Ilmi hymähti.
— Niin olen minäkin. Minussa ei ole mitään omaa. Se, mitä nyt omanani käytän, on vain perintöä häneltä, jota rakastin. Hän viljeli minunkin aivoni ja suuntasi tunne-elämäni. Hän antoi minulle elämäntyön. Tottelen yksinänikin ollen yhä vain hänen henkeään, joka jäi minuun asumaan. Minun itsenäisyyteni on nimellinen, minun irtautumiseni miehen tahdosta vain näennäinen. Ja minä vakuutan sinulle: koko itsenäinen nainen on vain käsite, turha sanaleikki. Häntä ei ole olemassakaan. Siltä kannalta katsottuna ei meissä siis ole eroa ollenkaan.
Mutta Ainon ajatukset olivat saaneet ikäänkuin uuden, ryöppyävän uran. Ensi kertaa elämässään tunsi hän niiden käyvän mullistaen ja kapinoiden. Kiihottuneena käveli hän edestakaisin lattialla.
— Älä koeta puhua noin minun mielikseni, vastusti hän. Kyllä minä tiedän. Myönnä, ettet vaihtaisi onnettomuuttasi minun onneeni. Se on arvokkaampaa, se on suurempaa kuin minun suojattu, riippuvainen asemani. Minä tunnen sen. Mutta se vaatii niin hirveästi voimaa. Sitä minulla ei olisi koskaan ollut, ei koskaan. Siinä se on ero. Ja sen tähden sinulla onkin oikeus olla viisaampi minua!
Ilmi hymyili surullisesti.
— Tule tänne viereeni, Aino, niin sanon sinulle jotakin oikein viisasta.
Aino istahti.
— Mitä sinä aioit sanoa?
— Sitä ainoastaan, että sinä olet ollut paljon viisaampi kuin minä, sillä sinä olet osannut elää elämäsi oikeassa järjestyksessä. Hankit ensin itseäsi voimakkaamman miehessä ja sitten itseäsi heikomman lapsessa. Ne pitävät toisensa tasapainossa. Se on se ainoa oikea. Niin minäkin olisin tahtonut, mutta se ei ollut minua varten…
Ilmi vaikeni.
Hiilloksen punainen hehku kajotti noiden kahden pään ympärillä, jotka vaistomaisesti olivat painautuneet lähemmäksi toisiaan. Outo maailma heidän välillään oli alkanut antautua ja se kutoi heidän silmiinsä kummallisia kangastuksia.
Aino oli kokonaan unohtanut ensimäisen säikähdyksensä ja ennen tuntematonta ajatussumua satoi kuin kirjavaa tulta hänen aivoihinsa: vapaus, sielun yksinäinen kulku halki kaukaisen elämän, mitä mahtoi se olla?…
Mutta Ilmi melkein kadehti Ainoa sentähden, että hänen oli sallittu alkaa siitä oikeasta päästä.
ÄÄNET
Valkoisen talon edustalla on pitkä keinulauta ja sen ympärillä suuri puutarha, joka syys-illan yksinäisyydessä hiljaa kohisee, vaikka onkin aivan tyyni.
Keinulaudalla pimeän kätkössä istuu kaksi ihmistä, joita ei erota ja jotka eivät itse edes näe toisiaan. Äänet ainoastaan tapaavat ja äänet seurustelevat. Ne kumpuavat esiin kuin tuntemattomista kuiluista, ne kaartelevat ja leikittelevät kaikissa äänilajeissa, ne syyttävät ja syleilevät toisiaan. Jokainen sana sotii toista vastaan ja sentään ne uivat yhdessä pois, hukkuen leukoijain tuoksujen kera lempeään yöhön.
— Kaksi kohtaa sinun elämässäsi on, joita en ymmärrä: sinun lähtösi silloin ja sinun paluusi nyt…
— Siinä olikin elämäni kaikki. Oliko se sinulle pettymys?
— Oli, kymmenen vuotta takaperin.
— Ja nyt?
— Kymmenen vuotta olet sinä kulkenut minusta poispäin. Olet aikoja sitten lakannut olemasta minulle pettymys tai toivo. Kaukaisena arvoituksena siinnät minulle enää.
— Mistä päätät minun kulkeneen poispäin sinusta? Entä jos olisikin päinvastoin! Vai tunnunko mielestäsi nyt niin vieraalta?
— Äänesi on yhtä kotoinen kuin ennenkin. Mutta minä en usko siihen enää…
— Minkätähden?
— Tiedäthän. Kerran uskoin ja siitä alkoi onnettomuuteni.
— Samana hetkenä alkoi minunkin.
— Kerran lupauduin minä omaksesi ja sinä hetkenä lakkasit sinä minua rakastamasta…
— Erosin sinusta silloin, kun sinua eniten rakastin.
— Oudosti sinä minua rakastit! Katkaisit minut irti itsestäsi kuin kuivan oksan. Annoit minun pudota kaulaltasi niinkuin luisulta kalliolta pudotaan syvyyteen.
— Älä puhu. Se on elämäni tuskallisin muisto. Mutta suuret jumalat mahtoivat tahtoa niin…
— Suuret jumalat eivät voi kärkkyä kuolevaisen lyhkäistä onnea.
— En tiedä. Mutta ainakin he silloin houkuttivat minut petollisilla unilla ja myrkyttivät rakkauteni epä-inhimillisellä ylpeydellään. He näyttivät minulle tahdon, joka ei tunne muuta siveyttä kuin voiman, tunteen, jolle onnettomuus on ainoa arvokas ja älyn, joka on kylmä kuin kohtalon laki. He antoivat minun aavistaa, että on olemassa kauneus korkeampi kuin kodin-onni ja syvempi kuin tunnon-rauha, sopusointu, joka on sodan jumalan tytär. Minulla oli hyvin julmat jumalat.
— Itsesi kaltaiset ainoastaan.
— Kenties. Mutta sitten ne löivätkin minut omilla aseillani. Ja sydän halkesi kuin hauras kuori, elämä syöksyi sylistä kuin salama.
— Älä puhu sydämestä. Sinulla ei ole koskaan ollut sydäntä.
— Mistä tiedät?
— Jolla on sydän, hänellä on sydämensä kohtalo: syttyminen ja sammuminen kera rakkautensa.
— Minun rakkauteni ei ole sammunut. Näethän, minä palaan…
— Minun rakkauteni sammui.
— Työnnätkö minut taas pois kuten silloin?
— Silloin! Silloinhan turhaan rukoilin sinua jäämään.
— Sanoit toisin kuin tunsit. Olit kylmä kuin jää. Rakkauden tuli oli sinulle tuntematon, muuten ei lempeni olisi ollut sinulle loukkaus.
— Lempesi oli himoa. Ja minä olin lapsi, jossa hekkuma ei vielä ollut herännyt. Uskoin vain sielujen yhtymiseen.
— Ja siksi riistäydyit sinä irti sylistäni…
— Ja siksi hylkäsit sinä minut…
— Miten hullu minä olin!
— Ja miten turhaa oli minun torjumiseni! Sillä se ainoa syleily ehti jo raiskata minut. Sinun himosi jäi minuun kytemään ja minä jäin palamaan alkuun-ärsytettyjen aistieni ja tyydyttämättömien pyyteitteni hiillokselle. Sinä muutuit minun elämäni kuluttavana kypenöiväksi tulirihmaksi ja minusta tuli se, joksi sinä himosi hetkellä minut toivoit….
— Ja sinä teit minusta hiljaisen miehen. Sinä muutuit minulle pyhäksi muistoksi, kaiken keskenjäämisen unohtumattomaksi tunnelmaksi, sellaiseksi riuduttavaksi, sisäänpäin syöpyväksi kaihomieleksi, joka varisti minusta kaikki itsekkäät pyyteet… Sinä olet ollut minun hyvä henkeni nämä vuodet. Olen tullut sanoakseni sen sinulle. Nyt osaan rakastaa sinua oikein. Jos nyt uskallat antaa minulle sydämesi, palvelen minä sitä kuin puhtauden unelmaa, jos nyt kiedot kätesi minun kaulaani, suojelen sinua hengelläni ja kannan sinut yli syvyyksien korkealla kuin autuuden toivon. Nyt osaan minä rakastaa sielullani.
— Liian myöhäistä. Minulla ei ole enää sielua.
— Jos sinä työnnätkin minut pois, en lähde enää. Jään odottamaan sinun ovellesi, siksi kunnes kutsut minua. Tahdon kuolla yhdessä sinun kanssasi.
— Liian myöhäistä. Minä en voi kuolla enää toista kertaa.
— Mitä sinä puhut, armas! Sinähän olet siinä ja minä tässä. Olemme jälleen yhdessä.
— Jo ammoin menimme toistemme ohitse.
— En voi uskoa. Sinun äänesi on sama kuin silloin. Anna minulle kätesi, armas!
— Tavoitat menneisyyden haamua. Minua ei ole. Usko se! Minä sammuin, silloin kun minun rakkautenikin…
Äänet helisevät ja vaikenevat. Mitään ei tapahdu, mitään ei näy. Kun aurinko nousee, on kaikki pois puhallettua. Ja sanat ovat haihtuneet niinkuin leukoijain tuoksut syksyiseen yöhön.
LUONNONLAKI
Nuorukainen vilkaisi ikkunaan.
"Aamu valkenee", mutisi hän hampaittensa välistä, "minä en tahdo nähdä enää aamua".
Ja hän jatkoi kirjoittamistaan kuumeisella kiireellä:
— — — — — "Olen kirjoittanut näin pitkältä, jotta sinä ymmärtäisit, että olen täydellisesti itsetietoinen ja tyyni ja että tämä ei ole mikään sokean epätoivon teko tai hetkellinen päähänpisto. Olen aavistanut tämän kaiken jo hyvin kauan ja siksi olen viime aikoina lakkaamatta tehnyt tiliä itseni kanssa. Olen punninnut ominaisuuksiani eri puolilta, perinnöllisiä ja yksilöllisiä, olen verrannut, laskenut, ajatellut. Olen vaarin-ottanut vaistojani, tutkinut tunnelmiani ja kuunnellut suuren luonnon lahjomatonta huminaa sielun hämärissä. Kaikki on vienyt yksiin. Nyt olen valmis ja aivan varma: minun aikani on tullut poistua. Se ei ole väkivaltaa luontoa vastaan, vaan itse luonnonlaki, en voi lakata sitä toistamasta. Minä putoan vain kuin kypsä omena puusta. Minä teen sen siksi, että en voi tehdä toisin, sisäisten voimien pakosta, kuten kaikki tapahtuu ulkona luonnossakin, ja ainoastaan itseni tähden. Muut eivät minua liikuta. En tahdo olla heille hyvän- enkä pahantekijä enkä edes voi, vaikka tahtoisinkin. Sillä kukin ihminen on vain omista synty-syistään kasvava ja katoava itsetarkoitus. Niin ainakin uskon. Ja tämä usko on ainoa, joka tekee minulle vielä mahdolliseksi kunnioittaa yksilöä ja niin ollen myös itseäni. Muuten en näkisi muuta lähestymisen tietä kuin halveksinnan. Sillä minä olen heikko ja elämän kauneus on voima. Mutta vaikka minä olenkin sen ulkopuolella, jaksan minä sentään kunnioittaa sen kulkua, ja vaikka minä itse vaivunkin varjoon, tahdon minä vaipuessani vielä palvella elämän kauneutta ja pyhittää sille parhaimman, mikä minussa on: rakkauteni sinuun. Sillä nyt on minun suuri hetkeni tullut. Nyt tahdon minä jaksaa sen kaikista vaikeimman: tahdon nostaa rakkauteni kaiken heltymisen ja hentomielisyyden yläpuolelle ja sinut itsesi niin korkealle, ett'eivät mitkään pyyteen tai säälin sameat ilmakerrostumat enää yllä sinuun. Siksi en myöskään ota huomioon sitä hetkellistä tuskaa, jonka tiedän tuottavani sinulle. Sinä olet terve ja siksi sinä suruistasi kasvat, sinä olet nuori ja siksi sinä kestät kauan ja ehdit etäälle. Ja sentähden juuri rakastan minä sinua niin äärettömästi. Koko minun sairas elimistöni pyrkii sinua kohti imeäkseen sinusta verevyyttä ja toiminta-tarmoa. Sinun silmissäsi on leveän päivän lämmintä ja hipiälläsi tuoreen pihkan tuoksua, joka päihdyttää minut ihanalla elämän-innolla, mutta jota minä en kuitenkaan kestä. Älä sano, että se on merkki rakkaudesta: se on merkki siitä, että olen kuolemaan tuomittu. Minun sairauteni on varma ja parantumaton. Ja syyt ovat monet ja syvällä, ja syvin ei riipu minusta itsestäni: olen syntynyt vanhaksi. Sinä et tiedä, mitä se merkitsee, sinä, joka saat alkaa elämäsi alusta, maa-emon väkeviltä parmailta. Minussa on kaikki jo ennen elettyä. Minun aineeni on ohueksi jauhettua, se on kulutettua ja poltettua monessa polvessa. Pitkien sukusarjojen painava pakko sadoissa haudoissa huutaa minua jo luokseen. Minä tiedän sen ja sitäpaitsi minä tunnen sen. Ja se, mitä tunnen, on jotakin kauheata. Tai voiko olla mitään pahempaa kuin oman heikkoutensa alituinen aavistelu! Nähdä, ettei pysty siihen mihin pyrkii, ei jaksa sitä mitä tahtoo, ei kykene luomaan aineestaan enää mitään sellaisia tekoja, jotka tekisivät elämän elämisen arvoiseksi! Niin on minun laitani. Minun solurakenteeni ei kestä enää sitä olemassa-olon kovaa taistelua, joka ihmisen on kestettävä. Se on luotu jo niin arkoja ja hienoja elin-ehtoja varten, etten sellaisia voi sille hankkia, en edes tahdo. Sillä ihmisellä on mielestäni elämän-oikeus vain niin kauan kuin hän jaksaa siitä rehellisesti maksaa säilyttämällä itsenäisyytensä ja työryhtinsä. Mutta vapaaseen työhön olen liian heikko ja pakkotyöhön liian ylpeä. Mitä jää jäljelle? Loisen asema, toisien voimilla, rahoilla ja armoilla eläminen, kaikki se, mitä eniten halveksin tässä elämässä. Sinä näet, ettei ole mitään mahdollisuutta. Älä koeta uskotella, että minun työstäni olisi voinut tulla jotakin. Kuka hyvänsä voi sen tehdä paremmin kuin minä. Ehkä se ei ole totta, mutta mikä on totta, on se, etten enää hetkeksikään voi päästä erilleni itse-epäilyn kaikkituhoavasta painajaisesta. Sen alla varisevat minun mitättömät mielikuvani kuin kuivat lehdet, minun ajatukseni loppuvat alkuunsa ja teko ei ole enää minun tavoitettavissani. Kaikki minkä olen pelastanut perikadosta, on tässä kirjeessä: rajansa tunteva inhimillinen äly, ainakin kuolemanhetkensä hallitseva vapaa tahto, koko minun surullinen itsetietoisuuteni, ainoa ja paras, mikä on voinut puristua esiin minun pehmenevistä aivoistani. Ja sen jätän minä perinnöksi sinulle, ojennan huomenlahjaksi saavuttamattomalle armaalleni! Se riittää minulle…
"Älä ajattele, että olisit tahtonut tulla minun luokseni, älä ajattele, että olisit voinut auttaa minua! Olet kuullut vääriä satuja siitä, että suuri rakkaus tekee ihmiset titaaneiksi ja vääriä opetuksia siitä, että heikkoja pitää auttaa. Toisin opettaa luonnonlaki: heikon on siirryttävä pois voimakkaamman tieltä, jott'ei elämän taso luisuisi alas eikä voimien virta koskaan ehtyisi. Ainoastaan lajien korkeimmat, henkisen ja ruumiillisen voiman valiot ovat kutsutut jäämään. Heikon, mädännäisen, vanhan ja rapistuneen täytyy pois! Sentähden täytyy maailmassa myös olla kuolemaa, paljon kuolemaa, nopeaa ja vastustamatonta. Miksi emme alistu tähän luonnon hyvään hallitukseen? Miksi emme anna murtumisen tyynesti tapahtua? Miksi taistelee ihmiskunta raukkamaisen rakkautensa nimessä omaa ikuista nuortumistaan vastaan? Miksi on sen sydän niin pieni ja heikko, että se on tehnyt maailmastaan vaivaistalon, kun se olisi voinut tehdä siitä kuninkaallisen linnan! Miksi se on laatinut laitoksia, joissa lyödään päät poikki lajien parhailta, hävitetään yksinäisyys, säädetään terveet hoitamaan haaskoja ja hukataan voimat heikkouden ylläpitoon! Ei anneta niiden kuolla, jotka ikävöivät kuolemaa eikä niiden elää, joille elämä on rakas. Jokaisen asia on vain kieltää itsensä, pönkittää toisia, antaa, vaikk'ei olisi mitään annettavaakaan, taistella omaa tahtoaan ja syvimpiä elinvaistojaan vastaan: uhrautua, kuten se kaunis sana kuuluu. Muka ihmiskunnan onnellistuttamiseksi! Ja ihmetellään, miksi sittenkin kaikki on niin juuretonta, kurjaa ja kumaraa! Ikäänkuin sellaisesta luonnonvastaisesta kasvatuksesta koskaan voisi noustakaan muuta kuin orjuutta ja epätoivoa, sekä elämän että kuoleman kälvettävää kammoa!
"Olen ajatellut näitä asioita paljon, sentähden että itsekin olen vain näiden olosuhteiden ruhjottu tulos. Voi kuinka syvästi ja masentavasti tunnen sen! Huolimatta siitä, että kaikki, mikä minussa on järkeä ja ylpeyttä, kaikki, mikä minussa on kunnian-kovaa ja siveellistä, on jo aikoja sitten tuominnut ja hyljännyt heikon hyvyyden ja armoittavan rakkauden, tunnen sittenkin suonissani tuon parantumattoman myrkyn lakkaamatta tekevän hävitystyötään. Minun tunne-elämäni on madonsyömä ja sairas. Se on valmis antautumiseen ja silittävään sääliin, se on valmis vielä viimeisellä alennuksen asteellaan riippumaan kiinni elämän kurjuudessa ja rukoilemaan heltymystä ja hyväilyä siltä, joka sitä polkee. Ja tämä on pahempi kuin kaikki muut perinnölliset elimistönviat. Olen taistellut sitä vastaan, päivä päivältä, olen heittelehtinyt kuin haaksirikkoinen alus ylpeyden ja hentomielisyyden, kovien ja pehmeiden elämän-arvojen välillä. Koko minun olemukseni on kuin suuri haava, rikkiraastettu ja itselleen vihollinen. Nyt on ratkaisun hetki tullut. Sitä ei voi enää viivyttää. Ja minä olen tuominnut itseni pois. Sen täytyy nyt tapahtua. Tämä on ainoa teko, jonka jätän jälelleni, ja tahtoisinpa lisätä: ihmisystävällinen teko. Sillä kaikki muu filantropia, paitsi oman sielunsa kauneuden kaitseminen, on valheellista. Itsestään on ihmisellä ainoa ja ankarin edesvastuu. Mikään ei katoa, ei pienin pyrkimys, ei hetkellisin mielikuva. Kaikki jää: muodostamaan uusia kehitys-yhtymiä ja tulevaisuutta. Ja se ajatus, että minun elämäni, kaikesta heikkoudestani huolimatta, kerran tulee vaaituksi kovien arvojen vaa'alla niinkuin voimakasten, tekee minut onnelliseksi ja ylpeäksi. Ja tiedätkö, mikä on se kovien arvojen mitta? Se on: oikeudentunto yläpuolelle armon, totuus itseään kohtaan korkeammalle kuin rakkaus, omantunnon tunnustus ylhäisemmäksi kuin kaiken maailman kulta ja kunnia! En jaksaisi tämän tunnuslauseen mukaan elää; kuolla sen mukaan on ainoa keinoni voittaa. Ja minä tahdon suoriutua tästä taistelusta voittajana, niin kauan kuin vielä voin, niin kauan kuin vielä olen rajallinen, vapaasti tahtova yksilö.
"Pian en enää olisi mitään. Nyt olen juuri rajalla. Minun elämänkaareni painuu huimaavalla vauhdilla alaspäin, kohti maata ja yötä, kohti suurta, rajatonta alkulähdettään. En ole koskaan tuntenut sitä niin hirvittävän selvästi kuin nyt… Ulkona humisee kevät, hanget hohtavat ja ilmassa, metsässä, maassa punertavat jo uuden elämän herkät hermoverkot. Ne helisevät ja soittavat sekä hää- että hautauskelloja. Silloin on vanhan kaaduttava ja nuoren noustava, silloin syttyvät ihmiset rakkauteen ja silloin kuolevat ihmiset. Minua työntävät ne vastustamattomalla voimalla kohti sinua, elämän aurinkoa ja rakkautta tavoittamaan. Mutta painavat samalla alas, sillä sinä olet minua väkevämpi. Minä ikäänkuin irtaudun liitoksistani, sulan suurempaani, putoan kuin hukkuva pisara rajattomaan mereen. Minä en ole sinun yhteydessäsi enää yksilö, minulla ei ole omaa tahtoa, ei omaa liikuntakykyä. Minä en tule enää ollenkaan toimeen omillani. En ole enää terve ja siksi en voi olla yksinäinen. En voi elää ilman sinua. Olen sinun armoillasi, syön sinun voimaasi, kulutan sinun ainettasi. Sinä näet, miten minun rakkauteni on rikollinen. Ei ole lupa yhtyä, ennenkuin osaa olla yksin. Meidän kodistamme tulisi vaivaistalo.
"Minunlaisiani varten on olemassa vain yksi koti: maa-emon suuri syli, kaikki-upottavan luonnonhengen lempeä helma. Ja se on jo kauan vetänyt minua puoleensa, purkaen haurasta rakennettani yhä hauraammaksi. Se on antanut minun jo maistaa autuutensa esimakua myrkkyjen suomissa nautinnoissa, hämärryttävissä huumioissa, viinien vaivuttavassa unhotuksessa. Se on ollut ainoa onneni. Älä soimaa! Kuolema on merkinnyt minut. En ole voinut sille mitään…
"Älä vaivaa itseäsi teorioilla hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä. Kuka niistä tietää! Minä tiedän vain sen, että minussa täyttyy järkkymätön luonnonlaki. Ja sittenkin lyö minun hukkuva ihmishenkeni vielä sammuessaan pienen vapaan voimankipinän. Sillä minun heikko sydämeni tahtoisi yhä jäädä hiipumaan. Se tahtoisi jäädä lepäämään sinun silmiesi aurinkoon ja kuolemaan suloisesti sinun rinnoillasi. Ah, kun minä taas muistan sinut, pimentää sairas vereni heikon pääni. Ja nyt juuri, tällä hetkellä, tahtoisin minä syöksyä sinun turviisi, langeta sinun jalkoihisi, suudella sinua ja rakastaa, rakastaa, kaikella mitä minussa on, järjelläni, tunteillani, vaistoillani, koko epätoivoisen elämänrakkauteni mielettömyydellä, sinä aurinko ja elämä, sinä valo ja liikkuva ilma! Ah, ei ole kukaan koskaan ihmistä vielä niin rakastanut kuin minä sinua…"
Pitkä päivänsäde loimahti yli pöydän. Nuorukainen hätkähti.
Hitaasti kokosi hän paperit, sulki ne suureen kuoreen ja kirjoitti siihen osotteen.
Sitten puhalsi hän lampun sammuksiin ja veti uutimet alas — — — —
ELÄMÄ KUOLEMAN JÄLKEEN
— Ei, Reino, sinä puhut hullutuksia! Elämä kuoleman jälkeen ei ole mitään elämää, se ei ole iän jatkoa, ei nautittavaa eikä tavoitettavaa, ei kerrassaan mitään, koska minua itseäni ei ole enää. Sehän on päivän selvä. Mitä minua sitten enää hyödyttää sellainen autio, manalainen maine! Nimi, joka jää johonkin kirjaan, kirja, joka jää jonnekin hyllylle, elämäkerta kenties, jolla joku tyhmyri parin sadan vuoden päästä ostaa itselleen tohtorintittelin! Mutta tämä on pahaa pilaa. Kuka minua silloin enää muistaisi! Ja jos muistaisikin, niin mitä se minua liikuttaa! Pölyä, tuhkaa se silloin on. Nyt pitäisi sen maineen olla, nyt, kuten sinullakin, ja samanlainen kuin sinulla, sellainen, jota voi käyttää, jolla voi leikata kultaa ja iloisia päiviä, kuten sinä teet… Se on jotakin todellista se!
Sulo Kuusinen käveli kiihottuneena matalan vinttikamarinsa lattialla, joka oli niin pieni, että hän mahtui siinä liikkumaan ainoastaan seinän vieruksia kierrellen.
Oopperalaulaja Reino Palomaa seisoi hajareisin neliön muotoisen ikkunaristikon ääressä. Hän rummutteli sormillaan ruutuun ja vihelteli.
— No tuo on nyt kerrankin miehen puhetta, naurahti hän. Jokohan vihdoinkin alat viisastua! Onhan sulaa hulluutta valita itselleen näin niukka ja nurinkurinen kohtalo, asua tällaisessa pirunkolossa, juoda vettä ja syödä kuivia sämpylöitä pelkästä itsepäisyydestä, sillä aikaa kuin tuolla, noiden kattojen alla… ah…
Palomaa viittasi merkitsevästi kaupunkiin pilvenä kiertelevien savujen alla.
— Minulla ei ole rahaa, sinä tiedät…
— Raha on sen, joka sen ottaa. Rahasta pitää ottaa osansa niinkuin elämästäkin. Kas niin, ole nyt järkevä taas. Lähde pois!
Palomaa kaiveli taskustaan kultarahoja.
— Tuota minä en tarkoittanut, sanoi Kuusinen synkästi. Minä en voi ottaa noita sinulta, en voi…
— No sepä ihme, enhän minä ole näitä rahoja tehnyt. Ja että ne tällä hetkellä sattuvat olemaan minun taskussani, ei merkitse mitään. Sitäpaitsi vakuutan sinulle, minä en tarvitse niitä nyt ollenkaan, en tee niillä mitään. Tai soisitko mieluummin, että jakelisin ne kevytmielisille naisille, pudottelisin ne kadulle tai söisin ja joisin itseni kuoliaaksi niillä?
— Soisin.
Palomaa hymähti:
— Sinä olet todellakin parantumaton ja sitäpaitsi sangen huono ystävä.
— Olet oikeassa… Mutta minä olen huonompi ystävä kuin luuletkaan.
Minä kadehdin sinua…
Palomaa sytytti paksun sikaarin ja hymyili hyväntahtoisesti.
— Rahoja sinä et huoli. No sitten en ymmärrä, mitä minussa olisi himoittavaa. Ellet kenties tätä pulskaa vatsaani tarkoita. Ja Palomaa silitteli tyytyväisesti samettiliivinsä mahtavaa rinnustaa. Mutta se kuuluu minun ammattiini, näes. Ei se sopisi sinulle ollenkaan. Sinä imponeeraat parhaiten noin. Kirjailijalle sopii juuri tuollainen ohut ja eteerinen ja sielukas ulkomuoto…
— Niin, niin, kyllä tiedän. Kirjailijalle sopii elää nälänkuoliona. On hyvä sanoa. On hyvä katsella noin sivulta päin, mutisi Kuusinen heittäytyen hermostuneena selälleen sänkyyn.
— Oletpas sinä tänään kiukkuisella tuulella.
— Köyhällä pitäisi tietysti vielä olla lampaan lauhkeus ja karitsan kärsivällisyys.
— No jos köyhyys alkaa noin käydä taakaksi ja kärsimykseksi, niin laita itsesi rikkaaksi sitten, äläkä siinä, saakeli soi, rupea itkuvirsiä vetelemään!
Kuusinen ponnahti ylös vuoteeltaan kiivastuneena.
— Laita itsesi rikkaaksi! On helppo sanoa. Millä minä laitan itseni rikkaaksi?
— Sillä millä muutkin. Työllä ja toimella!
— Työllä! Milloin sinä olet kuullut, että kukaan vielä on tullut rikkaaksi rehellisellä työllä? Ja mitä minun työhöni tulee, niin sitä ei ainakaan näy kukaan tahtovan eikä tarvitsevan!
— Onko sitten pakko tehdä niin tyhmän rehellistä työtä kuin sinä? Jos tahtoo palkan, saa tehdä sitä, mitä teetetään, astua ammatin ikeeseen yksinkertaisesti. Niin muutkin saavat tehdä. Tavara yleisön mukaan. Joka tahtoo rikastua, saa luvan raaistua.
— Kuten sinä!
Palomaa kumarsi leikillisesti.
— Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli, sanoi hän. Olenpa kyllä nähnyt, että sinä sieltä henkisen ylpeytesi kukkuloilta katsot minuun kuin johonkin huonompaan ihmislajiin… Ja voitpa olla sitäpaitsi oikeassakin. Mutta minä nyt en ole luotu miksikään marttyyriksi, minä. Saattaa olla paha näin, mutta olisi toisin vielä pahempi. Eikä minulle ole mikään asia niin kallis, että sen tähden tahtoisin uhrata jotakin tästä tämän maailman mukavuudesta.
— Siinäpä se, siinäpä se, murahteli Kuusinen. Sinulle ei ole mikään pyhää, siksi sinä voit tehdä kaikkea mitä teet. Muuten et kehtaisikaan käyttää sellaisia reklaameja kuin käytät. Vaikka olen ystäväsi, sanon sen sinulle. Se ei ole taiteilijan arvoista. Se on alhainen puoli sinussa.
— Käytännöllinen puoli ainoastaan. Keinot ihmisten mukaan. Mikä on sen luonnollisempaa? Jos nimittäin tahtoo pysyä päälläpäin eikä tahdo lahjoittaa elämänsä esikoisoikeutta noin vain kiltisti muille kuten sinä. No silloin tulee puristetuksi tällaiseen häkkiin ja kuolee kunnialla nälkään. Mutta ei, saakeli soikoon, se ainakaan minua houkuta. Raha on pääasia. Ja kun on rahaa, on vapaa kuin taivaan lintu.
— Ja sinä kuvittelet olevasi vapaa, sinä, joka joka hetki alistut elämään toisten suosiolla ja keinotekoisilla sovitteluilla. Se ei ole taiteilijan arvoista, ei koskaan! Taiteellinen portto sinä oikeastaan vain olet: myyt itsesi, keikailet rahvaalle, vetoat sen alhaisimpiin vaistoihin, puet itsesi prinssiksi, isket silmää sille lavalta, näyttelet kuviasi kadun kulmissa ja ostat kotimaiset suositukset ulkomaalaisilla. Eikö se kaikki ole humbuugia, myönnä itse!
— On tietenkin, mutta se nyt kuuluu kerta kaikkiaan tähän ammattiin.
— Mutta miksi sitten noin kurjaa ammattia kutsutaan taiteeksi? Se on väärin ja petollista. Miksi muuksi tahansa! Ooppera! Mikä on porvarillisempi huvittelutilaisuus kuin se? Häpeällinen välimuoto se on, sekä sävel- että näyttämötaiteen kustannukselle tekaistu sekamelska. Ja siinä sinä viitsit kiekua, olla ymmärrettävä niille, jotka eivät mitään ymmärrä, tarjota muka taidetta niille, jotka eivät taidetta laisinkaan kaipaa. Joll'en minä niin syvästi halveksisi sinun taidettasi, kadehtisin minä sitä. Sillä se on tätä elämää varten, lyhyttä, helppoa, kunniakasta, nopeasti opittua ja hyvin maksettua. Ja vain sentähden, että se on roskaa! Se menee kyllä. Mutta kaikki suuri ja rehellinen, se painetaan alas, se tapetaan, jotta sille sitten voitaisiin lahjoittaa tuo hauska kuoleman takainen maine. Eikö se ole väärin? Ja juuri te esittävät taideniekat, kaikki te, jotka vain näyttelette ja jäljennätte, te viette leivän ja tilan niiltä, jotka jotakin luovat. Te olette ne sydämettömät hyvänpäivän lapset, jotka keveällä mielellä kokoatte lautasillenne toisten kunnian ja toisille kuuluvat rahat, koristatte tyhjät päänne niillä laakereilla, joita toisten nero on kylvänyt ja annatte kuljettaa itsenne juhlasaatoissa niinkuin jumalat niillä teillä, joita toisten työ on tasoittanut. Te sokaisette maailman hetkellisillä helyillänne ja täytätte sen reklaamienne helskeellä, niin ettei sille jää varaa ainoallekaan vakavalle ja itsenäiselle hengelle. He kuolevat nälkään, ellette te harjoita hyväntekeväisyyttä! Eikö se ole veristä ivaa?
Kuusinen puhui ja huitoi käsillään huumautuneena omista sanoistaan.
— Sinä naurat vain, jatkoi hän hiljaisemmin. Tietysti sinä et ymmärrä minua, et ymmärrä ollenkaan…
— Niin, en minä ymmärrä, mikä syy sinulla on niskotella minulle tuosta kaikesta. Voisit pikemmin kiittää. Ilman minua ei sinulla varmaankaan olisi noin suurta oman ylemmyydentunnon nautintoa. Ja sitäpaitsi, pidä se vaan kaikessa rauhassa. Kernaasti minun puolestani saat inhota rahojani ja halveksia ammattiani, jos se sinua huvittaa. Kukin on sellainen kuin on ja sovittaa tietysti elämän itsensä mukaiseksi voidakseen siinä viihtyä. Sehän on luonnollista. Ja sinä nyt olet niitä merkillisiä, jotka mieluummin elävät köyhinä kuin rikkaina ja nauttivat enemmän ihmisten pahansuopaisuudesta kuin heidän suosiostaan.
— Nautin köyhyydestä ja ihmisten pahansuopaisuudesta! Oletko hullu!
— Tietysti nautit. Sinusta on hauska uhallakin sanoa sellaista, mitä muut eivät siedä kuulla, tarjota kaupaksi sellaista, jota ei kukaan osta, vaikka varsin hyvin tiedät, ettei sellainen kannata, ettei sitä kukaan ymmärrä…
— Tuleva polvi ymmärtää, keskeytti Kuusinen, olen aivan varma siitä.
Sille minä kuulun, minä tunnen sen.
— No, se sinut sitten palkitseekin. Siltä saat sitten sen kuolemanjälkeisen elämän. Itse olet sen valinnut. Mutta älä sitten vaadi, että tämä polvi maksaisi sinulle muiden puolesta. Hyvä kun oman velkansakin suorittaa.
— Tuo on ajatusleikkiä. Täytyyhän minun jollakin elää, saada työstäni maksu nyt jo. Mutta minä en saa, en saa koskaan mitään. Ja toiset saavat ilmaiseksi ja liiaksi. Se on väärin!…
Kuusinen alkoi taas kiivastua. Ja Palomaakin oli vastoin tapaansa tullut vakavaksi. Kuusisen äänessä oli liian rehellinen väritys ollakseen loukkaamatta. Jo monta kertaa oli Palomaa tuntenut ärsyttyvänsä, mutta nyt hän suorastaan kuohahti.
— Tarkoitat, että minä saan ilmaiseksi, tiuskasi hän. Mutta se ei ole totta. En saa edes tarpeeksi! Ja vaikka minun jalkoihini koottaisiin kaikki maailman kulta ja kunnia, ei se sittenkään riittäisi palkitsemaan minua. Niin paljon tunnen minä antavani. Kaikkeni minä annan, elämäni minä annan. Ja minulla ei ole muuta kuin tämä yksi lyhkäinen elämä, joka loppuu sinä hetkenä, jolloin ruumiini suvaitsee tehdä lakon. Minusta ei jää mitään haudantakaista, ei mitään kiihotinta tulevalle polvelle, ei pienintä merkkiä maailman kaikkisuuteen. Minä kuulun kokonaan tälle nyt elävälle ihmiskunnalle, siihen minä olen sidottu, siltä minun pitää pyytää palkkani ja tunnustukseni, siitä löytää ainoa autuuteni. Siksi minä olen saanut opetella temppuni uusimman muodin mukaan, joka tämän-päivän lapsia miellyttää. Minun on pakko heitä miellyttää, ymmärrätkö, maksaa kaikellani tästä ainoasta lyhkäisestä elämästä. Minun täytyy totella heidän taputustaan ja vihellystään, olla riippuvainen heidän mitättömistä mieliteoistaan ja tuhmasta virityksestään, olla aina comme il faut, lyhentää, missä on liikaa, venyttää, missä on liian vähän. Tietysti minä silloin olen raaka ja raajarikko, valehtelija ja taiteellinen portto, mitä vaan tahdot! Mutta kun minun täytyy, täytyy, näetkö, voidakseni taas puolestani hallita heitä, virittää heidät omaan viritykseeni, avonaisiksi, vastaan-ottoisiksi itselleni, tai ei, ei itselleni vaan juuri kaikille niille varhais-syntyneille neroille, niille suurluojille, joista sinä äsken puhuit, mutta jotka eivät olisi mitään ilman meitä. Eivät mitään he olisi, sanon minä, ilman meitä vaivaisia. Pala kuollutta paperia vain! Heidän työnsä hukkuisi vuosisatojen alle kuin tomu. Vasta me, me tyhjäpäiset tulkit ja ilveilijät ja mitä lienemmekin, me puhallamme siihen tomuun elävän hengen ja pidämme siten hereillä maailman suuren sielun, joka muuten uinuisi ainaisessa horrostilassa. Ainoastaan meidän kauttamme he ovat olemassa. Ja mitä onkaan meidän hetkelliset pahat-tekomme teidän julmuuteenne verrattuina, te kuolemattomat. Me himmennämme teidän elämästänne joskus kenties jonkun varhaisen vuoden, mutta te, te istutte sitten kuin ikuiset peikot, kuin ainaiset leppymättömät kostonhaltiat ihmiskunnan kynnyksellä ja halki vuosituhansien te hallitsette ja imette elämän kuiviin miljoonista raukoista rinnoista, jotta teidän kuihtumaton nuoruutenne kestäisi. Me muut, me vain palvelemme teitä, heijastamme teitä, olemme vain se alati syttyvä ja sammuva ruumis, jossa teidän kuolematon henkenne vaeltaa. Me juuri olemme ne, jotka kuljetamme sen korkealla halki aikojen vaihtelujen ja annamme sille sielun, jonka ihmiset voivat ymmärtää. Oma sielumme täytyy meidän antaa. Mutta meidän sielumme lakastuvat siitä kosketuksesta ja meidän ruumiimme kuolevat lopullisella kuolemalla. Meille ei jää mitään, ei mitään ylitse. Onko ihme, jos tahdomme tästä jonkun korvauksen! Ja meille on maksettava nyt heti, tämän polven, jonka taiteellisiksi portoiksi me olemme saaneet alentua.
Kuusinen kuunteli ihmeissään.
— Sinä olet suuttunut minulle tuosta sanasta, sanoi hän kesysti. Anna minulle anteeksi. En tarkoittanut niin pahasti. Minulla on vain niin paha luonto…
Palomaa tunsi itsensä kiusatuksi. Paatos oli hänelle oikeastaan vierasta ja hän katui jo antautumistaan eikä vastannut mitään.
— Hm, sanoi hän vihdoin nyreästi, sellaiseksi tulee ihminen, kun istuu niin paljon yksin. Ei pitäisi päästää itseään liian lähelle, ei koskaan, loitontaa, loitontaa vain…
— Onko siihen oikeutta?
— En minä tiedä, enkä oikeastaan muiden asioista mitään. Tiedän vain sen, että minun henkeni kuolee yht'aikaa kuin minun ruumiinikin ja siksi mittaan asiani sen mukaan. Mutta sinulla voi kyllä olla varaa halveksia näitä maallisia…
— Älä nyt pilkkaa, Reino, sovitaan pois!
— No lähdetkö illalliselle kaupunkiin?
— Minulla ei ole rahaa, johan tiedät.
— Etkä siis huoli…
Kuusinen tunsi olevansa äkkiä omituisen naurettava ja hän häpesi.
Häpesi ottaa ja häpesi kieltää.
— En tahdo tyrkyttää. Sinulla on varaa olla köyhä ja ylpeä, kun sinulla on vielä jälellä se elämä kuoleman jälkeen. Mutta ei minusta, ole tuollaisten suurmiesten pariin, tunnen sen aivan…
— Heitä jo ivasi! Minusta ei ikinä tule mitään suurmiestä!
— Ainakin uskot siihen itse. Muuten et varmasti jaksaisi noin itsepäisesti nähdä nälkää etkä katsoisi muihin ihmisiin noin hiivatin korkeasta satulasta. Eivät ihmiset ole niin pahoja, eivät ollenkaan. Heitä pitää vain osata katsoa oikein, alhaaltapäin, aivan vaatimattomasti, ja tunnustaa heidät siksi, mitä he ovat, seuraa rakastaviksi eläimiksi. Silloin valmistavat he ainoastaan iloisia yllätyksiä, heistä voi oikein pitää. Mutta sinun tapaisiasi voi vain ihailla, ei rakastaa. Te olette lemmon ikävää väkeä. Hyvästi siis!
Palomaa lähti.
Kuusinen tarttui kahden käden päähänsä. Tuntui kuin olisi huimannut. Hänellä oli tosiaankin nälkä. Se oli luvattoman romantista kurjuutta häneltä. Miten tyhmä hän oli ollut vielä äsken! Nähnyt kultaa, irrallista kultaa, jota ei kukaan tarvinnut, eikä hän ollut ottanut. Ja aamupäivällä sitten! Evännyt hyvän paikan eräästä sanomalehdestä, joka muka ei vastannut hänen vakaumuksiaan. Kirottu ylpeys! Sehän ei käynyt. Ja miten lapsellista samalla kulkea aina ikäänkuin sydän kämmenellään! Miksi ei hän saattaisi tehdä kuten muutkin: myydä huonomman itsensä ja pitää paremman itsellään! Silloin toimisi hän sekä hienosti että viisaasti. Näin ollen oli hän vain epähieno ja tuhma.
Kuusinen jäi ajatuksissaan katsomaan yli mustien kattojen katu-kuiluihin, joista kuului helinä ja helske ja vilkutti monivärisiä valoja. Noiden kattojen alla oli kaikki…
Kuusinen kääntyi pois. Hänen silmänsä osuivat pieneen seinäpeiliin. Siitä tuijotti häntä vastaan hänen oma kuvansa. Se oli kuin aave. Kaksi kiiluvaa silmää ja ympärillä syvälle painuneet mustat renkaat kuin kuolleilla. Elämä kuoleman jälkeen! Se oli jotakin kauheata, se oli pelkkää kuolemaa, tyhjyyttä, ei muuta. Ennen nuorempana oli hän sitä ajatellut aivan rohkeasti, toivonut, pyytänyt kaksintaisteluun, uhmaten, ilkamoiden, kapinoiden. Ja nyt? Se väristi vain kuin viileä ilta. Hän ei tahtonut sitä muistaa, mutta yhä useammin vain sen varjo saarsi hänen aivojaan. Se tuli aivan huomaamatta, siirsi kuin hiljaiseen siimekseen, vähitellen, vähitellen. Se vei uhman, kapinan ja kaunan, se vaivutti mielen niin kummalliseen, surunvoittoiseen alistumiseen. Se oli varmaankin jo vanhuutta, kuoleman-ennettä… Kuusinen vavahti omille mielikuvilleen.
Ulkona oli alkanut tuulla. Se työntäytyi raskaasti talonseinuksiin, se kolisteli kattoja ja ulvoi. Kaksi suurta puuta, jotka kasvoivat pihalla ja joiden latvat näkyivät vintin-ikkunaan, painoivat lehtensä nurin ja huojuivat hopeanharmaana raippana niinkuin piiskatut. Nuokin olivat ikuisempia kuin ihminen, nuokin jäisivät hänen jälkeensä. Luonto oli ainainen kuoleman-kannel ihmisen korvissa. Eikä ollut mitään sen kammottavampaa. Siksi oli ihminen hyljännyt luonnon, että se hylkäisi ihmisen ja lakkaisi laulamasta pahaa lauluaan. Siksi oli se työnnetty syrjään, näkymättömiin ja kuulumattomiin, että yksinäisten erämaiden ennehuudot vaientuisivat. Oli pantu toiset sävelet soimaan, kansoitettu kaupungit, sytytetty sähköt syksyiseen yöhön ja viritetty orkesterit pauhaamaan kuoleman kohua voimakkaammin…
Noiden kattojen alla oli sittenkin kaikki. Tällä kertaa ainakin.
Kuusinen teki päässään pikaisen laskelman. Hän ehtisi kenties vielä saavuttaa Palomaan ja hänen kultarahansa. Hän arvasi kyllä, minne hän oli mennyt. Palomaa oli hyvä poika. Miksi olikin hän turhan tähden hänet suututtanut! Mutta hän lainaisi kyllä joksikin päiväksi, siksi kunnes hän ehtisi järjestää asiansa sanomalehden kanssa.
Ja Kuusinen heitti nopeasti päällystakin ylleen ja kiirehti ulos.
MANJA PAVLOVNA
— Manja!
Manja ei vastannut. Hän seisoi ikkunan luona katsellen suuren boulevardin ihmisvilinää ja ohut-oksaisia puiden latvoja, jotka hienoilla verkoillaan peittivät taivaan tummenevan ruskotuksen vanhan Luxembourg-linnan yllä.
Hitaasti kääri hän keltaisen silkkihuivin tiukemmin ympärilleen ja jäi samaan asentoon.
Dimitri Miljukoff seurasi koko ajan silmillään hänen liikkeitään. Hän ei koskaan väsynyt katselemaan Manjan kaunista, sitkeää vartaloa ja hänen hiljaista, ylpeää ryhtiään. Mutta tällä kertaa hän oli näkevinään niissä jotakin aivan erikoista tai ainakin sellaista, mitä hän ei ennen ollut tullut huomanneeksi. Noin laiskasti uskalsivat liikkua ainoastaan pedot, noin pehmeästi ainoastaan ne, jotka osasivat purra. Mitä jos Manjakin joskus… Tai nyt… Mitä mahtoi tarkoittaa hänen äskeinen pilansa?
— Manja Pavlovna! äänsi hän uudestaan melkein rukoilevasti.
— Näetkö, Dimitri, puhui Manja kuulematta häntä ja yhä katsellen ulos, näetkö, miten kaunista. Ei missään koko maailmassa ole auringonlaskun hetki niin huumaava ja lyhkäinen kuin Parisissa. Ilma hehkuu, ääriviivat pehmenevät ja irtautuvat; silmät vain välkähtävät hämy-merestä ja valkeat jäsenet. Se on joka päivä palanen Watteaun unelmaa, ainaista lähtöä Cythére-saarelle, yhä vielä. En tahdo Parisista mukaani muuta muistoa kuin tämän lyhkäisen tuli-hämärän…
— Manja Pavlovna, sehän ei voi olla totta, mitä sanoit äsken?
Manja kääntyi. Hän oli kovin kalpea, mutta se vain lisäsi hänen kasvojensa henkevää ilmehikkyyttä. Hänen piirteensä olivat niitä, jotka vaikuttavat sekä kauniisti että voimakkaasti kuitenkaan olematta itse asiassa kumpaakaan.
Hän pysähtyi Dimitrin eteen.
— Totta on mitä sanoin: minä matkustan huomenna.
Dimitri Miljukoff hypähti ylös.
— Mutta minne, minne ja minkätähden?
— Olenhan sanonut: Moskovaan. Mitä ihmeellistä siinä on? Palaan vain sinne, mistä olen tullutkin. Minulla on siellä kaikki tallella, usko pois, kaunis linna, vaikuttava asema ja ystävät, jotka valmistavat minulle loistavan vastaan-oton… Olen ollut pienellä huvimatkalla ainoastaan!
Manjan ääni oli ärsyttävän viehkeä ja tahallisesti näyttelevä.
— Mitä sinä puhutkaan, Manja! huudahti Dimitri. Että sinä palaisit siihen kaikkeen! Se on mahdotonta, aivan mahdotonta! Minne muualle tahansa, ei sinne! Etkä sinä voisikaan enää kääntyä entisille jäljillesi, vaikka tahtoisit.
— Minun ei tarvitse ollenkaan kääntyä. Entisyys tulee vastaan ainoastaan, aivan itsestään, aivan sievästi. Tulee jokaiselle, joka elää kyllin kauan. Elämä on iankaikkinen — onhan sinulle opetettu. Niinkuin rengas, Dimitri, niinkuin rengas. Mistä sitä muuten riittäisi. Kaikki palautuu, alku ja alkuperäkin. Emme koskaan pääse pois siitä, mihin kuulumme, on hullua pyrkiä siitä pois…
— Niin, olet oikeassa. Ja sinä, Manja, kuulut meille, meidän asiallemme, suuren onnettoman kansasi asialle!
— Suuren kansan, hymähti Manja. Miten kaukana minun alkuperäni jo on siitä! Unohdat, että minä olen synnyltäni ja syntymälahjoiltani ruhtinatar. Olen vaistoiltani ja taipumuksiltani ylimyksellinen ja juuriltani julma niinkuin se hallituskausi, johon kuulun. Vallanhimo on ihmiselle jotakin oleellista. Asemasta riippuu sitten joutuuko hän vallankumouksellisten tai vallansäilyttäjien riveihin. Ja minä, minä kuulun silloin kokonaan ancien régime'en! Miksi hämmästyt, etkö muistakaan, mistä tulen? Minä muistan kyllä. Tulen elämästä, joka tuhlaa työtä ja ihmishenkiä, loistosta, joka on mahdollinen ainoastaan miljoonien sortuessa, pienen kevytmielisen roturyhmän keskestä, joka koskemattomana ja kultavaunuissa ajaa yli kurjan kuolevan kansan, yli ruton ja mädäntyvän isänmaan. Sen aika on pian ohitse, minä tiedän. Siksi minulla onkin niin kiire. Sillä minä tahdon vielä kerran tuntea tuon nautinnon ennenkuin se maailmasta hukkuu, kokea taas tyranniriemut ja välkkyä silkissä ja jalokivissä kuin byzantilainen kirkko pimeyden ja taika-uskon taustalla. Sitten? Après nous le déluge! Niinhän se oli ennenkin…
Dimitri Miljukoffin silmät paloivat. Hän tarttui Manjaa kiivaasti ja kovasti ranteeseen.
— Oletko tullut mielipuoleksi? Sinä et saa, et saa noin! Millä nautinnolla lausutkaan nuo kylmät ja kamalat sanat! Sehän ei voi olla totta! Vai… olisitko…
Dimitri pysähtyi ja painoi käden otsalleen.
— Provokaattori, jatkoi Manja hymyillen ja irroittaen lempeästi kätensä. Ole huoleti! Unohdat taas, että olen ruhtinatar. En koskaan ole palvellut vielä ketään muuta kuin itseäni. En teitäkään… Kaikki on ollut vain leikittelyä, huvittelua, näyttelemistä!
— Leikittelyä, huvittelua, näyttelemistä, kertasi Dimitri kuin unessa, pudistaen päätään. Kaksi vuotta, näissä oloissa, tässä kuolemanvakavuudessa! Etkä sentään olisi rakastanut muuta kuin itseäsi, et kansaasi, et vallankumouksen pyhää asiaa, kaikkea, jolle…
— Minä rakastin sinua, Dimitri Miljukoff.
Dimitri tuijotti synkkänä lattiaan.
— Ja nyt? kysyi hän melkein kuulumattomasti.
— Minä rakastan sinua yhä vielä, Dimitri Miljukoff. Ja juuri sentähden täytyy minun lähteä.
— En ymmärrä…
— Etkö? Manjan tumma ääni soi pehmeänä ja surullisena. Ja asia on niin yksinkertainen. Minähän en voi muuta. En voi käydä vuosikausia ja kurkottaa sinulle rakkautta, jota et huoli, etenkään senjälkeen, kun suorastaan olet heittänyt sen maantielle. Omasta tahdostani saatan kyllä vaeltaa vaikka kerjäläisen asussa, mutta en tulla työnnetyksi maantielle. Voin kyllä kulkea rahvaan parissa, mutta en tulla vaihdetuksi heihin, en hukkua heihin, en hetkeksikään. Minä olen ruhtinatar. Mieluummin sitten rikoksiin…! Nyt ymmärrät…
— Mitä tarkoitat, mistä puhut, Manja Pavlovna?
— Dimitri, sinä tiedät.
Dimitrin pää painui alas.
— Manja, ethän toki sen vuoksi… Ethän toki, tuosta mitättömyydestä, tuosta joutavasta jutusta… Tiedäthän että se ei merkinnyt minulle mitään….
— Ei, ainoastaan minulle.
— Ja kun siitä mainitsin, hymyilit sinä vain ja sanoit ymmärtäväsi. Ja minä uskoin siihen, en olisi muuten kertonutkaan, en koskaan tavalliselle naiselle. Sekin oli vain merkki siitä, kuinka korkealle yli kaikkien muiden asetan sinut, kuinka rajaton minun luottamukseni on, kuinka kestäväksi ja puhtaaksi olen aina tuntenut suhteemme. En sekunniksikaan ole vaihtanut sinua keneenkään. Kuinka voit edes kuvitella! Joka hetki olen palvellut sinua sielussani niinkuin jumalatarta. Eikö se riitä minun ruhtinattarelleni?
— Ei, niin kauan kuin sinulla on muruakaan vietävänä muualle! Sano, Dimitri, Manja alensi äänensä, miksi sinä menit muualle? Eikö totta, sinulla oli jotakin sellaista, jota et voinut etkä tahtonut näyttää minulle? Enkö ole oikeassa? Älä kiellä, Dimitri…
Manja oli tullut aivan lähelle. Hän hiveli kädellään kerran keveästi yli Dimitrin otsan. Tämä hengitti raskaasti.
— Armas, miksi sinä nyt noin? Mitä minä sanoisin? alkoi hän vaivaloisesti. Kuinka selittäisin? Ihmisellä on myöskin yöpuolensa, ymmärrätkö. Joku ruma ja rikollinen, jonka tietää olevaksi, mutta jolle ei voi mitään. Jokin eläimellinen ja vaistomainen, joka äkkiä saattaa puhjeta… Sitä olen koettanut torjua katseiltasi. Olen tahtonut antaa sinulle ainoastaan parhaani.
Manjan silmät olivat alkaneet hehkua kuin hiilet.
— Sinun olisi pitänyt antaa kaikki, kuiskasi hän intohimoisesti, ja ennen kaikkea juuri se eläimellinen ja vaistomainen. Se kuuluu naiselle, sille naiselle, jota mies rakastaa. Ja minä, minä olen saanut olla ilman sitä. Olen sitä turhaan odottanut, janonnut, himoinnut! Ja nyt sinä olet vienyt sen muualle! Käsitätkö mitä se merkitsee minulle? Minussakin piilee nuoren kansani hurja vaisto-elämä, aisti-ilojen päihdyttävä tarve. Ja jos se painetaan alas, jos se suljetaan pois rakkaudesta, erotetaan elämän suuresta päivästä, niin silloin siitä voi tulla se yöpuoli, josta puhut, se ruma ja rikollinen, jolla ei ole rajoja, se, jonka me joka päivä näemme ympärillämme. Minä olen tehty kuten kaikki ne miljoonat…
Manjan ääni humisi kuumana ja vetävänä.
Dimitri käveli kiivaasti edestakaisin lattialla pidellen päätään molemmin käsin.
— Ei, ei, älä puhu noin! Et tiedä, mitä sanot, mitä pyydät. Minäkö voisin tuoda sinulle itsessäni asuvan alhaisen, sinulle, jolle ylhäisin ei ole tarpeeksi ylhäistä, sinulle, joka itse olet täydellinen, sellainen, josta muuten vain uneksitaan, sellainen, joka minä soisin olevani, mutta en osaa. Ja sinä sanot olevasi tehty kuten ne miljoonat, sinä, joka olet niin kokonaan erilainen! Sinä et enää kuulu tähän raakaan rotuun, mihin me muut, tähän väkivaltaiseen ja väärään aikaan. Sinä olet jo kaukaisen tulevaisuuden kaunis henki, sen ajan, jolloin ihminen ei enää sorra toista eikä alenna itseään. Ah, jumala, jos jo nyt olisi enemmän sellaisia kuin sinä, edes muutamia siellä täällä, edes pieni kantajoukko, niin ei Venäjän suuri kansa tällä hetkellä olisi maailman kurjin ja sorretuin, ei meidän tyranneillamme olisi enää huomista päivää! Ja kuitenkin meillä on käytettävissä nytkin suuria sydämiä, on sivistystäkin, on sankarillisuutta. Mutta meidän yrityksemme epäonnistuvat, meidän paras nuorisomme joutuu hirsipuuhun ja summatonta kansakuntaa komentavat muutamat tomppelit. Miksi? Juuri siksi, ettei ole toisia sellaisia kuin sinä, ei ole päätä, systeemiä, kylmäverisyyttä, ei laskutaitoa, ei järjestävää järkeä. Meissä on vielä yöpuoli voitolla, se vaistomainen, joka vie vain rikoksiin tai hirteen. Mitä siitä tulee? Ei mitään. Me olemme lapsia kaikki! Kun me innostumme, niin me hyökkäämme, kun me mielistymme, annamme henkemme, kun ajattelemme, lausumme sen ääneen, kun tunnemme jotakin, teemme heti tunnustuksen, aina hetken mukaan. Mutta sehän ei käy sodassa. Ja siksi me joudummekin aina alakynteen. Sinä olet ainoa kylmä ja viisas ja hyväpäinen meidän joukossamme, ja sinäkin olet nainen. Eikö se ole ihmeellistä? Me muut olemme aina valmiit tyhmyyksiin, sinä et koskaan. Tiedän tämän itsestänikin, mutta en voi sille mitään. Olen vain uneksija, suurmies kuvittelujen maailmassa, mutta kun ratkaiseva hetki, teon hetki lähestyy, tulen heti ala-ikäiseksi taas. Ja sellaisia ovat muutkin. Siksi sinä Manja olet meille vallan välttämätön, korvaamaton koko kansallesi. Sinulla on elämäntehtävä sen keskuudessa, suurempi kuin kellään. Ja siksi sinulla ei ole oikeutta kadehtia alempaasi, vaistojen ja rikosten maailmaa, joka ei ole sinua varten. Ja sinulla ei ole lupa edes leikitellä niin julmasti kuin äsken, niin vakavilla asioilla. Manja Pavlovna, ihmisyyden tähden ei!
Dimitri Miljukoff oli puhunut hyvin nopeasti ja hyvin kiihkeästi. Manja kuunteli liikkumattomana nojaten päätään seinään.
— Ihmisyyden tähden, kertasi hän hitaasti. Ihmisyys ei ole ainoastaan meidän ulkopuolellamme, Dimitri, jatkoi hän surullisesti. Ihmisyys ei ole myöskään ainoastaan päässä, Dimitri. Ihmisessä on myöskin toinen puolensa. Ja jos se pääsee surkastumaan… No niin… Näethän, miten meidän on käynyt, kun olemme jääneet elämään vain ajatuksillamme. Mitä auttavat meitä nyt kauniit teoriat ja toistemme ihannoiminen? Ole oikein rehellinen nyt, Dimitri, minä vaadin sen. Myönnät silloin oikeaksi mitä sanon. Meissä elää vain pää ja se on kauheata. Me olemme kuin kaksi paljaaltaan jauhavaa myllynkiveä, kaikki murenee nuuskaksi, me itse etenkin. Ja pian olemme kuin kärpäset syksyisessä ikkunan-ruudussa: haurasta tomua. Elämän-ajatus ilman elämää, ihmisyyden teoria ilman omaa ihmisyyttä, ei Dimitri, sitä ei kestä! Ymmärrän liiankin hyvin, että pakenit sitä. Älä kutsu sitä yöpuoleksi tai eläimellisyydeksi, se oli ainoastaan pahoin pidelty elämän-rakkaus, joka ajoi sinua. Ja se heitti sinut tahtomattasikin tiepuoleen, etsimään vieraan sylistä hetken hekkumaa… Minä en pääse niin vähällä. Minulla on toinen luonne, minut se upottaa rikoksiin… Minä tunnen sen, nyt kun sinä olet mennyt pois minulta… Sano, Dimitri, miksi sinä menit pois minun luotani? Ainoastaan sen tahdon tietää. Ole oikein rehellinen. Älä puhu päivästä ja yöstä, valosta ja pimeästä, kauniista ja rumasta, kaikesta tuosta, josta me tavallisesti… Se on teoriaa. Sano vain, miksi sinun elämänhalusi vieroi minua, miksi et sallinut minun tulla siitä osalliseksi, kun en ole muuta tehnyt kuin odottanut sitä. Täytyihän sinun se tuntea. Minähän en ole mikään aivokummitus minäkään, en mikään pelkkä pyörivä pää, minä olen elävä ihminen, jossa on kaikki, kaikki! Minkätähden et huolinut minua kokonaan, miksi menit pois minun tyköäni, sano, Dimitri, sano kaikki! Minä lähden kuitenkin…
Manjan suuret, vihreän-harmaat silmät säteilivät lempeinä ja levollisina.
Dimitri oli istuutunut nojatuoliin. Hän katsoi raskaasti eteensä. Hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä pudonnut jonnekin hyvin syvälle, ikäänkuin kaivon pohjalle, jossa kaikaa, jossa kammottaa puhua, jossa oma ääni pelottaa.
— Voi Manja, äänsi hän vihdoin matalasti, et siis voi jättää sitä asiaa. Mutta minä olen sen jo selittänyt tavallani. Minun on niin vaikea muuten. Ne ovat niitä kaikkein himmeimpiä ja arimpia kieliä, ne, joita nyt kosketat. Mutta onhan sinulla oikeus. Ja minä sanoisin, minä selittäisin niin mielelläni, mutta on asioita, joita sielu ei uskalla edes tunnelmissa määritellä, vielä vähemmin sanoissa…
— Niin, niin, keskeytti Manja. Sanat ovat aina suuria valheita, törkeyksiä, ylimalkaisuuksia, synteesejä. Tiedänhän sen. Siksi juuri voit minulle niin hyvin puhua. Mikään ei muutu enää. Minä lähden kuitenkin…
Dimitri taisteli itsensä kanssa.
— Sinä luulet, alkoi hän vihdoin vaikeasti, että pelkään, että tahdon salata jotakin, kaunistella, päästä edesvastuusta. Älä syytä siitä. En minä totuutta pelkää, mutta on asioita, joista emme tiedä mitään, joista puhuminen on suurempi valhe kuin vaitiolo. Ja minua on eräs sellainen selittämätön vaivannut jo kauan, kuin ennustus, aavistus jostakin onnettomuudesta. Olen koettanut painaa sen alas, tukahduttaa, estää sitä pääsemästä selväksi ajatukseksi. Pelkoahan se sittenkin on ollut. Mutta joko se nyt tapahtuu, jumalani, jumalani!
— Ja se aavistus?
— Että tulisin kadottamaan sinut…
He vaikenivat. Ja Dimitriä kammotti omien sanojensa kantavuus. Miksi oli hänet pakotettu lausumaan ne ääneen!
— Sinä itse tahdoit, äännähti Manja.
— Minäkö? En suinkaan! vastasi Dimitri väsyneesti. On asioita, jotka eivät riipu meistä itsestämme! Miksi me muuten menemme erillemme toisistamme, vaikka emme muuta tahdo kuin yhtyä ja olla yhdessä? Se on se, jota toiset sanovat kohtaloksi. Voihan sen kenties selittää, määritellä, entä sitten! Kun se kuitenkin on sellaista, joka ei riipu meistä. Kaikella on tietysti syynsä…
— Ja seurauksensa.
— Niin, niin, tulistui Dimitri uudestaan, Sinä aina viittaat minun syyhyni! Tietysti kestän seuraukset, jos juuri siitä jotakin seuraa. Enhän ole pyytänyt sinulta edes anteeksi. Olisinhan voinut tehdä sen. Kenties odotit. Mutta mitä se merkitsi? Ei mitään. Asia pysyy ennallaan. Olen ollut uskoton sinulle. Mitä se sanoista paranee? Tiedät kaikki. Voisin uudestaan ja uudestaan vain sanoa samat asiat, että se oli hetkellistä oikkua, mitätöntä hulluttelua, sitä, mitä ihmiset kutsuvat erheeksi ja hairahdukseksi, ja että sinä yksin olet ainoa, ainoa, jota rakastan ja kunnioitan. Sinähän tiedät tuon kaiken… Ja sentään, sentään. Siinä voi olla jotakin, jota en ymmärrä itsekään. Tai oikeastaan ymmärrän… Olen paljon ajatellut sitä.
— Me ajattelemme yleensä liian paljon. Siinä on kaiken pahan syy, Dimitri. Eikö ollut totta, mitä sanoin äsken? Me olemme enää vain kaksi alati arvostelevaa, järjestelevää intelligensiä ilman mitään kulutus-ainetta siinä välillä. Ja siksi me kulutamme toistamme, poljemme oman raukan luontomme kuoliaaksi pelkillä aatteilla ja suunnitelmilla. Mikä hullu ja epä-inhimillinen mielijohde ruveta Venäjän kansan johtavaksi järjeksi! Mikä kurja osa sen onnen parantajilla! Vakuutan sinulle, Dimitri, he ovat paljon onnellisempia omassa verevässä maailmassaan kuin me tässä pyhässä ohutilmaisuudessa. Se on totta, minä kadehdin heitä todellakin, tuota ala-arvoista rotua, joka syntyy kevytmielisestä sattumasta ja kuolee järjettömästä tapaturmasta. Heissä on sitä ainetta, joka meiltä puuttuu, heissä on väriä, mehua, antautumista, jota vastoin me jytkytämme tässä vastakkain kuin rasvaamattomat koneet ja kulutamme itseämme hiljaisella sairaudella. Ja miksi minun juuri pitäisi sammua askeettisuuteen? En käsitä. Siksikö, että olen hyvä, kaunis ja viisas, kuten sanot! Silloin en tahdo olla mitään siitä kaikesta. Tahdon ainoastaan elää ennenkuin kuolen. Sinun kanssasi, Dimitri, se olisi ollut autuasta. Nyt saa elämästäni tulla rikos ja synti, en siitä välitä! Olen kadotettu. Miksi, miksi et pelastanut minuakin, kun olisit voinut?
Manjan kädet lepäsivät hyväillen Dimitrin kaulalla, niin että niiden kuuma, pehmeä iho kosketti hänen poskiaan.
— Manja, armas, mitä sinä puhut! Istu tähän polvelleni, pitkästä aikaa, noin! Tunnustan sinulle kaikki, kaikki. Se oli niinkuin äsken sanoin. Sinä olet niin puhdas ja kylmä, niin korkea ja viisas. En olisi sietänyt sinun silmääsi itsetiedottoman hulluuden hetkenä. Olisin hävennyt. Sinä et ollenkaan aavista, miten raakoja ja villiä mielihaluja kansanlapsen povessa voi elää, sinä, joka olet niin hieno ja ylhäis-sukuinen ja viljelty. Jos sinussa onkin jokin yöpuoli, on se aivan toinen kuin meissä. Jos olisin näyttänyt sitä, olisit sinä varmasti paennut, säikähtänyt minun karkeuttani, halveksinut minun voitettua tahtoani ja synnillistä himoani. Ja olisit ollut oikeassa. Koko ajan olet sinä ollut minun näkyväinen omatuntoni, kaiken älyllisen itsekunnioitukseni kannatin, minun parempi itseni. Etkä voi olla minulle muuta, et voi merkitä minulle mitään pahaa. En saata vähääkään valehdella tai heittäytyä epäjaloihin nautintoihin, kun sinä olet läsnä. Sinä näet kaikki, tiedät kaikki kuin jumala, syvimmät ja salatuimmat alkusyytkin. Sinun silmäsi alla rapistuu ajatukseton vietti narrimaiseksi ja synninhalu halpamaiseksi, niinkuin sen pitää ollakin. Minä tiedän sen. Ja kuitenkin on välistä ikävää olla siveä, myönnän sen. Ihmisen huonompi puoli pyytää syntiä. Ja — sanonko nyt koko totuuden — silloin, sillä kerralla menin pois sinun luotasi ainoastaan synninhimosta, voidakseni tehdä väärin, rikkoa, heittäytyä eläimeksi… Ja minä hain sellaisia, jotka eivät arvanneet minua ajatuksiltani itseään korkeammaksi, luonnonlapsia, jotka eivät ollenkaan aavistaneet, että antautumiseni oli itsetietoista pahetta, näennäinen tasa-arvoisuuteni sairasta herkuttelua ja hurjuuteni heidän parissaan hermojen lepuutusta tuhmuuden kustannuksella. Jos he olisivat sen tienneet, olisivat he loukkautuneet. Ja minä voin loukata ihmisiä ainoastaan salassa, niin ettei kukaan näe, kuinka halpamainen olen.
— Miksi et ennen puhunut noin, huudahti Manja kiiluvin silmin, jotta me olisimme voineet yhdessä tehdä syntiä! Me olisimme osanneet, me, sillä ei ole suloisempaa syntiä kuin se, mikä tapahtuu itsetietoisen ihmisen aivoissa! Ajattele, miten me olisimme voineet nauttia, sen sijaan että nyt olemme kuluttaneet aikamme ikävässä siveydessä ja voimiemme pakollisessa patoamisessa! Ja kuka on tullut siitä onnelliseksi, emme itse ainakaan! Ja ensimäinen velvollisuus on itseämme kohtaan, ensimäinen tehtävä on vapauttaa itsemme. Toisista emme tiedä mitään. Luulemme kenties heitä parantavamme ja olemmekin pahantekijöitä, luulemme nostavamme ja harjoitammekin sortoa. Mutta nyt se on oleva lopussa. Nyt, nyt on minulla edessäni vapaus syntiin. Etkö kadehdi minua, Dimitri?
Manja oli noussut. Hänessä oli taas jotakin julmaa ja kissamaista.
Veri suhisi Dimitrin korvissa.
— Ethän sinäkään koskaan ennen ole ollut tuollainen, et koskaan, et koskaan. Mikä sinun on Manja? Ei, ei! Tuo ei ole oikein! Ajatuksen täytyy painaa vaa'assa enemmän kuin vaiston, hyvän enemmän kuin pahan…
— Ha-ha-haa. Olet punninnut väärin, alun pitäen, väärin, väärin! Minä tunnen itsessäni tälläkin hetkellä kuohuvan ja riehuvan valtoja, jotka jaksaisivat painaa maahan koko maailman hyvyyden ja viisauden, kuiluihin, joissa ei vielä kukaan kuolevainen ole käynyt. Ja minä olen tekevä sen!
Manja hiipi ympäri huonetta kuin vangittu pantteri, välkäytellen keltaista huiviaan.
Dimitri seurasi häntä silmillään kuin hypnotisoitu.
— Miksi herätät leijonan povessani? Miksi sinä ärsytät, kun et kuitenkaan ole tuollainen? Tai sitten erehdyt. Katsot johonkin murto-osaan sielussasi. Sinä leikit vain… Dimitri puhui katkonaisesti.
Manja pysähtyi pitkään kummalliseen hymyyn. Nähdessään Dimitrin kiihkon, tuli hän jälleen aivan hiljaiseksi. Lempeästi hän tarttui hänen käteensä ja vetäen häntä puolittain väkisin mukanaan sanoi hän:
— Tule istumaan tänne, Dimitri, niin kerron sinulle sadun lumotusta prinsessasta, joka sai oman muotonsa vasta sitten kun oli menettänyt valtakuntansa.
— Älä leikittele enää! Sinä teet minut hulluksi. Minä en tahdo nyt kuulla mitään satuja, ainoastaan totuuden. Sinun täytyy sanoa, mitä tämä kaikki merkitsee, mikä tässä on totta, mikä ei. Millainen sitten oikeastaan olet?
— Minä olen juuri tällainen. Kaikki on totta, vastasi Manja hiljaisesti. Nyt puhuu minun oikea itseni. Mutta kaikki muu tätä ennen, se on ollut valhetta, mitättömän murto-osan potenseerausta. Nyt vasta voin sen tunnustaa.
— Miksi nyt vasta?
— Siksi, että nyt olen kadottanut sinut. Minulla ei ole enää mitään varottavaa, ei mitään peljättävää koko taivaan kannen alla. Pahin on nyt tapahtunut. Se juuri, jota tahdoin välttää, se juuri, jonka tähden olen tehnyt tämän kaiken. Kaikki oli vain sinua varten. Oman rakkauteni asiaa minä vain ajoin. Ja miten kurjan huonosti! Miten heikkoja ja lyhytnäköisiä me olemme, me ihmiset! Ah jumala, miten hulluja, miten voimattomia sen suurimman edessä!
Manja värisi kuin vilusta koko ruumiiltaan ja hän horjahti. Dimitri nosti hänet syliinsä väkevin käsivarsin.
— Manja, minun armaani, minun kaikkeni, mitä sinä puhut! Minuthan sinä omistat aina, iäisesti, vaikka kaikki lakkaisi…
— Kaikki on lakannut, supisi Manja nytkähdellen ja niinkuin unessa.
— Minä rakastan sinua!
Dimitri kumartui ja suuteli häntä pitkään. Manja salli sen tapahtua. Hän makasi Dimitrin sylissä niinkuin kuollut, silmät ummessa, kasvoilla selittämätön hymy.
— Dimitri Miljukoff, alkoi hän puhua, avaamatta silmiään. Minä rakastin sinua jo ennenkuin olin nähnyt sinut. Sinä olit ensimäinen, joka annoit minun uneksivalle olemukselleni muodon. Jokaisen sanan, jonka kirjoitit, kirjoitit minun sydämeeni. Enkä minä tehnyt muuta kuin odotin sinun tuloasi. Ja kun sinä sitten tulit, olit sinä samalla minun lakini ja evankeliumini. Sinä sanoit: täällä tarvitaan viisautta ja kylmäverisyyttä. Ja minusta tuli viisas ja kylmä. Sinä sanoit: täällä tarvitaan uskallusta ja uhrausta. Ja minusta tuli sankarillinen ja kova. Kaikki vain sentähden, että saisin sinun rakkautesi. Ja sitten kun olen kaiken tämän tehnyt, sanot sinä minulle: madame, kunnioitan teitä niin suuresti, etten voi teitä rakastaa…
— Manja Pavlovna, puhui Dimitri, miten kaunis sinä nyt olet. Samanlainen kuin silloin, kun ensi kerran näin sinut. Silloin löivät vereni kuin pysty-aallokot minun rinnassani. Ei kukaan nainen ollut herättänyt minussa vielä niin väkevää ja julmaa pyydettä. Sinä olit niin ylhäinen, niin hieno, niin korkealla. Olisin melkein tahtonut rääkätä sinua pelkästä rakkauden ja vihan risti-himosta. Mutta sitten — silloin jo — minä häpesin. Sinä olitkin pyhä. Sinä tulit minun elämäni tielle kuin suuri tuomiopäivä, kohosit kuin jumalan silmä, kuin valkea aurinko minun keski-yöni tummalle taivaalle. Ja minun raa'at vaistoni vaientuivat ja himoni varisi sinun puhtaan kauneutesi edessä. Vasta silloin tuli minusta vakava ihminen ja oikea vallankumouksellinen. Ja silloin opin pelkäämään raakuutta ja raukkamaisuutta, silloin tunsin, että minun täytyi teoillani vastata suurista sanoistani. Sinun tähtesi, jott'ei minun tarvitsisi hävetä sinua eikä kaihtaa sinun tuomarikatsettasi.
— Minä en tullut sinua tuomitsemaan, vaan rakastamaan. Sinulle yksin tahdoin antautua ja sinä et ottanut minua vastaan. Sinä lahjoitit minut kansalle. Senkin häväistyksen minä kestin saadakseni olla sinun lähelläsi. Sillä minä toivoin, että kerran tulisi aika, jolloin sinä rakastaisit minua vain itseni tähden ja jolloin sallisit minun heittää pois nämä palkkalaisen rääsyt, tämän valepuvun, joka ei minun arvolleni sovi. Ja nyt olet heittänytkin minut itseni maantielle. Kaikki toivoni ja työni on rauennut tyhjiin. Nyt ei minulla ole syytä viipyä täällä enää hetkeäkään. Menen Moskovaan jatkamaan siitä, mihin lopetin kaksi vuotta takaperin.
— Sinä et mene Manja, se ei ole totta, et Moskovaan ikinä. Vaikka et sietäisikään enää minua… Minä olen rikkonut. Minua voit rangaista, mutta et niitä tuhansia viattomia, jotka luottavat sinuun, joiden elämä on sinun käsissäsi, joille voit tehdä mitä tahdot…
— En tahdo tehdä heille mitään, myhähti Manja raukeasti.
— Ja sitten sinulla on oma suuri elämäntehtäväsi. Älä unohda sitä!
— Olen sen jo unohtanut. Minulla ei ole mitään elämäntehtävää ilman sinua. Se oli vain sinun mielikuvasi, niinkuin minun kehuttu kylmyyteni ja uhraavaisuuteni vain sinun toivottelujesi tulos. Keino miellyttää! Kaikki se raukesi samalla hetkellä, jolloin tunsin kadottaneeni sinut. Vielä äsken olisin ilolla mennyt kuolemaan, mutta nyt on minulle jo pienimmästäkin mukavuudesta kieltäytyminen aivan sietämätöntä…
Manja riuhtasi itsensä irti Dimitrin sylistä.
— Katso minun pukuani! Se on palkkapiian eikä ruhtinattaren. Katso tätä huonetta! Se on moukkaa eikä aatelisnaista varten. Ja näin olen elänyt voidakseni antaa rahani noille inhoittaville, likaisille maankiertäjille. Ja luuletko, että on ollut helppoa ja hauskaa olla heidän seurassaan! Mutta nyt se saa ollakin lopussa, ainaiseksi. Sinä et usko vieläkään. Tule katsomaan!
Ja Manja veti Dimitrin viereisen huoneen ovelle.
— Näetkö, tuossa ovat matkakirstuni valmiina! Tuossa passini! Tuossa matkapukuni! Palaan jälleen kuin ruhtinatar.
— Pue se päällesi, Manja, nyt, kuiskasi Dimitri käheästi, nyt juuri!
— Se on matkaa varten.
— Niin, niin, niin…
Manja alkoi tyynesti muuttaa. Dimitri tuijotti häneen silmät kekäleinä.
— Että he saisivat sinut noin, noin… mutisi hän.
— He eivät saa mitään. Minä ainoastaan tulen saamaan…
— Ja mitä sinä tulet saamaan?
— Ylpeyteni takaisin.
— Etkö voi olla ylpeä täällä?
— Minulla oli täällä vain yksi ylpeys: minun rakkauteni. Ja sinä teit sen häpeälliseksi.
— Rikolliseksi, synnilliseksi, suloiseksi! Sinähän itse tahdot syntiä, Manja… Jää ruhtinatar! Minä teen kaikki sinun tähtesi. Pyydä, mitä tahansa!
Ja Dimitri syöksyi Manjan jalkoihin. Hän suuteli häntä hurjasti, hänen käsiään, polviaan, vaatteittensa poimuja.
Manja hymyili:
— Mitä rikoksia osaat sinä tehdä?
— Kun sinä olet kysymyksessä: kaikkia!
— Mikä minä olen sinulle, jota kärsivä isänmaasi ja kansasi kutsuu?
— Sinä olet minulle kaikki, ainoa. Minä vihaan kärsivää isänmaata ja sen kurjaa kansaa, jos se vie minulta sinut, jos se on tiellä minun rakkauteni! Kaikki minä voin kadottaa, paitsi en sinua!
— Suuret unelmasi, omantunnon-rauhasi, itsekunnioituksesi, paremman itsesi?
— Kaikki, kaikki, sinun tähtesi, ruhtinatar!
— Niin, sanoi Manja ojentuen suoraksi, noin pitää ruhtinatarta rakastaa, nyt vasta sen osaat…
Dimitri riemastui.
— Sinä jäät siis, Manja, et lähde koskaan luotani. Me menemme jonnekin kahden, jätämme kaikki, nyt juuri…!
— Nyt juuri, naurahti Manja kylmästi, on kokous, jonka itse olet kutsunut kokoon ja josta riippuu tuhansien kohtalo, tärkein koko vuonna.
— Sinä olet tärkein. Nielköön taivaan tuli sitten heidät ja meidät.
— Olet vannonut, ettet petä kansan asiaa, olet vannonut palvelevasi vallankumouksellisia.
— Minä palvelen ruhtinatarta! Ja sinä jäät minun valtiattarekseni.
— Huomenna minä matkustan.
— Huomiseen on vielä yksi yö, kaikki voi muuttua. Jos olemme erehtyneet molemmat, korjaamme sen nyt. Tahdon tehdä sinut onnelliseksi.
Manja säteili sisällisestä kirkastuksesta.
— Olen nähnyt rakkautesi, Dimitri, vihdoinkin, se riittää. Ja minä tahdon muistaa aina, että kerran olisit ollut valmis minun tähteni antamaan tämän pienen ihmiskunnan. Tahdon muistaa aina tämän lyhkäisen tulihämärän yön kynnyksellä…
Ja Manja kietoi käsivartensa Dimitrin kaulaan ja tämä sulki hänet tukahduttavaan suudelmaan.
— Miten sinä olet kaunis, Manja, ihasteli Dimitri, et ikänäsi vielä ole ollut noin kaunis… Tämä yö ainakin on meidän. Ja me lähdemme nyt jonnekin, sinne, minne ruhtinatar käskee. Après nous le déluge!
— Ah, nyt ymmärrät senkin, huudahti Manja.