FINIS POESEOS.
Lepäsin ylhäällä majakkatornissa, lyhdyn lasisuojuksessa; oli kuuma, ja aurinko paahtoi kuin läpi ansarin lasin. Avovesiltä vierivät raskaat laineet, masentuen matalaan majakkasaareen kuin aallonmurtajaan; idässä, Saarenmaan puolella, velloi vesi kymmenien salaisten karien kurimuksessa. En nähnyt mitään, en mitään, katsoin vain kirkasta lasilevyä edessäni, näin vain särön, joka sen pinnan pirstosi, juoksutellen juovia, kuin sulkia linnun siivessä.
En nähnyt mitään ja sentään näin: näin öisen, keväisen, jäittensä äsken hajautunutta hyhmää huokuvan meren ja sen yllä palaavien muuttolintujen tasaisesti lentävän parven. Yhtäkkiä sattuu valosalama keskelle pimeää merta, tulisuihku tuntemattomasta valkeuden lähteestä. Linnut pysähtyvät, epäröivät, heidän linnunsydämensä sylkyttää höyhenisessä povessa… Ja yhtäkkiä valtaa heidät huumaus, huikaiseva, hullaannuttava, pyhä pyörtymys… Eteenpäin, kohti valon lähdettä, siihen sulkansa kastaa, siihen upota, siihen kadota… Ja he lentävät taas, mutta nyt siivet vinhasti suhisten, ojokauloin, väkevän kaipauksensa vieminä, — eivät enää lennä, heittäytyvät, sinkoutuvat läpi jäähyhmäisen ilman…
Kunnes yhtäkkiä putoavat, runnelluin päin, verisin siivin, ääntä päästämättä majakkatornin juurelle…
Majakkalyhdyn kirkas pinta on pirstoutunut … Turha yritys olisi pelastaa teitä jälkimaailman suuren enemmistön tuomiolta, te typerät, sokaistut lintuparat! Päinvastoin olette ansainneet yllin kyllin nuhdetta ja sadatuksia ja myöhästyneitä, ah, niin hyvänsuopia neuvoja… Hamaan hautaankin seuraa teitä poroporvarien kirous…
Mutta typerät, ihanat linnut, niinkauan kuin kerakkeiden ja ääntiöiden yhdistyksellä on sydämiä sulattava sointunsa, niin kauan syntyköön loppusoinnullisia ja loppusoinnuttomia runoja, joissa kangastaa valoonsyöksyjäin muisto! Kadehtikaamme näitten lintujen sokaistuja silmiä, niitten kuolemaa halveksivaa haltioitumista, niitten jumalallista typeryyttä, jota sanomme sankaruudeksi, kun se vie valtaan, ja typeryydeksi, kun se johtaa teilauslavalle, me alati aprikoivat, me kymmenesti kylmäkiskoiset, jotka emme ikinä antaudu vaaralle alttiiksi, emmekä ruhjoudu lasisuojuksia vastaan…
Sinä silmänräpäyksenä eli Runo, — kuollakseen seuraavana.
Finis Poeseos, — Runo on kuollut!
1914.