveltä suoraan Palojärveen ja sen pohjoispuolitse edelleen toisen pitäjän rajaa kohden. Vainajan suunnitelman mukaan olikin tielinja vedetty, ja se kulki nyt Paloniemen talon takaa, petäjikön halki. Paloniemi, synkimmän kiveliön keskellä, kaukaisimman järven rannalla, oli siten tulemassa valtatien varteen.
Siihen oli vainajan silmä tähdännyt, ja siihen uskoon hän kuoli, että
Paloniemi kerran vielä on muun maailman yhteydessä.
Tänään, sumuisena syyspäivänä, kun Lauri kaivaa Susijänkän valtaviemäriä, muistuu mieleen taas tieasia.
Pitkään aikaan ei ole joutanut sitä ajattelemaan, samoin kuin ei ole mitään todellista aikaansaanut.
Mutta nyt!
Hän on miettinyt sitä muutosta, mikä hänessä on tapahtunut näinä viikkoina jälkeen vaimonsa katoamisen. Onko tämä ilosta vai murheesta? Hänen olonsa on vapaampaa, ja koti tuntuu paremmalta. Hän nousee nyt pihaan iloisin mielin, sydän toiveita täynnä ja mieli vilkkaissa tulevaisuuden suunnitelmissa. On tullut semmoinen työinto, että tuntuu kuin päivä kesken loppuisi.
Ja hänestä näyttää kuin koko talosta olisi se painostava ikävä, joka kolmena vuonna oli joka nurkkaan tunkeutunut, nyt yhtäkkiä kadonnut.
Se tuntuu hänestä kummalliselta. Ei osaa syytä siihen keksiä. Syyttää joskus itseään, oman luonteensa heikkoutta ja vaihtelevaisuutta. Miksei hän murehdi Ailin karkaamista ja surullista loppua?
Hän on tuntenut tuskaa, mutta se on loppunut.
Milloin se onkaan loppunut? Työntäessään lapiota Susijänkän paksumuhaiseen pintaan tekee hän sen kysymyksen itselleen. Hänen täytyy olla rehellinen itselleen, muutoin hänen rauhansa katoaa…
Milloin onkaan tuska loppunut, milloin alkanut päivä valjeta?
Hän tuntee sen syvällä sydämessään, ja hän tunnustaa sen rehellisesti:
Samana hetkenä se loppui, jona tiesi Inkeriä rakastavansa. Yksi ainoa hetki, silmänräpäys vain, ja kaikki oli muuttunut.
Hänen onnensa on nyt niin suuri, tunne niin täyteläinen ja eheä, ettei hän jaksa sitä entistä murheeksi tuntea, minkä kuitenkin pitäisi olla murhetta ja järkyttää luita ja ytimiä… Hän päättää siitä, ettei hänen tunteensa Ailia kohtaan koskaan ole ollutkaan rakkautta — että se ei ole ollut muut kuin velvollisuudentuntoa näinä kolmena pitkänä ja ikävänä vuonna.
Ajatuksissaan hän polkee lapiota niin, että muha suurina neliöinä nousee ojasta. Koko laaja Susijänkkä on mitattu ja kepitetty sen viljelyssuunnitelman mukaan, jonka hän oppineen agronoomin kanssa yhdessä on sommitellut. Se on suurisuuntainen ja suuritöinen. Vuosikymmenien työ…
Antti kaivaa samaa viemäriä lähempänä järven rantaa. Monen sadan sylen pituinen on jo viemäri, mutta ei vielä puolivälissäkään. Antti on niin kaukana Laurin työpaikasta, että pitää lujasti huutaa, kun toinen toistaan puhuttelee. Luja usko pitää olla sillä, joka uskoo tämän laajan, mätikköisen suon kerran vielä työntävän sakeata heinää.
Mutta vähän vuodessa! Kun kerran valtaviemäri on valmis ja suo alkaa kuivua, niin pian sitten sarkaojat syntyvät ja pinta tasoittumaan saadaan.
Susijänkältä ei sovi näkymään taloon, sillä taaja metsä on edessä, ja jänkän laitaan asti on maa loivaa myötälettä. Mutta siitä paikasta, josta viemärin maanpuolinen pää alkaa, ei ole tielinjaan matkaa kuin parisenkymmentä syltä.
Tielle se tulee kerran maailmassa näkymään koko Susijänkkä! Miltä se näyttänee, kun sirosarkaisena täydessä heinässään lainehtii!
Sitä ajatellessaan Lauri seisahtuu ja katsoo taakseen sinne päin, missä tielinjan tietää olevan. Tässä se on nyt näkösällä, tässä hänen ympärillään, se jättiläinen, joka hänen on voittaminen.
Kun hän taas ottaa lapion, huomaa hän Inkerin tulevan talosta.
Näinä viikkoina, jolloin Antti ja hän ovat Susijänkän viemäriä kaivaneet, on Inkeri joka päivä käynyt työmaalla. He ovat olleet niin ahkeria, että kun aamuhämyssä jänkälle menivät, niin vasta iltamyöhällä palasivat. Mutta päivällistä on Inkeri käynyt heille tuomassa, ja silloin ovat hän ja Lauri saaneet puhella. Lauri palaa työinnosta ja selittää tuumiaan Inkerillekin. Tytön riemu on rajaton, ja yhdessä he jo kuvailevat, miten kaikki tulevaisuudessa on muuttuva ja oleva. Ne ovat molempain ihanimpia hetkiä, eikä heistä kumpikaan näytä muistavan häntä, joka eksyi ja kuoli kiveliöön…
Lauri riemastuu nähdessään Inkerin tulevan. On jo iltapuoli, ja päivällisen aika on ohi. Mutta Lauri arvaa, että Inkerillä on joku tärkeä asia… tulee ehkä tädin lähettämänä.
Ja vaikka Inkeri vasta on tulossa metsän rannassa, seisahtuu Lauri hänen tuloaan katsomaan. Joka päivä hän on huomaavinaan uusia suloja Inkerissä, on kuin tyttö päivä päivältä kaunistuisi, kasvaisi ja viisastuisi.
Kuinka hänen käyntinsä on notkeaa ja somaa… kuinka keveästi hän hyppii mättäältä toiselle… kuinka jalka on siro ja liikkeet rennot…
Ja kaiken tuon hän on nyt vasta näinä viikkoina havainnut!
Inkeri tulee loppumatkan juosten. Hänen silmänsä loistavat, poskensa punoittavat. Hänen tuuhea tukkansa riippuu nyt rentona, paksuna palmikkona, lanteille asti ulottuen. Huivin, joka on ollut päässä lähtiessä, on hän suorinut käteensä.
Laurin kasvot kirkastuvat. Hän pyyhkii hikeä otsaltaan puseron hihalla, ja kun he katsovat toisiinsa, tuntuu molemmista, kuin muuttuisi sumuinen syyspäivä äkkiä valoisaksi kesäillaksi.
»Sinne tuli vieraita… Teurajärven Kumpula ja Saajoranta. Pyysivät sinua hakemaan», selittää Inkeri Laurin luo päästyään.
»Teurajärven Kumpula ja Saajoranta», sanoo Lauri ajatellen. »Nyt arvaan! He ovat varmaan tieasian vuoksi liikkeellä.»
Hän painaa lapion ojan reunaan ja asettaa kintaansa sen kädensijaan.
Nyt hän huomaa, että Inkerin paksun palmikon nenässä heiluu tuuhea tupsu, joka näyttää syntyneen siitä, ettei palmikkoa ole päähän asti palmikoitu. Se somistaa Inkeriä ja ilahduttaa Laurin silmää.
Palmikon päässä ei ennen ole sellaista tupsua näkynyt, ja Laurin mieleen johtuu, että Inkeri on ehkä hänen tähtensä…
He menevät vierekkäin taloon päin. Inkeri on pitkänsolakka hänkin, mutta ei riitä Lauria olkapäähänkään.
»Olet kasvanut tänä kesänä… Katso nyt, kun olet olkapäähän jo», sanoo
Lauri ja ottaa samassa Inkerin palmikon käteensä.
»Pidätkö semmoisesta tupsusta?» nauraa Inkeri. »Minä näin siinä valokuvassa, jonka kansanopistosta toit, että siinä eräällä tytöllä oli tällainen… Koetin nyt niin palmikoida, mutta täti torui…»
»Annahan olla niin… se on oikein soma.»
Kun he joutuivat metsänrantaan ja talosta jo alkoi näkyä pirtin pääty ja toinen puoli kattoa, kysyi Lauri:
»Etkö haluaisi sinäkin kansanopistoon?»
Kysymys tuli aivan arvaamatta, eikä Inkeri osannut siihen heti vastata.
»En tiedä», sanoi hän. »Joutuisin niin kauas täältä kotoa…»
»Ajatteleppa sitä asiaa. Oppisit niin paljon ja näkisit…»
»Täti aina moittii sitä kansanopistoa…»
»Täti on vanhan ajan ihminen… Nyt on jo eri aika… uusi aika jo täällä sydänmaallakin… Mutta olen minä muutakin ajatellut…»
Lauri ei kuitenkaan ehtinyt sitä sanomaan, sillä he saapuivat juuri kujalle ja näkivät vierasten tulevan vastaan. Lauri tervehti heitä kuin tuttavia naapurin miehiä ainakin, vaikka olikin jo toista vuotta kulunut siitä, kun nämä naapurit, joita erotti melkein kaksipenikulmainen kiveliö, olivat toisiansa tavanneet. Tulijat olivat jo ikämiehiä harmaine metsäkyläläispartoineen, Teurajärven perintötilojen omistajia.
Jo oli kuulunut Teurajärvellekin Laurin vaimon katoaminen. Rantamailta käsin oli sinne tieto kulkenut. Siellä oli kerrottu, että emäntä oli marjaan lähtenyt ja sinne eksynyt.
Siinä kujalla jo vieraat tapahtuman ottivat puheeksi, osanotolla surkutellen kovaonnista miestä.