XVIII.
Kevättalvella kuoli Märkäsen Antti. Suhde Märkäseläisten ja Siikalahden Mikon välillä oli käynyt yhä sietämättömämmäksi, kun Mikon puuhat sekautua talon sisällisiin asioihin eivät mitenkään ottaneet onnistuaksensa. Velkakirjojen tarkastuksesta sai yhä edelleen pitää huolta pitäjän iäkäs kanttori, joka kaikissa asioissa, milloin kirjoitusmiestä tarvittiin, oli aina ollut Märkäsen Antin luottamusmiehenä, vaikkapa ukko Semeniuksen kirjoitustaito olikin vähän noin ja näin, vaillinainen. Mutta Antti-vainaja piti ukko Semeniuksesta siksi, että tämä piti suunsa kiinni kaikesta, joten Siikalahden Mikko, jolla olisi ollut polttava halu saada niistä selvää, ei saanut tietää yhtään mitään. Sen lisäksi olivat Mikon kosimispuuhat Annikan suhteen menneet myttyyn, jopa oli hän kerran näissä asioissa liikkuessaan eräänä yönä joutunut Annikan ja Hautalan Matin naurun esineeksikin. Mikko näet lähti yökenkään kotoansa salaa, kenenkään tietämättä. Kopisteli ja pääsi Märkäsen Annikan luttiin — missä ennestään jo oli Hautalan Matti. Mikko oli luullut, ettei siellä arkiyönä ketään olisi, ja hölmistyi, kun huomasi erehtyneensä. Koetti mies sitten keksiä yölliselle retkelleen mitä kummallisimpia selityksiä. Matti pukitti ja piinasi häntä. Ja sydämessään kiroten »tuollaiset» ihan siihen ikävimpään paikkaan, mistä ihmiset tietävät puhua, pötkötteli Mikko kotiinsa ja vihasi koko Märkäsen sukua enemmän kuin koskaan ennen. Kun luonto ei ollut varustanut häntä kuitenkaan läheskään niin monipuolisilla lahjoilla kostoa ja keinottelua varten, johon hänen halunsa olisi palanut, jäivät kostoharrastuksetkin tässä samoin kuin monissa muissakin suhteissa »uskollisiksi yrityksiksi», paljaiksi ilmauksiksi hänen erinomaisista haluistaan ja harrastuksistansa. Näille »haluille ja harrastuksille» oli usein naurettu ennen ja yleisesti pidetty Mikkoa pilkan alaisena. Mutta nykyinen aika oli hänen »haluilleen ja harrastuksilleen» niin sopiva, että Mikko meni eteenpäin. Ja kun ei nyt yleensä paljon muutenkaan naurettu ollenkaan, sitä vähemmin saatettiin Mikolle ja hänen toimilleen nauraa.
Mutta nyt oli vanha Märkäs-Antti kuollut. Se ei oikeastaan ollut varsin suuri tapaus; joku saattoi sanoa, että »pois sitä täytyy täältä niin rikkaan kuin köyhänkin», mutta siinäkään ei ilmennyt mitään erikoisen syvää tunnetta eikä kaipausta.
Mutta Märkäsessä oli velkakirjoja; kaikki ihmiset puhuivat siitä, että niitä oli paljon ja että ne ennen saivat maata hyvin rauhassa arkunlaatikossa, jos vaan velallinen katsoi silloin tällöin itsellensä sopivan ajan ja kävi juttuamassa Märkäsen äijän kanssa ja sanomassa, että »se on niin kovin hyvä, kun ei te hätyytä… Kun Jumala antaisi tässä munkin vähän vauhtiin päästä, niin kyllä minä maksan kaikella kunnialla.» Silloin äijä aina sanoi:
»Noo, jopa … jopahan sitä on velan kanssa tekemistä.» Ja sitten ruvettiin puhumaan muista asioista. Kun velallinen oli mennyt, sanoi emäntä tavallisesti:
»Sinä olet sellainen … kun et edes yhtään tahdo … ei suinkaan ne ikänä maksa.»
»Noo, kyllähän maksaa kun jaksaa, mitä sinä siinä turhia. Kukahan tässä nyt ihmisiltä väkipakolla.»
Ja kun muori sitten vielä kinasi jotain ja vaari vastaili, jätettiin asia siihen. Velkakirjat saivat maata arkunpohjalla, ja ihmiset tiesivät sen.
Mutta nyt oli Siikalahden Mikolla jotain sanomista näihin asioihin, ja ihmiset tiesivät senkin. Velalliset vapisivat.
Toimitusmieheksi vaati Mikko kivenkovaan Stenforsia otettavaksi, mutta emäntä sanoi, että hän ei ota tähän kaikkia veden tuomia, että Semenius se on ennenkin tässä talossa kirjoitusmiehenä ollut, se tuntee asiat ja kirjat entisestään, että se oli isäntä-vainajan kanssa hyvä tuttu, ja päälle päätteeksi isäntä itse oli määrännyt, että Semenius pitää ottaa kalunkirjoitusta pitämään ja Varpulan Valee toiseksi. Mikko pani jyrkästi Valeeta vastaan — onhan niitä nyt muitakin… Muori nauroi:
»Ketä muita? Mikä Valeen on?»
Mikko ei osannut sitä oikein selittää, mikä Valeen on, mutta intti yhä vastaan ehdotellen yhtä ja toista. Emäntä kuitenkin pysyi järkähtämättömänä. Toimitusmiehiksi kutsuttiin kanttori Semenius ja Varpulan Valee.
Kalunkirjoituspäivänä kokoutuivat velalliset (ne nimittäin, joilla veloistansa oli huolta) alakuloisen ja nöyrän näköisinä istuskelemaan Märkäsen tuvan penkille. Siikalahden Mikko oli hyvällä tuulella koko päivän, laski leikkiäkin kun siksi tuli, tarjosi usein Märkäs-vainajan kessupönttöä penkillä istuville miehille ja nauroi, että »kun on kerrankin saatu äijän kessut käsiin, niin nöyryytetään nyt oikein miehissä … se vainaja oli niin jumalattoman saita kessuistansa.»
Ja velalliset panivat piippuun, naurahtelivat herttaisesti Mikon sukkeluuksille ja ajattelivat: ehkäpä sitä sentään hyvä Jumala suo, että ihminen pääsee tässä vielä kulkemaan… Ne ihmiset kanssa taitavat niin paljon valehdella tuosta kestikievarista… »Nämä ovatkin oikein hyvin prässätyitä tupakkia, eikö ole sitte?»
»Oon, oikein makoisia.»
Mikko nauroi ja sanoi:
»En minä ainakaan osaa sellaisia tehdä, ei vaikka!… Kyllä minä monta kertaa yrittänyt olen, mutta ei vaan lähde mitään. Eikä niitä tahdo kukaan tähän aikaan saada… Jaa, mutta se vaarivainajan tupakkahuhmari, tuliko se jo kirjaan, kanttori?»
Kanttori ei kuullut.
»Kuuliko kanttori?»
»Hääh?»
»Niin että», ja Mikko kertoi uudelleen kysymyksensä.
Kanttori nyysäsi nenäänsä:
»Eikö tuo lie tullut… Ja olipa tuo yksi vanha tupakkihuhmari vaikka…»
»Ei maar! Se oli hyvä, siinä on rautavyö päällä. Kyllä se ottaa pitää, — jollei tämä muori anna sitä päältä jaon. Antakaa pois *äiti*-muori, mitä te sillä teette?»
»Noo, jos kovin mieles tekee, niin ota.»
Mikko lippasi kepeästi kanttorin selän taakse:
»Kanttori, pyhitään nyt pois se huhmari sieltä, me tässä muorin kanssa jo siitä sovimme.»
Kanttori oli kiivas mies, semminkin kun häntä toimissaan häirittiin.
»Mene tiehes siitä! Kun tulet sotkemaan… Pidä huhmaris, kun olet kerran saanut.»
Muille oli vähän vaikeata pidättää nauruansa.
Kun tavarat oli saatu kirjaan pannuksi, siirryttiin kamariin ottamaan selvää pesän papereista. Tilaisuudessa oli isän puolelta valvomassa Annikan etuja joku setä, joka ei koko päivänä puhunut mitään eikä herättänyt esiintymisellään varsinaista huomiota muuten kuin siten, että usein istuvillaan nukkui piippunsa sammuksiin.
»Saa nähdä», virkkoi Mikko, kun kanttori otti ensimmäiset paperit käsiinsä, »eikö niissä ole paljon vanhentuneita». Ja kuiskaten, ettei emäntä, joka ristissäkäsin istui arkun vieressä ja oli hiukan huonokuuloinen, kuulisi: »Se vainaja oli niin huolimaton niiden kanssa».
»Mitä sanot?» kysyi emäntä epäillen, kun näki Mikon kuiskuttavan.
»Kanttorille vain tässä, joutavia.»
»No mitä sitä niin salaisia… Saattaahan sitä puhua niin että ihmiset kuulevat.»
Jokaisen velkakirjan suhteen oli Mikolla jotain sanomista. Mitä hän ihmetteli, että sekin oli vielä maksamatta, mitä taas kummasteli, että vai on silläkin tänne velkaa, eikä ole näkynyt vaan täällä koko päivänä. Mahtaneeko edes omistaa? Ketähän siinä on todistajina? Muutamia pienempiä oli vanhentuneita, ja niiden suhteen sai hän aihetta useaan kertaan — joka erä kuitenkin eri muodossa — hiljaa huomauttaa toimitusmiehille, että »jos se vainaja olisi vielä elänyt jonkun vuoden, niin tuon arkun olisi papereineen saanut polttaa, eikä siinä olisi tullut yhtään vahinkoa». Joten siis oli suuri hyvä työ, että Jumala korjasi äijän pois.
Velkakirjat loppuivat.
»Taisivat olla kaikki?» kysyi kanttori.
»Kaikki», myönsi emäntä.
»Kaikki? E—hei toki!» huudahti Mikko.
»Kaikki ne ovat, ei minulla ainakaan muuta ole», vakuutti emäntä.
»No älkää nyt piruja… Laittakaa paikalla esiin tänne ne velkakirjat!»
»Mitkä velkakirjat?»
Samassa tuli Annikka sisään papereita kädessä.
»Mitä Mikki nyt huutaa? Joko on hätää, että tässä varastetaan?» ja vei papereita kanttorille.
»Mitäs ne paperit ovat? Mikä paperien ja velkakirjain hoitaja sinä olet? Onko siinä Hautalaisen velkakirjat?» kyseli Mikko ja astui likemmäksi pöytää. Kanttori ilmoitti, että siinä on niitä. Mikon sapettunut mieli keksi yhtäkkiä sopivaksi sanottavaksi:
»Ei ne ole siinä kaikki!»
»Pidä nyt Siikalahti vähän suutas», suhditti kanttori.
»Mitä varten?»
»Sitä varten, että näyttäisit vähän ihmiseltä», sanoi Valee.
»Sepä nyt kumma on, kun selvästi näkee, että velkakirjat ovat hujan hajan, taitaa osalta olla renkien ja piikainkin hallussa, ja sittenkään ei saisi ottaa selvää se, jonka asiaan tulee! Viisi minä omasta puolestani, mutta lasteni.»
»Pure huulees, nälkäsilmä!» tiuskaisi Annikka, »sinä pidät kaikkia ihmisiä varkaina, niin tottapa sinä olet itse sellainen.»
»Vastaatko puhees? — Mutta mitä varten sinä niitä velkakirjoja kätket?»
»Sun ei tule tutkia eikä mun tunnustaa! Kun ne siinä nyt ovat joka ikinen lappu, niin mitä sinä sitten vielä tahdot meiltä?» Annikka rupesi itkemään. Äiti ja miehet alkoivat suhdittaa, mutta Mikko jatkoi jutellen, että se on ollut aina tavallista, että tässä talossa on lennetty hänen silmillensä, mutta kyllä hän siitä vielä lopun tekee.
Ilmoitettiin, että Hautalaisen velkakirjat tekevät toista tuhatta markkaa, paitsi takauksia.
»Millähän sekin mies komeilee?» Sitä ei Mikko millään tavalla voinut hillitä itseään sanomasta.
Siihen ei sanonut kukaan mitään. Vähäisen äänettömyyden perästä Mikko taas ilmoitti:
»Minä vaadin perinnön jaon toimitettavaksi kohta.» Tuo vaatimus herätti vakavan, vilkkaan keskustelun: talo ja irtaimisto menisivät perin halvasta tähän aikaan, jollei perillisten välissä sovittaisi kauppoihin. Mikko oli järkähtämätön. Mitä enemmän naiset vaativat jaon lykkäämistä syksyyn, sitä jyrkemmin Mikko vaati sitä toimitettavaksi kohta. Ja muutamista sanoista alkoi Valee aavistaa, että Mikolla oli syynä vaatimukseensa ei ainoastaan saada hänelle tulevat velkakirjat oitis haltuunsa, saadakseen »pitää niistä huolta», vaan sekin, että hän toivoi voivansa saada Märkäsen talon polkuhinnalla nyt koska emäntä ja tytär eivät varmaankaan uskaltaisi hintaa kovin ylös kohottaa. Valee silmäili halveksien setää, jolla ei ollut mitään sanottavaa. Mikko luultavasti ajatteli sedästä samaa kuin Valeekin, koskapahan lausui:
»Tämä setä sopiikin panna Annikan holhoojaksi, tämä siihen on kaikista sopivin.»
Setä alkoi väännellä itseään, ikäänkuin aikeessa sanoa jotain, mutta sanomatta se jäi.
»Mahtaneeko tuo tarvita muuta holhoojaa», virkahti kanttori hymyillen, »koskapa sillä näyttää, sormista päättäen, jo olevan laillinen holhooja.»
Mikko katsoi niihin sormiin.
»Kaa… En minä ole tiennytkään … että tässä suoverin saa!»
Tytöllä oli pari hopeaista sormusta sormessa. Valeekin vasta nyt ne huomasi ja setä loukostaan pani:
»Jassoo!»
Mikko näytti olevan nolona, ja se huvitti useita muita.
»No ilmankos!» hän vähäsen vaitiolon perästä äänsi. Toisten huomio teroittui:
»Mitä?»
»Niin … minä vaan ajattelen…» hän sanoi. Ja hän todella ajatteli paljon, koko iltapäivän, sanoen tuon tuostakin jotain umpikuljuista, jonka piti olla ilkeätä. Illalla hän sanoi Annikalle kahden kesken, että hän kyllä ymmärtää, että Hautalan Matti on kihlat ostanut Märkäsen rahoilla ja että niistä olisi yksi osa hänelle kuuluvaa, mutta ei hän nyt välitä, ja että jos hän joskus kihloja ostelee, niin hän koettaa saada ne irti omilla rahoillansa, ettei kenelläkään olisi mitään jälkipuheita… Hän yrittää »Jumalan avulla» eteenpäin maailmassa.
Kun hän oli sen saanut sanotuksi Annikalle ulkona, tuli hän jälleen hyvälle tuulelle ja meni vihellellen kamariin. Sillä hän ymmärsi saaneensa pureksia Annikkaa oikein sydämeen asti. Sillä aikaa oli emäntä kamarissa selittänyt toimitusmiehille syyn, miksi vainaja oli antanut Hautalaisen velkakirjat tytön haltuun, että ei niitä ollut aikomus salata.
Toimitusmiesten ja muiden ihmisten illalla poistuttua jäivät äiti ja tytär suureen tuskaan. He käsittivät, että Mikko voisi nyt saada talon polkuhinnasta, kun ei kenties Mattikaan voisi tulla hänen kanssaan kilpailemaan siksi, että hänen täytyi kuitenkin pitää kiinni Hautalan talosta, koska isäntä sairasti ja ennen pitkää kuolisi. Jos joku saisi talon, vaatisi Mikko varmaankin kohta rahat, ja kenelläpä niitä tähän aikaan oli.
Mattia odotettiin. Mutta kun ei sitä illallakaan alkanut kuulua, lähti Annikka Hautalaan — ensi kerran sen jälkeen kun Matti oli hänelle kihlat tuonut.
XIX.
Kuumetauti oli vienyt Hautalan Jannenkin vuoteelle. Hän oli jo maannut viikonpäivät eikä parantumisesta ollut mitään tietoa. Toisinaan houraili, toisinaan taas oli tajuissaan.
Varjontapaisena liikkui emäntä kestäen ihmeteltävällä voimalla suuret huolensa monipuolisten velvollisuuksiensa täyttämisessä hyöriessään. Pihatuvassa oli köyhäin keittola vielä. Keväämmällä oli se muuttunut sairaalan tapaiseksi, sillä yhä useampia nälän ja taudin runtelemia ihmisiä tunkeusi sinne etsimään ravintoa ja hoitoa. Pihatupaan eivät enää läheskään kaikki mahtuneet. Useampia täytyi sijoittaa omaan asuintupaan, missä penkillä ja lattialla olkipahnoilla ihmisiä makasi ja valitteli kaiket päivät. Kyläläiset olivat alkaneet kammota ja karttaa taloa, missä lavantauti kuoleman uskollisena liittolaisena joka viikko kaatoi useampia uhreja. Oli oikein ihmeteltävää, millä voimalla talon väki säilyi joutumasta taudin käsiin. Huonoimmat sairaat olivat sijoitetut pihatupaan. Monet monituiset kerrat päivän mittaan siellä kävi emäntä, aamusta varhain iltaan myöhään koettaen harrastuksellaan ja huolenpidollaan lievittää onnettomain kärsimyksiä. Kun isäntä sairastui lisääntyi hänen työnsä kaksinkertaiseksi. Mutta eivät sittenkään voimat pettäneet. Hautalaisella, joka ei koskaan ennen ollut sairauden tähden maannut, oli nyt tilaisuutta ja aikaa miettimiseen, mikäli kuume oli matalampi toisin vuoroin ja järki tolillaan pysyi.
Katkerimmat tuskat hänelle tuotti se, että hänen velkansa olivat takauksista yht'äkkiä kasvaneet noin neljään tuhanteen markkaan. Nyt vielä oli olemassa takauksia, joista muutamien ainakin saattoi edellyttää tulevan hänen maksettavaksensa. Maatessaan sairasvuoteella odotti hän ryöstömiestä joka päivä, sillä hänestä näytti niin luonnolliselta, että nyt juuri niiden olisi aika tulla, kun hän on sairaana, kuolemankielissä, eikä kykene asioitansa korjaamaan. Kun ilta tuli illan perästä, ilman että ryöstömiehiä tuli, joutui hän jonkinlaiseen välinpitämättömyyden ja yhtäkaikkisuuden tilaan. Mutta sen sijaan muut samaan jaksoon kuuluvat asianhaarat kiinnittivät hänen huomiotaan ja ajatuksiaan, jotka kuumeen kiihdyttäminä toisinaan saavuttivat rajuuden huipun.
Kun joku vieras kävi häntä katsomassa ja puhui sen ohessa siitä, että tämä kärsimys ihmisillä nyt on Jumalan lähettämä synnin rangaistus, tuli hän aina katkeralle mielelle. Hänen oma vaimonsa ei enää pitkään aikaan ollut puhunut siitä. Sen johdosta tunsi Janne aina tuollaisen Jumalasta puhuvan vieraan pois mentyä suurta helpotusta, kun emäntä hiljaisella, hyväilevällä tavallaan laski kätensä hänen kuumalle otsalleen ja mitään puhumatta katseli häntä noilla silmillään, joiden kummallisen tyyneyden syytä Janne rauhallisempina hetkinään monesti ihmetteli. Ja mitä enemmän hän katseli vaimonsa katkeamatonta kestävyyttä, tuota meluamatonta, hänelle aivan käsittämätöntä jumalisuutta ja Jumalaan luottamista, sitä useammin hän tahtoi vaimonsa viipymään vuoteensa vieressä ja komensi piian tahi pojat juoksemaan hänen asioitansa.
Hetkinä, jolloin synkeä ajankuva oikein täydessä karvassaan astui hänen sairaan mielikuvituksensa eteen, voi hän vielä raivostua. Jumalan rangaistuksena ei hän voinut nälkää pitää, koska se ei kohdannut muita kuin köyhiä. Täälläkin rahamiehet rikastuivat, Siikalahden Mikon mahtavuus oli yhä nousemassa ja tomppelimaisen Klitsin merkitys kasvoi samoin. Sitäpaitsi sellaisilla rentuilla kuin Kaleniuksella ja Stenforsilla oli mainiot raha-ajat. Kaleniuksellakin nyt oli oikein herrasvaatteet yllä, kun hän oli saanut olla Stenforsin kätyrinä. Sitävastoin ihmiset, joiden syntikuorma oli pieni edellisiin verrattuina, saivat kärsiä niin hirveästi. Eikä mikään inhimillinen keino näyttänyt pelastavan kansaa, ei edes se että hänkin joskus kuumehoureessa heittäysi vuoteen viereen polvilleen ja rukoili huutaen ja velvoittaen kaikkivaltiasta rientämään apuun. Sellaisissa tapauksissa saattoi raaka intohimo hänet yhtäkkiä temmata käsiinsä. Silloin mies hurjistuneena riehui, pauhasi, kirosi, tietämättä itsekään mitä kirosi ja ketä.
Kun joku sattui tätä melua kuulemaan ja emäntä osui silloin olemaan ulkona tahi pihatuvassa, juostiin sitä hänelle sanomaan.
Ja kamariin riensi juoksujalassa tämä nainen, jonka silmissä oli niin vakava, rauhoittava ilme ja joka ei koskaan hätien melunnut eikä malttiansa menettänyt. Vaieten tarttui hän lattialla hourivan miehen käsipuoleen ja kuiskasi:
»Lähde sänkyyn.»
Aivan kuin hänet olisi rikoksesta tavattu antoi Janne vastustelematta viedä itsensä vuoteelle, tuijotti hetkisen sekavin katsein vaimonsa silmiin ja huoahti raskaasti.
Kerran tällaisessa tapauksessa hapuili Janne käteensä vaimonsa käden ja puristi sitä lujasti, virkahtaen:
»Rukoile minun kanssani!»
* * * * *
Kun Hautalaiselle kerrottiin, että Märkäsessä on kalukirjoitus, sanoi hän:
»Pian on meillä sitten ryöstömiehet.»
Emäntä näki, että sairaalla oli sydämellä jotain, jonka hän olisi nähtävästi tahtonut ulos purkaa. Naisen omituisella vaistolla aavisti hän, että se mahdollisesti koskisi Mattia ja Märkäsen Annikkaa, joiden kihlautumisesta ei hänelle ollut mitään ilmoitettu, mutta jota vastaan hän usein oli ilmaissut jyrkän mielipiteensä. Emäntä pistäysi tupaan. Aivan pian sen jälkeen ilmestyi isän sängyn viereen tuolille istumaan Matti. Isä oli ollut hiukan unessa. Matti katseli siinä vanhuksen kalvistuneita, kuihtuneita kasvoja ja tunsi raskaan palan nousevan rintaansa ja silmiinsä pari kuumaa kyyneltä. Akkunalla oli voilautasen vieressä kappale mustaa pettusekaista leipää, — sellaista, jota talossa syötiin ja jota parempaa ei sairas millään tavalla ollut suostunut syömään, »koskapa kuitenkin niin moni muu sairas ei voinut sen parempaa saada.»
Isä avasi silmänsä.
»Matti!»
»Mitä?»
Isä ei jatkanut, katseli vain poikaansa. Matti äänsi viimein hiljaa:
»Isä.»
»Mitä?»
Matti rupesi nyt selittämään, että hän vastoin isän tahtoa oli kihlannut Märkäsen Annikan ja pyysi, ettei isä olisi vihainen, sillä isä kyllä ymmärtää, että itseänsä varten sitä kukin ottaa vaimon eikä…
Isä piti silmänsä ummessa ja poskille nousi heikkoa punaa. Matti näki, että ilmoitus oli vanhuksen sielussa vaikuttanut hyvin valtavia tunteita. Hyviä vaiko pahoja? Sitä ei poika tiennyt, mutta aavisti ne jälkimmäisiksi. Matissa oli suuri määrä isänsä itsepäisyyttä ja järkähtämätöntä tahtoa. Häntä oli vaivannut se, että hänen piti isänsä tietämättä kihlata Annikka. Nyt hän kuitenkin tunsi päässeensä tuosta painostuksesta, kun oli saanut asian isänsä tietoon. Että se isälle oli vastenmielistä, se ei häneen läheskään sillä tavalla koskenut, sillä hän piti oman mielipiteensä asiassa korkeimpana lakina. Kun ei isä pitkään aikaan puhunut mitään, lähti Matti tupaan. Mutta jonkun hetken kuluttua kutsutti isä poikansa uudestaan kamariin.
Ja nyt sai Matti kuulla, ettei isällä tyttöä vastaan ollut mitään. Syy, minkä vuoksi hän ei olisi tahtonut antaa poikansa mennä naimisiin Märkäsen tyttären kanssa, oli se, että hänellä oli sinne velkoja ja ihmiset tulisivat sanomaan, että hän on häviöstä pelastunut poikansa naimisen kautta. Sellaista ei hän voisi ikänä suvaita. Hän voi kunnialla hävitä omaisuutensa, mutta ei kärsiä sellaista häväistystä, että hän on poikansa naittamisella häviöstä pelastunut. Vaan nyt ovat asiat muuttuneet. Hän on turpeen alla jo silloin, kun Matti menee naimisiin. Jos ihmiset odottavat saataviaan siksi kun hän on poissa, tekevät ne sen hyvyydestä häntä kohtaan. Sitä hän toivoisi kuitenkin, että Matti ottaisi kotitalonsa, koska se varmaan on parempi kuin Märkäsen, ja pitäisi huolen siitä, että äiti saisi riittävän eläkkeen, — semminkin kun talo sen vielä hänen laskujensa mukaan kannattaa.
Matti ei ollut pitkään aikaan puhellut isänsä kanssa mistään asiasta pitemmältä. Senpä vuoksi häntä kovin kummastutti se muutos, mikä isässä oli tapahtunut. Vanha jyrkkyys, jonka kiusallisuutta poika usein oli saanut tuntea ja sen alle taipua, oli poissa. Isä puhui nyt hellästi, melkein niinkuin äiti!
Matti lähti kamarista luvattuaan täyttää isän toivomukset ja useaan erään vakuuttaen, että äidillä ei tule puutetta olemaan, niin kauan kuin hän elää.
Päästyään ulos ajatteli hän yhä isää ja hänessä tapahtunutta muutosta. Ensin se hänessä synnytti omituisen, surunvoittoisen tunnelman. Mutta se kirkastui yhä, kun hän joutui ajattelemaan, että isän näytti nyt olevan niin helppo olla. Kun Matti vähän ajan kuluttua huomasi äidinkin kasvoilla iloisemman ilmeen, tämän tullessa kamarista, tunsi hän vähitellen surumielisyyden haihtuvan ja jonkinlainen onnellisuuden raikas tunnelma ailahti rinnassa.
Sinä iltana oli Matilla paljon puuhaa vaivaistuvassa. Sillä tuntien äsken saavuttamaansa tyydytystä pistäysi hän sinne vaistomaisesti haluten jakaa siitä muillekin. Siellä vallitseva kurjuus koski nyt aivan erikoisella tavalla häneen. Yhtäkkiä sai hän päähänsä toimittaa siellä perinpohjaista puhdistusta ja siivoa. Ruvetessaan puuhaan huomasi hän vasta kuinka äärettömän suuri ja vastuksellinen työ äidillä oli ollut, joka melkein yksin oli tähän saakka saanut täällä siivonkin toimittaa. Hän komensi tuvasta apulaisikseen siellä rähisevät pojat ja muutamia naisia, jotka vielä kykenivät jonkun verran auttamaan. Tässä toimessaan oli hän niin innostuneena, ettei huomannutkaan, miten myöhäiseksi ilta jo joutui. Kesken puuhailunsa tultiin häntä noutamaan pihalle. Siellä odotti Annikka. Jossain nurkantakana selitti tyttö, mitä heillä tänäpäivänä oli tapahtunut ja näytti surumieliseltä ja lamautuneelta. Mutta Matti sanoi varmalla itseluottamuksella, ettei tässä nyt enää tarvitse Siikalahden Mikkoa pelätä, ja kehoitti Annikkaa menemään tupaan siksi kunnes hän päättää työnsä. Mutta Annikka meni Matin kanssa pihatupaan ja ryhtyi auttamaan.
Sairaat vaivaiset katselivat loistavin, kiitollisin silmin noita kahta, jotka nuoruutta ja elonvoimaa uhkuen, keskellä lämpimintä kuherrusaikaa hikipäissään puuhasivat heidän tuskainsa ja kärsimystensä lievittämiseksi.
* * * * *
Mikon puuhista Märkäsen talon suhteen levisi kylille pian huhuja. Siitä puhuttiin jo ikään kuin se olisi ollut Mikon oma, ja naiset ehtivät pelkäämään, että miten se leskiparka tulee saamaan eläkkeensä, ei ainakaan muuten kuin riitelemällä.
Mutta toiseltakin puolen oltiin puuhassa. Eräänä päivänä meni Varpulan
Valee Hautalaan ja sanoi Matille:
»Sinun pitää huutaa se Märkäsen talo.»
Matti selitti, että hän tuskin voisi pitää kahta taloa siksi kuin ajat paranevat. Ja kun hänen pitää valita Märkäsen ja Hautalan välillä, ottaa hän Hautalan mieluummin. Isä oli luvannut, että jollei hänelle kuolemaakaan tule, niin tulevana syksynä hän kuitenkin antaa talonsa Matille. Jos hän huutaisi Märkäsen nyt, niin millä hän sen maksaisi, kun Mikko kuitenkin tahtoisi heti rahaosuutensa.
Mutta sitten erään kerran tavatessaan Matin Rauhalan äijäkin sanoi, ettei pitäisi päästää kovin halvalla Märkäsen taloa kestikievarille. Ja ennen kuin erosi, sanoi, että jos rahasta hätä tulisi, niin tulla heille puhumaan.
Matti vähän innostui asiaan semminkin, kun Siikalahden Mikko kuului pitävän aivan varmana, ettei hän kykenisi ollenkaan kilpailemaan. Varakasten isäntäin luotto kohotti hänessä myöskin luottamusta omaan itseensä. Neuvoteltuaan vielä isän kanssa päätti hän esiintyä Mikon kilpailijana.
Kun taloa ruvettiin myymään, tarjosi Mikko silmää räväyttämättä kaksi tuhatta markkaa talosta. Kun Matti siihen lisäsi sata markkaa, ymmärsi Mikko, että Matti vain nostaa hiukan taloa hänelle, mutta kyllä hän siihen asti uskaltaa kuin Mattikin. Mutta kun ruvettiin menemään yli neljäntuhannen, rupesivat Mikon silmäkulmat menemään solmuun ja ääni alkoi käydä vielä kimakammaksi. Hän ajatteli, että voi se tyhjätaskukin tehdä rahamiehelle kiusaa näin huutokaupoissa.
Kun ruvettiin menemään yli viiden tuhannen, katsoi Mikko jo vähän pitempään Mattia, käsitti aivan yhtäkkiä tämän kasvojen vakavasta ilmeestä, että Matti *aikoo saada talon*. Raivoisa, kostonhimoinen tunnelma leimahti Mikossa nyt ilmiliekkiin. »Sinä saat maksaa talon kalliisti!» päätti hän itsekseen ja hymyili jo edeltäkäsin äärettömästi nauttien siitä, että hän tulee saamaan Märkäsen talosta niin hyvät osat. »Ja rahat pitää olla minulle heti paikalla.»
»Sata!»
Ihmiset ällistyivät sellaista rohkeutta, kun kauan aikaa jo oli menty ylös kymmenin ja viisin markoin.
»Viisi!» lisäsi Matti, vakava ilme silmissä, kasvot hiessä.
»Mitä sitä sillälailla… Sata!»
»Viisi!»
Mikko riemuitsi. Oltiin jo toista tuhatta yli siitä, minkä hän harmittelematta olisi saattanut talosta maksaa.
Antaa suoverin nyt maksaa! Opetetaan sitä!
Oltiin 5 950 markassa. Mikko ajatteli: Matti on nuori, ylpeä, ajattelematon. Jos minä uskallan vielä neljäkymmentä, panee Matti viisi ja *luulee*, että minä panen kuuteen tuhanteen…
Mikko luki hyvin selvästi:
»Viisituhatta, yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä!»
Nyt maksoi vaivan silmäillä Mikkoa, kun tämä katsoi Mattiin…
»Saa olla», sanoi Matti, ja suu meni hiukan hymyyn.
Mikko vaaleni, hän ei näkynyt oikein haluavan tajuta, mitä Matti tarkoitti.
»No lisää, lisää! Kuka nyt vähälle väsyy.»
»Ei penniäkään.»
Ihmiset alkoivat jo tajuta, jännitys löyhtyi, ja jotkut sanoivat:
»No sille talolle tuli hintaa.»
Mikolle tuli asiaa lähteä käymään kotona. Sitä paremmin oli tilaisuutta toisilla ihmetellä, miten taitavasti Matti oli Mikon kengittänyt.
Mikko ei saattanut olla kauan kotonakaan. Tultuaan takaisin ei hän kyennyt salaamaan sitä, että hänen oli harmi. Huutoihin ei hän puhunut enää mitään. Ei aikaakaan, kuiskasi hän Matin kahteen kynteen.
»Saat sen talon sillä, minkä sinä viimeksi lupasit», sanoi. Matti rupesi nauramaan:
»Pidä nyt, kun niin mielesi teki.»
Mikko kynsi päätänsä.
»Minä rikon.»
»No siitä ei tule mitään, sen saat uskoa! Älä uraja, mies kun mies.»
Matti löi Mikkoa hartioille kämmenellään ja lähti pois tämän jutuista.
Mutta Mikko ei saanut sitä päästänsä lähtemään, että hän ottamalla talon hyvästä hinnasta oli joutunut vasten tarkoitustaan runsaalla mitalla lisäämään kälynsä myötäjäisrahoja. Se se häntä eniten harmitti, sillä talo, vaikka olikin kallishintainen katsoen katovuoden kurssiin, oli kuitenkin tavallisissa oloissa hintaansa vastaava.
Vasta sitten huomasi hän yhden lisäseikan: Matti voi nyt ottaa varsin hyvin isänsä talon, antaa isällensä eläkkeen, maksaa velat ja päästä omavaraiseksi mieheksi.
Mikko kirosi siinä huoneitten takapuolella. Kun joku tuli samalla sinne ja kysyi, mikä nyt niin kiroiluttaa, selitti Mikko:
»No kun olin vähällä kompastua ja kaatua tuohon liekoon…»
XX.
Sinä iltana tuli Mikko harmistuneena kotiin. Hän kiersi jokirannan kautta, missä oluttehtaan rakennusta varten valtava hirsikasa odotti kevättä, jolloin aiottiin ruveta rakentamaan. Viime aikoina oli kuvittelu uuden tehtaan kannattavaisuudesta saanut usein hänen huulensa hymisten viheltelemään. Ei onnistunut sekään nyt. Muuten ei hän olisi niin paljoa talonkaupasta harmitellut, mutta kun voitto hyvästä hinnasta, joka hänen mielestään oli kaksinkertainen nykyiseen kurssiin nähden, tuo voitto tulee Hautalan Jannen pojan hyväksi, jota hän vihasi aivan yhtä paljon kuin isääkin, harmitti se häntä. Miksi hän olikin niin hullu, että lisäsi vielä sen viimeisen erän! Selvältä näytti hänestä nyt, että toiveet Hautalan Jannen joutumisesta vararikkoon olivat tuuleen haihtuneet. Ja hän kun jo usein oli kuvitellut itseänsä senkin talon omistajaksi!
Kotiin saavuttuaan tapasi hän siellä Stenforsin ja Kaleniuksen ryypiskelemisen puuhissa. Renkipoika valjasti pihassa hevosta herroille, joita piti kyytiin lähteä. Isäntä meni kamariin ottamaan selvää, mihin ne herrat menevät.
»Karin loukolle!» selitti Kalenius, joka tällä kertaa oli ainoastaan hiukan päissään ja muutenkin Mikon mielestä käyttäytyi omituisesti. Stenfors, joka päissään ollessa aina oli hiljainen ja omituinen, ei puhunut mitään. Kun isäntä aikoi mennä tupaan, sanoi Kalenius:
»Antaa sen pojan vain tulla kyytiin.»
Miksikähän pojan? rupesi Mikko miettimään ja tuli lopulta siihen päätökseen, että hän menee itse. Turkit päällä meni hän kamariin ilmoittamaan, että hevonen on valmiina.
»No itsekö sinä tulet kyytiin?» kysyi Kalenius.
»Niin… Enkö minä kelpaa?»
Kaleniuksen naama meni vähän synkäksi, mutta hän ei puhunut mitään. Pihalle mennessä selitti isännälle, että *hän* suorittaa juomingit, kun takaisin palataan.
Mitähän asioita niillä nyt on? mietiskeli Mikko itsekseen ja yhtäkkiä hän muisti, että Pikku-Karin kartano oli palanut alkuviikosta. Samaan ajatuksenjuoksuun kysyi hän:
»Oliko se Karin kartano vakuutettu?»
»Oli … oli se … kyllä se oli», selitti Kalenius.
Mutta Mikon mielestä oli Kaleniuksen puhetavassa jotain arkaa ja epävarmaa. Mitähän?
Jotain pisti mieleen. Mikko päätti sen johdosta olla koko matkan sanaakaan hiiskumatta, mutta sen sijaan pitää silmät ja korvat auki.
Nimismies rötkötti sivuittain reessä ja näytti nukkuvan. Kalenius, jolla tavallisesti oli hauskoja kaskuja jaariteltavaksi matkojen varrella, oli vaiti kuin myyrä.
Oli jo hyvinkin hämärä, kun tultiin palaneen kartanon pihaan. Stenfors jäi istumaan rekeen, Kalenius meni palaneille raunioille katselemaan. Kierreltyään siellä hetkisen tuli hän takaisin ja sanoi Stenforsille:
»No tulehan katsomaan… Niinkuin näet, ne ovat palaneet kaikki.»
Ei Stenfors viitsinyt nousta, sanoi vain, että näkeehän hän tuon.
»Ja Siikalahtikin näkee, että kaikki se on palanut?» kysyi Kalenius.
Näkihän Mikko.
Lähdettiin pois. Herrat sai Mikko kyyditä nimismiehen taloon, missä
Kalenius todellakin maksoi kaikki laskut.
Kun Mikko oli poistunut, ryhtyi Kalenius kirjoittamaan palotarkastuspöytäkirjaa, missä selitettiin, että Karin talon rakennukset olivat palaneet pohjia myöten. Stenfors kirjoitti alle todistuksensa paperia ollenkaan lukematta, sillä häntä niin kovin unetti. Kun Kalenius tuli kotiinsa, makasi hän pöydällä paperiensa päällä kauan aikaa ja mietti. Paperi hänen edessään sisälsi palotarkastuskertomuksen *Vennu Karin* rakennuksista, jotka olivat vakuutettuina Maalaisten paloapuyhtiössä 2 000 markasta, mutta todellisuudessa olikin palanut *Ville Karin* rakennukset, joita ei oltu vakuutettu missään. Varovaisuuden vuoksi, jos Stenfors kaikista juovuttamisvarokeinoista huolimatta sattuisi lukemaan tarkastuspöytäkirjan ennen kuin kirjoittaisi nimensä alle, oli Kalenius ristinimen sijaan pannut vain alkukirjaimen. Tarpeeton varokeino, sillä Stenfors ei sitä lukenut. Nyt Kalenius tasaisella kädellä täytti puolinaisen nimen, kirjoitti pyynnön, että Vennu Karin palorahat hetimittäin lähetettäisiin hänelle ja sulki paperit kuoreen.
Työ oli tehty. Mutta syviin mietteisiin se pani Kaleniuksen. Vaikka jo kerran ennen hänelle tällainen yritys oli hyvin onnistunut, oli sielussa kuitenkin jotain epäilyksen tapaista. Muusta ei pelkoa, mutta mikä onnettomuus johdattikin tuon Mikon kyytiin. Jos se rupeaisi urkkimaan Karin Villeltä jotain palorahoista? Hiiteen koko Mikko! Rauhottui hän kuitenkin lopulta ja luotti hyvään onneensa. Seuraavana aamuna pani hän kirjeen postiin.
Saman asian vuoksi valvoi Siikalahden Mikko koko yön, uni kun ei tullut silmään. Toisinaan oli hänen kovin kuuma, toisinaan ihan kylmä ja viluttava ollakseen. Aamun vaaletessa pisti hän hevosen puihin ja lähti ajamaan Karin loukolle. Ohi mennessään pistäysi saunaan, missä Ville asui. Siellä oli nälkää ja kurjuutta siksi, että Mikkoakin oikein säälitti. Ville vaikerteli tulipalo-onnettomuuttaan.
»Ei suinkaan sinun rakennuksesi ollut vakuutettu?» kysyi Mikko siinä muun puheen välissä.
Eipä se ollut. Kyllä Kalenius oli usein houkutellut, mutta ei ollut tullut siihen ryhdytyksi.
»Sepä oli vahinko!»
»Niin kovin surkea vahinko, että…»
Mikko kiirehti pois, ajoi kotiin, tuumaili yhä sitä samaa asiaa, teki päätöksensä, istui uudelleen rekeen ja ajoi Kaleniuksen kortteeriin. Astuessaan Kaleniuksen kamariin, väreili hänen huulillaan tuo varma, päättävä ahneuden piirre kaikkivoittavana, aivan kuin siihen valettuna.
Nähtyään Mikon astuvan sisään joutui Kalenius sellaisen hermostumiskohtauksen alaiseksi, että hänen täytyi änkätä, kun yritti puhumaan. Eikä Mikoltakaan oikein sujunut.
Yhtäkkiä rupesi Mikko nauramaan ja katsoi Kaleniuksen silmiin.
»Mitä nyt?»
»Ei mitään!» Mikko nauroi yhä.
»Mitä sinä naurat?»
»Tahtoisitko tietää?»
»Mutta mitä pirua sinä tarkoitat?»
Mikko muuttui totiseksi kuin muuri, vetäisi henkeä ja kysäisi:
»Onko teillä Stenforsin kanssa siinä eilisessä yhteiset vehkeet?»
Kalenius vaaleni:
»Missä eilisessä?»
»Noo», Mikko taas nauroi, »älä kiertele yhtään, minä kyllä tiedän, että sinä *taas* meinaat petkuttaa Paloapuyhtiötä».
»Taas?» äänsi Kalenius vaistomaisesti. Tuskalliset ajatukset näkyivät sekaisin kiitävän ja myllertävän hänen aivoissaan, sen kyllä silmistä näki.
»Katsos … minun *omatuntoni* ei antanut mukiin ennen kuin…»
»Älä *sinä* puhu omastatunnosta!» huudahti Kalenius. »Mutta nyt minä alan käsittää: sinä luulet, että minä aikoisin ottaa Paloapuyhtiöltä vakuutusmaksun vakuuttamattomista rakennuksista.»
»No niin.»
»Pyh! Sinä itse olet sellainen roisto.»
»Hauku vaan, mutta kyllä minä asiasta selvän otan. Minä saatan nyt käydä
Stenforsin puheilla.»
»Sieltä sinä potkun saat.»
»Sama se. Paraiten potkii se, joka viimeiseksi potkii.» Mikko nousi jo lähteäkseen.
»Et taida luullakaan, että minä tiedän senkin, sinun entisen petkutuksesi?»
Kalenius raivostui niin että ajoi Mikon ulos, mutta ennenkuin tämä ehti pihasta lähtemään huusi hänet vielä sisään. Ja Mikko meni. Sillä välin oli Kalenius muuttunut. Hän kutsui Mikon istumaan pöydän ääreen, asettui itse vastapäätä. Hetkisen vaiti oltuaan alkoi hän sanoa:
»Kuule Mikko, enkö minä ole tehnyt sinulle monta palvelusta?»
»Noo … palkan sinä olet niistä saanut.»
»Niin, mutta monta sellaista palvelusta, jota moni muu ei olisi tehnyt palkankaan edestä.»
Mikko nauroi vingahti:
»Kun olet tehnyt, niin oma asiasi! Kyllä olet saanut hyvän palkankin.»
»No noh, mutta ota nyt huomioosi, että jos sinä ilmaiset tämän, on minulla yhtä ja toista sinun päällesi ilmoitettavaa, joka ei tule sovitetuksi muualla kuin linnassa ja raippavitsoilla.»
Mikko pelästyi niin että kieli alkoi sammaltaa, kun hän koettaen ryhtiänsä säilyttää vastasi:
»Et sinä voi minun päälleni mitään todistaa.»
»Parempihan se sinulle niin olisi, mutta älä anna turhien luulojen pettää itseäsi. Ajattele kuka minä olen.»
Voitonriemuinen ilme ilmestyi Kaleniuksen koko olentoon. Koputtaen etusormellaan varoittavasti pöydän laitaan jatkoi hän:
»Näet nyt, Mikko, että sellaisten miesten kuin meidän on parasta olla sekaantumatta toistemme asioihin.»
Levottomuus, joka väreili Mikon jokaisessa kasvojen eleessä, huvitti
Kaleniusta, joka yhä varmistui.
»Lähdetkö sinä kertomaan asiasta Stenforsille?» piinasi Kalenius.
Mikko oli nähtävästi aivan sekaisin.
»Jos annat edes sata markkaa mulle, sitten kun saat rahat…»
Kalenius purskahti kaikuvaan nauruun.
»Sittenkö sinun omatuntosi olisi vaiti, kuule, sinun *omatuntosi*, joka sinut ajoi tänne?»
Mikon suu vetäysi vaistomaisesti noloon hymyyn ja sitten rupesi hän lähtemään pois sanoen:
»No, puhutaan hänestä toiste.»
»Ei sanaakaan enää ikänä! Kuulitko? Nyt paikalla se päätetään, menetkö sinä linnaan ja otat raippavitsoja 40 paria tuonne kapeaan selkääsi?»
»Ja teetkö sinä samoin?» hymyili Mikko.
Kalenius meni Mikon eteen ja kuiskutti silmät säteillen:
»Nuo paperit ovat vielä minun hallussani. Minä voin ne asiaksi tullen polttaa sen sijaan että lähettäisin ne Helsinkiin. Stenfors oli päissään eikä hän muista koko eilistä puuhaa. Ymmärrätkö sinä, Siikalahden Mikko? Ja jos sinua huvittaisi ottaa selvää siitä toisesta jutusta, niin…»
»Niin mitä?»
»Luuletko sinä, että minulle on kovin vaikeata kadota tältä paikkakunnalta?»
Vähän ajan päästä Mikko oikaisi kömpelösti kätensä ja virkkoi:
»No sovitaan pois.»
»Sitähän minäkin! Onko sulla rahoja mukanasi, että antaisit minulle kymmenkunta markkaa, olis vähän tarpeita.»
»Lainaksiko?»
»Kuinka itseäsi paraiten huvittaa … sopiihan panna Jumalan maksun päälle.»
Mikko empi.
»Anna pois vaan! Sulla oli lurjun keinot mielessä, kun tänne tulit, eikä satakaan markkaa olisi sinulle liian paljon siitä, etten laita sinulle raippavitsoja.»
Ennenkuin Mikko lähti antoi hän kymmenen markkaa. Ovessa mennessään hän vielä, ainakin jo kymmenennen kerran nöyrällä, sovittavalla tavalla muistutti Kaleniukselle:
»No ollaan nyt sitten taas niinkuin ennenkin.»
Kalenius katsoi ikkunasta hänen jälkeensä, hykerteli käsiään ja nauroi mielihyvissään.
* * * * *
Päivällä haetti Kalenius eräällä ämmällä viinaa jostain salakapakasta ja saatuaan pullon poveensa lähti nimismiehelle.
Stenfors siellä oli pahalla tuulella. Hän oli päivän kuluessa joutunut tarkastelemaan papereitansa ja löytänyt sieltä useita laiminlyötyjä, unhotettuja asiapapereita. Niiden lisäksi muistui mieleen yhtä ja toista, joka kiireellisten huvittelemisten vuoksi oli lykkäytynyt päivästä toiseen. Sinä päivänä ei kukaan päässyt hänen puheillensa.
Mutta kun Kalenius tuli jälkeen puolisen, otti Stenfors hänet vastaan kuin enkelin. Kaleniushan oli asianymmärtäjä, jolle saattoi purkaa virkatehtäväinsä yliluonnollisen paljouden ja raskaat vaivat. Ystävä tiesi hyvän, helpottavan keinon:
»Pannaan plöröksi — ja huolet hevosille.»
Stenfors ensin vastusteli ja nauroi, kun toinen pullonkin povestaan pisti jonnekin nurkkaan. Mutta miten siinä vaikeroitiin virkamiehen tuskia ja Kalenius laski yhä hullunkurisempaa ilvettä, niin jo höyrysivät plörökupit ja elämä alkoi Stenforsistakin tuntua »vähän ihmistenmoiselta.»
Kun pullo oli juotuna, sai kylän ämmä noutaa uutta. Niin sitä ryypättiin ja juotiin, kunnes Kalenius nukkui Grönbergin hienonpuoleiselle salonkisohvalle, Stenforsin vielä jaksaessa istua ja rallattaa pöydän päällä kuojullaan.
Silloin koputettiin ovelle.
Stenfors ähkyi ja karjui jotain siihen tapaan, ettei saa tulla sisään.
Sieltä tuli suuri mies paksussa turkissa.
Stenfors ei hyvin kyennyt enää tuoliltaan nousemaan. Mutta kun vastatullut heitti pois turkin päältänsä, lakkasi Stenfors mörisemästä ja karjumasta. Juopumuksesta veltostuneille kasvoille nousi pelon ja hämmingin tapainen ilme ja suu sopersi hyväksi-tekevän näköisenä:
»Anteeksi.»
Tulija oli Grönberg. Lävistäen tulisin katsein virkaveljeänsä, joka pöydästä pidellen pysytteli seisomassa, otti hän kynttilän ja kävi katsomassa, kuka se siellä sohvalla makaa. Kalenius rötkötti siinä, luultavasti autuaallisissa unelmissa. Sanaakaan sanomatta herroille kävi Grönberg kutsumassa rengit. Näiden tultua sanoi hän:
»Viekää nuo sinne renkituvan oviloukkoon makaamaan ja pankaa hevosloimi alle, etteivät lattiata tahri.»
Esa tarttui Kaleniuksen kaulukseen kuin jyväsäkin suuhun. Ja kun ei poika jaksanut oikein hyvästi kantaa sääristä, veti Esa herra Kaleniusta nahkanaan yli pihan, ylös renkituvan rappusia ja laski koreasti makaamaan oviloukkoon, mihin Kalenius jäi möristen kuorsaamaan. Sitten palasivat he sisään, ottivat kainaloista Stenforsia, joka potki, raivosi ja vastusteli, mutta seurasi kuitenkin renkien vetäessä ja kantaessa, kaupungin mestarin tekemillä, siihen aikaan muodissa olevilla lihavilla saappaan kärjillään kyntäen lumiseen pihaan syviä, mutkaisia vakoja. »Siat!» äänsi Grönberg, kun oli saanut herrat pois huoneestaan, ja silmäili nenä kurtussa ympärilleen. Kutsui piian sisään, pani siivoamaan huonetta ja meni itse siksi aikaa keittiöön.
XXI.
Oli päästy huhtikuuhun. Aurinko valoi ihanaa lämpöä tuiman talven jäykkään selkään, joka alkoi nöyrästi notkistua ja sulaa. Kinokset ohenivat ja rappeutuivat päivä päivältä. Ilma huokui keväistä suloutta ihmisten mielestä auliimmin kuin koskaan ennen. Uusi elämäntoivo heräsi. Kuolemaa ei enää pilkattu. Luonnon hymy oli kuin leipää.
Kotiin tultuansa oli Grönberg kyllä kuullut, että Hautalan Janne sairasti, mutta monet virkavelvollisuudet ja puuhat olivat häntä estäneet käymästä tervehtimässä ystäväänsä. Eräänä päivänä hän sen kuitenkin otti vasiten tehdäkseen. Nähtyään, kuinka laiha ja kuihtunut tuo äsken vielä voimakas mies nyt oli, hämmästyi hän. Oikeinhan Jannen kasvoilla olikin jo kalman väri, ja nimismies tuli sanoneeksi sen huomionsa.
»Ette ole itsekään vahvistunut tänä vuonna», hymyili Janne. Ja tosiaankin oli myöskin Grönberg heikko entiseen verraten.
Janne jaksoi tänään tavallista paremmin. Hänestä oli iloista, että Grönberg *alentui* tullakseen häntä katsomaan. Juteltiin yhtä ja toista. Grönberg kertoi, miten kelvottomasti Stenfors oli hoitanut hänen virkaansa; paperit olivat epäjärjestyksessä, useita pieniä varkauksia oli viime aikoina tehty eikä Stenfors ollut pannut niiden vuoksi kortta ristiin. Mutta sitä hän ihmetteli, ettei kassassa ollut vaillinkia ainakaan muuta, kuin ehkä joku kymmenmarkkanen. Janne puolestaan kertoi, miten ne Kaleniuksen kanssa olivat juopotelleet, niin että ei suinkaan siitä aikaa muuhun riittänytkään.
»Se on sillä tavalla, herra nimismies», jatkoi Janne, »että se, joka aikoo kansan saada tottelemaan lakia ja noudattamaan järjestystä, sen pitää olla siivo mies. Kun nimismiehet juovat ja repalehtavat ja tekevät itse lainrikoksia, niin miten ne sitten uskaltaisivat muita sellaisista syyttää?
Täällä on ollut oikein miespolvien ajat kelvottomia nimismiehiä, jotka ovat näyttäneet huonoa esimerkkiä kansalle. Mikä kumma sitten on, jos tavat ovat niin rappiolle menneet. Te olette minun aikani ensimmäinen nimismies, joka käsitätte asianne oikein. Enkä minä sano sitä kehuakseni, vaan siksi, että se on totta.»
Grönberg kyllä oli mies, joka ei kehumisista välittänyt. Mutta kun hän sai ne juuri *tuolta* mieheltä, jonka herrainviha oli koko läänissä tunnettu, hiveli sentään hyväilevä tunne hänen sydäntänsä.
»Minulle taitaa tässä tulla kuolemakin», jatkoi Janne ääni vapisten, »ja olen ajatellut, että pitäisi järjestää asiansa ennen lähtöä … ne ovat vähän sekaisin joutuneet näinä vuosina.» Sairas pyyhki paidanhihalla hikeä otsastansa. »Minulla on ollut aikomus antaa tämä talo pojalleni Matille… Ajattelin kyllä pitää sitä itse vielä jonkun vuoden, kun olen näinä viime aikoina velkaantunutkin, että olisin saanut niitä vähän lyhenemään, mutta kaikkivaltiaan neuvoissa näyttää olevan toisin päätetty… Ei tässä paljon perittävää ole, ne ovat nämä vuodet olleet sellaisia, että…»
Tässä ääni sortui ja kätensä takapuolella poisti vanhus nopeasti kyynelet silmistänsä. Grönberg oli kunnioittavasti vaiti.
»Toissapäivänä kuoli täällä meidän kopukassa Rantaniemen Juho», jatkoi sairas vähän ajan kuluttua.
»Rantaniemen Juho?» ihmetteli Grönberg.
»Niin. Kolme, neljä vuotta takaperin oli sekin velaton mies. Takausten tähden on nyt mennyt kaikki, samoin kuin monen muunkin. Me olimme yhdenikäiset hänen kanssansa. Kun Juho tuli tänne ruokaa pyytämään, niin … me itkimme molemmat… Enkä minä ole nähnyt kenenkään haukkaavan pettua sellaisella halulla kuin Juhon. Miesparka oli varmaankin ollut ilman ruokaa monta päivää ja taistellut kunniantuntonsa kanssa…»
Grönbergin silmään sattui musta pettuleivän kappale, joka oli pöydällä.
Ihmetellen kysyi hän:
»Tätäkö tekin syötte?»
»Sitä. Siihen asti kun se Juho tänne tuli, syötiin meillä vähän parempaa leipää, mutta sitten ruvettiin itsellekin leipomaan samanlaista kuin vaivaisillekin. Mun omatuntoni ei enää antanut myöten syödä parempaa, ja totta puhuen ei olisi varojakaan. Ei sitä haluta syömisen päälle juuri tehdä velkaa kovin paljoa, kun ei tiedä, kuka ne lopultakin saa maksaa.»
Liikutettuna oli Grönberg vähällä kysyä, eikö hän saisi toimittaa tulemaan yhtä mattoa jauhoja, mutta hillitsi innostustaan, koska pelkäsi tarjouksella loukkaavansa Jannea. Viimeksimainittu jatkoi kertomustaan:
»Minä elän nyt aivan armopalasta, sillä velkojani ovat minua hätyyttämättä osaksi ystävyydestä, osaksi taas sen vuoksi kun tietävät, että poikani Matti ottaa talon ja kykenee maksamaan velat, kun saa rikkaan vaimon.» Hän hymähti katkerasti. »Ja nyt minä pyytäisin, että nimismies tekisi niin hyvin ja tulisi tänne jonakuna päivänä kirjoittamaan meidän välille kauppakirjat.»
Sen Grönberg lupasi. Kun tämä vihdoin lähti pois, tuntui Jannesta olonsa ihmeellisen keveältä, sillä nyt hän oli saanut päätetyksi talonsa jättämisen pojalle. Luopuminen isännyydestä oli hänen luontoiselleen miehelle uhri.
Porstuassa tapasi emäntä vielä nimismiehen ja sanoi itkien, ettei isäntä suostu sairaanakaan syömään puhdasta leipää. Hän toissapäivänä leipoi aivan sitä varten viisi rukiista kyrsää, mutta ukko ei niihin käsin koske. Nyt hän pyytäisi, että nimismies puhuisi isännälle, kun ei se muiden puheesta mitään huoli.
Grönberg palasi selittämään, että Hautalaisen puolelta on liian yksipuolista kovapäisyyttä kieltäytyä sairaanakin syömästä puhdasta leipää yksistään sen vuoksi, ettei kopukoissakaan muuta ole. Mutta Janne oli jyrkkä. Puolileikissä hän sen lisäksi selitti, että Siikalahden Mikko on jo kauan pitänyt tulessa sitä huhua, että heillä syödään pitäjän jauhoista leivottua leipää … »vaikka tuskin se meidän muori sentään varkaisiin menisi, vaikka nälkäkin olis.» Nyt kun syödään samanlaista leipää kuin kopukassakin, ei sillä Mikollakaan liene aivan paljoa muistuttamisen syytä.
Nimismies lähti talosta sydän ja pää raskaita tunteita täynnä. Hän näki pihassa muutamia vaivaisia varjon tapaisina horjuvan ja kotimatkalla tienvarsilla tapasi puutteen ja kärsimysten leiman jos jossain muodossa painuneena jokaiseen, kenen vaan kohtasi.
Kun hän tuli kotiin ja istui tavallisen hyvin valmistettuun päivällispöytään, ei ruoka ensinkään maittanut; jokainen maukas pala tuntui olevan aivan kuin varastettu taikka saatu jollain epälaillisella tavalla.
Hän alkoi ymmärtää Hautalan Jannea. Mutta tuo ymmärtäminen tuotti kipeää tuskaa. Ainakin vielä tunsi Grönberg itsensä kykenemättömäksi Jannen tavalla hankkimaan itsellensä tunnonrauhaa, sillä pettuleipä tuottaisi hänelle varmaan kuoleman eikä hän tahtoisi kuolla vielä…
Melkein koskemattomina sai piika korjata ruoat, kun hän sairaan näköisenä ja sortuneena siirtyi huoneeseensa.
»Tuskin se meidän muori sentään varkaisiin menisi, vaikka nälkäkin olis», se pani Hautalan emännän sydämen rajusti sykkimään. Hän pakeni tuvan yliselle, missä suuren tuskan vallassa vaipui polvilleen. Rukous alkoi hänen suustaan vuotaa katkonaisin sanoin. Särkyneestä sydämestä purkausi Jumalan eteen äänekäs tunnustus, että noihin viiteen kyrsään hän oli ottanut jauhot pitäjän jauhotynnyristä, kun itsellä oli niin vähän… Hän oli aikonut maksaa heti kun saadaan jauhoja… Mutta nyt hän pelkäsi, ettei niitä enää koskaan saadakaan hänen eläessään, sillä hän tunsi itsensä niin kummallisesti väsyneeksi, sydänalaa ja päätä viilteli ikään kuin kuoleman kuristava koura. Pitäisikö hänen vielä varkaana astua kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen eteen… Ei hän ollut koskaan ennen tullut asiaa siltä kannalta ajatelleeksi, sillä takaisinmaksamisen mahdollisuus näytti aina niin varmalta. Miksi se nyt niin mahdottomalta näytti, hän ei käsittänyt itsekään, eikä sitä edes ajatella voinut, sillä tuska vyöryi ylitse kuin aalto ja peitti näkymättömiin.
»Varas», äänsi hän, kun katkonainen rukous oli loppunut, tuijotellen elottomilla, tylsistyneillä silmillään pimeään nurkkaan. Silloin tällöin paineli hän sydänalaansa käsillään ikään kuin poistaakseen sieltä jotain tuskaa tuottavaa kipua. Mutta sekin tapahtui ikäänkuin vaistomaisesti, ohimennen; *sielussaan* ei hän näyttänyt enää näitä kärsimyksiä tuntevan.
Moneen päivään ei hän ollut enää hetkeksikään saanut käännetyksi pois ajatuksiaan jauhotynnyristä, jonka niukat varat hupenivat ja tekivät loppua, vaikka hän joka päivä niitä yhä säästäväisemmin käytti. Hän arvasi, ettei hänen miehensä tiedä niiden olevan niin lopussa, eikä hän tahtonut voida mitenkään mennä kuolevaa vaivaamaan sellaisilla maallisilla asioilla, se kun tuottaisi sille tuskaa ja ajattelemisen vaivaa. Poikain ja piian huomasi hän päivä päivältä käyvän synkkämielisemmiksi ja hän ymmärsi, että ne äänettöminä valittamatta kärsivät nälkää…
Uuteen suurukseen oli vielä monta kuukautta.
Hän ei enää rukoillut, huulet olivat lakanneet liikkumasta. Ristitetyt kädet helmassa istui hän vaatekasassa, ajatukset nähtävästi pysähtyneinä tuijotellen yhä tuonne pimeään nurkkaan. Miten syvillä kuopilla posket olivat ja miten keltainen niiden väri!
Joku kuului tulevan rappusissa. Kuulihan emäntä sen, mutta tajuntaan ei se pystynyt. Ja vaikka silmät olivat auki, ei hän näyttänyt ensinkään huomaavan sitä, kun Matti tuli, seisahti hänen eteensä ja alkoi puistella olkapäistä…
Aurinko pilkisteli sisään pienistä räystäsikkunoista sen verran, että vintissä oli valoisa. Katsellessaan hetkisen äitinsä tuijottaviin silmiin, joista älyn ilmeet näyttivät hetkiseksi poistuneen, rupesi poika vapisemaan. Vapisevin käsin nosti hän äidin kainaloista ylös, sulki syliinsä ja kamalan tuskan värittämällä äänellä kuiskasi:
»Äiti … mikä äidin on? Onko äidillä nälkä?» — —
Äiti toipui vihdoin ja alkoi selittää pojalle, joka yhä piteli häntä sylissään, ettei hänellä ole enää jauhoja, mistä keittää huomenna, kun tänään panee viimeiset velliin … eikä hän tiedä ollenkaan, mistä hänelle uskottaisiin velaksi, kun on ennestään niin paljon velkoja…
»Isälle leivottuihin kyrsiin minä varastin jauhot… Minua nyt Jumala rankaisee, etten saa enää mistään jauhoja.»
Matti ymmärsi, että äidin hermot pitkällisen rasituksen ja jännityksen tähden olivat siksi riutuneet, että hän ensisijassa tarvitsi lepoa. Mutta että myöskin äidin olisi *nälkä*, se hänelle nyt vasta ensikerran oli juolahtanut mieleen ja samalla uneksivasta tilastaan herättänyt eloon lämpimän rakkauden henkäyksen tuota kalpeata, kärsivää hyväähenkeä kohtaan. Hän suuteli äidin ohuita huulia ja kalvenneita poskia — mitä hän ei ollut tehnyt sen jälkeen kun äidin sylissä paitaressuna uinaili.
Matti vei äidin alas ja pakotti hänet puoliväkisin sänkyyn lepäämään. Itse lähti hän oitis kirkonkylän kauppiaaseen ja toi sieltä kotiin jauhomaton. Sillä aikaa oli äiti jo noussut ylös. Kun Matti meni häneltä kysymään jauhopuodin avainta, säpsähti hän, kuka tietää miksi. Mutta kun Matti selitti, että hän on tuonut jauhomaton, pääsi äidiltä huudahdus:
»Jauhomaton!»
Nopeasti etsi hän avaimen ja riensi avaamaan ovea. Kun Matti selästään laski maton lattialle, kiersi äiti kätensä hänen kaulansa ympäri, mutta ei saanut mitään sanotuksi.
Matin poistuttua puodista maksoi emäntä ensimmäisenä pitäjän jauhotynnyriin sieltä ottamansa lainan. Otti sitten isää varten leivotut leivät, vei ne tupaan, paloitteli, jakeli omalle väelleen ja kaikille vaivaisille palan kullekin. Itse meni hän viemään palaset pihatupaan.
Se oli iloinen ilta Hautalan kopukassa. Mutta hetken kuluttua joutui emäntä uudestaan äkillisen kuumepuuskan käsiin. Koko talo näytti kohta olevan mullin mallin.
Vanha isäntä, jota nyt ei ehditty käydä monestikaan illan kuluessa katsomassa, ei siitä kuitenkaan nurkunut. Tuontuostakin pyyhki hän kyyneleen silmästään, koputti tuvasta jonkun luoksensa ja kyseli:
»Kuinka äiti voi?»
Äiti alkoi heti odottaa kuolemaa. Hänestä oli nyt niin hyvä olla, kun tunsi olevansa kaikesta sovinnossa Jumalan kanssa. Pari viikkoa kesti riutunut ruumis, sitten jäi Janne leskeksi.
XXII.
Tällä kertaa putosi kevät kuin suoraan taivaasta. Kaksivuotisen talven hyinen selkä köyristyi, pehmisi, suli ja hävisi. Kevätär avasi ihanat silmänsä ja niiden ihmeteltävä loiste sai toivottomuuteen vaipuneet sydämet uudelleen sykkimään rakkaudesta elämään. Se henki hurmaavaa tuoksuansa ja täytti sillä ilman. Suomen *maankin* sydän alkoi sykkiä. Aivan kuin kevätär olisikin odottanut tuota elonmerkkiä se heti avasi hempeän ruusuilla täytetyn sylinsä ja pehmeillä, näkymättömillä kätösillään kylveli jokaiseen maamme kolkkaan väririkkauden, joka näytti meistä verrattomalta. Hengellänsä hehkutti se suloisen hien pelloillansa hyöriväin miesten ja naisten laihtuneille, kalpeille poskille ja vetäisi samalla niihin elontoivosta hehkuvan, rusottavan värin.
Vedet aukenivat. Merien helmasta sukeutuivat liputetut laivat jauho- ja siemenlastineen rannoillemme ja etelätuuli kantoi pehmoisessa selässään viestit niistä syvälle sydänmaihin. Siellä kyllä ei osattu käsiä taputtaa eikä ilolippuja vetää tankoihin, mutta kyllä ilosta itkeä osattiin. Kuormastoina siirtyivät jauhoja siemensäkit rannikolta sydänmaille kulkien monipoimuisilla maanteillä vakavina, monimutkaisina jonoina kuin onnesta taistelevan miehen varma tulevaisuus. Sydänmailla jauhokulit samaapäätä muutettiin leiviksi. Kiusatut ihmiset saivat syödä ja kehuivat kasvot ilosta loistaen, etteivät olleet koskaan ennen elämässään saaneet niin hyvää leipää. Uudelleen alkoi kuulua kateissa ollut lasten iloinen remakka; paimentorven salojen kaikuja muistuttava sävel rupesi saamaan tavallisen, oikean luonteensa. Silloin hento kevätär äkkinäisestä paljosta puuhasta uupuneena vetäysi lepoon ja jätti sijansa kesälle, joka kevättären puuhatessa oli itsensä monipuolisesti valmistanut suureen kutsumukseensa ja astui nyt esiin hyvin valmistuneena iloisin kasvoin.
Kohta keväimen tultua nälkä ja taudit hellittivät ja ihmiset valtasi kuumeentapainen toimeliaisuus. Jos olivatkin voimat työntekoon heikot, niin sitä suurempi oli into. Ikäänkuin kestetyitä kärsimyksiä korvatakseen ja koettelemusten kiirastulessa karaistua, yhä uudelleen heräävää luottamusta, tuota Saarijärven Paavon horjumatonta isänmaanrakkautta palkitakseen työnsi isänmaa povestaan sellaisen kasvullisuuden, jota ei ollut nähty miesmuistiin.
Siikalahden Mikolle oli säästynyt viljaa. Mutta kaikista merkeistä hän nyt ymmärsi ja päätti, että hinta tulisi ensi syksynä halpenemaan. Harvat omapitäjäläiset hänen puoleensa edes siementen tarpeessa kääntyivät.
Mutta eräänä päivänä sai hän mieluisat kaupat. Viisi vierasta miestä, varustettuina takausvelkakirjoilla, joiden kelvollisuuden nimismies oli todistanut, lainasi häneltä 20 tynnyriä rukiita eikä tinkinyt hintaa. Ne olivat niin siivoja miehiä, että Mikko vielä kahden viikon kuluttua otti erikoisesti puheeksi, kuinka ne olivat tarkkoja, etteivät edes viimeistä mittaa tahtoneet kukkurassa, — »vaikka kyllä minä sen kukkurassa mittasin», selitti hän. Mutta sitten joku alkoi peloitella Mikkoa, että häntä oli petkutettu. Mikko tuli epäluuloiseksi siihen määrään, että lähti kuulustelemaan miesten kotipaikoille. Siellä ei ollut ikänä kuultukaan sennimisistä miehistä.
Kun hän viikon päivät kuulusteli, saamatta vähintäkään vihiä jyväin lainaajain kotiperästä, ymmärsi hän, että kauppa oli ollutkin epäedullinen, eikä sen erän perästä siitä mieluisasti puhunut.
Sitä innokkaammin hän nyt oluttehdasta rakensi jokirannalle, omalle sarallensa, oli umpimielinen, mutta ei murheellinen. Ihmiset ymmärsivät, että hän toivoi uudesta puuhastaan paljon.
Hautalan Jannen haudan päällä alkoi jo ruoho viheriöidä tuon halavan alla, josta viimekeväinen myrsky repäisi toisen haaran. Siellä lepäsi Janne, siellä myöskin hänen lempeä, kärsivällinen »hyvä-henkensä». Kun viimeksimainitun kirstun kansi laskettiin kiinni ja sinne kätkettiin kuolleen hymyilevä suu, tuntui monesta kuin muutamia herttaisia auringonsäteitä olisi samalla kertaa kätketty haudan synkkään pimeyteen.
Halavan lehdet kuiskailivat hiljaa ja tuuliviiri multaushuoneen katolla oli vaiti. Päivän toisensa jälkeen sai luonto rauhassa uinailla hautuumaan hiljaisella kentällä ja pehmoisella varmuudella syliinsä kätkeä viime kuukausien aikana avatut lukemattomat haudat. Se oli melutonta, kunnioittavaa surujuhlaa. Ohikulkijan sielun valtasi syvä, surumielinen tunnelma, jonka vaikutuksesta moni pää paljastui ja rinnasta nousi kumiseva huokaus, mikä sanoja selvemmin ilmaisi, että kärsimyksen koulussa oli opittu jotakin. Jälelle jääneet, ne jotka huokailivat, vaistomaisesti tunsivat ihmeen kautta pelastuneensa taistelutantereelta, missä Suomen kansa lapsesta vanhukseen asti oli taistellut *kansan olemassaolon puolesta* ankaran taistelun.
Kuka tuttava seisahtuikin Hautalan Jannen haudalle, kyllä hän siinä rintaansa sai selittämättömän, vakavan tunteen. Tuossa miehessä oli ollut jotain erikoista. Hänen luonteensa ja käytöksensä ei suinkaan liene monelle ollut rakastettu. Mutta sittenkin häntä kaivattiin, rakastavalla kunnioituksella muistettiin. »Jos te peritte tämän toverinne ominaisuuksia ja jätätte ne taas perintönä lapsillenne, niin Suomen kansa ei sorru koskaan, vaikka sillä olisikin nälkä.» Tuon kuvernöörin lähettämän tervehdyksen oli Varpulan Valee uskollisesti saattanut kuntalaistensa tietoon. Viimeiseksi kertoi hän sen Jannen hautajaisissa. Siihen nuoret ja vanhat yhteen suuhun hymisivät, että se oli ihan niinkuin maaherra oli sanonut. Sellaisia lauseita usein pannaan suurten miesten hautapatsaisiin. Jannen haudalla seisoi valkoinen puuristi, mihin mustilla, kömpelöillä kirjaimilla oli maalattu hänen ja hänen vaimonsa nimet, syntymä- ja kuolinpäiväin määrät sekä yksi pitkä virrenvärssy. Silloin kyllä haudallakävijät muistivat ja kertasivat noita kuvernöörin sanoja. Nyt ne ovat jo unohtuneet. Puuristi Jannen haudalta on hävinnyt, muisto hänestä on hälvennyt, sekaantunut katovuoden uhrien lukemattomaan epämääräiseen joukkoon.
Kesä hallitsi voimallisesti aikansa. Ja kun sen tuli jättää sijansa syksylle, notkuivat tähkäpäät raskaan viljan painamina maahan asti.
Silloin laskettiin sirpit. Riemuitsevin sydämin ja iloisin katsein riensi ken kynnelle kykeni leikkaamaan lyhteisiin luonnon runsaita antimia. Kateissa ollut hymyily palasi takaisin leikkimään harmaa-päävanhuksen samoin kuin nuoruutensa keväimessä elelevän nuorukaisenkin huulille. Suloisen syysillan ihanassa hämärässä kajahteli taasen nuorison raikas laulu. Mutta se oli entisestään hiukan muuttunut. Siitä oli poissa tuo puukon ja malmarin herättämän innostuksen uhma. Neitonen liverteli ilmoille kaihon rakkaudenkaipuunsa ja nuorukainen vastasi siihen joskus vakavin, joskus leikillisin sanoin, mutta aina kiertelemättä tunnustaen tahtovansa rakastaa. Kolkko kärsimyksen aika oli hetkiseksi kuolettanut inhimilliset tunteet; ne heräsivät taas eloon kyntämään vanhoja ja kuitenkin aina yhä uudistuvia uriaan.
Eräänä paahteisena elokuun päivänä astelivat Varpulan Valee ja Hautalan Matti — joka jo oli tuonut emännäksi taloonsa Märkäsen Annikan — rinnakkain, sirpit olalla vainiolle päin. Iloinen oli miesten katse ja keskustellessa helähtelivät äänet niinkuin helähtelee eheän, varman talonpojan ääni silloin kun hän tuntee ettei tarvitse kumartaa muita kuin Jumalaa.
»Katsos», huomautti Valee, »Siikalahden Mikko se häärii nytkin tuolla oluttehtaan kentällä.»
»Usein näkyy kapteenikin siellä käyvän. Minä vaan ihmettelen sitä, ettei niille jo ole tullut suurempaa riitaa.»
»Miksi niin?» nauroi Valee.
»Noo … kumpikin haluaa, mikäli mahdollista, toistansa petkuttaa.»
»Hm. Minä pahoin pelkään, että siitä Stoltista tehdään kunnan esimies.»
»Stoltistako?»
»Niin, ne ovat niin kummallisia ja monihyväisiä ne pitäjän miehet.»
»Jos isä eläis, niin kyllä se varmaankin jyryn nostaisi siitä puuhasta. Mutta eiväthän ne nyt niin hulluja ole pitäjäläiset; eihän tuo osaa edes kunnolla suomea puhua.»
»Niitä on paljon, jotka häntä siihen pitävät ainoana kykenevänä, kun ei kirkkoherra suostu rupeamaan.»
»Eikös siinä pidä olla kirjurikin?» muisteli Matti, joka ainoastaan hämärästi tunsi uuden kunnallisasetuksen pääpiirteitä. Valee selitti, että kyllä kirjurikin tarvitaan ja että tämä samalla tulisi olemaan n. s. kunnallislautakunnan esimies. Valee kuului komiteaan, joka oli asetettu tekemään ehdotusta uuden kunnallishallinnon järjestämiseksi. Kuultuaan, mitä kaikkea kunnallislautakunnan esimieheltä vaaditaan, sanoi Matti tavallisella avomielisyydellään:
»Mutta tehän siihen virkaan olisitte kaikista sopivin.»
Valee selitti, ettei hän luule siihen kykenevänsä, vaikka olivathan ne siellä komiteassakin jo muutamat sitä hänelle suottailleet.
Jatkaen innokkaasti keskustelua saapuivat miehet sarkojensa kohdalle ja hyppäsivät juuri pellolle, kun ohitse ajoi Grönberg. Hän pidätti hevostaan ja tervehti. Miehet astuivat takaisin maantielle, ja Valee alkoi kysellä, mitä käräjiltä kuuluu. Grönberg alkoi selittää. Tuo muutamia vuosia sitten tehty murha alkoi tulla Vennun syyksi varmasti, mutta hänen osallisuuttaan jyväin varkauteen näytti olevan hyvin vaikea todistaa. Ella sitä vastoin ja ne toiset olivat jo selvästi syyllisiksi todistetut; tuomiota ei ollut heillekään vielä annettu ennenkuin Vennunkin suhteen päästään johonkin varmuuteen. Muita juttuja oli ollut: muutamia salapoltto-, tappelu- ja varkaus-juttuja.