XI.
Kesä oli kulunut. Oli syyskuun 4:s päivä. Vainiot viheriöitsivät vielä. Aurinkoa, joka oljen muuttaa kullan keltaiseksi ja jyvän kypsyttää, ei näkynyt. Tuuli, joka oli useampia päiviä peräkkäin huokunut pohjoisesta kuin vallaton poika, oli nyt päässyt omiin valtoihinsa, riehui, pauhasi ja vihelteli. Ilta lähestyi. Taivaslaki puhdistui pilvistä ja loisteli läpikuultavan kirkkaana. Tuuli, ikäänkuin se olisi tahtonutkin saada vain pilvet pyyhityksi pois leveäin siipiensä tieltä, laskeutui väsyneenä levolle.
Oli hyvin kylmä. Sen lisäksi ilma oli kirkas ja keveä. Sen möyhyn ja pauhinan jälkeen, johon korva useampina päivinä peräkkäin oli tottunut, tuntui kaikkialla niin äärettömän hiljaiselta, että yksin tähkäpäätkin näyttivät jotain kuuntelevan. Jos ilta olisi ollut lämmin ja ihana, olisi sanottu, että luonto uinailee ja haaveksii suloisessa rauhassa, — ihanata! Mutta käänsipä nyt silmänsä mihin tahansa, ihmisiin, puunlehtiin tai tähkäpäihin, — kaikki ne olivat mykkinä kauhusta. Silloin tällöin, kylmän viiman nuoleksiessa puunlehtiä, ne värisivät, sivellessä tähkäpäitä ne hulmehtivat niin että koko pellon yli kävi laine, josta syntynyt vieno, salaperäinen ääni muistutti hätähuutoa.
Liikkeellä olevat ihmiset näyttivät ennen kaikkea väsyneiltä, sillä useat eivät olleet ollenkaan nukkuneet pariin vuorokauteen.
Noin kello 1 tienoissa yöllä seisoi Hautalainen vainiosarkansa aitaa vasten nojallaan. Huulet tiukasti yhteen puristettuina, ilman piippua, silmät tuijottaen tuonne hämäryyteen katoavan sarkansa etäisintä nurkkaa kohti. Siellä täällä peltojen pientareilla näkyi liikkuvia hämäriä varjoja; kuivat kiinteät yskähtelemiset, joita silloin tällöin kuului, ilmaisivat, että ne olivat miehiä. Kirkkaalla taivaslaella pilkisteli joukko tähtiä. Oli niin hiljaista ja ilma niin herkkä kulettamaan kaikua, että nuo liikkeellä olevain miesten yskimiset kuuluivat tavattoman kauas. Erään tuollaisen yskähdyksen kuultuaan viereiseltä saralta kohotti Hautalainen päätänsä sinnepäin. Ja niinpä hän näki siellä Rauhalan ukon pään piippoilevan, luulipa erottavansa sen hopeanharmaan hiuksien värinkin. Ikäänkuin tuo huomio olisi nostattanut jotain innostavaa taikka lohduttavaa tunnelmaa Hautalaisessa, ryähti hänkin ja otti muutaman askeleen mennäkseen Rauhalan äijän luokse. Kuitenkin hän kohta katui tuumaansa, seisahtui, iski piippuun, kyykähti maahan ja koetteli ruohoa: se oli kosteata ja hyvin kylmää. Sitten otti hän käteensä kourallisen tähkäpäitä. Nekin olivat kylmiä, tuntuivat kuivemmilta kuin ruoho, ja siksi kaiketi niistä, kun hetkisen piti kädessään, oli virtaavinaan lämpöä, aivan kuin pienistä elävistä.
Rauhalan äijän ryähteleminen käänsi Hautalaisen huomion nyt uudestaan sinnepäin, mistä se kuului. Äijä tulla lynttysi pellon pientaretta pitkin. Tällä välin oli sumu alkanut tiivistyä, ja lyhyessä hetkessä se sulki näköpiirin hyvin ahtaisiin rajoihin. Sumu siveli kasvoille omituiselta tuntuvaa kylmää lietettä, joka tuntui puolittain rasvalta ja puolittain lumelta. Pieni, vanha Rauhalan ukko saapui Hautalaisen luokse, kädet syvällä housujen taskuissa, selkä oli vuosien ja työn painon alla koukistunut.
»Onpa vaarikin liikkeellä», Hautalainen sanoi katsellen toisaalle.
Vastaamatta tähän virkkoi äijä:
»Tämä yö vie kaikki.»
Ääni värähti niin oudosti, että Hautalainen ehdottomasti katsahti kylän vanhimpaan isäntään.
»Jollei nouse tuulta», vastasi hän.
»Ei nyt nouse tuulta, saat nähdä.» Äijä jatkoi hiljakseen matkaansa ja puhui sieltä:
»Tänä vuotena kuolevat ihmiset nälkään.»
Hautalainen alkoi seurata äijää, tietämättä itsekään miksi. Tuo vanhus oli enimmäkseen kotonaan, ei käynyt usein kylässä, oli varoissa ja parjasi aina niitä, joilla oli velkaa, eikä yleensä löytänyt muissa ihmisissä paljoa hyvää. Mitään ystävällisiä naapurussuhteita ei heillä keskenään ollut. Tuntien äijän luonnetta edellytti Hautalainen, että tämä pilkoillaan lausui viimeisen huomautuksen. Hänen luontonsa kuohahti, ja vähän ajan kuluttua hän virkahti:
»Niin, kyllä se koskee rikkaaseen jos köyhäänkin.»
»Koskee se», myönsi äijä.
»Sellaisella kuin teillä ei ole hätää.»
Äijä seisahti aidan viereen, nojautui siihen sillä tavalla, että
Hautalainen, joka nyt oli vieressä, näki hänen kasvonsa.
»Ei ole… Pitäiskö olla?»
»Enhän minä sitä…»
»Minä tulin isännäksi vuonna 1820 ja aloin melkein kahdella tyhjällä kädellä, niinkuin kyllä olet kuullut ja tiedät. Jos olisit silloin ollut minun housuissani niinä ensi aikoina, niin et Jumal'auta kadehtisikaan sitä, että mulla nyt on puuttumatta leipää.»
Hautalainen hiukan säpsähti, sillä äijän äänessä oli jokin harvinaisempi sävy, joka melkein pani hänet häpeämään äskeisiä ajatuksiaan.
»Ei minun tavarani ole koottu lurjun keinoilla ja kurilla, sellaisilla kuin tuo Siikalahden Mikko kokoaa — kumma, ettei Jumalan käsi sitä rankaise.» Hän katsoi yksinkertaisen ja kysyvän näköisenä Hautalaiseen, joka yhä enemmän joutui hämilleen. Saamatta mitään vastausta jatkoi ukko:
»Minä olen nuorempana, kun oli kovia katovuosia, syönyt paljasta pettua monta vuotta, säästääkseni siemeniä ja karttaakseni velkaantumista … niin että jos minä tänä vuotena syön puhdasta leipää, niin… Vaan mitäs siitä, maailma huononee aina vain.»
»Eipähän se näy paranevankaan.»
Äijä katseli valkeain, pitkäin silmäripsien alta:
»Sinä olet niin paljon nuorempi kuin minä», sanoi hän, »että mä kelpaisin melkein isäksesi, niin sen tähden sanon sulle, että sinä olet liiaksi hyväluontoinen, sinä olet sekaantunut paljon takauksiin, Janne.»
Hautalainen tunsi, että kylmyys ja vilu, jota hän oli yhä enemmän alkanut tuntea, nyt yhtäkkiä muuttui hiottavaksi kuumuudeksi, ja omissa silmissään hän rupesi näyttämään kovin poikamaiselta ja aralta.
»Se on totta», myönsi hän, »mutta kun minua maailmassa on autettu ja taattu, silloin kun minä olen tarvinnut, niin minä olen pitänyt velvollisuutenani auttaa myöskin muita.»
»Hm», murahti äijä.
»Paha se kyllä on, ja minä olen uudestaan sen tähden velkaantunutkin.»
Kaikki tämä, mitä hän lausui, kuului kovin nöyryyttävältä.
»Hm, sillä on myöskin väli, minkälaisia miehiä sopii mennä takaamaan.» Äijä lähti sen enempää sanomatta astumaan aidanviertä kotiin päin, kunnes tultuaan rinnin kohdalle, mistä astui ulos vainiosta maantielle, virkkoi itsekseen, mutta niin kovaa, että Hautalainen, joka vielä seisoi paikallaan, kyllä sen kuuli:
»Kaikki nyt otetaan tänä yönä.»
Ja hän silmäili taivaslakea kohti, missä tähdet kirkkaasti loistivat ja vilkuttivat.
Kauan seisoi Hautalainen paikallaan vielä ja syrjäinen olisi saattanut luulla hänen nukkuvan. Se olisi ollut kuitenkin suuri erehdys. Sillä hänen sielunsa valvoi luoden eläviä ja kammottavia kuvia edessä olevasta elämästä. Tuskallinen aavistus siitä, että hän ajattelemattomuudessaan oli menettänyt oman ja koko perheensä toimeentulonehdot uskaltamalla takauksiin enemmästä kuin hän itse, joutumatta perikatoon, saattoi vastata, oli nyt paisunut täydeksi varmuudeksi. Hän oli aina ennen tuudittanut levotonta omaatuntoaan sillä vakuutuksella, että tarvitsevaa lähimmäistä on velvollisuus auttaa. Mutta mitä se auttaminen nyt oli hyödyttänyt? Korkeintaan lykännyt muutamain vararikkoa jonkun aikaa eteenpäin, mutta samalla valmistanut hänen ja hänen perheensä turmiota. Jos hän voisikin pitää talonsa, joutuisi hän kuitenkin sellaiseen velkaan, että hänen luottonsa olisi mennyt… Hän kyykähti maahan koettelemaan ruohoa. Harvinainen, huokauksen tapainen huudahdus »Hyvä Jumala!» pääsi hänen suustansa, sillä ruoho oli jo kankeata ja koperossa. Sitten tempasi hän kouraansa tähkiä; nekin olivat jo paljon kylmempiä ja hänen mielestään elottomampia kuin äsken. Ja aamuun oli vielä monta tuntia. Sillä aikaa ehtii halla jo puristaa mehun itse oljestakin!
Sanaakaan sanomatta nousi hän raskaasti ja väsyneesti aidan ylitse maantielle, joka siinä oli hyvin korkealla. Halla, joksi sumu nyt oli alkanut muodostua, oli jo laskeutunut niin alas, että sen ylitse näki kirkasta taivasta vasten kylän tummat rakennukset. Mutta sitä vastoin itse hallakerros oli niin paksu ja sakea, että kun Hautalainen käveli kotiin päin, tunsi hän olevansa kuin keskellä lumipyryä.
Kun hän oli ehtinyt kylään, oli halla jo siellä muutamin paikoin hälvennyt. Muutamain talojen ikkunoista pilkisteli tulenvalo ja sieltä täältä kuului jalkain kapsetta ja rykimistä, ilmoittaen, että koko kylä oli valveilla.
Juuri kun Hautalainen astui portailleen, äkkäsi hän emäntänsä nurkan takaa kiirehtivän tupaa kohti. Jo etäämmältä luuli vaimo huomaavansa miehen synkeän katseen tahi ainakin hän sitä aavisti.
»Ei *kaikki* ole mennyttä vielä», sanoi vaimo ehdittyään miehensä rinnalle. Ääni tosin vapisi, mutta siinä oli sittenkin jotain niin varmaa, että mies oudostellen ja kysyväisesti katsahti häneen.
»Jumala elää vielä», jatkoi emäntä. Ikäänkuin pettyneenä jossain toivossaan murahti mies hylkäävästi.
Nuoret nukkuivat tuvassa säestäen toistensa raskasta, levollista hengitystä. Isäntä meni istumaan pöytäpenkille ja emäntä pistäysi kamariin.
»Jumala», ajatteli mies. Taikka oikeastaan ei hän sitä ajatellut, se vain soi hänen korvissaan ikäänkuin kaiku.
Hän istuutui raskaasti pääty-ikkunan eteen penkille laskien kyynärpäänsä ikkunalle ja tuijotteli ulos harmaaseen yöhön. Auringonnousun aika läheni, ensimmäinen heikko, kuultava sarastus valaisi hallasumua, joka yhä paksuni ja paksuni lähestyessään maata.
Viime vuorokausien alinomainen tuskallinen jännitys, levoton ahdistus ja kauhistavimmat olettamiset olivat väsyttäneet Hautalaisen siksi, että hänen tajunsa nyt ikäänkuin nukkui, vaikka silmät olivat auki. Jonkinlainen välinpitämätön yhtäkaikkisuuden tunnelma kääräisi hetkeksi levoittavien siipiensä suojaan kärsivän sielun.
Tieltä, joka meni pääty-ikkunan ohitse, kuului taas raskas astunta ja yskiminen. Se havautti Jannen katsomaan. Varpulan Valee siellä tuli vainiolta pitkä riihitakki yllään.
Yhtäkkiä tapasi Janne itsensä ajatuksissaan matkimassa äskeistä vaimonsa lausetta: »Jumala elää vielä.» Ja samassa kun hän sen keksi, johtui mieleen ajatus: »Mitähän se siellä kamarissa mahtaa tehdä? Jokohan meni nukkumaan?» Tuo luulottelu sai miehen luonteen hiukan kuohumaan: kun saattaakin mennä makaamaan ja nukkumaan tällaisena yönä!… Vihaisena lähti hän kamariin aikoen herättää vaimon ja pitää tälle nuhdesaarnan.
Mutta avatessaan kamarinoven näki hän emännän kokoon köyristyneenä polvillaan vuodetta vasten ääneen rukoilemassa. Hän rukoili aivan omalla vienolla, meluttomalla tavallaan, joka nyt vaikutti mieheen niin pehmittävästi kuin jotain yliluonnollisen pyhää ja hillitsevää olisi ollut tässä huoneessa. — — »Sinä rakas, kaikkivaltias Jumala, jolla on valta ja voima taivaassa ja maan päällä ja jota ilman ei meitä olisikaan!… Sinä etsiskelet kansaa, sinä annat toisinaan askeleesi lihavuudesta tiukkua, mutta me emme sinua kiitä. Sinä rankaiset meitä nälällä ja kalliilla ajalla, että me nöyrtyisimme. Opeta Herra meitä ajattelemaan, ettei meidän suurin onnemme saa olla lihavasti katetussa pöydässä, vaan että me sen löytäisimme Sinussa, Sinun iankaikkisessa rakkaudessasi. Mutta älä anna meidän synnissä nukkua, älä rankaise meitä hirmuisimmalla vitsallasi, älä käännä kasvojasi pois meistä, Herra…»
Janne oli hiljaa istunut tuolille. Nyt häneltä pääsi väkivaltainen hyrskäys, joka puistatti jykeviä hartioita ja pani leuan vavahtelemaan. Ja niin kuin jotkut salaiset voimat olisivat häntä temmanneet liikkeelle, lankesi hän kömpelösti erästä tuolia vasten polvilleen ja rupesi itkemään.
XII.
Kun aurinko aamulla nousi, karkoitti se tähdet ja sulki niiden ilkeästi uhittelevat silmät. Mutta se tuli myöhään, — maassa oli ehkä puoli tuumaa paksulta härmää, ojat ja vesilammikot tukevassa jäässä. Tähkäpäät lepäsivät, sirot päät rintaa vasten kallistuneina, ja harmaatakkinen mörkö istui hartioilla, raskaana kuin kivi, tunnotonna kuin kuolema, kylmin kourin kuristaen voitetuista viimeistäkin elonmehua. Aurinko näytti hämmästyneeltä, sen katse samealta. Mutta kohta se alkoi kohota korkeammalle, tulla likemmäksi. Harmaat möröt tähkäpäiden niskassa hellittivät kynsiään, silmäsivät oudostellen ylös tuota verivihollistaan. Möröt nyykistivät uhrejaan viimeisen kerran, laskeusivat sitten olkea pitkin hyvässä järjestyksessä maahan, ikäänkuin ilkkuen paetessaan ja pitäen ilkeätä lotisevaa sähinää. Tähkäpäiden köyristynyt pikkuniska suoristui painon paettua luonnolliseen kuolinasemaan. Kuinka väsyneiltä, kuinka laihtuneilta ne näyttivät! Pitkin rutistunutta runkoa juoksi vain paksu tuskanhiki.
Pilviä nousi. Kylki kylkeä vastaan asettuivat ne auringon eteen aivan kuin lämmittelemään.
Maassa oli jälleen kylmä, hyvin kylmä. Ihmiset hykertelivät käsiänsä, vilusta ja tuskasta väristen, loivat rukoilevia silmäyksiä taivaanliettä kohti, — koska se aukeaisi, jotta lämpö pääsisi virtaamaan heillekin asti? Mutta pilvet peittivät aurinkoa katkeamatta iltapäivään. Ja hiki kylmettyi uudestaan kiinni kuolleitten tähkäpäiden harmenneisiin hiuksiin ja rypistyneeseen, mehuttomaan runkoon.
* * * * *
Kylän seppä, jonka mökki ja paja olivat siellä mäellä, missä mökkejä muitakin oli likemmäksi paria kymmentä, oli valvonut hänkin mökin penkillä ihan koko yön, mutta nukkui nyt aamulla raukeana ja väsyneenä. Vaimo, jolla yön kulku oli ollut samanlainen, oli ajanut lapset ulos meluamasta, hiipi itse hiljaa askareissaan, sillä miehen uni häntä jollain tavalla lohdutti… Tottapa jokin lohdullinen ajatus lie mieleen johtunut, kun on rauhaa ja lepoa saanut, ajatteli vaimo, ja koetti sen avulla karkoittaa synkeitä ajatuksia. Joku lapsista, joita oli neljä, kuului tulevan meluten tupaan kohti. Äiti riensi ulos vastaan, ettei mies heräisi.
»Äiti! onkos meidän ohraa pannut halla?» kysyi kuusivuotias Iikka, kun äiti tuli ulos. »Herkko sanoo, että senkin on pannut.»
»On, lapsi.»
Poika meni hyvin alakuloisen näköiseksi. »Mutta kun se on samanlaista kuin eilenkin, ja siinä on tähkät ja jyvät», väitti hän.
»Ei niissä jyvissä ole enää suurusta.»
Sitä ei Iikka käsittänyt. Oikeastaan koski asia häneen pääasiallisesti vain sen vuoksi, että hän oli siitä väitellyt vanhemman veljen kanssa ja tunsi nyt äidin todistuksesta tappiolle joutuneensa.
»Äiti, äiti, täällä on jäätä!» kuului viisivuotisen tytön heleä riemullinen ääni ojan reunalta, kujan sivusta.
»Mene katsomaan, Herkko, ettei Sanna putoa ojaan», käski äiti vanhinta poikaa, joka hääri navetan luona. Itse hän kiiruhti tupaan, sillä kujalta tuli polkua pitkin Siikalahden Mikko, rautakappale kädessä. Hän herätti miehensä ilmoittaen, että Siikalahden isäntä tuolla tulee pajaan ja jos makaamasta löytää, niin alkaa pistopuheitaan heitellä.
»Pistelköön», sanoi seppä ummistaen silmiään, jotka eivät kuitenkaan enää näkyneet ummessa pysyvän.
Mikko tuli tupaan.
»Huomenta.»
»Jumal' antakoon», vastasi vaimo.
»Makaamallako täällä nyt vaan tästä puoleen aiotaan?»
Seppä nousi piippuun panemaan ja sanoi:
»Eipä tässä nyt muutakaan sen sopivampaa, vai toitko sinä työtä?»
»Tuosta pitäisi saada aitanoveen esirauta, mahtaako siitä tulla?»
Mikko katseli ruostunutta raudankappaletta kädessään.
»Mikä siinä olisi… Jos ei tule luja, niin ainakin löyhä.»
»Löyhä?»
»Niin, mä sanon, että jos ei tule luja, niin ainakin löyhä.»
»Miksei tästä luja tulisi, vahvaa hyvää rautaa kun on, häh?»
Seppää huvitti kiusata tarkkaa miestä.
»Saattaahan siitä tulla lujakin.»
»No ja saattaako tulla löyhäkin?»
Sepän teki mieli nauraa, vaikka ei ollutkaan naurutuulella. Hän otti vanhan rekiraudan kappaleen Mikolta, ja vastaukseksi tämän viime kysymykseen virkkoi:
»Saattaa kyllä, ruostunuthan se on ja noin ohut jo … se palaa ja muuta.» Seppä tiesi ennestään ja näki nytkin Mikon silmistä, että jos tämän pitäisi ostaa uutta rautaa tuon vanhan rojun sijaan, särkisi se kitsasta sydäntä.
»Olisiko sinulla vahvempaa rautaa?» kysyi Mikko yhä katsellen ja koputellen rautakappaletta. Seppä pelästyi jo, sillä hän tunsi kokemuksesta, että Mikon mielestä kaikki rauta tuli sepälle ihan ilman.
»Ei ole nyt minullakaan, tehdään se vaan tuosta. Tällaisina vuosina ovat varkaat vähävoimaisia.»
»Hm.» Mikko ajatteli, että hän katselee pajan loukosta, eikö sieltä löydy.
»Nyt on ollut Jumalalta kova yö», sanoi sepän eukko.
Siikalahti oikaisi pientä ruumistaan, ryähti ja sanoi mitä korkeimmalla äänellä:
»Hjoo! Jumala on rangaissut, kun komeus on niin paisunut. Kyllä nyt köyhän elää kostaa. Tänä talvena maksaa ruistynnyri ainakin neljäkymmentä markkaa.» Tämän ajatuksen sanottuaan hän kääntyi sepän puoleen ikäänkuin kysyen »vai eikö maksa?» Ja jos seppä alkaisi vaataan väittää, niin hän huutaisi vielä kimeämmällä äänellä »maksaa varmasti, senpä saat nähdä!» Sen ohessa hän nauraisi samassa niin että … ottakoon seppä sitten miksi tahansa, mitä hän siitä välittää… Mutta rukiit vaan maksavat ensi talvena neljäkymmentä markkaa tynnyri.
Seppä rypisti otsaansa ja lähti sanaa sanomatta ulos. Vaimokaan ei enää jatkanut puhetta. Mikko lähti sepän jälestä ja niin sitä mentiin pajaan.
Aurinko oli hetkisen näkynyt tavallisella paikallaan kykenemättä kuitenkaan vielä sulattamaan paksua härmää, joka ikäänkuin liimattuna oli tarttunut seinähirsiinkin. Nyt se jo puikkelehti pilvien takana ja näytti sinne aikovan kadota.
Vähitellen kokoutui pajaan ja pajan edustalle joukko kylän miehiä ikäänkuin nyt olisi ollut joutilas vapaapäivä, jolloin ei kenelläkään ole mitään tekemistä. Siinä oli kylästä isäntämiehiä ja mäeltä mökin miehiä. Viime yö oli painanut jokaisen kasvoille leimansa. Ja kun siinä juteltiin hallan tekemästä tuhosta, ilmeni vaikutus toisissa uhkamielisenä kiukkuna, toisissa jo murtavana epätoivona.
Keskustelut olivat ensinnä harvasanaisia mielenilmauksia tapahtuneesta tuhosta. Leikkipuheet ja väittelyt, jotka aina kesäilloilla, kun miesjoukot pajan eteen keräysivät toisiansa tapaamaan ja siinä kapua lyömään, piiloilivat nyt kätköissään uskaltamatta pilkistää silmäkulmastakaan esiin.
Paja oli matalalla, kivisellä mäellä, missä mökkejä, pieniä ja vaatimattomia, toiset ränstyneitä, toiset parempikuntoisia, seisoi sikin sokin, aivan sen mukaan miten kiviltä milloinkin oli sijaa saanut. Outo olisi tuota kivikkoa varmaankin pitänyt paljon epämukavampana mökinpaikkana kuin kovaa kalliota. Mutta kun siihen monta miespolvea takaperin ensimmäisiä mökkejä istutettiin, jolloin niitä sai asettaa ilman vuokraa, niin miehet, joiden luonteessa oli paljon katajan sukua, alkoivat särkeä ja vääntää kiviä kasoihin ja löysivät sieltä kuohkeata maata, joka hyvinä vuosina antoi perunoita perheen tarpeeksi asti. Kivistä kasattiin mahtavat kiviaidat monimutkaisten perunamaatilkkujen ympärille, ja mitkä eivät niihin enää soveltuneet, ne kerättiin valtaisiksi röykkiöiksi, jotka niinkuin mitkäkin vuoripeikon hautakummut näkyivät kauas, tuonne alas talolliskylään asti. Ne maksoivat monta hikipisaraa nuo perunamaat. Ja kuka joutuikin niitä nyt isänniltä uudestaan vuokraamaan, kyllä niille osattiin panna arvoa.
Sitkeähenkisiä, monikoukkuisia, iankaikkisen vanhoja katajoita kasvoi koskemattomissa kivienväleissä, taikka eivät oikeastaan kasvaneet, vaan elivät kituvaa vanhuuttaan. Joku vaivaisen näköinen pihlajakin yritti elämään sovinnossa katajain kanssa, mutta niiden sammaltunut parkki kertoi jo lukemattomista ikävuosista, jokainen muisti nuo parinsylen pituiset pihlajat nähneensä siinä ihan samanlaisina hänen muistamansa ajan. Mutta mökkiläisillä oli jotain henkistä yhteyttä niidenkin kanssa, sillä niitä eivät edes lapset kuoliaaksi rääkänneet, eivätkä niiden oksia pilalle asti repineet. Niitä kohdeltiin kuin omakyläläisiä ainakin, väliin paremmin, väliin huonommin, aina tutunomaisesti, mutta ei koskaan hävyttömästi.
Näköala pajan luota ulottui yli mäen, halki sen alla leviävän laajan lakeuden, jonka keskellä talollisten asumukset näyttivät niin varmoilta ja leiväkkäiltä siellä sulassa pellossa, ympärillä merenä aaltoilevat viljavainiot.
Niin muulloin. Mutta nyt ei tuo varma, »leiväkäs tunnelma» ottanut noustakseen miesten rinnoissa, jotka pajan seinustaa vasten nojailivat, tahi sen edustalla olevilla kivillä istuskelivat. Vaikkapa vainio viljamereltä näyttikin eikä sen vihertävä väri vielä ollut eilisestä sanottavassa määrässä muuttunut, muodosti kumminkin varma tieto siitä, että viime öinen halla oli vienyt vainiosta *kaiken mehun*, tunnelman samanlaiseksi kuin se joskus muodostuu yksikseen istuessa hautausmaassa hämärän tullen ja silmäin harhaillessa ilman kuluttamain hautapatsaitten seassa, joiden epäsäännölliset rivit ulottuvat hämärän rajoittaman rajapiirin etäisimpään viivaan. Miehet, jotka näköalaa katselivat, joiden silmäin alla siinä kivet ja kiviaidat koreilivat valkeassa härmässä ja omain perunamaiden äsken vielä elinvoimaiset perunanvarret alkoivat paljastua härmästä mustuvina, mätänevinä tynkinä, — eivät olleet mitään sankareita, eikä varsinaisia urhoja. Mutta heidän rypistyneet otsansa, tuijottelevat silmänsä kertoivat, että he täysin tajusivat mitä oli tulossa.
Se ei siltä saanut heitä hätäänsä huutamaan ja sieluistaan nousevaa tuskaa äänekkäästi valittamaan. Keskustelussa, joka kyllä synkkäpiirteisenä liikkui juuri samaisen asian ympärillä, ei kukaan maininnut *omasta* kohtalostaan, omasta persoonallisesta tuskastaan, vaan yleisestä, kaikkia kansalaisia uhkaavasta tukalasta ajasta. Jokainen näytti haluavan ihan viimeiseen asti salata omat leipähuolensa, tahtovan itse kantaa oman taakkansa. Sellaisenaan tuo huolen ilme heidän kasvoillaan näytti niin ihmeen yhtäläiseltä noiden katajain kanssa, jotka sitkeästi »elivät vanhuuttaan» melkein mullattomissa kivien koloissa, että heitä molempia, miehiä ja katajoita, saattoi pitää toistensa heimolaisina.
Pitkin tietä tuli mäen takaa toisesta kylästä päin nopeasti, sipsuttamalla astuen pieni ontuva ukko, pussia selässään kantaen.
»Herra armahda ja auta», alkoi ukon ääni jo vähästä matkasta kuulua, »millä nyt meinaatte elää, miesparat? Koko kylässä ei ole jyviä muilla kun Siikalahden Mikillä ja Märkäsen vaarilla, ja Varpulan Valeella on vähäsen.»
Hölmö-Tuppu istahti kivelle, suu itkuntapaisessa, mutta samalla hullunkurisesti toisia naurattavassa väärässä. Muutamat suut olivat jo vetäytyneet hymyyn. Hetkisen vaiti oltuaan, jatkoi Hölmö ikäänkuin se olisi aivan tuossa hänen mieleensä pistänyt.
»Siikalahden Mikillä on jumalattoman paljon jyviä … kyllä sen nyt kelpaa… Tuppu on hyvä tuttu Mikin kanssa…»
»Hääh?» kysyi Siikalahden Mikko ja astui ulos pajasta, kun kuuli nimeänsä mainittavan.
Hölmö hypähti pelästyneen näköisenä.
»Juutina!… no en minä mitään pahaa ole puhunut, eikä sovikaan puhua sellaisen köyhän kerjäläisen, joka höpisee… Mä vaan sanoin, jotta teillä on jyviä, muilla on jos sattuu.»
»Mitä sinä mun jyvistäni?»
»Ei, ei, älkää suuttuko… Mutta kun nuo miehet tuos vain niin laiskana, kädet kahden puolen seisoivat, niin mä ajattelin, jotta pitää niille jotain höpistä … kun sen komian nimen tahtoo saada aina kantaa, jos ei aina puhu. Kuinkahan ne joutavatkin niin laiskana olla nuo miehet. Millä nyt aiotte elää?»
»No, entä sinä itse?» kysyi joku.
»Kyyllä, kyllä Jumala Tupusta aina huolen pitää, aina Tuppu on puhtaan leivän syönyt, aina jo. Ei Tupulla ole akkaa eikä kakaroita, kyllä yksinäinen aina elää. Mutta mitä varten sinäkin, Maijan Sameli, otit akan, kun sinä olet niin heikkopuinen työmies?» Hän puhui tämän eräälle nuorelle miehelle, joka seisoi nojallaan aitaa vasten. Tuppu jatkoi: »Minä kyllä sanoin sulle, että kun hallavuosia tulee, niin kohta on akka ja lapset kopukkatuvas. Mutta sinä et uskonut. Nyt oot jo niin laiha kuin loukun läpi vedetty… Et sinä elä tämän vuoden yli, parasta on, että rupeat ajattelemaan paremman asian päälle, miesparka…»
Miesten täytyi ruveta naureskelemaan, niin surullisen totta kuin se olikin tuon Hölmön juttu, jota hän yhä jatkoi poskiansa taputtaen:
»Tupulla on aina ollut punaiset posket!» Mutta sitten, ikäänkuin leikinlasku olisi ruvennut vaivaamaan hänen omaatuntoansa, hän yhtäkkiä taas muutti muotoa.
»Herra Jumala tätä yötä!»
Siikalahden Mikko, jolle jo alkoi tulla kotohuolet, vei sepän syrjään ja kysyi rautaa tarkoittaen:
»No mitä se nyt maksaa?»
»Parikymmentä penniä.»
»Minä panen muistiin siihen sinun entiseen…»
»Siihenkö velkaan? Mitä siihen näin pienistä, parempi kun antaisit vähän leipää.»
»Noo … sopisihan se siihen vanhaankin.»
»Joo, mutta et sinä tuon tähden köyhdy… Ei sitä tahdo nyt riittää velkain maksuihin vähääkään, hyvä mies.»
Siikalahti mutisi jotain epäselvää.
»Häh?» kysyi seppä.
»Tuota … pane nyt sitten mukulat hakemaan … mutta en minä anna kuin yhden leivän, kyllä se tuollaisesta työstä riittää.»
»Saat kyllä antaa kaksikin, teillä on leivät niin pieniä.»
»Ei ne ole pienempiä kuin muuallakaan… Mitä ne pienempiä olisivat?»
»On ne.»
»Ei olekaan, älä valehtele.»
»Olkoon nyt mitä hyvänsä, mutta saat sinä antaa kaksi, et sinä sillä köyhdy.»
»Kyllä sitä pian köyhtyy, jos jokaiselle antaa mitä kukin tahtoo.»
Kumpainenkin jäi äänettömäksi ja nolostuneen näköisenä miettimään.
Huomio samalla kiintyi takaisin Tuppuun, joka yhä jaksatti miehille.
»— — — Tulee nälkävuosi, ihmisiä kuolee nälkään, rikkaitakin, ja
Tuppu pääsee hautajaisiin ryynipuuropataa sekoittamaan.»
Tuppu huomasi, että Siikalahden Mikko katsoi häneen.
»Kuulkaa isäntä!» Hän meni Mikon ääreen kuiskuttamaan: »Märkäsen Antti-vaari on kipeänä, ja kun se kuolee, niin kyllä minä tulen sitten puuropataa sekoittamaan … minä jo sanoin emännälle, mutta sanokaa tekin vielä, niin että jos ei Tuppua rupea kuulumaan, niin kyllä mä sitten itse tulen.»
Siikalahden Mikko päästi oikein sydämellisen naurun, joka vaikutti sen, että toisten miesten suut menivät melkein entistä totisemmiksi. Mutta Mikko oli jostakin syystä saanut taasen kiinni kerskailuhalustaan, joka usein ilmeni luonnottomana iloisuutena, silloin kun toisilla oli huolta ja sydämen ahdistusta. Kun nikkari Esa samassa tuli mökiltänsä polkua pitkin käyden ja aikoi pysähtymättä jatkaa matkaansa, huusi Mikko iloisella, nauravalla äänellä:
»Mihinkä nikkarilla on kiire? Mitä nyt kuuluu?»
»Ei mitään.»
»Hoo! No ei suinkaan nyt taida kovin kiireitä nikkarintöitäkään olla?»
Esa, joka ei juuri mielellään ollut tehnyt Mikolle töitä, otti tuon pistelemiseksi ja keskeytti, ennenkuin Mikko ehti jatkaa:
»No olisko se sinulle sitten niin helvetin hauskaa, jos ei mulla olisi työtä?»
Nyt miesjoukko melkein yhteen ääneen nauraa hörähti, pilkallisesti katsellen Siikalahden isäntää.
Tumma puna nousi Esan poskille, kun hän tuota sanoen säkenöivin katsein mittaili Mikkoa. Mutta tämä ei hätäillyt.
»Mitäs mun nyt niin mieleenikään», virkahti hän kaksimielisesti.
»Mitä sitten tarkoitat? Minä olen köyhä, mutta sulta en ainakaan ikänä kerjää, sen jumal'auta saat uskoa, jos tahdot!»
Ja ikäänkuin Esan puheet olisivat nostaneet uhkaa ja itseluottamusta toisissakin karkoittui heidän silmistään vähitellen tuo alakuloisuuteen vivahtava, synkkämielinen ilme, ja sijaan tuli toinen, jyrkkä ja uhallinen.
Mutta Mikolle tuli kotikiire. »No pane sitten mukulat hakemaan, saat ne kaksi», sanoi hän sepälle ja, lähti oikaisemaan yli mäen, välttääksensä yhteistä matkaa Esan kanssa.
»Perkeleen kitupiikki!» virkahti Esa Mikon mentyä, sylkäisi mustan tupakansylen ja lähti omaa tietänsä. Mikon poistuttua alkoivat muutkin häntä panetella ja noitua tavalla, joka ilmaisi mökkiläisten yleistä vihaa häntä kohtaan. Mutta kun useilla oli hänelle pikkuisia, menneentalvellisia syömävelkoja, niin se lie pitänyt heidän kielensä Mikon läsnäollessa aisoissa.
Tuppu oli istunut hiljaa kuin myyrä loppukohtauksen ajan. Mutta nyt hän otti pussin selkäänsä ja itsekseen puhellen: »Ei maar, en minä jouda tässä loritella. Vaikka Tuppu on hullu, ei se ole laiska, ja laiskan ei pidä leipäänsä syömän», lähti hänkin pois.
Kylästä rupesi tulemaan karjalaumoja. Elukat kulkivat vastahakoisesti paimenten edellä, seisahtivat tuontuostakin, kohottivat turpaansa ylös ja päästivät haikean, tyytymättömän mölinän. Härkä ja sonnimullikat, ikäänkuin ihmetellen lehmäin laulutuulta, katselivat niitä oudostellen ja lonisivat yhteen ääneen. Paimenet juoksivat kengittä elukoita omilta teiltään kostaen, meluten, kiljuen ja piiskaten. Lammaslaumat saivat vapaasti hajota mäkiin, mutta siellä vuonat vilusta väristen virittivät valituksiaan omalla nuotillaan ottaen osaa yhteiseen kuoroon. Emät ne nutustivat ahkerasti lyhyttä ruohontynkää, möngelsivät sitä suussaan aivan kuin mauttomuuden tähden olisi tehnyt mieli sylkäistä pois.
Ja ihmiset kaikkialla kävelivät joutilaina kuin pyhänä, kasvoilla vain ei ollut tuota pyhäistä, levollista, nauttivaa ilmettä. Pilvinen taivas, surullinen maa, kuoleman käsiin kesken joutunut luonto, ne nostattivat sumupilviä ihmisten otsille ja saivat aikaan raskaita kyynelsateita.
XIII.
Nimismies Grönberg ei ollut nukkunut viime yönä silmäntäyttä. Vasta aamulla 7 tienoissa oikaisi hän itsensä vuoteelle aikeessa hiukan nukahtaa, ennenkuin lähtisi pitäjälle toimituksiin, joita tälle päivälle oli satuttu määräämään useampia.
Hän kuuli raollaan olevasta ovesta, että keittiössä joku kyseli häntä, mutta piika selitti hänen juurikään menneen levolle, »kun oli koko yön valvonut ja kävellyt ulkona», ja käski vieraan istua odottamaan. Mutta kun häntä ei unettanutkaan, nousi hän ja meni keittiöön katsomaan. Siellä istui Karhun Esa.
Mentiin kamariin.
»Mitä asiaa olisi?»
Esa seisoi ovipielessä, huulet jo liikkuivat, mutta kuitenkin piti yskiä pari kertaa ennenkuin sieltä tuli sanoja.
»Niin … minä olen tuumannut että … jos vallesmanni vielä tarvitsisi renkiä, niin minä nyt tulisin.»
Kaikki tuo tuli niin harvakseen kuin Esan olisi täytynyt pakottaa ulos jokainen sana aivan erikoisilla ponnistuksilla. Grönberg katseli häntä vakavasti, ja Esalle näytti olevan tuskallista seisoa siinä. Hän koetti edes rykiä karaistakseen itseänsä.
»Vai niin», virkkoi Grönberg hetkellisen vaitiolon perästä, »kyllä minulla jo on renki pestattuna, mutta…»
»No ei sitten…» Esa jo liikahti lähteäksensä.
»Älä nyt mene, istu.»
Esa ei kuitenkaan istunut, mutta paikalleen hän jäi.
»Mitä sinä tahtoisit palkkaa?»
»Mutta jos teillä on renki pestattuna, niin… En minä toisen eteen.»
»En minä sitä tarkoittanutkaan, mutta sille toiselle olisi toinenkin paikka.»
»Saisko se sen?»
»Kyllä.»
»No sitten. Mitä nimismies itse nyt katsoisi kohtuulliseksi palkaksi?»
Esa kysyi tuota niin arasti, että se melkein kuulosti huokaukselta.
»Hjaa… Kesällä lupasin muistaakseni sataviisikymmentä. Mutta nyt on toinen aika.»
»Minä en niin paljoa pyydäkään.»
Grönberg katseli nyt hiukan kummissansa Esaa.
»Täytyy mennä melkein puolet alaspäin», sanoi hän arasti.
»Seitsemänkymmentä viisi markkaako?»
»Jaa … sinne päin.»
Oltiin vaiti. Esa pyöritteli lakkia kädessänsä.
»Tuota», alkoi hän, mutta siitä ei tahtonut tulla mitään. »Tuota … minä olen ajatellut … että kun teillä varmaan tullaan tänäkin talvena syömään petutonta leipää, niin … tuota … enkö minä saisi ainakin joskus leipäosaani kotiin lapsilleni… (Tässä syntyi pitempi äänettömyys, sillä Esa nieleskeli ja Grönberg kuunteli henkeä vetämättä.) Minä itse söisin sitten täällä kotoani tuotua sekaleipää, sillä…»
Esan ääni sortui, hän pyyhkäisi lakinperällä nopeasti poskille vierivät kyyneleet.
»Onko sinulla monta lasta?» kysyi Grönberg hiljaa.
»Kaksi.»
»Joko olette syöneet sekaleipää?»
»Ei, mutta kyllä se nyt näyttää siltä, että talven päälle täytyy.»
»Niin», sanoi Grönberg vastaten Esan äskeiseen kysymykseen, »kyllä saat sen leivän suhteen tehdä miten itse tahdot.»
»Kiitoksia.»
Oltiin hiljaa. Esa hankkiusi pois, mutta tahtoi vielä selittää:
»Minulla on sellainen, kummallinen luonto, että … pian minä suutun ja pian itken.»
Nimismies antoi Esalle vähän pestirahaa, jonka saatuaan tämä poistui. Jäätyään yksin katseli hän ikkunapielestä vielä Esan perään, raskas ilme valvoneissa, veristävissä silmissään.
Vähän myöhemmin saapui lautamies, jonka oli määrä lähteä nimismiehen mukaan pitäjälle, ja pian istuttiin rattailla.
Kuura peitti vielä maata yltyleensä aivan kuin lumikerros. Kerjäläisiä oli kyllä viime vuosina kiertänyt täälläkin huomattavammassa määrässä, mutta kun he nyt maantiellä niitä useampiakin sivuuttivat, koski niiden näkeminen Grönbergiin vielä erikoisemmalla tavalla kuin muulloin. Säälin tunne oli syvempi ja velvoittavampi. Sitäpaitsi ulosmittaus ja ryöstötoimitukset nyt painoivat raskaasti mieltä. Kauhean viimeöisen tuhon vuoksi ovat ihmisten mielet muutenkin murheen ja epätoivon murtamina. Lain ja oikeuden nimessä on hänen velvollisuutensa vierittää vielä raskaat lisäpainot monenkin perheen sydämille… Miksi olivatkaan toimitukset sattuneet nyt juuri tälle päivälle?…
Synkeänä, kapinoiden velvollisuuksiansa vastaan ajoi hän kumppanilleen sanaakaan puhumatta. Mutta tämäpä katkaisi äänettömyyden:
»Kuinka monta toimitusta herra nimismiehellä on tänä päivänä?»
Viisihän niitä oli, kolme ulosmittausta ja kaksi huutokauppaa.
»Sinne Siikalahden kyläänkö nyt ensimmäisenä ajetaan?»
»Sinne.»
Puhe ei tahtonut sujua. Vähän ajan kuluttua Grönberg itsestään alkoi:
»Meidän *täytyy* luultavasti toimittaa paljon ulosmittauksia tänä talvena.»
Lautamies ravisti päätään:
»Kyllä, arvattavasti hyvin paljon, ihmiset kun alkavat jo syksystä olla niin kovin ahtaalla ja … tämä yö teki nyt lopun, niin että … mikä siinä oikein tulleekaan neuvoksi.»
Grönberg johtui kysymään:
»Onko lautamies paljon takauksissa kiinni?»
»Onpahan niihin tullut mentyä.»
Äänestä kuuli kyllä, että asian ajatteleminenkin tuskastutti.
Ajettiin Kuivasen pihaan. Likitienoilla oli Siikalahden Mikko jo odotellut ja yhtyi nyt joukkoon tupaan mennessä.
Kun tultiin sisään, puki emäntä paraillaan rikkinäisiä kenkiä lapsen jalkoihin, piika ajoi pieniä, ruuppaisia perunoita vatiin. Nimismiehen tervehdykseen ei kukaan mitään vastannut. Kaikkialla, lattialla ja penkeillä, oli niin paljon yhtä ja toista, aina perunakuokasta ja hevosloimesta kahvikuppeihin ja silkkihuiviin asti, ettei tahtonut jalka jakautua. Kun ei emäntä käskenyt istumaan, heitti piika perunavatinsa pöydälle, kävi sysäämässä penkiltä vaatteita ja kamaa kokoon, pyyhkäisi siten paljastunutta rahia rievulla ja käski istumaan.
Mutta kenelläkään ei ollut siihen aikaa eikä halua. Nimismies alkoi selittää emännälle, että hänellä olisi täällä ulosmittaus Siikalahden saatavista, jotka kolmen eri velkakirjan mukaan tekevät yhteensä 156 markkaa korkoineen, ja kysyi, eikö emännällä ole rahaa maksaa niitä.
Emäntä laskeusi käsiensä päälle pöydälle ja rupesi itkemään. Hän itki niin haikeasti, niin katkerasti, että lapset, toinen toisensa jälkeen rupesivat tekemään samaa. Grönberg kyllä tunsi, miten huonossa maineessa talon emäntäkin oli, isännästä puhumattakaan, joka nyt istui linnassa, mutta sittenkin katsellessa noita turvattomia, syyttömiä lapsia, tietäessä, että talo kokonaisuudessaan kaikkine tavaroineen nyt pian olisi pantava vasaran nenään velkojain tyydyttämiseksi, jotka ilman epäilystä rientävät kaikki saatavansa perimään »kun kauhut ovat linnassa», valtasi hänet syvä säälintunne. Astuen emännän luokse koetti hän tätä lohduttaa sillä, ettei *tämä asia* nyt niin suuri ole, että sitä niin kovasti tarvitsisi surra, ettei hän kirjoita talon kaikkia lehmiäkään, ei molempia hevosia, vaan koettaa menetellä niin sopivaisuuden mukaan kuin suinkin mahdollista.
Lapset pelkäsivät Grönbergiä ja huusivat yhä kovemmin.
Emäntä alkoi itkunsa seasta puhua. Hän sanoi kyllä tietävänsä sen, että hänellä joukkoinensa on maantie edessä ennen pitkää. Syytti Ellaa ja sanoi, että se on Karin Vennun joukossa juonut omansa ja hänen perintönsä. Kyllä heillä omaisuutta on ollut, eikä tässä syyttä köyhiä olla. Aikaa sitten oli hän ennustanut tällaista loppua. Jumalan käsi oli nyt pudonnut päälle hirmuisena ja rankaisevana. Mutta minkä tähden Jumala rankaisee syyttömiä lapsiraukkoja? — sitä ei hän ymmärtänyt.
Siikalahden Mikon oli alussa, kun emäntä itkemään rupesi, tehnyt mieli ruveta selvittämään tälle, että olisi ollut mukavampi jo ennen murehtia, että tässä onkin eletty aivan niinkuin viimeistä päivää ja että kyllä emäntä on ollut aivan samanlainen kuin isäntäkin. Mutta kun ei Sanna sanallakaan syyttänyt häntä, ei muita, Ellan selkään vaan syyt sysäsi, kun sen itku oli niin katkeraa ja nähtävästi pulppusi ulos murtuneesta sydämestä, ei Mikkokaan puhunut pahaa sanaa.
Hiljaisina, surullisen mielialan vallitessa, toimittivat he kirjoituksen, merkiten kolme lehmää — neljäs jätettiin taloon — ja toisen hevosen nimismiehen kirjoihin. Se käytiin vielä emännälle ilmoittamassa ja lähdettiin pois.
Nyt ajettiin mökkiläismäelle. Siellä oli myytävä Tuomi Kustaan lehmä Siikalahden Mikon saatavasta. Mikko käveli nimismiehen rattaitten vieressä ja kertoi, että ei hän olisi tältä Kustaalta hakenutkaan saatavaansa, mutta kun se oli häntä niin hävyttömästi haukkunut erään kerran tässä kesällä, kun hän, siitä »vain kauniisti muistutti». Hän suuttui ja pani hakemukseen.
Jos Mikko olisi osannut aavistaa, että se hymy, joka oli nimismiehen huulilla, tulkitsi halveksimista ja ylenkatsetta, ei hän varmaankaan olisi juttuansa ja syitänsä niin seikkaperäisesti kertonut. Mutta hän luuli hymyn merkitsevän vallan toista ja siinä innossa hän, kun päästiin Kustaan mökin kohdalle, sanoi:
»Ei niiden sellaisten köyhäin ja työväen sovi antaa silmille lentää, niitä pitää vähän nöyryyttää ja opettaa niin että… No, kyllä ne saavat tänä vuotena nenäänsä, saavat jo!»
Nimismies pysäytti hevosensa kujalle ja antoi lautamiehen sitoa sen kiinni vieressä olevaan aitaan. Siitä he kävelivät soukkaa käymäpolkua Tuomi-Kustaan mökille, jonka luona kivillä istuskeli jo muutamia ihmisiä.
Grönberg meni tupaan. Esiriputtomassa sängyssä makasi nuorenpuoleinen vaimo ja itki. Köyhyys irvisti joka nurkasta.
Vaimo oli nuori, eikä ruma. Puna nousi hänen poskilleen, kun nimismies astui sisään. Hämillään suunnitti äiti katseensa äsken syntyneeseen pienokaiseen, joka makasi hänen vieressään. Tuolilla sängyn luona istui Karhun Esan Liisa, reipas, hyvännäköinen eukko, ruumistansa huojutellen, ja suhditti kahta vanhempaa lasta, jotka taistellen jonkun mitättömän kapineen omistus-oikeudesta kinailivat pöydän luona. Muuten tuvassa oikeastaan ei ollut paljon mitään.
Nimismiestä liikutti.
»Teillä on pieni lapsi, — äsken syntynyt?» kysyi hän.
Niin oli, neljän vuorokauden vanha, ja hän, äiti, oli niin heikko, ettei ollut kyennyt nousemaan.
Missä mies oli? — Eiköhän se siellä ulkona? juuri hän tässä oli… Vaimo silmäili ikkunoihin päin, ja Esan Liisa, joka näytti hyvin tomeralta ja toimelliselta, nousi ilmoittaen, että hän menee sitä katsomaan. Mutta ovella seisahti, kääntyi nimismiehen puoleen, niiasi nöyrästi ja kuiskasi punastuen jotain. Grönberg ei kuullut, minkä vuoksi hän kumartui likemmäksi ja kuuli mitä tämä kuiskutti. Sen johdosta nimismies hiukan nyökäytti päätänsä ja lähti ulos.
Tuo samainen nikkari-Esan vaimo talutti navetasta punakirjavan sarvipäälehmän. Muutamia huutajia kerääntyi sen ympärille tarkastelemaan.
»Laihapa se olikin!… ei ole antanut ruokaa sitten kun kirjoitettiin», kuului Siikalahden Mikon tuttu ääni. Ja toimessaan läheni hän lehmää tarkastelemaan ja tutkimaan.
»No, mitä tarjotaan tuosta koutikosta sitten?» kysyy nimismies.
»Koutikosta kylläkin!» naureskelee Siikalahden Mikko. »Pahus, kun olet laihduttanut ja piinannut tuota elukkaa sitten kun se kirjoitettiin», sanoi hän navetan seinustaa vasten nojailevalle miehelle, joka siis oli lehmän omistaja, Tuomi-Kustaa. Kustaan otsalla väreili ensinnä jonkunlainen kuohahtanut ilme, mutta kohta se muuttui ivalliseksi.
»Olisitko tuota sinäkään lihottanut?» arveli.
Mutta Mikko ei enää kuullut, sillä hän oli takertunut lehmää huutamaan. Ja Esan Liisa, joka piteli lehmää kytkyestä, lisäili aina markan Mikon markan päälle, oli tomeran näköinen ja toimitteli rehevää. Se näkyi nostattavan Mikon aatamia.
»Karhun Esan Liisapa se näkyy aikovan saada lehmän», sanelivat akat. Ja kun alettiin mennä yli 15 markasta, silloin jo näki, että Siikalahden Mikko ei ajatellut ystävällisiä ajatuksia Esan Liisasta. Kun hän lisäsi 16:nnen markkansa, ilmeni hänen suupieleensä ahneuden piirre hyvin selvänä. Liisan oli 17:s.
Kun ruvettiin menemään yli 20:n, alkoi Liisa nähtävästi hätäillä, hapuillen ja epävarmana käänsi hän katseensa tuonne kivelle, missä parin muun naisen kera istui Märkäsen Annikka. Mutta sittenpä hän kohta reipastuikin.
»Olkoon viisikolmatta!»
»Kolmas kerta.» Nimismies löi puupalikalla kytkyen kantaan.
»Ei», väitti Siikalahden Mikko, »vallesmanni löi kesken. Minä olisin vielä lisännyt. Pitää ottaa ylös.»
Grönberg käänsi hänelle selkänsä ja Liisa veti lehmää navettaan.
»Liisa sai lehmän», sanoivat.
Mutta kun Liisa tuli navetasta, pyyhiskeli hän silmiänsä. Liisan käy sääliksi viedä toisilta ainoata lehmää, arvelivat.
»Sinnekö jätät? Etkö viekään kotiisi?» kyselivät.
Mutta Liisa meni navetan taakse, ja sinne Märkäsen Annikkakin meni. Ja kun Liisa tuli takaisin, vei hän rahat nimismiehen käteen. Ympärillä seisovista muutamat olivat peränneet siksi tarkoin, että kuiskeena pian levisi tieto, että Liisa olikin lehmän huutanut Märkäsen Annikalle, joka sen nyt maksoi ja jätti Kustaalle. Syykin ymmärrettiin. Kustaan akka oli ollut Märkäsessä piikana monta vuotta ja Annikalla oli sen kanssa hyvät välit. Kun siinä sitten Annikkaa ruvettiin peräilemään, että mihin se meni, oli hän jo tiehensä juossut. Mutta kun hidasluontoinen Kustaa ehti asian oikean laidan käsittää, käveli hän sanaa sanomatta navetan vieressä olevaan heinäsuojaan, toi sieltä sylillisen nevaheiniä ja vei kirjukan eteen. Posket vavahtelivat liikutuksesta, kun lähti tupaan tapauksesta akalle kertomaan.
Mutta Siikalahden Mikko paneskeli ja hyhkyi itsekseen, väänsi kiukkuisesti mälliä poskessaan ja läheni vielä nimismiestä, joka oli lähdössä.
»Tuleeko se saatavani nyt täyteen tuosta?»
»Ja jos jäisit paria, kolmea markkaa vaille?»
»Kyllä sitä tarvitsisi omansa saada tällaisina aikoina… Onpa siellä heiniäkin, joita olisi sopinut Ja olisin minä vielä lisännyt sen lehmänkin hintaan.»
»Voi sinua, voi sinua», äänsi nimismies ja lähti kävelemään poispäin. Ihmiset olivat jo hajonneet. Mikko sieltä kaikkein viimeisenä poistui katkerat ajatukset mielessä. Tällaiset pienet vastoinkäymiset ja toisten halveksimiset häntä eivät masentaneet, ne kiukuttivat. Hän tunsi nyt ihmisiä vihaavansa oikein todenteolla. Synkeästi katsellen saapui hän tielle samassa kuin lautamies juoksi takaisin hakemaan ruoskaa, joka oli unohtunut siihen, missä hevonen oli ollut kiinni.
»Onko vielä muita huutokauppoja tänään?» kysyi Mikko.
»On. Etkö sitten ole kuullut, että Kariniemen Matin talokin tänään myödään? Lähde huutamaan.»
»Ohoo! Vai niin!» Mikko oikein vilkkaasti huudahti, ja mieli näkyi paremmaksi menevän. Hän aikoi sanoa sille lautamiehelle vielä, että niitä taitaa tulla oikein runsaasti myytäväksi taloja tänä talvena, mutta ei enää ehtinyt, kun tämä juoksi pois.
»Vai jo se meni Kariniemikin vieraalle», pakisi hän itsekseen. Ja vähän ajan kuluttua, ihastuneena lyöden reiteensä:
»Ai saakeli! Siinä saa taas Hautalan Jannekin housuillensa!»
Nyt oli jo katse muuttunut iloisemmaksi. Kaivaen piipusta tuhkat poskeensa älähti hän vielä:
»Saapa nähdä, kuinka Jannen käy tänä talvena.»
Hymyilystä näki, miten Mikko otaksui sen käyvän, ja vielä paremmin siitä, että hän alkoi suurilla pieksuillaan yhä lujemmin mossautella. Kun Mikolla nyt oli jotain niin innostavaa mielessä, paineli hän jalkojaan lujemmin maahan. Hänestä tuntui, että niin varmalla pohjalla oleva mies saisi painaa hiukan enemmänkin… Sylki ja alkoi viheltää.
XIV.
Yleisen hädän ja puutteen kasvaessa oli kunnan jo ollut pakko loppukesällä perustaa muutamiin kyläkuntiin yleisiä ruokalaitoksia, missä kunnan varoista keitettiin velliä ja leivottiin leipiä, joita ilmaiseksi jaettiin suurimmassa hädässä oleville, oman kunnan köyhille. Jäkälöitä kerättiin ahkerasti, missä niitä vain suinkin saatiin. Petäjiä kaikkialla kuorittiin leipäaineiksi.
Tuli syksy ja aikainen talvi. Perunoita oli saatu muutamin paikoin kohtalaisesti hyvin. Mutta kun viljavarat jo edellisinä vuosina olivat monilta talollisiltakin typi tarkkaan huvenneet, täytyi perunoita jo syksystä ruveta käyttämään leipäaineiksi, joten saattoi jo edeltäpäin arvata, että viimeisetkin mukulat olisivat jo syötynä, ennenkuin päästään puoli-talveenkaan. Meren rannikoilla keksittiin sarain juuret oivallisiksi leipäaineiksi. Kun ne kuivattiin ja jauhettiin, saatiin niistä imelän makuisia jauhoja. Monien penikulmien päästä matkustettiin rannikolle, missä jäätiköllä päivittäin oli kuin markkinat. Laajoista avannoista harattiin rautahaaruilla juuret ylös. Ja kun kuorma saatiin kotiin ja uunissa kuivattiin, jyrsivät lapset juuria aivan kuin makeisia, riemuiten niiden »herkullisesta mausta.»
Keittolaitoksia, joita alettiin nimittää *kopukoiksi*, täytyi talven tultua yhä lisätä. Lukuisat köyhät perheet joutuivat kohtuullisen ravinnon puutteessa, usein isän taikka äidin kuoleman johdosta, siihen tilaan, etteivät kyenneet enää itse lämmitystarpeitakaan hankkimaan, joten heitä täytyi sijoittaa asumaan keittotaloihin. Kun se tapa kerran tuli alkuun, siirtyivät sinne monet vanhukset väsyneinä, monet vanhemmat lapsineen sairaina, ja niiden lisäksi laiskurit, joilla vielä olisi ollut käytettävänä ansaitsemiseen kunnan tarjoamia aputyökeinoja, mutta ei ollut halua niihin ryhtyä, koska heillä oli tietona, että »vaivaisapua pitää saada ilmaiseksi». Sillä tavalla muodostuivat nämä »kopukat» taudin pesiksi, joissa nälkätauti ja poltetauti alkoivat aivan erikoisella tavalla raivota. Kun velliä, samoin kuin leipääkin täytyi jo syksystä alkaen kaikenlaisilla apuaineilla jatkaa, ja kun asiantuntemattomina apuaineitten sopivaisuutta terveydellisessä suhteessa ei osattu huomioon ottaa, oli siinä tietysti ensimmäinen syy sairauteen. Senlisäksi siivottomuus aiheutti kopukkahuoneisiin myrkyllisen ilman. Jauhoja riitti vähän velliin, vielä vähemmän leipään. Köyhäin kesken levisi juoruja, että keittolaitosten hoitajat käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja syövät väkineen itsekin pitäjän viljaa. Köyhillä kehruutettiin, kudotettiin, teetettiin astioita, kauhoja, lusikoita, rekiä y. m., joista hoitokomitean jäsenet antoivat maksuksi leipiä, jauhoja ja joskus rahaakin. Palkkio sellaisista valmisteista oli pieni. Ja kun joku sai mielestänsä kovin mitättömän vähän, syytti hän komitean jäseniä hävyttömyydestä, petoksesta, köyhäin omaisuuden varastamisesta. Semmoiset seikat ja juorut synnyttivät myrkyllistä katkeramielisyyttä. Jos joku hoitokomitean vähemmin onnistunut jäsen olisikin ollut sellaiseen pienemmässä määrässä syyllinen, olivat parjaukset monin kerroin kuitenkin liioiteltuja; sen lisäksi saivat syyttömät kärsiä syyllisten tähden. Varmaa on, että useimmat siinä toimessa olevat uhratessaan aikaansa, varojansa ja voimiansa yleisen hädän lievittämiseksi osoittivat alttiutta, jolle osanotto yhteisiin harrastuksiin parempina aikoina tuskin voi *rakkaudessa* vertoja vetää. Sillä varkaudesta, kavaltamisesta, vieläpä köyhäin keitosten myrkyttämisestäkin epäillyissä täytyi olla velvollisuudentuntoa ja rakkautta, kun he sillä tavoin syytettyinä yhä saattoivat ponnistella syyttäjäin hädän lievittämiseksi.
Pitäjän omat viljavarat loppuivat alkutalvesta. Kruunulta oli pyydetty ja saatu jo velaksi, lahjaksikin, mutta ne hupenivat jokaisen mielestä ihmeteltävän nopeasti. Yhä vaan tarvittiin uusia. Kruununkin viljat uhkasivat loppua. Kaupungin kauppiaitten viljavarat loppuivat. Pietarin viljamakasiineista erotti rahdin ajoihin tottumatonta pohjalaista melkein voittamaton matka. Kyllä senkin matkan muutamat voittivat, mutta se vilja maksoi rahaa!
Näin ollen täytyi kopukoissa keitosten ja leivosten huonontua. Yleisissä töissä, joista huomattavin oli hautuumaan kaivu, täytyi palkkojen, joita jauhoilla maksettiin, yhä pienentyä.
Monilukuisia talollisia joutui vararikkoon ja mierontielle. Kaikki luotto kerrassaan hävisi.
Kuolevaisuusprosentti nousi nousemistaan. Sunnuntaisin haudattiin 20—30 ruumista pitäjässä, jonka väkiluku nousi 4—5 tuhanteen. Moni tuntematon mieronkulkija, entinen upea talollinen, köyhän mökkiläisen kanssa sai hautauksen sellaisessa joukossa usein kenenkään tietämättä kuka hän on.
Vaikka kuulutuksella kirkoissa oli kielletty köyhiä lähtemästä kerjuulle toisiin pitäjiin, täytyi kiellon pakostakin jäädä kuolleeksi kirjaimeksi. Mitä välittivät nälkäiset ihmiset, jos saivatkin vankikyydin! Saihan silloin edes yöpaikoissa leipää. Niinpä virtailikin niitä ristiin rastiin Etelä-Pohjanmaan suomalaisissa pitäjissä, useimmat tullen sisämaasta päin, missä puute oli vielä suurempi ja tuntuvampi. Niitä olisi saanut pitäjän voimalla kyyditä, jos kaikkia olisi tahdottu kotipaikoilleen palauttaa.
Inhimilliset tunteet ja käsitteet muuttuivat ihmeteltävässä määrässä. Toinen nälkäinen saattoi katsella toisen kuolemaa heltymättä. Omaa kuolemaansa harva ajatteli ollenkaan sillä tavalla kuin tavallisissa oloissa. Sitä ei aina pidetty edes helpotuksena ja pelastuksena kärsimyksistä, enemmän vaan kuin jonain tavallisena talon muuttona, jota ei edeltäpäin viitsinyt sen enempää ajatella. Rajaton yhtäkaikkisuus ja välinpitämättömyys oli tullut aivan yleiseksi. Inhimillinen olemus, ihminen ajattelevana olentona, näytti ikäänkuin vähitellen haihtuvan, häviävän ja katoavan ruumiista jo ennen kuin kuolema tuli ja korjasi pois.
Oli maaliskuu. Siikalahden Mikko oli taas palaamassa Stoltin luota, jossa hän viime aikoina oli alkanut yhä ahkerammin käydä. Nyt oli oluttehtaan hirsiä jo ruvettu ajamaan Siikalahden pellolle jokirannalle, mihin se aiottiin rakentaa, joten puuha nyt oli joutunut julkiseksi.
Mikon luottamus omiin voimiinsa oli tämän vuoden kuluessa paljon kasvanut. Se seikka häntä aina hiljaisesti harmitti, ettei häntä valittu vaivaishoitokomiteaan. Näyttääksensä kykyänsä siihen arvosteli hän usein komitean jäsenten toimenpiteitä, puhui paljon enemmän ja ystävällisemmin köyhäin kanssa kuin ennen. Hän saavuttikin tarkoituksensa: köyhät rupesivat pitämään Mikkoa miehenä, jolla olisi kykyä ja halua vaikuttaa parhaimmalla tavalla hoitokomiteassa. Esteenä hänen valitsemiselleen oli vain se, etteivät nuo, jotka olivat aina kaikessa tottuneet olemaan päältäpäsmäreinä, vaikuttaneet Mikon vaalin hyväksi.
Hän itse ajatteli todellakin samaa. Se sapetti häntä kovin, että miehet, joilla tuskin enää oli mitään *omaa*, saivat olla sellaisissa kunniatoimissa. Mutta samalla hän jonkinlaisella vaistomaisella tyydytyksellä tunsi olevansa tulevaisuuden mies.
Stoltin ja Mikon suhde oli muuttunut Mikolle varsin mieluisaksi, hän kun oli jo pari kertaa tämän talven kuluessa joutunut lainaamaan Stoltille rahaa. Hän ei enää liiaksi kumarrellut Stoltia, vaan kohteli jonkinlaisella yhdenarvoisuuden tunteella.
Stolt kuului vaivaisapukomiteaan. Tänään oli Mikko hänelle siitä pistellyt, ihmetellyt, että mihin ne jauhot joutuvat, kun niitä niin niukasti köyhillekin annetaan, ja sanonut suoraan, että yleisesti luullaan, että komitean jäsenet itsekin niistä puuronsa keittävät, — vaikka ei kapteenia epäillä, oli hän selittänyt. Kapteeni kyllä tiesi, että häntä muiden muassa epäillään, ja suuttui. Mikko selitti, ettei hän sillä puheellaan mitään pahaa tarkoittanut, mutta hän puhui sitä mitä oli kuullut köyhäin puhuvan heidänkin kylällä; kylän kopukka oli Hautalassa, josta ne raukat aina tulivat heille nälissään valittamaan.
Kiivaita sanoja vaihdettiin ja erottiin. Mikkoa kovin huvitti, että oli saanut »sitä herraakin pureskella», kuten hän itse kotiin päin ajellessaan mielihyvissään itsekseen virkkoi. Hän laski siinä, että jollei tämä olisi toivonut juuri hänen, Siikalahden Mikon, avulla pääsevänsä omistamaan puolta oluttehdasta, niin varmaan se olisi kimppuun käynyt ja ulos ajanut. Mielissään vihelteli hän hiljaa.
Matka jatkui. Yhä pyörivät ajatukset saman asian ympärillä. Vihoissaan hän kerran oikein ääneen ihmetteli sitä, että jotkut pöllöpäät saattavat vielä uskoa sitäkin, että ne hoitomiehet eivät ollenkaan ottaisi pitäjän jauhoja, vaikka ei kenenkään silmä heitä vartioimassa ole. Hän ei kumminkaan usko! Veroitetaan ja kannetaan sitten vain niiltä, joilla on, niin että kohta tässä saa viedä ruistynnyrin joka viikko.
Valtaavat lumituiskut olivat nujuttaneet tielle korkeita, paksuja lumikinoksia, tie oli melkein tukossa. Mikon täytyi ajaa hiljakseen, joten hänellä oli kylliksi aikaa miettiä, suuttua asiasta toisensa perään, Tie kulki metsän läpi. Mahtava kuusikko teki juhlallisen, unettavan vaikutuksen Mikkoon. Kun hevonen käveli, alkoi Mikko torkkua.
Hän säpsähti, kun hevonen äkkiä hypähti tien viereen ja rupesi kuorsaamaan. Päästyään tolkulle äkkäsi hän tienvieressä kinoksessa ihmisen suullaan makaamassa. Mikko räiskäytti ohjaksilla hevosta ja ajoi edelleen. Mutta kohta muutaman sylen päässä hän kuitenkin jälleen pidätti ja katsoi taaksensa. Rääsyinen miespuolinen olento se siinä kinoksessa yhä makasi hievahtamatta. Mikko antoi hevosen seisoa, nousi reestä, laski koiraturkkinsa kauluksen alas ja näytti miettivän. Siinä tuli hän huomanneeksi, että on hyvin kylmä. Matkaa likimpiin ihmisasuntoihin oli pari vanhaa virstaa.
Hän näytti hyvin epävarmalta, mitä tässä oikein tekisi, kun istui takaisin rekeen. Ikäänkuin puoliksi kieltäen, puoliksi käskien äänsi hän hevoselle:
»Soo…»
Hevonen lähti. Mutta samassa pistäysi tien mutkasta näköpiiriin joukko kerjäläisiä. Silmänräpäyksessä teki Mikko toisen päätöksen, käänsi hevosensa takaisin ja ajoi kinoksessa makaavan luokse. Hevonen korskui, pelkäsi, eikä tahtonut pidättyä seisomaan, kun isäntä nousi reestä ja rupesi kääntelemään kinoksessa makaavaa. Se oli vanha mies, kovin heikoissa vaatteissa. Sauva oli vielä kädessä. Suusta oli tullut hiukan verta, mikä oli jo ehtinyt melkein jääksi kylmettyä.
Mitä tehdä? Henki oli varmaan lähtenyt jo useita tunteja sitten. Jollei olisi tuossa ollut noita eläviä kerjäläisiä, olisi Mikko jättänyt siihen, mutta nyt ei tahtonut iletä.
Kerjäläiset ehtivät paikalle.
»Onko se kuollut?» kysyi joku, jolla itsellä ei näyttänyt olevan pitkiä aikoja jälellä.
»Kuollutpa näkyy olevan, pitäneekö viedä kirkolle?» Mikko päätä kynsien arveli. Pari poikasta potki kuollutta äijää sääriin.
»Kuollut se on», sanoivat. Vaimo, jolla oli kelkka, istui siihen lepäämään eikä tullut edes katsomaan. Tapaus ei näkynyt häneen ollenkaan koskevan.
»Mistä lie tuokin?» arveli mies.
Kukaan ei sanonut siihen mitään. Mies lähti taivaltamaan, sitten pojat, ja vihdoin vaimo, muutama syli väliä aina jokaisella.
»Olisitte saaneet pitää tätä hevosta niin kauan, että minä saisin sen rekeen», huusi Mikko perään. Kukaan ei aluksi kääntänyt päätänsäkään. Mutta sitten suurempi poika palasi ja kysyi: »Olisiko teillä leipää?»
Mikosta tuntui tuo kysymys juuri tällä hetkellä, ja sillä äänellä lausuttuna kuin poika sen sanoi, niin kummallisesti vaikuttavan tuolla sisässä, että hän sanaa sanomatta kaivoi reen pohjalta hevosen apeleivän. Silmänräpäyksessä nousi pojan luisille poskille punaa, silmistä iski intohimoinen välähdys, kun hän hyökkäsi kiinni leipään, jonka Mikko aikoi taittaa. Tämä ei osannut olla varuillaan. Poika sai leivän, pisti sen nuttunsa alle ja lähti juoksemaan. Mikko kirosi, huusi, mutta poika juoksi vaan. Äiti, jonka ohitse poika ensin pääsi, ymmärsi puuhassa olevan jotain tavatonta ja huusi:
»Pekka! Saitko sinä leipää?»
Pekka ei vastannut mitään, juoksi vaan. Mutta huuto herätti toisten huomiota.
»Hääh? Leipää!» huusivat isä ja veli ja rupesivat tavoittelemaan Pekkaa. Tämä poikkesi vähän ajetulle talvitielle metsään, pienempi veli ja isä perässä. Äiti heitti kelkan siihen, alkoi yrittää jälessä huutaen äänellä, jonka synnyttämiä tunnelmia ei osaa selittää, jollei ole sitä itse kuullut.
»Pekka! Anna leipää äi…»
Siihen hän kaatui suulleen. Ja mitä hän sitten huusi, sitä ei Mikko kuullut. Mutta jos hänellä tässä olisi ollut toinen leipä, olisi hän sen vienyt vaimolle. Metsästä kuului hajanaisia huutoja. Kuulosti siltä, että siellä jo oltiin käsikähmässä… Äiti! oli noussut istumaan kinokselle ja nojasi leukaa käteen, aivan kuin olisi ollut alla tuoksuva mätäs ja päällä paahtanut juhannus-aurinko sen sijaan että nyt porotti pohjolan pakkanen.
Mikko sai vedetyksi ruumiin rekeensä. Hevonen pelkäsi ja pyrki laukkaamaan.
Siikalahden isäntä oli harvinaisessa sieluntilassa. Kaikki mitä tässä oli tapahtunut, ruumiin korjaaminen ja leivän antaminen, olivat kokonaan hänen periaatteitaan ja tapojaan vastaan. Tuntui kuin jokin hyväilevä liikutus ja tyydytystä tuottava mieliala olisi sittenkin pyrkinyt häntä syleilemään. Sisässä taistelivat mielipiteiltään vastakkaiset henget, ja niistä tuo vasituinen, joka siellä ainaisesti sai ylivallan pitää, tuntui nyt joutuvan alakynteen.
Mikko oli siksi ymmällä, ettei voinut itselleen selittää, oliko hän nyt tehnyt tuhmasti vaiko viisaasti, vaikka mies yksinomaan sitä vaan mietiskeli. Hevonen oli lakannut pelkäämästä. Se juoksi hiljaista hölkkäjuoksua. Jähmettyneen, tuntemattoman vanhuksen ruumis makasi reenpohjassa kuin kivi. Kasvot olivat jääneet hiukan näkyviin, eikä ajaja saanut niistä silmiään pois käännetyksi. Mikko ei nyt viheltänyt, ei nauranut, silmissä vain oli vakava, totinen, kauhusta puhuva ilme. Viimein hän peitti nuo kasvot loimella, käski hevosen juoksemaan nopeammasti ja huokasi.
Metsä loppui. Tuolta näkyi kirkko, tässä välillä matala maakumpu, jota yhdellä taholla erotti kylästä matala metsikkö. Kummulla liikkui ihmisiä, sieltä kuului ääniä, rautakankien ja kuokkain kalsketta, kivien vetäjäin pitkäveteisiä huutoja.
Siellä myllerrettiin kiviseen mäkeen uutta hautausmaata.