WeRead Powered by ReaderPub
Musta nuoli: Kertomus Ruusujen ajalta cover

Musta nuoli: Kertomus Ruusujen ajalta

Chapter 29: VIIDES LUKU
Open in WeRead

About This Book

Kertomus seuraa nuorta holhokkia, joka kasvaa aikuisuuteen sisäisten valtataistelujen ja paikallisten riitojen keskellä. Hän joutuu tasapainottelemaan vaihtelevien liittoumien välillä kohdatessaan petoksia, väijytyksiä ja naamioituneita vastustajia. Varjoisa jousimies ja kostonhimo ajavat tapahtumia eteenpäin, jotka kuljettavat henkilöitä ryöstöihin, salakäytäviin ja valepukujen taakse kätkeytyviin juoniin. Rakkaussuhde ja kunnian koettelemukset sotkevat uskollisuuksia, ja lopulliset yhteenotot tuovat ratkaisun suhteisiin sekä henkilökohtaisia sovintoja.

NELJÄS KIRJA

Valepuku

ENSIMMÄINEN LUKU

Luola

Se paikka, jossa Dick ja lordi Foxham joukkoineen saapuivat maantielle, ei ollut kovin kaukana Holywoodin luostarista ja vain noin kolmen tunnin matkan päässä Shorebysta. Lordin miehet veivät hänet luostariin, ja Dick jäi yksikseen niiden "Mustan nuolen" miesten seuraan, jotka vielä olivat jäljellä.

Heitä ei enää ollut kuin tusinan verta ja jotkut niistäkin haavoittuneita. Ja kaikki olivat raivoissaan yrityksen vaivoista ja huonosta tuloksesta. Dickillä ei ollut muuta neuvoa kuin tyhjentää kukkaronsa vähäksi tyydytykseksi viluisille ja nälkäisille tovereilleen. Sitten hän kiitti heitä heidän urhoollisuudestaan, vaikka kyllä mielessään moitti heidän pelkuruuttaan. Tämän jälkeen miehet saivat palata Shorebyhin.

Ainoastaan luotettava Lawless jäi Dickiä saattamaan. Heidän tultuaan monihaaraiseen, korkeita ja kierorunkoisia tammia kasvavassa metsikössä olevaan tienristeykseen, Lawless sanoi:

"Nyt, herra Richard, jollette ole liian ylpeä vieraillaksenne miehen luona, joka ei ole jalosukuinen eikä edes kelpo kristitty, voin teille tarjota pikarillisen viiniä ja nuotion, jonka ääressä saatte sulatella vilunkohmeen pois luistanne."

"Kiitos ja kunnia", Dick sanoi, "pikarillinen viiniä ja hyvä nuotio!
Niiden luokse olisin valmis käymään pitkänkin matkan."

Lawless poikkesi tieltä, ja astuskeltuaan reippaasti ja varmasti kappaleen matkaa he saapuivat luolantapaiseen, johon oli tuiskunnut lunta sisään. Ylellisyyttä ei luolassa suinkaan ollut, mutta nokinen tulisija nurkassa ja iso rautakiskoinen tammiarkku osoittivat heti, että se oli ihmisen asunto eikä eläimen kaivama pesä.

Vaikka kinos puoleksi peitti luolan suun ja sisässäkin oli lunta, oli siellä kuitenkin lämpöisempi. Lawless viritti tulen kuiviin oksiin ja muihin sytykkeihin, jotka rupesivat iloisesti loimuamaan, ja halpa asunto tuntui oikein kodikkaalta.

"Tässä on nyt vanhan Lawlessin kaniininkolo", sanoi luolan isäntä tyytyväisenä lämmitellessään tulen edessä. "Estäköön taivas minkään nuuskivan koiran osumasta tänne! Niin, kyllä olen liikkunut maailmassa siellä ja täällä, kuljeksinut maita ja meriä neljätoistavuotiaasta alkaen, jolloin ensi kerran pakenin luostarinkirkosta, vieden mukanani lukkarin kultaketjun ja messukirjan, jonka möin neljästä markasta. Englannissa olen ollut, Ranskassa ja Burgundissa, vieläpä Espanjassakin, jonne tein pyhiinvaelluksen sieluparkani puolesta. Ja vielä merelläkin, joka on joka miehen maata. Mutta tässä on minun kotini, herra Shelton. Tämä on minun isänmaani, tämä maakuoppa. Olipa sade tai tuuli, olipa mailla kirjava kevät tai talvi, jolloin istun rovion ääressä ja kuuntelen kuinka kultarintakerttu lirittelee metsässä — tämä on kirkkoni ja torini, vaimoni ja lapseni. Tänne aina palaan ja täällä toivon saavani kerran kuolla."

"Onhan tämä lämmin pesä", Dick sanoi, "mukava ja hyvin piilossa."

"Niin pitääkin", Lawless sanoi, "jos se löydettäisiin, särkyisi sydämeni. — Mutta tässä", hän lisäsi pistäessään sormensa hietapermantoon, "tässä on viinikellarini, ja nyt otamme pullon oivallista sydämenvahvistajaa."

Vähän kaivettuaan maata hän veti esille suuren nahkaleilin, joka oli melkein täynnä makeaa tulista viiniä. Juotuansa toistensa terveydeksi ja Lawlessin lisättyä puita tuleen he paneutuivat pitkälleen nauttimaan suloisesta lämmöstä.

"Herra Shelton", Lawless virkkoi, "kaksi kertaa on hankkeenne rauennut tyhjiin, ja näyttää siltä kuin menettäisitte tytön — eikö niin?"

"Niin näyttää", Dick myönteli.

"Kuulkaa siis vanhan veitikan neuvoa!" Lawless jatkoi. "Te käytte liian paljon muitten asioita, Ellis Duckworthin, joka ei haudo mielessään muuta kuin sir Danielin surmaa, samoin lordi Foxhamin asioita — pyhimykset häntä suojelkoot, hän kai tarkoittaa hyvää. Mutta pitäkää te huolta omista asioistanne, hyvä Dick-herra. Laittautukaa lähelle tyttöä ja pitäkää häntä hyvänä, muutoin hän teidät unohtaa. Ja olkaa sitten, kun aika tulee, valmis sieppaamaan hänet satulaanne."

"Niin, mutta hän on sir Danielin talossa ja hallussa", arveli Dick.

"Siis menemme sinne", Lawless vastasi.

Dick tuijotti häneen kysyvästi.

"Tarkoitan mitä sanon", nyökkäsi Lawless. "Ja jos ehdotukseni teitä hämmästyttää, niin katsokaa tänne!"

Samassa hän otti avaimen ja avasi tammiarkkunsa, josta hän veti esille ensiksi munkinkaavun, sitten köysivyön ja lopuksi rukousnauhan, jonka puiset helmet olivat siksi jykeviä, että sitä saattoi käyttää aseena.

"Tässä", hän sanoi, "pankaa yllenne."

Dickin pukeutuessa tähän valepukuun Lawless toi värejä ja siveltimen, ja hetkisen kuluttua Dick oli muuttunut totiseksi nuoreksi munkiksi.

"Kas niin", sanoi Lawless, "jahkahan minäkin olen samoin muuttunut, olemme niin oiva munkkipari, ettei paremmasta apua. Ja sitten me astumme rohkeasti sir Danielin taloon, jossa meidät pyhän kirkon tähden otetaan auliisti vastaan."

"Mitenkä minä voin sinulle kaiken tämän hyvyytesi palkita?" Dick sanoi.

"Älkää puhuko, veli", vastasi Lawless. "Tämän teen ainoastaan huvikseni. Älkää minusta huoliko. Olen sitä laatua, että itse pidän huolen itsestäni. Minulla on kieli yhtä pitkä kuin luostarin kellolla, ja mitä en saa pyytämällä, otan itse."

Vanhan veitikan suu vääntyi ilon irvistykseen, ja joskin Dickistä tuntui vastenmieliseltä olla kiitollisuudenvelassa näin epäiltävälle henkilölle, hän ei voinut olla hänelle nauramatta.

Lawless oli nyt arkustaan ottanut itsellensä yhtäläisen valepuvun, mutta kummaksensa Dick huomasi että hän pukunsa alle kätki viinen mustia nuolia.

"Mitä varten otat nuo", hän kysyi, "kun sinulla ei ole jousta?"

"Arvelen että saattaa jokin otsa — ehkä selkäkin murtua, ennen kuin olemme sieltä selviytyneet, ja jos joku sattuu kaatumaan, tahdon näyttää miltä taholta isku tulee."

"Koska näin perusteellisesti hankettamme valmistelet", Dick sanoi, "olisi kai parempi sekä itseni että niidenkin tähden, jotka ovat nämä paperit minulle säilytettäväksi antaneet, että jätän ne tänne, kuin että pidän niitä mukanani. Mihin minä ne piilotan?"

"Poistun metsään", Lawless sanoi, "viheltämään pari laulunpätkää, niin voitte sillä aikaa piilottaa paperit mihin tahdotte, ja ripottaa hiekkaa päälle."

"En ikinä", Dick huudahti, "luotan sinuun. Olisin totta tosiaankin halpamielinen, jollen luottaisi."

"Kallis veli, olette vielä kokematon lapsi", vastasi vanha henkipatto. "Minä olen vanha hyväsydäminen kristitty, joka en pettäisi toisen henkeä enkä säästä omaani, kun kysytään ystävän auttamista pulasta, mutta, lapsi kulta, minä olen ammattivaras syntyjäni ja tottumuksesta. Jos pulloni olisi tyhjä ja suuni kuiva, ryöstäisin teidät, kallis nuori herra, niin varmaan kuin teitä rakastan, kunnioitan ja ihailen. Voiko selvemmin puhua?"

Sen sanottuaan hän poistui pensaikkoon. Ihmetellen miehen ominaisuuksien keskinäistä ristiriitaisuutta Dick piilotti maahan paperinsa, pitäen luonansa ainoastaan yhden, joka ei saattanut hänen ystäviään vahingoittaa, jos se joutuisikin syrjäisten käsiin, sen kirjeen näet, jonka sir Daniel oli kirjoittanut lordi Wensleydalelle Risinghamin tappion jälkeen ja jonka sankarimme seuraavana päivänä löysi tapetun kirjeenviejän povesta. Se saattaisi häntä hyödyttää, jos hän joutuisi pulaan.

Sitten Dick sammutti tulen ja lähti tapaamaan toveriaan, joka seisoi vanhojen tammien alla viheltelemässä. Nähdessään toisensa taivasalla he eivät voineet olla nauramatta, niin hullunkurisilta he valepuvussaan näyttivät.

He alkoivat kävellä Shorebyn tietä, joka toisinaan kulki metsän reunassa, toisinaan kentällä sen ulkopuolella. Siellä täällä oli jokin mökkipahanen. Erään semmoisen kohdalla Lawless äkkiä seisahtui.

"Veli Martin", hän sanoi jäljitellyllä munkinäänellä, "menkäämme tuohon majaan kerjäämään noilta syntisparoilta! Pax vobiscum!"[12]

Sitten hän heti lisäsi: "On niinkuin pelkäsin. Äänessäni ei ole ihan oikeata sävyä. Sir Danielin talossa moni mies minut tuntee, minun täytyy, luvallanne, harjoitella hiukan ennen kuin menen panemaan kaulani alttiiksi. Menkäämme sisään." Sitten hän lisäsi: "Katsokaa kuinka hyödyllistä monipuolisuus on. Jollen olisi ollut merimies, olisi epäilemättä 'Hyvä toivo' mennyt pohjaan, jollen olisi varas, ei olisi minulla ollut väriä, millä maalata kasvojamme, ja jollen olisi harmaanaveljenä veisannut luostarinkirkossa, en saattaisi esiintyä tässä valepuvussa niin luonnollisesti, etteivät koiratkaan epäile."

He olivat nyt mökin luona. Lawless kohottautui varpailleen kurkistaaksensa sisään.

"Ahah!" hän sanoi, "yhä parempaa! Nyt saamme oikein koettaa. Siellä on joitakin meikäläisiä, ja päälle päätteeksi saan toveri Copperille tehdä hauskat kepposet."

Näin sanoen hän avasi oven, ja molemmat astuivat sisään.

Pöydän ääressä istui kolme "Kostajan" miestä parhaan kykynsä mukaan pistämässä muonaa nahkaansa. Tikarinsa he olivat iskeneet pöytään, ja ne tuimat silmäykset, joita he loivat isäntäväkeen, osoittivat että he kestityksestään saivat kiittää pakkoa eikä hyväntahtoisuutta. Munkkien astuessa nöyrän arvokkaina sisään, he näyttivät erityisen vastenmielisesti katselevan heitä, ja yksi heistä — John Copper itse — joka esiintyi johtajana, käski töykeästi heitä poistumaan. "Emme tarvitse kerjäläisiä", hän sanoi.

Mutta toinen, vaikka hänkään ei tuntenut munkkeja, lausui toverin kovia sanoja lieventääkseen: "Ei niin, me olemme väkeviä miehiä ja otamme. Mutta nämä ovat heikkoja ja pyytävät. Lopussa nämä kuitenkin joutuvat päällepäin ja me allepäin." Ja kääntyen Lawlessiin hän lisäsi: "Älkää, isä, hänestä välittäkö, vaan tulkaa ja ottakaa kulaus pikaristani ja antakaa minulle siunauksenne!"

"Pyhimykset varjelkoot minua", Lawless vastasi, "rupeamasta Belialin miesten parissa juomaan viiniä! Mutta säälistä syntisparkoja kohtaan tahon antaa teille siunatun pyhäinjäännöksen. Sielunne tähden pyydän teitä sitä suutelemaan ja hellimään."

Näin sanoen hän sieppasi mustan nuolen povestaan ja heitti sen pöydälle, tarttui sitten Dickin hihaan, ja samassa he katosivat ennen kuin hämmästyneet miehet ehtivät virkkaa sanaakaan.

"No nyt", hän sanoi, "olemme koettaneet valepukuamme ja valekasvojamme, nyt uskallan panna viheliäisen ruumiini alttiiksi mille seikkailulle tahansa, niinkuin vain tahdotte."

"Hyvä on", sanoi Dick, "menkäämme suoraa tietä Shorebyhyn."

TOINEN LUKU

Vihollisen talossa

Sir Danielin talo Shorebyssa oli tilava tammihirsistä tehty olkikattoinen rakennus, jonka takana oli puisto hedelmäpuineen, lehtokujineen, huvimajoineen, ja puiston takaa kohosi korkealle luostarinkirkon torni.

Tässä talossa sir Daniel ajan tavan mukaan piti ylellistä hovia. Ovet olivat avoinna kaikille. Sinne kokoontuikin väkeä kaikenlaista, kuljeskelevia runoilijoita, ilveilijöitä, lääkkeiden ja pyhäinjäännösten kaupustelijoita, ja erittäinkin olivat tervetulleita papit, munkit ja pyhiinvaeltajat. Tässä talossa he kaikki asustivat, söivät ja joivat. Kun ulkona oli kylmä ja satoi lunta, pyrki sinne säältä suojaan ja katetun pöydän ääreen myös monenlaista koditonta kulkuriväkeä.

Myöhään illalla saapui muiden mukana kaksi munkkia, toinen vanha, toinen nuori. Nyt he seisoivat takkavalkean ääressä lämmittelemässä. Vanhempi tuntui olevan iloinen veitikka, jonka ympärille sotamiehet ja muut vetelehtijät kokoontuivat kuulemaan hänen kokkapuheitaan. Nuorempi taas vetäytyi vähitellen taemmaksi, missä hän istui tarkoin kuunnellen ja huomioiden, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Hänen tähystelevä silmänsä keksi nyt pienen kulkueen, joka pääportista saapui taloon. Etunenässä kulki kaksi paksuihin turkisvaatteisiin verhoutunutta naista. Heitä seurasi pari kamarineitsyttä ja neljä vankkaa aseellista sotilasta.

Sotilaat seisahtuivat talon pääovelle, mutta naiset ja kamarineitsyet astuivat sisään.

"Pitempi heistä on kai sir Danielin puoliso", Dick arveli, "ja missä hän on, siinä varmaankin Joanna on lähellä."

Varovasti hän rupesi heitä seuraamaan, ja koska ainoastaan siellä täällä jokin öljylamppu lekotti himmeästi valaisten, hänen onnistui kenenkään huomaamatta seurata heitä kolmanteen kerrokseen saakka. Tosin oli nuorempi nainen parikin kertaa kääntynyt ja katsahtanut häneen tutkivasti, antamatta kuitenkaan mitään merkkiä siitä, että hän olisi hänet tuntenut tai että munkin käytös olisi hänestä tuntunut oudolta ja epäilyttävältä.

Kolmannessa kerroksessa vanhempi nainen kamarmeitsyeineen meni oikeanpuoleiseen käytävään ja sisään huoneeseensa, nuoremman jatkaessa kulkuaan. Dick jäi katsomaan sinnepäin, minne vanhempi nainen oli mennyt, arvellen että "koska lady Brackleyn huone on tässä, kyllä kai emännöitsijä Hatchkin pian ilmestyy jollekin asialle." Samassa joku löi häntä takaa olkapäähän. Dick päästi hillityn huudahduksen ja tarttui lujasti ahdistajan käteen. Hämmästyksekseen hän huomasi, että se oli nuorempi äskeisistä naisista. Hänkin näytti pelästyneeltä.

"Pyydän nöyrästi anteeksi", Dick sanoi, "mutta minulla ei ole silmiä niskassani, en voinut tietää että olitte nainen."

Tyttö tarkasteli häntä terävästi, pelästys rupesi muuttumaan kummastukseksi ja kummastus epäilyksi. Dick, joka ymmärsi hänen ajatuksensa, rupesi pelkäämään turvallisuuttaan tässä vihollisen talossa.

"Kaunis tyttö", hän sanoi tekeytyen levolliseksi, "sallikaa minun suudella kättänne osoitukseksi että annatte minulle anteeksi."

"Olette kummallinen munkki, nuori mies", vastasi nainen katsoen häntä vakavasti ja terävästi silmiin. "Hämmästykseni asetuttua saatan teissä huomata maallikon sekä käytöstä että puhetapaa. Mitä täällä toimitatte? Ystävänäkö vai vihollisena olette täällä? Ja minkä tähden varkaan tavalla vakoilette lady Brackleytä?"

"Siitä pyydän teitä olemaan vakuuttunut, jalo neitsyt", vastasi Dick, "että varas minä ainakaan en ole. Ja joskin olisin tänne tullut vihollisena, en ainakaan kauniiden tyttöjen vihollisena. Henkeni on teidän käsissänne. Vain huudahdus teidän huuliltanne, ja minä olen kuoleman oma. En luule teidän sitä tarkoittavan."

"Oletteko siis vakoilija — yorkilainen?" kysyi tyttö.

"Olen kyllä yorkilainen ja tavallaan vakoilijakin. Mutta se, mikä on tuonut minut tähän taloon, ei ole yorkilaisuus eikä lancasterilaisuus. Minä jättäydyn teidän armoillenne, rakastan nuorta neitiä, nimeni on —"

Nuori nainen tukki hänen suunsa kädellään, heitti pikaisen katseen ympärilleen, ja nähdessään ettei ketään ollut näkyvissä, hän rupesi lujasti vetämään häntä mukaansa.

"Hys!" hän sanoi. "Tulkaa, sanon sitten."

Hiukan hämmästyneenä Dick seurasi häntä pitkään käytävään ja sitten äkkiä pieneen kamariin, jossa, niinkuin muissakin huoneissa, paloi tuli takassa.

"Nyt", sanoi tyttö pakottaessaan hänet istumaan tuolille, "istukaa ja noudattakaa ehdottomasti suosiollisia käskyjäni. Teidän henkenne on minun vallassani, enkä epäile käyttää valtaani. Olette julmasti tarttunut käsivarteeni. Ette muka tiennyt että olen tyttö. Jos olisitte tiennyt, olisitte ehkä käyttänyt vyötänne!"

Niin sanoen hän hävisi huoneesta, jättäen Dickin avosuin kummastelemaan, näkikö hän unta vai oliko hän valveilla?

"Käyttänyt vyötä!" hän toisti, "käyttänyt vyötä!" Hän muisteli metsäkohtausta, ja mielessään hän näki Matchamin hennon vartalon ja rukoilevat silmät.

Sitten hän heräsi ajattelemaan, kuinka vaarallisessa tilanteessa hän oli. Hän kuuli jotain ääntä viereisestä huoneesta, ikään kuin joku olisi liikkunut, sitten hän kuuli huokauksen ihan likeltä, ja seisoessaan kuuntelemassa hän huomasi, että riippuvat seinäverhot aaltoilivat. Nyt ovi kuului aukenevan, samassa verhot jakautuivat, ja lamppu kädessä seisoi Joanna Sedley hänen edessään.

Hämmästymättä, vapisematta hän nosti lamppunsa tarkemmin katsellakseen nuorta munkkia. "Mitä täällä toimitatte, hyvä veli?" hän kysyi. "Luultavasti olette erehtynyt. Ketä haette?"

"Joanna", sanoi Dick, ja hänen äänensä petti. "Joanna", hän toisti, "sanoit rakastavasi minua, ja minä narri uskoin."

"Dick!" huudahti neito. "Dick!" Ja samassa hän sulki hämmästyneen
Dickin syleilyynsä ja peitti hänen suunsa suudelmilla.

"Oi, sinä hullu poika!" hän huudahti. "Oi armas Dick! Jospa näkisit itsesi. Ai, ai, nyt minä tuhrin pilalle ihomaalisi, Dick! Mutta", hän lisäsi huoahtaen, "sen voi korjata, mutta korjattavissa ei ole, minä pelkään, minun joutumiseni lordi Shorebyn vaimoksi."

"Onko se siis päätetty?" kysyi Dick järkyttyneenä.

"Huomenna ennen puoltapäivää, Dick, meidät vihitään luostarin kirkossa", kuului vastaus. "Sekä Matcham että Joanna Sedley saavat surkean kohtalon. Jos kyynelet auttaisivat, itkisin silmät päästäni. Olen rukoillut, mutta taivas ei minua sääli. Oi Dick, rakas Dick! Ellet voi viedä minua pois tästä talosta ennen huomispäivää, meidän täytyy jättää toisemme Jumalan haltuun iäksi päiväksi."

"Ei, Joanna!" Dick vastasi. "Sitä sanaa en ikinä päästä huuliltani. Toivottomalta kyllä näyttää. Mutta huomispäivä ei ole vielä tullut. Taivaan ja pyhimysten kautta! Ennen kuin tiesin edes nimeäsi, heittäydyin sinun tähtesi vaaraan, ja nyt nähtyäni että olet kaunein ja paras tyttö koko Englannin valtakunnassa — luuletko minun nyt peräytyvän? Jos välillämme olisi syvä meri, kulkisin sen poikki, jos tie olisi täynnä jalopeuroja, hajoittaisin ne kuin hiiret." Pidellen toisiaan käsistä he rakastuneitten tavalla lempisanoin selittelivät tunteitaan, kun he äkkiä kuulivat kahinan, ja taas jakaantui seinäverho heidän takanaan.

"Taivaan tähden", lausui sisääntulija, äskeinen nuori nainen. "Te pidätte täällä semmoista hälinää. Ja nyt, Joanna, mitä annatte minulle, ystävällenne siitä, että olen tuonut kultanne tänne teidän luoksenne?"

Joanna syleili häntä sydämellisesti.

"Ja te, herra", hän sanoi kääntyen Dickin puoleen, "mitä te minulle annatte?"

"Tahtoisin mielelläni kiittää teitä samalla tavoin", Dick vastasi.

"Tulkaa siis", tyttö sanoi, "se teille sallitaan."

Mutta Dick, käyden punaiseksi kuin pioni, ainoastaan suuteli hänen kättään.

"Mikä vika on kasvoissani?" tyttö kysyi niiaten maahan asti, ja kun Dick viimein oli varsin laimeasti häntä syleillyt, hän lisäsi: "Joanna, teidän kultanne on varsin ujo silmienne edessä, mutta minä vakuutan, että hän oli paljoa rohkeampi, kun ensiksi kohtasimme toisemme. Minulla on siitä vielä sinelmät ja mustelmat muistona. Ja nyt, oletteko sanottavanne sanoneet? Minun täytyy pian lähettää pois tämä kuljeksiva ritari."

Mutta molemmat huudahtivat, että he eivät vielä olleet ehtineet puhella kuin pari sanaa, ja yö on pitkä.

"Mutta illallinen?" neiti kysyi. "Kello soi pian."

"Ah tosiaan", Joanna huudahti, "sen olin ihan unohtanut."

"Piilota minut sitten", sanoi Dick, "verhon taa tai arkkuun tai mihin vain tahdotte, niin minä jään tänne siksi kun palaatte. Muistakaa, kaunis neiti, että me kenties viimeisen kerran elämässämme olemme yhdessä!"

Ja nuoren neidin sydän suli. Kun siis illalliskello parin minuutin kuluttua soi, oli Dick piilossa seinäverhon takana, siinä missä oli rako, niin että hän saattoi vapaasti hengittää ja myös nähdä mitä huoneessa tapahtui.

Hiljaisuus vallitsi nyt siellä ylhäällä. Ainoastaan takkavalkean räiskynä keskeytti sen silloin tällöin. Äkkiä hän kuuli hiiviskeleviä askeleita. Ovi aukeni ja mustakasvoinen kääpiömäinen olento, pukeutuneena lordi Shorebyn väreihin, pisti ensiksi päänsä ja sitten koko epämuotoisen ruumiinsa huoneeseen. Suunsa hän piti auki ikään kuin paremmin kuullaksensa, ja hänen tutkivat ja terävät silmänsä harhailivat levottomina ja vireinä paikasta toiseen. Hän tutki tarkoin huoneen kaikki nurkat ja sopet, kosketellen siellä täällä seinäverhoakin, jonka takana Dick seisoi, mutta ikään kuin ihmeen kautta Dick jäi havaitsematta. Tutkittuansa lamppua ja huonekalujen aluksia hän aikoi kovin pettyneen näköisenä hankkiutua pois, kun hän äkkiä heittäytyi polvilleen ja sai käteensä jotakin, jonka hän tarkoin tutki ja sitten tyytyväisenä pisti vyölaukkuunsa.

Dickin mieli lannistui, sillä esine, jonka kääpiö oli löytänyt, oli hänen vyöstään pudonnut vipsu, ja selvää oli, että tämä toimelias urkkija heti paikalla oli vievä löytönsä isännälleen.

Dick harkitsi nopeasti, mitä hänen tuli tehdä. Pitikö hänen henkensä kaupalla heti hyökätä urkkijan kimppuun, vai mitä? Hän ei ehtinyt tehdä päätöstä ennen kuin hän kuuli raa'an äänen, joka selvästi lähti juopuneen suusta, laulelevan käytävässä:

"Tunstallin metsään vihantaan mi toimi teidät toi?"

Ei ollut epäilemistäkään. Lawless oli juonut itsensä päihdyksiin ja käveli nyt laulellen ja naureskellen hakemassa paikkaa, missä hän saisi nukkua päänsä selväksi.

Dick oli raivoissaan. Urkkija oli loilotuksen kuullessaan ensin pelästynyt, mutta huomatessaan olevansa tekemisissä juopuneen kanssa, hän hiipi pois kamarista ketterästi kuin kissa.

Dick ei tiennyt mikä nyt neuvoksi. Jollei hän tavannut Lawlessia, oli mahdotonta tehdä mitään Joannan pelastamiseksi. Jos hän taas rupeaisi väittelemään juopuneen kanssa, se saattoi helposti maksaa hänen henkensä, jos urkkija vielä liikkui lähellä.

Uskaltaa kuitenkin täytyi. Hän astui pois piilopaikastaan ja seisoi ovessa käsi nostettuna varoitukseksi Lawlessille. Mutta tämä ei välittänyt, astui vain likemmäksi ja mainitsi häntä nimeltä. Dick hypähti esiin ja ravisti häntä käsivarresta.

"Elukka!" hän huudahti. "Tämä on pahempi kuin petos. Syöksethän juomisellasi meidät kaikki turmioon."

Mutta Lawless vain hymyili, horjuili edestakaisin ja koetti taputella
Dickiä olkaan.

Samassa Dick kuuli jotain ääntä käytävän seinäverhon takaa. Hän hypähti ääntä kohti, ja seuraavassa vilauksessa Dick ja urkkija piehtaroivat irti reväistyn seinäverhon poimuissa lattialla. Tavoitellen toisiaan kurkusta he kamppailivat äänettöminä. Mutta Dick oli väkevämpi, ja pian urkkija makasi hänen polviensa alla pitkänään. Yhdellä iskulla Dickin tikari teki hänestä lopun.

KOLMAS LUKU

Kuollut urkkija

Lawless oli neuvottomana katsellut tätä lyhyttä taistelua, ja vielä sittenkin kun se oli ratkaistu ja Dick kuunteli, lähestyikö kukaan alemmista kerroksista, vanha juoppolalli yhä tyhmännäköisenä tuijotteli kuolleen kasvoihin, hoippuillen pettävillä jaloillaan.

"Hyvä on", sanoi Dick viimein, "he eivät ole mitään kuulleet, pyhimysten kiitos. Mutta mitä teen tälle urkkijaparalle? Ainakin otan vipsuni hänen laukustaan."

Niin sanoen hän avasi laukun, jossa oli vähän rahaa, vipsu ja lordi Shorebyn sinetillä suljettu lordi Wensleydalelle osoitettu kirje. Nimi herätti Dickin huomiota, hän mursi epäröimättä kirjeen auki ja luki sen. Se oli lyhyt mutta, Dickin mieliksi, selvä todistus lordi Shorebyn petollisesta yhteydestä Yorkin-puolueen kanssa.

Ajan tavan mukaan hänellä oli mukanaan pienet kirjoitusneuvot, ja pieneen paperiliuskaan hän kirjoitti nopeasti seuraavat rivit:

Lordi Shoreby, te, joka kirjoititte kirjeen, tiedättekö mistä syystä miehenne on kuollut? Yhden neuvon annan teille: jättäkää häät pitämättä.

John Kostaja.

Hän asetti paperin kuolleen miehen rinnalle. Vieressä katselevan Lawlessin järki rupesi vähitellen hiukan selvenemään. Hän otti kaapunsa alta mustan nuolen ja pisti sillä paperin kiinni. Dickiä hirvitti tuo kylmäverinen tunteettomuus kuollutta miestä kohtaan, ja hän päästi tahtomattaan hiljaisen huudahduksen.

"Toverikuntani saakoon sille tulevan kunnian", Lawless hoki, "eikö niin?" Ja sitten hän ummisti silmänsä, avasi suunsa ja alkoi laulaa jylistää.

"Vaiti, hurja!" huudahti Dick sysäten häntä seinää vasten. "Jos mies, jossa on enemmän viiniä kuin järkeä, jotain älyää, niin pyhän neitsyen nimessä korjaa luusi tästä talosta, missä saatat meidät molemmat hirsipuuhun! Mene!"

"Pyhän messun kautta", Lawless huudahti, "jollei minua tarvita, niin kyllä lähden." Sen sanottuaan hän rupesi risteilemään alaspäin, silloin tällöin törmäten seinään.

Tuskin hän oli hävinnyt näkyvistä, kun Dick palasi piilopaikkaansa seinäverhon taakse, vaikka järki neuvoikin häntä mitä pikimmin poistumaan koko talosta. Mutta rakkaus vei järjestä voiton.

Aika kävi hänelle pitkäksi. Takkatuli oli sammumaisillaan, lamppu loppuun tuikahtamassa, kaikki hiljaista ja äänetöntä. Silloin tällöin kantautui jotain kilinää tai ääntä alhaalla illallista syövien luota.

Viimein kuitenkin alkoi kuulua läheneviä ääniä ja askelia, ja heti sen jälkeen saapui useita sir Danielin vieraita käytävään, missä he heti huomasivat revityn seinäverhon ja kuolleen miehen.

Toinen juoksi sinne, toinen tänne, kaikki huusivat.

Vieraat, sotilaat, naiset, palvelijat, sanalla sanoen kaikki ja kaikenlaiset talon vakinaiset ja satunnaiset asukkaat riensivät paikalle ja yhtyivät yleiseen melskeeseen.

Tie avautui ja sir Daniel itse astui näkyviin huomispäivän sulhasen, lordi Shorebyn saattamana.

"Hyvä lordi", sanoi sir Daniel. "Enkö ole puhunut teille tuosta kirotusta 'Mustasta nuolesta'. Tässä näette todisteen! Siinä se nuoli on, ja pyhän ristin kautta, ystävä, tapettu mies on teidän väkeänne tahi joku, joka on varastanut teidän värinne."

"Totta tosiaan hän on minun miehiäni", lordi vastasi säpsähtäen, "ja vielä lisäksi yksi parhaista. Soisin itselläni olevan monta semmoista. Hän oli viekas kuin kettu, innokas kuin verikoira ja vaitelias kuin myyrä."

"Niinpä niin, ystävä", sir Daniel arveli, "mutta mitä hän nuuski minun taloni yläkerroksissa? Nyt hän ei enää nuuski."

"Jos suvaitsette, sir Daniel", sanoi joku, "kirjoitettu paperiliuska on kiinnitetty miehen rintaan."

"Antakaa minulle nuoli ja paperi, kaikki tyynni", ritari sanoi.

Saatuaan kirjoituksen käteensä ja luettuansa sen hän kääntyi synkännäköisenä lordi Shorebyn puoleen:

"Tämä viha seuraa aina minun kintereilläni. Tämmöinen musta nuoli sattuu vielä minuunkin. Ja, hyvä ystävä, noudattakaan neuvoani; jos nuo koirat saavat vainua teistä, ne pysyvät kintereillänne sitkeästi kuin tauti. Katsokaamme mitä he ovat kirjoittaneet. On niin kuin ajattelin. Te olette merkitty kuin vanha tammi, jonka kirves kaataa tänään tai huomenna. Mutta mitä tässä mainittu kirje sisälsi?"

Lordi Shoreby tempasi paperiliuskan, luki sen, rutisti sen kädessään, ja huolimatta kauhistuksestaan, joka tähän saakka oli pidättänyt häntä lähenemästä, hän heittäytyi polvilleen kuolleen viereen ja rupesi innokkaasti tutkimaan miehen laukkua.

"Ystävä!" hän sanoi hämmästyneenä noustuaan. "Minulta on todellakin hävinnyt tärkeä kirje. Jos saisin käsiini sen miehen, joka sen on ottanut, niin hän pian pääsisi koristamaan hirsipuuta. Mutta vartioikaamme ensiksi talon ovia, täällä on ollut jo tarpeeksi hälinää."

Kuollut mies kannettiin luostarinkirkkoon. Vartijoita asetettiin talon ympärille, joka ovelle ja joka porraskäytävään sekä kokonainen joukko etuhalliin. Ei ollut puutetta miehistä, koska sekä sir Danielin että lordi Shorebyn väki majaili talossa. Vasta sitten kun kaikki tämä oli toimitettu ja suhteellinen hiljaisuus oli palannut, uskalsivat molemmat tytöt vetää Dickin piilopaikastaan ja kertoa hänelle kaikki mitä oli tapahtunut. Dick puolestaan kertoi heille urkkijan käynnistä ja kuolemasta.

"Ah", Joanna huokaili, "mitä apua on tästä kaikesta? Huomenna minut kuitenkin viedään vihille."

"Kuinka!" sanoi toinen neiti, "onhan täällä kuljeksiva ritarimme, joka ajaa jalopeuroja kuin hiiriä! Tulkaa, ystävä jalopeuranajaja, lohduttakaa meitä, puhukaa ja antakaa meille hyvä neuvo."

Dick punastui kuullessaan omat kerskuvat sanansa, mutta pysyi silti rohkealla mielellä.

"Olemme todellakin pulassa", hän sanoi. "Kunpa vain puoleksi tunniksi pääsisin pois tästä talosta, niin luulen varmaan että siitä selviäisimme, ja häistä ei tulisi mitään."

"Entäs jalopeurat", tyttö ärsytteli, "kuinka niitten käy?"

"Pyydän anteeksi", Dick sanoi. "En nyt ole kerskailutuulella. Olen avun ja neuvon tarpeessa. Jollen pääse ulos tästä talosta, en voi saada aikaan edes tyhjän vertaa. Ja vartijoita seisoo joka ovella. Mutta minä yritän sittenkin. Munkki ei herätä suurta huomiota, ja koska löysin hyvän keijukaisen tännetuojakseni, löydän ehkä toisen viemään minut pois. Mikä tuon urkkijan nimi oli?"

"Rutter", sanoi neitonen. "Mutta sanokaa, jalopeuranajaja, mikä on tarkoituksenne?"

"Aion rohkeasti mennä pois", Dick vastasi, "ja jos joku koettaa estää, sanon levollisesti aikovani mennä rukoilemaan Rutterin sielun puolesta."

"Teidän juonenne ei todellakaan ole erikoisen mutkikas", neitonen sanoi, "mutta saattaahan se silti olla hyvä."

"Enpä juonta tarkoitakaan", Dick sanoi, "mutta usein rohkeus auttaa enemmän kuin suurikin viisaus."

"Olette oikeassa", neitonen sanoi. "Hyvä on, menkää Pyhän neitsyen nimessä, ja suojelkoon teitä taivas! Te jätätte tänne tyttöparan, joka teitä hartaasti rakastaa, ja toisen, joka on teidän uskollinen ystävänne. Olkaa siis varovainen heidän tähtensä."

"Niin", Joanna lisäsi, "mene Dick, yhtä vaarallista on jäädä tänne kauemmaksi. Mene, minun sydämeni on sinun kanssasi, pyhimykset sinua suojelkoot!"

Dick meni ensimmäisen vartijan ohi niin varmannäköisenä, että mies vain seisoa töllisteli. Mutta seuraavassa polvekkeessa vartija laski keihäänsä käytävän poikki ja käski hänen mainita asiansa.

"Pax vobiscum!" Dick vastasi. "Menen rukoilemaan Rutter-paran sielun puolesta."

"Hyvä on", vartija vastasi, "mutta ei ole sallittua mennä yksin." Niin sanoen hän kumartui tammisen aidakkeen yli ja päästi kimeän vihellyksen. "Sieltä tullaan", hän sanoi ja päästi Dickin menemään.

Porrasten juurella seisoivat vartijat valmiina ottamaan häntä vastaan, ja Dickin mainittua saman asian käski vartion päällikkö neljän miehen seuraamaan häntä kirkkoon.

"Älkää antako hänen päästä pakoon, pojat", hän sanoi. "Viekää hänet sir
Oliverin luo, jos henkenne on teille kallis."

Ovi avattiin, kaksi miestä talutti Dickiä, yksi kummastakin käsivarresta, yksi käveli edellä ja neljäs perässä, nuoli viritetyn varsijousen juonella. Tässä järjestyksessä he kävivät puutarhan läpi yön pimeydessä ja lumisateessa. Luostarinkirkon ikkunoista levisi himmeä valo.

Kirkon ovella olevat vartijat päästivät Dickin sisään vasta hänen saattajiensa lausuttua pari sanaa.

Kirkko oli heikosti valaistu. Ainoastaan vahakynttilät pääalttarilla ja jokunen ylhäisten perheitten hautakappelien edessä laesta riippuva lamppu levittivät vähän valoa. Keskellä kuoria makasi kuollut mies paareilla.

Pääalttarin portailla seisoi juhlapukuinen pappi lukemassa messua, ja ympärille polvistuneet munkit mutisivat hiljaa rukouksia.

Dickin astuttua kirkkoon nousi yksi heistä ja tullen häntä vastaan kysyi saattajilta, mikä asia toi tämän vieraan munkin kirkkoon. Vaikka vastaus lausuttiin hiljaisella äänellä, vei kaiku sen pitkin kirkkoa.

"Munkki!" kuului sir Oliverin ääni, sillä hänkin oli läsnä. "Veljeni, en ole teitä vaivannut. Kuka te olette? Kenen pyynnöstä olette tullut yhtymään rukouksiimme?"

Dick, jonka kasvot olivat kaapupäähineen peitossa, viittasi pappia, sir Oliveria, astumaan pari askelta syrjään jousimiesten luota, ja kun tämä seurasi hänen kutsuaan, hän kuiskasi:

"Tiedän etten voi pettää teitä, sir. Henkeni on käsissänne."

Sir Oliver hätkähti rajusti. Hänen pulleat punaiset kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi, ja hetken aikaa hän seisoi sanatonna.

"Richard", hän sanoi sitten, "en tiedä mikä sinut on tänne tuonut, mutta suuresti epäilen että sinulla on pahoja aikeita. Vanhan ystävyyden vuoksi en kuitenkaan tahdo syöstä sinua perikatoon. Saat viipyä täällä koko yön minun vieressäni kuorituolissa, saat olla siinä kunnes lordi Shorebyn vihkiminen on toimitettu ja hääsaatto on rauhassa lähtenyt kirkosta. Ja jos kaikki käy hyvin eikä sinulla ole ollut mitään salavehkeitä, voit sinäkin lähteä minne tahdot. Mutta jos sinä punot joitakin murhajuonia, saat ne maksaa omalla verelläsi. Amen."

Viimeiset sanat lausuessaan sir Oliver teki hartaan ristinmerkin, kääntyi alttarin puoleen ja kumarsi nöyrästi.

Sitten hän lausui taas muutamia sanoja sotamiehille, tarttui Dickin käteen ja vei hänet kuoriin asettaen hänet istumaan tuolille oman istuimensa viereen. Nuorukainen polvistui heti, kuten tapa vaati, ja näytti vaipuvan hartaudenharjoituksiinsa.

Mutta hänen ajatuksensa harhailivat levottomina sinne tänne. Hän huomasi että niistä sotilaista, jotka olivat saattaneet hänet kirkkoon, kolme ei palannutkaan takaisin, vaan asettui rauhallisesti sivukäytävään ikään kuin vartijoiksi — epäilemättä sir Oliverin käskystä. Hänen täytyi siis vankina jäädä tähän puolipimeään kirkkoon, tappamansa miehen läheisyyteen, ja voimatta mitään tehdä hänen täytyi huomispäivänä olla läsnä, kun hänen lemmittynsä vihitään toisen vaimoksi.

NELJÄS LUKU

Luostarinkirkossa

Luostarinkirkossa kesti rukoilemista koko yön lakkaamatta, ja Richard Sheltonin täytyi pysyä aitiossaan ihan likellä kuollutta, joka makasi kädet ristissä rinnalla ja lasimaiset silmät kirkon holviin tuijottavina.

Ainoastaan yhden kerran yön kuluessa sir Oliver kumartui vankinsa puoleen ja kuiskasi: "Richard, jos tarkoitat minulle pahaa, vannon sieluni autuuden kautta, että se kohtaa viatonta. Syntinen olen Jumalan edessä — mutta sinua vastaan en ole tehnyt syntiä."

"Isäni", Dick vastasi samoin kuiskaten, "uskokaa minua, en teille mitään pahaa tarkoita. Mutta mitä teidän viattomuuteenne tulee, en voi unohtaa että te varsin väkinäisesti puhdistitte itsenne."

"Ihminen saattaa olla johonkin syypää olematta itse rikollinen", pappi jatkoi. "Hänet voidaan viekoitella tekemään jotain, jota hän ei tiedä eikä tahdo. Niin oli minunkin laitani. Viekoittelin kyllä isäsi kuoleman kitaan, mutta niin totta kuin Jumala on läsnä tässä temppelissä, vannon, etten tietänyt mitä tein."

"Saattaa niin olla", Dick vastasi. "Mutta katsokaa minkä hirmuisen verkon olette kutonut. Olen täällä nyt yhtaikaa teidän vankinanne ja teidän tuomarinanne, joten teidän täytyy sekä vainota että pyytää minulta anteeksi. Jos olisitte aina pysynyt vilpittömänä ihmisenä ja hyvänä pappina, ette nyt minua pelkäisi ettekä samalla kertaa vainoaisi. Menkää rukoilemaan. Minä tottelen teitä sen tähden, että minun täytyy, mutta älkää vaivatko minua seurallanne."

Pappi huoahti niin syvään, että se melkein herätti sääliä Dickissä, ja painoi päänsä käsiinsä kuten mies, jota raskas huoli painaa. Ei hän enää yhtynyt veisuuseen, mutta Dick kuuli hänen lakkaamatta kalistelevan rukousnauhaansa ja kuiskailevan rukouksia.

Vähitellen päivä rupesi sarastamaan. Vahakynttiläin valo himmeni himmenemistään. Lumimyrsky oli vaiennut — ja kirkas aurinko valaisi puhdasta talvimaisemaa.

Kirkonpalvelijoille tuli kiire. Kannettiin paarit ruumiskappeliin, veripilkut pestiin pois tiililattiasta, ja suuri joukko hurskaita ihmisiä saapui vähitellen kirkkoon rukoilemaan, kukin suojeluspyhimyksensä kappelissa. Siten kirkossa syntyi yleinen sekaannus ja hälinä, niin etteivät sir Danielin vartijat ovella voineet tarkoin pitää Dickiä silmällä. Dick saattoi siis vapaammin katsoa ympärilleen. Suureksi hämmästyksekseen hän muitten seassa huomasi Lawlessin yhäti munkinpuvussa.

Samassa tämäkin näki Dickin ja antoi hänelle kädellään ja silmillään merkin.

Dick ei suinkaan ollut vielä antanut hänelle anteeksi eilispäiväistä sopimatonta juopumustaan, mutta välttääksensä kohtausta, joka saattaisi heille molemmille tuottaa turmion, hän antoi hänelle mahdollisimman selvästi viittauksen poistua.

Lawless vetäytyi pylvään taa ja Dick rauhoittui hiukan. Suuri oli siis hänen hämmästyksensä, kun hän tunsi nykäistävän hihastaan, ja katsoessaan sivulle hän näki Lawlessin rukoilijan asennossa. Dickin levottomuus lisääntyi vielä, kun sir Oliver nousi ja meni sotilasvartion luo. Olisiko hän jotain huomannut ja ruvennut varomaan?

"Älä liiku", Dick kuiskasi, "olemme nyt pahassa kiipelissä, josta etupäässä on kiittäminen sinun eilistä juopumustasi. Olisihan sinun pitänyt käsittää, etten ole täällä omasta tahdostani, mikset siis voinut noudattaa viittaustani ja mennä pois?"

"Antakaa anteeksi!" Lawless vastasi, "arvelin että Ellis oli lähettänyt teille sanan, ja olen täällä hänen käskystään."

"Ellis?" toisti Dick. "Onko Ellis palannut?"

"On", Lawless sanoi. "Hän tuli viime yönä ja antoi minulle aika selkäsaunan päihtymisestäni — joten olette saanut hyvitystä, nuori herra. Hurja ihminen on Ellis Duckworth! Hän on ratsastanut kuin jehu ehtiäksensä tänne estämään vihkimistä. Te tunnette hänen tapansa. Jos hän tahtoo, niin hän tekee."

"Me molemmat olemme siis kuolemaan tuomitut!" Dick sanoi. "Olen täällä vankina, epäluulon alaisena, ja kaulani on takeena siitä vihkimyksestä, jonka hän aikoo estää. Minulla on ollut kaksi ehtoa: menettää rakkaani tai henkeni. Hyvä, arpa on heitetty: menetän henkeni."

"Pyhän-messun kautta!" sanoi Lawless puoleksi nousten, "minä lähden heti."

"Pysy liikkumatta, ystävä Lawless", sanoi Dick pannen kätensä hänen olalleen ja painaen häntä alas. "Katso tuonne sivukäytävään, siellä sotilas pitää sinua silmällä. Tyydy kohtaloosi! Laivassa olit pelkäämätön, ole nytkin hirsipuun uhatessa."

"Se tulee niin äkkiä, nuori herra Dick", Lawless vastasi. "Antakaa minun vähän hengittää, niin olen oleva yhtä luja kuin te itse, pyhän messun kautta!"

"No nyt tunnen vanhan urhoollisen toverini!" Dick vastasi. "Ei kuolema minuakaan miellytä, mutta ei auta itku, miksi siis itkisimme?"

"Niin on", toisti Lawless. "Kuolemasta viisi, sen täytyy tulla ennemmin tai myöhemmin, ja kuoleman hirsipuussa sanotaan olevan yhtä helppo kuin mikä muu kuolema tahansa. Tosin en ole ketään tavannut, joka olisi siitä palannut kertomaan."

Sen sanottuaan vanha seikkailija asettui mukavaan asentoon, pani kätensä ristiin ja rupesi katselemaan ympärilleen mitä välinpitämättömimmin, melkeinpä hävyttömästi.

"Parasta pysyä tyynenä ja odottaa", Dick sanoi. "Emme vielä tiedä, mihin toimenpiteeseen Ellis on ryhtynyt. Kenties vielä pääsemme tästäkin pälkäästä."

Tuskin he olivat lakanneet puhelemasta, kun kuului iloista soittoa, joka lähenemistään läheni, ja samaan aikaan rupesivat kirkonkellot soimaan. Kirkon suuri läntinen ovi avattiin, ja kansaa virtasi joukoittain kirkkoon. Dickille selvisi, että lordi Shoreby ja sir Daniel olivat pelosta ja varovaisuudesta päättäneet vihkimyksen toimitettavaksi varhain aamulla ja että hääseurue nyt oli tulossa.

Jotkut lordi Shorebyn miehet avasivat kansanjoukossa tien, lykäten väkeä taapäin kummallekin puolelle, ja avonaisen kirkonoven ulkopuolelle saapuneet soittajat jäivät siihen kasvot ponnistelusta punaisina. Sitten he jakaantuivat kahteen ryhmään, ja heidän väliltään astui hääjoukko kirkkoon.

Ensimmäisenä astui kalpea morsian sir Danielin taluttamana. Häntä seurasi morsiusneitona se nuori neiti, joka edellisenä iltana oli ollut Joannan ja Dickin seurassa. Heidän takanaan käveli sulhanen koreimmassa loistopuvussaan mutta luuvaloisten jalkojensa takia surkeasti ontuen, ja hänen paljas päänsä loisti mielenliikutuksesta punaisena, kun hän sen paljasti astuessaan kirkon kynnyksen yli.

Mutta sillä hetkellä syntyi kansanjoukossa kohua. Osoitettiin sormilla parvea, johon kaikkien silmät nyt kääntyivät. Siellä seisoi näet kolme tai neljä miestä käsissään jännitetyt varsijouset. Dick näki kuinka nuolet lennähtivät, ja kirkossa syntyi sanomaton hälinä. Ennen kuin oli ehditty tointua, miehet olivat hävinneet. Ellis Duckworth oli tehnyt tehtävänsä.

Kirkossa oli soitto vaiennut, samoin kellot tornissa. Sijaan oli tullut hääväen pauhina ja hälinä, ja keskellä kirkkoa makasi sulhanen kivipermannolla kahden mustan nuolen lävistämänä. Morsian oli pyörtynyt. Korkeana seisoi sir Daniel, hämmästyksen ja raivon valtaamana. Hänen toisessa käsivarressaan tutisi nuoli. Toinen oli hiipaissut hänen otsaansa, josta veri juoksi hänen kasvoilleen.

Hävinneet olivat teon tekijät, mutta panttina olivat Dick ja Lawless vielä kirkossa. He olivat kyllä jo nousseet ja koettaneet tunkeutua väkijoukon läpi ulos, mutta väentungos teki yrityksen turhaksi, minkä takia he palasivat paikoilleen.

Mutta nyt nousi sir Oliver kalmankalpeana kauhusta, kääntyi sir
Danielin puoleen ja viittasi Dickiin.

"Tuossa on Richard Shelton", hän huudahti, "oi onnetonta päivää! Hän on syypää verenvuodatukseen! Ottakaa hänet kiinni! Käskekää vangita hänet! Kaikkien meidän henkeämme kysytään, pankaa hänet lujiin siteisiin, hän on vannonut tappavansa meidät kaikki."

Sir Daniel oli hurjassa mielentilassa, vihan ja kasvoihin juoksevan veren sokaisemana hän karjaisi: "Missä? Temmatkaa hänet tänne! Holywoodin pyhän ristin kautta, hän saa katkerasti katua tätä hetkeä."

Kansa peräytyi ja joukko jousimiehiä eteni kuoriin, tarttui Dickiin ja heitti hänet alttarin portaille. Lawless puolestaan jäi liikkumattomana istumaan paikalleen.

Sir Daniel pyyhkäisi veren kasvoistaan voidakseen paremmin katsella
Dickiä.

"Petollinen ja hävytön lurjus!" hän huudahti. "Oletpa nyt joutunut haltuuni. Minä vannon kaiken pyhän kautta, että jokaisesta verenpisarasta, joka tippuu silmiini, tahdon pusertaa tuskanvikinän kurjasta ruumiistasi. Viekää hänet talooni, tahdon kiduttaa sinua jäsen jäseneltä."

Mutta työntäen luotaan kiinniottajat Dick huusi kovalla äänellä:

"Turvapaikka! Eikö kirkko ole turvapaikka, pyhät isät?"

"Olet verellä saastuttanut kirkkoa, poika!" lausui pitkä, loistavasti puettu mies.

"Missä ovat todisteet?" Dick vastasi. "Minua syytetään osallisuudesta tähän murhaan, mutta todisteita ei ole lainkaan. Tunnustan vapaasti, että olen kosinut tätä neitosta, ja uskallan sanoa että olin suosittu kosija. Mutta entä sitten? Enpä luule rakkautta tyttöön rikokseksi — enkä edes hänen rakkautensa saavuttamista. Kaikkeen muuhun olen syytön."

Hyväksymisen sorinaa kuului ympäriltä. Mutta toiselta puolelta häntä vastaan viskeltiin uusia syytöksiä.

"Pyhyydenhäväisijä", huudettiin, "hän on munkin puvussa tunkeutunut sir
Danielin taloon ja kirkkoon."

Samassa sir Oliver viittasi Lawlessiin, syyttäen tätä osallisuudesta rikokseen. Hänetkin siis temmattiin rukouspaikastaan ja asetettiin Dickin viereen. Nyt syntyi todellinen taistelu, kun toiset läsnäolijat koettivat vapauttaa syytettyjä vetämällä ja lykkäämällä heitä sinne tänne syyttäjien luota, toiset taas kirosivat ja löivät heitä nyrkillään. Dickin korvissa humisi ja silmissä pimeni, kuten hukkuvan ihmisen.

Sama pitkä mies palautti järjestyksen käskevällä äänellään.

"Tutkikaa", hän sanoi, "onko heillä aseita. Siitä saatamme päättää, mitä heillä on mielessä."

Dickiltä ei löydetty muuta kuin hänen tikarinsa, ja tämä puhui hänen puolestaan, kunnes yksi jousimiehistä veti tikarin tupesta ja huomasi sen Rutterin veren tahraamaksi. Sir Danielin seuralaiset nostivat tämän johdosta hälinän, jonka sama pitkä mies tukahdutti kädenviittauksella ja käskevällä silmäyksellä.

Mutta Lawlessin vuoron tullessa löydettiin hänen kaapunsa alta viisi yhtäläistä nuolta kuin ne, jotka äsken oli ammuttu.

"Mitä nyt sanotte?" kysyi pitkä mies ankarannäköisenä Dickiltä.

"Sir!" Dick vastasi. "Olen turvapaikassa, eikö niin? Hyvä, huomaan teidän ryhdistänne, että olette ylhäisessä asemassa, ja teidän kasvoissanne on hurskauden ja oikeamielisyyden ilme. Teidän vangiksenne jättäydyn mielelläni luopumalla pyhän paikan turvasta. Mutta mieluummin kuin jättäydyn tämän miehen mielivaltaan — miehen, jota kuuluvalla äänellä syytän täällä oman isäni murhasta ja minun tilojeni ja tulojeni laittomasta anastamisesta — mieluummin pyydän teitä omalla jalolla kädellänne antamaan minulle armonpiston. Omin korvin olette kuullut, kuinka hän minulle uhkasi kidutusta ennen kuin syyllisyyttäni oli tutkittu. Ei ole kunnianne arvoista jättää minua veriviholliseni haltuun, vaan tutkittakoon asiani laillisesti, ja jos minut huomataan syylliseksi, niin ottakaa henkeni."

"Hyvä lordi", huudahti sir Daniel, "älkää kuunnelko, mitä tämä susi puhuu. Hänen verinen tikarinsa huuruaa valheen takaisin vasten hänen kasvojaan."

"Hyvä ritari, sallinette sanoa", lordi vastasi, "teidän oma kiivautenne ei puhu teidän puolestanne."

Mutta tällöin tapahtui jotain odottamatonta. Morsian, joka nyt oli toipunut ja kauhistuneena katseli tätä kohtausta, hyökkäsi häntä ympäröivien estelemisistä huolimatta esille ja lankesi lordin eteen polvilleen.

"Lordi Risingham", hän huudahti, "kuulkaa minua oikeuden nimessä. Olen täällä tämän miehen hallussa väkivalloin ryöstettynä. Minut on ryöstetty kavaluudella sukulaisteni luota.

"Siitä päivästä alkaen en ole kokenut sääliä, en hyvyyttä, enkä lohdutusta kenenkään muun puolelta kuin ainoastaan hänen — Richard Sheltonin — jota he syyttävät ja koettavat tuhota. Hyvä lordi, jos hän eilen oli sir Danielin talossa, niin minä hänet sinne saatoin, hän tuli minun pyynnöstäni eikä hän tarkoittanut mitään pahaa. Niin kauan kuin sir Daniel kohteli häntä hyvin, Shelton oli hänelle uskollinen ja taisteli hänen puolestaan 'Mustaa nuolta' vastaan. Mutta kun tämä ilkeä holhooja kavalasti väijyi hänen henkeänsä, niin että hänen täytyi yöllä paeta tästä verellä tahratusta talosta, niin kehen hän saattoi turvata? Ei hänellä ollut auttajaa, ei rahaa penniäkään. Jos hän silloin joutui henkipattojen seuraan, kumpaako siitä syytätte, nuorukaistako, jonka henkeä väijyttiin, vai holhoojaa, joka käytti väärin holhoojanasemaansa?"

Ja nyt Joannan viereen polvistui tuo toinen nuori nainen, josta jo on puhuttu.

"Ja minä, hyvä lordi ja setäni", hän sanoi, "minä todistan omantuntoni mukaan ja kaiken pyhän kautta, että tämä Joanna Sedley puhuu totta. Minä itse, arvoton, vein nuoren miehen Joannan luo."

Lordi Risingham kuunteli tyynesti ja seisoi hetkisen äänetönnä. Sitten hän ojensi kätensä Joannalle ja auttoi häntä nousemaan, mutta ei osoittanut samaa kohteliaisuutta sille, joka oli sanonut häntä sedäksi.

"Sir Daniel", lordi sanoi, "tässä on meillä varsin sekava vyyhti, jonka selvitteleminen, teidän suosiollanne, jää minun asiakseni. Rauhoittukaa siis, asianne on luotettavissa käsissä, oikeutta noudatetaan. Menkää nyt viipymättä kotiin ja pitäkää huolta haavastanne, ilma on tuima, enkä soisi teidän saavan kylmänvihoja."

Hän viittasi kädellään. Huomaavaisten palvelijain jatkamana viittaus kulki eteenpäin kirkon toiseen päähän. Heti soi kirkon ulkopuolella torventoitotus, ja avonaisesta ovesta astui sisään lordi Risinghamin väreihin ja vaakunaan pukeutunut rivi jousimiehiä ja sotilaita. Dick ja Lawless vapautettiin sir Danielin miesten käsistä, ja sulkien rivinsä vankien takana lordin miehet kulkivat pois kirkosta.

Kun he astuivat Joannan ohi, tyttö ojensi molemmat kätensä Dickiä kohti ja huusi hänelle jäähyväistervehdyksen, ja morsiusneito, jonka mieltä hänen setänsä osoittama tyytymättömyys ei millään muotoa ollut masentanut, heitti Dickille suukkosen huutaen hänelle: "Pysykää rohkeana, jalopeuranajaja!" Ja nämä hilpeät sanat saattoivat kansan hymyilemään ensi kerran tämän tapauksen aikana.

VIIDES LUKU

Lordi Risingham

Vaikka lordi Risingham epäilemättä oli ylhäisin mies Shorebyssa silloin majailevista herroista, hän asui varsin vaatimattomasti yksityisen miehen talossa kaupungin reunalla. Ainoastaan aseelliset miehet ovella, jopa useasti saapuvat ja menevät lähetit ilmaisivat korkean lordin tilapäistä asuntoa. Tästä syystä Dick ja Lawless pistettiin samaan suojaan.

"Hyvin puhuttu, nuori herra Richard", sanoi Lawless, "erittäin hyvin puhuttu, ja minä puolestani kiitän teitä sydämestäni. Täällä olemme hyvissä käsissä, meitä tutkitaan oikeudenmukaisesti ja tänä iltana meidät hirtetään samaan puuhun."

"Niinpä pelkään todellakin, ystäväraukka", Dick vastasi.

"Mutta vielä on yksi jänne jousessamme", Lawless jatkoi. "Ellis Duckworthin kaltaisia miehiä ei ole kuin yksi tuhannessa. Te olette hyvin läheinen hänen sydämelleen sekä oman itsenne että isänne tähden. Ja tietäessään teidät syyttömäksi tähän tekoon hän kyllä mullistaa maat ja taivaat pelastaakseen teidät."

"Tuskinpa hän voi tehdä mitään", Dick vastasi. "Hänellä on vain kourallinen miehiä käytettävänään. Jospa vain olisin päässyt huomiseen — jos vain voisin huomenna tuntia ennen keskipäivää saapua sovittuun paikkaan — kävisi kaikki luullakseni toisin. Mutta nyt ei ole apua."

"Hyvä", päätteli Lawless, "jos te vain takaatte minun syyttömyyteni, kyllä minä takaan teidän puolestanne pelkäämättä. Ei se meitä suurestikaan auta, mutta jos minut hirtetään, se ei suinkaan tapahdu siksi, etten osannut soittaa suutani."

Dickin vaipuessa omiin mietteisiinsä vanha veijari kyyristyi nurkkaan ja peitti kasvonsa munkinkaavullaan, nukkuaksensa paremmin. Pian hän kuorsasi minkä jaksoi, ikään kuin ei olisi ollut hädän päivää.

Oli jo iltapuoli, kun ovi avattiin ja Dickiä tultiin noutamaan yläkertaan, lämpöiseen huoneeseen, missä lordi Risingham istui takkatulen edessä mietteisiin vaipuneena. Kun Dick astui sisään, hän nosti silmänsä.

"Sir", hän sanoi, "minä tunsin isänne, joka oli kunnon mies, ja se seikka kehoittaa minua lempeyteen. Mutta en saata teiltä salata, että teitä syytetään rumista asioista. Te seurustelette murhamiesten ja rosvojen kanssa, teidän epäillään petollisesti anastaneen laivan, olette rikkonut yleistä rauhaa ja valepuvussa piillyt vihollisenne talossa, jossa samana iltana on tapettu mies."

"Jos sallitte, lordi", Dick sanoi, "tahdon heti tunnustaa tekoni semmoisena kuin se on. Minä tapoin Rutterin, ja todisteena" — hän haki povestaan — "on kirje, jonka otin hänen laukustaan."

Lordi Risingham otti kirjeen, avasi sen ja luki sen kahdesti.

"Te olette lukenut tämän?" hän kysyi.

"Olen lukenut", Dick vastasi.

"Oletteko yorkilainen vai lancasterilainen?" lordi kysyi.

"Vähän aikaa sitten minulta kysyttiin samaa. En silloin ymmärtänyt mitä minun piti vastata", Dick sanoi. "Mutta koska jo kerran olen vastannut, en tahdo muuttaa puoluetta. Olen yorkilainen, lordi."

Lordi nyökäytti päätään hyväksymisen merkiksi.

"Rehellisesti vastattu", hän sanoi. "Mutta miksi sitten annatte minulle tämän kirjeen?"

"Eivätkö kaikki puolueet hylkää kavaltajia?" Dick kysyi.

"Niin kai pitäisi olla", lordi vastasi. "Ja ainakin minä hyväksyn vastauksenne. Teissä on enemmän nuoruuden kuin vilpillisyyden vikaa, huomaan. Jollei sir Daniel olisi mahtava meidän puolemme mies, olisin melkein taipuvainen puolustamaan teidän asiaanne. Sillä minä olen tutkinut asioita ja olen saanut tietää, että teitä vastaan on pahoin rikottu ja se on luettava puolustukseksenne. Mutta huomatkaa, sir, olen ennen kaikkea johtajan asemassa, minun on valvottava kuningattaren etuja, ja joskin luonnoltani, kuten luulen, olen oikeutta kunnioittava mies ja pikemmin liiaksikin lempeäsydäminen, minun täytyy kuitenkin järjestää toimenpiteeni puolueeni etujen mukaan. Ja saadakseni sir Danielin pysymään puolellani, teen paljon."

"Olen kai hyvin rohkea mielestänne", Dick vastasi, "kun annan teille neuvoja, mutta luotatteko todellakin sir Danielin sanaan? Hän on varsin usein ennen muuttanut puoluetta."

"On kyllä. Semmoinen on tapa tätä nykyä Englannissa. Mitä sille mahtaa?" lordi sanoi. "Mutta te arvostelette Tunstallin ritaria väärin. Hän on viime aikoina ollut vilpittömästi uskollinen Lancasterin puolueelle, myös viime vastoinkäymisen jälkeen."

"Jos suvaitsette vilkaista tähän kirjeeseen, ehkä jossain määrin muutatte mieltänne", Dick sanoi ojentaen lordille sir Danielin lordi Wensleydalelle osoittaman kirjeen.

Kirjeen vaikutus ilmeni heti lordin kasvoista. Hänen katseensa kävi synkäksi ja uhkaavaksi kuin vihastuneen jalopeuran, hänen kätensä tarttui nopeasti tikariin.

"Olette kai lukenut tämänkin?" hän kysyi.

"Olen", Dick vastasi. "Hän vain muitta mutkitta tarjoaa tilanne lordi
Wensleydalelle."

"Niin on!" lordi vastasi. "Minä olen teille kiitollinen tästä kirjeestä. Se on minulle näyttänyt ketunpesän. Pyytäkää minulta jotain, nuori herra Shelton, ja minä olen osoittava teille kiitollisuuttani. Ensiksikin, olkaa yorkilainen tai lancasterilainen, te olette nyt vapaa. Menkää Pyhän neitsyen nimessä! Mutta kuten itse ymmärrätte, vaatii oikeus että hirtätän toverinne Lawlessin. Hänen rikoksensa on julkinen, ja tarpeellista on, että rangaistus seuraa tekoa."

"Hyvä lordi!" Dick sanoi. "Minun ensimmäinen pyyntöni on, että säästätte hänetkin."

"Hän on vanha kirottu konna, varas, hirtehinen ja maankulkija", lordi sanoi. "Hän olisi jo ansainnut hirsipuun, samantekevä hirtetäänkö hänet tänään vai huomenna. Kerran se kuitenkin tapahtuu."

"Totta kyllä", Dick sanoi. "Mutta ystävyydestä minuun hän tuli tänne, minä olisin itsekäs ja kiittämätön, jos hylkäisin hänet."

"Olette kiusallinen, sir", sanoi lordi ankarasti. "Sillä tavoin ei menestytä tässä maailmassa. Kuitenkin päästäkseni teidän itsepäisyydestänne tahdon vielä kerran tehdä teille mieliksi. Lähtekää siis yhdessä, mutta olkaa varovaiset ja rientäkää pois Shorebystä. Sillä sir Daniel (piru hänet vieköön) janoo ahneesti teidän vertanne."

"Hyvä lordi, ainoastaan sanoilla voin nyt teitä kiittää, mutta toivon että minulla pian on tilaisuus kiittää teitä teoilla", Dick sanoi poistuessaan huoneesta.

KUUDES LUKU

Kapteeni Arblaster

Kun Dick ja Lawless päästettiin takatietä ulos talosta, jossa lordi
Risingham majaili, oli ilta jo käsissä.

He pysähtyivät puutarhanmuurin suojaan neuvottelemaan, mitä tietä olisi viisainta kulkea. Heidän asemansa oli sangen vaarallinen. Jos joku sir Danielin miehistä sattuisi heidät näkemään ja nostaisi metelin, heidät otettaisiin silmänräpäyksessä vangiksi, ja silloin he olisivat mennyttä miestä. Eivätkä vaarat väijyneet heitä yksin Shorebyn kaupungissa, koko ympäristö kuhisi vihollisen vartioita, joiden käsiin he milloin tahansa saattoivat joutua.

Jonkin matkan päässä he näkivät myllyn, joka kohosi aukeamalla, ja sen läheisyydessä hyvin suuren ladon, jonka ovet olivat selkosen selällään.

"Jospa piiloutuisimme tuonne, kunnes yö joutuu?" Dick ehdotti.

Koska Lawless ei tietänyt parempaakaan keinoa, he juoksivat mainittuun latoon ja pian loisti kuu hopeanvalkoisena lumelle. Nyt jos koskaan heidän oli pyrittävä entiseen majataloonsa, vaihtaakseen vaaralliset valepukunsa tavallisiin vaatteisiin. Mutta yön pimeydessäkin oli varminta kiertää kaupungin syrjäkatuja ja välttää vilkasliikkeisempiä paikkoja.

He saivat tehdä pitkän kierroksen. He joutuivat rantaan lähelle tuota Dickille niin tärkeätä taloa, joka nyt oli pimeä ja autio, ja saapuivat viimein satamaan. Monet laivoista olivat, mikäli he saattoivat kirkkaassa kuutamossa erottaa, nostaneet ankkurinsa ja käyttivät hyväkseen suotuisaa säätä, suunnatakseen kulkunsa toisiin satamiin. Tästä syystä sataman oluttuvat, joissa vastoin voimassa olevaa lakia paloi tuli vielä iltasoiton jälkeen, eivät olleet enää tungokseen asti täynnä väkeä, ja hilpeät merimieslaulut olivat vaienneet.

Nostellen munkinkaapujensa liepeitä polviin asti Dick ja hänen lihava toverinsa riensivät eteenpäin lumikinosten läpi, puikkelehtien ranta-aittojen ja kaikenlaisten romukasojen välitse, ja olivat jo saapuneet puolitiehen satamasta, kun he joutuivat aivan lähelle muuatta oluttupaa. Juuri samassa avattiin äkkiä ovi, ja kirkas valovirta osui pakolaisiin.

He pysähtyivät heti ja olivat vaipuvinaan syvään keskusteluun.

Kolme miestä astui ulos ovesta toinen toisensa jälkeen, ja kolmas sulki oven. He astuivat kaikki jotakuinkin epävarmasti.

Dick ja Lawless tunsivat heti kaksi heistä. Toinen oli "Hyvän Toivon" isäntä, kapteeni Arblaster, ja toinen hänen laivamiehensä. Kolmas oli tuntematon. Kookkain heistä puhui valittavalla äänellä:

"Seitsemän astiaa hienointa ranskalaista viiniä, mitä ikinä mikään viinikauppias on myynyt, paras purjealus koko Dartmouthissa, kullattu Mariankuva ja kolmetoista puntaa selvää kultarahaa…"

"Niin, niin, olen minäkin kärsinyt tappiota", toinen keskeytti. "Martinpäivänä minulta varastettiin viisi riikintaalaria ja nahkakukkaro, joka sekin kyllä oli maksanut aika lailla."

Kapteenin vaikeroivat sanat vaikuttivat syvästi Dickiin. Tähän asti hän oli tuskin kertaakaan ajatellut Arblaster-rukkaa, joka hänen ajattelemattoman kepposensa tähden oli menettänyt koko omaisuutensa. Näinä sotaisina aikoina ylemmät säädyt eivät näet paljoa piitanneet halpasäätyisten ihmisoikeuksista. Mutta tämä odottamaton kohtaus johdatti peittelemättä hänen mieleensä, miten omavaltaisesti hän oli menetellyt toisen omaisuuden suhteen ja kuinka surkeasti hänen yrityksensä oli päättynyt. Molemmat, sekä Dick että Lawless, kääntyivät poispäin, jotta heitä ei tunnettaisi.

Mutta laivakoira oli paennut hylystä ja päässyt takaisin Shorebyhin. Se seurasi nyt Arblasterin kintereillä. Äkkiä se alkoi vainuta ja höristää korviaan ja rupesi sitten rajusti haukkumaan molempia munkkeja.

Sen isäntä lausui epävakaisella äänellä:

"Kuulkaahan, kunnon ystävät! Antakaa lantti köyhälle laivuriraukalle, jonka koko omaisuus on hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Kysykää tältä Tomilta, laivamieheltäni, ellette minua usko. Seitsemän astiaa hyvää ranskalaista viiniä, plataanipuinen, runsaasti kullattu Marian-kuva ja kolmetoista puntaa kultana ja hopeana! Mitä siitä arvelette? Sitä paitsi ei kukaan kumppaneistani koko Dartmouthin ankkuripaikalla ole tapellut ranskalaisia vastaan niin rohkeasti kuin minä. Kas niin, raha tänne vain!"

Dick ja Lawless eivät uskaltaneet kumpikaan hiiskua, peläten että kapteeni tuntisi heidät äänestä. He seisoivat siinä avuttomina kuin vene karilla, eivätkä tienneet mitä tehdä, minne kääntyä. — "Oletko mykkä poika?" kysyi viimein laivuri.

"Toverit", hän sopersi kääntyen toisten puoleen, "minä en pidä mykistä, he ovat epäkohteliasta väkeä."

Mutta Tom, joka oli vahva, tukeva mies, oli sillä aikaa alkanut epäillä noita kahta äänetöntä munkkia. Hän astui askelen eteenpäin, tarttui kovakouraisesti Lawlessin olkapäähän ja kysyi karkeasti kiroten, mikä häntä vaivasi, kun hän ei vastannut. Lawless huomasi joutuneensa kiikkiin ja antoi merimiehelle niin kovan töytäyksen, että tämä kaatui pitkin pituuttaan hietikolle. Sitten vanha seikkailija pötki käpälämäkeen ja käski Dickin seurata perässä.

Kaikki tämä oli silmänräpäyksen työ. Mutta ennen kuin Dick ennätti paeta, oli Arblaster iskenyt häneen kiinni, ja Tom, joka sätki hiekalla, tarttui hänen toiseen sääreensä, kolmannen miehen heiluttaessa uhkaavasti miekkaansa.

Richard Shelton ei tällä hetkellä tuntenut niin paljon pelkoa ja suuttumusta kuin nöyryytystä. Hän häpesi sitä, että hän, joka oli päässyt sir Danielin käsistä ja voittanut lordi Risinghamin suosion, nyt oli aivan avuttomana vanhan juopuneen laivurin ja hänen parin toverinsa vallassa. Sen lisäksi sanoi hänen omatuntonsa, nyt kun oli liian myöhäistä, että hän ansaitsi rangaistuksen, koska hänellä ei ollut rahoja korvata laivurille vahinkoa, minkä oli hänelle tuottanut.

"Malttakaahan, kun katson häntä silmästä silmään", sanoi laivuri kääntäen Dickin kasvot kuuta kohti. "Pyhä neitsyt!" hän huusi sitten, "sehän on laivanryöstäjä!"

"Hei!" Tom huusi.

"Niin, totta tosiaan! Se on hän itse ilmi elävänä!" Arblaster toisti.
"Kuules sinä lurjus!" hän kirkui. "Missä on laivani? Missä on viinini?
Kas niin, nyt olet käsissäni. Maltahan, kyllä minä sinut löylytän."

Raivostuneet miehet alkoivat piestä Dickiä voimiensa takaa. Dick ei päässyt heidän käsistään muulla tavoin kuin houkuttelemalla heidät uudestaan kapakkaan keskustelemaan asioista. Tapansa mukaan miehet ahkerasti joivat, kunnes Dick arveli hetken sopivaksi ja luikahti nopeasti ovesta ulos.

Juopuneet miehet hoipertelivat hänen jälkeensä kiljuen ja meluten. Mutta Dick oli heitä sukkelampi. Kaavun liepeet nostettuna hän pimeässä juoksi henkensä takaa, tietämättä minnepäin Lawless oli suunnannut matkansa ja minnepäin hänen itsensä tuli pyrkiä.

Harhailtuansa puolen yötä hän pääsi jonkinlaiseen vierasmajaan kaupungin ulkopuolelle, missä hän sai kohtalaisen yösijan, ja vaipui heti sikeään uneen.