language: Finnish

MURTUNEITA

Nelinäytöksinen näytelmä

Kirj.

KAARLE HALME

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910.

HENKILÖT:

ERKKI KOLJAS.
PENTTI, hänen poikansa.
EEVI, hänen tyttärensä.
ROUVA AIROLA.
AINA, hänen tyttärensä.
PALVELUSTYTTÖ.

Ensimäinen näytös.

Avara talonpoikainen arkisali. Rikkaasti sisustettu. Seinillä on muutamia maanviljelys- ja talous-seurain antamia palkintotauluja laseilla ja komeilla kehyksillä varustettuja, sekä sohvan yläpuolella upea, suuri seinäpeili. Suuri kaakeliuuni otsalla varustettu, joka on täynnä pientä tavaraa, valokuvia y.m. Ompelupöydällä on ompelukone. Karvamatot lattialla. Perällä kaksi akkunaa pihaan päin. Akkunaverhot ovat alaslaskettuina. Talvi-iltapäivä. Pesässä palaa tuli. Lamput palavat. Etehisen oven pielessä on vaatenaula.

EEVI istuu ompelupöydän ääressä ja ompelee.

PENTTI istuu keinutuolissa ja lukee sanomalehtiä. Kello lyö viisi.

PENTTI (liikahtaa äkkiä). Katsoo taakseen. Viisi jo!

EEVI. Sanoitko jotakin?

PENTTI (nousee. Heittää lehden pois). Viisi jo!

Alkaa kävellä.

EEVI (katsoo Penttiä syrjäsilmällä ja hymyilee). Isääkö odotat?

PENTTI (pysähtyy). Hm! — Eihän juna vielä — (kävelee. Pysähtyy kuuntelemaan. Menee uunin viereisen pöydän luo, ottaa papyrossin). Käykö tuo kello edellä?

EEVI. En luule. — Kunko ei Aina jo lopeta?

PENTTI (sytyttää tupakan). Niin! — Kauvanhan Aina tosiaan pitää tänään niitä lapsia.

EEVI. Sehän on hyvä se. Aina on niin tunnollinen opettaja.

PENTTI. Niinpä niin. Tietysti. Mutta eihän sitä yli ajan —

Istuu keinutuoliin.

EEVI (nauraa). Sinulle se tietysti on yli ajan jo neljältä. — Silloin sinä jo joka jumalan ilta asetut tuohon keinutuoliin odottamaan päättäjäisvirren kuulumista tuolta seinän takaa.

Nyykäyttää päätään vasemmalle.

PENTTI. Virren! Eiväthän ne mitään virsiä ole.

EEVI. Paha kyllä, etteivät ne ole niitä. Ainalle olisi edullisempaa, jos opettaisi lapsille laulujen sijasta virren veisuuta. Onhan hän saanut sen johdosta jo huomautuksiakin papistolta ja —

PENTTI. Kuuppas Eeville

EEVI. Hm?

PENTTI (hymyilee). Jos näkemättä kuuntelee sinun puhettasi, niin voisi kuvitella, että sinä olet vanha mummo, joka istuu takareen pankolla ja siitä yhä katselee taakseen. Sinä ajattelet toisinaan niin — — niin —

EEVI. Terveesti.

PENTTI (tekee kärsimättömän liikkeen). Sitä en juuri tarkottanut. —

EEVI. Tämä kouluyritys meidän kylällä on vain koetteeksi ja Ainan asema siis tilapäisenä opettajana —

PENTTI. Vaatii uhraamaan nurkka-jumalille. Tiedän, tiedän. — Ja sentähden Ainalle olisi —

EEVI. Ainalle olisi edullisempaa, asemaansa ja pitäjäläisten suosioon nähden, tehdä tehtävänsä niiden tahdon mukaan, joista hän on riippuvainen.

PENTTI (nousee). Sillä tavalla ei ikinä tulla mihinkään, jos aina katsellaan taakseppäin, aina kuljetaan silmät takaraivossa.

EEVI (tarkotuksella). Ei myöskään saa aina tähdätä tyhjään ilmaan.

PENTTI (pysähtyy kävellessään Eevin viereen). Sinä — äh! (Ottaa
sanomalehden ja istuu lukemaan. Hetken perästä.) Se on merkillistä!
Eikä sinua sentään voi sanoa tyhmäksi. Monessa asiassa päinvastoin.
Etkä sinä ole pahakaan. Omituinen sinä vaan olet.

EEVI. Kunko en ajele kaikua, enkä juokse kilpaa varjoni kanssa?

PENTTI (hymyilee). Minä olen huomannut jo pitemmän aikaa, että sinulla on ollut hyvä halu sanoa minulle jotakin — läksyttää minua. — Eikö totta? — Kyllä sinulla on ollut. Ja kauvan. — Mistä ajasta sen läskisinkään? (Viekotellen). Sanoppas, mistä ajasta alkaen sinä olet taas tuntenut itsesi niin äidilliseksi?

EEVI. Siitä asti kun Aina tuli meille.

PENTTI. Oikeinpa arvasin. Koko syksyn siis. Vai sitä varvasta se kenkä pusertaakin! — Sinä et pidä Ainasta?

EEVI. Päinvastoin — En voisi pitää äänestä enemmän, vaikka hän olisi oma sisareni.

PENTTI (ihastuen). Oikeinko totta?

EEVI (nyökäyttäen). Niin! Melkein sisarena olen pitänytkin häntä. Ja onhan hänen äitinsä monessa suhteessa ollut meillekin kuin oma äitimme.

PENTTI. Niin. Pastorska Airola onkin niin harvinaisen hyvä.

EEVI. Mutta senpä tähden minä en pidäkään siitä, että sinä hakkailet Ainaa.

PENTTI. Hakk —! — Minä en ole koskaan sietänyt tuota teidän hakkailu-sanaanne.

EEVI. Onko se liian mieto?

PENTTI. Se on se, ettei se sovi tähän.

EEVI. Tähän se juuri sopiikin.

PENTTI (nousee). Eipäs!

Kävelee yhden kierroksen. Menee pesän eteen ja heittää pois papyrossinsa.

EEVI. Kohennapas uunia siellä!

PENTTI (kohentaa. Tulee Eevin viereen). Minä voin sanoa sinulle jotakin — vaikka en ole vielä isällekään — mutta minä aijon puhua hänen kanssaan heti kun hän tulee kotia.

EEVI. No?

PENTTI (istuu Eevin viereen). Minä pidän Ainasta? —

EEVI. Näetkös nyt! Sitähän minä —

PENTTI. Ei, ei! Ei sillä tavalla! Oikein toden teolla Minä tarkotan, että me rakastamme toisiamme Aina ja minä — ja —

EEVI. Se on pahempi se.

PENTTI. Mikä on pahempi?

EEVI. Aina parka!

PENTTI (katselee Eeviä pitkään). Hm! — Tiedätkö Eevi — Minä olen monena iltana tarkastellut sinua, kun sinä tässä olet ommellut ja hommaillut häävalmistuksiasi. Minä olen katsellut sinua ja ajatellut yhtä ja toista sekä sinusta, että sinun sulhasestasi Niinisalosta, joka muuten tuntuu olevan kunnon mies —

EEVI. Puhdas luonne, eikö niin?

PENTTI. Voipi olla puhdaskin, mutta pehmeä, kovin pehmeä voidakseen — Hm! — No, niin — kun minä olen ajatellut sinun lasinkirkasta ja jääkylmää luonnettasi ja sinun järkeäsi, joka on niin kauhean — kuinka sanoisin —

EEVI. Terve.

PENTTI. Vaikkapa niinkin. Se ehkä sopii. Niin silloin olen myöskin aina itsekseni — Hm! Sanoppas minulle — miksi sinä et säälittele itseäsi tai Niinisaloa yhtä paljon kuin Ainaa tai minua?

EEVI. Meitäkö? — Mehän menemme naimisiin.

PENTTI (Nousee). Ooh! Vai sitä sinä -! Etkö sinä luule, että minä aijon Ainan kanssa mennä naimisiin?

EEVI. Ainan kanssa — sinäkö?

PENTTI. Luonnollisesti.

EEVI. Näetkös nyt millainen ilmaan ampuja sinä olet! — Siihen ei isä milloinkaan suostu.

PENTTI. Hänen täytyy!

EEVI. Miksikä?

PENTTI. Minä en anna perään, ennenkun olen ajanut tahtoni läpi.

EEVI. Milloinka sinä olet ennen jaksanut ajaa tahtosi läpi?

PENTTI. Tässä mailmassa on niin paljon seikkoja — (heittäytyy huolettomasti keinutuoliin) joita yksinkertaisesti ei viitsi ajaa loppuun asti, sitten enään kun niihin on lähemmin tutustunut.

EEVI. Mutta jos tämä olisi juuri yksi sellainen seikka?

PENTTI. Ei, ei! Sinä et tiedä kuinka paljon minä pidän Ainasta. Ja eikö Aina ole hyvä tyttö? Oh! Hän on parempi kuin hyvä. Ja sellainen äly, sellainen mielikuvitus! Ja samalla niin hento, niin naisellinen! Eikö totta?

EEVI. Kyllä, kyllä! — Mutta ajattelepas sitten itseäsi!

PENTTI. Eevi!

EEVI. Älä niin kiivastu! — Pohjaltasihan sinä olet hyvä poika. Muuta ei voi sanoa. Mutta —

PENTTI. Mutta?

EEVI. Sinä olet niin heikkoa ainesta. Mitä voit tehdä Ainan hyväksi?

PENTTI. Minä voin rakastaa Ainaa, niinkuin hän ansaitsee.

EEVI. Mitäs muuta?

PENTTI. Muuta? — (Nousee). Ylipäänsä vaikka mitä muuta. Nyt on minun aikani tullut. Kaikella on näet aikansa. Ja nyt on minun. Minä olen vaan oleksinut täällä ja odotellut. Nyt se on tullut. Ainan kanssa ja Ainan rinnalla käy kaikki kuin siivillä. Sinä et aavista miten täyteläistä elämä on! Et aavista miten tunnen innostusta —

EEVI. Innostusta kai sinussa on! Ehkä liljaksikin. Mutta juuri siksi, että sitä on niin paljon, palaakin se pikemmin ja sammuu sitten, väsähtää. Ja sitten vastassa sellainen isä, joka ei milloinkaan ole perääntynyt. Ei milloinkaan jättänyt mitään kesken.

Alkaa ommella.

PENTTI (menee tuijottamaan hiilustaan).

EEVI. Oletko lähettänyt hevosen isää vastaan asemalle?

PENTTI. Olen. (Kävelee, Pysähtyy Eevin viereen). Mutta eihän ollenkaan ole sanottu, vaikka isä suostuisikin.

EEVI. Ei ikinä.

PENTTI. Mistä sen niin varmasti päätät?

EEVI (tarkastaa Penttiä). Istuhan!

PENTTI (istuu).

EEVI. Kun olin lopettanut kouluni kaupungissa, tahdoin minä jatkaa — tahdoin lukea eteenpäin. Mutta isä ei antanut. Alkoi heti valmistaa minua naimisiin. Mutta kosijoita ei ilmestynyt — ainoastaan hakkailijoita. Silloin päästettiin sellaisia tietoja liikkeelle, että Koljaan Eevi saa myötäjäisinä viisikolmatta tuhatta. Kosijoita alkoi tulla, mutta ei kyllin rikkaita ja arvokkaita. Nyt kohotettiin myötäjäiset kolmeenkymmeneen tuhanteen. Ei vieläkään ilmestynyt se, johon isä tähtäsi. Taas korotti isä summaa. Ja vielä sittenkin kerran. Se nousi nyt viiteenkymmeneen tuhanteen. Vasta sitten se ilmestyi.

PENTTI. Niinisalo?

EEVI. Niin. Ylimaan mahtavin tilanomistaja. — Hänet tahtoi isä vävykseen, vaikka olisi ollut noustava sataan tuhanteen. Ja hän sai hänet.

PENTTI. Mutta miksikä isä tahtoi häntä niin ehdottomasti?

EEVI. Hm! Saat kai senkin aikoinaan tietää.

PENTTI. Ja tahtoiko hän häntä! Kuinka voit olla siitä niin varma?

EEVI. Minä tunnen isäni ajatukset, aivan kuin kävisivät ne omien aivojeni läpi.

PENTTI. Etkö siis myöskin tiedä, miksi isä niin itsepintaisesti tahtoi
Niinisaloa?

EEVI. Että hän tahtoi, tiedän varmaan. Seisoin ikkunassa — tuossa noin — isän vieressä, kun Niinisalo ajoi pihaan. Jos olisit nähnyt hänen kasvonsa silloin, olisit sinäkin ymmärtänyt, että se oli se odotettu, rahalla ostettu. Hm! Mutta miksi juuri hän? Sitä olen koettanut lukea isästä, mutta — se on niin sekavaa. — En ole uskonut isästä niin pikkumaista ja — siksi se on niin sekavaa.

PENTTI. Mitä et ole uskonut?

EEVI. Mutta kun muistelen kaikkia niitä aikoja, jolloin edusmiesvaalit olivat kiihkeimmillään, niin —

PENTTI. Edusmiesvaalit! — Odotahan! (Ajattelee. Lyö otsaansa) Siinä se onkin!

EEVI. No?

PENTTI. Sehän on selvä, kuin päivä! — Katsos — Niinisalon suku on Ylimaan mahtavin ja laajin. Sieltähän on aina edusmies valittu. Ei koskaan täältä. Aina sieltä. Ei isä, enempää kuin muutkaan täältä, ole koskaan saanut kannatusta. Sentähden siis juuri Niinisalo! Voittaakseen Ylimaan mahtavat puolelleen ja saadakseen kannatusta.

EEVI. En minäkään muuta selitystä ole keksinyt.

PENTTI. Eikä muuta olekaan. — Vai niin! Vai niin! Mutta — kuinka hän olisi uskaltanut kohota sellaiseen summaan? Sataan tuhanteen!

EEVI. Kysy yhtä hyvin, kuinka voi hän maksaa viisikymmentä tuhatta!

PENTTI. Se on totta. Minun tietääkseni ei hänellä ole rahoja juuri sanottavasti säästössä, kun aina vaan on tilaa paranneltu ja laajenneltu. Eikä metsää ole myyty koskaan. Hm! Nämä ajatukset ovat toisinaan kyllä välähtäneet päässäni, mutta en ole niistä sen enempää välittänyt. — Tosiaankin! Mistä isä —?

EEVI. Sinulta tietysti.

PENTTI (hypähtää ylös). Minulta!

EEVI. Sinun pitää naida Koljaalla se summa, joka minussa menetetään.

PENTTI (jähmettyneenä). Naida? Mistä?

EEVI. Myöskin Ylimaasta. Emma Liinaharju on rikas.

PENTTI. Hänkö? Luuletko että isä tällä matkalla — luuletko?

EEVI. Luulen.

PENTTI. Mutta sehän on kamalaa, kun oma isä sillä lailla viitoittaa lastensa tulevaisuuden. Kamalaa!

EEVI. Kamalaa on aina, kun vanhuus nuorille tietä aitaa.

PENTTI (nousee). Mutta tällä tavalla! Tällä tavalla! — Eihän se ole meidän tulevaisuutemme, joka — Sehän on hänen. Hänen!? — Mehän olemme kuin pelinappuloita. Herra Jumala! Mehän olemme vain häntä varten. Vain häntä —! Emme itseämme varten — emme! Emme hengitä, emme elä itsellemme! Vaan muille — muille! Oh! Tällaista —! Ja kuinka sinäkin voit —!

EEVI. Kun täytyy. — Ja niin täytyy sinunkin.

PENTTI. Mutta siitä ei seuraa hyvää! Ei! Siitä ei voi seurata hyvää!

EEVI. Jos aita kestää, niin —

PENTTI (pysähtyy). Mutta jos ei, jos ei —

Koululasten laulu (kuuluu seinän takaa).

Päivä paistaa korkealta, tuuli lämmin läikähtää, kaikki voittaa kevään valta, hanget haihtuu, murtuu jää. Lehdot helkkää, lehtii salo, nurmi, viita vihannoi. Terve vapaus ja valo! kautta kaiken ilman soi.

[Sanat kirjoittanut Eino Leino.]

PENTTI (laulun loputtua kertoo loppusäkeet).

    "Terve vapaus ja valo!
    kautta kaiken ilman soi."

Kuulitko tuota laulua? Kuinka ihanaa! — Nyt ymmärrän, että isä pienenä ollessaan ei ole tuollaista laulanut. Ei ole! Muuten —

EEVI. Ei ole. — Mutta — emme mekään.

PENTTI (katsoo Eeviä pitkään).

EEVI. Vasta tuolta mahdollisesti alkaa oman tien aloitus — meidän avullamme.

PENTTI. Niinkö luulet?

EEVI. Mutta sitä ennen täytyy paljon murtua välillä.

PENTTI. Murtua? — Sinussa, Eevi, on toisinaan jotain niin kolean kylmää, joka saattaa värisemään. Mutta sinun ajatuksissasi on samalla jotakin ihmeellistä, joka hämmästyttää ja — ikäänkuin tempaa mukaansa. (Menee hänen luokseen). Sinä olet pelottavan voimakas luonne. (Hivelee kädellä otsaansa). Pelottavan järkevä!

EEVI (hymyilee raukeasti). Kun kulkee valjaissa vanhalla, korkealla maantiellä — syvät ojat molemmin puolin ja — niiden takana aidat, niin — voi pillastuminen tuottaa turmiota.

PENTTI (itsekseen matalasti). Tuottaa turmiota — — — Äh!
(Koettaa riuhtaista itseään irti ajatuksista). Hm! (Katselee siskoaan).
Hm! (Alkaa kävellä kädet selän takana).

EEVI (on ottanut työnsä ja ompelee rauhallisena). Ylihuomenna, kun koulu loppuu, niin —

PENTTI (kävellessään). Niin?

EEVI. Sitten on hänellä joululoma.

PENTTI (ei vastaa).

EEVI. Se kestää kokonaisen kuukauden. — Siksi ajaksi on Aina luvannut matkustaa isävainaansa sukulaisiin Vesikansan puolelle.

PENTTI. Onko hän sanonut sinulle?

EEVI. On.

PENTTI. Milloin?

EEVI. Aivan äskettäin — muistaakseni.

PENTTI. Äskettäin? —

EEVI. Sinun ei pitäisi millään tavalla estää hänen matkaansa.

PENTTI. Hm! (Menee perälle ja heittäytyy nojatuoliin).

EEVI (ompelee koneella).

Iloisia ääniä kuuluu ulkoa ompelukoneen pysähdyttyä.

AINA (ulkona. Nauraa iloisesti). Kas niin! Se sattui. Tuossa viimeinen!
— Hyvästi, hyvästi! Laulakaa vähän mennessänne kuun ukolle! Ukko on
siitä niin mielissään. Ja katsokaa, ettei Liisu pudota kirjojansa.
Hyvästi, hyvästi!

Tulee nauraen sisään.

PENTTI (on noussut ylös). Aina!

AINA. Hyvää iltaa!

PENTTI (menee iloisena Ainaa vastaan). No, vihdoinkin sinä lopetit!
Luulin, ettei sinua tänään saisi nähdä ollenkaan. (Ottaa häntä kädestä).
Mitä tämä on? Sinun kätesi ovat aivan kylmät ja märät! Mistä —?

AINA. Olin pikkuisen lumipallosilla lasten kanssa. Tuossa portilla heitimme viimeiset hyvästit.

PENTTI. Tuolla tavalla puettuna! Kuinka varomatonta! Ja kädet aivan jäässä! — Tulehan nyt tänne lämmittelemään!

AINA. Kyllä, kyllä! (Menee Eevin luo. Ottaa häntä päästä). Iltaa sinä morsian-mummo!

PENTTI. Sano mummon isoäiti!

EEVI. Kylläpä ovatkin kätesi kylmät.

AINA. Ovat ne vähän. — Pitää lämmittää. (Menee lämmittelemään). Voitte uskoa, että lapset olivat iloisia äsken päästyään viimeiseltä tunnilta.

PENTTI. He eivät siis enään tule huomenna?

AINA. Huominen päivä menee kouluhuoneen siivoamiseen.

PENTTI. Niinpä niin. — Istuhan nyt! Kai sinä jo olet väsynytkin, kun niiden lasten kanssa —

AINA. Eikös mitä!

Istuu keinutuoliin.

EEVI. Lämmintä kahvia sinun pitää saada. Minä menen heti katsomaan.

PENTTI (istuu uunin kulmalle, tuolille). Tuon äskeisen laulunko ylihuomennakin tulette laulamaan päättäjäisiksi?

AINA. Eikö se mielestäsi ole hyvä?

PENTTI. Tietysti. Tiedäthän, että pidän siitä. Se on ihana. — Mutta
Eevi sanoi pappien olevan pahoillaan, kun et veisaa virsiä lasten kanssa.

AINA. Ai, pappi! (Kaivelee taskuaan). Niin ovatkin. Pahoillaan ovat.
Tässä se on. (Vetää taskustaan kirjeen). Sain tänään kirjeen rovastilta.

PENTTI. Mitä hän? Virsistäkö —?

AINA. Ei tällä kertaa juuri niistä, mutta — melkein. (Välinpitämättömästi).
Hän sanoo tulevansa päättäjäisiin ylihuomenna.

PENTTI. Sehän on hyvä! Sittenhän hän saa nähdä tulokset sinun työstäsi ja —

AINA (kiivaasti). Tulokset — niin! Hm! Hän sanoo kuulleensa paljon moitteita minusta.

PENTTI (äkkiä). Mitä moitteita?

AINA. Arvaat kai sen. Että kristillismielinen henki puuttuu. Että minun kouluni vain kasvattaa pakanoita. Että minun lapseni ovat liian iloisia ja vapaita j.n.e., j.n.e. Oh! (Nousee. Rutistaa kirjeen ja heittää pesän eteen).

PENTTI. Amen! (Nauraa).

AINA. Sitten lupaa hän tulla päättäjäisiin. Ja sanoo että siellä hän toivottavasti huomaa kaiken tämän ilkeäksi parjaukseksi.

PENTTI. Niinkö? Sehän on kokonainen uhkaus, se!

AINA (vähän hermostuneesti). Jota seuraa minun eroamiseni.

PENTTI. No, ei nyt sentään.

EEVI. Kyllä sitä se voi seurata.

AINA. Näetkös nyt! — Se siitä tulee. — Ellei ole jumala toisessa suupielessä joka sanaa sanottaessa, niin se ei käy.

PENTTI. Niin — ja kaikki apostolit korvan takana.

AINA (nauraa ja istuu keinutuoliin).

EEVI (hymyilee). Mutta jos nyt tosiaankin eroisit — niin mitä sä sitten aijot?

AINA (keinuu kiivaammin). Hm. Täksi kevääksi jään ehkä tänne maalle ja rupean lukemaan.

EEVI. Se kyllä käy. Entäs sitten?

AINA (pitkään). Sitten — (katsoo Penttiä) Hm! menenpähän vaikka kauppakouluun.

EEVI. Sehän olisi suuri vahinko.

AINA. Mikä niin?

EEVI. Jos sinä jättäisit opettajatoimen. Sinulla on siihen suuret taipumukset.

AINA. Mutta eihän se käy — (osottaa kirjettä) tuolla tavalla.

EEVI. Ei, ei! Ei siten. — Mutta miksikä sinä myöskin teet yhtäkkiä niin suuren hypyn, niin suuren erotuksen entisistä tavoista.

AINA (katsoo Eeviä. Nousee hermostuneesti). Suuren hypyn? Hm! — Tosiaankin!

EEVI. Oletko hermostunut?

AINA (ei vastaa. Pyyhkii otsaansa ja kävelee ylöspäin).

PENTTI. Aina onkin viime aikoina tehnyt niin paljon työtä.

AINA (tulee alas). Jos olisin mies, niin sanoisin ehkä, että vakaumuksiensa kanssa ei saa tinkiä. Mutta — Totta kyllä! Miksi tehdä hyppyjä!

Menee ylöspäin.

PENTTI (liikahtaa hermostuneesti). Älä nyt suotta kuvittele mitään ikävyyksiä! kaikkihan voi vielä korjata.

EEVI. Niin. Voithan sinä muuttaa opetussuuntasi pappien mieliksi ja —

AINA (äkkiä). Sitäkö? — En milloinkaan! Upottaisinko itseni juuri siihen suohon, jota — Hm! (Seisahtuu jonkun palkintotaulun eteen. Hiljemmin), Suo siellä — vetelä täällä!

EEVI. Mitä sanoit?

AINA (hymähtää). Saatte nähdä vaan, että minusta vielä aikaa voittaen tulee innokas suon polttaja!

EEVI. Suon polttaja?

PENTTI. Henkisesti — niin. Se on oikein! Se on juuri tuo tapojen ja taantumisen ikuisesti hallaa höyryävä suo, joka paleltaa kaikki uudet oraat ja hävittää uutisviljelykset.

AINA. (kääntyy). Ja siksi se on poltettava — perujaan myöten poltettava!

EEVI (nousee, mennäkseen ulos). Hyvästi ojitettava — ympäri ojitettava se on ensin!

AINA (nauraa). Onko niin — sinä suur-viljelijä?

EEVI (mennessään). Ja tarkasti vartioitava, ettei kulo pääse tekemään turmiota.

Menee vasemmalle, perälle.

PALVELUSTYTTÖ (tulee ovelle). Pastorska Airola on täällä.

EEVI (mennessään). Hyvä, hyvä!

AINA (hämmästyneenä jäänyt paikalleen. Ei ole kuullut Eevin ja palvelustytön kohtausta. Heidän mentyään katsoo Eevin jälkeen). Mitä hän sillä tarkotti?

PENTTI (hämillään). Tuolla viimeisellä?

AINA. Niin.

PENTTI. Kukapa niin tarkoilleen osaa ymmärtää Eevin ajatuksia. Tiedäthän hänet!

AINA (kärsimättömästi). Minusta tuntui, että —

PENTTI. Pian menemme kuulutuksille ja näytämme Eeville — (Menee aivan lähelle). Mutta minä ajattelin, että sentään odotan isän kotiatuloa. Vielä tänä iltana teen asian selväksi hänen kanssaan.

AINA (hiljaisesti). Pitäisi äidillekin sanoa. Ajatteles, että hän ei vielä tiedä mitään. Senkin tähden pitäisi kiirehtiä —

PENTTI (vetää Ainan lähelleen). Totta kai! Tietysti.

AINA (ujosti). Ja sitten —

PENTTI (hellästi). Aina! Katso minua silmiin! — Herra varjele! Kyynelkö?
Minä pyydän, älä Aina kulta —! Tiedäthän sinä kuinka minä sinua rakastan.
— Miksi et ole yhtä kirkas ja iloinen kuin ennenkin? Tiedäthän sinä,
että sinut minä tahdon. Sinut yksin! Ainoastaan sinun kanssasi on onni.
Sinut, sinut, sinut! Sinä minun oma Ainani!

Suutelee tulisesti Ainaa, jonka tukka putoaa auki.

AINA. Pentti!

Kiertää käsivartensa Pentin kaulaan.

PENTTI. Kas noin! Noin tahdon sinun silmäsi säteilemään. Tuolla tavalla läikkyy niistä minulle taivas!

AINA. Nyt taas tunnen itseni onnelliseksi ja olen rauhallinen.

PENTTI. Etpäs hymyllekään!

AINA (hymyilee). Enkö?

PENTTI. Etpäs naurakaan!

AINA. Päästähän irti! Eevi voi tulla. — Ai tukka! Laskehan pian!

Irtautuu.

PENTTI (leikillään). Annas kun autan —

AINA (väistyy keinutuolin taa). Vielä vai — sinä! (Nauraa). Etsi neuloja lattialta!

PENTTI. Tässä. Annas kun —

AINA (kiertää tuolin nauraen). Ei, ei! Anna tänne!

PENTTI (perässä). Enkä — anna minun —

AINA. Arvaas — saatkos — saatkos — (juoksee nauraen ulos oikealle).

PENTTI (löytää lattialta vielä pari neulaa. Aikoo heittää ne pöydälle, mutta menee Ainan perässä).

PALVELUSTYTTÖ (tuo kahvitarjottimen, jonka asettaa sohvapöydälle.
Aikoo mennä, mutta kääntyy sulkemaan pesän pellit).

EEVI (aukasee oven rouva Airolalle. Palvelustytölle). Tuo kahvi sisään!

PALVELUSTYTTÖ. Kyllä. (Menee).

ROUVA AIROLA. Vai vasta kesällä sinun hääsi pidetään? Saamme pitää siis sinut koko talven. Se on meidän onnemme, se. — Eikö Pentti ole kotona?

EEVI. Pentti? (Katsoo ympärilleen). Oli tässä juuri äsken Ainan kanssa.
(Viittaa Pentin ovea). On ehkä tuolla huoneessaan.

ROUVA AIROLA. Kyllä suureen taloon joudut emännäksi, Eevi kultani.
Olisin iloisempi sinun puolestasi jos talo olisi pienempi.

EEVI (istuu). Olenhan minä tässä jo vähin tottunut. Äidin kuoleman jälkeen on täytynyt yritellä. Mutta istuhan nyt, täti hyvä!

ROUVA AIROLA. Kiitos, kiitos! (Istuu). Ja isäsi on yhä vielä sinun tulevaa kotiasi tarkastelemassa? Niinkö?

EEVI. Minä pelkään, että isän matka Ylimaahan on tarkottanut muutakin.
Sieltä ehkä hommataan Koljaalle emäntää. Emma Liinaharjua.

ROUVA AIROLA. Niinkö? No! Rakastaako Pentti häntä?

EEVI. Ei.

ROUVA AIROLA. No, mutta —

EEVI. Siitä huolimatta.

ROUVA AIROLA. Vasten Pentin tahtoako? Pitäisi koettaa estää sellaista —

EEVI. Estää? Isääkö estää?

ROUVA AIROLA

Se on totta. Sitä ei voi. Tunnelihan minä herrastuomarin. Tumienhan minä hänet —

EEVI. Mutta se ei ole pahinta. Pahinta on — Hss!

PALVELUSTYTTÖ (tuo kahvikannun pöydälle ja menee sitten).

ROUVA AIROLA. Vieläkö pahempaa? Onhan jo kylliksi pahaa tämäkin. Pentti rukka! — Ymmärtäähän sen, että onnettomuus siitä vaan tulee. Ihan ilmeinen onnettomuus.

EEVI. Hm! Jos ei mitään muuta olisi, niin voisihan se joten kuten käydä.

ROUVA AIROLA. Muuta? Herra siunatkoon — vieläkö muutakin?

EEVI. Ei Emma Liinaharjun tähden. Mutta muuten.

ROUVA AIROLA. Mitä tarkotat? Millä tavalla muuten?

EEVI. On niin paljon muuta välillä, ennenkun päästään Emmaan asti.

ROUVA AIROLA. Minä en ollenkaan ymmärrä sinua. — Onko se pahaa?

EEVI. Hm! Mitenkä asian ottaa.

ROUVA AIROLA. Sinä saatat minut ihan vapisemaan. Olen näet pitänyt teistä niin paljon, sekä Pentistä että sinusta —

EEVI. Niin — sen kyllä kaikki tiedämme, rakas täti.

ROUVA AIROLA. No, mitä se nyt on sitten?

EEVI. Pentin mieli on jo sidottu toisaalla. — Mutta ei ole mitään toivoa saada isän suostumusta. Tyttö ei ole varakas.

ROUVA AIROLA. Ei! Sitten ei ole. Sen tiedän. — Pentti rukka! —
Todellakin voi sanoa sitten: Pentti rukka!

EEVI. Niin — ja entäs se toinen sitten?

ROUVA AIROLA. Kuka toinen?

EEVI. Pentin mielitietty.

ROUVA AIROLA. Niinpä kyllä! Mutta hän ei sentään ole minulle niin läheinen kuin Pentti.

EEVI. Hm! — Mutta kahvi jäähtyy. Minäpä kutsun niitä toisia. (Menee Pentin huoneen ovelle, jonka aukasee). Pentti! Oletko siellä? — Hän on ehkä mennyt ulos.

    (Menee työpöytänsä luo ja ottaa lampun käteensä.
    Ainan ja Pentin nauru kuuluu oikealta).

EEVI (äänet kuultuaan, rypistää paheksuvasti kulmiaan).

ROUVA AIROLA. Mitä se oli? — Onko Ainalla vieraita?

EEVI (hämillään. Vie lampun sohvapöydälle). En usko.

ROUVA AIROLA (nousee). Ja missä Pentti on?

EEVI. Pentti —

ROUVA AIROLA. Se oli Pentin ääni — ja Ainan ääni — Eevi! Onko — Pentti siellä? (Viittaa Ainan huoneeseen).

EEVI (nyykäyttää).

ROUVA AIROLA. Onko se Ainaan, kun Pentti on — Onko — Aina — se toinen?

EEVI. On.

ROUVA AIROLA (vaipuu istumaan). Aina! — Sellainen onnettomuus! —
Sellainen kuin Ainan luonne on.

EEVI. Täti!

ROUVA AIROLA. Minä tunnen pikku Ainani. Hän ottaa aina kaikki niin syvästi ja täyteläisesti. Jos hän on rakastunut, niin on hän aivan sydänjuuriaan myöten. — Mitä on — mitä on nyt tehtävä?

EEVI. Hiljaa! Siinä he tulevat.

Alkaa kaataa kahvia.

AINA (tulee Pentin kanssa). Katsopas vaan! Äiti kultakin istuu täällä!
Hyvää iltaa! Sepä oli kiltisti tehty!

Menee istumaan.

PENTTI. Hyvää iltaa! — Täti onkin ollut käymättä meillä kauvemmin, kuin olisi ollut luvallista.

ROUVA AIROLA. Olenpa tosiaankin taitanut olla poissa liian kauvan.

EEVI. Kas niin. Kiiruhtakaa vähän! Kahvi ei taida enään olla oikein kuumaa.

AINA. Äiti, tule tänne sohvaan minun viereeni, niin Pentti saa siihen paikan.

PENTTI. Kyllä minä haen toisen tuolin.

ROUVA AIROLA (siirtyy). Ei, ei! Istu tähän vaan!

PENTTI (istuu).

ROUVA AIROLA. Sinähän näytät kovin kalpealta, rakas Aina. Etkö ole terve?

AINA. Kyllä, äiti. — Tässä on sokeria. Ole hyvä!

ROUVA AIROLA. Kiitos, lapseni! — Mutta et sinä näytä terveeltä.

AINA. Saanko kaataa kermaa sinulle?

ROUVA AIROLA. Kiitos, kiitos!

PENTTI. Ainalla on ollut paljon työtä koulunsa päättäjäisten valmistuksissa. Sen voi täti arvata.

ROUVA AIROLA. Kyllä senkin voin ymmärtää. Aina on niin tunnollinen.

EEVI. Etkö ota leipää, Aina?

AINA. Kiitos, en välitä. (Maistettuaan pari kertaa kahvia, saa hän kylmän väristyksen, joka panee koko ruumiin vavahtamaan). Huu — uuh!

PENTTI. Mitä se oli?

ROUVA AIROLA. Paleletko?

AINA. En — mielestäni. Kulki vain sellainen ilkeä kylmän väristys läpi koko ruumiin.

EEVI. Se siitä nyt tuli, siitä lumipallo-leikistä. Sinun pitää saada lasi viiniä. Se lämmittää.

Menee vasemmalle. Ottaa mennessään avaimen avainkaapista.

AINA. Ei se mitään! Kyllä se menee ohi.

ROUVA AIROLA. Oletko ollut lumipallosilla?

PENTTI. Oli äsken lasten kanssa ja tuli sisään ihan jääkylmänä.

ROUVA AIROLA. Voi, voi, sitä lapsellista ajattelemattomuutta! Pitäisi pyytää Eevin samalla lämmittämään sen viinin.

PENTTI. Kyllä minä sanon.

Menee vasemmalle.

AINA. Älä nyt ole huolissasi äiti kulta! Mitä nyt sellainen tekisi.
Kertako sitä vilustutaan sen verran.

ROUVA AIROLA. Kyllä, kyllä! Mutta parempi varoa kuin katua. — No, mitenkä muuten ovat asiat täällä?

AINA. Mitkä asiat?

ROUVA AIROLA. Tarkotan sinun — Etkö enään pidä minua uskottunasi, lapsi kulta?

AINA (herttaisesti). Tietysti, äiti — Mitenkäs muuten?

ROUVA AIROLA. No, sitten —?

AINA (arasti). Kun vaan tietäisin mitä sinä tarkotat?

ROUVA AIROLA. Oletko hyvä ystävä Pentin kanssa?

AINA (hämillään). Ystävä — Pentin —?

ROUVA AIROLA. Hän oli äsken sinun huoneessasi?

AINA. Äiti hyvä! (Ottaa rouva Airolaa kaulasta). Me rakastamme toisiamme.
— Anna anteeksi äiti! Mutta minä en aikonut puhua sinulle mitään,
ennenkun Pentti on puhunut isällensä. Älä ole nyt pahoillasi, kulta äiti!
— Olisitko tahtonut, että ennemmin —

ROUVA AIROLA. Olisin. — Silloin ehkä olisin voinut sen estää.

AINA. Minkä estää?

ROUVA AIROLA. Olisin ehkä voinut estää sinun tunteesi kehittymisen.

AINA. Minkätähden, äiti?

ROUVA AIROLA. Sentähden, että siitä vain tulee tuskaa sinulle.

AINA (hämmästyen). Tuskaa! — Miksikä?

ROUVA AIROLA. Sen voin sanoa sitten — toisen kerran.

AINA. Ei toisen kerran! Vaan nyt. — Sinun pitää sanoa se heti!

ROUVA AIROLA. Ei, ei! Sinä et voi ottaa sitä tarpeeksi levollisesti.

AINA (henkeään pidättäen). Voin, voin.

ROUVA AIROLA. No, koetahan nyt ajatella aivan kylmästi ja ikäänkuin ulkopuolelta. — Luuletko, että sinä koskaan voisit päästä Koljaalle emännäksi?

AINA. Miksi minä en voisi? Minä en ymmärrä sinua, äiti.

PENTTI (tulee). Emme löytäneet kaapista. Eevi meni kellarista noutamaan.

AINA JA ROUVA AIROLA (eivät vastaa).

PENTTI (katselee kumpaakin). No!?

AINA. Äiti sanoi juuri, että —

ROUVA AIROLA. Minä tiedän, että te pidätte toisistanne.

PENTTI (istuu Eevin tuolille). Niin täti! — Se on hyvä, että Aina on sanonut.

ROUVA AIROLA. Niin, hyvähän se on. Mutta parempi olisi ollut vielä aikaisemmin.

PENTTI. Kuinka niin?

ROUVA AIROLA. Sinä, Pentti, et tunne isääsi tarpeeksi. — Te ette tiedä lapset, kuinka vähän arvoisia hänelle ovat ihmismielet, tunteet ja sydämet.

PENTTI JA AINA (katsovat toisiinsa ja vaikenevat).

ROUVA AIROLA (alkaa hiljaa ja hitaasti, pitemmän vaitiolon jälkeen). Niihin aikoihin, jolloin Erkki Koljas, nuorena ja ylpeänä ajeli komealla mustalla oriillaan pitkin pitäjiä kosiskelemassa rikkaita perijättäriä, saapui hän matkoillaan myöskin tuonne Vesikansan puolelle. Siellä olikin rikkaita tyttöjä monessa talossa. Mutta Erkki Koljas pysähtyi kerran tuiskusääliä yöksi erääseen pieneen taloon, jossa isä nuoren tyttärensä kanssa hoiti taloutta. —

Vaikka tilukset olivat pienet, oli sentään ihmisijän ahkeruus ja säästäväisyys saaneet aikaan sen, että kylällä tiedettiin tuon pikkutalon tyttären saavan myötäjäisinä kymmenen tuhatta. Tämä summa arveltiin sentään aivan riittämättömäksi Erkki Koljaalle. —

Kuitenkin tapahtui se ihme, että Erkki Koljas ja tuo pikkutalon tyttö menivät kihloihin. — Silloin sanoivat kaikki ihmiset sen tapahtuneen puhtaasta rakkaudesta. Niinpä taisi ollakin. Ainakin tyttö rakasti Erkki Koljasta niinkuin nainen voi voimakasta miestä rakastaa — kaikella sydämensä hehkulla.

Kului se talvi ja seuraava kesä syksyyn, lähemmäs joulua — näihin aikoihin —. Erkki Koljaan kihlattu valmisteli miehelään muuttoa. —

Eräänä syystalven iltana istui morsian arkihuoneessa askaroimassa.
Mielitiettyään hän ajattelee. Joka sormen sijaan jää ajatus hänestä. —

Silloin aukenee ovi ja sisään astuu mustiin turkkeihin puettu mies — rautapäinen piiska kädessä. — Tytölle tuli suuri riemu, kun tunsi tulijan Erkki Koljaaksi. Ilo kuitenkin haihtui pian. Erkki Koljas ei istunut, ei riisunut, tahtoi vain tavata tytön isää.

Isä tuli. Erkki Koljas ajoi keskilattialla seisten asiansa. Kihlattu morsian seisoi vapisevana uunin kulmalla, peljäten sydämensä jyskeen häiritsevän musta-turkkista miestä. Erkki Koljas vaati myötäjäissumman korottamista toisen verran. Isä selitti, ettei hänellä ollut penniäkään enempää. Silloin sanoi Erkki Koljas, että kihlauksen täytyi purkautua.

Tytär heittäytyi ylkänsä syliin. Mutta Erkki Koljas työnsi hänet kiivaasti luotansa. — Silloin tuimistui isä ja uhkasi pysyttää kihlauksen, vaikka piispan luo pitäisi matkata. Erkki Koljas kirosi. Kohotti rautapäisen piiskansa ja iski sillä tammisen pöydän keskeltä kahtia. — Vauhko tyttö uljistui. Ei enään peljännyt hän rautasydämistä miestä, vaan otti tyynesti kihlasormuksen sormestaan, astui ylpeänä sulhasensa luo ja antoi sen hänelle.

Silloin lähti Erkki Koljas.

Tyttö jäi kuuntelemaan hänen kulkusiensa ääntä, joka kaikui kauvan tyynessä illassa.

Jää ajatuksiinsa vaipuneena istumaan.

PENTTI (on vaipunut pää käden nojaan).

AINA (nousee hitaasti sohvasta).

ERKKI KOLJAS (tulee ulko-ovesta puettuna isoon, mustaan turkkiin, iso piiska kädessä).

AINA (huomaa Erkki Koljaan kääntyessään. Kirkasee peljästyksestä).

ROUVA AIROLA ja PENTTI (hypähtävät ylös). Mitä se?!

ERKKI KOLJAS. Hyvää iltaa! — Miksi säikähdyitte, neiti Airola? — Terveisiä Ylimaasta! — Kas vaan! Rouva pastorskakin on täällä. En heti huomannutkaan.

Tulee esille ja alkaa riisumaan.

ROUVA AIROLA. Tule Aina! Mennään me Eevin luo.

ERKKI KOLJAS. Älkää vielä menkö kotia, pastorska! Saatte kuulla uutisia Ylimaasta.

ROUVA AIROLA (menee Ainan kanssa). Menemme toimittamaan Ainalle vähän lääkettä. Hän on pikkuisen vilustunut.

ERKKI KOLJAS. Vai niin, vai niin!

PENTTI (on koko ajan tarkastellut isäänsä). Antakaapas tänne se piiska!
Miksikä sellaista huoneeseen kuljetatte?

ERKKI KOLJAS. Sattui unohtumaan käteeni. Mitäpä se nyt teki!

PENTTI (ottaa piiskan ja vie peränurkkaan). Aina niin pahasti peljästyi.

ERKKI KOLJAS (naurahtaa). Niin näkyi peljästyneen. Sellaisiahan ne tämänaikaiset tytöt ovat. (Vie turkkinsa oviseinälle. Istuu nojatuoliin ja alkaa riisua päällyssaappaitaan). Kuuluukos mitään?

PENTTI. Ei mitään.

ERKKI KOLJAS. Hm! — (Vie päällyssaappaansa oven suuhun). Serkkusi, pastori Koljas lähetti terveisiä. Toivoi pian näkevänsä sinut. — Hän ei ollut terve. On jo pitemmän aikaa sairastellut. — Ja Niinisalo lähetti terveisiä.

PENTTI. Kiitos vaan!

ERKKI KOLJAS (tulee alas). Kyllä on komeaksi sen Niinisalon rustannut. — Uusi kivinavettakin — kolmelle sadalle lehmälle. Se on viisi syltä pitempi kuin meidän. (Istuu keinutuoliin). Liinaharjulta lähettivät myöskin terveisiä.

PENTTI (hermostuneesti). Vai — Liinaharjulta!

ERKKI KOLJAS. Ne naapurukset — ne vasta ovat taloja! Kumma kun ovat niin sattuneetkin vierekkäin — sellaiset jättiläiset.

PENTTI (pitkään). Minä olen odotellut isää —

ERKKI KOLJAS. Kuinka niin? Tänäänhän minun piti tullakin.

PENTTI. Niinpä niin. Mutta minulta kun jäi puhumatta, ennen isän matkaa, muuan asia.

ERKKI KOLJAS. No, mikä estää nyt? Anna tulla!

PENTTI (yhä hermostuneempana). Jos isä on ajatellut minun naimisiin menostani jotakin, niin —

ERKKI KOLJAS. No, sepä sattui. Tietysti olen ajatellut. Mainitsin äsken Liinaharjun. Tunnethan sinä Emman?

PENTTI. Kyllä, mutta —

ERKKI KOLJAS. Hän on saatavissa. Ajatteles! Kuusikymmentä tuhatta. — e oli juuri minun matkani salainen tarkotus. Eihän se Niinisalon tila katsomisesta parantunut. Tunsinhan minä sen. Se oli sinun vuoksesi kun olin liikkeellä ja —

PENTTI (kiivaasti). Minä en huoli Emmasta.

ERKKI KOLJAS (hämmästyy). Mitä? — (Nousee). Kuules poika! Minä olen sanan saanut ja omani antanut. Asia on päätetty. Ymmärrätkö?

PENTTI. Minä en voi. Minä rakastan toista.

ERKKI KOLJAS. Rakastat toista! Ketä toista?

PENTTI. Ainaa.

ERKKI KOLJAS. Ketä Ainaa?

PENTTI (hiljaa). Aina Airolaa.

ERKKI KOLJAS (ymmällä). Aina Airolaa? (Rupeaa nauramaan). No, sen minä sanon! — Et sinä Pentti ensi kertaa hulluttele.

PENTTI. Älkää naurako, isä! Asia on tosi. (Voimakkaammin). En minä
Emma Liinaharjasta ikinä huoli.

ERKKI KOLJAS (polkee jalkaa). Vaiti sinä — nulikka! — Ensi sunnuntaina kuulutuksille — (menee Pentin eteen) ilman ainoatakaan vastaväitettä. (Hiljentää ääntänsä). Pidä se mielessäsi! — Ja nyt — ei sanaakaan enään!

Menee perälle vasemmalle.

PENTTI (jää liikkumattomaksi paikoilleen).

Esirippu.

Toinen näytös.

Sama huone. Aamu.

EEVI (tulee oikealta. Menee yli näyttämön ja ottaa avaimen avainkaapista. Palaa katsomaan ulos akkunasta). Pentti! (Menee Pentin ovelle). Hevonen on jo valjaissa.

PENTTI (huoneessaan). Tämä on myöskin valmis.

Tulee huoneestaan kirje kädessä.

EEVI. Mitä sinä kirjoitit?

PENTTI. Ilmotin vain lyhyesti, että Aina on sairastunut. Eikä sentähden luultavasti voi hoitaa huomisia päättäjäisiä. Ehdotan koko jutun supistamista siihen, että lapsille annetaan todistukset ilman mitään muuta.

EEVI. Se on hyvä.

PENTTI. Niin — voihan isä koulujohtokunnan jäsenenä hoitaa kaikki.

EEVI. Aivan niin. — No, oletko puhunut isän kanssa?

PENTTI. Tästäkö?

EEVI. Ainasta.

PENTTI. Hm! — Eilen illalla vähän alotin —

EEVI. Ja hän?

PENTTI (ei vastaa).

EEVI. Kielsi tietysti?

PENTTI. Niin teki. Mutta saadaanpas nähdä! (Aikoo mennä).

EEVI. Vielä yksi seikka!

PENTTI. Minulla on kiire!

EEVI. Silmänräpäys vain!

PENTTI. Nopeasti sitten!

EEVI. Mika se paperi oli, jonka sait Ainalta?

PENTTI. Mikä paperi?

EEVI. (tiukasti). Se, jonka sait?

PENTTI. Sinä —

EEVI. Se, jossa oli sinetti?

PENTTI. Sellainenko urkkija sinä olet?

EEVI. Onko se paperi tuossa kirjeessä?

PENTTI (kohauttaa olkapäitään ja aikoo lähteä).

EEVI (estää häntä). Kuule minua! Minä en ole mikään urkkija, enkä kulje isän asioilla. Usko se! — Vastaa vain minulle, onko sekin paperi tuossa kirjeessä?

PENTTI (katsoo Eeviä pitkään). Entä — jos olisi?

EEVI. Se oli Ainan valtakirja? Eikö niin? Kuulutusta varten?

PENTTI (ei vastaa).

EEVI. Sano — oliko?

PENTTI. Minun ei tarvitse tehdä sinulle tiliä töistäni.

EEVI. Se oli siis se!

PENTTI. No, olkoon sitten! — Mene nyt kertomaan niille!

EEVI. Kuule, Pentti! — Minä vakuutan sinulle vielä kerran — minä en sekaannu sinun asioihisi, enkä anna isälle minkäänlaisia ennenaikaisia tietoja. Mutta minä varotan sinua vakavasti! Ajattele, että isä saa kuitenkin jo huomenna tietää tämän. Ehkä jo tänään. Sinun pitää sitä ennen auttaa minua toimittamaan Aina pois meiltä — kotiansa.

PENTTI. Luuletko — että isä — voisi —

EEVI. En luule mitään! — Lupaatko tehdä sen?

PENTTI. Eevi! — Minä loukkasin sinua äsken. Anna se minulle anteeksi!

EEVI. Joutavia! — Muista vain toimia viisaasti! — Ja sitten — eikö olisi parasta kutsua lääkäri?

PENTTI. Niinkö luulet?

EEVI. Niin. — Kuume yhä lisääntyy mielestäni. Ja muutenkin. On niin vaikeata, kun ei tiedä mitä tekisi. Näithän äsken miten Aina on umpinainen ja suljettu. Ei valita, eikä puhu mitään.

PENTTI. Hm! — Sitten on parasta —

ERKKI KOLJAS (tulee vasemmalta). Miksi on valjastettu? — Ketä varten?

EEVI (menee vasemmalle).

PENTTI. Tätä kirjettä viemään rovastille.

ERKKI KOLJAS (tarkistuen). Kirjettä — rovastille?

PENTTI. Ja samalla lääkärin luo. Aina on sairas.

ERKKI KOLJAS (kulkiessaan Pentin ohi, ottaa kirjeen). Näytäs!

PENTTI (huudahtaa). Isä!

ERKKI KOLJAS. No? Mitä se on?

PENTTI (hämillään). Olisi kiire — saanko kirjeen!

ERKKI KOLJAS. Katsotaanpas, miten olet kirjoittanut. (Repäsee kirjeen auki).

PENTTI. Ettehän aikonekaan lukea toisen kirjettä!?

ERKKI KOLJAS (istuu keinutuoliin). Toisen? — Minä olen koulujohtokunnassa, etkä sinä. (Ottaa kirjeen kotelosta).

PENTTI (ärtyneesti). Kirjoittakaa sitten myöskin itse asianne!

ERKKI KOLJAS (katsoo Penttiä pitkään). Voinhan minä kustantaa itselleni eri kirjurin. — Sitten on vaan sinun — mentävä hakoja ajamaan.

Alkaa lukea.

PENTTI (seisoo hermostuneena Eevin pöydän luona).

ERKKI KOLJAS (kylmällä levollisuudella). Istuhan!

PENTTI. Voin seistäkin.

ERKKI KOLJAS (käskevästi). Istu!

PENTTI (istuu tahtomattaan).

ERKKI KOLJAS (repii rauhallisesti kirjeen palasiksi ja heittää uunin eteen). Tämä kirje on tarpeeton. Jos niin kävisi, että sinä menisit kuulutuksille tuollaisen — hm! — jonkun neiti Airolan kanssa, niin voit silloin mennä itse hoitamaan asian ja samalla — jäädä sille tielle. Sillä silloin ei mene naimisiin Koljaan poika, vaan — sinä. — Ymmärrätkö?

PENTTI. Kyllä! Te uhkaatte minua.

ERKKI KOLJAS. En uhkaa. Sanon vain, että Koljaan emäntä tuodaan
Liinaharjulta — jos tuodaan.

PENTTI. Mutta minä rakastan Ainaa.

ERKKI KOLJAS. Onko se sinun ensimäinen rakkautesi?

PENTTI (liikahtaa hermostuneesti. Ei vastaa).

ERKKI KOLJAS. Näetkös nyt! Hetken mieliteko! Tyhjää ilmaa! — Mutta suvun kunnia! Vanhan sukutalon maine! Karttuva varallisuus —

PENTTI. Ovat yhtä hyvin mielitekoja. Tyhjää ilmaa!

ERKKI KOLJAS. Vai niin! Vai on suvun maine ja vanhan perintötalon varallisuus tyhjää! (Ivallisesti). Ja kuitenkin nautit sinä tyytyväisenä monen miespolven hankkimia etuja ja kutsut niitä tyhjäksi ilmaksi.

PENTTI. Vielä pahemmaksi voin kutsua niitä, jos ne riistävät minulta persoonallisen vapauteni.

ERKKI KOLJAS. Vapautesi! Sinulla oli vapaus etsiä itsellesi asemasi mukainen vaimo niin laajalta kuin Koljaan maine ulottuu. Ja sen rajan etäisyyden luulisin antavan tarpeeksi vapautta vaikka minkälaiselle viiripäälle. — Mutta se vapaus sinulle muka ei riittänyt, ja sinä aloit hyppiä aitojen yli.

PENTTI (katkerasti). Ne ovat juuri ne onnettomat aidat —

ERKKI KOLJAS. Aitaamatonta alaa ei ole missään! Ja ne, jotka hyppivät aitojen yli — ne pannaan liekaan. — Sinulla oli valta itse valita. Mutta koska jätit sen tekemättä, niin valitsen minä.

PENTTI. Isä! Se on anteeksi antamatonta vääryyttä.

ERKKI KOLJAS. Äh! — Tyhmille ihmisille on kaikki vääryyttä. Kaikki! Paitsi heidän omat tyhmyytensä. Siksi onkin heidät ohjattava oikealle tielle.

PENTTI. Millä?

ERKKI KOLJAS. Pakolla. Väkipakolla on sellaiset ihmiset pantava tuntemaan oma hyvänsä, oma etunsa. — Itse heissä ei kuitenkaan koskaan ole siihen miestä. Heti ensimäisessä käänteessä ovat he valmiit tekemään kuperkeikan. Ja sellaisia kuperkeikkoja sinäkin mielestäni olet tehnyt jo aivan tarpeeksi.

PENTTI. Jos minä olen tehnyt jotakin sellaista, jota te kutsutte kuperkeikaksi, on se tapahtunut juuri sentähden, että on käytetty pakkoa.

ERKKI KOLJAS. Et pakon tähden. Vaan sentähden, että on ollut liian vähän pakkoa. Sentähden olet sinä vain hutiloinut koko ikäsi. Kaikki on ollut pelkkää hutiloimista. — Vai oletko ehkä pitänyt vakavana toimintana sen, että olet ruokkinut syöttöoriita, ostellut kilpa-juoksijoita, ajellut maanviljelyskokouksissa, kansanhuveissa ja kilpa-ajoissa ja tuhlannut rahaa? — Tämän kaiken annoin tapahtua sentähden, että se sopi Koljaan pojalle, kun Koljaalla oli sellaista elämää varten tarpeeksi varoja. Ja sentähden, että luulin sinut kyllin arvokkaaksi sukusi jälkeläiseksi, joka etsii itselleen kyllin arvokasta emäntää. Mutta vuosi kului vuoden perästä ilman minkäänlaista muutosta. Nyt olet sinä lähemmäs kolmekymmentä vuotta ja istut tuossa vielä yhtä toimettomana, yhtä —

PENTTI. Niin voi käydä sille, joka ei saa laskea omaa tulevaisuuttaan omalle maaperälleen.

ERKKI KOLJAS. Mikä se sellainen olisi ollut?

PENTTI. Jos minä vielä tämän ikäisenä istun tässä toimettomana, niin johtuu se siitä, että minä en ole voinut täällä mihinkään ryhtyä. Ei vielä elämässäni ole missään tosi asiassa kysytty minun ajatustani. Korkeintaan olette käyttänyt minua juoksupoikana — oman tahtonne kätyrinä. Te olette aina sulkenut tai määrännyt minun tieni, aina suunnannut joka yritykseni — tai paloitellut sen pirstaleiksi. — Se on teidän joko näkyväinen tai näkymätön pakkonne, joka täällä kaikki järjestää ja määrää. Se ahdistaa meitä kaikkialla — se on ilmassa, jota me hengitämme. Sentähden minä en tunne itsessäni mitään kokonaista. Kaikki on pirstaleita. Minä en osaa mitään kokonaista, en taida mitään kunnolla.

ERKKI KOLJAS (hymyilee). Kun pahankurinen lapsi ei saa mitä tahtoo, niin tekeytyy hän sairaaksi. — Jos pääsisit naimisiin neiti Airolan kanssa, niin silloin kai olisi kaikki parannettu?

PENTTI. Silloin olisin ainakin tyytyväinen. Silloin yrittäisin luoda oman vaikutusalan ympärilleni ja —

ERKKI KOLJAS. Vaikka et osaa mitään kokonaista — et taida mitään kunnolla? Taas ilmaa! — Isäntänä Koljaalla voi olla millainen pirstale tahansa. Eikö niin? — Hm! — Kyllä voikin. Mutta sellainen isännyys maksaa. Ja siksi on hankittava taloon suuria myötäjäisiä.

PENTTI. Siksikö vain? — Eikö minun ole myöskin hankittava ne rahat, jotka te olette luvannut Eevin myötäjäisiksi?

ERKKI KOLJAS. On — ellei tehdä taloon velkaa.

PENTTI. Voihan myydä metsää.

ERKKI KOLJAS (nousee). Metsää! — Mies, mitä sinä ajattelet! Kyllä kai sinä senkin voisit tehdä! — Tyhmän oikkusi toteuttamiseksi voisit antaa kaataa kuuluisan Koljaan metsän! — (lähestyy Penttiä). Mutta minä sanon sinulle, että silloin voi meidän sukummekin kaatua kantojen juurille. (Kävelee). Jos Koljaan metsä minun eläessäni myydään, niin myydään se sentähden, että minun sukuni ei tule enään hallitsemaan Koljaan perintötaloa. Nyt senkin tiedät.

PENTTI. Ja sentähden on saatava Liinaharjusta meille emäntä.

ERKKI KOLJAS. Sentähden.

PENTTI (pienen äänettömyyden jälkeen). Miksi kohotitte Eevin myötäjäiset niin suuriksi?

ERKKI KOLJAS. Siksi, ettei vähempi riittänyt Koljaan tyttärelle.

PENTTI. Päästäkseen Niinisaloon?

ERKKI KOLJAS (pysähtyy. Vastaa hetken perästä). Niin.

PENTTI. Miksi juuri sinne?

ERKKI KOLJAS. Siksi — siksi, että niin täytyi käydä.

Kävelee.

PENTTI. Ja miksi meille pitää tuotaman emäntä juuri Liinaharjusta?

ERKKI KOLJAS. Myöskin siksi — että niin täytyy käydä.

PENTTI (nousee). Ja niin täytyy käydä siksi, että te niin tahdotte, että teillä siitä on jonkinlaisia etuja.

ERKKI KOLJAS (pysähtyy). Minulla?

PENTTI. Niin — teillä. — Te ostatte Eevin yhtäälle — myytte minut toisaalle ja teille jää vielä kaupasta kymmenen tuhatta. Eikö se ole etu?

ERKKI KOLJAS (levollisesti). Sisaresi joutuu arvokkaalla tavalla pois kotoaan ilman minkäänlaista rasitusta talolle. Sinä saat talon vastaan sellaisena kuin se on ja seisoo — ja vielä rahoja. Onhan se etu. — Mutta ymmärrätkö, (lähestyy) että sinä ne rahat saat, enkä minä? — Sellaisia houreita! Rahoja minulle! Mitä minä niillä tekisin! (Poistuu). — Minulla on kyllä tarpeeksi rahoja, itseäni varten.

PENTTI. Mutta sitä, mitä teillä ei ole tarpeeksi, hankitte te tällä kaksoiskaupalla.

ERKKI KOLJAS. Mitä se on?

PENTTI. Miksi kysytte minulta mitä ovat teidän omat suunnitelmanne? — Mutta näyttääkseni teille, että ne eivät ole mitään salaisuuksia, voin kertoa niistä. — Te tahdotte päästä edusmieheksi.

ERKKI KOLJAS. Millä!

PENTTI. Mutta teillä ei ole ollut tarpeeksi kannatusta. Sentähden hankitte sukulaisuussuhteita Ylimaassa. Sentähden meidät kaupitaan — myydään. Väitättekö vieläkin, että ne eivät ole teidän etunne, jotka tässä määräävät, vaan meidän? — Ja sellaisina astinlautoina, sellaisina välikappaleina te käytätte meitä! Meidän pitää uhrata itsemme, onnemme ja tulevaisuutemme sentähden, että te tahdotte päästä vaaleissa voitolle — päästä edusmieheksi! — Oh! Sellaista halpamaista kunnianhimoa! Sellaista —

ERKKI KOLJAS (ankarasti). Vaiti! — (Kylmästi ja tyynesti). Minä voisin sinuun suuttua, ellen minä sinua tuntisi. — (Lähestyy). Heti kun olet vihitty Emma Liinaharjun kanssa, saat talon haltuusi ja minä vetäydyn vaarin verolle. Se tulee olemaan minun edusmiespaikkani. Mutta se toinen — se tulee sinulle. Ennemmin tai myöhemmin.

PENTTI. Minulle? Niinkö olette suunnitellut?

ERKKI KOLJAS. Alussa en sitä niin ajatellut — Mutta koska sattuma näkyy viittaavan tietä, niin on sinun myöskin sitä tietä kuljettava. — (Poistuu). Minua on aina vastustanut ylimaalainen puolue. Nyt se puolue on meidän ja voitto on varma. Mutta minä en sitä voittoa tahdo käyttää, enkä enään siitä välitä. Sentähden olenkin sen hankkinut sinulle.

PENTTI. Minäkään en siitä välitä.. — Mitä minun siellä pitäisi edustaa?
Tietysti teitä. Ainoastaan teitä. — Antakaa minun kulkea omaa tietäni!

ERKKI KOLJAS (ankarasti). Luuletko, että tässä voi tinkiä — tai, että minä rupean mihinkään sovitteluihin! Asia on peruuttamattomasti päätetty, ja siitä on panttina minun sanani tältä puolelta ja liinaharjulaisten sieltä. Sinulla on ainoastaan tämä oikea tie kuljettavana, ellet tahdo ruveta maankulkijana hulluttelemaan. Siis: joko — taikka! — Käytä nyt selvää järkeäsi — äläkä tähtää tyhjään ilmaan!

EEVI (on tullut viimmeisten sanojen aikana).

ERKKI KOLJAS. Nyt menen toimittamaan sanan rovastille. Ja lääkärille.

EEVI. Hyvä!

ERKKI KOLJAS (Menee oikealle).

PENTTI (istuu tuskallisena).

EEVI. Mahdotonta? Eikö niin?

PENTTI. Mahdotonta.