Musta kääpiö

Ellieslaw'n kartanon kappeli, jossa tuon pahaaennustavan vihkimisen piti tapahtua, oli paljoa vanhempi kuin itse päärakennus, vaikka sekin saattoi kehua olevansa sangen vanha. Ennenkuin sodat Englannin ja Skotlannin välillä olivat tulleet niin tiheiksi ja pitkällisiksi, että melkein kaikki rakennukset molemmin puolin rajaa saivat sotaisen tarkoituksen, oli täällä Ellieslaw'ssa asunut pieni munkkiparvi, rikkaan Jedburghin luostarin alaisena, niinkuin muinaistieteen tutkijat arvelevat. Mutta heidän omistusoikeutensa oli aikoja sitten lakannut sodan ja keskinäisen hävityksen aikaansaamien muutosten kautta. Heidän kammioittensa raunioille oli noussut ritarilinna, ja heidän kappelikirkkonsa oli joutunut kartanon rakennusten piiriin.

Tämä kirkko, jonka yksinkertaisista pyörökaarista ja paksuista pielistä saattoi päättää olevan peräisin saksilaisen rakennustyylin aikakaudelta, oli kaikkina aikoina ollut pimeän ja synkän näköinen, ja sitä oli usein käytetty kartanoiden isäntien ja niiden perhekuntien sekä sitä ennen luostariveljien hautauspaikkana. Mutta puheenaolevassa tilaisuudessa se näytti vielä tavallistakin synkemmältä harvojen, suitsuavien tulisoihtujen valossa, joilla sitä muka valaistiin. Ne loivat tosin keltaista valoa lähimpään ympäristöönsä, mutta sitä rajoitti savun hämärtämä punertava, purppurainen kehä. Sen takana alkoi taas musta pimeys, joka teki kirkon avaramman näköiseksi kuin mitä se oikeastaan oli, estämällä silmää näkemästä rajana olevia seiniä. Muutamat huonolla aistilla valitut koristeet, jotka olivat kiireessä juhlaa varten laitetut, vielä lisäsivät paikan synkkyyttä. Vanhoja tapettirepaleita oli revitty toisten huoneitten seiniltä ja niillä häthätää paikoitellen peitetty kappelin seiniä, missä ne eivät ollenkaan sopeutuneet ennestään paikalla oleviin vainajien vaakunoihin ja muihin hautakoristuksiin. Molemmin puolin alttaria oli kaksi muistokiveä, jotka eivät myöskään sopeutuneet toisiinsa. Toiseen oli veistetty erään pyhänä pidetyn kuolleen, tylynmuotoisen erakon tai munkin kuva. Hän oli makaavassa asennossa päähineineen ja kaapuineen. Silmät olivat luodut ylöspäin ikäänkuin rukoukseen, kädet olivat ristissä pidellen riippuvaa helminauhaa. Toisella puolella oli italialaiseen tyyliin tehty hautakivi, joka oli hakattu jaloimmasta kuvapatsasmarmorista ja jota pidettiin uuden ajan taiteen mestariteoksena. Se oli asetettu siihen Isabellan äidin, herra Veren puolison, muistoksi. Vainaja oli kuvattu kuolinkamppailussa, ja itkevä kerubi, silmät poispäin käännettyinä, sammutti paraikaa melkein loppuun palanutta lamppua. Tällä tavalla oli tahdottu kuvata rouvan äkillistä kuolemaa. Se oli todellakin mestariteos, mutta se ei ollenkaan sopinut siihen kömpelösti rakennettuun holviin, johon se oli asetettu. Moni kummastui, vieläpä suuttuikin siitä, että Vere, joka ei ollut osoittanut rouvalleen tämän eläessä kovinkaan paljon hellyyttä, oli hänen kuoltuaan surua teeskennellen pystyttänyt näin kalliin muistokiven. Toiset kuitenkin puhdistivat hänet tästä syytöksestä ja väittivät, että herra Ratcliffe oli yksin hankkinut ja kustantanut hautakiven.

Näiden hautakivien eteen olivat vieraat nyt kokoontuneet. Heitä oli sangen vähäinen joukko, sillä moni oli jo lähtenyt kartanosta varustautuakseen seuraavaa valtiollista mullistusta varten. Eikä herra Verenkään, asiain näin ollen, tehnyt suinkaan mieli lähettää kutsuja useammille kuin niille läheisille sukulaisille, joiden läsnäoloa maan tapa piti välttämättömänä. Lähinnä alttaria seisoi Sir Frederick Langley vielä tavallistakin synkempänä, yrmeänä ja syvämietteisenä, ja hänen vieressään Mareschal, jonka tuli toimittaa puhemiehen virkaa. Ajattelematon kevytmielisyys, jota tämä nuori herra ei koskaan halunnut vähääkään hillitä, teki sulhasen kulmilla uhkailevan pilven vieläkin mustemmaksi.

"Eipä morsian olekaan vielä tullut ulos huoneestaan", kuiskasi Mareschal Sir Frederickille. "Mutta, toivon minä, täällä ei tarvittane ryhtyä tuommoisiin väkikeinoihin kuin roomalaisten aikana, joista koulussa luettiin. Kauniille serkulleni olisi kovin kova kohtalo, jos hänet ryöstettäisiin väkisin kahtena päivänä peräkkäin, vaikka en tiedäkään ketään, joka paremmin ansaitsisi tämmöisen hurjan rakkauden."

Sir Frederick ei ollut kuulevinaan näitä puheita. Hän katseli toisaalle ja hyräili laulua, mutta Mareschal jatkoi yhä samaan hullunkuriseen tapaansa.

"Tämä viivytys on sangen kiusallinen kirkkoherra Hobblerille, jota häirittiin juuri, kun hänen oli onnistunut saada korkki irti kolmannesta pullostaan ja jonka täytyi ruveta kiireellisiin valmistuksiin iloista juhlaa varten. Toivonpa, että te hankitte hänelle anteeksiannon hänen esimieheltään, sillä luullakseni tämä on hiukan myöhäisempi päivän aika kuin laki sallii. — Mutta kas — tuossahan onkin Vere kauniin serkkuni kanssa — hän olisi mielestäni kauniimpi kuin koskaan ennen, ellei hän näyttäisi niin raukealta ja kalmankalpealta. — Kuulkaa nyt, Sir Frederick, jollei tyttö anna myöntymystään hyvällä mielellä, niin täällä ei tapahdu vihkimistä huolimatta kaikesta, mitä on jo tehty ja toimitettu."

"Eikö vihkimistä, herra?" vastasi Sir Frederick kuuluvalla kuiskauksella, ja hänen äänensä osoitti, että hän töin tuskin sai vihansa hillityksi.

"Ei — ei vihkimistä", uudisti sanansa Mareschal, "tässä on minun käteni ja kintaani pantiksi."

Sir Frederick Langley tarttui hänen käteensä ja puristaen sitä kovasti sanoi tuskin kuuluvasti: "Mareschal, tästä vaadin teiltä hyvitystä!" ja työnsi Mareschalin käden pois.

"Siihen olen mielelläni valmis", vastasi Mareschal, "sillä huuliltani ei koskaan luiskahda ainoatakaan sanaa, jota ei käteni olisi valmis puolustamaan. — Puhu siis suusi puhtaaksi, kaunis serkkuni, ja sano minulle: onko sinun vapaa tahtosi ja pakottamaton päätöksesi, että otat tämän uljaan ritarin herraksesi ja puolisoksesi. Sillä jos sinä hiukankin epäröit, niin peräydy ja astu askel taaksepäin, eikä hän tule saamaan sinua!"

"Oletteko te hullu, Mareschal?" lausui herra Vere, joka oltuaan Mareschalin holhoojana tämän nuoren herran ala-ikäisenä ollessa puhui vielä usein hänelle vallanpitäjän tavalla. "Luuletteko te, että minä väkisin pakottaisin tyttäreni alttarin eteen, jollei hän itse sinne haluaisi?"

"Sh, Vere!" vastasi nuori herra, "älkää puhuko minulle mitään — ovathan hänen silmänsä aivan kyynelissä ja hänen poskensa valkeammat kuin hänen valkea pukunsa. Minun täytyy vaatia, tavallisen sääliväisyyden nimessä, että vihkiminen jätetään huomispäiväksi."

"Tyttäreni saa ilmoittaa teille itsellenne, koska sotkette ikuisesti asioita, jotka eivät teitä vähääkään koske, että hän tahtoo vihkimisen nyt tapahtuvaksi. Eikö niin, Isabella kultaseni?"

"Niin on", myönsi Isabella melkein pyörtyen, "koska ei tule apua Jumalalta eikä ihmisiltä."

Ainoastaan ensimmäiset kaksi sanaa kuuluivat selvästi. Mareschal kohautti olkapäitään ja astui taaemmaksi. Vere talutti tai pikemminkin kantoi tyttärensä alttarin eteen. Sir Frederick astui eteenpäin ja seisahtui Isabellan viereen. Pappi avasi käsikirjansa ja katsahti herra Vereen odotellen viittausta aloittaakseen toimituksen.

"Aloittakaa", lausui herra Vere.

"Seis!" Ääni kuului kuin hänen vaimovainajansa haudasta. Se oli käskevä ja tyly ja saattoi kaikki kaiut vyörymään kirkossa.

Kaikki seisoivat ääneti, liikahtamatta, kunnes kaukainen pauhu ja miekkain kalske, tai kumminkin jokin sen kaltainen, kuului etäämpänä olevista huoneista. Tämä pauhu taukosi kuitenkin pian.

"Mikä uusi juoni tämä on?" lausui Sir Frederick vimmoissaan luoden vihan ja epäluulon katseen Vereen ja Mareschaliin.

"Ei se voi olla muuta kuin jonkun humalaisen vieraamme koirankuria", selitti herra Vere, vaikka hän olikin kovin hämillään. "Meidän täytyy antaa paljon anteeksi tämänpäiväisten liiallisten juominkien tähden. Aloittakaa vihkiminen!"

Mutta ennen kuin pappi ehti totella, kuului sama kielto uudestaan samasta paikasta. Naispalvelijat pakenivat kiljuen kappelista, herrat tavoittelivat kukin miekkansa kahvaa. Ennen kuin ensi hämmästys oli mennyt ohitse, astui kääpiö esiin hautakiven takaa ja asettui herra Veren eteen. Tämän eriskummallisen ja julman näköisen haamun ilmestyminen tähän paikkaan ja tällä tavalla hämmästytti kaikkia läsnäolevia, ja herra Veren rohkeus näytti kokonaan pettävän. Hän hellitti otteensa tyttärensä käsivarresta, astui horjuen lähimmän patsaan luokse, kietoi kätensä sen ympärille, ikäänkuin tukea hakien, ja painoi otsansa sitä vasten.

"Kuka tämä mies on?" kysyi Sir Frederick, "ja mitä hän tällä sekaantumisellaan tarkoittaa?"

"Tämä mies", huusi kääpiö katkeralla äänellä, "on tullut ilmoittamaan teille, että te, naidessanne tämän nuoren neidon, ette naikaan Ellieslaw'n ettekä Mauley-Hallin, ettekä Polvertonin perillistä ettekä saa yhtään ainoaa pellon vakoakaan, ellette mene naimisiin minun suostumuksellani, ja sitä suostumusta ei sinun kaltaisellesi anneta ikipäivänä. Alas — alas polvillesi ja kiitä Jumalaa, että sinut on estetty avioliitosta olennon kanssa, jonka avujen — totuudenrakkauden, hurskauden ja viattomuuden — kanssa sinulla ei ole mitään tekemistä. Ja sinä, kiittämätön heittiö", jatkoi hän Veren puoleen kääntyen, "mitä apua nyt on sinun konnamaisesta petoksestasi? Sinä tahdoit myydä tyttäresi oman pääsi päästimeksi samoin kuin nälänhädässä olisit hänet tappanut ja ahminut suuhusi oman kurjan henkesi pelastukseksi! Kas niin, peitä vain kasvosi käsiisi — kylläpä sinulla onkin syytä hävetä, kun näet sen miehen, jonka ruumiin sinä saatoit kahleisiin, jonka käden rikokseen ja sielun kurjuuteen. Tämän sinua isäksi nimittävän olennon viattomuus pelastaa sinut nyt vielä kerran. Lähde siis tiehesi, ja tulkoot anteeksianto sekä antamani lahjat sinulle sanan oikeassa merkityksessä tulisiksi hiiliksi, kunnes aivosi ovat yhtä paahdetut ja poltetut kuin omanikin!"

Vere läksi kappelista tehden liikkeen, joka ilmaisi sanoin selittämätöntä tuskaa.

"Seuraa häntä, Hubert Ratcliffe", sanoi kääpiö, "ja ilmoita hänelle, mikä hänen kohtalonsa on. Hän riemastuu siitä — sillä ilman hengittäminen ja kullan kädessä pitäminen on hänelle autuutta."

"Minä en ymmärrä tästä mitään", virkkoi Sir Frederick. "Mutta meitä on täällä joukko aatelisherroja aseissa kuningas Jaakon nimessä. Ja jos te, herra, lienette todella Sir Edward Mauley, jonka on luultu kuolleen hullujenhuoneeseen, tai jos lienette hänen nimensä anastanut petturi, niin me kaikissa tapauksissa olemme niin rohkeita, että otamme teidät kiinni, kunnes teidän ilmaantumisenne tänne, tällä hetkellä, on tarkemmin selitetty — me emme salli seurassamme vakoojia. Käykää käsiksi häneen, hyvät ystävät!"

Mutta palvelijat peräytyivät epäilevinä ja peläten. Sir Frederick astui nyt itse lähemmäksi erakkoa, ikäänkuin tarttuakseen häneen, mutta äkkiä oli hänen edessään välkähtävä keihään kärki, jonka Hobbie Elliotin vahva käsi ojensi hänen rintaansa vasten.

"Minä panen päivän paistamaan sinun lävitsesi, jos sinä yrität koskea häneen!" lausui reipas rajamies. "Peräydy, mies, tai minä pistän reiän lävitsesi! Ei kukaan saa sormenpäälläkään koskea Elshieen — hän on kelpo, naapureita kohtaan avulias mies, aina valmis auttamaan ystävää vastamäessä. Ja vaikka sinä luuletkin häntä vaivaiseksi, veikkonen, niin lyönpä vetoa, että hänessä olisi miestä puristamaan veret sinun kynsiesi alta. Hän on jäykkä mies, meidän Elshie! Hänen kouransa ovat kuin sepän pihdit."

"Mikä on sinut tänne saattanut, Elliot?" kysyi Mareschal. "Mikä on käskenyt sinua sekaantumaan tähän asiaan?"

"Totuus on, herra Mareschal", vastasi Elliot, "tulin tänne parin-kolmenkymmenen muun veikon kanssa omassa ja kuninkaan nimessä — vai liekö kuningattaren, kuka ne kaikki muistaa! Ja Viisaan Elshien nimessä vielä päälliseksi — minä olen tullut maan rauhaa varjelemaan ja maksamaan muutamasta pahasta pulasta, johon herra Vere on minut saattanut. Aika löylyn tosiaan pojat laittoivatkin minulle pari päivää takaperin, ja hän se oli siihen tulen iskenyt. Ettekö arvaa, että minä halusin käydä nyt vuorostani häntä kylvettämässä? Ei huolita ensinkään tarttua käsin miekan kahvoihin, hyvät herrat! Talo on jo joutunut meidän haltuumme ilman suurta melua. Ovet olivat sepposen selällään ja väellänne kovin paljon punssia päässänsä. Me tempaisimme heiltä miekat ja pistoolit yhtä helposti kuin olisimme riipineet hernepalkoja."

Mareschal työntäisi ulos ja tuli kohta takaisin kappeliin.

"Totta maar', Sir Langley, se on totinen tosi: koko talo on täynnä aseellisia miehiä ja meidän humalapäisiltä luontokappaleiltamme on riistetty aseet. Miekka ulos tupesta, raivatkaamme tietä itsellemme!"

"Älkää hätäilkö, älkää hätäilkö!" huusi Hobbie. "Kuulkaa vähäisen, kuulkaa toki vähäisen! Me emme aio tehdä teille mitään pahaa. Mutta kun te tartuitte aseisiin Jaakko kuninkaan — siksihän te häntä sanotte — ja piispojen puolesta, niin katsoimme oikeudeksi ja kohtuudeksi pitää vireillä vanhaa naapurisotaa ja tarttua aseisiin tuon toisen ja kirkolliskokouksen puolesta. Mutta me emme tahdo kärventää hiuskarvaakaan päästänne, jos vain menette hyvässä rauhassa kotiin. Ja se taitaisikin olla teille parhain neuvo, sillä Lontoosta on tullut varma tieto, että Byng,[21] vai mikä hänen nimensä lienee, on pannut Ranskan laivat ja uuden kuninkaan aika pinteeseen ja karkottanut ne pois meidän rannoiltamme. Teidän lienee siis parasta kuitenkin tyytyä meidän vanhaan Annaamme[22] paremman puutteessa."

Ratcliffe, joka samassa astui sisään, vahvisti nämä Jaakko kuninkaan puoluelaisille onnettomat tiedot. Sir Frederick läksi kohta, sanomatta kenellekään jäähyväisiä, niiden palvelijoiden kanssa, jotka olivat niin selviä, että kykenivät matkalle.

"Ja mitä te aiotte tehdä, herra Mareschal?" kysyi Ratcliffe.

"Mitäkö aion?" vastasi tämä hymyillen. "Sitä tuskin itsekään tiedän. Minun ylpeyteni on siksi suuri ja minun rikkauteni siksi pieni, etten voi seurata tuon kelpo sulhasmiehen esimerkkiä. Se ei ole minun luonteenikaan mukaista eikä se myöskään maksaisi vaivaa."

"No hyvä, lähettäkää sitten miehenne kotiin ja pysykää alallanne, niin emme ole tästä tietävinämmekään, kun ei vielä ole ollut ilmi kapinaakaan."

"Oikein", sanoi Elliot, "mikä on ollut ja mennyt, se olkoon ollut ja mennyt, ja olkaamme kaikki jälleen hyviä ystäviä. Piru minut vieköön, jos tunnen vihaa ketään muuta kuin Westburnflatia kohtaan, ja hänelle minä jo annoin kuuman löylyn ja vielä kylmää vettäkin päälle jäähdykkeeksi. En ollut vielä ehtinyt sujahuttaa häntä miekallani enempää kuin kolme kertaa, kun hän jo hyppäsi ikkunasta linnan ojaan ja uida loiskutti sen poikki kuin sorsa ikään. Hei, sitä junkkaria, tosiaan! Lentää sievä tyttönen kynsissä aamulla, toinen taas illalla, vähemmästä ei apua! Mutta jollei hän nyt lennä pois tykkänään toisille maille, niin kyllä minä lennätän hänet köysinuoralla, sillä tuo Castletonin sovittelukokous on mennyt tuulen tietä. Hänen omat ystävänsä eivät enää halua pitää hänen puoltaan."

Yleisen sekamelskan aikana oli Isabella heittäytynyt polvilleen sukulaisensa, Sir Edward Mauleyn jalkain juureen — sillä nimellä meidän tulee nyt nimittää erakkoa — lausunut hänelle kiitoksensa sekä rukoillut anteeksi isänsä puolesta. Koko seuran katseet kääntyivät nyt heihin, niin pian kuin muiden läsnäolijain oma mielenliikutus ja palvelijoiden melu oli hiukan asettunut. Neiti Vere oli polvillaan äitinsä haudan vieressä, jonka veistokuvan näköinen hän oli silmiinpistävällä tavalla. Hän piti kiinni kääpiön kädestä, suudellen sitä kerta toisensa jälkeen ja kastellen sitä kyynelillään. Erakko seisoi liikahtamatta, värähtämättä: ainoastaan hänen silmänsä siirtyivät vuoroin marmorikuvaan, vuoroin elävään rukoilijaan. Viimein silmäripsiin herahtaneet suuret kyynelkarpalot pakottivat hänet kädellä pyyhkäisemään silmiään.

"Minä luulin", virkkoi hän, "ettei kyynelillä ja minulla olisi enää mitään tekemistä keskenämme. Mutta kyyneleitä me vuodatamme syntyessämme eikä niiden lähde näytä ehtyvän ennen kuin haudassa. Kuitenkaan ei tämä sydämen sulaminen saa järkyttää päätöstäni. Minä eroan nyt iäksi päiväksi kaikesta siitä, minkä muisto", hän puristi Isabellan kättä, "on minulle rakas. Älkää puhuko minulle! Älkää yrittäkö muuttaa päätöstäni! Siitä ei ole apua — te ette saa enää koskaan tätä muodotonta kummitusta silmienne eteen. Tahdon olla teille kuollut ennenkuin lepään haudassani. Te saatte muistella minua niinkuin tämän elämän vaivoista ja rikoksista vapautettua ystävää."

Hän painoi suudelman Isabellan otsalle, toisen marmorikuvan otsalle ja astui ulos kappelista Ratcliffen seurassa. Isabellan, jonka voimat olivat päivän mielenliikutuksista melkein kokonaan rauenneet, taluttivat palvelijat huoneeseensa. Useimmat vieraat läksivät kukin suunnalleen, yritettyään moittia hallitusta vastaan tehtyjä vehkeilyjä jokaiselle, joka vain viitsi kuunnella, tai pahoitella, että olivat tulleet osallisiksi niihin. Hobbie Elliot oli sen yön kartanon komentajana ja asetti vartijoita joka puolelle. Hän kehui kuinka joutuisasti hän oli ystävineen totellut Elshien käskyä, jonka uskollinen Ratcliffe oli heille ilmoittanut. Ja hyvä onni, sanoi hän, oli vielä sekin, että samana päivänä oli saatu tietää, ettei Westburnflat aikonut pitää sanaansa, eikä tulla sovittelukokoukseen Castletoniin. Siitä syystä oli Heugh-footiin keräytynyt kohtalainen miesjoukko, joka aikoi seuraavana aamuna mennä rosvon torniin vieraisille. Sama joukko oli sen jälkeen valmis kääntämään suuntansa Ellieslaw'n kartanoa kohti.

XVII LUKU

Seuraavana aamuna herra Ratcliffe toi neiti Verelle hänen isältään kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:

"Lapsi kultaseni.

Sortavan hallituksen vaino pakottaa minut, henkeni turvallisuuden tähden, lähtemään ulkomaille ja viipymään siellä jonkin aikaa. Minä en pyydäkään, että nyt seuraisit minua tai että tulisit jäljessäni. Sinä voit paremmin valvoa sekä minun että omaa etuasi jäämällä tänne. On tarpeetonta selittää sinulle tarkemmin syitä eilisiin eriskummallisiin tapauksiin. Minulla olisi mielestäni syytä valittaa Sir Edward Mauleyn käytöstä minua kohtaan, vaikka hän onkin sinun lähin sukulaisesi äitisi puolelta. Mutta koska hän on säätänyt sinut perillisekseen ja aikoo kohta antaa suuren osan omaisuuttaan sinun haltuusi, niin katson tuon asian täysin sovitetuksi. Minä näen, ettei hän ole koskaan antanut anteeksi sitä, että äitisi suostui mieluummin minun kosintaani kuin hänen sukunsa määräämän sopimuksen ehtoihin, jotka mielettömällä ja omavaltaisella tavalla määräsivät äitisi epämuotoisen sukulaisensa puolisoksi. Sir Edward Mauleyn tuska oli niin suuri, että se sekoitti hänen järkensä (joka totta puhuen ei koskaan ole ollutkaan aivan selvä), ja minulle, hänen lähimmän sukulaisensa ja perillisensä puolisolle, annettiin toimeksi hoitaa häntä ja omaisuuttansa. Tämän toimen minä suoritinkin, kunnes ihmiset, jotka epäilemättä luulivat tekevänsä oikein ja kohtuullisesti, hankkivat hänelle jälleen täyden vallan hallita omaisuuttansa. Jos kuitenkin tarkasti tutkittaisiin hänen myöhempää käytöstään, niin varmaan tulisi ilmi, että häntä olisi edelleenkin täytynyt pitää hänen oman etunsa vuoksi lempeän ja terveellisen valvonnan alaisena.

Yhdessä suhteessa hän kuitenkin osoitti tuntevansa verisiteiden arvon ja samalla oman heikkoutensa. Kun hän luopui kokonaan maailmasta piiloutuen monenlaisten valenimien sekä valepukujen peittoon ja vaati, että pantaisiin liikkeelle huhu hänen kuolemastaan (johon, tehdäkseni hänelle mieliksi, kernaasti suostuinkin), hän jätti minun haltuuni useimmilta tiluksiltaan saamansa vuokrat. Varsinkin niiltä, jotka olivat olleet sinun äitisi omia ja joutuneet sittemmin hänelle, ainoalle miespuoliselle perilliselle. Siinä asiassa hän saattoi luulla tekevänsä hyvinkin jalomielisen teon, vaikka hän kaikkien syrjäisten mielestä täytti vain luonnollisen velvollisuutensa. Sinä olit kaiken kohtuuden, vaikkakaan et lain kirjaimen mukaan, äitisi perillinen ja minä sinun luonnollinen holhoojasi. Minä en siis arvellut olevani tästä kovin suuressa kiitollisuudenvelassa Sir Edward Mauleylle, päinvastoin oli minulla mielestäni syytä valittaa, että herra Ratcliffe mielivaltaisesti vain vähitellen tiputteli minulle nuo tulot. Ottipa hän minulta vielä kiinnityskirjojakin tähän isältäni perittyyn Ellieslaw'n kartanoon kaikista niistä summista, joita vielä lisäksi halusin. Näin voidaan sanoa, että hän sai vähitellen koko omaisuuteni vapaaseen hoitoonsa ja valvontaansa. Ja jos Sir Edward Mauleyn teeskennelty ystävyys on ollut vain keinona, jolla hän tahtoi saada asiani kokonaan valtaansa saattaakseen minut häviöön milloin halusi, niin minä, sen sanon vielä kerran, arvelen olevani hänelle vieläkin pienemmässä kiitollisuudenvelassa.

Syksyllä, viime vuonna, sen verran kuin minä sain kuulla, hänen oma mieletön päähänpistonsa tai joku viittaamani hanke saattoi hänet tälle seudulle. Syy, jonka hän toi esiin, kuuluu olleen se, että hän halusi nähdä hautakiven, joka hänen käskystään oli asetettu kartanomme kappelikirkkoon äitisi haudalle. Herra Ratcliffe, joka tähän aikaan oli suonut minulle suuren kunnian muuttamalla minun talooni niinkuin omaan asuntoonsa, oli niin hyvä että saattoi kääpiön salaa tähän kappeliin. Seurauksena oli, niin hän kirjoitti minulle, useampia tunteja kestävä hurjuuden puuska, jolloin hän pakeni läheisille soille. Hiukan toinnuttuansa hän päätti asettua asumaan eräälle kaikkein jylhimmälle paikalle toimittaakseen siellä jonkinlaista poppamiehen virkaa niinkuin hän parhaimpinakin aikoinaan aina mielellään oli tehnyt. Herra Ratcliffe — se on huomattava — jonka olisi pitänyt antaa minulle tieto tästä asiasta, jotta minä olisin saanut pitää vaimoni sukulaisesta sellaista huolta kuin hänen surkea tilansa vaati, näytti sen sijaan moitittavalla tavalla myöntyneen kääpiön hullutuksiin ja luvanneen, jopa valalla vannoneenkin pitää ne salassa. Hän kävi usein Sir Edward Mauleyn luona ja auttoi häntä, erittäinkin nyt, kun tämän mieleen oli johtunut se eriskummallinen asia, että hän tahtoi rakentaa erakkomajan. Heidän pahimpana pelkonaan kuuluu olleen, että heidän seurustelunsa tulisi tunnetuksi.

Erakon asunnon ympärillä oli maa joka suunnalla aivan lakea, ja heti kun joku lähestyi paikkaa, pujahti Ratcliffe piiloon pieneen maanalaiseen rotkoon, luultavasti vanhaan hautakammioon, jonka he olivat löytäneet suuren kivipatsaan luota. Tottapa sinäkin, kultaseni, olet sitä mieltä, että semmoiseen salavehkeilyyn täytyi olla tärkeitä syitä. Huomattava on myös, että onneton ystäväni, jonka minä luulin olevan La Trappen munkkien luona, asuikin monta kuukautta valepukuisena seitsemän, kahdeksan mailin päässä kartanostani. Hän hankki itselleen minun salaisimmistakin toimistani säännöllisesti tietoja, joita hän sai Ratcliffen tai Westburnflatin tai jonkun muun henkilön kautta, sillä urkkijoiden palkkaamiseen hänellä oli varoja ylenmääräisesti. Hän soimasi minua pahantekijäksi, kun yritin saada aikaan avioliiton sinun ja Sir Frederickin välillä. Minä tein minkä katsoin parhaaksi. Jos Sir Edward Mauley oli toista mieltä, niin miksei hän astunut suoraan esiin ja ilmoittanut tahtovansa ottaa osaa asian päättämiseen? Ja miksei hän vaikuttanut siihen sillä vallalla, mikä hänellä oli sinuun nähden, koska olet hänen suuren omaisuutensa perillinen?

Enkä minä nytkään, vaikka sinun hätäilevä ja hurjapäinen sukulaisesi ilmoitti tahtonsa jokseenkin myöhään, tahdo panna isänvaltaani hänen aikomustansa vastaan, vaikkakin se mies, jolle hän tahtoo sinua puolisoksi, on nuori Earnscliff, vihoviimeinen, johon olisin luullut hänen suostuvan erään turmiollisen tapauksen vuoksi. Mutta annan mielelläni ja koko sydämestäni suostumukseni, jos vain sinulle määrättyjä rahoja koskevat paperit laitetaan peruuttamattomaan muotoon. Haluan, ettei lapseni joudu saman mielivallan ja samojen äkillisten, ilman mitään syytä tapahtuvien lahjojen peruutusten alaiseksi, joista minulla on niin suuri syy valittaa. Sir Frederickiä et luullakseni enää koskaan saa nähdä. Ei ole todennäköistä, että hän tulee pyytämään tytön kättä, jos tällä ei ole perintöä tiedossa. Minä siis jätän sinut, Isabella kultaseni, Jumalan viisauden ja sinun oman älykkyytesi haltuun kehoittaen sinua viipymättä hankkimaan itsellesi kaikki ne edut, jotka oikullinen sukulaisesi on minulta riistänyt yltäkylläisesti ne sinulle vuodattaakseen.

Herra Ratcliffe ilmoitti minulle, että Sir Edward Mauley aikoi määrätä minulle jonkin summan vuotuiseksi eläkkeeksi ulkomailla, mutta sydämeni on liian ylpeä ottaakseni sitä häneltä vastaan. Minä sanoin hänelle, että minulla on rakas lapsi, joka nyt rikkaaksi tultuaan ei suinkaan antaisi minun kitua köyhyydessä. Katsoin oikeaksi sanoa hänelle aivan suoraan, että se lisäsumma, jonka hän katsoo hyväksi määrätä, on järjestettävä siten, että se todella riittää tähän välttämättömään ja luonnolliseen menoon. Minä tahdon mielelläni määrätä omaksesi Ellieslaw'n kartanon tiluksineen osoittaakseni sinulle isällistä rakkauttani ja epäitsekkyyttäni ja haluani edistää sinun toimeentuloasi tässä maailmassa. Tähän kartanoon kiinnitettyjen velkojen korot ovat tosin vähän suuremmat kuin siitä saatavat tulot, vaikka luettaisiinkin mukaan kohtuullinen vuokra asuinrakennuksesta sekä kartanon omassa viljelyksessä olevista tiluksista. Mutta koska kaikki velkakirjat ovat herra Ratcliffen, sinun sukulaisesi asiamiehen, käsissä, niin sinulla ei mahtane olla kovin ahdistava velkoja. Ja samalla en voi olla sinulle huomauttamatta, että vaikka minulla on syytä moittia herra Ratcliffen käytöstä itseäni kohtaan, niin pidän häntä kuitenkin rehellisenä ja suorana miehenä. Sinä voit huoletta kysyä häneltä neuvoa asioissasi, puhumattakaan siitä, että hänen suosionsa säilyttäminen takaa sinulle myös sukulaisesi suosion. Sano puolestani terveisiä Mareschalille — toivottavasti hänelle ei tule mitään kiusaa noista nykyään tapahtuneista asioista. Mannermaalle päästyäni kirjoitan sinulle pitemmälti. Sillä aikaa olen sinun rakastava isäsi

Richard Vere."

Tämä kirje on ainoa lisävalaistus, jonka me olemme voineet saada tarinallemme. Hobbien ja kenties useimpien lukijoittemmekin mielestä Mucklestane-Moorin erakko ei ollut aivan täysijärkinen, joten hän ei koskaan aivan selvästi tiennyt mitä hän tahtoi eikä myöskään osannut pyrkiä tarkoitustensa perille selvimmillä ja suorimmilla keinoilla. Hobbien mielestä saattoi löytää selitystä hänen käytökseensä yhtä vähän kuin suoraa polkua niityllä, jolla kulkee satoja mutkittelevia jälkiä, mutta ei ainoatakaan selvää tien pohjaa.

Kirjeen luettuaan Isabella kaikkein ensiksi kysyi, missä hänen isänsä oli. Hän oli, niin vastattiin, aikaisin aamulla lähtenyt kartanosta keskusteltuaan herra Ratcliffen kanssa pitkän aikaa, ja oli jo kaukana matkalla lähimpään merisatamaan, missä hän toivoi tapaavansa jonkun mannermaalle menevän laivan.

"Missä on Sir Edward Mauley?"

Kukaan ei ollut nähnyt kääpiötä edellisen illan merkillisen tapauksen perästä.

"Kummallista!" virkkoi Hobbie Elliot. "Jos Elshie raukalle on jotakin tapahtunut, niin soisin mieluummin, että minun taloni vielä kerran ryöstettäisiin!"

Hän ratsasti heti erakon majalle, jossa yksin jäänyt vuohi tuli määkien häntä vastaan, sillä lypsyaika oli aikoja sitten tullut ja mennyt. Erakkoa ei näkynyt missään. Ovi oli auki, tuli sammuksissa, koko mökki jäänyt samaan tilaan, jossa Isabella oli sen siellä käydessään nähnyt. Selvän selvää oli, että kääpiö oli samalla kulkuneuvolla, jolla hän edellisenä iltana oli saapunut Ellieslaw'hon, liikkunut jonnekin muualle. Hobbie palasi kartanoon pahoilla mielin.

"Pelkäänpä pahoin, että Viisas Elshie on mennyt meiltä kiluineen kaluineen."

"Hän on kuin onkin mennyt", virkkoi Ratcliffe, vetäen esille paperin, jonka pisti Hobbien käteen. "Mutta lue tämä, niin saat nähdä, että tuttavuus hänen kanssaan ei ole ollut sinulle vahingoksi."

Se oli lyhyesti kirjoitettu lahjoituskirja, jolla Sir Edward Mauley, myös Elshender erakon nimellä mainittu henkilö, antoi Halbert eli Hobbie Elliotille sekä Grace Armstrongille ikiomaksi sen rahasumman, jonka samainen Elliot oli häneltä lainannut.

Hobbien iloon sekaantui toinenkin tunne, joka pani kyyneleet vuotamaan hänen karkeille poskilleen.

"Kumma kuitenkin", sanoi hän, "vaan enpä voi iloita näistä kolikoista, jollen saa tietää, että se miesparka, joka ne antoi, on onnellinen!"

"Lähinnä oman onnen nauttimista", lausui Ratcliffe, "on se tieto, että on tehnyt toisia ihmisiä onnellisiksi. Jos kaikki minun herrani lahjat olisivat kohdanneet tämmöisiä ihmisiä, niin kuinka toisenlainen olisi silloin ollutkaan niiden vaikutus! Mutta liiallinen järjetön anteliaisuus, joka täyttää ahneuden kidan tai antaa uusia varoja tuhlaajalle, ei tee hyvää eikä saa kiitostakaan palkakseen. Yhtä hyvin voisi kylvää tuulta saadakseen myrskyä sadokseen."

"Ja se olisi hyvin kepeä sato", virkkoi Hobbie. "Mutta, jos tämä nuori neiti sallii, niin ottaisin mielelläni Elshien mehiläispesät ja veisin ne Gracen pikku puutarhaan Heugh-footiin — ei kumpikaan meistä anna mehiläisten kuolla. Ja vuohiparka, joka ei tässä suuressa kartanossa saa hyvää hoitoa, voisi saada ravintonsa meidän liljanurmikollamme puron varrella. Koirat tutustuisivat siihen päivässä eivätkä tekisi sille vahinkoa, ja Grace lypsäisi sitä Elshien sijasta joka aamu omin käsin. Sillä vaikkakin hän oli yrmeä ja ynseä puheissaan, niin hän kuitenkin rakasti luontokappaleita."

Hobbien pyyntöihin myönnyttiin mielellään. Ihmeteltiin vain hänen luontaisen hienotunteista sydäntään, joka oli keksinyt tällaisen keinon kiitollisuutta osoittaakseen. Hän tuli iloiseksi, kun Ratcliffe lupasi ilmoittaa hänen hyväntekijälleen, että hän näin oli ottanut hoitoonsa hänen lemmikkinsä.

"Älkääkä unohtako sanoa hänelle, että mummo sekä tyttölapset ja etenkin Grace ja minä olemme hyvissä varoissa ja voimissa. Se on kaikki hänen ansiotaan — ja siitä hän iloitsee, luulisin."

Ja Elliot pysyi perheinensä Heugh-footissa yhä edelleenkin hyvissä voimissa ja varoissa niinkuin hänen horjahtamaton rehellisyytensä, helläsydämisyytensä ja miehuutensa täydellisesti ansaitsivatkin.

Kaikki Earnscliffin ja Isabellan avioliiton esteet olivat nyt poistetut, ja heidän elatuksekseen määrätyt varat ja lahjakirjat, jotka Ratcliffe Sir Edward Mauleyn puolesta antoi heille, olivat sellaiset, että ne olisivat tyydyttäneet itse Ellieslaw'nkin ahneutta. Mutta neiti Vere ja Ratcliffe eivät katsoneet tarpeelliseksi ilmoittaa Earnscliffille, että erakko kohteli nuorta pariskuntaa niin ylenpalttisella anteliaisuudella voidakseen siten sovittaa Earnscliffin isän kuoleman, jonka pikaisuudessaan oli aiheuttanut monta vuotta sitten tapahtuneessa kahakassa. Jos oli totta, niinkuin Ratcliffe vakuutti, että kääpiön katkera ihmisviha hiukan hälveni siitä tiedosta, että hän oli saattanut niin monta ihmistä onnelliseksi, niin yllämainitun onnettoman tapauksen muisto lienee kuitenkin vaikuttanut sen, että Sir Edward Mauley itsepäisesti kieltäytyi tulemasta katsomaan heidän onneansa kaikista pyynnöistä huolimatta.

Mareschal juoksutti koiriaan, ammuskeli, joi claretviiniä — kyllästyi viimein kotiseutuunsa, läksi ulkomaille, otti osaa kolmeen sotaretkeen, palasi jälleen kotiinsa ja nai Lucy Ildertonin.

Vuodet menivät ja tulivat, mutta ne kohtasivat Earnscliffin ja hänen puolisonsa aina yhtä tyytyväisinä ja onnellisina. Vehkeilyihin halukas kunnianhimo saattoi Sir Frederick Langleyn osalliseksi onnettomaan kapinaan v. 1715. Hän joutui vangiksi Prestonissa Lancashiressä, yhdessä Derwentwaterin kreivin ja muiden kanssa. Hänen puolustuksensa sekä mestauslavalla pidetty viimeinen puheensa ovat luettavina Valtiollisissa oikeudenkäynneissä. Herra Vere, joka sai tyttäreltään runsaan eläkkeen, pysyi lopun ikänsä ulkomailla, otti osaa Law'n pankkiasiaan Orleansin herttuan hallitusaikana, ja yhteen aikaan häntä luultiin äärettömän rikkaaksi. Mutta tuon maailman mainion saippuakuplan puhjettua hän tuskastui siitä, että hänen jälleen täytyi tyytyä kohtuulliseen eläkerahaansa (vaikka hän näki tuhansien onnettomuuskumppaniensa suorastaan nääntyvän nälkään). Mieliharmista hän sai lopuksi sydänhalvauksen joka vei hänet kuolemaan muutamien viikkojen sairauden jälkeen.

William Westburnflat pakeni kohta Hobbien kostoa niinkuin häntä arvokkaammat miehet lain kouraa. Isänmaanrakkaus kehoitti häntä palvelemaan omaa maata ulkomailla. Mutta toiselta puolen rakkaus kotiseutuun neuvoi häntä jäämään saareensa ja poimimaan maantiellä kulkevilta kansalaisiltaan kukkaroja, taskukelloja ja sormuksia. Onneksi edellinen tunne voitti jälkimmäisen ja hän läksi sotaväkeen Marlborough'n johdon alaiseksi. Hän sai upseerin arvon, mihin korotukseen hänen taitava karjanhankkimisensa huoltojoukoille suuresti vaikutti. Hän palasi kotimaahansa monen vuoden kuluttua tuoden mukanaan sievoisen rahasumman (Jumala tiesi millä tavoin se oli kokoonsaatu). Ensi töikseen hän revitti alas rosvoluolansa Westburnflatissa ja rakensi sen sijalle korkean, kaitaisen, kolmikerroksisen maalaiskartanon, jossa oli savupiippu kummassakin päässä. Hän ryypiskeli paloviinaa samojen naapurien kanssa, joilta hän nuorempana oli ryöstellyt, kuoli omaan vuoteeseensa ja sai hautakiveensä Kirkwhistlessä (se on vieläkin tallella) sellaisen mainesanan, että hän oli täyttänyt kaikki urhoollisen soturin, hyvän naapurin ja hartaan kristityn velvollisuudet.

Herra Ratcliffe asui tavallisesti Ellieslaw'n herrasväen luona, mutta matkusti säännöllisesti joka kevät ja joka syksy pois kuukauden ajaksi. Tämän ajoittain sattuvan matkansa suunnasta ja tarkoituksesta hän jyrkästi vaikeni, mutta jokainen tiesi hyvin, että hän kävi silloin onnetonta herraansa katsomassa. Viimein, kun hän taas kerran palasi tämmöiseltä käynniltä, ilmaisi hänen murheellinen muotonsa sekä surupukunsa Ellieslaw'n asujille, että heidän hyväntekijänsä ei enää ollut elävien parissa. Sir Edward Mauleyn kuolema ei lisännyt heidän rikkauttaan, sillä hän oli jo eläessään antanut pois kaiken omaisuutensa, suurimman osan heille. Ratcliffe, hänen uskottu miehensä, kuoli vanhalla iällä, eikä hän koskaan ilmaissut, missä hänen herransa oli viettänyt loppuikänsä, ei myöskään hänen kuolemantapaansa eikä hautapaikkaansa. Oli syytä luulla, että hänen herransa oli käskenyt hänen pitää kaikki nämä asiat salassa.

Elshien äkillinen katoaminen eriskummallisesta erakkomajastaan vahvisti niitä huhuja, jotka hänestä olivat levinneet kansan keskuuteen. Moni luuli, että kääpiö, uskallettuaan astua pyhitettyjen seinien sisäpuolelle, vastoin paholaisen kanssa tehtyä liittoa vietiin elävältä hiiteen majalle palatessaan. Mutta useimmat luulivat, että hän oli kadonnut vain ajaksi ja näyttäytyy toisinaan yhä vieläkin vuoristossa. Ja muistellessaan, niinkuin tavallisesti tehdään, enemmän hänen hurjia, tuskallisia puheitaan kuin hänen monien tekojensa hyväntahtoista tarkoitusta, kansa usein sekoittaa hänet Kankaan Mieheksi nimitetyn pahan haltian kanssa, josta Elliotin vanha mummo kertoi lastenlapsilleen. Tavallisesti luullaan hänen noituvan lampaat, niin että uuhet saavat keskosia. Ollaan myös näkevinään hänen irroittavan suuria lumikinoksia ja pudottelevan niitä vaeltajien niskoille, kun nämä ovat tuiskuilmassa hakeneet itselleen turvapaikkaa vuoripuron äyrään tahi syvän laakson jyrkän seinän vierestä. Sanalla sanoen, onnettomuudet, joita tuo paimenkansa kaikkein pahimmin pelkää ja inhoaa, luetaan Mustan kääpiön syyksi.

Viiteselitykset: