ANTTI. Enpähän siihen sinultakaan lupaa pyytäne.
HELENA (menee Antin luokse ja tarttuu hänen käteensä). Voi, älä mene, isä, enää ulos, johan nyt on yö. Pane maata tuohon vuoteelle, hyvä, rakas isä, tee se, niin heräät huomenaamuna terveenä ja raittiina. Äidin tähden, isä, itsesi tähden, meidän kaikkein tähden, älä mene enää mihinkään, vaan jää kotiin, jää tähän lämpöiseen, hauskaan kotiimme, jossa sinun on paljon parempi olla kuin tuolla ulkona yön seljassa!
ANTTI. Oles tuossa vaiti!
HOPPULAINEN. Puhu pukille, sanoi Sauna-Matti papille.
HELENA. Isä kulta, elämänikäni tahdon sinua palvella, tahdon panna viimeisetkin voimani alttiiksi sinun puolestasi, mutta kaiken hyvän nimessä rukoilen sinua luopumaan tuosta väkeväin nauttimisesta, ennenkuin se liian myöhäistä on. Ano voimaa ylähältä ja taistele pahaa vastaan, oi, isä armas, onhan Jumala väkevämpi kuin kiusaaja, jos vaan uskollisesti riiput hänessä kiinni.
HOPPULAINEN. Siipoten, sanoi Mäntsälän lukkari, kun kynä putosi. Niinhän sinä, Helena kulta saarnaat kuin paras pappi vaan.
ANTTI. Suotta sinä nyt siinä tuskaa näet, emmehän me tällä kertaa juomaan lähde, vaan työhön ja toimeen tuonne ulos.
HELENA. Työhön ja toimeen! Mikä on se työ ja toimi, joka yöllä on toimitettava ulkona pimeydessä? Oi, isä, ei se ole kunniallinen työ, joka ei päivän valkeutta siedä. Jätä sikseen koko tuuma, isä, ja rupea levolle; minä siihen sijaan valvon vaikka koko yön käsityöni ääressä.
HOPPULAINEN. Älä liputa, kultani, ettei leukasi putoa; vaan sano minulle nyt kauniit jäähyväiset; koska olet niin suurta rakkauttakin minulle osoittanut.
ANTTI. Niin, jokos lähdemme nyt?
HELENA. Isä, etkö ollenkaan ajattele äitiäkään, joka nyt nukkuu rauhallista yöuntaan tuolta kammarissa, aavistamatta mitään teidän aikomuksestanne. Kuinka monta tuskan yötä hän lienee sinun tähtesi, isä, valvonut, sen tietää ainoastaan kaikkivaltias Jumala tuolla taivaassa, jonka silmä ei konsaan uneen ummistu. Oi, isä, äiti kätkee surun sydämmeensä, mutta se kalvaa hänen elämänsä lankaa, kunnes tuonen viikate sen vihdoin katkaisee. Kenties ei olekaan se hetki enää kaukana, jolloin saamme hänen maanpoveen kätkeä. Silloin, isä, ei katumuksen kyynel häntä eloon herätä. (Itkee ja peittää kasvonsa esiliinaan.)
ANTTI. Älä siinä nyt turhia itke, minä lupaan etten tänä yönä viinan tippaakaan maista.
HOPPULAINEN. Ja minä lupaan sen myös (Panee pullon taskustaan pöydälle.) Tuohon paikkaan panen pullon, eikä viinan märkää pidä tänä yönä miehen kurkusta alas menemän. Se olkoon sanottu! Kas niin, älä sure, Helena kulta, saat nähdä, me olemme selviä miehiä huomenaamuna. Pyyhi kyyneleesi ja pane rauhassa nukkumaan, tai rupea ennemmin papin paitaa neulomaan; kyllä sinun viikon päästä viimeistään pappilaan vien, saatpa nähdä.
ANTTI. No lähtään viimeinkin pois. (Menee.)
HOPPULAINEN. Poies aina, poies aina, vaikkei mielikään tekisi. (Laulaa mennessään.)
"Ei se kahvi kuumaa ollut, kun erojaisissa juotiin,
Se pisara oli kuumempi, joka poskilta alas vuoti."
HELENA (huutaa ovelta heidän jälkeensä). Tulethan pian takaisin, isä!
ANTTI (ulkoa). Aamulla palajan.
HELENA (hämmästyneenä). Aamulla vasta!—Mutta mihin sitten menettekään, kun niin kauan viivytte?—Ei mitään vastausta.—He eivät minua enää kuule. (Vetää oven kiinni.) Työhön ja toimeen tuonne ulos, sanoi isä. Ja aina aamuun saakka he viipyvät!—Mitä olisi heillä pimeän yön aikaan ulkona toimitettavaa?—Suuri Jumala—eihän se vaan liene—? Ei, mistä semmoinen ajatus mieleenikään tuli. (Menee kehräämään; hetken päästä hän pysähdyttää rukkinsa.) Niin, olihan isä melkein selvä eikä Hoppulainenkaan ollut erittäin liikutettu, ei siis ollenkaan tarvitse peljätä, että heillä mitään pahaa oli mielessä. (Kehrää taaskin vähän aikaa.) Mutta kuitenkin! Minkätähden tuo salaperäisyys?—Mitä olisi heidän tarvinnut sitä minulta peittää, jos se kerran rehellinen toimi oli? (Väistää rukin syrjään; nousee.) Ei, tätä levottomuutta en voi kestää, minun täytyy rientää heidän jäljessään. Pitkälle eivät vielä ole ehtineet, kenties piankin heidän saavutan. (Ottaa kirstustaan kaulavaatteen, jonka heittää ympärilleen, sammuttaa kynttilän ja menee ulos peräovesta)
PENTTULA (tulee hiljaa peräovesta, ottaa taskustaan tikkulaatikon ja raapaisee tulta. Hän sytyttää kynttilän ja tähyslelee ympärilleen)— Kaikki hyvin—vuode on tyhjä—. Tyttö joko ei ole kotona taikka nukkuu hän tuolla kammarissa… Tynnyrin rukiita lupasi minulle Loviisa, jos saisin nuoren Peltolan Helenasta luopumaan. Ja sen minä teen, sen teen oikein halusta, sillä tuonlaisia hurskaita ja pyhiä ihmisiä minä en kärsi,—ne ovat minulle haitaksi … minä heitä vihaan. (Huomaa huivin, jonka Antti on viskannut kädestään.) Kas, tuossa tytön huivi, ja se on juuri kapine, jota minä tarvitsen. Tänlaista huivia ei koko paikkakunnalla ole muilla kuin Aholan Helenalla, sen jokainen tietää ja tuntee… Nyt, tyttö, olet vallassani! (Sammuttaa kynttilän ja hiipii pois.)
MARIA (tulee oikealta kynttilä kädessä). Luulin kuulleeni tuvasta liikettä, mutta eihän täällä ole ketään… Helenakin on poissa… Kummallista,—mihin on lapsi mennyt? (Aukaisee ovea ja huutaa ulos.) Helena—oletko siellä?—Helena!—Uuh, kuinka kolkko ja pimeä siellä on. Helena, Helena! Ei kuulu vastausta. Sudet vaan korvessa ulvovat ja huuhkain huutaa petäjikössä käheämmin kuin koskaan ennen. (Sulkee oven.) Ei Anttikaan vielä ole kotona. No niin,—ei siinä mitään tavatonta ole. Mutta Helena, mun armas lapseni, mikä sai sinun sydänyöllä lähtemään ulos kylmään tästä lämpöisestä tuvasta? Varjele häntä, Herra kaikkivaltias, väärille teille eksymästä!… Kaiken yötä olen nähnyt niin kauheita unia. Kun ei vaan Helenalle mitään pahaa tapahtuisi. (Katsoo ikkunasta ulos.) Tuuli yhä vinkuu nurkissa ja pimeä siellä on kuin säkissä.—Johan nyt lieneekin aamupuoli yötä, eikä Helenaa vieläkään kuulu tulevaksi. Mitä ajattelen tästä? Ja kuinka saan nämä kamalat epätiedon hetket kulumaan? Jos voisin koota ajatuksiani ja lukea raamattua; (ottaa kirjan pöydältä) varmaan siitä nyt niinkuin aina ennen vuotaisi lohdutusta ja rauhaa ahdistetulle sydämelleni. (Menee takaisin kammariin.)
HELENA (tulee peräovesta). Huuh—kuinka siellä on kylmä! Vilusta koko ruumiini värisee. Enkä mistään isää löytänyt. Autiota ja pilkkoisten pimeää on kaikkialla, tuuli vaan puita ravistelee ja metsän pedot saalistaan väijyvät… Kauhean kamala on tämä yö. Varjele meitä, o laupias Jumala, kaikesta pahasta! (Lähestyy ikkunaa.) Mitä näen tuolla? Joukko miehiä monilla lyhdyillä rientää tänne pellon poikki. Mitä he täältä yösydännä etsivät? Ah—isälle on varmaan joku onnettomuus tapahtunut ja häntä tuodaan kotiin—voi minua—saanko nähdä häntä elävänä vai ruumiinako? (Lankeaa polvilleen kirstunsa eteen ja peittää kasvot käsiinsä.)
(Peltola, vanginkuljettaja ja useita muita miehiä tulee lyhtyineen peräovesta.)
PELTOLA. Oikein arvattu! Täällä saamme hänen heti kiinni. Ja pankaa merkille, miehet, että hän on täysissä vaatteissa ja kyyryssä kirstunsa edessä. Näettekö, hänellä on suuri kaulavaatekin hartioilla, ikäänkuin olisi hän vasta juuri ulkoa tullut.
HELENA (nousee ja katsoo heihin kummastuneena).
PELTOLA. Anna paikalla rahat tänne, tyttö, muutoin ei kunnian kukko laula.
HELENA. Rahat?
PELTOLA. Rahat juuri ja aivan jok'ainoa penni. Annatko ne hyvällä, vai—?
HELENA. Mitkä rahat?
VANGINKULJETTAJA. Peijakas, kun vielä kysyy, mitkä rahat.
PELTOLA. Te kuulette, ettei hän tahdo niitä hyvällä antaa.
(Helenalle) Missä on tuon kirstun avain?
HELENA. Millä oikeudella te sitä minulta vaaditte?
PELTOLA. Parempi oikeus meillä siihen kumminkin on kuin sinulla murtovarkauden tekoon.
HELENA (kauhistuen). Murtovarkauden?
PELTOLA. Älä tekeydy noin tietämättömäksi, ei se sinua pitkälle auta. Sinä se olit, joka noin puoli tuntia sitten särjit ikkunan minun huoneeseni ja väärillä avaimilla aukaisit kaapin, josta veit viisisataa markkaa setelirahaa. Sen voimme milloin hyvänsä toteen näyttää.
HELENA. Jumala meitä varjelkoon—minäkö vein viisisataa markkaa?
PELTOLA. Sinä juuri, sinä kelvoton sen teit. Mutta et sinä niillä kauas juokse, sillä minulla on setelien numerot täällä kirjassani.
VANGINKULJETTAJA. Tunnusta vaan heti ja neuvo, mihin rahat olet kätkenyt, sillä tavoin pääset helpommalla rangaistuksella.
HELENA. Niin totta kuin kaikkivaltias Jumala elää ja hallitsee tuolla ylhäällä, niin totta on, että minä olen viaton siihen, josta te minua nyt syytätte.
PELTOLA. Vai vannot sinä vielä sielusi helvettiin, sinä kurja. Mutta katsopas tätä! (Näyttää hänelle huivia.)
HELENA. Mitä?—tuo huivi?
PELTOLA. Ahaa, jokos kalvenet?
HELENA. Jumalan tähden, sanokaa, mitä tarkoitatte tuolla huivilla?
PELTOLA. Niin, huomaatkos, sinulla ainoastaan on tänlainen huivi nähty, ja sinun omaksesi voi ken tahansa sen todistaa.
HELENA. Enhän sitä kielläkään. Mutta missä yhteydessä se on teidän syytökseenne, sitä tahdon vaan tietää.
PELTOLA. Saatpahan kuulla sitten.
HELENA. Ei, sanokaa minulle nyt heti, mistä löysitte tämän huivin?
PELTOLA. Nämä miehet todistavat sen olleen laattialla samassa huoneessa, josta ikkuna oli särjetty ja rahat viety.
HELENA. Ei, se ei ole totta, aivan mahdotonta se on. Voi, miksi näin kauheasti minua tahdotaan pettää!
MIEHET. Valallamme voimme asian todistaa.
HELENA. Älkää olko armottomia, isäntä, te olette rehellinen, kunnon ihminen, ja minä olen vaan heikko, turvaton tyttöraukka, joka en ollenkaan ymmärrä näitä asioita enkä tiedä, kuinka minun tulisi menetellä. Eikö totta, tiellä tänne tullessanne tuon huivin löysitte ja suotta minua nyt sillä säikytätte?
MIEHET. Ja mekö olisimme väärän valan tekijöitä? Varo itseäsi, tyttö.
HELENA. Ei, ei;—ei väärän valan tekijöitä, enhän minä sitä tarkoittanut.
PELTOLA. Jos minua rehelliseksi mieheksi uskot, niin älä sitten tuommoisia epäile.
HELENA. Se olisi siis kuitenkin totta? Huivi oli siellä huoneessa—?
PELTOLA.—jossa varkaus tehtiin. Johan sen sanoin.
HELENA. Ja hänkö, joka huivin on pudottanut, olisi varkauteen syyllinen?
PELTOLA. Onhan se järkeen menevä asia.
HELENA (masentuneena polvillaan puoliääneen). Niin, onhan se, Jumala meitä armahtakoon!
ERÄS MIEHISTÄ. Etkö vieläkään tahdo tunnustaa? Hän on itsepintainen kuin synti.
VANGINKULJETTAJA. Parasta kun panemme tytön nuoriin ja viemme hänen vallesmannin käsiin.
MIEHET. Niin, koetellaanpa, eikö vallesmanni ja korkea oikeus saisi tuota jäykkyyttä masennetuksi.
PELTOLA. Malttakaa, minun käy häntä kumminkin sääli. En minä sinun onnettomuuttasi tahdo, tyttöparka; jos vaan laitat asian selväksi, niin olen valmis sovintoon.
HELENA. Kiitoksia, isäntä! Jumala palkitkoon teille hyvyytenne! Minä teen, mitä vaan tahdotte, mutta auttakaa minua, neuvokaa minua, koettakaamme yhdessä saada kaikki hyväksi jälleen.
PELTOLA. Tuo sitten rahat tänne, niin loppukoon koko juttu siihen.
HELENA. Rahat?—Rahat! Kuinka voisin niitä tuoda, kun niitä ei minulla ole?
VANGINKULJETTAJA. Siinä sen näette, kuinka pitkälle tuommoisten kanssa sääliväisyydellä pääsette.
PELTOLA. Tee niinkuin sanoin,—jos sovintoa tahdot.
HELENA. Mutta minä vakuutan teille—
PELTOLA. Tuotko rahat tänne, vai—?
HELENA. Antakaa minulle aikaa,—huomiseen tai ylihuomiseen.
VANGINKULJETTAJA. Että ennättäisit karkuun, ha, ha, ha.
PELTOLA. Ei, nyt kärsivällisyyteni jo loppuu. Lähtekäämme viemään häntä vallesmanniin.
HELENA. Älkää panettako minua kiinni, isäntä, älkää, älkää sitä tehkö. Luottakaa minuun! Minä koetan saada teille rahat takaisin; minä teen, mitä suinkin voin, kun saan vapaudessa olla; mutta vankeudessa—enhän siellä voi mitään toimia.
PELTOLA. Tyhjiä loruja! Nouse ylös ja tule mukaan nyt.
MARIA (tulee kammarista). Mikä täällä on? Mitä on tapahtunut?
PELTOLA. Tyttäresi tänä yönä kävi varkaissa ja vei minun kaapistani viisisataa markkaa.
MARIA. Se on myrkyllinen valhe. Ennen maailma nurin kääntyy, ennenkuin Helena toisen omaan koskee. Teidän syytöksenne on väärä ja te tulette siitä edesvastaukseen.
HELENA (erikseen). Äiti raukka! Ja isä, isä—mun onneton isäni!
PELTOLA. Vai edesvastaukseen! Sepä saadaan nähdä. Miehet,—tänne nuoranne—tyttö pannaan kiinni.
MIEHET. Tyttö sidotaan ja viedään vallesmanniin. (Lähestyvät Helenaa.)
MARIA. Pois! (Asettuu Helenan eteen.)
NIILO (töytää sisään peräovesta ja asettuu miesten eteen). Jumalan kiitos, vieläpä ehdin!
HELENA. Voi, taivas, Niilokin!
PELTOLA. Kuka peijakas pojan päästi irti?
NIILO. Luulitteko minusta pääsevänne sillä, että minun aittaan telkesitte? Menkää katsomaan, lukkonne on särjetty, ovenne on pirstaleina, ja nyt olen tässä. Ennenkuin te hiuskarvaakaan saatte nykäistä Helenan päästä, täytyy teidän minulta henki ottaa. Eikä se ole varsin helposti tehty, sillä kovan halun nyt tunnen raivoisaan, hurjaan, vimmattuun taisteluun. Ole huoletta, Helena, he eivät saa sinulle mitään pahaa tehdä, niinkauan kuin minä elän.
PELTOLA. Ooh, sinä poikajunkkari, vai rupeat sinä varkaan puolia pitämään.
NIILO. Helena ei ole varas; hän on viaton.
MARIA. Kiitos, kiitos teille, Niilo, joka turvattoman puolta pidätte! Rohkaise mieltäsi, lapseni, näethän, sinulla on puoltajia. Sano heille, että olet viaton.
NIILO. Oikea syyllinen nyt vapaasti pääsee pakenemaan, sillä välin kuin te, isä, täällä viatonta ahdistatte.
HELENA (nousee äkisti). Äiti,—oi, lohduttakoon sinua taivaan Luoja, minun täytyy sydämmesi murtaa. Niilo—väistykää edestäni, että he saavat minun sitoa. Minä—voi, Jumala auttakoon—minä tunnustan itseni syylliseksi.
MARIA (parkaisee ja pyörtyy).
NIILO. Jumalan nimessä,—se ei ole totta, Helena, sinä hourit,—sinä olet sekaisin säikähdyksestä.
HELENA. Minä olen täydessä järjessäni.—Miehet, miksi viivyttelette?
(Miehet rientävät häntä sitomaan. Niilo hoipertelee masentuneena.)
NELJÄS KUVAUS.
(Vankihuone; perällä ikkuna korkealla seinässä, rautakanget ikkunassa.
Siitä oikeaan ovi. Ikkunan alla yksinkertainen vuode.)
(Helena istuu vuoteella, kahleissa. Iltayö.)
HELENA. Vankina,—raudoissa murtovarkaudesta! Voi häpeän suuruutta, voi tuskain tukaluutta, voi vaivain vaikeutta! Mistä löydän sen kolkan maailmassa, johon täältä päästyäni voin ihmisten näkyvistä paeta? Ei ole erämaata niin synkkää, ei korpea niin kolkkoa, joka häpeäni peittäisi. Syysyötä mustempi on tästä lähtein mun elämäni tie, tuulen tuiman tiettävissä mun kurjan kohtaloni. Kuusen juuret kuivettuvat, vaan ei kuivu kyyneleni, meret suuretkin sulavat, ei sula sydän suruinen, ei valu vajainen rinta. Mutta vihdoin toki, kun päiväni päättyvät ja ikäni iltaan kallistuu, kun on pelto peittäjänä, nurmi kaunis kattajana, silloin huolet huojentuvat ja murheet multaan murenevat. Voi, taukoa jo, sa rinnan polte, rauhoitu, sydän poloinen, onhan turva turpehessa, armo kirkon aidan alla, toivo tuonelan tuvissa. Lyhyt on tie, joka vie kautta surun laakson, iankaikkinen on autuus, joka tuolta puolen lastaan hohtaa… Miksi valvon vielä, vaikka jo levon aika on, miksi sieluni taistelee, vaikka öinen rauha kaikkialla vallitsee. (Heittäytyy pitkälleen) Unen helmoihin nyt uupukoon mieleni haikeus, siksi kuin uuden päivän koitto heräävää maailmaa tervehtii.
"Mä silmäni nyt suljen,
O Isä taivainen.
Suo noustuankin olen
Sun lapses armainen!"
(nukkuu; hetkisen hiljaisuus, tornin kello lyö kaksitoista, jonka jälkeen kolaus kuuluu ikkunan takaa. Helena kavahtaa istualle ja katselee ympärilleen. Toinen kolaus kuuluu ja Helena nousee seisoalleen). Mikä on tuo kolina, joka häiritsee hiljaisuuden tässä eläväin haudassa? Vastahan nyt mahtanee olla keskiyön aika… No niin, (istuu jälleen sängyn laidalle) olipa mikä hyvänsä, ei minulla syytä pelkoon ole. Enhän ole elämässäni ollut näin turvallisessa paikassa, eikä ole ennen koskaan senlaista huolta pidetty mun säilyttämisestäni kuin nyt.
(Kova kolaus ja ääni kuuluu ikkunan takaa.)
ÄÄNI. Helena!
HELENA (kavahtaa ylös). Ihmisääni se oli, joka nimeäni mainitsi.
ÄÄNI. Helena, oletko siellä?
HELENA. Täällä olen, vaan ken olet sinä ja mitä minusta tahdot?
ÄÄNI. Ystävä olen,—aukaise ikkuna.
HELENA. Ystävä hän on,—ja uskollinen ystävä hän mahtaakin olla, koska luopuu makeasta yöunestaan tullakseen minun luokseni.
ÄÄNI. Älä viivyttele, vaan aukaise jo kiiruusti ikkuna.
HELENA. Sen heti teen. (Aukaisee ikkunan; Hoppulaisen kasvot tulevat näkyviin.)
HOPPULAINEN. Morjens! Saako tänne pistää nenänsä sisään?
HELENA. Tekö se vaan olittekin, Hoppulainen!
HOPPULAINEN. Minähän se vaan olin, mutta onhan sitä siinäkin.
HELENA. Kuinka pääsitte sinne ylös?
HOPPULAINEN. Mikäs konsti siinä,—onhan maailmassa tikapuita. (Alkaa sahata ikkunanrautoja.)
HELENA. Mitä teette, Hoppulainen? Mikä on tarkoituksenne?
HOPPULAINEN. Nämä raudat vaan tästä sahaan poikki, sitten otan hempukkani kainaloon ja vien hänet suden kuopasta pois. Näes, ennen tynnyrin kirppuja varjelee, ennenkuin kaksi yksimielistä.
HELENA. Ooh,—kiitos siitä! Mutta luuletteko minun olevani valmiin lähtemään täältä teidän kainaloonne.
HOPPULAINEN. Ellet tule kainalooni, niin tule sitten selkääni, sama se minulle on. Soromnoo, sanoi laukkuryssä.
HELENA. Mutta minä en lähde täältä teidän kanssanne, en, vaikka mikä olisi.
HOPPULAINEN. Kyllä sinun täytyy, jos mielit lain kovista kourista päästä.
HELENA. Minäpä en tahdokaan niistä päästä, vaikka olisivat vielä kovemmat kuin ovatkaan.
HOPPULAINEN. Tottako se on vai leikkiä?
HELENA. Olisinko nyt sillä mielellä, että saattaisin leikkiä laskea.
Väkisin ette voi minua pakoon viedä, ja omasta ehdostani taas en lähde.
Lakatkaa vaan turhasta työstänne.
HOPPULAINEN. Mutta kuulehan nyt, Helena, yhtäkaikki! Minulla on tuolla maantien varrella hevonen, ja sillä vien sinun semmoiseen paikkaan, ettei kruununmiehet ikinä saa sinuun kynsiään iskeä.
HELENA. Vai niin. Elättäisitte kaiketi minua siellä Peltolan rahoilla. Mutta varokaa itseänne, Hoppulainen, jos te vaan niihin rahoihin koskette tai niistä rahtuakaan hävitätte.
HOPPULAINEN. Herran poika,—minäkö niitä hävittäisin?
HELENA. Viekää isälle terveisiä ja sanokaa hänelle, että paljon tosin olen saanut kärsiä, mutta nureksimatta otan kaikki vastaan, jos hän vaan toimittaa Peltolan rahat takaisin. Rikos on kuin raskas taakka tunnollani, niin kauan kuin rahat pidätetään oikealta omistajaltaan.
HOPPULAINEN (erikseen). Lempo vieköön, jos minä tästä ymmärrän sanaakaan. Tyttö parka mahtaa olla sekaisin päästään.
HELENA. Lupaatteko sen sanoa isälleni?
HOPPULAINEN. Kyllä,—kyllä minä sanon.
HELENA. Kuinka vanhempani muuten voivat?
HOPPULAINEN. Hm—noin, niinkuin märkä palaa. Isäsi kovin suree sinun onnettomuuttasi ja, tiedätkös, hän teki lujan päätöksen, ettei enää viinan tippaakaan maista tuon koommin. Kannullisen viinaa hän viskasi nurkkaan, silloin kun aamulla tuli kotia ja kuuli, että olivat sinun panneet kiinni. Niin, nyt juohtuu mieleeni, että äitisi pani mukaani vähän rieskaa ja nuorta voita sinulle,—nyytti pitäisi oleman täällä taskussani. Kas tuossa! (antaa Helenalle! pienen nyytin).
HELENA. Mun armas äitini!
HOPPULAINEN. Nuori Peltola siellä käy vähän väliä vanhempaisi luona ja tutkii, mitä kaikkea tuona onnettomana yönä teillä tapahtui. Hän ei, kuulemma, saa sitä päähänsä, että sinä olisit rahat vienyt.
HELENA (erikseen). Niilo! Voi Niilo! (Levottomasti Hoppulaiselle.) Ei hän vaan liene päässyt asian perille?
HOPPULAINEN. Asian perille?—Hm—(Erikseen) Tyttöriepu ei muistakaan, että itse hän sen jo on tunnustanut. (Ääneen.) Ole huoletonna vaan, ei hän sen perille pääse. Tuletko nyt sentään mukaani? Pian minä nämä raudat tästä poikki saan. Näes, se käy niinkuin Mäkelän sahti ilman nostinta.
HELENA. Sen hyvin uskon, mutta en minä täältä pakoon lähde, Hoppulainen.
Viekää terveisiä vanhemmilleni, ja—ja—kaikille, jotka minua muistavat.
HOPPULAINEN. Mutta, ajatteles,—olethan sinä täällä juuri kuin ahven merrassa, ja entä, jos he vielä tuomitsevat sinulle neljäkymmentä paria?
HELENA. Vaikka hengen ottaisivat, en sittenkään karkeisi heidän käsistään. Hyvästi nyt, Hoppulainen.
HOPPULAINEN. Maltahan vielä. Kas tuossa on vähän voidetta, jota sain Penttulalta;—sillä kun selkäänsä voitelee, niin ei tunnu mihinkään, vaikka sata paria saisi.
HELENA. Hyi, viekää pois—
HOPPULAINEN. Mieletön sinä olet, ellet ota. Penttula tekee aina hyviä taikoja, ja tämä rasva on—(hämillään; erikseen) ka, peijakas,—eihän minun sitä pitänyt sanomankaan.
HELENA. Mitä se on?
HOPPULAINEN. Niin—(hiljempaa) hän sanoi sen olevan ruumiin rasvaa.—
Mutta yhdentekevä, oli mitä hyvänsä, eihän se asiaan kuulu.
HELENA. No, nyt suljen jo ikkunan, enkä tahdo enää sanaakaan kuulla.
HOPPULAINEN. Äläs, Helena, minä vielä kysyisin sinulta yhtä asiaa.
HELENA. Tehkää se sitten pian.
HOPPULAINEN. Tuletkos omakseni, kun täältä vapaaksi pääset? Kyllä takaan, että sinulla suu napsaa niin kauan kuin minullakin jalka kapsaa.
HELENA. Ettekö sen enempää kunniastanne välitä, Hoppulainen, vaan ottaisitte vaimoksenne vankina olleen naisen?
HOPPULAINEN. Sinut ottaisin, vaikka kymmenen kertaa olisit vankina ollut. Herrajesta, olethan suloinen ja kaunis kuin taivaan enkeli.
HELENA. Jättäkää ne tuumat sikseen, Hoppulainen, ei niistä kumminkaan ikipäivinä mitään tule. Ja Jumalan haltuun nyt! (Sulkee ikkunan.)
HOPPULAINEN (huutaa). Yksi sana vaan, Helena,—en minä enää elä niinkuin tuulta pieksäen—
HELENA. Menkää jo, menkää, ennenkuin vartijat teidän huomaavat. (Poistuu ikkunasta) Isä on oikeassa,—hän on todellakin hyvänluontoinen, tuo miesparka. Olinpa jo vähällä unhottaa kaiken pahan, minkä hän on matkaan saattanut (istuu vuoteelle, miettien). »Isäsi kovin suree onnettomuuttasi», sanoi hän. Voi, jos rohkenisin toivoa, että tuo suru saisi hänen katumaan ja parannusta tekemään, kuinka iloisesti silloin kärsimyksen kuormaa kantaisin. Eikä se enää niin raskas olekaan, kun tiedän Niilon vielä luottavan viattomuuteeni. Mun jalo, uskollinen Niiloni! Paremman onnen olisi sun lämmin sydämmesi ansainnut kuin joutua tänlaisen köyhän ja kurjan tyttöraukan omaksi. Niin—köyhä tosin olen ja kurja maailman silmissä, mutta aarre minulla on, jota en kuninkaan valtikkaan vaihettaisi, ja se aarre on mun Niiloni rakkaus. Sitä ei laki eikä oikeus, eipä itse kuolemakaan multa riistämään kykene. (Käytävästä kuuluu kolinaa) Kuulen astuntaa käytävästä.—Varmaankin vanginvartija, joka tarkastaa, ovatko säilytettävänsä tallella.
(Vanginvartija avaa oven ja laskee Niilon sisään.)
VANGINVARTIJA (ovella). Puolen tuntia, niinkuin sanoin. (Sulkee oven.)
(Niilo astuu likemmäksi, katsoo Helenaan, joka istuu pää käden nojassa eikä häntä huomaa.)
NIILO (erikseen). Hän valvoo, vaan on vaipunut ajatuksiin. Kuinka suloinen hän nytkin on, vaikka kasvot ovat surusta kalvenneet. Ja murtovarkauden tehneelläkö olisi tuonlainen enkelin katsanto. Ei—se ei ole mahdollista! (Ääneen) Helena!
HELENA (kavahtaa seisoalleen). Niilo!—Ah, kuinka peljästyin!—Miten olet tänne päässyt?
NIILO. Vanginvartija minun laski. Puolen tuntia ainoastaan hän sallii minun täällä olla—ja minulla on sinulle paljon puhumista. Helena, sinun täytyy—minä pyydän ja rukoilen sinua kertomaan kaikki, mitä tiedät tuosta onnettomasta rahajutusta. Helena, luotathan minuun?
HELENA (teeskennellen kylmyyttä). Kenen käskystä tulet tänne minua tutkimaan?
NIILO. Kenen käskystä?—Taivaan Luoja,—hän kysyy kenen käskystä.—Minä rakastan sinua Helena, minä kärsin, kun sinä kärsit,—minä tuskaa tunnen, kun sinua vaivataan, ja sinä kysyt, kenen käskystä tänne tulen. Helena, minä tahdon saada viattomuutesi selville, tahdon pelastaa sinun vankeudesta, ja sitten—niin—sitten elän taaskin toivossa ja odotan kärsivällisesti sitä hetkeä, jolloin sydämmesi heltyy ja sinä suostut tulemaan mun armaaksi vaimokseni. Oi, Helena, armas tyttö—ainoa sana vaan,—elämäni onni siitä riippuu,—sano, että olet viaton, ettet ole tuota rikosta tehnyt.
HELENA. Säästä itseäsi ja minua, Niilo. Suotta sinä potkit tutkainta vastaan, ei Jumala ole meitä toisillemme luonut.
NIILO. Helena, minä olen rakastanut sinua puhtaana, viattomana, ylevämielisenä tyttönä, ja vaikka olisit mieronkulkijana ollut, olisit sinä kuitenkin minun silmissäni ollut herttaisin, armahin olento maan päällä juuri sentähden, ettei puhtaudessa eikä jaloudessa kukaan voinut mielestäni sinun rinnallesi nousta. Kun sinä tuona kauheana hetkenä sanoit itsesi syypääksi rikokseen, josta sinua ahdistettiin,—voi, Helena,—silloin tuntui ikäänkuin olisin taivaasta äkkiä heitetty pimeään syvyyteen ja epätoivossa luulin jo järkeni menettäväni. Mutta kun surun ensimmäinen huumaus hälventyi, nousi minuun uudestaan vakaa luottamus sinun viattomuuteeni. Koko kiinniolon aikasi olen pannut kaikki voimani liikkeelle saadakseni selkeyttä tässä suhteessa, olen puhutellut vanhempiasi,—olen tutkinut ja miettinyt pääni ympäri,— mutta kaikki on tähän saakka turhaa ollut. Helena—armahani, mikä sinun on? Miksi vapiset, miksi kalvenet noin?
HELENA (erikseen). Vahvista minua, o taivaan Herra!
NIILO. Älä käännä noita hempeitä kasvojasi pois, vaan salli mun niitä nähdä se hetkinen, kun minut on suotu täällä olemaan.
HELENA (sortuneella äänellä). Oi, Niilo, jätä minut nyt,—voimani uupuvat,—olen kenties valvonut liiaksi.
NIILO. Älä vaadi minulta sitä, Helena,—toista kertaa, kenties, en enää puheillesi pääse. Sano vaan, että olet viaton, ja minä uskon sinua enkä enää sinua kiusaa.
HELENA (erikseen). Ah, Jumalani, tämä on liian katkerata. (Ääneen)
Niilo, etkö minua enää rakastaisi, jos olisin sen rikoksen tehnyt?
NIILO. Jos olisit sen tehnyt—Kuolisin kenties, tai joutuisin mielipuoleksi, mutta väkivallalla riistäisin varkaan kuvan sydämmestäni—Älä puhu mahdottomia, Helena, sinä et ole sitä tehnyt.
HELENA. Oi, Niilo! Sinä riistäisit minulta rakkautesi, riistäisit minulta ainoan iloni, sen tähden, joka valaisee onnettomuuteni yön. Kauheata on vankeus ja kahleissa oleminen, kauheampata häpeä. Ja ihmisten ylenkatse,—mutta kauheinta kaikesta olisi sinun rakkautesi menettäminen. Ei Niilo—ei—Sitä en jaksaisi kantaa.
NIILO (tarttuu hänen käsiinsä). Helena—mitä tämä on? Noin suurta arvoa et panisi rakkaudelleni, jos sydämmesi olisi kylmä minua kohtaan, niinkuin olet luuletellut.
HELENA. Olen vaan sanonut niin, kun luulin velvollisuuteni sen vaativan. Kenties tulisi minun vieläkin peittää sinulta rakkauteni, mutta minä en voi. Minä rakastan sinua, Niilo!
NIILO (sulkee hänen syliinsä). Onko se totta, Helena, katso minuun,—oi, nuo silmät eivät petä. Omani sinä olet, mun armas, herttainen tyttöni. Taivaan nyt syliini suljen, enkä huoli vaikka koko maailma meitä vastaan olisi. Minä puolustan sinua, minä etsin oikean syyllisen vaikka maailman äärimmäisestä kolkasta, ja hänen pitää saaman ansaittu palkkansa, pitää monenkertaisesti saaman tuntea ne vaivat, jotka sinä syyttömänä olet saanut hänen tähtensä kärsiä.
HELENA (irroittuu hänestä). Minä poloinen, mitä olinkaan tehdä?
NIILO. Kuolema ja kadotus,—minä tahtoisin sulloa ja survoa murskaksi sen ihmisen, joka sallii, että puhdas ja viaton tyttö hänen tähtensä vankeuteen heitetään.
HELENA (erikseen). Mikä neuvoksi tulee, jos hän saa sen tietää.
NIILO (tahtoo jälleen sulkea häntä syliinsä). Helena, mun armas morsiameni, mun ihana, suloinen kultani, sano minulle jo, mikä saattoi sinun ottamaan syyksesi rikosta, jota et tehnyt ole?
HELENA (välttäen häntä). Niilo, anna minun olla. Voi, Luojani, armahda minua!
NIILO. Tai sano vaan, että olet viaton, että—
HELENA. Sitä en voi,—en voi, Niilo. Ooh—minä tukehdun!
NIILO. Älä pelkää, armaani, miksi taaskin vapiset noin? Luota minuun, luota rakkauteeni, minä toimitan syyllisen kiinni ja silloin olet sinä vapaa.
HELENA. Herkiä jo, herkiä! Sinä et voi minua auttaa, Niilo.
NIILO. Senkötähden, että säikähdyksestä sanoit itsesi syylliseksi? Ole huoletta ja jätä asia minun huostaani, kyllä selvitän kaikki, kun vaan sanot tuomarille ja kaikille olevasi viaton.
HELENA. Sitä en sano—(polvillaan, puristaa molemmin käsin päätään) älä kiduta minua enää—sitä en koskaan sano.
NIILO (peräytyy). Etkö sano? Minkätähden et sano?
HELENA. En voi,—en saata.—
NIILO. Et voi,—et saata? Miksikä et saattaisi?
HELENA. En saata, sillä—voi, Niilo, älä kohtele minua noin kylmästi.
NIILO. Sano, että olet viaton.
HELENA. Niilo, anna sydämmesi heltyä—rakasta minua, vaikka olen näin kurja ja onneton.
NIILO. Olethan viaton?
HELENA. Minä antaisin henkeni sinun tähtesi, Niilo,—älä hylkää minua.
NIILO. Vastaa kysymykseeni?
HELENA. Mitä pitää minun vastaaman—olen vallan sekaisin—mitä tahdoitkaan tietää?
NIILO. Ethän ole varas? Helena,—sanastasi riippuu meidän molempain onni.
HELENA. Ellen minä olisi varas, olisi joku toinen—ellen minä olisi vankina ja raudoissa, olisi joku toinen.
NIILO. Miksi noita tyhjiä verukkeita. Helena, minä kysyn sinulta viimeisen kerran: oletko syyllinen vai syytön?
HELENA (nousee ylös). Ja minä vastaan sinulle viimeisen kerran: minä olen syyllinen.
NIILO (hetken vaiti oltuaan). Tahdotko sillä sanoa, että ehdollasi, selvällä järjellä ollessasi murtausit isäni huoneesen ja veit hänen kaapistaan rahat?
HELENA. Niin,—aivan niin.
NIILO. Ei, Helena, se on mahdotonta, sinä et ole sitä tehnyt.
HELENA (on vaiti).
NIILO. Älä seiso noin jäykkänä, älä tuijota noin kamalasti, näethän, minä vieläkin sinuun luotan. Joku toinen sen on tehnyt, eikö niin?
HELENA. Ei, ei, ei! Ei kukaan muu kuin minä.
NIILO. Helena, saattaisitko minulta totuuden peittää hetkenä tänlaisena, jolloin sydämmemme toisiinsa sulivat, jolloin sielu sieluun yhtyi ja pyhä liitto meidät toisiimme sitoi?
HELENA. Niilo, oi, armahda!
NIILO. Eikö ole sinulla mitään lisättävää?
HELENA. Ei mitään.
NIILO. Eikö mitään selitystä?
HELENA. Ei mitään—ei mitään?
NIILO. Niinpä en voi muuta kuin surkutella sinua, tyttöparka.
HELENA. Niilo!
NIILO. Minä katkaisen siteen, joka äsken solmittiin, minä repäisen kuvasi sydämmestäni, vaikka verta se vuotaisi.
HELENA. Niilo!
(Vanginvartija aukaisee oven.)
VARTIJA. Aika on kulunut.
NIILO. Jumala olkoon meille armollinen! Jää hyvästi—ainiaaksi! (Menee vartijan kanssa ovesta.)
HELENA. Niilo! (Pyörtyy.)
VIIDES KUVAUS.
(Tiheä metsäinen, viertävä seutu. Sunnuntaiaamu. Kirkkoon soitetaan ja ihmistä kulkee perällä kirja kädessä vasemmalta oikeaan.)
HOPPULAINEN (tulee laulaen vasemmalta säkki seljassa). »Enpä itkenyt silloinkaan, kun mammani majasta läksin, Ryyppäsin viinaa, haukkasin rieskaa, tein niinkuin mammani käski.» Ei,—hiiteen jo jääkööt kaikki laulut; ääneni on ollut sorroksissa aina siitä kuin Helena kiinni pantiin. Koko maailma on nyt mullin mallin, elämä edestakaisin. Penttulan viinapannukin on vallesmannin kynsissä ja olkoon vaan, ei se minua liikuta, ei laisinkaan. Minä vaan ihmettelen, kuinka hänen loitsutaitonsa laita silloin oli. Muuten ei asia minuun koske, ei rahtuakaan; sillä olenhan vakaasti päättänyt säästää jok'ainoan liian pennin, saadakseni vähän taloudentarpeita kokoon siksi kuin Helena vankeudesta pääsee. Niin sitä käy tässä matoisessa maailmassa! Kuka olisi luullut Helenankaan varkaisin menevän,—tyttö, joka on aivan kuin katekismosta otettu, niinkuin Iivari sanoo. Mutta mitäpäs siitä! Kompastuu hevonenkin neljältä jalalta, saati ihminen kahdelta. (Katselee syrjään.) Mikäs tuolla metsässä rapisee?—Penttula totta maarin siellä tulla kähmii.—Kas. kas, kuinka varovasti hän hiipii ja kurkistelee ympärilleen—Niinpä hän väijyy kuin verta himoava peto saalista—Ollaan hiljaa, saadaan jänis! Noidalla on vehkeitä mielessä, se on varma. (Kätkeytyy pensaihin oikeaan.)
PENTTULA (tulee vasemmalta; toisessa kädessä lapio, toisessa pieni laatikko, jota kätkee nuttunsa alle). Kaikki käy hyvin, vallan hyvin! Ei ketään ole likitienoolla—ei yksikään silmä näe toimiani täällä metsän synkässä kätkössä. (Ottaa laatikon poveltaan.) Sinä olet viisas mies, Penttula. Mielinmäärin olet sinä noita ihmisparkoja nenästä vetänyt, nimesi on kuulu kautta Suomenniemen eikä ole Lapin rajojen tällä puolen tietäjää toista, joka sinulle vertoja vetäisi. Aarre, jota tuossa säilytän, se maineelleni taas siivet sivuun antaa. Kun älykkäästi sen kanssa menettelen—Uh—tuhat tulimmainen, kuinka peljästyin! Eikä se ollut muu kuin jänis, joka tuolta pensaan alta hyppäsi. Ei—mun täytyy kiireesti kätkeä aarteeni tänne metsään, sillä niin kauan kuin sitä luonani säilytän, ei minulla ole yön lepoa, ei päivän rauhaa. (Nostaa kiveä vasemmalla, kaivaa lapiolla sen alle kuopan, johon panee laatikon ja väistää sitten kiven jälleen kohdalleen.) Kas niin, nyt siitä huolesta on päästy. (Pyyhkii hikeä otsaltaan.) Ja nyt voin olla vakaassa rauhassa, sillä jos joku löytäisikin laatikon täältä metsästä, niin kukapa voisi ilmoittaa, että minä sen tänne kätkin. (Lintu visertää.) Viserrä vaan, sinä västäräkki, lauluasi eivät ihmiset ymmärrä. En pelkää sinua, en pelkää jänistä enkä maan matosiakaan, sillä ne eivät todistajiksi kelpaa. (Kirkon kellot soivat.) Kirkkoon soitetaan. Nyt on pyhäaamu,—sitä en ollenkaan muistanut.—Niin—aikoja on kulunut siitä, kun minä viimeksi kirkossa kävin. En tiedä mikä syynä lienee, mutta tukala on mun olla, kun sinne menen. Ihmiset väistyvät minusta niin loitolle kuin suinkin voivat ja pappi iskee minuun silmänsä niin tuimasti, että mun ehdottomasti täytyy painaa pääni alas.—No, niin! Kun minua ei haluta kirkkoon mennä, niin pysyn sieltä poissa. Ei siitä sen enempää. Olisinko minä Jumalan sanan vaivainen, minä? Ei! Tässä on mies, joka ei avukseen huuda taivaan eikä helvetin voimia, vaan turvaa omaan sukkeluuteensa ja hyvään älyynsä. Ihmiset tosin sanovat minun olevan liitossa paholaisen kanssa, ha, ha, ha, luulevat minun myyneeni hänelle sieluni, ha, ha, ha. Mutta minä heille nauran, ha, ha, ha!—nauran ja pistän houkkioitten rahat kukkarooni, ha, ha, ha!
LOVIISA (tulee oikealta virsikirja ja nenäliina kädessä; pysähtyy nähdessään Penttulaa ja tulee alas etunäyttämölle). Mitä te nauratte, Penttula?
PENTTULA. Ilman vaan lystikseni.
LOVIISA. Minä olin kirkkoon menossa, vaan kun huomasin teidän täällä metsässä, poikkesin puheillenne.
PENTTULA. Puhukaa! Minä kuulen.
LOVIISA. Tahtoisin kysyä teiltä, mitä hyötyä luulette minulla siitä olevan, että Niilo Helenasta luopui, kun ei hän kumminkaan minusta sen enempää välitä?
PENTTULA. Mitä hyötyä teillä siitä on, sitä en tiedä, eikä se minuun koskekaan. Te lupasitte minulle tynnyrin rukiita, jos saisin Niilon Helenasta luopumaan. Sen tein, ja te olette maksanut. Mielestäni olemme nyt kuitit.
LOVIISA. Mutta siihen en minä voi tyytyä, ymmärrättehän.
PENTTULA. Vaan—?
LOVIISA. Vaan tietysti täytyy minun myöskin tulla emännäksi Peltolaan.
PENTTULA. Se on eri juttu.
LOVIISA. Kaksi tynnyriä annan teille rukiita, jos saatte Niilon minuun taipumaan… Lupasinko liian vähän? Saatte kaksi tynnyriä lisää, sitten kun olen Niilon kanssa naimisessa.
PENTTULA (erikseen). Neljä tynnyriä—se on palkka, jota ei saa ylenkatsoa. (Ääneen.) Asia ei aivan pian voi toteutua, sillä minun täytyy sitä varten aineita hankkia aina Lapista saakka.
LOVIISA. Kyllä minä odotan, ryhtykää vaan pian toimeen. Ja tulkaa tänä iltana meille, niin annan teille jo yhden tynnyrin edeltäpäin, mutta ymmärrättehän, vasta sitten kuin isä nukkuu.
PENTTULA. Niin, tietysti,—vasta sitten kuin isänne nukkuu.
PELTOLA (tulee virsikirja kainalossa oikealta; pysähtyy nähdessään
Penttulan ja Loviisan, tulee esiin). Hehei! Loviisa tilaa lemmenjuomaa
Penttulalta, ha, ha, ha. No, hiis! Taisinpa osata oksaan, koska noin
peljästyitte.
LOVIISA. Minä—enhän minä—pyysin vaan rohtoja—taikka tuota neuvoa, kun olin kadottanut kultasormukseni,—juuri nyt kirkkoon. Ollessani,— näettehän kirjastakin, että olen sinne menossa.
PELTOLA. Niin vaan, niin vaan;—sinne olin minäkin menossa, mutta heikkarin hyvä, kun teitä tapasin, Penttula; olin muuten aikonut käydä tänä iltana luonanne.
LOVIISA. Ei maar',—minun täytyy rientää tästä kirkkoon, ennenkuin pappi saarnaan ehtii. Jääkää hyvästi, isäntä! Hyvästi, Penttula!
PELTOLA. Herran haltuun!
PENTTULA. Hyvästi, hyvästi!
PELTOLA. Nähkääs, Penttula, asianlaita on senlainen, että—(Aikoo istua sille kivelle, jonka alle Penttula on laatikon kätkenyt.)
PENTTULA. Älkää,—älkää sille kivelle istuko, täällä on parempi.
PELTOLA. Eikös mitä; tässä on vallan hyvä. Niin, näette, asianlaita on senlainen, että nuo rahat, jotka tässä tuonoin minulta varastettiin, ovat aina vaan tiellä tietymättömällä, eikä tyttö oikeudessakaan tunnusta, mihin ne ovat joutuneet. Sentähden pyytäisin nyt teiltä neuvoa, koska kuulutte olevan varsin mainio toimittamaan varastettua tavaraa takaisin tulemaan.
PENTTULA. Olisinko suotta tehnyt kolme pitkää matkaa aina Lapin raukoille rajoille, jossa maailman suurimmat turjat asuvat.
PELTOLA. Matkoistanne olen kuullut kerrottavan. Mutta tullaksemme nyt takaisin asiaamme, niin varonpa, että tytöllä on joku rikostoveri, joka säilyttää rahat eikä rohkene niitä panna liikkeelle, kun tietää setelinumeroitten olevan minulla muistoon pantuna.
PENTTULA. Pelkää kaiketi selkänahkaansa, hi, hi, hi!
PELTOLA. Kaiketikin. Tuosta tulisi teidän nyt ottaa selvä, Penttula.
PENTTULA. Tänä päivänä, jos niin tahdotte.
PELTOLA. Ihanko todella? Voisitteko jo tänä päivänä toimittaa minulle rahani takaisin? Mainiota! Ja paljonko vaaditte vaivoistanne?
PENTTULA. Jos heti olisitte tullut luokseni, olisin sen muutamasta markasta tehnyt; nyt on asia käynyt niin mutkalliseksi ja vaikeaksi, että mun täytyy saada puolet varastetusta.
PELTOLA. Menkää hiiden kattilaan! Puolet varastetusta? Kaksisataaviisikymmentä markkaa? Johan te, Penttula hyvä, olette pohjaton kuin papin säkki.
PENTTULA. Vähemmästä en voi sitä tehdä.
PELTOLA. Mutta ajatelkaahan toki—
PENTTULA. En minä teille apuani tarjoo. Jätetään asia sikseen.
PELTOLA. Eikö siinä ollenkaan ole tinkimisen varaa?
PENTTULA. Ei penniäkään. Mutta niinkuin sanoin: jätetään sikseen.
PELTOLA (erikseen). Tuhannen tuhatta, mimmoinen nylkyri hän on. (Ääneen.) No, täytyneehän minun suostua. Parempi pyy kädessä kuin kymmenen oksalla.
PENTTULA. Ennenkuin päivä puoleen ehtii, on teillä rahat kädessä. Lähtekäämme asuntooni, Siellä säilytän aineet, jotka salaiset asiat ilmi tuovat.
PELTOLA. No, antaahan olla! Enpä ole tämmöisessä pelissä vielä ennen ollut. Mutta olkoon menneeksi, jos vaan rahat takaisin saan. (Nousee; menevät yhdessä vasempaan.)
HOPPULAINEN (tulee kontaten pensaista oikealla). Menkää te Jumalan nimeen, lyökää nenänne ensimmäiseen kiveen. Ja nyt sukkelaa, sanoi Rusiini, kun sauna paloi. Katsotaan, mitä aarteita noita kiven alle kätki. (Nostaa kiveä ja ottaa sen alta laatikon, jonka kantta hän aukaisee.) Voi sinä pyhän Pirkitan pannurieska,—rahaahan täällä on! Yksi, kaksi, kolme, neljä—viisi sadan markan seteliä;—kaikki harmaita ja kauniita kuin Laukaan varikset (nostaa laatikkoa korkealle). Hei, hurratkaa pojat! Näin suurta rahasummaa en ennen ole nähnytkään yhtä aikaa, vielä vähemmän kädessäni pitänyt… Mitä tekisin? Pistänkö poveeni?—Ei—en tee sitä, olisihan se niinkuin puolta varkautta. Mutta—panisinko ne toiseen kätköön. Esimerkiksi tuon kiven alle tuossa? Se kelpaa (nostaa toista kiveä ja kätkee sen alle laatikon). Pian hän omansa sieltä saa, jos hän kerran tietäjä on. (Hyräilee.) Älä hiisku, hiirulainen, katti päällesi katselee. Älä hiisku hiirulainen—(menee oikeaan).
(Peltola ja Penttula tulevat vasemmalta.)
PENTTULA. Tämä sama paikka se oli, jonka näin tulikiven liekissä ja tuossa on kivi, jonka alta rahanne löydätte.
PELTOLA. Tuonko kiven alta? No, ei uskoisi! (Nostaa kiveä.) Mutta ei täällä mitään ole.
PENTTULA. Eikö ole?—Kuolema ja kadotus! Onko maa ne niellyt, vai itse paholainenko täällä on käynyt?
PELTOLA. Entä, jos ei niitä ole siellä ollutkaan.
PENTTULA. Siellä ne olivat vaikka hirteen minua vietäisiin.
HOPPULAINEN (tulee hyräellen säkki seljässä). Mistä kukko kullat saapi, kana hopiat kaivaa. Mistä kukko—Päivää, isäntä! Päivää, sinä mailman mainio noita!
PELTOLA. Päivää, päivää!
HOPPULAINEN (laskee pussinsa maahan.) Ostakaa, isäntä, puutavaraa. Täällä on lusikoita, kauhoja, taikinan hierimiä, ja nähkääs vaan! Kehloa ei saa sievempää, ei jauho uurre eikä suu. Oksa on pikkuinen pohjassa, mutta se on vaan nuottia sen elämälle.
PELTOLA. Kauppaako sinä jumalaton hierot pyhäpäivänä? Laitatko itsesi kirkkoon siitä.
HOPPULAINEN. Mitäpä koira kirkossa tekee, ei siellä haaskaa ole.
PENTTULA (erikseen). Minä epäilen tuota miestä.
HOPPULAINEN (hyräilee). Mistä kukko kullat saapi, kana hopeat kaivaa? Mistä kukko kullat saapi—Ostakaa pois, isäntä, 25 penniä,—ei ole hinnalla pilattu.
PENTTULA. Kuuleppas—oletko sinä jo kauankin täällä metsässä kuljeskellut?
HOPPULAINEN. Ajan määrää en tiedä, mutta perille en kumminkaan vielä ole päässyt.
PENTTULA (erikseen). Hän sen varmaankin on tehnyt. (Ääneen) Minne olet sitten menossa?
HOPPULAINEN. Minne menet, pöpönkäpälä? Sinne, kunne läätsäkkö? Minne menet, läätsäkkö? Minne, kunne pyöräkkö. Mutta arvaas, minne pyöräkkö menee? (Hyräilee.) Mistä kukko kullat saapi, kana—
PENTTULA. Mies, sinä olet vienyt Peltolan isännän rahat tuon kiven alta.
HOPPULAINEN. Peltolan isännän rahat? No, nyt minä kummia kuulen. Ovatko teidän rahanne olleet tuon kiven alla, isäntä?
PELTOLA. Niin Penttula sanoo.
HOPPULAINEN. Enpä, lempo vieköön, olisi luullut teidän tuonlaisessa paikassa rahojanne säilyttävän.
PELTOLA. Sinä et ymmärrä. Ne viisisataa, jotka tässä tuonoin minulta varastettiin—
PENTTULA. Hän vaan suotta viisastelee, mutta sillä hän ei pitkälle pääse. Hoppulainen, kuule tarkkaan, mitä nyt sanon. Joko tuot rahat tänne heti, taikka minä sinun vaivaiseksi noidun, eikä pidä sinulla tervettä hetkeä oleman tämän päivän perästä.
HOPPULAINEN. No noh,—hiljaa lapset lehterillä, taikka pappi saarnaa koko päivän.
PENTTULA. Älä saata minua vimmaan, mies. Tuhat tulimmainen, sinun paha perii, jos vihani kuohumaan rupee. Tunnustatko, tunnustatko heti, että piileskelit tuolla pensaissa äsken, kun ne kiven alle kätkin, vai väitätkö—
HOPPULAINEN. Oma suu tikanpojan surma. Kuulitteko, isäntä, kuinka hän sanoi: »äsken kun ne kiven alle kätkin».
PELTOLA. Minä sen kuulin ja ihmettelen.
PENTTULA (erikseen). Kiusa ja kuolema, olenko järkeni menettänyt?
(Kirkkoon soitetaan. Kirkkoväkeä, Niilo, Loviisa y.m. tulee vasemmalta.
Kaikki pysähtyvät uteliaina.)
PELTOLA. Mutta sanos nyt sentään, Hoppulainen, oletko sinä todenperää nähnyt niitä rahoja?
HOPPULAINEN. On niitä nähty, vaikkei ole syöty, sanoi hämäläinen silakoita.
KIRKKOVÄKI. Mitä rahoja täällä kaivataan? Onko jotakin kadonnut?
HOPPULAINEN (hyppää kivelle). Kuulutus! Nyt taas on Hattulan pappilasta kadonnut yksi mustanpruuna hevonen, täydessä raudassa, kellonrapa kaulassa; joka tämän sanan veisi lukkarille taikka läänin kupparille, hänen palkkansa pitää kunniallisesti maksettaman, annetaan tynnyri tyhjää rukiita, kaksi markkaa olematonta rahaa, karpio kauran kuoria. Navetsuu, sanon minä. (Alas kiveltä.)
PENTTULA (erikseen Hoppulaiselle). Sata markkaa sinulle annan,—saat vaikka kaksikin, jos minulle ilmoitat, missä rahat ovat.
HOPPULAINEN. »Mik' on raha, tavara. Lika, multa katoova.»
PENTTULA (samoin). Viisi kannua viinaa annan vielä kaupan päälle.
HOPPULAINEN. »Viina viisaan villitsee, Vallan väkevält' pois ottaa.»
PENTTULA. Sinä olet mieletön. Viimeisen kerran sinua varoitan: älä yllytä minua vihaan.
HOPPULAINEN. Mitäpä sinun vihastasi. Ei se tunnu minussa enempää kuin talonpojassa viina.
PENTTULA (ääneen). Konna, heittiö, varas!
HOPPULAINEN. Se itseens' rienaa, joka toista soimaa.
PENTTULA. Hän on yksissä neuvoin Aholan Helenan kanssa varastanut
Peltolan rahat. Ottakaa hänet kiinni, miehet!
HOPPULAINEN. Oho! sanoi savolainen, kun säikähti!
PENTTULA. Tutkikaa hänen pussinsa; pohjalla löydätte pienen puulaatikon, jossa on viisi sadan markan seteliä. Joutukaa, ennenkuin hän karkaa käsistämme!
HOPPULAINEN (sieppaa pussin selkäänsä). Mitä se syrjäiseen kuuluu, mitä itsellisen pussissa on.
PELTOLA. Mielestäni voisitte sen itse tehdä, Penttula.
PENTTULA. Minä sen teen, ja minä sen vastaan. (Ottaa pussin
Hoppuluiselta ja purkaa sieltä esiin lusikoita, kauhoja y.m.)
HOPPULAINEN (katselee kyyrysillään toisen turhaa työtä, hyppelee ja hyräilee mielissään). Mistä kukko kullat saapi, kana hopeat kaivaa. Mistä kukko kullat saapi, kana hopeat—
PELTOLA. Ei ole luulo tiedon väärtti. Kuinkas nyt Penttula näyttää toteen syytöksensä?
PENTTULA. Kirottu konna! Sano, uskallatko kieltää ottaneesi rahat tuon kiven alta—?
HOPPULAINEN. Johon näin sinun ne kätkevän. En,—en ole sitä aikonutkaan kieltää. Mutta sano nyt sinä maanmainio noita, tietäjä suurin Suomen niemen, ilmaise, mihin panin rahat, joita Peltolan omaksi sanot, ja jotka otin kätköstäsi tuon kiven alta.
PENTTULA. Onneton! Tämän sinulle vielä kauheasti kostan.
HOPPULAINEN. Mun kostosi kärsiä täytyy. (Peltolalle.) Isäntä—nostakaa vähän tuota kiveä tuossa ja katsokaa, ettekö kenties sen alta rahoja löytäisi.
(Peltola nostaa kiveä ja löytää rahat. Penttula syöksee hänen luokseen.)
HOPPULAINEN (pyörähyttää Penttulan pois). Pappilan muori käski paistia kääntää, vaan ei maistaa.
PELTOLA. Aivan oikein! Tässäpä ovat rahani. (Ottaa taskukirjan esille.) Katsokaa, hyvät ystävät, samat numerot seteleissä, kuin minullakin täällä taskukirjassani.
KIRKKOVÄKI. Ihan samat.
(Penttula aikoo mennä tiehensä, mutta Niilo pidättää häntä.)
NIILO. Seis mies! Mihinkä semmoinen kiire? Ennenkuin tästä menet, tulee sinun meille selvittää, kuinka nuo rahat ovat sinun huostaasi tulleet.
PELTOLA. Varmaankin! Se hänen tulee tehdä.
KIRKKOVÄKI. Se on oikeus ja kohtuus.
PENTTULA. Ha, ha, ha. Te osaatte tosiaankin leikkiä laskea.
NIILO. Se on täyttä totta. Leikki on tästä kaukana.
PENTTULA. Olisiko se täyttä totta? Minä varoitan sinua, Niilo, älä saata minua vimmaan.
KIRKKOVÄKI. Emme laske häntä, ennenkuin hän on asian selittänyt.
PENTTULA. Olenko teille ennenkään töistäni tiliä tehnyt? Olenko koskaan teille edestuonut niitä salaisia voimia, joiden avulla ihmetöitä olen matkaansaanut?
NIILO. Nyt me sitä vaadimme.
PENTTULA. Pois tieltäni, te typerät hölmöt, pois ennenkuin vihani syttyy! Vielä minä teitä säälin, mutta varokaa itseänne, jos koston himo minussa liekkiin leimahtaa.
NIILO. Askeltakaan et tästä astu, ennenkuin vaatimuksemme täytät.
PENTTULA. Koettakaahan estää minua menemästä, te käärmeen sikiöt, koettakaa tehdä minulle väkivaltaa, mutta tietäkää myös, että sen perästä teitä kova onni vainoo, laihonne lakastuu, tuli raunioiksi teidän huoneenne polttaa ja liha ruumiissanne mätänee aina luita myöten.
NIILO. Hakekaa nuoria, miehet, me panemme hänet kiinni.
PENTTULA. Senkö rohkenisitte tehdä, te nokkaviisaat hölmöt, te ylpeät hokarit! Panna minut kiinni,—minut, joka loihtutaidossa voin Lapin mainioimpain noitain rinnalle astua! Tehkää se,—tehkää! Mutta minä sanon teille, minä, jonka sanasta haudat aukenevat ja kirkon ovet seljalleen lentävät,—minä valalla vannon, että sinä hetkenä teihin kuolema kyntensä iskee ja kadotus aukaisee eteenne ammottavan kitansa, johon pienet pirut teidät kiljuen potkaisevat. Te kurjat pöllöpäät! Rohkenetteko vielä tehdä vastarintaa sille, joka on liitossa itse pimeyden pääruhtinaan kanssa?
HOPPULAINEN. Hyi, oikein jo selkääni karmii. (Tytöt väistyvät kammoksuen, miehet näyttävät epäilevän.)
NIILO. Pöllöpäitä tosin olisimme, jos tuon puheen jälkeen sinut rankaisematta päästäisimme. Puolusta itseäsi, mies, nyt aion koetella voimia kanssasi. (Hän karkaa Penttulan päälle, jonka hän tuota pikaa heittää maahan.) Tuokaa nuoria tänne, miehet!
PENTTULA. Päästä minut irti,—Jumalan tähden—päästä minut!
NIILO. En! En päästä, ennenkuin tunnustat, mistä rahat sait.
PENTTULA. Sinä kuristat minun,—auttakaa, hän tappaa!
HOPPULAINEN. Tunnusta syntisi, Penttula, saat puolet anteeksi.
NIILO. Tunnusta, niin hellitän kohta.
PENTTULA. Säästä henkeäni, ole armollinen!
NIILO. Tahdotko tunnustaa?
PENTTULA. Kaikki, jos vaan säästät henkeäni.
NIILO. Mistä sait rahat?
PENTTULA. Oi, voi! Päästä ensin. Ooh, sinä kuristat minun—Minä—minä ne otin—isäsi kaapista.
KIRKKOVÄKI. Hänkö ne onkin varastanut?
LOVIISA (kääntyy pois ja hieroo tuskissaan nenäliinaansa).
NIILO. Ja sinäkö myöskin jätit huoneesen Aholan Helenan huivin, saattaaksesi häntä epäluulon alaiseksi?
PENTTULA. Hellitä jo Herran nimessä!
NIILO. Vastaa, sinäkö sen teit?
PENTTULA. Minä—minä sen tein.
HOPPULAINEN. Voi yhtähyvin! Mutta eikö sinulle, Penttula, jo tule tunnon kannetta?
NIILO. Joko teillä on nuoria, miehet? (Alkavat sitoa Penttulaa.)
PELTOLA. Tuo hävytön konna! Viattomasti on tyttöraukka saanut kärsiä.
PENTTULA. Armahtakaa minua, minä rukoilen teitä,—älkää sitoko minua,—
Jumalan tähden—ettehän vaan aikone viedä minua kruununmiesten käsiin?
NIILO. Se on tietty. Vieläkö sitä epäilet?
PENTTULA (polvillaan hammasta lyöden). Armahtakaa, armahtakaa! Loviisa, rukoile puolestani, rukoile, tyttö, sinunhan tähtesi olen tähän tilaan joutunut, sinähän sait tuon onnettoman varkauden mieleeni juontumaan, kun pyysit minua noitumisella luovuttamaan Helenaa Niilon mielestä. Sinä olet syypää kaikkeen,—pelasta minut,—kuuletko, rukoile puolestani! Alas polvillesi, tyttö, ja rukoile! (Tytöt väistyvät Loviisasta, joka häveten ja tuskallisena katsoo maahan ja vääntelee nenäliinaansa.)
PENTTULA. Kurja, katala nainen! Äänettömänä hän seisoo, vaikka tietää olevansa onnettomuuteni alku ja juuri. Voi, että tästä vielä pääsisin ja voisin sinulle kostaa—kauheasti kostaa.
NIILO. Ylös, mies! Miksi viivyttelemme vielä tässä, kun joka hetki on katkeruuden lisäystä hänelle, joka syyttömästi vankeudessa istuu.
PENTTULA. Ooh—minä olen hukassa.
HOPPULAINEN. Miesparka! Annetaan hänen mennä karkuun.
NIILO. Sinä unohdat, että Helena istuu vankeudessa, josta hän ei pääse, ennenkun asian oikea laita ilmi tulee.
HOPPULAINEN. Onhan tässä kyllä niitä, jotka voivat asiassa todistaa.
PENTTULA. Niin, onhan tässä. Päästäkää minut, tehkää niinkuin Hoppulainen sanoo,—minä menen Lapinmaahan enkä ikinä enää takaisin tule.
PELTOLA. Ei käy se laatuun, että me syyllisen vapaaksi päästäisimme, sitten kuin viattoman ensin olemme vankeuteen toimittaneet.
KAIKKI. Ei,—se olisi konnamaista. Vankeuteen hän on toimitettava,— vankeuteen! (Tarttuvat kiinni Penttulaan ja vievät hänet pois.)
(Näyttämö hetken aikaa tyhjänä. Antti ja Maria tulevat vasemmalta.)
MARIA. Jos istuisimme tänne vähäksi aikaa, koska kirkon ovet vielä ovat suljetut.
ANTTI (istuu väsyneenä ja alakuloisena kivelle). Sanoinhan sen. Me läksimme liian aikaiseen liikkeelle. Iltakirkko alkaa vasta neljältä.
MARIA. Voimmehan lukea sillävälin. (Istuu toiselle kivelle.) Tahdotko kuunnella, niin luen ääneen?
ANTTI. Tee tuo.
MARIA (lukee). Herra panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä. Sela! (Puhuu.) Kuule, Antti! Syntiä teemme Jumalaa kohtaan, kun näin toivottomuuteen vaivumme, vaikka Herra itse sanassaan lupaa meitä auttaa.
ANTTI. Eihän tässä apu ole mahdollinen, kun tyttö itse sanoo rahat ottaneensa.
MARIA. Herralle ei mikään ole mahdotonta. Pankaamme vaan toivomme häneen.
ANTTI. Toivomme? Vieläkö puhut toivosta tässä häpeän kurjuudessa? (Tuskallisesti, painaen päänsä käsiin.) Pääni menee vallan sekaisin, kun ajattelen, että Helena, meidän ainoa lapsemme, vankeudessa istuu,— kahleissa murtovarkauden tähden!
MARIA (lähestyy häntä ja laskee kätensä hänen olkapäälleen). Herra panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä. Sela!
HELENA (tulee vasemmalta, huomaa vanhempansa ja tulee alas heidän luoksensa. Niilo ja Peltola tulevat hänen jäljessään).
HELENA. Herra panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä.
MARIA. Helena!
HELENA (juoksee äitinsä syliin). Pelastettu! vapaa! Isä, äiti! Sulkekaa minua syliinne,—tehkää se ilman epäilystä, sillä puhdas olen ja viaton Jumalan ja ihmisten edessä rikokseen, josta minua syytettiin.
MARIA. Herra taivaassa kiitetty olkoon!
ANTTI. Kuinka tämä on mahdollista?
HELENA. Totuus on tullut ilmi, isä.
ANTTI. Mutta, lapsikulta,—minä en ymmärrä.—Minkätähden otit syyksesi rikoksen, johon olit viaton?
HELENA. Niin—näethän isä—tuo huivi—
ANTTI. Huivi? Mikä huivi?
HELENA. Joka löytyi Peltolan suojasta—
ANTTI. No niin?
HELENA. Olinhan sen sitonut sinun käteesi.
MARIA. Ah, minä jo aavistan.
ANTTI. Ja sinä luulit—?
HELENA. Suo anteeksi, isä,—sinä et silloin ollut aivan selvällä päällä, ja sentähden luulin sinun tehneesi tuon rikoksen.
MARIA. Rakas lapsi!
ANTTI. Tyttö, tyttö!
NIILO (lyö otsaansa). Enkö epäillyt jotakin tuonlaista!
HELENA. Älä minua nyt toru, isä kulta!
ANTTI. Otinhan huivin kädestäni irti ennenkuin läksin ja heitin sen penkille—
PELTOLA. Josta Penttula sen sieppasi ja jätti huoneeseni, kääntääkseen epäluuloa Helenaan.
HELENA. Näes, sitä en tiennyt, isä,—muistin vaan: »viina vie miehen mieltä vaille, naurun naiselta lopettaa».
ANTTI. Kirottu viina! Tästä lähtien et mun enää näe viinaa nauttivan, lapseni!
HELENA. Isä, onko se totta?—Siunattu olkoon sitten hetki, jolloin minua vankeuteen raastettiin.
PELTOLA. Ah—nyt vasta asia on minulle täydellisesti selvä. Antti hyvä, anna minulle selkään, anna oikein miehen kädestä, ja lyödään sitten kättä sovinnoksi. Minä pyydän sinua—
ANTTI. Minäkö antaisin teitä selkään? Ei—eihän toki! Kaukana olkoon minusta vihan vimma ja koston himo tänä onnen ja ilon hetkenä. Tuossa, isäntä, käteni! Valmis olen sovintoon ja sitten on kaikki hyvin.
PELTOLA. Ei vielä kaikki.
NIILO (erikseen). Ei vielä kaikki!
ANTTI. Mikä meiltä vielä puuttuisi. Olemmehan saaneet takaisin kadonneen karitsamme—
MARIA ja ANTTI (yhtaikaa). Karitsamme, joka sitä paitse on ainoamme.
PELTOLA. Vielä painaa eräs asia mun sydäntäni.
ANTTI. Purkakaa se sieltä, keventäkää mielenne ja sitten—ilo ja riemu vaan seassamme vallitkoon. Tämä on siunattu päivä, tämä on onnen hetki!
PELTOLA. Helena,—mieltäni karvastelee, kun tässä tuonoin kielsin Niiloa kosimasta sinua. Voitko unhottaa ukon tyhmyyden?
HELENA. Isäntä hyvä!
PELTOLA. Silmäni ovat auenneet. Näes, nyt pitäisin sen suurena onnena, jos sinun saisimme emännäksi taloomme. Mitä sanot?
NIILO. Helena, anna minulle anteeksi!
HELENA (heittäytyy Niilon syliin). Oi, Niilo, tämä on liian paljon yhtähaavaa!
NIILO. Sinä olet minun—minun omani!
HELENA. Iäti! Ainiaan!
HOPPULAINEN (tulee iloisesti juosten vasemmalta, pysähtyy äkkiä nähdessään Niilon syleilevän Helenaa; käy totiseksi). Taivahan talikynttilät!
ANTTI. Iloisia uutisia, Hoppulainen. Helena on vapaa ja kihloissa Niilon kanssa.
HOPPULAINEN. Kihloissa Niilon kanssa! Hyvä juttu, sanoi Sumeili, kun selkäänsä sai.
PELTOLA. No, mies, mikä sinua vaivaa? Olethan totinen kuin vanha lapanen.
HOPPULAINEN. Ensimmäinen yö pahin hirsipuussa.
ANTTI. Niin,—älä pane pahaksesi, veli kulta. Kyllähän minä tytön sinulle lupasin, mutta itse hän on toisen valinnut.