HÄÄT.

Sata vuotta sitten vietettiin eräässä saarenmaalaisessa talossa häitä. Morsian istui keskellä lattiaa, niin että jokainen taisi nähdä hänen kuumuudesta hohtavat, nuoret kasvonsa; äsken hiuksille kiinnitetty tanu, johon hän vielä oli tottumaton, pakoitti hänet pitämään niskansa jäykkänä, mutta hän oli sen näköinen, kuin ei olisi muutenkaan liikoja kumartunut. Hän piti kädet sylissä esiliinallaan, jota paraikaa »paikattiin»: vieraat tulivat toinen toisensa jäljestä kupari- tai hopearahoineen, jotka he heittivät hänelle syliin. Hän kiitti ja nauroi, — hän ikäänkuin koko ajan vaan odotti aihetta päästääkseen iloisuutensa valloilleen, sillä sitä näkyi olevan hänessä kosolta. Kun rahat oli korjattu pois, sieppasi joku häävieraitten joukosta viisivuotiaan pojannallikan ja pani hänet morsiamen polville »sylipojaksi». Sukkeluuksia ja viittauksia sateli joka puolelta, vakavia, ennustavia toivomuksia ja rohkeata leikinlaskua, joka kerta toisensa jäljestä nosti veret morsiamen poskille.

Huolimatta suorasta rohkeasta luonteestaan hän kävi hiukan hämilleen ja nosti pojan lattialle, hänen oli kuuma, tanu puristi ohimoita, hänen teki mieli pujahtaa hetkeksi pois häätuvasta. Hän vetäytyi sivulle, kukaan tuskin huomasi häntä, kokit alkoivat pyyhkiä ruokapöytiä, koputuksin kutsuen rahanantajia. Nurkassa viritettiin viuluja. Hän pujottautui yhä lähemmäksi avonaista ovea ja vihdoin siitä ulos, — pitkin kyläkujaa, jossa hanhet haasottelivat ruskeauntuvaisine poikasineen, hän melkein juoksujalkaa lähti kaivolle. Kukaan muu ei ollut huomannut hänen poistumistaan kuin sulhanen, joka koko ajan oli pitänyt häntä silmällä ja suoraa päätä lähti hänen jälkeensä.

Hän tapasi vastavihityn vaimonsa kaivon arkulta, jossa hän kumarruksissaan vinttasi vettä Talosta eroitti heidät aita ja humalapensaikko, Kuullessaan jonkun tulevan, morsian kääntyi kuin pahasta teosta tavattua. »Minun oli niin kuuma», hän sanoi anteeksi pyytäen. Mutta sulhanen piteli kaivon patsaasta kiinni ja katseli häntä kiirettä pitämättä, — silloin hänkin, kuin äänettömästä sopimuksesta, istuutui kaivonkannelle, jonka halkeamista ruoho työntäytyi esiin. »Ollaan täällä vähän aikaa», hän pyysi. Sulhanen nyykäytti päätään, hellittämättä katsettaan hänestä, ja heistä tuntui molemmista sekä hyvältä että pahalta, ikäänkuin he omin lupinsa olisivat ottaneet itselleen jotain muille määrättyä.

Morsian kuljetteli kättään kaivon kaukalossa, joka toisesta päästä oli haljennut. Mutta toisessa päässä, sinne kerääntyneessä vedessä, uiskenteli pari kolme mehiläistä, jotka olivat sinne juomaan lentäessään uponneet. Hän ojensi keskisormensa veteen, ja mehiläiset kiipesivät yksitellen sitä myöten ylös. Ne alkoivat suristaa siipiään ja hieroa niitä jaloillaan, takajalat kuivasivat nopeasti hienokarvaista ruumista, ne vetivät jalkojaan pitkin sormea, jättäen hienot vesijuovat iholle. Yhtäkkiä yksi ryömi ylemmäksi ja katosi hihansuusta ranteelle.

»Se pistää sinua», nuori mies huusi äkillisellä liikkeellä.

Mutta tyttö ojensi käsivartensa nopeasti alaspäin ja pudisti mehiläisen ruohoon, hänen kasvonsa loistivat ilosta, sillä miehen levottomuus oli hänelle mieluista.

He kääntyivät molemmat kuuntelemaan häätalosta kuuluvaa tanssisoittoa, jota viulut ja säkkipillit vinguttivat. »Meitä haetaan», tyttö kuiskasi, ja nuori mies nyykäytti päätään. He käänsivät katseensa kujasta ja talosta, jonka savutorvesta hääkeittojen savu nousi, eteenpäin tasangoille, taivaalle, missä alkukesän aurinko pilvettömänä laski. Ruispeltojen sinipunervat sarat muodostivat loivan kulman taivasta vasten, ja niitten takana punoitti rusko kuin lupauksena tulevasta sadosta, ikäänkuin taivaalle olisi kirjoitettu, että nämä pellot kymmenkertaisen hedelmän kantaisivat. Aidan takaa alkoi karjanummi, ja se oli heille rakas kaikessa karuudessaan, koska se muistutti heille, kuinka paljon työtä oli jäljellä heitäkin varten. Kaukana kohosivat kirkon pystyt piirteet, — ainoana kohokohtana tasangossa, — halliten seutua, seuraten joka suunnalle, mistä sitä katsoikaan.

Kesäinen ilma oli täynnä surviaisia, jotka pitivät piiritanssejaan ilmassa. Kaivon arkulla istuva morsian tunsi niitten syöksyvän sokeina vasten kasvojaan, hän löyhytteli niitä loitommalle pienellä lehvällä, mutta niitä tunkeutui väkisin korviin, suuhun ja silmiin. Hän tunsi kipeän piston silmässään, ikäänkuin siihen olisi tipahtanut pisara kirpeää nestettä, ja alkoi sitä hieroa.

»Surviainen lensi silmään», hän sanoi.

»Älä hiero, minä otan pois», sulhanen sanoi kiireesti.

Hänen ei tarvinnut kumartua, seisoessaan he olivat melkein yhtä pitkät, heidän silmänsä katsoivat suoraan vastakkain. Mies vajotti hiukan tytön silmänreunaa, surviainen oli tarttunut sen sisäpuolelle pienenä, mustana nyppylänä. Hän lähensi kasvonsa vieläkin lähemmäksi, poistaakseen sen varovasti kielellään, heidän katseensa eivät enään tavoittaneet toisiaan, vaan sulivat yhteen, hän näki, mitä muuten ei ollut tytön kasvoissa huomannutkaan, hienonhienot verisuonet, jotka risteilivät silmän valkuaisessa, pienet päivettymäpisamat, jotka pitkin nenänvartta poskille levisivät. Se oli kaikki hänestä kaunista, ja hänen ajatuksensa kulkivat tahtomatta pian lähestyvään omistukseen. Tyttö huomasi sen ja katsoi häneen avonaisesti, ilman hämmennystä, vainuina antaumaan, mutta ilman kiihkoa, rauhallisin, luottavin silmin.

»Mennään sisään», hän sanoi, ottaen miestä kädestä.

Samalla he molemmat näkivät kumaran miehen, joka tuli pitkin kujaa maantieltä päin. Hän kulki hitaasti, niinkuin olisi jokainen askel ohut raskas, he ehtivät molemmat ajatella, että hän tuli kuin hautajaisvieras eikä häihin kutsuttu. He pääsivät juuri tupaan, kun vieras ehti pihaveräjälle.

»Se on moision vanhempi vouti», sulhanen sanoi. »Tuo hänelle olutta.»

Morsian katsahti häneen kummastuneena, sillä juuri sama ajatus oli lennähtänyt hänen päähänsä, että juuri hänen itsensä, eikä kenenkään muun, piti tuoda tervetuliais-olutta viimeksi tulleelle vieraalle.

Hän otti puuleikkauksilla koristetun haarikan ja meni toiseen tupaan, mutta ovella hän tahtomattaan katsahti taaksensa, ja tupa tuntui hänestä valoisammalta kuin tavallisesti, hän näki, että kaikkien perä-ikkunan kohdalla olevien kasvot hohtivat auringon punaisessa kajastuksessa. Ja joka kerran, kun jokin pari tanssi ohitse, niin hekin hetkeksi upottautuivat punaiseen väriin. Vieras seisoi varjossa.

Morsian hapuili pimeässä huoneessa oluttynnyrin tappia, kun hän äkkiä säpsähti. Häähuoneen humu vaihtoi äänilajia, — koko huone huokasi yhtäkkiä… Morsian tunsi sormensa epävarmoina pitelevän haarikkaa, jotain raskasta laskeutui hänen päällensä, — hänen teki yhtäkkiä mieli istua jauholaarin reunalle ja nyyhkyttää, — hän ei tiennyt itsekään, mutta häntä peloitti mennä takaisin.

Vaahtoava haarikka kädessä hän aukaisi häätuvan oven, mutta pysähtyi kynnykselle, niin että haarikasta läikähti olutta. Hänen katseensa kiitivät kysyvinä pitkin tupaa, mutta kaikki väistyi niitten edestä, kasvot kääntyivät pois, katseet kiintyivät lattiaan. Ainoastaan epämääräinen tuhon tunne jäi, salainen ahdistus painoi katon alemmaksi, ja viulun kielet lepäsivät kuin kangistuneina. Useat naiset alkoivat itkeä, miehet tuijottivat synkkinä. Hän haki silmillään äitiä, — hänellä oli huivi silmillään, — isää, — silmät maassa — sulhastaan… vihdoinkin hän sai katseesta kiinni, — mutta vaan hetkeksi, sitten sekin pakeni häntä.

Samalla isä nousi, vanhentuneena, kokoonvaipuneena, kaikki tekivät tilaa, kuten surulle tehdään, — isä menee kamaria kohti, — kasvoista on kiilto kuin poishangattu. Hän tuntee, että hänen täytyy seurata, mutta hän menee kuin tyhjän salin läpi, — hän ei katso ketään, hän tuntee, että toiset kaikki ovat tällä hetkellä vaan katsojia, ja heidän uteliaisuutensa ja säälinsä loukkaa häntä. Hän suoristaa päänsä, niin että korkea tanu hipaisee matalaa kattoa. Mutta äidin ohi mennessään hän heltyy, hänen katseensa rukoilevat äitiä seuraamaan mukana, ja äiti nousee, arkana, kyyneleihin sulaneena.

Ovi sulkeutuu heidän jälkeensä.

»Älä puhu mitään», äiti sanoo isälle.

»Eikö se ole lapsellista, että äiti noin pyytää», hän ajattelee, mutta ymmärtää samalla, että äiti vaan rakkaudesta niin sanoi.

Mutta hän tuntee, että nyt se tulee…

»Sinut on käsketty moisioon yöksi, tyttö», isä sanoo jyrkästi.

Hän avaa silmänsä, nyt se putosi, — hänestä tuntuu ihmeelliseltä, että hän vielä hengittää ja elää. Mutta hänessä herää voimakkaana itsesäilytysvaisto.

»Voi olla käsketty, vaan ei ole vielä menty», hän kivahtaa terävästi kuin naulaa lyöden.

»Ei siinä armoja anneta, semmoinen on oikeus herroilla», isä sanoo tympeästi.

Hän tuntee isän sanat ylpeässä niskassaan kuin rautapainona, joka pakoittaa sitä kumartumaan. Mutta hän vastustaa yhä itsepäisesti.

»Sellainen sana lähetetään, että tästä talosta ei tulla», hän sanoo.

Mutta isä hymähtää kuin lapsen puheille.

»Mitä se auttaisi. Meidät ajaisivat mierolle.»

»Mennään sitten mierolle, koko joukko.»

»Ja sinut veisivät väkisin kuitenkin.»

Hän tuntee, kuinka piiri hänen ympärillään pienenee, mutta hän ei ai'o vielä antautua.

»Mennään tuomarille», hän sanoo.

»Siellä on samat herrat vastassa. Keisari kaukana, Jumala korkealla.»

»Äiti, — mitä sinä?» hän kysyy.

»Et sinä ole ensimäinen etkä viimeinen, lapsi», äiti sanoo itkunsa seasta.

Hän katsoo heihin avuttomasti. Hän tuntee, että he molemmat jo ovat alistuneet, etteivät he yrittäisikään vastustaa.

»Kutsukaa Jaan tänne», hän sanoo.

Sulhasen tullessa häntä hävettää, ikäänkuin hän olisi johonkin syypäänä.

»Voisitko sinä ottaa minut sitten, — takaisin?» hän kuiskasi.

»Sehän se on, etten tiedä», sulhanen vastasi.

»Minä ottaisin sinut kyllä takaisin, mutta en tiedä, voisinko olla sama», hän lisäsi kiireesti oikaisten.

»Niin se on, — tietysti», morsian vastasi nöyrästi.

»Vaikka on niitä muitakin mennyt ja takaisin tullut», hän lisäsi, niinkuin ei olisi itse sitä sentään uskonut.

»Voi sitä toiset mennä ja tulla, mutta ei sinunlaisesi sieltä palaa», mies vastasi painolla.

»Tiedätkö sinä sitten jotain, — mitä minun pitäisi tehdä», hän kysyi tuskalla.

»En minä vielä tiedä» mies vastasi.

»Ei se minulle niin paljon arvoista ole että sinä minut takaisin otat, kuin että olet sama», tyttö sanoi, niinkuin olisi koko ajan sitä ajatellut ja nyt vasta sen sanoiksi saanut.

Tyttö katsoi mieheen, mutta kuin sumua oli välissä, ja hän haparoi miestä kädestä, edes tunteakseen hänen läsnäolonsa. Yhtäkkiä tuntui hänestä kuin olisi häneen sumun läpi katsovissa silmissä jotain välähtänyt, — keksikö mies jonkun ajatuksen? hän ajatteli. Käsi, joka tiukasti puristi hänen kättään, oli kuuma ja värähteli, ikäänkuin veri olisi siinä hyvin kiireesti ja epätasaisesti virrannut. Hän tunsi sen nytkähtelevän ja siitä näkymättömän voiman virtauksena leviävän omaan ruumiiseensa. Jotakin syntyi heitä ympäröivässä sumussa, siinä kasvoi jotakin — muodotonta, kauheata… Silmät alkoivat kysyä häneltä jotakin, ne katsoivat häneen käskevinä, — äänettöminä, ilman sanoja ne vaativat häneltä jotain… Hän koetti ymmärtää, mitä mies tahkoi, mutta sumua oli yhä edessä, hän jännitti kaikki aistimensa, ikäänkuin irtautui itsestään ja suli noihin silmiin… hän alkoi vapista… sumu silmien edessä muuttui punaiseksi. Jotain selittämätöntä yhdisti heidät tällä hetkellä, — ei rakkaus eikä viha, — vaan ajatus, joka yhtaikaa syntyi heissä molemmissa.

Yhtäkkiä mies kumartui ja liikutti huuliaan, tyttö luki niiltä kysymyksen:

»Uskaltaisitko?»

»Uskaltaisin», hän vastasi, ilman sanoja.

Niinkuin olisi sumu äkkiä hajaantunut, he näkivät toisensa kirkkaassa valossa, molempain silmistä katsoi selvänä päätös.

»Mutta seuraisitko sinä minua pakkotyöhön Siperiaan?» tyttö kysyi.

»Seuraisin joka paikkaan, minne sinua viedään.»

»Mutta millä minä hänet…», tyttö sanoi lauseensa katkaisten.

»Tällä», — mies sanoi varovasti, vetäen vyöstään puukon.

He katsahtivat toisiaan kylmästi, ei kuten vastavihityt, vaan kuin rikostoverit, joissa jo nyt alkoi rikoksentekijäin epäluulo ja viha toisiaan kohtaan.

Yhtäkkiä mies heltyi.

»Meidän hää-yömme», hän sanoi.

Tyttö sävähti, mutta ei liikahtanut. Mutta he ymmärsivät molemmat, ettei se koskaan tulisi näin juhannus-kirkkaana, tuoksuraskaana, vaan pimeänä, synkkänä se kerran laskeutuisi Siperian vankiasutuksen hirsimökkien yli.

1905.

III.

BERNHARD RIIVES.

Eräs Itämerenmaakuntain rankaisuretkikuntaan kuulunut nuori upseeri kertoi:

»Olimme kuudenkymmenen matruusin kanssa saapuneet muutamaan Vironmaan rantapitäjään. Pitäjä, josta tulimme, oli ollut kapinan kaikkein pahimpia pesäpaikkoja, melkein kaikki aatelismoisiot olivat tuhkana; olimme sentähden mekin puolestamme käyttäneet kaikkea mahdollista ankaruutta. Olimme suoraan sanoen väsyneet näkemään verta, niin matruusit kuin ylipäällikkömmekin, minusta puhumattakaan. Siihen ei koskaan aivan totu, ajan pitkään se alkaa etoa sydäntä, paitsi siinä tapauksessa, että siitä juopuu.

»Tekemättä mitään sopimusta tai edes keskenämme siitä puhumatta, olimme tällä kertaa päättäneet antaa armon käydä oikeuden edellä. Sitä suuremmalla syyllä, kun koko pitäjässä ei oltu poltettu kuin yksi ainoa moisio, ja sekin todistettavasti kiertävän, muualta tulleen kapinallisen joukon toimesta. Pienempiä lainvastaisuuksia oli tietysti tehty kosolta, oli suljettu krouvi, vaadittu lakon uhalla muonamiehille uusia palkkaehtoja, jotka sopimukset moision omistaja hengenhädissään oli allekirjoittanut, oli pidetty kapinallisia kokouksia ja puheita j.n.e. Vangitsimme ja kuulustelimme kymmenkunnan miestä, pääsyylliset sensijaan, kiihoittajat ja kokousten toimeenpanijat olivat kaikki teillä tietymättömillä. Ainoastaan sen tulokkaan, joka oli johtanut muonamiesten lähetystöä, saimme kiinni. Hän oli varoituksista välittämättä pysynyt kodissaan, josta matruusit hänet toivat sota-oikeuden eteen. Hänen nimensä oli Bernhard Riives.

»Neuvottelimme rangaistavien suhteen parin aatelisen ja pitäjän kirkkoherran kanssa, ja kaikki kehoittivat lievään rangaistukseen, johon itsekin olimme taipuvaiset. Ainoastaan parooni, jonka luona muonamiesten lähetystö oli käynyt, vaati Bernhard Riivekselle kuolemanrangaistusta, varoittavaksi esimerkiksi koko pitäjälle. Hänellä tuntui olevan vanhaa kaunaa tätä miestä kohtaan, joka, kuten perästäpäin kuulin, oli uskaltanut laillisen oikeuden tietä mittauttaa talonsa entisen oikean rajan, joka tuli kulkemaan yli paroonin apilaniityn. Vähän aikaa sinne tänne keskusteltuamme hän kuitenkin suostui vaihtamaan rangaistuksen kahdeksisadaksi lyönniksi, jota korkeampaa rangaistusta emme tässä pitäjässä ottaneetkaan käytäntöön.

»Annoimme siis tuoda sisään talollisen Bernhard Riiveksen. Hän oli suurikasvuinen talon poika, hänen kasvonsa olivat tyynet, täysiparran reunustamat ja kulmikkaat. Harmaansinisten silmien älykäs ja herännyt katse oli yhtaikaa sekä itsetietoinen että masentunut. Pelko oli kaukana hänen olemuksestaan, mutta hän ei näyttänyt odottavan mitään hyvääkään. Hän ei ollut millään lailla röyhkeä, vielä vähemmän mateleva, hän oli päinvastoin ikäänkuin jo sivuuttanut nämä ominaisuudet, jotka pitkä-aikainen orjuus luo. Koko hänen olennossaan oli jotain vaikuttavaa, ihmisiä tiedottomasti hallitsevaa, hänen raskaat hartiansa näyttivät olevan luodut toisia eteenpäin työntämään. Hän oli niitä talonpoikia, joitten lapset tavallisesti muodostavat sivistyneen säädyn ensimäisen polven.

»Päätöksemme oli, kuten sanottu, valmis, mutta kuulustelimme kuitenkin häntä näön vuoksi.

»Oliko hän kehoittanut muonamiehiä lakkoon? Oli. Miksi hän sen oli tehnyt? Koska heidän tilansa oli sietämätön. Oliko hän johtanut muonamiesten kokousta ja kirjoittanut uudet sopimuskaavat? Oli. Oliko hän käynyt muonamiesten kanssa moisiossa? Oli. Miksi juuri hän oli ottanut tämän asian johtaakseen? Koska juuri hän, saatuaan parin vuoden koulusivistyksen, piti velvollisuutenaan auttaa muita, jotka eivät olleet sitä saaneet. Oliko hän moisiossa sanonut: jollette allekirjoita nyt, niin teette sen viikon kuluttua toisella musteella? Ei, hän ei ollut käyttänyt minkäänlaisia uhkauksia. Oliko hän ollut kunnantalolla pyhäinkuvaa repimässä? Ei, sitä hän ei ollut tehnyt.

»Hän antoi kaikki vastauksensa varmasti ja yksikantaan, mutta yhtaikaa välinpitämättömästi, ilman toivoa, ikäänkuin olisi aavistanut kuulustelun muodollisuuden. Hänen harmaat ja viisaat silmänsä eivät katselleet ketään meistä.

»Seurasi muutamain todistajain kuulustelu. Kaikki ilman poikkeusta todistivat ainoastaan hyvää Bernhard Riiveksestä. Hän oli itse ostanut talonsa vapaaksi ja maksanut suurimman osan velasta, mikä Tallinnanmaan läänissä on harvinaista. Hän oli ollut kaikenlaisissa kunnallisissa luottamustoimissa ja aina osoittanut malttia sekä älyä. Ainoa, mitä häntä vastaan muistutettiin, oli, ettei hän koskaan käynyt kirkossa eikä ehtoollisella. Ylipäänsä ei hänellä tuntunut olevan yhtään vihamiestä.

»Minun tehtäväkseni tuli lukea hänelle tuomio. Hänet tuotiin taas sisään, ja hän seisoi edessäni lammasnahkaturkissaan, joka edestä oli auki. Ensi kertaa tunsin, että hänen silmänsä pysähtyivät minuun, ja vaikka katseeni oli kädessä pitämässäni paperissa, tunsin kuitenkin koko ajan näitten tutkivain ja älykästen silmien katseen. Muistan tuumineeni, mahtoiko hän ymmärtää venättä.

»Luin siis tuomion ensin venäjäksi, ja koska osaan kutakuinkin viroa, — olen Narvasta — käänsin sen suoraa päätä viroksi.

»Kun pääsin sanoihin 'kaksisataa lyöntiä', kuulin hänen kiristävän hampaitaan. Katsoin häneen, hän oli kalpean ja villin näköinen, ikäänkuin hänen tavallinen itsehillintänsä olisi hetkeksi pettänyt. Mutta hän ei sanonut sanaakaan.

»Annoin käskyn viedä hänet pois. Näin hänen kääntyessään ovessa, että hänen hartiansa hytkyivät kuin vilutautisen.

»Pienemmät syylliset rangaistiin ensin. En mennyt rangaistuspaikalle, hermoni olivat jonkinlaisessa hajoomistilassa, ja toivoin hartaasti, että kaikki pian päättyisi.

»Olin jäänyt yksin huoneeseen, jossa järjestelin papereita. Yhtäkkiä aukeni ovi, ja Bernhard Riives työntyi sisään, kahden matruusin kiinnipitelemänä. Peljästyin nähdessäni hänet, ja vasten tahtoani tarttui käteni ladattuun revolveriin.

»Hän oli kauhea katsella. Hänen lakkinsa oli poissa, ja vaatteet useasta kohden rikkirevityt, ikäänkuin hän olisi tullut käsikähmästä, toinen poski vuoti verta kuin pistimen haavasta. Kaikki jonkinlaisen talonpoikaissivistyksen luoma luja itsekuri oli kadonnut, hän oli kuin astunut monta monituista sukupolvea takaisin heimonsa sotaisia vaistoja kohti. Hänen arvokkaisuutensa ja ylemmyytensä olivat sensijaan ennallaan, samoin hänen tiedottomat johtajaominaisuutensa; hän muistutti pakana-aikojen heimopäälliköitä siinä seisoessaan. Mutta hurja hulluus, joka oli katsonut hänen silmistään tuomiota lukiessa, oli kadonnut, ja sensijalla liikkumaton, jääksi jähmettynyt katse.

»Mitä tahdot?» kysyin häneltä.

»En anna itseäni piestä», hän sanoi tyynellä uhalla.

»Olet saanut tuomiosi», sanoin.

»Vaikka, — mutta se ei sovi minulle, — minä en ole orja, että minua vitsoin pieksetään.»

»Sinut oltiin vähällä tuomita kuolemaan, mies», sanoin.

»Hän säpsähti, vaikeni ja katsoi minuun.

»Voit kiittää ylipäällikön armoa, että pääset kahdellasadalla lyönnillä», jatkoin. »Voit mennä!»

»Käskin sotamiesten tarttua häneen, mutta hän rynnistäysi irti.

»Mitä nyt!» huusin kärsimättömästi.

»Minua ei lyödä!» hän toisti.

»Mies, punnitse sanojasi!» tiuskasin hänelle. »Voimme ammuttaa sinut!»

»Ampukaa sitten, jollette muuta osanne», hän sanoi.

»Menin ylipäällikön puheille. Ihmiselämä on kopeekan arvoinen, ajattelin, ja merkillinen tyhjyys, irrallisuus hajaannutti ajatukseni lepattaviksi kuviksi… Väkisinkin koetin pitää niitä kurissa, pakoittaa niitä kulkemaan määrättyä sotilaallista uraa, ainoaa niille oikeaa. Kuitenkin tunsin hetkellistä heikkoutta… Mitä oli meidän tekeminen? Olimme kumpikin neuvottomia. Uskalsin ehdottaa, että armahtaisimme hänet täydellisesti, mutta tajusin itsekin, että senkautta kadottaisimme kaiken arvon kansan silmissä. Se ei käynyt laatuun, emme voineet sivuuttaa rangaistusta.

»Ylipäällikkö otti asian tyynemmin.

»Antaa hänen itse valita raippojen ja kuolemanrangaistuksen välillä», hän sanoi. »Se pehmittää hänet, saat nähdä.»

»Menin taas Bernhard Riiveksen luo ja ilmoitin hänelle ylipäällikön päätöksen. Hän kuunteli minua ääneti.

»Koetin hinnasta mistä hyvästä hellyttää hänet.

»Onko sinulla vaimo?» kysyin.

»On», hän vastasi yksikantaan, aivan kuten kuulustelussakin.

»Entä lapsia?»

»On — viisi», hän vastasi.

»Jumalan nimessä, — ajattele sitten heitä, mies.»

»Pelkäsin hänen tähtensä ja yhtaikaa halusin hartaasti murtaa hänen itsepäisyytensä, jonka sisimmät syyt eivät olleet minulle täysin selviä. Kuitenkin oli hänessä jotain, jolle salaisesti tein kunniaa.

»Hän ei vastannut, vaan näytti taistelevan itsekseen.

»Kuule nyt minua», sanoin, »tule järkiisi! Näethän, tahdon parastasi. Sinä olet vahvarakenteinen ja kestät hyvin rangaistuksen, sairastat viikon ja olet terve taas.»

»Enhän minä sitä pelkää», hän sanoi.

»Miksi sitten, vastaa toki!»

»En voi. Siinä kaikki. Luonto ei lupaa, en voi. Voin kuolla, mutta en voi antaa itseäni piestä.»

»Teitä on aina lyöty», sanoin. »Kun vielä olitte orjia, lyötiin teitä aina. Isääsi on pieksetty, isoisääsi samoin.»

»Se on totta, meitä on aina lyöty», hän myönsi. »Mutta minua ei enää lyödä. Minä olen syntynyt vapaana.»

»Nyt hän oli taas löytänyt itsensä. Hänen kulmikkaisiin, suuripiirteisiin kasvoihinsa ilmestyi taas sama talonpoikaissivistyksen tasapaino, jonka olin heti alussa niissä huomannut.

»Lapsesi, mies! Viisi lastasi, jotka jäävät orvoiksi, jos sinut ammutaan.»

»Heidän on parempi kasvaa isättöminä kuin orjan lapsina. Ampukaa minut!»

»Hän sai tahtonsa täyteen. En ollut läsnä, kun hänet ammuttiin, en edes tahtonut nähdä hänen ruumistaan, jonka hänen vaimonsa ja vanhin poikansa veivät pois, en edes kuulla kertomusta hänen viimeisistä hetkistään.

»Mutta minun mielipiteeni on: tässä talonpojassa, tässä Bernhard
Riiveksessä suoristui seitsensatavuotisen orjuuden selkä.»

1908.

VANHAN ORGIN KUOLEMA.

1.

Moision uudelle navettarakennukselle tehtiin paraikaa pärekattoa. Se täytti koko takapihan sivu-alan; järeistä, harmaista kivistä liitetty seinä kohosi jykevänä kuin kirkon muuri, ja vielä lasittomat ikkuna-aukot ammottivat pitkulaisina. Kurkihirsi oli enää puoliksi näkyvissä, — se oli aarniohonka, joka aikoja lukemattomia oli moision puistossa humissut. Mutta nyt istui sen selässä kahareisin mies ja kalkutteli vasaralla kattonauloja päreisiin.

Sellaista navettarakennusta ei oltu nähty yli kymmenen kihlakunnan. Piirustuksetkin oli tuotu jostain kaukaa merien takaa, sieltä, mistä karjarotukin oli peräisin, ja vierasta kieltä murtava rakennuttaja oli armollisen herran kanssa käynyt perustuksia mittaamassa. Eivät olleet navetan seinäkivetkään näiltä mailta, harmaata kiveä ne olivat, kovaa kuin rauta. Kolmensadan sarvipään kytkyeitten piti navetassa tilansa saada, sillä armollinen herra aikoi ensi vuonna taas karjaansa lisätä. Oli siellä laitoksia monimutkaisia, joista oudon silmä ei heti selkoa saanut; oli lämpöjohto, joka putkia myöten työnsi kuumaa ilmaa pitkin navettaa, oli ilmanvaihtaja, joka alati ristivedon avulla piti ilman puhtaana, ja erityinen vesijohto raikasta vettä heruttamassa.

Kaikki moision muut rakennukset jäivät varjoon uuden navetan rinnalla, yksin päärakennuskin, joka suuruudestaan huolimatta oli matala ja vanhanaikuinen; ei piisannut pitäjän kirkkokaan navetalle komeudessa, sillä tällä karjakirkolla oli torninsakin, monta jalkaa korkea, johon vesi suureen säiliöön pumputtiin. Ja eräänä aamuna oli tornin harjalle ilmestynyt ristikin, joka kuitenkin ennen pehtorin tuloa yhtä salaperäisesti katosi, kuin oli ilmestynytkin. Mutta kirkoksi siitä pitäin navetta ristittiin.

Lehmät, kiiltokarvaiset, rauhalliset maidonantajat kulkivat joka aamu tulevan asuinsijansa ohi, — ynähtivät sen suurille ikkunoille ja puskivat koetteeksi sarvensa kivinurkkaukseen.

Oli hyvin helteinen päivä ennen juhannusta. Miehet hikoilivat ylhäällä katolla päreitä pannessaan, he olivat siellä korkealla puiston satavuotisten lehmusten ja tammien tasalla. Armollinen herra oli äsken tehnyt tavallisen aamuisen tarkastuskävelynsä ja taas poistunut; työ kävi vähän veltompaa vauhtia, ruokarupeamaa odotellessa.

Lastukasalla navetan seinämällä seisoskeli vanha Org, moision entinen paimen, virsut jalassa. Parina viime vuonna hän ei ollut enää paimenessa käynyt, vaan sai elinaikaisesta raatamisestaan moisiolta pienen eläkkeen.

Siitä huolimatta hän kesäisin omaksi ratokseen seurasi karjan jälkiä. Sinne häntä alati veti, suoreunaisille rinteille, siellä hän kannon nenässä yhä päivänsä vietti, suokoivujen harmahtavaa tuohta näperteli ja katseli, kuinka nuoremmat nyt juosta kipittivät lehmiä suon reunalta hätyyttämään.

Hän kiroili kirkkaasti lehmiä, sätti niitä kuin järkeviä olentoja, joitten pitäisi käsittää hänen sanansa ensi kuulemalta; vihaisina hyrräsivät kurkkuärrät hänen suustaan, mutta huolimatta karkeista kirouksistaan, hän ei milloinkaan lyönyt lehmiä.

Siitä asti kuin navettarakennukseen oli ryhdytty, ei häntä enää muualla näkynyt. Jo perustaa pantaessa hän oli ollut läsnä, hänen virsunsa löntystivät hitaasti ja säännöllisesti rakennuspaikalle, jossa hän päivänpaahtaman hirren nenän istuimekseen valitsi. Hän puhui harvoin työmiesten kanssa, kärsi heidän kompasanansa hievahtamatta, ilman että olisi tutissut harmaata sänkeä työntävä leuka. Itsekseen mitä vähän joskus pakinoi, mutta ei paljoa kysellytkään, päiväkaudet vain istuskeli piippunysä suussa. Joskus meni itse rakennukseenkin, tarkasteli epäluuloisena tornia ja hanoja, joitten merkitystä ei ymmärtänyt. Sattui toisinaan joku hyvänsuopa mies hänelle niitten merkitystä selittämään, silloin hän urahti hyvillään, täynnä kunnioittavaa ihmettelyä. Tekivät hänelle joskus koiranhampaat pilaakin, ilveilivät ja valehtelivat suut silmät täyteen; ukko ensin uskoi, mutta keksi kuitenkin vihdoin kepposen ja päästi kuuluville kaikki kuratinsa.

Päivällislypsylle, joka pihan toisessa päässä toimitettiin, hän sentään malttoi lastukasaltaan kömpiä, — kun luuli piikahepakkojen korvien välttävän, niin puheli lehmille, kullekin erikseen, nimitteli niitä kaikkein koreimmilla kiroussanoilla, kuten lempinimiä olisi jaellut. Sitten alkoi murahdellen kertoa niille navetasta, saisivat asua kuin saksat ikään, ei ollut papillakaan sellaista linnaa, muuta kuin sunnuntaisin, kun saarnastuolissa seisoi. Katsella saisivat alati lystiksensä maantielle suurista ikkunoista, — niinkuin armolliset rouvat salin ikkunoissa hepenissään istuvat ja ohikulkijoita tirkistävät. Pakisi lopuksi vielä kaikista uusista laitoksista, vesijohdosta ja ilmanvaihtajasta, — lehmien liikkumattomat silmät katsoa muljottivat, ja leuat märehtiä jauhoivat, — kauempaa kuului maidon tasainen sohina.

Kerran joku sattui hänelle kertomaan erään paroonin tallista, jossa pilttuut olivat mustaa, kallista kiveä, — se pilasi hänen hyvän tuulensa pariksi päiväksi, — kelläkään ei olisi saanut olla parempaa kuin hänen lehmillään.

Nyt hän tapansa mukaan taas seisoskeli lastukasalla, jota aurinko paahtoi, niin että olisi luullut sen tuleen räsähtävän, — katolla kalkahtelivat säännölliset vasaraniskut, ja kurkihirsi lyheni, valkoisten päreitten peittoon kadoten.

Joku mies tuli kivikuormaa ajaen mäkeä ylös. Hevonen teki keskimäessä tenän, seisahtui äkkiä. Mies sivalsi ruoskalla koninsa laihoja kupeita, joitten nahan alta kuultavat lihakset heti uuteen ponnistukseen pingottuivat.

»Vedäkin, — kuka käski hevoseksi ruveta, — olisit ruvennut lehmäksi, jos laiskotella tahdot!»

Miehen kokkapuhe kuului navetan katolle saakka, josta vastaukseksi pärähti monikurkkuinen naurun rämäkkä. Olisit lehmäksi ruvennut, — hevosraiska!

Org lastukasallaan muikautti myös suutaan, se oli hänestä sukkela sana.

Mutta yhtäkkiä joku mies sanoa kivahti katolta, päreeseen naulaa lyöden:

»Lehmiksi tässä täytyy kohta ihmistenkin ruveta, jos mieli syödä ja juoda kunnolla. Rakennetaan karjalle kirkkoja, mutta muonamiehet…»

Se oli muuan äsken kaupungista tullut kiertävä työmies.

Kuului yksinäinen naurun yritys, joka naurajansa kurkkuun tyrehtyi.

Kukaan ei puhunut pitkään aikaan mitään.

Mutta oli kuin olisi katolla äkkiä alkanut itää ja kasvaa jotakin, niinkuin kasvavat äkkiä sadehöyrystä myrkylliset sienet. Miesten pään päällä alkoi sakeutua sankka pilvi, taivaan selkeydestä huolimatta, — he työskentelivät yhtäkkiä kuin laukeemaisillaan olevan ukkospilven alla. Jokaisessa se erikseen hautui, kasvoi nopeasti kuin räikeä värinen myrkkysieni, toinen ei toiselle ajatustaan lausunut. Mutta kullekin oli merkillisen selvää yhtäkkiä: tässä minä nyt istun navetan katon harjalla ja lehmille korkeaa kattoa kalkuttaen, ja itse elän lapsineni kuin sikolätissä. Eivätkä he tienneet, mistä enemmän hämmästyä, tästä ajatuksestako, vai siitä, että se vasta nyt ilmestyi.

Pieni pila hevosesta ja lehmästä kierähti kuin kipinä kuloruohoon. Mutta ilmiliekkiin se ei hevillä leimahtanut, kyti vain kuin kosteissa sammalissa.

Vasarat kalahtelivat kilk, — kalk…

Aivan niinkuin ainaisina arkipäivinä, — ei mitään eroitusta.

Ainoastaan kummallinen, painostava helle paahtoi kattoa, helle, joka näytti auringosta sydämiin siirtyneen, ja niissä nyt poltti ja sokaisi.

Org lastukasallaan kummeksi katolla vallitsevaa hiljaisuutta, — vihdoin hän vetäytyi nurkkauksen suojaan, johon jäi puolitorkuksiin, lakkireuhkana silmillä.

Aurinko yhä vain tulikuumana paahtoi, kaikki iti ja kasvoi sen säteissä. Jotain suurta ja muodotonta se hautoi, jotain alkuvoimaista, — syvää, lainehtivaa levottomuutta pinnalta tyynissä mielissä, — ihmisten ensi yritystä ymmärtää itseään ja omaa tilaansa.

Pari päivää sen jälkeen kävi moision armollisen herran puheilla muonamiesten lähetystö pyytämässä: »että he saisivat asua yhtä hyvin kuin moision lehmät».

2.

Vanha Org näki eräänä joulukuisena yönä ihmeellistä unta. Hän oli seisovinaan navetan salvoksella, ja työmiehet rupesivat yhtäkkiä sitä punamullalla sivelemään. Katonkin panivat punaiseksi, niin että välkkyi. Org silloin meni navettaan, mutta siellä vasta silmät repesivät, — miehiä oli sielläkin suti pivossa ja väripönttö vieressä, — ja eikös ne turkaset tuhranneetkin paraikaa lehmiä punaisiksi! Juuri sivelivät suurta Kirjoa, jolla oli valkea tähti otsassa. Heleänpunaisiksi ne lehmät värjättiin, kuin tulen liekkejä selkään ja kupeihin.

Org aikoi juuri heille sanoa: ettekös herkeä, vietävät, mutta samalla joku miehistä uhkasi häntäkin sudilla, josta tippui punaista väriä.

Siihen hän heräsi. Tupa oli punertavan valoisa.

Hän nousi, avasi oven, — hänen edessään oli lakea pelto, — lunta oli vielä hyvin vähän.

Kuusimetsän takaa paistoi punainen ruskotus.

Org ajatteli hyvin hitaasti.

Yhtäkkiä tuntui, kuin olisi pieni palava kipinä jostakin iskeytynyt suoraan hänen aivoihinsa.

Moisio paloi…

Palava kipinä yhä uursi ja poltti, — hän tunsi päässään äkillistä kipua.

Hän ei ollut koskaan eläissään ollut pakoitettu niin nopeasti ajattelemaan.

Yhtäkkiä hänelle selvisi: lehmät!

Hän urahti jotain syvällä kurkkuäänellä, tulisella kiireellä sitoen virsun nauhoja.

Nyt hän jo oli matkalla punaista valoa kohti, joka veti häntä puoleensa, kuin tuli kärpästä.

Hän ei ollut koskaan pitänyt itseään erittäin tarpeellisena maailmassa, mutta nyt hänestä yhtäkkiä tuntui, ettei ilman häntä voitaisi tulla toimeen. Moisiosta pitäisivät kyllä muut huolen, mutta kuka pelastaisi lehmät…

Hän kiroili yhtämittaa juostessaan, lakki putosi päästä ja alkoi huppelehtia pitkin pellon sarkaa, — hän vain juoksi…

Hän oli moision takapihalla ja oli horjahtaa maahan kovasta vauhdista. Navetta oli paikoillaan, sen korkea kattoharja leikkautui mustana liekitsevään valoon, joka tuli sen takaa.

Moision päärakennus paloi.

Org kiitti jumalaa siitä, että päärakennus paloi eikä navetta. Hän tunsi yhtäkkiä juosseensa liian kiivaasti, henki ei ollut kulkea rinnassa.

Ammunta navetassa kävi yhä kumeammaksi.

Se oli hirveä, mölisevä kuoro, epätoivolle ja tuskalle viritetty.

Org tunsi taas aivoissaan kuin kipinän polttoa. Mutta hän meni kuitenkin ensin päärakennukselle katsomaan, olisiko apua tarpeen.

Hän näki heti, että sitä oli mahdoton pelastaa, se paloi joka neljästä nurkastaan.

Ihmisiä oli piha ja puutarha täynnä.

»Onhan puutarhan lammikossa vettä», hän sanoi ensimäiselle, jonka kiinni sai.

Mutta se katsoi häneen kuin hourioissa oleva, hymyillen kummallista hymyä, eikä vastannut mitään.

Sivurakennuksesta, missä tulta vielä oli vähän, kannettiin huonekaluja pihalle.

Org laahautui sinne nähdäkseen, voisiko auttaa.

Pihalla oli jo ennestään suuri röykkiö huonekaluja, — kullatutta sohvia ja tuoleja silkkipäällyksineen, mattoja, ritarien ja avokaulaisten aatelisneitosten muotokuvia.

Yhtäkkiä Org näki ihmeekseen, kuinka joku palavalla soihdulla alkoi röykkiötä sytyttää.

Tällöin Orgin aivoissa pieni, polttava kipinä syttyi selväksi tuleksi. Hän, joka koskaan ei ollut paljoa ajatellut, alkoi yhtäkkiä ajatella, niinkuin olisi äkillinen valo hänen aivoissaan valjennut.

Yhtäkkiä hän ymmärsi, että kaikki nämä ihmiset eivät olleetkaan saapuneet sammuttamaan, kuten hän ensin oli luullut, vaan sytyttämään.

He olivat omin käsin sytyttäneet moision, niinkuin heidän esi-isänsä sen kerran omin käsin olivat rakentaneet.

Eivätkä he ainoastaan moisiota polttaneet, vaan jotain muuta, jotain hirveän raskasta, jotain hyvin, hyvin vanhaa…

Ja heistä tuntui, kuin olisi se muodottoman raskas ja kauhea nyt savuna ilmaan hajonnut, — niinkuin ei sitä olisi enää ollutkaan olemassa…

He katselivat savua ja luulivat sen nyt haihtuvan savun mukana…

Orgia itketti yhtäkkiä kaikki nämä ihmiset ja heidän kurjuutensa.

Mutta yhtäkkiä hän heräsi ajattelemaan sitä, miksi tänne oli tullut.

»Miksi lehmät niin ammuvat?» hän kysyi.

»Ne ovat kaksi päivää lypsämättä», vastasi hänelle joku, joka vieritti suurta viinitynnyriä.

Org ymmärsi senkin, hän ymmärsi tänään kaikki. Ne, jotka olivat vierittämässä seitsemänsatavuotista painoa yltään, — ne eivät ehtineet ajatella, että kaksisataa lehmää oli lypsämättä.

Hän alkoi kiireesti juosta navettaa kohden. Kukaan ei pidättänyt häntä, jokaisella oli oma puuhansa.

Hän pääsi sivuovesta sisään.

Korvia särkevä mölinä täytti navetan, — se oli alituista ammuntaa, herkeämätöntä, turhaa avunhuutoa.

Muutamat vahvimmat lehmät olivat riuhtoutuneet kytkyeistä irti ja temmelsivät ympäri navettaa, puskien toisensa verille.

Mutta useimmat makasivat kuin kuumeessa, silmät kiiltävinä, läähättäen, alituisesti ammuen…

Kaikki ammuivat, — toiset hiljaa, valittavasti ynisten, ikäänkuin jo huomaten kaikki turhaksi; toiset kurkun täydeltä, vahvalihaksisen kaulan kurkoittuessa…

Heinät hinkaloissa olivat loppuun kolutut, muutamat jyrsivät hinkalojen puuseinämiä nälissään.

Hiljainen, tasainen yninä oli tehdä Orgin hulluksi. Näillä kohtaloonsa alistuneilla oli kuumeesta suurentuneet silmät, suuret, liikkumattomat kuin lasista.

Hän lähestyi yhtä, — se käänsi kärsivästi päätään, — silmät rävähtivät väsyneesti, — yhtäkkiä se sai kuin raivokohtauksen ja puski pitkät sarvensa hinkaloon, jotta rusahti.

Org koetteli sen utaria, ne olivat kivenkovat, kuumat, turvoksissa.

Hän alkoi lypsää lehmää, suoraan maahan, oljille.

Mutta samalla hänelle selvisi tehtävänsä mahdottomuus: eihän hän voinut kahtasataa lehmää yksinään lypsää…

Hänen päänsä oli kuin tulessa, ja hiljainen yninä ikäänkuin tunkeutui sinne, soi hänen korvissaan ja aivoissaan.

Koko navetta oli kuin muuttunut alimmaksi helvetiksi, jossa alituinen voihkina vallitsi.

Org tunsi sekaisin menevänsä, jos kauemmin navetassa viipyisi.

Hän juoksenteli jo nytkin edestakaisin pitkin navettasiltaa, hirveästi kiroillen.

Eiväthän lehmät olleet mitään pahaa tehneet, minkä ne sille mahtoivat, että kivisessä kirkossa asuivat.

Hänestä tuntui, kuin kohdistuisi kaikkien kuumeen ja nälän kanssa kamppailevien elukoitten valitus häneen, — niinkuin kaikki mölisevät, ammuvat kurkut olisivat häntä kohden suunnatut…

Muuan lehmä kaatui ihan hänen silmäinsä edessä kyljelleen, kovissa tuskissa, kuin suonenvedossa, vaahtoa pursui kidasta…

Org ei jaksanut enää kestää, hän pakeni, — ikäänkuin koko karja olisi ollut kintereillä vihaisena, puskevana laumana.

Ulkona oli valoisaa kuin päivällä. Puiston aarniokuuset paloivat latvoistaan korkeina ilotulituspatsaina.

Org pidätti jokaisen, joka tielle sattui.

»Lehmät, — lehmät!» hän hoki.

Hänen kielensä ei enää taipunut muuta sanomaan, siinä sanassa oli koko hänen epätoivonsa.

Mutta hän kohtasi vain houreisia, kiihkoisia katseita, jotka tuijottivat häneen käsittämättä, mitä hän sanoi, — tulen sokaisemia silmiä, joissa itsessä paloi outo, villi tuli.

»Lehmät!» hän sopersi.

Hän ei tiennyt, olivatko kaikki nämä ihmiset juovuksissa, ja jos olivat, viinastako vaiko jostain muusta.

Heissä oli jotain viinan päihtymystä väkevämpää.

Sen hän vain käsitti, ettei kukaan aikonutkaan auttaa häntä.

Mutta yhtäkkiä hän näki, kuinka joku kiipesi navetan nurkkausta myöten katolle, päre hampaissa.

Hänen aivonsa ikäänkuin paloivat liian nopeasta ponnistuksesta poroksi, jäljelle jäi vain hillitön, sokea vimma…

He aikoivat polttaa navetan…

Vaikka olisi nähnyt oman mökkinsä palavan, ei se olisi häneen niin koskenut… Kirkonkin olisivat voineet polttaa poroksi hänen silmäinsä edessä…

Nyt niitä juoksi yhä useampia navettaa kohti, — heidän varjonsa kasvoivat pitkiksi lumella.

Org tunsi kummallista tyhjyyttä päässään, ikäänkuin siitä olisi sisällys valunut pois.

Hän juoksi takaisin navettaan, enää tietämättä, mitä teki, hän mylvi, ammui kilpaa lehmien kanssa, keskellä sekasortoa…

Hän alkoi päästää niitä kytkyeistä irti, toisia toistensa jäljestä, lehmät kasaantuivat yhteen rykelmään, syöksyivät epätoivon vimmalla toistensa päälle, ammottavia haavoja puskien, tallaten jalkoihinsa heikommat…

Mutta ei yksikään ymmärtänyt törmätä avonaista sivu-ovea kohti.

Org mylvi kurkkunsa täydeltä, irroitellen vitjoja ja kytkyeitä.

Katolta kuului päreitten räiskyntää, se oli syttynyt tuleen.

Kuumeesta puolihullut elukat kasaantuivat monipäiseksi, monisarviseksi hirviöksi.

Kitkerä, tukehduttava savu alkoi pilvenä tunkeutua navettaan.

Org ei ajatellut enää itseään, tuskin muistikaan, kuka oli, — hän kuului mielestään tähän samaan karjaan.

Hän komenteli ja käski sitä, hän oli sen johtaja, mutta nyt hän ikäänkuin puhui sen omaa kieltä, jota se ymmärsi.

Yksi ainoa järkevä ajatus leimahti vielä hänen sammuvissa aivoissaan:

»Miksi he eivät tahdo pelastaa karjaa, — sellaista kallista karjaa, — miksi eivät avaa pääovia ja kanna ulos elukoita?»

Ja sitten vastaukseksi siihen, viimeisenä, mitä hän ylipäänsä enää selvästi ajatteli:

»Lehmistähän se kaikki alkunsa sai, ne kun asuivat paremmin kuin muonamiehet, — nyt kostettiin lehmille.»

Tuli kuumotti jo läpi katon, — palavia kekäleitä alkoi tippua.

Se kiihdytti elukat äärimmilleen…

Mutta Orgia ei enää helvetillinen mylvinä häirinnyt. Hän otti itse siihen osaa, juoksennellen ympäri navettaa, joka hetki vaarassa saada kuolettavan iskun tai potkun.

Yhtäkkiä hän kompastui johonkin ja kaatui…

Hän kompuroi ylös, — hänen edessään makasi kuollut lehmä, — äsken poikinut.

Vasikka, aivan tahmainen vielä, horjui heikoilla jaloillaan ja kurottautui etsimään emänsä utaria.

Silloin Orgissa heräsi jotain, mikä ei ollut enää ajatusta, vaan eräänlaista vaistoa, hän otti vasikan syliinsä ja alkoi kantaa sitä ikkunaa kohden…

Yhtäkkiä kaikki muu oli hänelle yhdentekevää, — hänen korvansa lakkasivat kuulemasta, hän luuli kaiken hiljenneen ympärillä.

Ainoastaan vasikan tahmaisen ruumiin hän tunsi sylissään.

Hän kantoi sitä kuin lasta.

Kuumuus navetassa kävi tukahduttavaksi.

Hän saapui ikkunan luo, joka ei ollut kovin korkealla. Hän yritti sitä avata, mutta ei löytänyt hakaa, silloin hän iski ikkunan säpäleiksi.

Hän nosti vasikkaa ikkunaa kohden, sen pehmeä turpa hipaisi hänen kättään, — nyt hän sai sen ikkunan tasalle…

Mutta samalla putosi katosta jotain raskasta, palavaa suoraan hänen päälleen.

Hän typertyi navetan sementtilattialle, ynisevän vasikan päälle.

1906.