XV.
Mikko pidätti hevosensa. Muuan mies istui tien vieressä nojaten päätä käsiin, kyynärpäitä polviin. Kun hevonen seisahtui aivan viereen, nosti mies väsyneesti päätänsä.
»Ka, suutariko se onkin … en ollut tunteakaan», sanoi Mikko.
»Niinpä on.» Suutari näytti niin väsyneeltä, ettei olisi uskonut hänen kykenevän omin voimin ylös nousemaan.
»Kuka täällä on tänäpäivänä teettäjänä?» kysyi Mikko.
»Varpulan Valee.»
Mikko katseli mäkeen, mistä rautakankien ja kuokkain vaitoinen, voimaton kalahteleminen kuului. Mies taas silmäili reessä makaavaa ruumista, mutta, ei näyttänyt mitään uteliaisuuden merkkiä. Kysäisi kuitenkin vihdoin:
»Onko tuo kuollut?»
Mikko selitti, että se on kuollut ja hän oli löytänyt sen lumikinoksesta, eikä tuntenut, kuka se oli. Suutari nojasi jälleen pään käsiin ja kiinnitti katseensa maahan.
Mikon mielestä tehtiin työtä äärettömän laiskasti. Useimmat istuskelivat, toiset muodon vuoksi silloin tällöin kalkauttivat asetta. Ne taas, jotka kivirekiä vetivät, — enimmäkseen naisia, — pidättivät joka askeleella, kaatuilivat ja kompuroivat toistensa jaloissa. Mikko ajatteli: »Laiskoja syötetään tyhjän päälle», ja johtui siitä kyselemään, että missä Valee on, kun ei työmaalla näy? Suutari tiesi tämän menneen kylässä käymään. Mikon ajatus jatkui: »Luottamusmiehiä ollaan ja pitkin kyliä vaan kuletaan piiputellen ja loritellen…»
»Paljonko jauhoja te nyt saatte päivässä?»
»Puolen naulaa.»
»No elääkö sillä?»
»Niinkuin näkyy… Elää sitä tällä lailla.» Mies ei edes silmiään nostanut.
»Ja saatiinhan hiljakkoin kruunultakin taas mattoja, kuinka paljon niitä saatiinkaan?»
»Kuuluupa saadun.»
Toisiakin miehiä jo saapui paikalle. Ne olivat vähän voimakkaampia ja siksi vilkkaampia kuin suutari. Hän kun oli tottunut elämänsä hyvää syömään, meni huonolla ravinnolla heikommaksi kuin ne, jotka kaiken aikansa olivat tottuneet vähällä ja huonolla ravinnolla tulemaan toimeen. Otettuaan selvän siitä, että reessä makaava mies oli kuollut, vieras kerjäläinen, ja yhden osoittaessa sitä kohtaan huomattavampaa sääliä ja surkuttelua kuin muut, rupesivat toiset kuuntelemaan suutarin ja Mikon keskustelua. Ja Mikko kertoi, miten hän oli äsken kapteeni Stoltillekin sanonut suoraan vasten naamaa, että sekin oli teettänyt omia töitänsä pitäjän ja kruunun jauhoilla. »Kruunun jauhot pitäisi antaa köyhille *ilman*, ei niiden edestä tarvitsisi *köyhäin* työtä tehdä… Eipä niiden edestä näy rikkaatkaan tekevän mitään.» Viimeisen huomautuksensa johdosta Mikko hymähti. Salaperäisenä ja tutkivana kulki katse höröllä korvin kuuntelevain miesten silmistä vakoillen, ymmärtävätkö nuo. Ja ne ymmärsivät. Suurella, leveällä äänellä ja liikkeellä muuan sepän näköinen mies kohta virkkoi:
»No minä olen sanonut näille, kun niitä jauhoja niin nätisti punnitaankin ja kun nyt on taas ollut puhetta siitä, että jauhomäärä vielä vähennetään, niin minä olen sanonut näille, että mihinkä helvettiin ne jauhot joutuvat, kun hiljan oli maaherraltakin saatu kymmenen mattoa.»
»Kymmenen? Enempihän niitä saatiin!» muistutti Mikko.
»Kymmenen niitä oli», tiesi joku.
»Mistä sinä tiedät? Oletko sinä ollut niitä katselemassa?» kyseli seppä ikäänkuin aikeessa päälle käydä.
»Niin meinaatteko sitten, että ne kopukkaan isännät niitä omalla väellään syöttävät?» kysyi muuan vaatimattoman näköisenä.
»Kuka sitä nyt sellaisia epäilisi», selitti Mikko ja katsoi kierosti seppään.
»Minä olenkin sanonut, että se on kumma, kun ei sitä Siikalahden kestikievaria panna hoitomieheksi, sen ei tarvitsisi hiviöidä köyhäin osaa, kun on itsellä kyllä, ja kun on ainakin reiru ja rehti mies… Annas nyt, veli, yksi tupakkapiipullinen.» Seppä meni piippuansa kaivaen Mikon ääreen, joka veti esiin massinsa.
Yhä useampia miehiä oli kokoutunut tielle, missä oli vilkas juttu ja möyhinä käymässä. Mikko huomasi pistäneensä tulta tappuroihin, ja se miellytti, vaikka samalla nousikin pelko, että nuo hänen syyksensä rupeavat selittämään nostettua huhua. Antaen tupakkakukkaronsa kiertää miehestä mieheen ja saaden siten näiden myötätuntoisuuden puolellensa virkkoi hän vielä hyvin totisena:
»Ei teillä näy täällä tarkka peräänkatsanto olevan.»
»Ei suinkaan ne viitsi täällä olla, kylässä ne juoksevat kaiket päivät.»
»Noo, ei sitä sellaisella palkalla kannata teidänkään paljoa tehdä. — Mutta, kyllä minun nyt täytyy mennä.» Hän istui rekeen ja tarttui suitsiin.
»Älkää nyt vaan niin sanoko, että minä teille olen kertonut sellaisia epäluuloja, että hoitomiehet jauhoja itselleen ottavat. En suinkaan minä tiedä mitään, enkä uskokaan, *en yhtään*, että he sitä tekevät, mutta tuli sanotuksi, mitä on kuullut.»
Monella suulla huudettiin, että mitä se isäntä nyt turhia, eihän tässä olla mitään kielilakkareita, hui hai! Onhan niitä sellaisia juttuja tässä jokainen kuullut… Oonhan toki!
»Niin, ja teidän parastanne minä sillä tarkoitan.»
»Senhän nyt jokainen älyää ja ymmärtää!» huusi muuan innostunut ämmä.
Mikko nykäisi hevosta suitsista ja lähtiessään huusi hartaasti:
»Jumalan haltuun!»
»Jumalan haltuun, Jumalan haltuun, isäntä!»
Tuomi-Kustaa istui laihtuneen varjon kaltaisena taampana ja nauroi toisten kehuessa Siikalahden Mikkoa, joka useimpain mielestä nyt yhtäkkiä oli muuttunut pitäjän rehellisimmäksi mieheksi.
Melu yhä paisui. Voimiakin näytti nyt jostain salaperäisestä lähteestä virtailevan semminkin akoille. Siikalahden isäntä oli onnistunut virittämään tulta jo ennestään kyteviin tappuroihin. Monet olivat ennenkin uskoneet ja pelänneet, että hoitomiehet elävät vaivaisten osilla. Nyt se oli varma. Heillä oli jokaisella vatsassa kurraava nälkä, kotona perhe tahi joukko omaisia, joiden henki riippui niistä armopaloista, mitkä kunta kykeni yhteisvaroista liiostamaan. Heillä oli vilu, heitä väsytti. Kuitenkin piti olla pakkasessa, tehdä työtä, »työllä ja väellä, talollisten maatessa, ansaita keisarinkin lahjoittamia jauhoja!» kuului yleisenä katkerana sävelenä.
Varpulaisen tullessa kylästä oikotietä ei kukaan ollut työssä, kaikki melusivat ja pauhasivat yhdessä joukossa. Valeen huomatessaan hajaantuivat useimmat ja ryhtyivät työhön. Se oli ennestään tuttu tapa. Melkein aina kun työnkatsastaja oli poissa, oltiin laiskana. Mutta eihän siitä paljoa välitetty.
Kun Valee ehti paikalle, jäivät muutamat miehet istumaan ja jotkut, joilla tupakkaa oli, tupakoimaan. Valee ei mennyt heidän luoksensa eikä aluksi pannut mitään huomiota heidän käytökseensä. Sen sijaan meni auttamaan ja neuvomaan erästä ryhmää, jossa muutamat yrittivät isonlaista kiveä reelle. Kun se oli saatu, ei vetävä akkaliuta tahtonut saada kuormaa liikkeelle. Aiottiin vähentääkin sitä, mutta Valee kielsi ja huusi noille istuskeleville miehille:
»Tulkaa vetämään kuormaa … seppäkin, väkevä mies!»
»Ei ole kiirettä!» vastasi seppä. Valee otti sen tavalliseksi leikkipuheeksi eikä välittänyt siitä sen enempää. Mutta hänen kasvojensa ilme oli tavallista huolestuneempi, mikä johtui siitä, että oli kirkon-vartijalta äsken kuullut, että jauho-annokset täytyy huomisesta alkaen vähentää. Valee itse silmin näki, miten työläisraukat heikkonivat päivä päivältä. Ja puolella jauhonaulalla, mitäpä sillä pysyisikään kunnossa ihminen, jonka ainoana ravintoa tuottavana ruoka-aineena se on ja johon osallisina sitten vielä useallakin olivat lapset, vaikkapa ne hoitoloista saivatkin keitosta.
Mutta nyt jo Valee uudelleen katsoi miehiin, jotka istuivat ja tupakoivat. Kiukkuisemmin huusi hän:
»Tulkaa vetämään tuota kuormaa, te sieltä! Ei teillä ole parempi oikeus laiskotella tässä kuin muillakaan.»
»Vedä itse!» kuuli hän kuiskattavan ikäänkuin tarkoituksella, ettei se kuuluisi hänelle. Ja samalla siellä jotkut ilvehtien naurahtivat, eikä kukaan liikkunut paikaltaan. Silmäkulmiansa rypistäen kiinnitti hän huomionsa sinne.
»Ettäkö vedä itse, vai mitä?»
Ei kukaan vastannut. Naiset rupesivat sohisten suoristamaan vetoköyttä ja saivat nyt kuorman liikkeelle. Valee astui istujain luokse.
»Kuka niin sanoi, että vedä itse?»
Ei kukaan puhu mitään.
»Lähtekää työhön paikalla!»
Pari miestä alkoi vitkaan nouseskella, mutta seppä, nojaten leukaa käsiin ja kyynärpäitä polviin, kysyi:
»Onko aikomus taas vähentää jauhoannoksia?»
Valee vähän ällistyi.
»Mistä sinä sen tiedät?» kysyi.
»Tiettäänpähän.»
Miehet näkivät Valeen kasvojen ilmeestä, että se oli totta. Joku virkahti äänellä, joka kihisi vihasta:
»Kyllä sitä aina tiettään.»
»Vaivaishoitokunnan on, hyvät miehet, pakko tehdä se, taikka muuten loppuisivat varat ennen kevättä. Parempi on tulla toimeen vähällä kuin tyhjällä.»
»Mutta mihin helvettiin ne jauhot joutuvat, kun siinä kopukkavellissä ei ole kuin hyppysellinen padallisessa ja…»
»No se ei ole sun asiasi tutkia eikä mun selvittää. Vai luuleeko seppä ehkä, että minä niitä jauhoja syön?»
»Jonkun niitä täytyy syödä, kun ovat aina lopussa, vaikka kuinka usein uusia saataisiin, ja kun ei niitä köyhät saa…»
Valeen poskille nousi tumma puna, ja toiset miehet alkoivat jo peläten paeta edemmäksi. Mutta seppä seisoi vihasta puhkuen paikallaan eikä väistänyt rahtuakaan Valeen tulisia silmäyksiä.
»Kyllä se on nyt parasta», sanoi Valee, »että hillitset hiukan suutasi ja menet työhösi. Sinun omatuntosi tietää kyllä, että *minä* en vaivaisten jauhoja syö, sillä minä en niitä tarvitse…»
»No sen minä helvetin hyvin tiedän, ettet sinä niitä tarvitse, mutta siihenkö ne rikkaat tyytyvät mitä he tarvitsevat…»
»Tuki suus!»
»En minä sinua pelkää!»
Valee alkoi hapuilla kankea.
»Anna kangen olla!» kuului murrokselta, ja useita miehiä riensi paikalle seppää puolustamaan.
Pääasiallinen sisältö nyt syntyneessä melussa oli kiroileminen.
Valee huohotti kovasti, sillä hänen oli vaikea saada kuohunutta luontoansa asettumaan. Se onnistui kuitenkin, jopa siihen määrään, että jo saattoi taas maltillisesti puhua:
»Vai on teillä kapinavehkeet!»
»Jauhomäärää ei saa vähentää.»
»Te ymmärrätte sen, ettei se ole yksin minun eikä teidän päätettävissä. Teillä näyttää olleen yhteinen sopimus, arvatenkin antaa minulle selkään?» Hän nauroi niin että kajahteli. »Ettekö te hyvät miehet, käsitä, että jos minä olisin yhtä hullu kuin te, niin minä tuolla kangella voisin ruhjoa teidät mäsäksi ihan joka ainoan sorkan!» Hän astui ryhmittyneen miesjoukon eteen, jolloin useimmat jo alkoivat peräytyä. Nähtävästi he alkoivat käsittää, että se todellakin olisi hyvin mahdollista.
»Joka ei paikalla mene työhön, niin jumalauta! — minä näytän, että minä saan tottelemaan.»
Useimmat alkoivat hajota sanaa sanomatta.
»Minä en sinua pelkää!» vakuutti seppä uudelleen.
Silloin Valee otti hänen kauluksestaan ja huitaisi ruoskana lumihankeen, mihin seppä upposi melkein näkymättömiin.
»Kuka myöskään ei mene?»
Jokainen meni. Ryhdyttiin työhön niin hiljaa, ettei kukaan puhunut mitään. Valee peräili seppää, joka vitkalleen nousi ylös, puisteli lumia itsestään ja istui jälleen kivelle. Kun hän jonkun ajan kuluttua meni sinne, löysi hän tämän itkemästä.
»No, mitä nyt?» kysyi Valee.
»Minä vaan tässä, että köyhyys ei ole mikään ilo. Jos mulla olisi sellainen ruoka kuin sinulla, niin et sinä minua heittelisi.»
»Parasta on nyt sitten lähteä työhön.»
Seppä nousi ja puoliksi rukoilijan äänellä valitti:
»Kuule, mutta jos minulta vähennetään jauhomäärää vielä puolesta naulasta, niin minä en voi elää.» Entistä kuuluisaa painimiestä ja tappelijaa kovin harmitti, kun oli niin voimattomaksi joutunut. Valee selitti, että jauhoannoksia ei suinkaan vähennettäisi, jollei siihen olisi välttämätön pakko.
»Minä vaivainen olen sitten tottunut vielä niin isoruokaiseksi… Tuollaiset kärpät kuin tuo räätäli tulisivat kyllä toimeen puolta vähemmällä.»
Näin puhellen meni seppä toisten joukkoon ja rupesi työhön, s. o. seisoskelemaan kankensa varassa ja komentamaan toisia.
Työtä tehtiin nyt niinkuin tavallisesti, mutta hyvin äänetönnä. Valee käsitti, että joukossa oli todella syntynyt epäluuloa hoitomiehiä vastaan ja että ne epäluulot hautuivat ja juurtuivat sydämissä. Kun katseli työntekijäin voimattomia liikkeitä, kuihtuneita kasvoja ja epätoivoisia, loistottomia silmiä, käsitti, että heillä ei enää ollut kykyä täysitajuisesti harkita asemaansa.
Valeeta yhä enemmän tuskastutti äänettömyys ja harvasanaisuus. Se pakotti hänet yhä enemmän syventymään, ajattelemaan niiden asemaa, joiden puolesta jauhonaulasta ja vastaisuudessa kenties neljänneksestä oli pakko tehdä päivä työtä ja elää sillä. Yhä enemmän alkoi hänen rintaansa ahdistaa.
Tuossakin eräs äiti, hänen nuoruuden tuttavansa, oli vetämisen puuhassa ja pysyi tuskin jaloillaan. Valee johtui ajattelemaan, että sillä oli kotona kolme lasta ja mies, joka oli täällä loukannut jalkansa eikä sen vuoksi voinut nousta vuoteesta. Ja kun hänen silmänsä kiintyivät syrjästä tarkastamaan naisen muinoin vereviä ja ilmeikkäitä kasvoja, kasvoja, joissa nyt oli jo melkein kalman väri, kun hän samalla käsitti, että se jauhotukko, jonka hän täältä vie päivittäin, tulee jaetuksi myöskin lasten kanssa, jotka kyllä saavat hoitotalosta velliosansa, — niin hänen rinnastaan nousi kurkkuun niin paksu pala, että täytyi lähteä hetkiseksi kävelemään, jotta saisi sen laskeutumaan.
Valee ei ollut sillä tavalla kuin nyt tullut ennen ajatelleeksi näiden ihmisten kohtaloa. Hän kyllä oli säälinyt ja uhrannut aikaa ja vaivaa heidän puutteensa poistamiseksi. Mutta sen tehtyään oli hän tuntenut sydämessään hyvin täytetyn velvollisuuden tuottamaa rauhaisaa tyydytystä. Nyt oli aivan toisin. Kuin siivillä pakeni tyydytys yhä etäämmälle, jättäen sijaan tuskallisen, selittämättömän halun katsoa jokaisen sydämeen tuossa joukossa, saadakseen selville millä tavalla, millä tunteella he kantoivat kovan kohtalonsa taakkaa. Milloin kiintyi hänen huomionsa perheen isään, joka ennen oli elänyt hyvissä varoissa, puutteesta tietämätönnä, ja nyt, estääkseen elämän lankaa katkeamasta, huonoissa, repaleisissa vaatteissa, jalkain palellessa rikkinäisissä kengissä, koetti viimeisillä voimillaan vääntää *kiviä*, ansaitakseen illalla puolen naulaa jauhoja. Puolikasvuisia tyttöjä, joiden poskien hän muisti raikkaasti punottaneen vielä joku kuukausi sitten, mutta joissa nyt oli taivaan pilven kuultava väri, oli joukossa monta, ja niiden kasvoille oli nälkä painanut ikäihmisen elämästä välittämättömän kokemuksen leiman. Huomio kääntyi äänettömään poikaseen, joka voimatonna kieriskeli toisten jaloissa, yritti itkemään, mutta muuttikin sen kiroilemiseksi; kiroili ja parkui siksi kun voimat riittivät ja rauhoittui sitten kuin vanhus. Harmaapäitä vanhuksiakin oli. Ne kyllä olivat muihin verrattuina eniten tavallisensa näköisiä, sillä heihin ei nälkä vaikuttanut samanlaista muutosta kuin nuoriin. Mutta sittenkin tuntui Valeesta, että he voivat elämänlankaansa vain hiukan jatkaa tuolla ponnistelullaan, se kuitenkin tulee katkeamaan ennenkuin päästään uutisrukiiseen.
»Kuinka rakas elämä sentään on», hän huoahti, sovittaen omaa elämänrakkauttaan niihin, jotka tuossa maksoivat viimeisistä päivistään kallista vuokraa, koettaen kuoleman tuloa lahjoa, yrittää viimeistä ponnistusta.
Tuolla muuan entinen hurja »häjy», Koipi-Siukku, joka tuskin jaksoi pystyssä pysyä kankensa varassa, ansaitsi hänkin ruokaansa. Paljon oli sekin mies eläessään nähnyt. Noin 10—15 vuotta takaperin ei ollut sitä kekkeriä, sitä tappelua, missä ei Siukku ollut mukana. Oli se osannut varastaa, jumalaties' eikö murhiakin tehdä. Murtunut, masentunut oli Siukku nyt. Oli niissä monessa muussakin ollut miestä aikoinaan, ja nyt ne pelkäsivät hänen, yhden miehen kovaa sanaa! Toisissa oloissa se olisi saattanut itsekkäisyyden ja mieltymyksen tunteita herättää, nyt se herätti tuskallista ahdistusta. Valee ei muistanut milloinkaan olleensa sillä tavalla raskasmielinen kuin tänään.
Äskeinen kahakka oli istuttanut hänen mieleensä ajatuksen, että ne epäilevät häntä ja muita hoitokunnan jäseniä yhteisen viljan varkaudesta. Se painoi kuin lyijy. Ne eivät uskoisi selityksiä, vaikka heille enkeli puhuisi. Hän oli tähän asti niin hyvällä ja alttiilla mielellä tehnyt hoitokunnan jäsenenä mitä ikänä oli voinut, siinä uskossa, että puutteenalaiset kuitenkin tuntevat kiitollisuutta rehellisiä auttajiaan kohtaan. Ne pitävätkin roistoina, kuka tietää, mitä kaikkea ajattelevatkaan! Tuossa tilassa voivat ihmiset ajatella siitä, jota he pitävät sortajanaan, kuinka hävytöntä ja rumaa hyvänsä!
Hänen teki mielensä puhua, selittää… Mutta jokainen ajatus ja sana näytti niin tehottomalta, että mitä enemmän sitä mietti, sitä kammottavammaksi noiden ihmisten epäluulo hänen mielikuvituksessaan kasvoi.
»Ja ennenkuin päästään edes kevääseen!» ajatteli hän, »niin mitä kaikkea tapahtuneekaan.» Hänestä tosiaankin näytti ihan luonnottomalta vaatia noilta työtä siitä, mitä niille annetaan. Jos hän saisi määrätä, ei hän vaatisi sitä…
»Mutta sitten ne kerjäisivät työn puutteessa, vastus olisi paljon suurempi ja niiden kärsimykset tuskin sen vähäisemmät», muisti hän ennen väittäneensä, kun joku muu oli ehdottanut sitä, mitä hän nyt ajatteli…
Alkoi tuiskuttaa lunta. Päiväkin oli jo jälkipuoleen kulunut.
»Saatte lähteä pois», sanoi Valee työläisille. Hän tunsi jotain miellyttävää sen johdosta, että lumituiskun tähden saattoi lyhentää niiden työpäivää. Käskyä ei tarvinnut uusia. Työkentän vieressä oli vanha lato, johon työkapineet korjattiin. Lähdettiin kylään, missä kirkonvartijan talossa jaettiin päiväpalkat. Edellisillä kerroilla kun Valee oli ollut työnjohtajana, oli hän matkan uudelta hautausmaalta kylään kulkenut parvessa, haastellen muiden kanssa. Nyt hän käveli edellä yksin, joukko tuli perässä, sekin pitäen tavallista hiljaisempaa melua.
Kirkonvartija oli vanhahko, kuivakiskoinen mies. Hän oli pihalla Valeen tullessa.
»Kuuleppas», sanoi hän jo ennen kuin Valee ehti ääreenkään, »meidän täytyy vähentää jauhoannokset jo tänäpäivänä.»
»Todellako?» Valee oikein säpsähti. Mutta sitten hän alkoi panna jyrkästi vastaan ja kertoi mitä siellä tänäpäivänä oli tapahtunut. Kirkonvartija nauroi. Hän oli kyllä monesti saanut sellaista kokea, mutta hän antoi *selkään*, sanoi hän. Ne vihasivat häntä, mutta viis siitä. Tässä täytyy pitää järjestystä ja kuria, muutenhan ne söisivät kyllä yhtenä päivänä suuhunsa koko jauhovarat. Hän oli jo niin monesti käynyt kuvernööriltäkin apua pyytämässä ja tiesi kuinka lujassa se oli, että oli oppinut hänkin lujassa pitämään. Valee pani kovan kovaa vastaan, väitti, ettei kirkonvartijalla ole oikeutta yksin päättää jauhomäärän vähentämisestä, siinä pitää ensinnä olla hoitokunnan kokous.
Vanha mies suuttui.
»Se on minun asiani, minä vastaan siitä!» huudahti hän ja löi nyrkkiä polveensa. »Kyllähän minä antaisin vaikka viisi naulaa joka ikiselle sorkalle päivässä, *jos vaan olisi* mistä antaa. Mutta kun minulta niitä kuitenkin vaatii koko pitäjä, niin minun pitäisi muuttua jauhoiksi, minun pitäisi antaa jokaiselle *paljon*, ei kukaan tyytyisi vähään! Pitäjän miehet joka kokouksessa härnäävät, että paljon menee, paljon menee! Minä annan kaikille liian avokätisesti muka, — eivätkä tahdo enää myöntää mitään. Kuvernööri haukkuu silmät täyteen, että niin ja niin paljon olette jo saaneet, auttakaa itseänne, ei täältä enää riitä mitään… Ketä tässä sitten kuuntelee? En suinkaan minä niitä omaksi hyväkseni säästä. Ja on sitä mullakin sydäntä ollut, olen minäkin itkenyt köyhäin surkeutta, mutta itku ei tässä auta, tässä täytyy tehdä jotain. Viljan saaminen käy yhä vaikeammaksi, kohta ei sitä saa rahalla, ei ilman. Sentähden täytyy *säästää*… Valittakaa sitten, vaikka valittaisitte keisariin. Kernaasti tämän virkani annan jollekin, joka on auliimpi antamaan.»
Hän otti arkusta aitan avaimet ja lähti noutamaan jauhovakkaa tupaan, sillä työläiset olivat jo sinne kokoontuneet. Valee jäi masentuneena istumaan.
Kun kirkonvartija sai vakan tuvan pöydälle, otti hän luotipuntarin ja rupesi punnitsemaan.
»Nyt täytyy jauhomäärää taas vähentää. Tänä iltana annetaan 12 luotia henkeen.» Samalla hän jo tarjosi yhtä valmiiksi punnittua annosta. Joukossa syntyi valitusta ja kuhinaa, jotkut alkoivat kiroilla.
»Suu kiinni, taikka saatte tyytyä kahdeksaan luotiin!»
Möyhinä vähän hiljeni.
»Joka ei tahdo tyytyä tähän, saa tyytyä olemaan ilman.»
Nuo harvat lauseet, jotka tuo vanha, kuivan ja kovan näköinen mies puhui joukolle, saivat sen ihmeellisesti asettumaan ja nurkumatta tyytymään osaansa. Sillä hän puhui järkähtämättömällä varmuudella, niin ettei yhdestäkään sanasta jäänyt vähintäkään epäilystä, että se oli leikillä lausuttu.
Vielä jaettiin kullekin olkileipä, jossa oli hiukan suurustakin, mutta siinä liikutellessa ne melkein käsiin hajosivat. Muutamia pitkämatkaisempia jäi taloon yöksi, toisia meni muihin naapureihin, toiset taas koteihinsa. Valee oli katsellut ihmetellen sitä kylmyyttä, jota kirkonvartija osoitti, sekä myöskin sitä, että murina niin hälveni ja kätkeytyi sydämiin. Ja kun he astuivat takaisin kamariin, ei Valee saattanut olla puolileikillään huomauttamatta:
»Mutta kyllä teillä on kova luonto.»
Vähään aikaan ei kirkonvartija vastannut mitään, panihan vain kessuja piippuunsa. Sitten hän huokasi ja sanoi:
»Minä olen havainnut sen, ettei tässä itkulla pitkälle päästä… Saattanut se on luontokin kovettua.» Sitten hän jäi synkeänä katselemaan pitkin piipunvartta, silmät melkein ummessa.
Painostava mieliala, joka kumpaakin rasitti, ei poistunut koko yhdessäolon aikana. Mutta kun Valee jätteli hyvästi, virkkoi kirkonvartija:
»Sinäkin vanhenet… Vanhana katsellaan monta asiaa toisilla silmillä kuin nuorena.» Äänessä oli omituinen, hellyydeltä vivahtava väre, joka sai Valeen katsahtamaan silmänurkkaa kohti, eikö siellä edes kyyneltä näy?
Ja puristettuaan kovasti vanhan, kovan miehen kättä lähti Valee kirkonkylän hoitotaloon, missä hänen hevosensa oli.
Oli jo puolihämärä. Kun hän meni rekeänsä vetämään ladosta, takoi siellä renki paraillaan kiinni ruumiskirstun kantta.
»Kuka siellä on?»
»En tiedä. Joku kulkiain, jonka Siikalahden kestikievari oli löytänyt taipaleelta… Kaikille sitä pitääkin tässä arkkuja vielä laittaa, mutta rovasti oli määrännyt.»
»Pienihän se on ollutkin… Tyttökö vai poika?»
Renki veti suutansa salaperäiseen nauruun ja virkkoi kerskaavalla äänellä:
»Minä katkaisin kirveellä sen koivet, kun ei muuten mahtunut.»
Julmuutta sellaista, mikä ilmeni rengin kerskauksessa, ei Valee ollut ennen kuullut. Hän jäi pitkäksi, aikaa äänetönnä tuijottamaan poikaan. Ensimmäinen tajuttava käsite, joka hänessä heräsi, oli se, että hänen teki mielensä antaa sille hyvästi selkään. Sanaakaan sanomatta otti hän rekensä pihalle.
»Se olikin vanha äijä … sääret kuin piipunvarret. Kerran vain kopautin kirvespohjalla, niin poikki menivät että helähti», kertoi renki perään.
»Jollet sinä nyt pidä leukojasi kiinni, poika, niin minä annan sulle sellaisen selällisen, että opit edes hiukan ihmisten tapoja, senkin roisto!»
Poika tukki suunsa kuin myyrä. Hänen mielestänsä oli varsin kummallista, ettei Varpulan isäntä edes nauranut hänen miehuullisuudelleen… Ei vain puoletkaan uskaltaisi ruumiin kanssa elää niinkuin hän, sen hän vissiin tiesi! Ja siksipä isäntä pitikin niin hyvästi, kun hän oli niin säälimätön ja pelkäämätön käsittelemään ruumiita, joita kopukasta sai korjata joka päivä…
»Tuollainen mies, vieläpä kun mies!» mutisi hän ja pui nyrkkiä Valeen perään kun tämä lähti.
Kirstun oli hän nyt saanut valmiiksi. Kopauttaen vielä vasaralla arkun kanteen alkoi hän viheltää ja läksi pois, jättäen ruumiin siihen sunnuntaita odottamaan.
Kotiin päästyään piti Valee emäntänsä kanssa pitkän neuvottelun, joka päättyi siihen, että he päättivät leipoa yhden leipomuksen vähemmän pettusekaisia leipiä kuin hoitotaloissa tavallisesti näihin aikoihin leivottiin, ja antaa sen jaettavaksi hautuumaan työväelle.
Kun se päätös oli tehty, suuteli Santra Valeeta. Se tapahtui pitkästä ajasta, sillä sellainen ei ollut kansan kesken tavallista. Mutta onni, että saattoi todella jotain tehdä lähimmäistensä huutavan kurjuuden lieventämiseksi, vaikutti niin hellyttävästä sydämessä, että Valee sulki vaimon syliinsä ja purki tälle tämänpäiväisten ristiriitaisten tunteitten tuottaman tuskan kärsimykset ja huolet.
XVI.
Nimismies Grönberg oli joutunut tarttuvaan poltetautiin sairasvuoteelle. Kun siihen vielä liittyi luuvalo, joka ei mitenkään näyttänyt aikovan hellittää, päätti hän lääkärin kanssa neuvoteltuaan antaa viedä itsensä kaupunkiin hoidettavaksi. Sijaiseksi määrättiin hänelle muuan Stenfors; mikä lie ollut miehiään, ei tietty, koska entisyys oli tuntematon.
Stenforsista ja Kaleniuksesta tuli heti oivalliset ystävykset. Heidät tavattiin melkein aina yksissä, milloin missäkin toimissa, useimmiten ryyppykomannoissa. Stenfors oli tuskin ollut viikon pitäjässä, kun jo tiedettiin, että hän oli suuri juoppo. Kun hän sitäpaitsi seurusteli Kaleniuksen kanssa, ruvettiin pelkäämään pahempaakin.
Näihin aikoihin oli jo totuttu vähempiäkin rikosasioita ilmoittamaan Grönbergille, joka ilmoituksen saatuaan aina ryhtyi toimenpiteisiin ja toimitti syylliset rangaistukseen. Sitä paitsi oli Grönberg tehokkaasti ottanut osaa työhön yleisen hädän lievittämiseksi.
Tähän aikaan täytyi nimismiehen toimittaa ryöstöhuutokauppoja joka päivä. Riitajutut vastapuolten välillä niissä sukeusivat usein niin sekaviksi, että nimismiehellä piti olla kärsivällisyyttä niitä selvitellessä. Grönbergin kärsivällisyys oli usein aivan ihmeteltävä. Jos joku hätääntynyt velallinen onnistui saamaan kuvernööriltä kiellon jo kuulutetun huutokaupan pitämistä vastaan, piti Grönberg sellaisen määräyksen aina pyhänä.
Luonnollisista syistä voivat nimismiehen tulot sellaisena aikana nousta hyvin suuriksi. Mutta Grönberg alensi vapaaehtoisesti tulojaan siten, että monessa tapauksessa, kun köyhän mökkiläisen ainoa lehmä joutui velasta vasaran alle ja huutajain puutteessa lyötiin muutamalla markalla, hän itse huusi lehmän ja lahjoitti takaisin omistajalle.
Senpä vuoksi ihmiset olivat alkaneetkin häntä puolittain jumaloida.
Kun Stenfors tuli virkaan, alkoi häntä kovin harmittaa nuo kuvernööriltä usein hankitut ryöstönkieltokirjat. Se ensiksikin tuotti nimismiehelle enempi vaivaa ja joskus saattoi tulojakin vähentää. Hänen mielestään kuvernööri teki tuhmasti noita kieltoja antaessaan. Pian levisi huhuja, että hän oli vasten kieltoja toimittanut ryöstöjä. Mutta kun asianomaiset usein olivat niin köyhiä, etteivät voineet valittaa eikä asiamiestä palkata — ja mennä suusanasin puhumaan kuvernöörille, sekään taas ei vaivaansa maksanut, — jäivät ne valittamatta. Menestys, viina ja Kalenius lisäsivät rohkeutta, ja muutamain viikkojen kuluttua oli Stenfors pitäjässä suuri herra.
Nimismiehelle oli ihmisillä näihin aikoihin paljon asiaa. Tavaksi tullut tottumus ilmoittaa nimismiehelle pienempiäkin varkauksia jatkui Stenforsinkin aikana. Hän oli ollut pitäjässä tuskin kolmea viikkoa, kun toiset valittivat hänen suurta huolimattomuuttaan sellaisten asiain suhteen, toiset väittivät, että se lähti pelkuruudesta. Summa oli se, että Grönbergin parantumista ja palaamista odotettiin huolella ja ikävällä.
* * * * *
Valkolan Juhon hypoteekkilainan yritys oli mennyt jostain syystä myttyyn. Hän kyllä alkoi puuhata uudelleen, mutta se venyi niin pitkälle, että hätäiset velkojat eivät enää jaksaneet odottaa, vaan alkoivat kilvan hakea saataviaan.
Juho yritti ponnistella miehen tavalla, sai korjatuksi asioitansa niin että vielä pysyi pystyssä. Nyt oli kuitenkin taas yksi velkakirja hakuteillä ja takavarikkoon kirjoitettuna kaikki talon elukat. Juho oli kuitenkin saanut kuvernööriltä peruutuksen huutokaupan pitämistä vastaan.
Tätä kuvernöörin paperia oli hän nyt ollut viemässä Stenforsille, mutta ei ollut päässyt edes puheille. Hän lähti kotiin, arvellen, että antaisi kiellon silloin kun tullaan huutokauppaa pitämään.
Matkalla kirkolle tuli vastaan Hautalan Janne. Juho selitti millä asioilla hän oli kulkenut. Stenfors oli vielä maannut, mutta oli piian lähettänyt sanomaan hänelle, ettei hän ota tänään vastaan, että jos on jotain asiaa, niin sopii silloin toimittaa kun hän tulee pitämään huutokauppaa. Renki Esa oli Juholle kertonut, että Stenfors oli koko yön ollut matkassa Kaleniuksen ja Kujanpään lautamiehen kanssa. Aamulla oli lautamies ne tuonut kotiin ja varmaankin olivat molemmat herrat hyvästi kohmelossa. Esa oli ennustanut, että kyllä siitä elämästä tulee aika perjantai, kun itse nimismies nyt kuitenkin pikapuoliin tulee kotiin.
»No … ja sinäkö toit takaisin asiapaperisi sieltä, vaikka niitä viemään olit mennyt?» keskeytti Janne, kun Juho alkoi niin pitkälle jaaritella.
»Niin, kun en päässyt puheille.»
»Älä lempoja jaarittele! Anna tänne se paperi, niin vien, kun menen sinne.»
Juho kaivoi paperin esiin ja oli mielissään kuin olisi lehmän saanut.
»Vaivaa teillä nyt siitä on.»
»Vaivaa», matki Hautalainen synkästi. »Sellaisista vaivoista minä välitän viis, Juho-parka. Mutta tässä alkaa todellakin näyttää siltä, että minä itsekin näiden samojen paperien tähden olen ennen pitkää myyty mies. Minä elän nyt jo aivan toisten armoilla. Ihmettelen vaan, miksi eivät ne jo hae ulos minunkin velkojani. Noo, ne tekevät sen ennen kevättä, ja silloin… Hyvästi nyt.» Hautalainen oli tässäkin velassa takausmiehenä.
Hän lähti ajamaan. Juhon mielestä näytti Janne nyt paljon maltillisemmalta ja kärsivällisemmältä kuin muulloin. Juho itse oli taistelujensa keskellä saavuttanut sellaisen välinpitämättömyyden asteen, että nytkin, kun hän vaan sai tuon paperin käsistään pois, tuntui hetkisen siltä kuin kaikki olisi taas ollut hyvällä kannalla. Kun Hautalainen mainitsi »näistä papereista» aavistaen niiden vuoksi joutuvansa hänkin häviölle, iski Juhon mieleen kuin salama se kerta, jolloin he olivat olleet yhdessä pyytämässä Klitsin Mikolta maksunlykkäystä. Hautalainen oli sanonut: »Kyllä se on koiramaista, kun pitää olla tuollaisten asioissa». Silloin oli häntä vetänyt oikein kylmäksi, kun tiesi, ettei Hautalainen aavistanutkaan tuon velkakirjan olevan Siikalahden kestikievarilla. Juho oli aikonut maksaa sen vaikka verellänsä.
Tässä se nyt oli. Kumma ja ihme, ettei Hautalainen raivostunut!
Mutta sitten Juho oli taas melkein levollinen. »Hyvä oli, ettei kiukutellut!» hän jupisi, ja sellainen hämärä välinpitämättömyyden tunne valtasi kokonaan.
Hautalainen tapasi Esan nimismiehen pihassa.
»Täällä se Esa nyt on», sanoi Hautalainen jotain sanoakseen, pannessaan hevosta kiinni.
»Täällä.» Esan meni jotain vanhoja asioita mieleen, ja hänen silmissään välähti terävä, kysyvä ilme, kun hän katsahti Janneen. Jannella näytti olevan jotain mielessä, sillä saatuaan hevoselleen heiniä eteen meni hän totisena Esan ääreen, otti tämän käden kömpelösti ja sanoi hämillään: »Päivää».
»Päivää.» Esa katseli yhä terävämmin.
»Et suinkaan sinä enää vihaa minua niistä vanhoista?» kysyi Janne pannen suutansa hymyyn. Esa pääsi kuin jostain tuskasta, sillä hän oli epäillyt toisen alkavan siitä, että hänestä oli tullut *nimismiehen renki*… Sitä ei hän kärsisi! Mutta nyt hän iloisesti ja avomielisesti nauraen vastasi:
»Siitäkö, että te minua hätyytitte siitä hevos-ajosta ja annoitte minulle selkään niissä Valeen häissä?»
»Niin niistä. Minun on monesti tehnyt mieleni puhua sinulle…»
»Mitä vanhoista … minä kyllä ansaitsin sellaista. Olisitte tekin, kun olitte isän kaukaisia sukulaisia, saanut sentään jollain muullakin tavalla vähän enemmän opettaa ja neuvoa, kun näitte, ettei minua neuvonut kukaan…»
»Olisitkohan sinä ottanut siitä vaarin?» epäili Janne.
»Kenties! En minä sentään ollut hullu enkä varas… Se oli väärin, että te siitä minut toimititte linnaan. Olisitte ennen panneet sinne vaikka joka tappelusta.» Esan mieli näytti synkistyvän. Vakavana ja melkein nöyrän tapaisena vastasi Janne:
»Sinä puhut totta, et sinä ole varas ollut ikänä. Minun omatuntoni oli siitä ensi aikoina monesti kipeä, ja sentähden minun on tehnyt aina mieleni pyytää sinulta anteeksi.»
»Se oli se hevos-ajo, niinkuin se on vieläkin, niin kovin yleinen tapa.»
»Sepä se! Oikein ollessa enin osa nuoria miehiä joutuisi sellaisesta linnaan.»
»Niin minäkin aina arvelin, ja siksi se pisti niin vihakseni.» Esan kalpeat posket punoittivat hiukan. »Kun minua siitä rangaistiin vielä *varkauden* nimellä.»
Janne hapuili uudestaan Esan kättä. »No unohda pois ja anna anteeksi. Se ei sinun mainettasi enää pilaa, sillä kaikki tietävät, että ne ovat olleet nuoruuden erehdyksiä, ja pitävät sinua rehellisenä, kunnon miehenä.»
Esa katsoi Hautalaisen silmäin läpi, olisiko siinä jotain vilppiä.
»Minä en juuri kehumisia kärsi», virkkoi hän hymyillen, »mutta te olette pitänyt minua *huononakin* miehenä ja minä olen melkein näihin asti ollut siinä luulossa, että vieläkin pidätte…» Hän lopetti siihen. Janne otti tupakkatamineet taskustaan.
»Olet erehtynyt… Mutta pannaan piippuun tästä ja unohdetaan ne vanhat.
Liekö se herra jo noussut?»
Esa katsoi ikkunaan.
»Tuskinpa.»
»Onko se taas ollut juomingissa?»
»Aamuyöllä ne tulivat Kujanpäästä Kaleniuksen kanssa. Siellä se makaa
Kaleniuskin.»
»No eikö Grönberg jo pian parane ja pääse tulemaan kotiin?»
Esa selitti, että Grönberg oli jo viime viikolla ollut parempi, kun hän oli sen luona käynyt, mutta eipä sitä vielä ollut kuulunut takaisin. Hän odotteli kuitenkin jo joka päivä.
»Minä menen ne herättämään, ei mulla ole aikaa täällä odotella», sanoi
Janne ja lähti sisään.
Herra Stenfors oli palvelijainkin silmissä menettänyt siksi arvonsa, ettei piikakaan sanallakaan estänyt Hautalaista sisään astumasta nimismiehen huoneeseen. Kalenius lojui vuoteessa, mutta Stenfors oli jo noussut ylös ja pesi kasvojaan.
»Ei tänne saa vielä tulla!» huusi hän Hautalaiselle, kun tämä meni sisään.
Janne sanoi, ettei hänellä ole aikaa enää odottaa. Otti paperin taskustaan, levitti sen pöydälle selittäen:
»Se Valkolan Juho kun ei ollut saanut teitä tavata, pyysi, että minä, kun tänne päin satuin tulemaan, toisin tämän ilmoituksen, että kuvernööri on estänyt vielä pitämästä ryöstöhuutokauppaa sen Juhon talossa.»
Stenfors ei puhunut mitään, mutta Kalenius kohotti turvonnutta, kohmeloista naamaansa sängystä ja käheällä äänellä virkkoi:
»Te olettekin sopiva ja nopsajalkainen juoksuttamaan tuommoisia papereita.»
»Niin olenkin.»
»Teille on varmaan hyvin mieleistä, kun teille *uskotaan* sellaisia asioita?» sanoi Stenfors mennen pöydän luokse ja pyhkäisten Jannen siihen paneman paperin, ikäänkuin huomaamattaan, lattiaan.
»Tämä on ollut lautamiehenäkin», muistutti Kalenius.
»Soo'o!» huudahti Stenfors ilvehtien.
Hautalainen painoi jo lakin harmaitten hiuksiensa päälle ja aikoi lähteä sanaakaan vastaamatta korkean kruunun käskynhaltijan huoneesta. Mutta Stenfors huomautti vielä:
»Lattiaanko *sinä* aina heität paperit näin tällaisissa paikoissa?»
Hautalainen otti lakin jälleen päästänsä, kääntyi takaisin ja sanoi äänellä joka vapisi:
»Minä olen nähnyt jo ennenkin ihmisiä ja ollut asioissa sellaistenkin kanssa, joita sanotaan herroiksi, ja olen minä tapellutkin niiden kanssa, mutta en minä ole ikänä vielä nähnyt, että kaksi nuorta miestä viitsii rakkikoirana haukkua puolivälissä seitsemääkymmentä olevaa äijää.»
»Sitä näkee kaikkea … mutta pidä nyt suus kiinni…»
»Niin sitä näkyy näkevän. Niitä näkyy näkevän sellaisiakin, jotka juovat ja repalehtavat niillä rahoilla, jotka kiskotaan nälkään kuolevalta kansalta. Eikös sekin ole vähän naurettavaa?»
»Mitä … mitä sillä tarkoitat?»
Hautalainen oikaisi selkäänsä:
»Kysy omaltatunnoltasi! Ja sen minä sanon sinulle, että jos et paikalla ota tuota paperia ylös tuolta lattiasta, niin minulla on vielä voimia pakottaa sinut siihen. Ja jollei muu auta, niin on minulla kyllä hevosia, että minä pääsen kysymään kuvernööriltä kummanko meistä pitää se ottaa ylös.»
Pieni, hintelä Stenfors näytti alkavan pelätä, otti paperin ylös ja selitti vielä, ettei hän ollut sitä heittänyt, vaan Hautalainen.
»Älä kersku hevosillasi, pian nekin myydään, ja sinä saat mennä kopukkaan», pisti väliin Kalenius.
»Niinpä kyllä, sen asian tiedän minä itse paremmin kuin sinä…»
»No mitä sitten pitää niin leveää suuta!»
»Sen minä vaan sinulle, Kalenius, tahdon sanoa, että kun minä alan syytinkiäni syömään kopukan pöydässä, niin minä syön sen puhtaalla omallatunnolla, minä uskallan vielä silloinkin nostaa ylös harmaan pääni ja katsella ihmisiä silmiin, sillä minä en ole konna niinkuin sinä.»
»Konna?»
»Pitääkö ruveta toteen näyttämään? Jos vaan tahdot, niin minä nyt ensiksi annan sinulle haaston väärien velkakirjojen teosta, onpa nimismies paikalla. Sinä taas saat haastaa minua mistä vaan ikinä luulet syytä olevan.»
Kalenius nousi raivoissaan kiroten sängyn laidalle.
»So, so, so!» suhditti Stenfors, joka harmaana kuunteli.
»Kun et vaan tänne tule», muistutti Hautalainen katsellen Kaleniuksen raivoa.
»Ruvetaanko painiskelemaan?» jatkoi Hautalainen. Kalenius kirosi yhä antamatta mitään vastausta.
»Minun täytyy nyt lähteä vaivaishoitokokoukseen. Minä olen kuullut, että kuvernööri on velvoittanut nimismiehiäkin heille sopivalla tavalla auttamaan vaivaishoitokuntia. Liekö perääkään siinä? Onhan sitä nimismiehellä täällä muutenkin niin paljon toimia *kaiket yötkin*, että eikö olisi parasta pyytää apulaista? Karin Vennukin valittiin kerran vaivaishoitokuntaan, niin se oli sanonut että: »piru joutakoon huolia köyhistä!» Hyvästi nyt. Te saatte kyllä ottaa onkeenne sen minun äskeisen ilmiantoni Kaleniusta vastaan, jos tahdotte, kyllä minä puheeni vastaan.»
Janne lähti. Kun hän ajoi kirkonkylän läpi pappilaa kohti, heitettiin erään kauppiaan makasiinista tielle tyhjä jauhomatonkuori. Hevonen pelästyi ja hypähti syrjään. Ovella oli vartonut jo 6—7 kerjäläistä, jotka heti kilvan ryntäsivät matonkuoren kimppuun, raastivat ja repivät sitä toisiltaan, lyyhistyivät vihdoin kaikin suulleen sen päälle nuoleksimaan siitä jauhontomuja ja muutamia jauhonkokkareita, mitkä siihen olivat jääneet. He anastivat haltuunsa tien koko leveydeltään, kierivät ja tappelivat ottaen kukin osansa kynsin ja hampain. Niinitukot menivät jauhojen lisänä vatsoihin ja kiistelijäin silmistä hehkui mielettömän intohimoinen, raaka, kammottava palo. Hautalainen pääsi vasta sitten menemään, kun niinimatto oli palasiksi revittynä ja kukin meni kappalettaan nuoleksien tiehensä.
XVII.
Vaivaishoitokomitea oli pulassa. Rahastot olivat tyhjänä, jauhovarastot hupenivat arveluttavassa määrässä, eikä osattu edes aavistaa, mistä niitä saataisiin lisätyksi. Pitäjänkokouksissa rajuimmat haukkuivat hoitomiehiä silmät, korvat täyteen, kun nämä muka niin huolimattomasti asioita hoitivat. Kruunulta oli saatu pieniä apuja, mutta ne eivät riittäneet mihinkään.
Kun hoitokomitea nyt taas oli kokoutunut miettimään keinoa, millä pulasta selvittäisiin, ei kenelläkään ollut lähimmän hädän poistamiseksi muuta keinoa kuin lähteä vieläkin pyytämään edes muutamia jauhokuleja kuvernööriltä. Kirkonvartija, joka useat kerrat talven kuluessa oli jo käynyt kuvernöörin luona ja muutamilla kerroilla saanutkin hetkeksi tuntuvaa apua, kieltäysi jyrkästi enää menemästä. Hän oli mielestänsä lypsänyt viimeiseen tippaan eikä luullut enää mitään lähtevän. Eivät muutkaan osanneet muuhun vedota kuin kuvernöörin velvollisuuteen; — oliko tämän hallussa varoja, sitä ei edes kysytty.
Se oli tuskallinen kokous.
Hoitokomiteassa kyllä oli pitäjän pontevimpia miehiä, mutta sittenkin tahtoi epäilys ja väsymys toisinaan saada heissä vallan. Juorut heidän petollisuudestaan kasvoivat rinnan puutteen, nälän ja tautien kanssa. Toisinaan levisi tuulesta temmatuita juttuja, miten kruunulta oli saatu köyhiä varten milloin jauhomattoja, jotka hoitomiehet olivat pitäneet itse, milloin taas ne eivät olleet ehtineet pitäjäänkään, vaan olivat jo ennen hävinneet korkeampain viranomaisten hyväksi. Tämän johdosta vallitsi katkeramielisyys hoitomiesten ja hoidokasten välillä tehden muutenkin tuskia ja kärsimystä tuottavan elämän vielä tukalammaksi.
On kyllä totta, että kun yleiset luottosuhteet olivat joutuneet sille kannalle, että vain aivan harvoin toinen saattoi luottaa toisen sanaan, ja kun jokaisen talollisenkin oli pakko pitää yksin huolta itsestään ja asioistaan, aika repi niin rikki kaikki vanhat käsitteet, että veljeyden, ystävyyden ja tuttavuuden siteet eivät monessakaan tapauksessa merkinneet enää mitään. Rehellisestä miehestä saattoi tulla ja monesti tulikin varas ja valehtelija, eikä sellainen muutos läheskään aina ihmetyttänyt ystävää. Näistä seikoista johtui, että vihaa, riitaa ja haukkumista ei arvosteltu sillä tavalla kuin muulloin. Tunteet elivät pinnalla aivan samoin kuin henki, jonka nälkiintynyt, kuihtunut ruumis elimistöineen oli ajanut sieraimiin. Sen poispuhaltaminen ei liikuttanut juuri ketään. Elettiin kuollaksensa, riiputtiin kiinni elämässä vain vaiston avulla, joka toisissa saattoi olla vähän voimakkaampi, useissa täydellisesti masentunut.
Tästä voi käsittää, miten hoitomiehet ollenkaan voivat täyttää raskasta tehtäväänsä näiden panettelujen alaisena. Kärsimys ja kärsimysten näkeminen karkaisi heidän luonteitaan, kasvattaen toimeensa samassa suhteessa kuin tehtävän vaikeus kasvoi.
*Täytyi* tehdä jotain muuta kuin loukkautua, jotain muuta kuin sääliä ja itkeä, täytyi taistella.
Kun kirkonvartija kieltäysi lähtemästä kuvernöörin luokse »kerjäämään», oltiin vähän pulassa, ketä sinne lähettää. Hautalan Janne kyllä olisi lähetetty, mutta tämä arveli, että kun hänellä on joidenkin asiain vuoksi kuvernöörin luona vähän huono maine, taitaisi olla parasta lähettää sinne mies, jolle ei kuvernöörillä olisi mitään vanhoja kalavelkoja. Varpulan Valee ei ollut kyllin hyvä puheniekka, että olisi voinut asiain todellisen laidan saada selvitetyksi sillä tavalla, että apua lähtisi ahtaastakin. Vanha kirkkoherra ilmoitti, että hän olisi valmis lähtemään, mutta heikon terveytensä vuoksi ei uskaltaisi näin tukkuteillä ja kylmillä ilmoilla niin pitkälle matkalle, — joka este myönnettiin täysin oikeutetuksi.
»No, minä menen sittenkin», ilmoitti Hautalainen, »tulkoon Valee toiseksi. Totta hänestä nyt kaksi kuormaa saa. Ehkäpä se on kuvernöörikin jo unohtanut ne vanhat käräjäasiat.»
Mieltymyksellä tyydyttiin siihen. Pappi lupasi vielä kirjoittaa kirjeen mukaan, jossa hän puolestaan selittää asiaintilaa. Valee ei ollut kokouksessa, mutta hänen alttiutensa tunnettiin, tiedettiin, että hän lähtee.
Ja seuraavana päivänä olivat he matkalla. Monesti teki mieli taipaleella
ottaa rekeen uupuvia kerjäläisiä ja kulettaa niitä ihmisten ilmoille.
Mutta niitä oli niin paljon, että muutamien auttaminen näytti turhalta.
Sen lisäksi olisi se saattanut synnyttää, toisissa vain kateutta.
Eräässä kohden ei Valee kuitenkaan voinut mennä muutaman vaimon ohitse.
Tämä veti kelkassa noin kahden vuoden vanhaa lasta, mutta oli niin
uupunut, että seisahti lepäämään aina muutaman askeleen ponnisteltuaan.
Valee pidätti hevosta.
»Mistä te olette?»
Vaimo veti henkeään ja vastasi ponnistellen:
»Lehtimäeltä.»
»Haluttaisiko tulla rekeen tuonne ensimmäiseen kylään asti?»
»Voi Jumala!»
Se oli ainoa, mitä vaimo sanoi sumun tapaisen hymyilyn kohotessa silmiin ja huulille, kun hän liikkui Varpulaisen matkarinnin ääreen. Mutta Valeen täytyi auttaa lapsi kelkasta, itse vaimo tuskalla pääsi rinniin. Kelkka sidottiin reen perään. Kun vaimo tunsi, että reki liikkui ja hän sen mukana, lapsi sylissä, valtasi hänet kummallisen suloinen voipumus ja silmät painuivat kiinni. Valee katseli hänen kasvoihinsa. Yhtäkkiä vaimon ruumista puistatti, ja samalla hän raotti silmiään kääntäen ne Valeeta kohti ja äänsi kamalan tuskallisella sävyllä:
»Leipää!»
Se näytti nyt aivan kuin siinä hetkessä taas uudelleen muistuneen hänen mieleensä. Valeeta liikutti niin että hän heti otti eväsvakkansa ja teki vaimolle voileivän. Ja kun tämä huomasi Valeen puuhan meni hänen suunsa hymyntapaiseen ja huulilta kuului iloinen huokaus:
»Voi Jumala!»
Valee katseli syrjästä, miten vaimo nautti voileivästä. Usean erän hän jo sieppasi leipään koko suulla, mutta aina samassa näkyi katuvan, pienensi suupalaa ja maiskutteli sitä suussaan taistellen samalla intohimoista halua vastaan nieleksiä kaikki kerrassaan.
Lapsi oli luisunut vaimon sylistä sivulle heinäin päälle, eikä hän näyttänyt sitä huomaavankaan. Valee myöskään ei siihen ollut varsinaisesti huomiotansa kiinnittänyt, oli otaksunut sen vain nukkuvan rääsyjensä sisässä, kun se ei ääntänsä ilmaissut. Mutta jostain syystä, ehkä siksi, että sen pieni jalka oli pistäytynyt ulos rääsyistä ja siihen saattoi hyvinkin ottaa kylmä, lapsi kiinnitti nyt Valeen huomiota.
»Kuinka on tuon lapsen laita?» Vaimo oli juuri nielaissut viimeisen leipäpalasen ja nuoleksi sormiaan saadakseen talteen jok'ikisen hivenen. Valeen huomautuksen johdosta hän ensin säpsähti, epäilemättä siksi, ettei lapsi ollut saanut palastakaan herkusta. Mutta luotuansa silmänsä myttyyn, joka oli rauhassa, sanoi hän levollisesti:
»Se nukkuu.»
»Peittäkää sen jalkaa, ettei kylmety. Tuossa on loimi.»
Vaimon voimat olivat jossain määrin palanneet. Hän ryhtyi korjaamaan lasta syliinsä.
Miksi se oli niin omituisesti kankea?
Kiireesti paljasti äiti sen kasvot. Lapsi oli kuollut.
Äiti päästi muutamia tuskallisesti valittavia ääniä ja suuteli kuolleen lapsen sinisiä huulia ja vaalenneita, kalpeita poskia. Mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä kohta perässä hän vähän kummalliselta näyttävällä riemulla alkoi kiittää Jumalaa siitä, että hän oli korjannut lapsen pois kärsimyksistä ja vaivoista. Valeen mielestä näytti siltä, että äiti riemuitsi oikeastaan *omasta* pelastuksestaan, kun oli vapautunut lapsesta. Ja siksi se herätti hänessä vastenmielistä tunnelmaa. Eikä käsitys suinkaan siitä parantunut, kun vaimo äskeiseen verraten hyvinvoinnin hymy huulilla huokasi, häneen katsoen:
»Kun sais vielä voileipää.»
Lapsi oli jo silloin heitettynä itsekseen heinäin päälle. Valee ei ollut toivomusta kuulevinaan.
Mutta ei ollut taas pitkä aika kulunut, kun vaimo tempasi lapsen syliinsä, itki, suuteli, puristi sen kangistunutta ruumista rintaansa vasten ja osoitti sellaista äidin surua, että Valeen jo melkein kyyneleet nousivat silmiin.
Valee jätti vaimon ensimmäisen talon portille.
Matka jatkui. Kaikkialla, mihin silmänsä käänsi, näki ainakin jotain jälkiä puutteesta; mihin korvansa lainasi, puhuttiin nälästä, hädästä, häviöstä, kuolemasta. Ei missään tavannut tuota repäisevää rehevyyttä, itsekkyydelle vivahtavaa itseluottoista pontevuutta, josta pohjalaiset ovat niin kuuluisiksi tulleet.
Kun he seuraavana aamuna saapuivat Vaasaan ja aikoivat ajaa kortteeriin kauppias —n pihaan, oli portin edessä valtava, satoihin nouseva lauma kerjäläisiä, jotka siinä melusivat ja rähisivät aivan toisella tavalla kuin maalla, epäilemättä siksi, että olivat täällä saaneet syödä vatsansa täyteen ja saaneet siten uusia voimia. Syyn tähän patoutumiseen huomasivat miehet heti. Portin toinen puolisko oli kiinni. Siellä sisällä kauppias itse renkinsä kanssa jakoi jokaiselle kerjäläiselle neljänneksen tuoretta leipää ja muutamia silakoita. Kauppias oli päättänyt toistaiseksi yhtenä päivänä viikossa jakaa kaikille kaupungissa silloin oleville kerjäläisille tällaiset ruoka-annokset.
Kun matkamiehet olivat saaneet hevosensa lasketuiksi, kiirehtivät he heti tapaamaan kuvernööriä hänen yksityisasuntoonsa. Kun he siellä eteisessä vartoivat vakavina ja totisina, näki kyllä, että molempain sydämet hiukan pamppailivat ja että siellä tunteet varmaankin vaihettelivat toivon ja pelon välillä.
Vihdoin tuli kuvernööri heitä eteiseen puhuttelemaan. Katse oli synkkä, ankara, hyvin vähän toivoa herättävä siinä asiassa, jota varten miehet olivat tulleet. Nähtävästi tarkoittaen katseillaan tunkeutua miesten sisimpään sieluun, kysyi hän ikäänkuin sivumennen:
»Mistä te olette?»
Molemmat selittivät sen melkein yhtaikaa.
»Mitä asiaa?»
Hautalainen ryki ja perkasi kurkkuaan, ääni oli hiukan epävarma, kun hän rupesi selittämään matkan syytä. Kuvernööri oli nähtävästi hermostunut. Hän katseli tuimasti Jannea koko ajan, kun tämä puhui, ja katse ilmaisi jotain epäilystä siitä, että tämä valehteli.
Suoraan vastaamatta Jannen avunpyyntiin alkoi hän tutkia ja kysellä, millä tavalla ja missä määrin hätäaputöitä oli tehty, oliko paljon muualta päin tulvailleita kerjäläisiä ollut liikkeellä ja elätetty, oliko oman pitäjän ihmisiä lähtenyt muualle kerjuulle, saatiinko vielä kylältä edes pettuaineksia n. k. olkia, petäjänkuoria j. n. e. Kun molemmat vuorotellen olivat niistä seikoista selvää tehneet, kysäisi kuvernööri nyt vasta, keitä he olivat.
»Hautala», matki hän kuultuansa Jannen nimen ja kiinnitti terävän katseensa epäilevän näköisenä mieheen.
»Sama mies, jolla oli käräjäasia tuomari —n kanssa?»
»Sama.»
Kuvernööri kohautti olkapäitään:
»Sinä olet laittanut muidenkin virkamiesten kanssa kaikenlaisia rettelöitä?»
Jannen poskille, joita peitti harmaa, karkea parran sänki, nousi punaa:
»Minä tiedän sen, että minua pidetään rettelöitsijänä, mutta minä kuitenkin itse tiedän, että olen aina koettanut seisoa oikeuden ja totuuden puolella.»
Kuvernööri veti suutansa hymyyn:
»Tietysti!» Palaten samalla edelliseen puheenaineeseen jatkoi hän:
»Luuletteko te siellä maalla, että minulla on täällä loppumattomat jauhovarastot? Ettekö te käsitä, kuinka avara Vaasan lääni on, johon minun pitää koettaa kaikkialle saada ulottumaan ne pienet viljamäärät, mitkä minun käytettävänäni ovat. Te olette sinne jo saaneet useampia eriä. Muuallekin täytyy riittää. Teidän täytyy tulla tavalla tai toisella nyt jo ominenne toimeen. Minä en voi, minulla ei ole nyt antaa teille mitään.»
Ääni oli ankara, ja eleet osoittivat hermostumista. Hautalainen oli jo vapautunut ujoudesta ja arkuudesta. Hän sanoi:
»Sitten meillä on ainoa keino antaa elatusta vain niille, jotka vielä ovat niin voimissa, että heidän elämisensä kevääseen voi olla varma, — niitä ei ole monta, — ja sen sijaan jättää ilman kaikki ne, jotka nälissään nyt jo horjuvat elämän ja kuoleman välillä. Muuten kuolee köyhäväki sukupuuttoon.»
»Älkää sillä lailla puhuko!» huudahti kuvernööri hämmästyneenä.
»Se on kuitenkin ainoa keino. Herra kuvernööri ymmärtää sen siitäkin, ettemme me tuhlaa, kun viikkokauteen ei enää ole hautuumaan työväellekään annettu kuin 8 luotia jauhoja hengelle päivässä.»
»Kahdeksan luotia!»
»Niin. Ja herra kuvernööri tietää itse, — täällähän tuomiot on annettu, että suurin osa meidän talollisista on joutunut ryöstön alaisiksi, niin että monet niistä elävät nyt köyhäinhoidon kustannuksella nekin. Pitäjän kassa on tehnyt velkaa jo niin paljon, että kutkaan yksityiset eivät enää uskalla uskoa kunnalle velkaa, kun ei tiedä oikein, kuka siitä vastaa ja maksaa. Jollei kruunukaan voi auttaa, niin me emme käsitä enää muuta keinoa kuin jättää asia Jumalan haltuun ja ruveta kukin odottamaan kuolemaa.»
»Onhan siellä yksityisiä rikkaita, joilla vielä on viljavaroja, kuten olen kuullut?»
»Niin on, mutta ne ovat rahan panttina.»
Kuvernööri käveli hetkisen lattialla kädet selän takana ja mietti.
Vihdoin hän puhkesi kiivaasti sanomaan:
»Teissä maalaisissa on päässyt valtaan yleisesti väärä käsitys kruunun auttamiskyvystä. Te luulette, että kruunulla on aivan loppumattomat varat. Te juoksette täällä yhtä mittaa, aivan kuin ei teillä todellakaan olisi enää yhtään mitään muuta keinoa tulla toimeen. Minä sanon teille, että uskon kyllä teillä olevan hätää ja puutetta, mutta teidän täytyy oppia tulemaan toimeen ilman kruunun apua, *teidän täytyy*. Minä tässä en voi jauhoiksi muuttua, ja kruunun avun täytyy riittää koko Suomelle.»
Hautalan Jannen rinta kohoili raskaasti, ja hän odotti maltitonna sananvuoroa.
»Kyllä se on, hyvä herra, aivan varmaa, että me emme olisi lähteneet tänne *kerjuulle*, jos ei siihen tosi tarve pakottanut.»
Kuvernööri katsahti ehdottomasti miestä, sillä äänessä oli aivan erikoinen sävy.
»Me emme huuda omaa hätäämme, emmekä pyydä apua itsellemme, vaikka siihenkin olisi syytä — kenties. Mutta vaikka meillä onkin teidän korvissanne huono maine, vaikka uskottekin meitä paatuneiksi konniksi, joitten elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin tapella ja varastaa, niin nyt on kumminkin asianlaita sellainen, että me emme saata nähdä ihmisten ympärillämme kaatuvan nälkään koettamatta viimeistäkin keinoa, auttaa, pelastaa. Meikäläiselle on kerjääminen viimeinen keino, se on tosiaankin *viimeinen*. Jollei minulla olisi kyllin syytä pelätä, että minä itse muutamain viikkojen kuluttua jyrsin olkileipää jossain kopukan nurkassa, en minä enää kerjäisi tässä, vaan koettaisin saada velaksi omalla vastuullani, täyttääkseni sen velvollisuuden, minkä hoitokunta, ne harvat, jotka siellä enää jaksavat yhteisestä hädästä välittää, ovat minulle uskoneet. Mutta minä en uskalla enää pyytää ketään luottamaan minuun. Kolme vuotta takaperin olin minä kyllä velaton mies. Velkoihin en ole joutunut omien syömisieni tähden, sillä meillä ei tuhlata. Minä en tätä sano kerskatakseni, vaan minä sanon sen siksi, että te huomaisitte, ettemme ole suotta aikojamme lähteneet tänne. — Me emme mene ilman jauhoja.»
Kuvernööri katseli ihmetellen edessään seisovaa vanhusta, joka puhuessaan oli hänen silmissään kasvanut päätänsä pitemmäksi ja lopetettuaan katseli häntä järkähtämätön, mutta samalla surunvoittoinen ilme silmissä. Hautalaisen puhe, ryhti ja katseet herättivät kuvernöörin sielussa varmaankin uuden tunnelman, myötätuntoisuuden puuskan. Hän astui Jannen eteen ja tempasi tämän käden omaansa.
»Te saatte jauhoja», virkkoi hän liikutettuna puristaen kovasti Jannen kättä.
Valee, joka heltyneenä syrjästä katseli, näki kumpaisenkin miehen poskille vierivän muutamia suuria kyyneleitä.
Kuvernööri omaksui jälleen pian sotilasmaisen ryhtinsä ja käveltyään pari kertaa edestakaisin pienen eteisen lattialla seisahti hän Valeen eteen ja virkkoi:
»Te olette nuori mies ja tulette elämään aikoina, jolloin meistä vanhoista on tuskin himmeä muisto jälellä. Mutta minä sanon teille ja kaikille nuorille neuvoksi: jos te peritte tämän toverinne ominaisuuksia ja jätätte ne taas perintönä lapsillenne, niin *Suomen kansa ei sorru koskaan, vaikka sillä oliskin nälkä*.»
Sitten hän käski miesten istua. Itse hän meni kirjoittamaan varastonhoitajalle määräyksen antaa miehille kuusi mattoa jauhoja.