Siten päättyi Chakan suuri ingomboco, suurin, mitä milloinkaan on pidetty Zulu-maassa.
IX.
UMSLOPOGAASIN KATOAMINEN.
Tämän jälkeen alkoi Chaka vahtia äitiänsä Unandia ja vaimoaan Balekaa, minun sisartani, ja vahdit ilmoittivat hänelle, että nuo molemmat naiset tulivat salaa hiipien! majaan, jossa he suutelivat ja hyväilivät erästä minun lastani — erästä poikaa. Silloin Chaka muisti Nobelan ennustuksen ja mitä synkimmät epäluulot alkoivat raadella hänen sydäntään. Mutta minulle hän ei virkkanut asiasta sanaakaan, vaan kohteli minua kuten ennenkin. Hän ei pelännyt eikä uskonutkaan, että minä, hänen koiransa, vehkeilisin häntä vastaan. Tekipä hän vielä sitenkin, oliko se sitten sattumalta vai tarkoituksella, en tiedä, että hän käski minun lähteä erään heimon luo, joka asusti kaukana Amaswazi-maan rajoilla, laskemaan karjaa, jonka hän oli uskonut tuon heimon hoitoon, ja ilmoittamaan hänelle, miten paljon karja oli lisääntynyt. Kumarsin käskyn kuultuani ja sanoin juoksevani kuin koira, ja hän antoi minulle joukon sotureita saattueeksi.
Palasin majaani sanomaan jäähyväiset lapsilleni ja vaimoilleni, ja sain kuulla, että vaimoni Anadi, poikani Moosan äiti, oli sairastunut erääseen kulkutautiin. Hän puheli kummia asioita ja väitti, että joku viholliseni oli noitunut huoneeni, mitä en epäillytkään.
Mutta minun täytyi lähteä kuninkaan asioille, minkä sanoinkin vaimolleni Macrophalle, Nadan ja kuten luultiin Umslopogaasin, Chakan pojan, äidille. Hän purskahti itkuun ja takertui kiinni minuun. Kysyin, miksi hän itki, ja hän vastasi, että pahat aavistukset täyttivät hänen sydämensä. Hän oli varma, että jos poistuisin kotoa, en enää tapaisi elossa häntä, en tytärtäni Nadaa enkä Umslopogaasia, jota sanottiin pojakseni ja jota rakastin kuin omaa poikaani. Koetin lohduttaa häntä, mutta hän itki sitä katkerammin sanoen, että hän kyllä tiesi kaiken käyvän kuten hän oli sanonut.
Kysyin häneltä, mitä olisi paras tehdä, sillä hänen kyyneleensä liikuttivat minua, ja hänen pelkonsa hiipi sydämeeni kuin laakson varjot hiipivät vuoren rinteille.
Hän vastasi: "Ota minut mukaasi, oi herrani, että pääsen pois tästä maasta, jossa pilvetkin satavat verta, ja anna minun levätä rauhassa heimoni luona, kunnes Chakan kauhunpäivät ovat menneet."
"Miten se voisi käydä päinsä?" sanoin minä. "Kukaan ei saa poistua kuninkaan luota hänen luvattaan."
"Mies saanee toki viedä vaimonsa mukanaan", vastasi hän. "Kuningas ei voi tunkeutua miehen ja vaimon väliin. Sano hänelle, herrani, ettet enää rakasta minua, koska en voi enää synnyttää sinulle lapsia, minkätähden sinä lähetät minut takaisin sinne, josta tulinkin. Aikojen kuluttua yhdymme jälleen, jos vain saamme elää."
"Olkoon niin", sanoin minä. "Lähde täältä tänä iltana Nadan ja Umslopogaasin kanssa ja kohtaa minut aamulla joenrannalla. Vaellamme yhdessä ja isäimme henget varjelkoot meitä kaikesta pahasta."
Suutelimme, ja Macropha poistui kaupungista lasten kanssa kenenkään huomaamatta.
Aamun sarastaessa minä käskin koolle Chakan antamat soturit ja matka alkoi. Auringon noustua saavuimme joen äyräälle, jossa tapasin vaimoni Macrophan ja molemmat lapset. He nousivat saapuessani, mutta minä katsahdin vaimooni kulmat rypyssä, eikä hänkään tervehtinyt minua. Soturit katselivat häntä kysyvästi.
"Olen ajanut luotani tämän vaimon", sanoin minä heille. "Hän on kuihtunut puu, vanha, kulunut haaska, jonka minä nyt vien mukanani lähettääkseni hänet kotiinsa swazien maahan, josta hän tulikin. Herkeä itkemästä", lisäsin minä Macrophaan kääntyen, "sanaani en peruuta."
"Mitä sanoo kuningas?" kysyivät soturit.
"Siitä minä kyllä huolehdin", vastasin minä ja matkaa jatkettiin.
* * * * *
Nyt minun täytyy kertoa, miten menetimme Umslopogaasin, Chakan pojan, joka oli silloin pitkä nuorukainen, mieheksi tulossa, tulinen luonteeltaan ja hyvin kehittynyt ja leveäharteinen ikäisekseen.
Olimme kulkeneet seitsemän päivää ja seitsemännen päivän iltana saavuimme vuoriseen seutuun, jossa oli vain harvoja asutuksia, sillä Chaka oli hävittänyt seudun vuosia sitten. Ehkä tunnette paikan, isäni? Siellä on eräs sangen suuri ja merkillinen vuori, jossa aaveet asuvat ja jota sentähden sanotaankin Kummitusvuoreksi. Huipun muodostaa suunnaton kallionlohkare, joka on aivan vanhan naisen pään muotoinen. Ja tuohon kaameaan ja autioon seutuun meidän täytyi yöpyä, siliä ilta alkoi pimetä. Pian huomasimme, että vuoristossa oli paljon leijonia, sillä kuulimme niiden ärjynnän ja olimme kaikki hyvin peloissamme, paitsi Umslopogaas, joka ei pelännyt mitään.
Rakensimme piikkisistä pensaista piirin, jonka sisällä istuimme keihäät varalla. Kuu nousi hetkisen kuluttua ja valaisi niin kirkkaasti — sattui olemaan täyden kuun aika — että saatoimme nähdä aivan selvästi lavealti ympäriinsä. Noin kuuden keihäänheiton päässä oli korkea kallio ja kallion laella luola, jossa asusti kaksi leijonaa poikasineen. Kun kuu oli kirkkaimmillaan, tulivat leijonat ulos ja seisahtuivat jyrkänteen reunalle mukanaan kaksi pientä pentua, jotka leikkivät emonsa jaloissa kuin kissanpoikaset, niin että näky olisi ollut hyvin viehättävä, ellemme olisi olleet niin peloissamme.
"Oh, Umslopogaas!" kuiskasi Nada, "haluaisinpa mielelläni saada tuommoisen pienen leijonan koirakseni."
Poika naurahti sanoen: "Noudanko sinulle yhden, sisareni?"
"Alallasi, poika!" sanoin minä. "Ei ole hyvä ottaa leijonanpentua pesästään."
"Sellaista on tapahtunut, isäni", vastasi poika nauraen ja asiasta ei puhuttu sitten sen enempää.
Kun leijonat olivat leikitelleet aikansa, näimme emon ottavan pennut suuhunsa ja kantavan luolaan. Sitten se tuli jälleen ulos ja poistui uroksen kera saalista etsimään, ja pian me kuulimme niiden karjunnan etäältä. Viritimme valkean ja paneuduimme turvallisesti nukkumaan tietäen, että leijonat olivat kaukana jonkun saaliin kimpussa. Mutta Umslopogaas ei nukkunut, sillä hän oli päättänyt noutaa penikan, jota Nada oli halunnut, ja ollen nuori ja huimapäinen hän ei lainkaan ajatellut vaaraa, johon hän saattoi meidät kaikki. Hän ei tiennyt, mitä pelko oli, ja jos Nada vain sanallakaan ilmaisi jonkun toivomuksen tahi vain ajattelikaan, niin poika ei levännyt, ennenkuin tyttö oli saanut mitä halusikin.
Meidän nukkuessamme Umslopogaas sitten ryömi hiljaa kuin käärme aitauksesta ja hiipi keihäs kädessään kallion juurelle. Kiivettyään ylös hän tunkeutui luolaan, ja penikat, jotka kuulivat hänen tulevan, luulivat häntä emokseen ja alkoivat vikistä ja kehrätä toivoen saavansa syötävää. Näiden pimeässä hehkuvien keltaisten silmäin opastamina hän ryömi eteenpäin luiden yli, joita oli paljon, ja pääsi vihdoin eläinten luo. Toisen hän sieppasi käteensä ja toisen hän surmasi keihäällään, koska ei voinut viedä molempia mukanaan. Sitten hän kiiruhti tiehensä, ennenkuin leijonat palasivat, ja saapui leiripaikalle juuri aamun sarastaessa.
Heräsin päivän valjetessa ja nousin katsahtaen ulos. Ja katso, aitauksen toisella puolen seisoi nuori Umslopogaas näyttäen luonnottoman suurelta aamusumussa ja nauroi. Keihäs, jonka kärjestä tippui vielä verta, oli hänellä hampaissa ja käsissään hän piteli niskasta ja takajaloista leijonanpentua sen vinkumisesta ja riuhtoilemisesta huolimatta.
"Herää, sisareni!" huudahti hän. "Tässä on koira, jota halusit. Ah, se puree nyt, mutta kyllä se pian kesyttyy." Nada heräsi ja huudahti ilosta nähdessään pennun, mutta minä olin hetkisen aivan tyrmistynyt hämmästyksestä.
"Sinä hullu!" huudahdin minä vihdoin, "päästä penikka, ennenkuin leijonat karkaavat kimppuumme."
"En päästä, isä", vastasi poika synkästi. "Onhan meitä viisi keihäin asestettua miestä kahta kissaa vastaan. Enhän minäkään pelännyt mennä yksin niiden luolaan. Oletteko te kaikki muut pelkureita!"
"Sinä olet järjiltäsi", sanoin minä; "päästä heti penikka!" Ja minä syöksyin häntä kohti riistääkseni penikan häneltä, mutta hän hyppäsi syrjään.
"En luovu milloinkaan saaliista, jonka olen saanut", sanoin hän, "en ainakaan elävästä!" Ja samassa hän väänsi penikalta niskat nurin ja heitti sen maahan jalkojeni juureen lisäten: "Katso, olen täyttänyt käskysi, isäni!"
Hänen vielä puhuessaan kuului luolasta kallion laelta kamala karjaisu. Leijonat olivat palanneet ja huomasivat ilkityön. Toinen penikka oli tapettu ja toinen oli kadonnut.
"Aitaukseen — takaisin aitaukseen!" huusin minä ja me hyppäsimme pensasvarustuksen yli toisten luo, jotka olivat tarttuneet keihäisiinsä väristen sekä pelosta että yökylmästä. Katsahdimme ylös ja näimme leijonain tulevan rinnettä alas pitkin loikkauksin penikanryöstäjän hajun opastamina. Uros tuli edellä ärjyen raivoisasti, ja naaras seurasi kintereillä, mutta oli aivan vaiti, sillä se kantoi suussaan penikkaa, jonka Umslopogaas oli tappanut luolassa keihäällään. Eläimet lähestyivät nopeasti liehuvin harjoin ja pieksivät kylkiään pitkillä hännillään raivosta suunniltaan.
"Kirous ja kuolema sinulle, Mopon poika!" ärjäisi eräs soturi Umslopogaasille; "tästä kepposesta minä pehmitän sinut niin, että veresi pitää roiskuman!"
"Pehmitä ensin leijonat ja sitten minut, jos kykenet", vastasi poika, "ja kiroa sitten kun olet suorittanut molemmat."
Leijonat olivat nyt aivan lähellämme ja yhdyttivät kuolleen penikan, joka oli aitauksen ulkopuolella. Uros pysähtyi ja nuuski ruumista. Sitten se karjui — karjui niin että maa vavahteli. Ja emo päästi suustaan kuolleen pentunsa ja otti toisen, sillä se ei voinut kantaa molempia.
"Painaudu selkäni taakse, Nada!" huusi Umslopogaas heristäen keihästään, "uros valmistautuu hyppyyn.."
Samassa tuo peloittavan suuri eläin painautui maahan ja ponnahti sitten ilmaan kuin lintu syöksyen nuolena meitä kohti.
"Seivästäkää se keihäisiin!" huusi Umslopogaas ja me noudatimme luonnollisesti pojan kehoitusta. Paneutuen yhteen me suuntasimme keihäät niin, että leijona hyppäsi suoraan niiden kärkiin, jotka upposivat syvälle sen ruumiiseen. Mutta hyökkäyksen sysäys kaatoi meidät maahan, ja peto putosi suoraan päällemme iskeillen meitä ja keihäitä voimakkailla käpälillään ja ärjyen kivusta ja raivosta. Samassa se nousi takajaloilleen ja koetti tapailla hampaillaan rintaansa uponneita keihäitä. Silloin Umslopogaas, joka oli astunut sivulle hyökkäystä odottamatta, karjaisi minkä keuhkoista lähti, ja iski keihäänsä leijonan selkään lapojen väliin, niin että eläin tupertui valittavasti voihkaisten kuolleena tanterelle.
Naaras oli seisonut sillä aikaa aitauksen ulkopuolella toinen kuollut pentu suussaan, sillä se ei tahtonut luopua kummastakaan, mutta kun se kuuli puolisonsa viimeisen kuolinvoihkauksen, päästi se penikan ja painautui hyppyyn. Umslopogaas oli yksin sitä vastaanottamassa, sillä vain hän oli ehtinyt irroittaa keihäänsä kuolleen leijonan ruumiista, ja naaras kimposi poikaa kohti, joka seisoi paikallaan kuin kallio. Keihäs tunkeutui eläimen rintaan, mutta huumaava isku kaatoi Umslopogaasin maahan, niin että hän joutui joko kuolleena tahi tajutonna naarasleijonan valtavan ruhon alle. Eläin hyppäsi ylös katkennut keihäs rinnassaan, nuuski Umslopogaasia, ja sieppasi tämän sitten suuhunsa lanteiden kohdalta, ikäänkuin olisi tiennyt, että poika oli pentujen ryöstäjä, ja syöksyi aitauksen yli.
"Oi, pelastakaa hänet!" huusi Nada tuskallisesti, ja me kiiruhdimme huudellen naarasleijonan jälkeen.
Hetkisen seisoi tämä kuolleiden pentujensa ääressä Umslopogaas suussaan roikkuen, ja katseli niitä ikäänkuin ihmetellen, ja me toivoimme jo, että se päästäisi pojan, mutta kuullessaan huutomme se kääntyi ja loikkasi pensaikkoon Umslopogaas suussaan. Sieppasimme keihäämme ja kiiruhdimme jälkeen, mutta maaperä muuttui pian louhikkoiseksi, ja etsimmepä kuinka tarkkaan hyvänsä, emme löytäneet jälkeäkään Umslopogaasista ja leijonasta. Molemmat olivat kadonneet kuin höyry ilmaan. Palasimme leiriin ja, ah, sydämeni oli pakahtua, sillä rakastin poikaa niinkuin hän olisi todellakin ollut oma poikani. Mutta minä tiesin, että hän oli kuollut — mitään toivoa ei ollut.
"Missä on veljeni?" huusi Nada, kun palasimme takaisin.
"Mennyttä", vastasin minä. "Häntä ei löydetä enää milloinkaan."
Silloin purskahti tyttö haikeaan itkuun ja heittäytyi maahan sanoen:
"Toivoisin, että olisin saanut kuolla veljeni keralla!"
"Lähtekäämme", virkkoi vaimoni Macropha. "Eikö sinulla ole kyyneltäkään pojallesi?" kysyi eräs soturi.
"Mitä hyödyttää itkeä kuolleita? Niinkuin se voisi palauttaa heidät henkiin", vastasi vaimoni. "Lähtekäämme täältä!"
Soturin mielestä olivat sanat kummalliset, mutta hän ei tiennyt, ettei
Umslopogaas ollut Macrophan synnyttämä.
Viivyimme paikalla vielä päivän toivoen, että leijona ehkä palaisi luolaansa, jolloin ainakin saisimme sen hengiltä. Mutta sitä ei näkynyt, ja seuraavana aamuna me kokosimme tavaramme ja lähdimme raskain mielin jatkamaan matkaamme. Nada oli niin surun murtama, että hän tuskin jaksoi kävellä, mutta koko matkalla en kuullut hänen kertaakaan mainitsevan Umslopogaasin nimeä. Nada oli haudannut hänet sydämeensä eikä puhunut mitään. Minä olin myös vaiti, mutta ihmettelin itsekseni, miksi oli pitänyt käydä niin, että lapsen, jonka olin pelastanut Zulujen Leijonan kynsistä, täytyi joutua vuoristossa hiipivän naarasleijonan kitaan.
Vihdoin saavuimme matkan päähän, jossa kuninkaan asia oli toimitettava ja jossa minun piti erota vaimostani. Saapumisemme jälkeisenä aamuna me sitten erosimme vaihdettuamme salassa jäähyväissuudelmat, mutta toisten läsnäollessa kyräten toisiimme synkästi kuin henkilöt, jotka eroavat aikomatta enää milloinkaan toisiaan tavata. Ajatuksissamme olimmekin varmat, ettemme enää näkisi toistemme kasvoja, ja niin kävikin. Vein Nadankin syrjään ja sanoin hänelle näin:
"Meidän täytyy nyt erota, tyttäreni, enkä minä tiedä, milloin toisemme jälleen tapaamme, sillä ajat ovat levottomat, ja vain sinun ja äitisi turvallisuuden tähden minä luovun ilosta saada katsella kasvojanne. Nada, sinä vartut pian naiseksi ja kauniimmaksi kuin kukaan kansamme keskuudessa, ja on hyvin mahdollista, että moni mahtava mies tahtoo mennä kanssasi naimisiin, jolloin minä, sinun isäsi, en ole ehkä saapuvilla valitakseni sinulle puolison maamme tavan mukaan. Mutta minä pyydän ja vaadin, että otat vain miehen, jota rakastat, jos se on suinkin mahdollista, ja olet hänelle uskollinen, sillä vain siten on nainen onnensa saavuttava."
Vaikenin, sillä tyttö tarttui käteeni ja katsoi silmiini. "Vaiti, isä", sanoi hän, "älä puhu avioliitosta, sillä en huoli kenestäkään miehestä nyt, kun Umslopogaas on kuollut mielettömyyteni tähden. Elän ja kuolen yksinäni, ja, oi, jos saisin kuolla hyvin pian, niin että pääsisin etsimään häntä ainoata, jota rakastan."
"Ei, Nada", sanoin minä, "Umslopogaas oli veljesi, eikä ole sopivaa, että puhut hänestä noin, vaikka hän onkin kuollut."
"Se ei merkitse mitään, isäni", sanoi hän. "Puhun mitä sydämessäni tunnen. Rakastin häntä hänen eläissänsä ja vaikka hän on nyt kuollut, niin rakastan vain häntä. Ah, sinä pidät minua vielä lapsena, mutta sydämeni on suuri, eikä se petä minua."
En nuhdellut enää tyttöä, koska tiesin, ettei Umslopogaas ollut hänen veljensä, vaan vieras, jonka kanssa hän olisi voinut mennä naimisiin. Ihmettelin vain sitä, että luonnon ääni puhui hänelle niin selvää kieltä ilmaisten suhteen, joka näytti olevan mitä luonnottomin, olevankin aivan luonnollisen ja oikeutetun.
"Älä puhu enää Umslopogaasista", sanoin minä, "sillä hän on varmasti kuollut, ja vaikka sinä et voikaan unhottaa häntä, niin älä kuitenkaan puhu enää hänestä. Ja minä pyydän sinua, tyttäreni, sillä varalta, ettemme enää tapaisi toisiamme, pitämään muistissasi minut ja rakkauteni sinuun sekä antamani neuvot ja opetukset. Maailma on okainen erämaa, tyttäreni, jonka piikit on veressä kastettu ja jossa me harhailemme tietämättömyydessämme sumuun eksyneen matkamiehen lailla, eikä kukaan, minä paremmin kuin muutkaan, tiedä, miksi meidät on pantu tänne vaeltamaan. Mutta vihdoin matkamme päättyy ja me kuolemme ja lähdemme täältä, kukaan ei tiedä, minne, mutta luultavasti sinne, jossa paha muuttuu hyväksi ja jossa saamme jälleen kohdata ne, jotka olivat rakkaimpamme maan päällä ollessamme, elääksemme monin verroin onnellisimpina taivaan autuudessa, sillä minä uskon, ettei ihminen synny iankaikkista kuolemaa varten, vaan palaa takaisin Umkulunkulun luo, joka lähetti hänet tälle maalliselle matkalle. Elä siis toivossa, tyttäreni, sillä onhan ainakin lepo jäljellä, ja on suloista saada nukkua, kun on väsynyt. Hyvästi, lapseni."
Suutelimme, ja vaimoni Macropha ja Nada tyttäreni lähtivät kulkemaan Swazi-maata kohti ja minä katsoin heidän jälkeensä, kunnes he häipyivät näkyvistäni aamusumuun. Olin sangen murheellinen, sillä Umslopogaas oli poissa, ja nyt minun täytyi luopua heistäkin.
X.
MOPON KOETUS.
Viivyin neljä päivää heimon luona ja toimitin kuninkaan asian. Viidentenä päivänä minä ja seuralaiseni varustauduimme matkalle ja käänsimme kasvomme kotia kohti, mutta kuljettuamme vähän matkaa me kohtasimme joukon sotureita, jotka käskivät meidän pysähtyä.
"Mistä on kysymys, kuninkaan miehet?" kysyin minä rohkeasti.
"Siitä, Makedaman poika", vastasi heidän johtajansa, "että sinun on luovutettava meille vaimosi Macropha ja lapsesi Umslopogaas ja Nada voidaksemme menetellä heidän kanssaan kuninkaan käskyn mukaan."
"Umslopogaas", vastasin minä, "on mennyt sinne, johon kuninkaan käsi ei ulotu, sillä hän on kuollut, ja mitä vaimooni Macrophaan ja tyttäreeni Nadaan tulee, niin he ovat nyt swazien luolissa, joista kuningas saa lähettää kokonaisen armeijan heitä etsimään voidakseen löytää heidät. Macrophasta ei ole väliä, sillä minä vihaan häntä ja olen hylännyt hänet, enkä välitä tytöstäkään, sillä maailmassahan on paljon tyttöjä, ja on samantekevää, elääkö hän vai täytyykö hänen kuolla, mutta kuitenkin rukoilen kuningasta säästämään hänen henkensä."
Puhelin näin huolettomasti, sillä tiesin aivan hyvin, että vaimoni ja lapseni olivat turvassa Chakalta.
"Teet oikein rukoillessasi tyttäresi puolesta", sanoi soturi nauraen, "sillä kaikki lapsesi on surmattu kuninkaan käskystä."
"Niinkö todellakin?" vastasin minä tyynesti, vaikka polveni vapisivat ja kieleni takertui suulakeen. "Kuninkaan tahto tapahtukoon. Mutta poikki isketty vesa versoo uusia silmuja, ja minulle voi vieläkin syntyä lapsia."
"Aivan niin, Mopo, mutta ensin sinun täytyy saada uusia vaimoja, sillä kaikki viisi vaimoasi ovat myöskin kuolleet."
"Niinkö todellakin?" vastasin minä. "Kuninkaan tahto tapahtukoon.
Olinkin jo kyllästynyt noihin lörpötteleviin akkoihin."
"Aivan niin, Mopo", sanoi soturi, "mutta saadaksesi uusia vaimoja ja lapsia, täytyy sinun itsesi myös elää, sillä kuolleelle ei voi syntyä lapsia, ja minä luulen, että Chakalla on varalla assegai, jota sinun on suudeltava."
"Niinkö?" vastasin minä. "Kuninkaan tahto tapahtukoon. Auringon helle on polttava ja matka väsyttää minua. Joka suutelee assegaita, nukkuu sikeästi."
Niin sanoin, isäni, ja sillä hetkellä minä todellakin toivoin saavani kuolla. Maailma oli minulle autio ja tyhjä. Macropha ja Nada olivat menneet, Umslopogaas oli kuollut ja toiset vaimoni ja lapseni oli murhattu. Minulla ei ollut enää voimia alkaa rakentaa uutta kotia, rakkaistani ei ollut ketään jäljellä, ja kaikista päättäen täytyi minun myös kuolla.
Soturit kyselivät seuralaisiltani, oliko puheeni Umslopogaasin kuolemasta ja Macrophan ja Nadan menosta Swazi-maahan totta. Miehet sanoivat: "Kyllä, totta on." Silloin soturit sanoivat vievänsä minut kuninkaan luo, mikä ihmetytti minua suuresti, sillä olin luullut, että he surmaisivat minut heti. Lähdimme liikkeelle, ja pala palalta sain kuulla, mitä kotona oli tapahtunut.
Lähtöni jälkeisenä päivänä oli Chaka saanut kuulla urkkijoiltaan, että toinen vaimoni — Anadi — oli sairas ja puheli kummia asioita kuumehoureissaan. Hän otti silloin kolme soturia mukaansa ja meni majaan auringon laskiessa. Soturit hän jätti oven ulkopuolelle sanoen heille, ettei ketään saanut päästää ulos eikä sisään, ja itse hän astui suureen majaani, jossa Anadi makasi sairaana, kädessään tuo pienoinen assegai, jonka varsi oli kuninkaallista punapuuta. Unandi, Chakan äiti, ja sisareni Baleka, Chakan vaimo, olivat sattumalta majassa, sillä tietämättä, että olin vienyt pois Umslopogaasin, Balekan pojan, nuo houkat naiset olivat jälleen tulleet hyväilemään ja suutelemaan poikaa. Mutta tullessaan majaan he tapasivat siellä kaikki toiset vaimoni ja lapseni. Nämä saivat käskyn poistua, paitsi Moosa, Anadin poika, joka makasi sairaana — sama poika, joka oli syntynyt kahdeksan päivää ennen Umslopogaasia, Chakan poikaa. Moosa sai jäädä majaan ja he suutelivat häntä ja antoivat hänelle imphiä, erästä sokeriruokoa, syötäväksi peläten toisista naisista, minun vaimoistani, näyttävän hyvin kummalliselta, etteivät he välittäneet toisista lapsistani, kun Umslopogaas oli poissa.
Heidän siinä istuessaan pimeni oviaukko äkkiä ja katso, kuningas itse astui sisään ja näki heidän hyväilevän Moosa-lapsukaista. Nähtyään kuka tulija oli, heittäytyivät naiset maahan hänen eteensä ja tervehtivät häntä. Mutta hän hymyili julmasti ja käski heidän istua. Sitten hän puhutteli heitä sanoen: "Ihmettelette varmaankin, äitini Unandi ja vaimoni Baleka, miksi olen tullut tänne Mopon, Makedaman pojan majaan. Sanonpa sen teille: tulin sentähden, että hän on asioitani toimittamassa, ja kuulin hänen vaimonsa Anadin olevan sairaana?-? hänkö se on, joka makaa tuolla? Ja koska olen maan ensimmäinen lääkäri, tulen parantamaan hänet, äitini Unandi ja sisareni Baleka."
Niin hän sanoi katsellen heitä puhuessaan ja ottaen nuuskaa pienen keihäänsä kärjeltä, ja vaikka hänen sanansa olivat lempeät, vapisivat molemmat naiset pelosta, sillä kun Chaka puheli noin, merkitsi se monen kuolemaa. Mutta Unandi, taivaiden äiti, vastasi sanoen, että kuningas oli tehnyt hyvin tullessaan sairaan luo, koska hänen lääkkeensä antoi lepoa ja rauhaa sairaana oleville.
"Aivan niin", vastasi Chaka. "Muuten on hyvin miellyttävää, äitini ja sisareni, nähdä teidän suutelevan tuota lasta. Ette varmaankaan voisi rakastaa häntä enemmän, vaikka hän olisi omaa vertanne?"
Naiset vapisivat jälleen ja rukoilivat sydämessään, ettei Anadi, joka oli sairas, heräisi ja puhelisi järjettömyyksiä houreissaan. Mutta rukoukseen vastattiin alhaalta eikä ylhäältä, sillä Anadi heräsi ja kuultuaan kuninkaan äänen hänen sairaalloiset ajatuksensa kohdistuivat poikaan, jonka hän uskoi olevan kuninkaan lapsen.
"Ah!" sanoi hän nousten istumaan ja viitaten omaan poikaansa Moosaan, joka kavahti säikähtyneenä majan seinää vasten. "Suutele häntä, taivaiden äiti, suutele häntä! Keneksi sanotaan häntä, tuota nuorta leijonan pentua, joka tuottaa meille onnettomuutta? Mopon ja Macrophan pojaksi!" Ja hän nauroi hurjasti, vaikeni ja vaipui takaisin nahkavuoteelleen.
"Mopon ja Macrophan pojaksi", toisti kuningas matalalla äänellä. "Kenen poika hän on sitten, vaimo?"
"Oi, älä kysele häneltä, kuningas!" huudahtivat Unandi ja Baleka heittäytyen maahan, sillä he olivat mielettömät pelosta. "Älä kysele häneltä; hänellä on kummia haaveita, jotka eivät ole sinun korviasi varten. Hän on noiduttu ja hourii."
"Hiljaa!" sanoi Chaka. "Tahdon kuulla, mitä tuo nainen puhelee. Ehkä jokin totuuden tähti pilkoittaa hänelle pimeyden läpi ja minä saan nähdä valkeuden. Kuka hän on sitten, vaimo?"
"Kukako hän on?" vastasi Anadi. "Oletko sinä hullu, koska kysyt, kuka hän on? Hän on — sh! — pane korvasi lähelle, että voin puhua hiljaa, sillä majan seinätkin voivat kuiskata salaisuuden kuninkaalle. Hän on — kuuletko sanani — hän on Chakan ja Balekan, Mopon sisaren, poika, vaihdokas, jonka Unandi, taivaiden äiti, saattoi petoksella tänne, ja jonka hän aikoo viedä kansan eteen, kun maa on kyllästynyt kuninkaan julmuuteen, ja asettaa hänet kuninkaan istuimelle."
"Hän valehtelee, oi kuningas!", huusivat molemmat naiset. "Älä kuule häntä, hän valehtelee. Poika on Moosa, hänen oma poikansa, jota hän ei nyt tunne kuumehoureissaan."
Mutta Chaka nousi ja nauroi julmasti. "Nobela ennusti kuin ennustikin oikein", huudahti hän, "ja minä tein väärin kun tapoin hänet. Vai teit sinä minulle tämmöisen kepposen, äitini! Halusit antaa minulle pojan vastoin tahtoani, pojan, jonka piti kerran tappaa minut. Hyvä on, Taivaiden äiti, alistu siis taivaiden tuomioon! Tahdoit antaa minulle pojan tappaaksesi minut ja saadaksesi hallita; nyt minä, sinun poikasi, tahdon vuorostani ryöstää itseltäni äitini. Kuole, Unandi! — kuole käden iskusta, jonka synnytit!" Ja Chaka iski pienen keihäänsä suoraan äitinsä sydämeen.
Unandi, Taivaiden äiti, Senzangaconan vaimo, seisoi hetkisen päästämättä huudahdustakaan. Sitten hän kohotti kätensä ja veti keihään kyljestään.
"Samoin olet sinäkin kuoleva, Chaka, julmuri!" huusi hän ja kaatui kuolleena majan permannolle.
Siten murhasi Chaka Unandin, oman äitinsä. Kun Baleka näki, mitä tapahtui, pakeni hän majasta emposeniin, ja juoksi niin nopeasti, etteivät ovella seisovat vartijat ehtineet pysäyttää häntä. Mutta omaan majaansa päästyään hänen voimansa pettivät ja hän vaipui tajuttomana maahan. Moosa poikani jäi kauhun lamauttamana paikoilleen, ja Chaka, joka luuli häntä omaksi pojakseen, murhasi hänetkin omalla kädellään.
Sitten hän astui ulos ja jättäen nuo kolme soturia portille vahtiin hän käski komppanian sotureita piirittää majani ja sytyttää ne tuleen. Sen he tekivätkin, ja kun omaiseni syöksyivät ulos, tapettiin heidät, ja ne, jotka eivät tulleet ulos, kuolivat liekkeihin. Siten tuhoutuivat kaikki vaimoni, lapseni, palvelijani ja kaikki, jotka olivat heidän luonaan. Pesä oli poltettu mehiläisineen ja minä yksin olin jäänyt eloon — minä sekä Macropha ja Nada, jotka olivat kaukana.
Chakan verenhimo ei ollut vieläkään tyydytetty, sillä, kuten jo on kerrottu, hän lähetti sanansaattajat matkalle käskien heidän tappaa vaimoni Macrophan ja tyttäreni Nadan ja nuorukaisen, jota sanottiin pojakseni. Mutta minut hän oli käskenyt tuoda elävänä eteensä.
Kun soturit eivät tappaneet minua heti, harkitsin minä tilannetta joka taholta, sillä varma vakaumukseni oli, että minut jätettiin henkiin vain kuollakseni hiukan myöhemmin ja julmimmalla tavalla. Sentähden päättelin, että saatoin yhtä hyvin itse tehdä itselleni sen, minkä eräs toinen aikoi minulle tehdä. Minkätähden pitäisi minun, joka olin jo tuomioni saanut, odottaa tuomion täytäntöönpanoa? Mitä oli minulla jäljellä, joka voisi kiinnittää minut tähän elämään; kaikki, joita rakastin, olivat kuolleet tahi poissa. Helppo oli kuolla, sillä minä tunsin kuoleman tiet. Minulla oli vyössäni salaperäistä lääkettä; hän, joka maistaa sitä, isäni, ei näe enää auringon varjon liikkuvan eikä tähtien tuikkivan. En tahtonut tuta keihäänkärkeä enkä nuijan iskua, en tahtonut myöskään kuolla hitaasti kiduttajain veisten raatelemana. Janon tuskiin nääntyminen kauhistutti minua ja vaellella sokeana hautaan saakka tuntui kohtaloista julmimmalta. Joka päivä olen tunnin toisensa jälkeen saanut katsella kuolemaa silmästä silmään ja sentähden on tämä lääke ollut mukanani yötä päivää. Nyt oli sen hetki varmasti tullut.
Niin minä ajattelin maatessani yöllä valveillani ja ottaen esille katkeran rohtoni panin sen kielelleni. Mutta samassa muistin tyttäreni Nadan, joka minulla oli vielä jäljellä, vaikka hän asustikin kaukaisessa maassa, ja vaimoni Macrophan, ja sisareni Balekan, joka oli sotureiden kertomuksen mukaan vielä elossa, vaikka en voinut silloin käsittää, miksi kuningas ei ollut tappanut häntäkin.
Mieleeni johtui eräs toinenkin seikka. Jos saisin jäädä elämään, niin voisin kostaa hänelle, joka oli saattanut minulle kaiken tämän tuskan; mutta voivatko kuolleet iskeä? Valitettavasti kuolleet ovat voimattomat ja jos he voivatkin vielä kärsiä, niin he eivät voi antaa iskua iskusta. Ei, tahdoin elää. Sittenhän oli aika kuolla, kun sitä ei voinut enää välttää, kun Chaka oli julistanut tuomioni. Kuolema tietää hetkensä eikä vastaa kyselyihin; hän on vieras, jolle ei kenenkään tarvitse oveaan avata, sillä hän voi hiipiä kynnyksen yli näkymättömänä, kuin ilma milloin hän vain tahtoo. Lääkettäni en tahtonut vielä maistaa.
Seurasin siis sotureita Chakan luo, isäni. Oli jo ilta, kun tulimme perille, sillä aurinko oli jo laskenut astuessamme portista sisälle, mutta saamansa käskyn mukaan meni minua saattelevan vartioston päällikkö Chakan luo ilmoittamaan, että olin ulkopuolella kahleissa. Kuningas sanoi: "Tuotakoon hänet, joka oli henkilääkärini, eteeni, että voisin kertoa hänelle, miten olen hoidellut hänen omaisiaan."
Vartijat tarttuivat minuun ja veivät minut kuninkaan asunnolle ja tyrkkäsivät minut suuren majan ovesta sisään.
Majassa paloi tuli, sillä ilta oli kylmä, ja Chaka istui tulen toisella puolella kasvot oveen päin. Savu häilyi hänen ympärillään, ja nuotion loiste kiilteli hänen kasvoillaan ja välähteli hänen kammottavissa silmissään.
Ovella tarttuivat muutamat neuvonantajat käsivarsiini ja raastoivat minua tulta kohti, mutta minä riuhtaisin itseni irti ja heittäydyin maahan tervehtien kuningasta hänen kuninkaallisilla nimillään. Neuvonantajat aikoivat karata uudelleen kimppuuni, mutta Chaka lausui: "Antakaa hänen olla; tahdon puhella palvelijani kanssa." Silloin miehet kumarsivat maahan sakka, ja minä istahdin majan permannolle kuningasta vastapäätä ja me keskustelimme tulen läpi.
"Kerrohan minulle karjasta, jota lähetin sinut laskemaan, Mopo Makedaman poika", virkkoi Chaka. "Ovatko palvelijani hoitaneet rehellisesti karjaani?"
"Ovat, oi kuningas", vastasin minä.
"Sanopas minulle eläinten lukumäärä ja merkit, Mopo, äläkä unhota ainoatakaan."
Minä luettelin hänelle yksitellen härät, lehmät ja hiehot unhottamatta ainoatakaan, ja hän kuunteli vaieten kuin nukuksissa oleva. Mutta minä tiesin, ettei hän nukkunut, sillä hänen tuliset silmänsä välähtivät silloin tällöin nuotion loisteessa. Tiesin myös, että hän tahtoi vain kiduttaa minua, tahi tahtoi todellakin kuulla karjasta, ennenkuin minut tapettiin. Selostukseni päättyi vihdoin.
"Hyvä on", sanoi hän. "Maailmassa näkyy olevan vielä rehellisiäkin ihmisiä. Tiedätkös, Mopo, että sinua on poissaollessasi kohdannut suuri ja katkera suru?"
"Olen kuullut siitä, oi kuningas!" vastasin minä huolettomasti kuin olisi puhe ollut jostakin aivan mitättömästä asiasta.
"Niin, Mopo, taivaan kirous on kohdannut huonettasi. Minulle on kerrottu, että pitkäisen tuli sytytti yhdellä kertaa kaikki majasi."
"Olen kuullut siitä, oi kuningas."
"Minulle on kerrottu, että sisälläolijat menettivät järkensä tulen nähdessään ja surmasivat itsensä keihäillä tahi syöksyivät liekkeihin."
"Olen kuullut siitä, oi kuningas! Mutta mitäpä tuosta! Kaikki joet ovat kyllin syviä hullun hukkua!"
"Olet kuullut näistä tapahtumista, Mopo, mutta et ole vielä kuullut kaikkea. Tiedätkös, Mopo, että niiden joukossa, jotka kuolivat talossasi, oli myös hän, joka oli synnyttänyt minut, Taivaiden äiti?"
Silloin minä näyttelin taitavasti, isäni, hyvän suojelushenkeni opastamana. Minä heittäydyin maahan ja valitin ääneen kuin suuren surun vallassa.
"Säästä korviani, oi musta!" valitin minä. "Älä sano minulle, että hän, joka synnytti sinut, on kuollut, oi zulujen leijona. Muista ei ollut väliä. Heidän kuolemansa aiheuttama suru on kuin tuulen henkäys, kuin vesipisara; mutta tämä on kuin myrskyvihuri, kuin meri."
"Lopeta, lopeta jo, palvelijani!" lausui Chaka ivallisesti. "Teit hyvin valittaessasi ääneen suruasi, kun Taivaiden äitiä ei ole enää, ja pahoin olisit menetellyt, jos olisit surrut sentähden, että taivaan tuli suuteli porttejasi. Jos olisit tehnyt jälkimmäisen ja jättänyt ensimmäisen tekemättä, olisin tiennyt, että sydämesi on pahuutta täynnä, ja nyt olisit todellakin saanut itkeä — verikyyneleltä, Mopo. Hyvä sinulle, että selitit arvoituksen oikein."
Nyt näin Chakan minulle valmistaman kuilun syvyyden ja siunasin suojelushenkeäni, Ehloséta, joka oli sanellut minulle vastaukseni. Toivoin jo, että Chaka antaisi minun mennä, mutta toivoni oli turha, tämä oli vasta koetukseni alku.
"Tiedätkös, Mopo", sanoi kuningas, "että kuollessaan kotisi liekkeihin äitini huusi merkilliset ja kaameat sanat, jotka kantautuivat korviini tulen huminasta huolimatta? Hän sanoi, että sinä Mopo, sisaresi Baleka ja sinun vaimosi olitte vehkeilleet yhdessä antaaksenne lapsen minulle, joka haluan olla lapseton. Nämä olivat hänen sanansa, kuulin ne liekkien keskeltä. Sano siis nyt minulle, Mopo, missä ovat lapset, jotka otit mukaasi matkalle, tuo leijonasilmäinen poika, nimeltään Umslopogaas, ja tyttö, jonka nimi on Nada?"
"Umslopogaas on kuollut, leijona tappoi hänet, oi kuningas!" vastasin minä, "ja Nada on swazien luolissa." Ja minä kerroin hänelle Umslopogaasin kuoleman ja miten olin hylännyt vaimoni Macrophan.
"Leijonasilmäinen poika leijonan kitaan!" virkkoi Chaka. "Hänestä kyllin; hän on poissa. Nadaa voidaan keihäin etsiä swazien luolista, niin että hänestä myös kyllin. Puhelkaamme nyt tuosta äitini kuolinlaulusta, Mopo, laulusta, jonka hän lauloi liekkien räiskeessä. Sano minulle, Mopo, sano nyt minulle, onko siinä perää?"
"Ei, oi kuningas! Taivaat olivat varmaankin saattaneet Taivaiden äidin järjiltään, kun hän lauloi tuon laulun", vastasin minä. "En tiedä siitä mitään, oi kuningas."
"Et tiedä siitä mitään, Mopo?" toisti kuningas, ja hän loi jälleen minuun hirveän silmäyksen savukiemuroiden takaa. "Et tiedä siitä mitään, Mopo? Sinulla on varmaankin kylmä; kätesihän aivan vapisevat kylmästä. Ei, älä pelkää — lämmitä niitä, lämmitä niitä, Mopo. Työnnä kätesi nuotion kuumimpaan liekkiin!" Ja pienellä keihäällään, jonka varsi oli kuninkaallista punapuuta, hän osoitti kohtaa, jossa tuli hehkui punaisimpana — osoitti ja nauroi.
Silloin, isäni, minä tyrmistyin kokonaan ja menin aivan kylmäksi — niin, aivan kylmäksi; minä, joka olin pian lämpenevä, sillä minä käsitin Chakan tarkoituksen. Hän aikoi panna minut tulikoetukselle.
Istuin hetkisen vaiti ajatellen. Silloin kuningas lausui jälleen kuuluvasti: "Ei Mopo, älä nyt ole noin häveliäs ja vaatimaton; pitääkö minun nauttia lämpimästä ja nähdä sinun värisevän vilusta? Tänne, neuvonantajani, nouskaa ja tarttukaa Mopon käteen ja työntäkää se liekkiin, niin että hänen sydämensä saa riemuita liekin lämmön suloisuudesta. Sillä aikaa juttelemme tuosta lapsesta, joka oli äitini sanojen mukaan vaimoni Balekan, Mopon, minun palvelijani sisaren synnyttämä."
"Ei tarvitse, oi kuningas", sanoin minä pelon rohkaisemana, sillä huomasin, että ellen tehnyt jotakin, päättäisi kuolema hyvin äkkiä epäröimiseni. Vyöhöni kätketty myrkky johtui myös kerran mieleeni ja minä ajattelin jo niellä sen ja lopettaa siten kärsimykseni, mutta elämänhalu on suuri ja kostonhimo voimakas, niin että sanoin sydämessäni: "Ei vielä, kestän tämänkin; kuolen myöhemmin, jos tarvitaan."
"Kiitän kuningasta hänen armeliaisuudestaan ja lämmittelen mielelläni. Puhu, kuningas, minun lämmitellessäni, ja sinä olet kuuleva totuuden", lausuin minä ylväästi.
Ojensin vasemman käteni, isäni, ja työnsin sen tuleen — en kuitenkaan kuumimpaan kohtaan, vaan liekin latvaan, jossa savukiemurat alkoivat näkyä. Ihoni oli märkä pelon pusertamasta hiestä, eikä tuli ensin tehnyt minulle mitään vahinkoa, mutta minä tiesin tuskien tulevan.
Chaka katseli minua hetkisen hymyillen. Sitten hän sanoi hitaasti ja viivytellen, niin että tuli ehtisi tehdä tehtävänsä:
"Sanopas, Mopo, etkö sinä todellakaan tiedä mitään sisaresi Balekan pojan syntymästä?"
"Tiedän vain tämän, oi kuningas", vastasin minä. "Vuosia sitten synnytti vaimosi Baleka pojan, jonka minä tapoin sinun käskystäsi, ja jonka ruumiin toin nähtäväksesi."
Nyt, isäni, oli kuumuus kuivannut ihoni kosteuden, niin että tuli alkoi kärventää kättäni aiheuttaen minulle suuria tuskia. Mutta siitä ei voinut huomata merkkiäkään kasvoillani, sillä minä tiesin hyvin, että jos värähtäisinkään tahi huudahtaisin, olisin hävinnyt koetuksessa ja joutuisin kuoleman omaksi.
Kuningas lausui jälleen: "Vannotko pääni nimeen, Mopo, ettei poikaani piiloteltu sinun luonasi?"
"Vannon, oi kuningas; vannon sen pääsi nimessä", vastasin minä.
Nyt olivat tuskani niin hirveät, ettei niitä voi kuvaillakaan. Tunsin silmäni pullistuvan kuopistaan, vereni kiehui syöksyen päähäni ja poskilleni vierähti pari verikyyneltä. Mutta kättäni minä pidin tulessa näyttämättä merkkiäkään kärsimyksistäni kuninkaan ja hänen seuralaistensa katsellessa minua uteliaasti. Chaka oli hetkisen vaiti ja tuo hetki tuntui minusta koko elämääni pitemmältä.
"Ah!" lausui hän vihdoin, "minusta näyttää, että sinä alat jo lämmetä, Mopo! Ota kätesi tulesta. Olet kestänyt koetuksen ja minä olen saanut vastauksen. Sydämesi on puhdas, sillä jos siellä olisi ollut vilppiä, niin tuli olisi pakottanut sen esiin ja sinä olisit huutanut surkeasti, Mopo, mikä huuto olisikin ollut viimeisesi!"
Vedin käteni tulesta ja tuskani taukosi hetkeksi.
"Hyvä on, oi kuningas!" sanoin minä rauhallisesti. "Tulella ei ole voimaa vahingoittaa niitä, joiden sydän on puhdas."
Puhuessani katselin kättäni. Se oli aivan musta, isäni, — musta kuin karrelle palanut puu ja kokoon käpertyneistä sormista olivat kynnet kadonneet kokonaan. Katsele sitä nyt, isäni, minun silmäni ovat sokeat, mutta sinä näet. Nyt se on valkoinen, kuten sinun — valkoinen, kuollut ja kuivettunut. Siinä on muisto tulesta Chakan majassa, tulesta, joka suuteli minua monta, monta vuotta sitten; tuon tuskan illan jälkeen on minulla ollut hyvin vähän hyötyä tästä kädestäni. Mutta oikea käteni oli vielä jäljellä, isäni, ja, ah! minä käytin sitä.
"Näyttää siltä, että tuo Nobela velhotar, joka on kuollut, valehteli ennustaessaan sinun tahtovan pahaa minulle, Mopo", virkkoi Chaka jälleen. "Sinä ja sisaresi Baleka olette kaikesta päättäen viattomat, joten laulu, jonka Taivaiden äiti lauloi liekkien huminassa, ei ollut tosi. Hyvä sinulle, Mopo, sillä tässä asiassa ei valani olisi auttanut sinua. Mutta äitini on kuollut — kuollut liekkeihin vaimosi ja lastesi keralla, Mopo, jonkun katalan noituuden uhrina. Me vietämme surujuhlan, Mopo, sinä ja minä, sellaisen surujuhlan, ettei sen vertaista ole ennen nähty Zulu-maassa, sillä silloin täytyy koko maailman itkeä. Ja siinä surujuhlassa toimeenpannaan suuri 'vainuaminen, Mopo. Taikureita emme tarvitse, vaan sinä ja minä toimitamme tehtävän, ja itse me vainuamme käsiimme heittiöt, jotka ovat saattaneet meille kaikki nämä tuskat. Mitä! Eikö äitini kuolemaa kostettaisi, hänen, joka synnytti minut, ja eikö sinun vaimojesi ja lastesi kuolemaa kostettaisi, Mopo, sinun — viattoman miehen? Mene, Mopo, uskollinen palvelijani, jota minä olen kunnioittanut tuleni lämmöllä, mene!" Ja hän tuijotti minuun vielä kerran savun läpi ja viittasi keihäänsä kärjellä ovea kohti.
XI.
BALEKAN NEUVO.
Nousin ylistäen kuningasta äänekkäästi ja poistuin kävellen hitaasti portista ulos, mutta päästyäni ulkopuolelle kiihtyivät palaneen käteni tuskat sietämättömiksi. Juoksin valittaen sinne tänne, kunnes päädyin erään tuttavani majalle, josta löysin rasvaa, mutta voideltuani käteni syöksyin jälleen ulos, sillä en voinut olla yhdessä kohden. Harhailin tietämättä minne kuljin ja vihdoin saavuin kotini raunioille. Majoja ympäröinyt aitaus oli vielä jäljellä; tuli ei ollut tarttunut siihen. Astuin sisäpuolelle: siellä olivat majat tuhkana — tuhkaa oli nilkan vahvuiselta. Kävelin ja katselin hävityksen jälkeä ja jalkani sattui johonkin kovaan ja särmikkääseen.
Oli kirkas kuutamo ja minä katsoin mitä se oli: edessäni olivat vaimojeni ja lasteni mustuneet luut. Sydämeni katkerassa surussa minä heittäydyin maahan ja peitin itseni kotini tuhalla ja vaimojeni ja lasteni luilla. Niin, isäni, siinä minä makasin tuhan peitossa, tuhan, joka peitti myös nuo hiiltyneet luut. Siten lepäsin viimeisen kerran kotonani, ja niiden tomu, joille olin antanut elämän, suojeli minua yökylmältä. Sellaista tapahtui meille Chakan päivinä, isäni, ei vain minulle, vaan monelle muullekin.
Makasin tuhassa ja valitin kidutuksen aiheuttamasta tuskasta sekä sydämeni suuresta surusta. Miksi en ollut nielaissut myrkkyäni tuolla Chakan majassa ja Chakan silmäin edessä? Miksi en niellyt sitä nyt ja lopettanut kärsimyksiäni? Ei, koska olin kärsinyt kaikki nämä tuskat, niin en aikonut suoda hänelle sitä iloa. Nyt, kun olin kestänyt tulikoetuksen, tulisin vielä kerran mahtavaksi ja voimakkaaksi, ja minä himosin valtaa ja suuruutta. Niin, suruni päätin kestää ja tulla suureksi, niin että kerran voisin kostaa kuninkaalle kaikki. Ah, isäni, siinä tuhassa maatessani minä rukoilin esi-isäni henkiä, Amatongioja, suojelushenkeäni Ehloséta, ja rohkeninpa rukoilla Umkulunkuluakin, maailman suurta sielua, joka liikkuu taivaissa ja maan päällä näkymättömänä ja äänettömästi, että saisin elää voidakseni surmata Chakan samoinkuin hän oli surmannut minun rakkaani. Ja rukoillessani minä vaivuin uneen, tahi menin tajuttomaksi ja olin kuin kuollut.
Näin näyn, joka oli lähetetty vastaukseksi rukoukseeni, tahi ehkä se oli vain kiihtymyksestäni johtunut mielenhäiriö. Minusta näytti, isäni, kuin olisin seisonut suuren ja leveän joen partaalla. Oli pimeätä, virran kalvo vain kimalteli siellä täällä, mutta kaukaa toiselta rannalta näkyi kuin myrskyisen päivän kajastusta, jonka valossa näin valtavan kaislameren, joka aaltoili heräävässä aamutuulessa ja josta ilmestyi miehiä, naisia ja lapsia, sadoittain, tuhansittain, jotka syöksyivät virran laineisiin ja kiitivät pois. Isäni, kaikki nuo näkemäni ihmiset olivat mustia — joukossa ei ollut ainoatakaan sinun laistasi valkoista, sillä tämä näky koski vain zulukansaa, joka yksin on kaislikosta kotoisin. Toiset uivat virran yli hyvin nopeasti toisten taistellessa vedessä kauemmin — mutta niinhän on tässäkin elämässä — toiset kuolevat pian ja toiset elävät hyvinkin kauan. Näin vedessä lukemattomia kasvoja, joukossa monet tututkin. Siellä oli Chaka ja hänen vieressään näin itseni; siellä oli myös prinssi Dingaan, Chakan veli, ja Umslopogaas-poikanen ja Nada-tyttäreni, ja silloin minulle selvisi, ettei Umslopogaas ollutkaan kuollut, vaan kadoksissa.
Käännyin katsomaan rannalle, jolla seisoin, ja huomasin, että takanani kohosi musta kallioseinämä, valtava ja jyrkkä, jossa oli useita norsunluisia ovia, joista tulvi valoa ja kuului naurua; toisia ovia oli myös, mustia kuin kivihiilestä tehtyjä, ja niistä ammotti pimeys ja kuulin valituksia. Ovien edessä oli istuin, jolla istui ihmeen ihana naisellinen olento. Hän oli pitkä ja solakka, yllään valkoinen vaippa, ja hän ainoa oli valkoinen, ja hänen hiuksensa olivat kuin tulessa sulatettu kulta, ja hänen kasvonsa säteilivät kuin keskipäivän aurinko. Ja minä näin, että nuo joesta tulijat seisahtuivat vielä vettävaluvina naisen eteen ja minä kuulin heidän huutavan:
"Terve, Inkosazana-y-Zulu! Terve, taivaan kuningatar!"
Tuolla ihmeellisellä naisella oli kummassakin kädessään pieni sauva. Oikeassa kädessä oleva oli valkoinen, norsunluinen, ja vasemmassa kädessä musta eebenholtsinen. Ja kun tulijat astuivat valtaistuimen eteen tervehtimään häntä, viittasi hän milloin oikeassa kädessään olevalla norsunluusauvalla, milloin eebenholtsisauvalla. Norsunluusauvalla hän osoitti noita norsunluu-ovia, joista tulvi valoa ja kuului naurua, ja eebenholtsisauvalla hän osoitti noita kivihiiliovia, joista ammotti pimeys ja kuului valituksia. Ja viittausten mukaan astuivat tervehtijät, toiset valoon ja toiset pimeyteen.
Siinä seisoessani saapui pieni joukko joen yli. Katselin heitä ja tunsin jokaisen. Tulijat olivat Unandi, Chakan äiti, vaimoni Anadi, Moosa-poikani ja kaikki muut vaimoni ja lapseni ja ne, jotka olivat tuhoutuneet heidän kerallaan.
He pysähtyivät naisen, Taivaan prinsessan eteen, jolle Umkulunkulu oli uskonut tehtäväksi suojella zulu-kansaa, ja minä kuulin heidän huutavan:
"Terve, Inkosazana-y-Zulu, terve!"
Silloin hän, Inkosazana, osoitti norsunluusauvalla norsunluuovia, mutta he seisoivat paikoillaan hievahtamatta. Silloin hän puhui ensi kerran hiljaisella äänellä, jota oli kaamea kuulla.
"Astukaa sisään, kansani lapset, astukaa sisään valoon ja kirkkauteen.
Miksi viivyttelette?"
Mutta he seisoivat vain paikoillaan ja Unandi lausui:
"Oi Taivaan kuningatar, me viivymme rukoillaksemme rangaistusta hänelle, joka murhasi meidät. Minä, jota maan päällä sanottiin Taivaiden äidiksi, rukoilen sinua, oi Taivaan Kuningatar, kaikkien näiden seuralaisteni puolesta: rankaise häntä, joka murhasi meidät."
"Mikä on hänen nimensä?" kysyttiin tuolla hiljaisella ja kaamealla äänellä.
"Chaka, zulujen kuningas", vastasi Unandi. "Chaka, minun poikani."
"Monet ovat jo vaatineet tuota päätä", vastasi Taivaan kuningatar, "ja vielä useammat tulevat sitä vaatimaan. Älä pelkää, Unandi, hänen päänsä on vaipuva. Älkää pelätkö, Anadi ja te Mopon vaimot ja lapset, se on vaipuva, sanon minä. Keihäs, joka lävisti rintasi, Unandi, on lävistävä myös Chakan rinnan, ja kuulkaa te Mopon vaimot ja lapset, käsi, joka survaisee keihään, on oleva Mopon käsi. Minä johdan häntä ja hän on tekevä, mitä minä tahdon. Hän on oleva kostoni välikappale maan päällä! Astukaa sisään, kansani lapset, valoon ja kirkkauteen, sillä Chakan tuomio on kirjoitettu."
Näin uneksin, isäni. Tämä oli näky, joka lähetettiin minulle lohdutukseksi maatessani tuskissani ja epätoivossa rakkaideni luiden keskellä kotini tuhassa. Siten minun suotiin nähdä taivaan Inkosazana sellaisena kuin hän on todellisuudessa. Näin hänet vielä kahdesti, mutta täällä maan päällä ja valveilla ollessani. Niin, kolmesti on minun suotu nähdä nuo kasvot, joita en saa nähdä enää ennen kuolemaani, sillä kukaan ei voi nähdä neljättä kertaa Inkosazanaa ja elää. Sano, olenko järjiltäni, isäni, ja ovatko nuo näyt vain pimenneen järkeni hulluja houreita? En tiedä, mutta totta on, että olin näkevinäni ne.
Heräsin taivaan alkaessa vaaleta nousevan päivän edellä; palaneen käteni polte havahdutti minut unestani tahi tainnoksista. Ravistin tuhan päältäni ja menin joelle peseytymään. Palattuani istahdin kuninkaan vaimojen asunnon, emposenin, portille, odottamaan, kunnes nämä tapansa mukaan tulisivat vettä noutamaan. Vihdoin he tulivat ja peittäen kasvoni minä odotin Balekaa. Näin hänet pian, hän oli surullisen näköinen ja käveli hitaasti vesiastia kädessään. Kuiskasin hänen nimensä ja hän pujahti syrjään erään aloe-pensaan taakse sanoen toisille jonkun terävän piikin tunkeutuneen jalkaansa ja viivytteli siten, kunnes toiset olivat menneet. Sitten hän tuli luokseni ja me tervehdimme katsellen murheen murtamina toisiamme silmiin.
"Oli onneton päivä, kun kuuntelin sinua, Baleka", sanoin minä, "sinua ja Taivaiden äitiä, ja pelastin lapsesi. Katso nyt, mihin kurjuuteen se on meidät saattanut! Kaikki omaiseni ovat kuolleet — Taivaiden äiti on kuollut — ja minä itse olen saanut kestää mitä julmimman tulikidutuksen." Ja minä näytin hänelle palaneen käteni.
"Niin, Mopo veljeni", vastasi hän, "mutta oma liha on jokaista lähinnä, enkä minä välittäisi tästä paljoakaan, ellei poikani Umslopogaas olisi myös kuollut, kuten äsken kuulin."
"Puhut kuin nainen ainakin, Baleka", sanoin minä. "Etkö sitten välitä rahtuakaan siitä, että minä — sinun veljesi — olen menettänyt kaikki, mitä rakastin?"
"Sinulle, veljeni, voi vielä uusi vilja versoa, mutta minulla ei ole enää mitään toivoa, sillä kuningas ei katsahdakaan enää puoleeni. Suren tähtesi, mutta minulla oli vain tämä ainoa, ja oma liha on jokaista lähinnä. Luuletko minun pelastuvan? Ei, veljeni. Säästyin joksikin ajaksi, mutta sitten menen sinne, jonne toisetkin ovat menneet. Chaka on jo merkinnyt minut, jonkun ajan saan ehkä elää vielä, mutta sitten minun täytyy kuolla. Hän leikkii vain kanssani kuten leopardi haavoittuneen kauriin kanssa. Mutta siitä en välitä, suren vain poikaa, sillä sellaista poikaa ei ollut toista. Oi, jos saisin kuolla pian ja pääsisin etsimään häntä!"
"Jospa poika ei olekaan kuollut, Baleka, entä sitten?"
"Mitä sinä tarkoitat?" vastasi hän kääntyen puoleeni ja tuijottaen minuun hurjasti. "Oi, sano se jälleen — jälleen, Mopo! Kuolisin ilolla vaikka sata kuolemaa saadakseni tietää, että Umslopogaas elää."
"Ei, Baleka, minä en tiedä mitään, mutta viime yönä näin unta", ja minä kerroin hänelle näkyni kokonaan kuin myös sen, mitä oli tapahtunut sitä ennen.
Hän kuunteli sanojani tarkoin kuin kuninkaan tuomiota elämästä tahi kuolemasta.
"Luulen unesi merkitsevän jotakin, Mopo!" sanoi hän vihdoin. "Olet aina ollut muita erikoisempi, jolle matkojen etäisyydet eivät merkitse mitään. Nyt tiedän, että Umslopogaas elää, ja nyt minä voin kuolla onnellisena. Niin, älä väitä vastaan; minun täytyy kuolla, tiedän sen. Luin kuninkaan silmistä tuomioni. Mutta mitäpä siitä! Eihän se merkitse mitään, kunhan vain prinssi Umslopogaas elää vielä."
"Rakkautesi on suuri, vaimo", sanoin minä, "ja juuri tämä rakkautesi on saattanut meille monet murheet. Ja lopultakin voi käydä niin, ettei sillä voiteta mitään, sillä säälimätön kohtalo vainoaa meitä. Sano nyt, mitä minun pitää tehdä? Pakenenko vai jäänkö tänne jättäen kaikki sallimuksen ja sattumain varaan?"
"Sinun täytyy jäädä tänne, Mopo. Katsos nyt! Minä tiedän kuninkaan mietteet. Hän on peloissaan murhattuaan äitinsä; hän pelkää koko kansan nousevan kostamaan äidinsurmaajalle. Sentähden sanoo hän kaikille, ettei hän tappanut äitiään Unandia, vaan tämä tuhoutui tulessa, joka taikavoimain vaikutuksesta tuhosi kotisi, ja vaikka kaikki tietävät hänen valehtelevan, ei kukaan tohdi väittää häntä vastaan. Täällä toimeenpannaan rikollisten etsiminen, 'vainuaminen', kuten hän sinulle sanoikin, mutta erilainen 'vainuaminen' kuin ennen, sillä sinä ja hän tulette toimittamaan taikureiden tehtävän, ja silloin hän surmauttaa kaikki, joita hän pelkää, kaikki, joiden hän tietää vihaavan häntä hänen pahuutensa tähden ja sentähden, että hän murhasi oman äitinsäkin. Sentähden hän nyt säästi henkesi, Mopo, ja tekee sinusta jälleen mahtavan miehen, sillä jos hänen äitinsä Unandi todellakin kuoli noituuden uhrina, kuten hän sanoo, niin etkö silloin sinäkin kärsinyt yhtä suurta vääryyttä ja eivätkö sinunkin vaimosi ja lapsesi joutuneet saman noituuden uhreiksi? Sentähden, älä pakene! Odota aikaasi ja tule mahtavaksi — mahtavaksi koston suurta hetkeä varten, Mopo veljeni. Sinulla on jo paljon kostettavaa, mutta mittasi on tuleva pian vielä täydemmäksi, sillä kohta tulee minun vuoroni kuolla, jolloin minunkin vereni huutaa sinua kostamaan. Kuule, Mopo. Eikö tässä maassa ole muitakin prinssejä? Mitä tekevät kuninkaan veljet Dingaan, Umhlangana ja Umpanda? Eivätkö he halua päästä valtaistuimelle, kuninkaaksi? Eivätkö he joka aamu nouse vuoteeltaan tunnustellen raajojaan, elävätkö he vielä, ja eivätkö he joka ilta paneudu levolle tietämättä, saavatko he aamulla suudella vaimojaan vai kuninkaan punaisen keihään kärkeä? Lähene heitä, veljeni; hiivi heidän sydämiinsä, urki heiltä heidän mietteensä ja ilmaise heille omasi, ja minä olen varma, että vihdoin tulee Chakan itsensä vuoro astua sisään portista, josta sinunkin vaimosi ovat menneet ja josta minunkin täytyy pian mennä."
Niin puhui Baleka ja poistui jättäen minut mietteisiini, sillä hänen sanansa olivat viisautta täynnä. Minä tiesin aivan hyvin, että kuninkaan veljet olivat ainaisen pelon vallassa, sillä kuninkaan varjo painoi heitä raskaasti. Pandasta ei ollut paljoakaan toivoa. Hän rakasti mukavuutta ja oli osoittanut olevansa vailla tarmoa ja neuvokkuutta. Mutta Dingaan ja Umhlangana olivat toista maata ja heistä saattoi ehkä muovailla nuijan, joka iskisi Chakan kallon sirpaleiksi, lintujen ruoaksi. Mutta Chakan malja ei ollut vielä täysi, joten sopivaa hetkeä oli odotettava.
Mietiskeltyäni asiaa tarpeeksi minä nousin ja menin ystäväni luo hoitelemaan palanutta kättäni, joka vaivasi minua kovin, ja laittelin parhaillaan siteitä, kun lähetti saapui käskemään minua kuninkaan puheille.
Lähdin heti ja tervehdin kuningasta heittäytyen maahan, mutta hän tarttui käteeni ja nosti minut ylös lausuen lempeästi:
"Nouse, Mopo, palvelijani! Olet saanut paljon kärsiä vihollistesi harjoittaman noituuden tähden. Olet menettänyt vaimosi ja lapsesi. Ja minä olen menettänyt äitini. Itkekää, neuvonantajani, antakaa kyyneltenne virtana valua, sillä minä olen menettänyt äitini ja Mopo palvelijani vaimonsa ja lapsensa vihollistemme meihin kohdistaman noituuden tähden!"
Ja kaikki neuvonantajat alkoivat silloin ääneensä itkeä Chakan tuijottaessa heihin synkästi.
"Kuule, Mopo!" sanoi kuningas, kun itku oli vaiennut. "Kukaan ei voi antaa minulle äitiäni takaisin, mutta minä voin antaa sinulle uusia vaimoja, ja lapsia voit sinä vielä saada. Valikoi itsellesi kuusi kuninkaalle varatuista naisista, karjastani saat sata parhainta päätä, ja minun käskyläiseni rakentavat sinulle uuden kodin, joka on entistäsi monin verroin suurempi ja kauniimpi. Nämä lahjoitan sinulle lämpöisellä kädellä ja vielä enemmänkin olet saapa hyvitystä! Uuden kuun ensimmäiseksi päiväksi kuulutan koko kansani koolle suureen neuvotteluun, bandhlaan, johon sinunkin oma heimosi, langeni-heimo, tulee saapuville, ja silloin me molemmat vietämme surujuhlan suuria murheitamme muistellen ja silloin me otamme selville, kuka on kaikki nämä surut aiheuttanut. Mene nyt, Mopo, mene! Ja menkää tekin, neuvonantajani, ja jättäkää minut yksinäni itkemään äitini kuolemaa!"
Siten toteutuivat Balekan sanat, isäni, ja siten minusta tuli Chakan avulla mahtavampi henkilö kuin ennen olin ollutkaan. Valikoin itselleni karjan, parhaimman laatuaan; otin vaimot, joilla ei ollut kauneudessa vertaa, mutta en välittänyt niistä, eikä minulle syntynyt enää lapsia. Sydämeni oli kuin kuihtunut vesa. Chakan tuli oli imenyt voimat ruumiistani, ja suru rakkaitteni menettämisen tähden oli vaimentanut elämänhaluni.
XII.
SUSI-GALAZIN TARINA.
Nyt, isäni, palaan hieman takaisinpäin kertomuksessani, joka on pitkä ja mutkainen kuin polveileva joki, ja kerron, mitä Umslopogaasille tapahtui hänen jouduttuaan leijonan kynsiin. Hän kertoi minulle kaikki, kun vihdoin tapasimme toisemme vuosien kuluttua.
Leijona riensi pitkin loikkauksin tiehensä Umslopogaas hampaissaan. Kerran hän koetti riuhtaista itseänsä irti, mutta peto kiristi vain otettaan, joten hän heittäytyi aivan hervottomaksi ja katseli taaksepäin nähden Nadan kasvot, kun tämä syöksyi aitauksesta huutaen: "Pelastakaa hänet!" Hän näki tytön kasvot ja kuuli nuo sanat, mutta sitten pimeni maailma hänen ympärillään ja hänestä tuntui, että hän vaipui sikeään uneen.
Tuntiessaan kipua reidessään, johon leijona oli häntä purrut, Umslopogaas heräsi pian jälleen ja kuuli jonkun ärjäisevän. Hän katsahti ylös ja näki lähellään leijonan, joka oli hellittänyt hänet hampaistaan. Peto sähisi raivosta ja tuijotti edessään seisovaan kookkaaseen ja rotevaan nuorukaiseen, jolla oli julmat kasvot ja yllään mustan- ja harmaankirjava sudentalja, joka oli kiinnitetty hänen olkapäilleen siten, että yläleuka hampaineen oli hänen päälaellaan. Hän seisoi leijonan edessä suuri sotakilpi toisessa ja raskas raudoitettu nuija toisessa kädessä, ärjähdellen uhkaavasti.
Peto painautui hyppyyn muristen raivoisasti, mutta nuorukainen ei odottanutkaan hyökkäystä. Hän syöksähti eteenpäin ja iski petoa nuijallaan päähän. Isku oli ankara ja osui paikalleen, mutta ei ollut kuolettava, sillä leijona peräytyi takajaloilleen ja iski raivoisasti häntä kohti. Hän ojensi kilven suojakseen, mutta tuo voimakas isku löi kilven takaisin sellaisella vauhdilla, että nuorukainen kaatui selälleen kilven alle ja makasi siinä ulvoen kuin tuskissaan keppuroiva susi. Leijona oli samassa hänen kimpussaan, ja tilanne muuttui mitä uhkaavimmaksi. Nuorukaisella oli vielä kilpi suojanaan, joten leijona ei päässyt häntä heti raatelemaan, mutta Umslopogaas näki, ettei voinut kauan kestää, ennenkuin kilpi väistyisi ja vieras saisi surmansa.
Leijonan rinnassa oli vielä terä syvälle painuneena Umslopogaasin katkennut keihäs, ja nähdessään tämän Umslopogaas päätti painaa keihään sydämeen saakka tahi kuolla. Hän nousi nopeasti, sillä hätä palautti hänen voimansa, ja syöksyi paikalle, jossa leijona ahdisti kilven suojassa kamppailevaa vierasta. Peto ei huomannut häntä, kun hän heittäytyi polvilleen ja tarttuen katkenneeseen keihääseen työnsi sen syvälle pedon ruumiiseen ja väänsi terän ympäri. Nyt se näki uuden vastustajansa ja kääntyi tätä kohti haavoittaen terävillä kynsillään tätä rintaan ja käsivarsiin.
Umslopogaas vierähti kyljelleen, mutta kuuli samassa valtavaa ulvontaa ja katso, harmaita ja mustia susia syöksyi leijonan kimppuun repien ja raastaen sitä, kunnes se kaatui ja silvottiin palasiksi. Umslopogaas menetti jälleen tajuntansa, kaikki pimeni hänen silmissään ja hän makasi kuin kuollut.
Vihdoin hän tointui jälleen ja samalla palautui muistikin. Hän muisti ottelun ja katsahti ylös nähdäkseen leijonan. Sitä ei näkynyt, mutta sen sijaan hän huomasi makaavansa ruo'oista tehdyllä vuoteella jossakin luolassa, jossa oli runsaasti kaikenlaisten eläinten nahkoja. Vedellä täytetty ruukku oli hänen vieressään. Ojentaen kätensä hän tarttui ruukkuun ja joi ja silloin hän huomasi, että hänen kätensä oli ohut kuin taudin laihduttama ja rinta täynnä tuskin umpeen menneitä arpia.
Hänen siinä maatessaan ihmetellen, pimeni luolan suu ja sisään astui sama nuorukainen, joka oli otellut leijonan kanssa joutuen tämän alle, kantaen tapettua kaurista hartioillaan. Hän pudotti otuksen maahan ja astui Umslopogaasin luo.
"Ou!" huudahti hän, "silmäsi ovat auki — elätkö siis, muukalainen?"
"Elän", vastasi Umslopogaas, "ja olen kovin nälkäinen."
"Onpa jo aikakin", sanoi toinen. "Kaksitoista päivää sitten raahasin sinut tänne metsien halki suurella vaivalla ja koko ajan olet maannut tiedotonna juoden vain vettä. Leijona oli raadellut sinut niin pahasti, etten voinut uskoa sinun jäävän henkiin. Kahdesti olin jo surmaamaisillani sinut lopettaakseni kärsimyksesi ja säästyäkseni vaivoista, mutta pidätin käteni eräältä vainajalta saamani ilmoituksen tähden. Nyt syö, että voimasi palautuisivat. Sitten puhelemme."
Umslopogaas söi ja alkoi tervehtyä päivä päivältä, ja kun hän oli voimistunut, istuivat he eräänä iltana luolassaan nuotion ääressä keskustellen.
"Mikä on nimesi?" kysyi Umslopogaas.
"Minua sanotaan Susi-Galaziksi", vastasi toinen. "Olen zulu ja samaa verta kuin Chaka-kuningas, sillä Senzangaconan isä oli isoisäni isä."
"Entä mistä olet kotoisin, Galazi?"
"Swazi-maasta — halakazien heimoa, jonka päällikkö oikeastaan olisin. Kas näin on asian laita: isoisäni Siguyana oli Senzangaconan, Chakan isän, nuorempi veli. Mutta hän riitaantui Senzangaconan kanssa ja hänestä tuli kulkuri. Muutamien Umtetwan miesten kanssa hän tuli sitten Swazi-maahan ja asusti halakazi-heimon luona näiden suurissa luolissa, ja lopulta kävi niin, että hän tappoi heimon päällikön ja anasti tämän paikan. Hänen kuoltuaan hallitsi isäni, mutta maassa oli suuri puolue, joka vihasi häntä sentähden, että hän oli zulu, tahtoen päällikön paikalle oman heimon miehen. He eivät voineet kuitenkaan mitään, sillä isäni hallitsi maata rautaisella kädellä. Minä olin isäni ja hänen ensimmäisen vaimonsa ainoa poika ja syntynyt päälliköksi hänen jälkeensä, minkätähden isäni vihamiehet — heitä oli paljon ja he olivat mahtavia miehiä — vihasivat minuakin. Sellainen oli tilanne viime talvena vuosi sitten, jolloin isäni päätti surmata kaksikymmentä ylimystä, joiden hän tiesi vehkeilleen häntä vastaan. Mutta nämä saivat tietää, mitä oli tulossa, ja houkuttelivat erään isäni vaimon, joka oli heidän sukulaisensa, myrkyttämään hänet. Nainen syötti hänelle myrkyn yöllä, ja aamulla minulle tuotiin sana, että isäni oli sairas ja tahtoi tavata minua. Menin hänen majaansa, jossa tapasin hänet tuskissaan riuhtoillen.
"'Mikä sinua vaivaa, isäni?' kysyin minä. 'Kuka on tehnyt tämän konnantyön?'
"'Olen saanut myrkkyä, poikani', huohotti hän, 'ja hän, joka antoi sitä minulle, seisoo takanasi'. Ja hän viittasi naiseen, joka seisoi ovella pää alaspainuneena ja vavisten nähdessään ilkityönsä seuraukset.
"Tyttö oli nuori ja kaunis ja me olimme olleet ystäviä, mutta minä voin sanoa, etten epäröinyt silmänräpäystäkään, sillä vereni kiehui. En epäröinyt, vaan syöksyin häntä kohti keihäs koholla ja tapoin hänet kaikista rukouksista huolimatta.
"'Hyvin tehty, Galazi', sanoi isäni. 'Mutta varo itseäsi, kun minä olen poissa, sillä nämä swazi-koirat tahtovat karkoittaa sinut ja anastaa paikkasi! Jos sinut karkoitetaan ja sinä kuitenkin jäät henkiin, niin vanno minulle, ettet lepää, ennenkuin olet kostanut kuolemani.'
"'Sen vannon, isäni', vastasin minä. 'Vannon, etten säästä ainoatakaan halakazi-heimon miestä, paitsi omia sukulaisiani; naiset vien orjuuteen ja lapset vankeuteen!'
"'Suuria sanoja nuorukaisen suusta', lausui isäni, 'mutta tuon kaiken olet tekevä, Galazi. Nyt kuolinhetkelläni näen selvästi, että sinä, Siguyanan lapsi, saat vaeltaa koditonna muutamat jäljellä olevat elinvuotesi ja tultuasi erääseen toiseen maahan saat kuolla miehen lailla; ei näin, josta saan kiittää tuota naista.' Tämän sanottuaan hän kohotti päätään, katsoi minuun ja heitti henkensä tuskaisesti parahtaen.
"Astuin majasta raastaen tytön ruumista jäljessäni. Majan edessä oli koolla useita ylimyksiä loppua odottaen, ja minä huomasin heidän synkät katseensa.
"'Päällikkö, minun isäni, on kuollut!' huusin minä korkealla äänellä, 'ja minä, Galazi, joka nyt olen päällikkö, olen surmannut hänen murhaajansa!' Ja minä riuhtaisin tytön ruumiin selälleen heidän eteensä, niin että he saattoivat nähdä hänen kasvonsa.
"Tytön isä sattui olemaan miesten mukana, hän, joka oli houkutellut tyttärensä tuohon konnantyöhön, ja näky saattoi hänet aivan suunniltaan raivosta.
"'Mitä, veljet?' huusi hän. 'Sietäisimmekö, että tuo nuori zulu-koira, tyttäreni murhaaja, tulee meidän päälliköksemme? Ei milloinkaan! Vanha leijona on kuollut ja nyt on penikan vuoro!' Ja häh hyökkäsi minua kohti keihäs koholla.
"'Ei milloinkaan!' toistivat toisetkin hyökäten myös minua kohti keihäitään heristäen.
"Odotin enkä hätiköinyt, sillä isäni viimeisistä sanoista minä tiesin, ettei kuolinhetkeni ollut vielä tullut. Odotin, kunnes mies oli aivan lähellä; hän iski, minä hypähdin syrjään ja lävistin hänet samassa keihäälläni, ja siihen hän vaipui kuolleena tyttärensä ruumiin päälle. Sitten karjaisin ja syöksyin hyökkääjäin rivin läpi, eikä kukaan koskenut minuun eikä voinut saavuttaa minua; ei ole miestä, joka saisi minut kiinni, kun jalkani ovat maassa ja saan juosta vapaasti."
"Tahdonpa koettaa", sanoi Umslopogaas hymyillen, sillä hän oli nopsajalkaisin kaikista zulunuorukaisista.
"Opettele ensin kävelemään jälleen ja juokse sitten", vastasi Galazi.
"Jatkahan kertomustasi", keskeytti Umslopogaas; "se on erittäin jännittävä."
"Niin, se ei ole vielä lopussa, muukalainen. Pakenin halakazi-heimon alueelta enkä viipynyt hetkeäkään Swazi-maassakaan, vaan kiiruhdin nopeasti zulujen luo. Aikomukseni oli mennä suoraan Chakan puheille, kertoa hänelle kärsimäni vääryydet ja pyytää, että hän lähettäisi armeijan tuhoamaan halakazi-heimon. Mutta vaeltaessani minä saavuin eräänä iltana ruokaa ja yösijaa etsiessäni erään vanhuksen luo, joka tunsi Chakan ja oli tuntenut myös Siguyanan, minun isoisäni, ja oltuani hänen luonaan pari päivää minä kerroin hänelle tarinani. Vanhus neuvoi minua luopumaan suunnitelmastani sanoen, ettei Chaka-kuningas voinut sietää omaan kuninkaalliseen sukupuuhunsa kuuluvia vesoja, vaan tappaisi minut varmasti, ja tuo kunnon vanhus pyysi minua jäämään luoksensa asumaan. Neuvo oli hyvä enkä minä ajatellut enää lähteä kuninkaan luo oikeutta rukoilemaan, sillä se, joka pyytää kuninkaalta oikeutta, yhdyttää välistä kuolemansa. Vanhuksen luo en myöskään aikonut jäädä, sillä hänen poikansa katselivat minua karsain silmin, ja sitäpaitsi tahdoin olla itse päällikkö, vaikkapa minun täytyisi sentähden elellä aivan yksinänikin. Illalla lähdin sitten taipaleelle lainkaan tietämättä, minne menisin.
"Kolmantena iltana saavuin erääseen pienoiseen kylään, joka on joen toisella puolella vuoren juurella. Portilla istui eräs hyvin vanha vaimo ilta-auringon paisteessa. Nähdessään minut hän sanoi minulle: 'Nuori mies, sinä olet kookas ja vahva ja nopea jaloistasi. Tahdotko omistaa erään kuuluisan aseen, erään nuijan, jota kukaan ei voi vastustaa?'
"Sanoin tahtovani omistaa sellaisen nuijan ja kysyin, mitä minun piti tehdä saadakseni sen.
"'Tämä', sanoi vaimo: 'huomenna aamun sarastaessa sinun pitää mennä tuonne vuorelle', ja hän osoitti vuorta, jossa nyt olet, muukalainen, 'jonka huipulla tuo kivinen velhotar istuu maailman loppua odottaen. Kuljettuasi kaksi kolmattaosaa matkasta sinä tulet polulle, jota on hyvin vaikea kiivetä, mutta sinun on pyrittävä eteenpäin ja hetkisen kuluttua tulet synkkään metsään, jossa on hyvin pimeä. Siihen et saa pysähtyä, vaan sinun täytyy tunkeutua metsän läpi, kunnes saavut avonaiselle paikalle, jonka toisella puolella kohoaa jyrkkä vuorenseinämä. Seinämässä on luola ja luolasta löydät erään miehen luut. Tuo luut tänne ja minä annan sinulle nuijan.'
"Hänen vielä puhuessaan saapui portille kylän asukkaita, jotka pysähtyivät kuuntelemaan.
"'Älä välitä hänen puheistaan, nuori mies', sanoivat he, 'ellet ole kyllästynyt elämään. Älä välitä hänestä, hän on mielipuoli. Vuorelle ei kukaan voi nousta, sillä se on aaveiden temmellyspaikka. Katsopas tuota kivistä velhotarta, joka istuu sen huipulla! Ja tuo metsä on pahojen henkien tyyssija eikä kukaan ole käynyt siellä vuosikausiin. Tämän vaimon poika oli suuri huimapää; hän meni metsään kävelemään sanoen, ettei hän pelännyt aaveita, ja kummitusväki, amatongo, tappoi hänet. Siitä on jo monta vuotta eikä kukaan ole tohtinut lähteä etsimään hänen luitaan. Hänen äitinsä istuu aina tässä kysellen jokaiselta ohikulkijalta, eikö kukaan ottaisi suorittaakseen tehtävää ja tarjoten suurta nuijaansa palkinnoksi, mutta kukaan ei ole tohtinut!'
"'He valehtelevat!' sanoi tuo vanha vaimo. 'Siellä ei ole mitään kummituksia tahi aaveita. Aaveet asustavat vain heidän pelkurisydämessään; vuorella on vain susia. Minä tiedän, että poikani luut ovat luolassa, sillä olen hengessäni nähnyt ne, mutta valitettavasti ovat vanhat jäseneni liian heikot voidakseni kiivetä vuoripolkua ylös. Nuo ovat kaikki pelkuriraukkoja eikä täällä ole ollut ainoaakaan miehistä miestä sen jälkeen kuin zulut surmasivat puolisoni iskien hänet täyteen haavoja!'
"Kuuntelin mitään virkkamatta, mutta kun kaikki olivat sanoneet sanottavansa, pyysin saada nähdä nuijan, joka annettaisiin palkinnoksi sille, joka tohtisi mennä Kummitusvuoren metsän aaveita, amatongeja, uhmaamaan. Vaimo nousi heti ja ryömi käsiinsä nojaten läheiseen majaan, josta hän heti palasi laahaten jäljessään suurensuurta nuijaa.