"Katsele sitä, muukalainen, katso ja ihmettele!? Onko milloinkaan nähty sen veroista?" Ja Galazi piteli asetta Umslopogaasin silmäin edessä.
Sepäs oli todellakin nuija, isäni, sillä minäkin, Mopo, näin sen myöhemmin. Se oli raskas, kyhmyinen ja musta kuin tulessa noettu rauta ja silattu teräksellä, joka oli kulunut iskuista sileäksi.
"Minä katselin asetta", jatkoi Galazi, "ja sanon sinulle, muukalainen, että sydämessäni syttyi kiihkeä himo saada omistaa tuo ase.
"'Mikä on tämän nuijan nimi?' kysyin minä vaimo vanhukselta.
"'Sitä sanotaan Kahlaamon Vartijaksi', vastasi vaimo, 'eikä minkään turhan takia. Viisi miestä on heiluttanut sitä sotakentällä ja sataseitsemänkymmentäkolme miestä on heittänyt henkensä sen iskuista. Hän, jolla se oli viimeksi, tappoi kaksikymmentä, ennenkuin hän itse sortui kuolemaan, sillä nuijaa seuraa se onni, että sen omistaja kuolee sankarina nuija kädessään. Koko Zulu-maassa on vain yksi toinen sen veroinen ase, nimittäin Jikizan, tuolla taampana asustavan kirveskansan päällikön suuri tappara, tuo vanha ja kuuluisa sarvivartinen Imbubuzi, Itkuntekijä, joka kaataa kaikki vastustajat. Jos tappara Itkuntekijä ja nuija Kahlaamon Vartija tukevat toisiaan, niin Zulu-maassa on vain kolmisenkymmentä miestä, jotka kykenevät niitä vastustamaan. Olen puhunut. Valitse!' Ja vaimovanhus katseli minua kirkkaasti sameilla silmillään.
"'Nyt hän puhuu totta', sanoivat läsnäolijat. 'Anna nuijan olla, nuori mies; hän, joka omistaa sen, jakelee tosin tuimia iskuja, mutta lopulta hän sortuu keihäiden pistoihin. Kukaan ei tohdi omistaa Kahlaamon Vartijaa.'
"'Onnellinen kuolema ja nopea myös!' sanoin minä ja tuumin asiaa vanhuksen tarkatessa minua koko ajan. Vihdoin hän nousi pilkallisesti naurahtaen. 'Eipä näy Vartija olevan tätä varten', sanoi hän minua osoittaen. 'Tämähän on vain lapsi, minun on etsittävä oikea mies.'
"'Eipä hätäillä, vanhus', virkoin minä. 'Tahdotko lainata minulle nuijan aseeksi, kun lähden hakemaan poikasi luita kummitusväen luota?'
"'Lainatako Vartijan sinulle, poika? Ei, ei! Sittenpä en taitaisi nähdä enää vilaukseltakaan sinua enkä tätä kelpo nuijaakaan.'
"'En ole mikään varas', vastasin minä. 'Jos aaveet tappavat minut, niin ette näe minua enää ettekä nuijaa, mutta jos elän, niin tuon luut teille, tahi ellen löydä niitä, niin tuon ainakin nuijan takaisin. Ellette lainaa minulle nuijaa, en minäkään lähde tuonne aaveiden temmellyspaikalle.'
"'Poika, silmäsi ovat rehelliset', sanoi vaimo katsellen minua tutkivasti. 'Kas, tuossa nuija, mene etsimään poikani luita. Jos kuolet, tuhoutukoon nuija kerallasi; jollei tehtäväsi onnistu, tuo se takaisin, mutta jos saat luut haltuusi, niin on nuija sinun ja on tuottava sinulle mainetta ja kunniaa ja sinä olet kuoleva miehen lailla kohottaen sitä viimeiseen saakka korkealle kaatuneiden vastustajaisi yläpuolelle!'
"Seuraavana päivänä aamun sarastaessa minä sitten otin nuijan käteeni ja keveän kilven toiseen ja valmistauduin matkalle. Vanhus antoi minulle siunauksensa jäähyväisiä sanoessamme, mutta kylän muu väki pilkkasi minua lausuillen: 'Niin piskuinen mies ja suuri nuija! Varo vain, pienokainen, etteivät aaveet koettele nuijaasi omaan kalloosi!'
"He sanoivat niin, mutta eräs tyttö — vanhuksen pojantytär — vei minut hiukan sivulle ja pyyteli, etten menisi, sillä Kummitusvuoren metsällä oli hyvin paha maine; kukaan ei tohtinut sinne tunkeutua, sillä aivan varmasti tiedettiin sen olevan täynnä pahoja henkiä, jotka ulvoivat kuin sudet. Kiitin tyttöä, mutta toisille en virkkanut mitään; kysyinhän vain tietä Kummitusvuorelle.
"Jos jaksat sinne, muukalainen, niin tule luolan suulle katsomaan näköalaa, sillä kuu on noussut."
Umslopogaas nousi heti ja ryömi ulos ahtaasta suuaukosta. Siellä kohosi hänen yläpuolellaan korkealle mahtava, harmaja vuorenhuippu, joka ääriviivoiltaan muistutti etukumarassa istuvaa naisellista olentoa. Paikka, jossa luola sijaitsi, oli niin ollen ikäänkuin tuon istuvan naisen sylissä. Hiukan alempana oli pienten pensaiden peittämä jyrkästi viettävä rinne, alempana häipyen laajaan ja tiheään viidakkoon, joka ulottui kaukana siintävän vuorenharjanteen jyrkänteille saakka. Tuon vuorenharjanteen juurella virtaavan joen toisella puolella levisivät silmänkantamattomiin Zulu-maan aukeat aavikot.
"Tuolla, muukalainen", sanoi Galazi viitaten Kahlaamon aavikolle, "on kylä, jossa tuo vanha vaimo elelee. Tuolla kohoaa tasangolta vuorenrinne, jota ylös minun oli kiivettävä; tuolla on viidakko, jossa amatongo, kummitusväki, asustaa, tuolla metsän tällä puolella menee luolaan vievä polku ja tässä on luola. Katsopas tätä kivilohkaretta tässä luolan suulla; se kääntyy — näin ja sulkee luolansuun. Vaikka se on noin suuri, voi pieni lapsikin vääntää sen paikoilleen, sillä se liikkuu tasapainossa terävän kallionkulman kärkeen nojaten. Mutta pane merkille tämä: lohkaretta ei saa kiertää liian paljon, sillä katsohan: jos se koskettaa tähän", ja hän osoitti erästä piirtoa kalliossa luolan suulla, "ei tarvitse olla vahvakaan kyetäkseen vääntämään sen takaisin; olen tehnyt sen monta kertaa enkä ole vielä täysikasvuinen; mutta jos se sivuuttaa tämän piirron, niin se solahtaa paikaltaan sisälle luolan suuaukkoon tukkien sen kuin pyöreä piikivi kapean ruukun kaulan, ja minä luulen, ettei kaksikaan miestä, toinen sisäpuolelta työntäen ja toinen ulkopuolelta raastaen saisi sitä hievahtamaankaan. Katsos nyt: minä käännän kiven asentoon kuten iltaisin on tapanani, näin" — ja tarttuen lohkareeseen hän kiepautti sen ympäri kuin oven, joka kääntyy kiertonastojensa varassa. "Noin se saa olla ja sen voi pyörtää takaisin vain yhdellä käden sysäyksellä, mutta kukaan ei voisi arvata, että tässä on jokin luola, paitsi ne, jotka tietävät salaisuuden. Mutta nyt kyllin kivestä. Astu sisään jälleen, matkamies, että saan jatkaa kertomustani, joka on pitkä ja kummallinen.
"Lähdin vanhuksen majasta ja kylän väki saatteli minua joen partaalle.
Joki oli tulvillaan, ja vain harvat olivat tohtineet pyrkiä sen poikki.
"'Ha! ha!' nauroivat saattajani, 'siinä sinun matkasi oli, pieni mies; vahdi nyt kahlaamoa, sinä, jonka piti voittaa itsellesi Kahlaamon Vartija! Iske veteen nuijallasi, ehkäpä joki asettuu, niin että pääset yli!'
"En vastannut mitään heidän pilkkasanoihinsa, sidoinpahan vain kilven olkapäilleni ohuella hihnalla ja kiinnitin matkareppuni vyötäisilleni; nuijaa kiikutin hampaissani varren nahkasilmukasta. Sitten painalsin jokeen ja uin. Kahdesti painoi virta minut veden alle, muukalainen, ja rannalla seisojat huudahtivat, että olin mennyttä miestä, mutta minä nousin pinnalle jälleen ja saavuin vihdoin toiselle rannalle.
"Nyt eivät rannalla olijat pilkanneet enää; he seisoivat aivan vaiti ihmetellen ja minä kiiruhdin eteenpäin, kunnes tulin jyrkänteen juurelle. Kiipeäminen sujui työläästi, muukalainen; kun jalkasi ovat vahvistuneet, näytän sinulle tien. Mutta minä en hellittänyt ja keskipäivällä saavuin metsän reunaan. Siinä levähdin hetkisen ja maistelin hiukan mukaani ottamiani eväitä, sillä nyt oli minun koottava voimani mennäkseni aaveita vastaan, jos siellä nyt olikaan mitään aaveita. Nousin ja tunkeusin viidakkoon. Puut ovat siellä suuria ja paksuja, muukalainen, ja niin tiheälehtisiä, että muutamin paikoin on päivälläkin yhtä pimeä kuin yöllä alkavan kuun aikana. Kuljeskelin eteenpäin ja eksyin tieltä tuontuostakin, mutta aika-ajoin näin puiden latvojen välistä tuon kivinaisen, joka istuu tuolla ylhäällä, Kummitusvuoren huipulla, ja minä ohjasin kulkuni sen polvia kohti. Pamppailevin sydämin pyrin urheasti eteenpäin tuossa synkässä metsässä, jonka autius ja hämärä toivat mieleen yön hiljaiset hetket, ja usein minä pyörähdin katsomaan taakseni, näkyisikö kummitusväen, amatongojen, pälyviä silmiä. Mutta mitään ei näkynyt, paitsi suuria, limaisia käärmeitä, jotka väistyivät tieltäni metsän kätköihin; ehkäpä ne olivatkin noita henkiä, amatongoja. Välistä näin myöskin vilahdukselta suuren suden, joka puikkelehti puiden välissä piilotellen ja minua vaanien, ja koko ajan suhahteli tuuli suurissa oksissa korkealla yläpuolellani surullisesti huokaillen, mikä kuulosti naisten valitukselta.
"Vaelsin vain eteenpäin laulaen kulkiessani karkoittaakseni pelon sydämestäni, ja vihdoin tuossa kahden tienoilla alkoivat puut harveta, maa kohota ja valo tulvi jälleen esteettömästi taivaan korkeuksista. Mutta sinä olet väsynyt, muukalainen, ja ilta käy myöhäiseksi. Paneudu nukkumaan, ja huomenna minä lopetan kertomukseni. Sanohan ensin, mikä on nimesi?"
"Olen nimeltäni Umslopogaas, Mopon poika", vastasi toinen, "ja kerron tarinani, kun olet lopettanut omasi. Nyt nukkukaamme."
Nimen kuullessaan Galazi hätkähti ja näytti hyvin hämmästyneeltä, mutta ei sanonut mitään. He paneutuivat levolle ja Galazi peitti Umslopogaasin kauriin taljoilla.
Mutta itse oli Susi-Galazi niin karaistunut, että hän makasi paljaalla kalliolla ilman mitään peitettä. Niin he nukkuivat ihmisverta vainuavien sutten ulvoessa luolan suulla.
XIII.
GALAZISTA TULEE SUSIEN KUNINGAS.
Aamulla herätessään Umslopogaas tunsi voimiensa palautuvan nopeasti, mutta koko sen päivän hän lepäsi vielä luolassa Galazin mennessä metsästämään. Illalla tämä palasi kantaen olkapäillään kauriin ruhoa, jonka he nylkivät ja paistoivat nuotion ääressä istuessaan. Ja kun aurinko oli mennyt mailleen, jatkoi Galazi kertomustaan.
"Nyt kuuntele jälleen, Umslopogaas, Mopon poika. Olin selviytynyt metsästä ja saapunut tuon vanhan kivisen velhottaren, joka istuu tuolla ylhäällä maailman loppua odottaen, jalkojen juureen. Aurinko paistoi suloisesti, vaikka oli jo ilta, sillä minä olin kulkenut metsässä kauan, sisiliskot kiitivät kivillä ja linnut lauloivat lennellen sinne tänne, enkä minä ollut enää lainkaan peloissani. Kapusin rinnettä ylös, jossa kasvoi pientä pensaikkoa kuin karvoja miehen käsivarressa, kunnes vihdoin tulin tuon kivisen velhottaren polvien tasalle, jotka muodostavat tuon luolan edessä olevan tasanteen. Kurkotin pääni kallionreunan yli ja katsoin, ja sanon sinulle, Umslopogaas, että vereni jähmettyi ja sydämeni suli vedeksi, sillä edessäni luolan suulla piehtaroitsi kokonainen lauma susia, peloittavan suuria. Toiset nukkuivat ja urahtelivat unissaan, toiset jyrsiskelivät jonkun otuksen tähteitä, ja toiset istuivat kuin koirat kielen roikkuessa irvistävien hammasrivien välistä.
"Katselin pelon vallassa näytelmää edessäni ja näin tasanteen toisella puolella luolan suun, jossa pojan luiden piti oleman. Mutta minulla ei ollut vähintäkään toivoa päästä sinne pelätessäni susia, sillä nyt minä tiesin, että ne olivat nuo vuorella temmeltävät aaveet. Päätin paeta tieheni ja käännyin jo mennäkseni. Mutta, Umslopogaas, samassa kun käännyin, pyörähti Kahlaamon Vartija, tämä suuri nuija, ympäri iskien minua selkään siten kuin mies lyö pelkuria. Oliko se sitten vain sattuma, vai tahtoiko Kahlaamon Vartija häväistä kantajansa pelkuruutta, sen saat sinä sanoa, sillä minä en tiedä, mutta ainakin häpesin. Palaisinko kylään kaiken kansan ja tuon vanhan vaimon pilkattavaksi? Ja jos halusinkin mennä, eivätkö aaveet tappaisi minua yöllä metsän läpi pyrkiessäni? Ei, parempi oli kuolla sutten hampaisiin ja heti paikalla.
"Niin päättelin mielessäni, ja peläten pelon saavan minut jälleen valtaansa minä heilautin nuijan olkapäälleni ja hyppäsin hetkeäkään viivyttelemättä tasanteelle sutten kimppuun kajauttaen halakazien sotahuudon. Pedot hypähtivät myös ylös ja tuijottivat minuun leimuavin silmin ja harjakset pystyssä, ja minä tunsin niiden hajun sieraimissani. Mutta kun ne huomasivat, että hyökkääjä oli ihminen, pelästyivät ne äkkiä syöksyen pakoon mikä minnekin ja loikkivat pitkin hypyin tasanteelta, jonka tuon kivisen velhottaren polvet muodostavat, jättäen minut yksinäni luolan eteen. Voitettuani näin kummitussudet iskuakaan iskemättä paisui sydämeni ylpeydestä ja minä astelin luolan suulle kopeasti kuin katolla käyskentelevä kukko. Katsahdin sisään aukosta ja sattui niin, että laskeva aurinko paistoi sillä hetkellä suoraan luolan suusta sisään, joten sisällä oli aivan valoisaa. Silloin pelästyin toisen kerran, Umslopogaas, sillä saatoin nähdä luolan perille saakka.
"Katsohan! Tuolla katon luoman varjon rajassa näet luolan seinässä syvennyksen, joka on maasta kaksi miehen mittaa! Kapea ja korkea syvennys, eikö niin? — ikäänkuin joku olisi sen teräksellä kovertanut, ja siinä voi mies istua jalkojen riippuessa ulkopuolella. Aivan niin, Umslopogaas, siinä voi mies hyvin istua, vai mitä? Ja siinä istui eräs mies, tahi mitä tuosta miehestä oli jäljellä! Syvennyksessä istui erään miehen luuranko, musta nahka oli kuivunut luiden ympärille pitäen ne koossa ja tehden hänet kamalan näköiseksi. Hän istui käsiinsä nojaten ja oikeassa kädessä oli lannevyöstä repäisty nahkakaistale, joka oli syöty melkein kokonaan, Umslopogaas; hän oli syönyt sen ennen kuolemaansa. Silmät oli myös sidottu nahkaviilulla, ikäänkuin hän olisi tahtonut päästä näkemästä jotakin, toinen jalka puuttui ja toinen riippui syvennyksen reunalta. Maassa syvennyksen alla oli taittuneen keihään punaiseksi ruostunut terä.
"Tulehan tänne, Umslopogaas, ja tunnustele kädelläsi seinää juuri tältä kohdalta; sileä, vai kuinka? — sileä kuin naisten jauhinkivet. 'Mikä sen on siloittanut?' kysyt. Selitänpä sinulle.
"Katsoessani sisään aukosta näin tämän näyn: luolan permannolla makasi suuri ja jäntevä naarassusi huohottaen aivan kuin se olisi laukannut monta penikulmaa, ja sen vieressä oli toinen — uros — vanha ja musta, suurempi kuin mitä olin milloinkaan nähnyt, oikea sutten kantaisä, jonka pää ja kyljet olivat aivan harmaantuneet. Se seisoi. Katsoessani se perääntyi lähelle luolan suuta, syöksähti äkkiä eteenpäin ja ponnahti korkealle ilmaan tavoittaen syvennyksen reunalta riippuvaa kuivunutta jalkaa. Käpälät iskeytyivät kallioon, missä seinämä on sileä, ja siinä se näytti pysyttelevän silmänräpäyksen ajan julmien leukojen iskiessä helähtäen yhteen vain keihään kärjen leveyden verran kuolleen miehen jalan alapuolella. Sitten se putosi maahan ulvoen raivosta ja perääntyi taas luolan suulle valmistautuen uuteen hyppyyn. Leuat helähtivät jälleen ja peto putosi taas maahan ulvoen raivoisasti. Naarassusi nousi myös ja sitten ne hyppivät yhdessä koettaen syöstä alas hänet, joka istui ylhäällä. Mutta turhaan, pedot eivät päässeet milloinkaan kuolleen miehen jalkaa keihäänkärjen leveyttä lähemmäksi. Ja nyt tiedät, Umslopogaas, miksi kallio on noin kiiltävän sileä. Kuukaudesta toiseen ja vuodesta vuoteen olivat sudet kynsineet sitä koettaen saada alas hänet, joka istui ylhäällä. Yön toisensa jälkeen ne olivat hyppineet siten luolan seinää vasten, mutta niiden helähtävät leuat eivät saaneet milloinkaan hänen jalastaan kiinni. Toisen jalan ne olivat tosin saaneet, mutta toinen oli liian korkealla.
"Siinä katsellessani pelon ja hämmästyksen vallassa otti naarassusi kielen roikkuessa kidasta niin mahtavan hypyn, että se melkein saavutti riippuvan jalan eikä kuitenkaan. Peto kellahti maahan ja minä näin, että hyppy oli sen viimeinen sillä kerralla, sillä ponnistus oli ollut ylivoimainen. Se makasi maassa ulvoen, tumman veren virratessa suusta. Uros huomasi sen myöskin, se läheni, nuuski pari kertaa ja tietäen, että naaras oli saanut jonkun vamman se karkasi tämän kurkkuun ja vimmattu ähellys alkoi.
"Luola täyttyi ärinästä ja tärisyttävästä ulvonnasta, sudet kierivät yhdessä rykelmässä ylhäällä istujan alapuolella, ja laskevan auringon veripunaisessa valossa oli näytelmä niin hirmuinen, että minä vapisin pelosta kuin lapsi. Naarassuden voimat alkoivat pettää, sillä uroksen valkoiset iskuhampaat olivat pureutuneet syvälle sen kurkkuun. Samassa minulle selveni, että nyt oli aika surmata uros, sillä tapettuaan naaraksen se tappaisi minutkin. Hypähdin luolaan ja kohotin Vartijan iskuun aikoen lyödä, ennenkuin susi nostaisi päätään. Mutta se kuuli askeleeni, tahi ehkä varjoni sattui siihen, ja hellittäen otteensa se katsahti minuun, tuo sutten isä, ja ponnahti sitten ääntä päästämättä suoraan kurkkuani kohti.
"Näin sen tulevan ja heilauttaen Vartijan korkealle, minä iskin kaikella voimallani. Isku sattui petoon ilmassa, osuen sellaisella voimalla rintaan, että se tuupertui selälleen maahan. Mutta siinäkös se pysyi! Ennenkuin ehdin iskeä toista kertaa, se jo oli jaloillaan ja ensimmäistä hyppyä seurasi toinen. Hypähdin syrjään ja iskin alemmaksi. Isku murskasi sen oikean takajalan, niin ettei se voinut enää hypätä. Kuitenkin se kävi vielä vimmatusti kimppuuni kolmella jalalla loikkien, ja vaikka nuija sattui sitä kylkeen, iski se minuun hampaillaan purren vyötäisilleni sidotun nahkareppuni läpi, niin että haavoituin. Silloin minä kiljaisin tuskasta ja raivosta ja survaisin nuijani molemmin käsin sellaisella voimalla suoraan alaspäin, kuten mies iskee seivästä maahan, että suden kallo murskautui pirstoiksi kuin saviruukku, ja peto kaatui kuolleena maahan kiskaisten minut mukanaan.
"Nousin heti istumaan ja työntäen nuijan varren suden suuhun minä väänsin leuat auki päästen siten irti sen hampaista. Sitten tarkastin haavojani, jotka eivät olleet syvät, nahkareppu oli pelastanut minut, mutta tunnen ne vielä tällä hetkelläkin, sillä sutten hampaissa on myrkkyä. Samassa katsahdin ylös ja näin, että naarassusi oli jälleen jaloillaan ja näköjään aivan vahingoittumaton. Näiden kummitussutten laita on nimittäin siten, Umslopogaas, että vaikka ne tappelevat herkeämättä, ne eivät voi tuhota toisiaan. Semmoisen suden voi vain ihminen tappaa ja sekin on hyvin vaikea tehtävä. Siinä se seisoi edessäni, mutta ei katsonut minuun eikä hengettömään urokseen, vaan häneen, joka istui ylhäällä. Huomasin tämän ja hiipien hiljaa sen taakse ja kohottaen Vartijan minä iskin sitä kohti kaikin voimin. Isku sattui kaulaan katkaisten niskan, niin että peto kierähti heti kuolleena maahan.
"Levähdin hetkisen ja menin sitten luolan suulle ja katsahdin ulos. Taivaanrannan taa vaipuvan auringon viimeiset säteet valaisivat kasvoja, mutta alempana olevan synkän metsän oli tumma hämärä jo kietonut vaippaansa. Minun täytyi viettää yöni täällä luolassa, sillä vaikka kuu kumotti kirkkaasti pilvettömältä taivaalta, en kuitenkaan tohtinut lähteä paluumatkalle sutten ja aaveiden keralla. Ja kun en uskaltanut mennä yksin, niin, miten olisin tohtinut lähteä taipaleelle kantaen häntä, joka istui ylhäällä syvennyksessä! Ei, täällä minun täytyi olla, ja tehtyäni päätöksen minä menin lähteelle, joka kumpuaa kalliosta luolan suusta hiukan oikealle, pesin haavan ja join. Sitten tulin takaisin ja istahdin luolan suulle katsellen, miten ympärilläni näkyvä maailma peittyi yön hämärään. Siihen saakka oli ollut aivan hiljaista, mutta kun päivän viimeinen säde sammui, heräsi metsä. Illan suussa virinnyt tuulenhenki kiihtyi huojuttaen metsän puita ja pannen niiden latvat aaltoilemaan kuin kuutamossa merenpinnan, ja metsän pimennosta kuului aaveiden ja sutten ulvontaa, johon vastattiin kallioilta ylhäältä — kuuletko, Umslopogaas, tuota meteliä — samoin ne ulvoivat silloinkin!
"Alkoi tuntua kaamealta istua tässä luolan suulla, sillä en ollut vielä keksinyt tuon ovikiven salaisuutta, ja jos olisin tiennytkin sen, niin olisinko tohtinut sulkeutua luolaan yksinäni noiden sudenraatojen ja hänen kerallaan, jota nuo sudet olivat koettaneet pudottaa alas? Astahdin etemmäksi tasanteelle ja katsahdin ylös. Kuu valaisi kirkkaasti kivisen velhottaren kasvot, joka istuu iäisesti tuolla ylhäällä. Hän näytti ilkkuvan minulle ja silloin — silloin minä pelästyin, sillä käsitin, että tämä oli kuolleiden olinpaikka, rauhattomien henkien tyyssija, jotka kokoontuivat retkiltään tänne kuten korppikotkat puuhun.
"Menin luolaan ja tuntien, että minun täytyi tehdä jotakin välttääkseni tulemasta hulluksi; otin siis veitseni ja aloin kuun valossa nylkeä tappamaani suurta urossutta. Työskentelin toista tuntia laulaen ratokseni ja koettaen unhottaa hänet, joka istui ylhäällä, sekä vuorilta kajahtelevan ulvonnan. Mutta kuu paistoi yhä kirkkaammin luolaan, kunnes saatoin selvästi nähdä syvennyksessä istuvan olennon haahmon ja silmille sidotun siteenkin. Miksi tuo side? Ehkäpä päästäkseen näkemästä häntä tavoittelevien sutten leimuavia silmiä.
"Ja ulvonta tuli aina vain lähemmäksi; saatoin jo nähdä harmaiden haahmojen vilahtelevan tasanteella edessäni, ja tuossahan jo tuijotti minuun hehkuvan punainen silmäpari; terävä kuono nuuski ruhoa, jota nyljin. Kohotin kiljahtaen nuijani ja iskin. Kuului tuskallinen älähdys ja joku syöksähti nopeasti pakoon varjojen pimentoihin.
"Nyt oli nahka irti. Heitin sen luotani ja raahasin raadon tasanteen reunalle, johon jätin sen virumaan. Ulvonta läheni jälleen ja minä näin noiden harmaiden haahmojen hiipivän esiin toinen toisensa jälkeen. Nyt ne kokoontuivat raadon ympärille ja karkasivat samassa sen kimppuun repien ja riuhtoen hirmuisesti, kunnes ei ollut mitään jäljellä. Sitten ne nuollen punaisia huuliaan pujahtivat takaisin metsään.
"En voi sanoa, nukuinko vai olinko valveilla, mutta sen tiedän, että äkkiä katsahdin ylös ja näin ylhäällä katon rajassa valoa, Umslopogaas. Ehkäpä se johtui siitä, että kuun säteet osuivat häneen, joka istui ylhäällä, valaisten hänet kirkkaasti. Mutta valo oli punertavaa ja hänen koko muotonsa hehkui siinä kuin laho puu pimeässä. Katselin tahi olin katsovinani ja minusta näytti, että riippuva leuka liikahteli, ja minä kuulin käheän ja onton äänen, joka kuulosti kuin olisi puhuttu tyhjästä vatsasta kuivalla kurkulla.
"'Terve, Galazi, Siguyanan poika!' sanoi ääni. 'Sanopas, Susi-Galazi, mitä tekemistä sinulla on Kummitusvuorella, jossa kivinen velhotar istuu iäisesti maailman loppua odottaen?'
"Silloin minä vastasin, Umslopogaas, tahi olin vastaavinani, ja minunkin ääneni kuulosti ontolta ja kummalliselta:
"'Terve, oi vainaja, joka istut kolossasi kuin korppikotka kalliolla. Tämä on tehtäväni Kummitusvuorella: tulin hakemaan luitasi viedäkseni ne äidillesi haudattaviksi.' 'Vuosia olen istunut täällä ylhäällä, Galazi', vastasi ääni, 'nähden kummitussutten hyppivän ja hyppivän kiskaistakseen minut alas, kunnes niiden kynnet olivat hioneet kallion sileäksi. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä pysyin hengissä tässä istuessani, nälkäisten sutten vahtiessa alhaalla ja nälän kalvaessa sydäntäni. Ja kuolleena olen istunut tässä vuosia, tässä vanhan kivivelhottaren helmassa, kuuta, aurinkoa ja tähtiä tarkaten ja kummitussutten ulvontaa kuunnellen niiden temmeltäessä alapuolellani, ja sillä ajalla minä olen oppinut paljon syvää viisautta tuolta vannalta velhottarelta, joka istuu ylhäällä kiinteäksi kiveksi kivettyneenä. Äitini oli vielä nuori ja kaunis, kun tunkeuduin metsän läpi ja kiipesin noille kivipolville. Miltä näyttää hän nyt, Galazi?'
"'Hän on hyvin vanha ja ryppyinen ja hänen tukkansa on aivan valkoinen', vastasin minä. 'Häntä pidetään hulluna, mutta hänen pyynnöstään minä tulin etsimään sinua, oi vainaja, aseenani Vartija, joka oli isäsi ja joka on nyt oleva minun!'
"'Saat pitää sen, Galazi', sanoi ääni, 'sillä vain sinä uskalsit uhmata aaveita antaaksesi minulle rauhan ja haudan levon. Ja kuule, sinä saat myös tietää, mitä tuo vanha velhotar, joka istuu iäisesti tuolla ylhäällä kiveksi kivettyneenä, on minulle ilmaissut, sinä ja eräs toinen. Sudet, joita olet nähnyt, eivät ole oikeita susia, eikä susi, jonka tapoit, ole oikea susi; ei, ne ovat henkiä, pahoja henkiä, vainajia, jotka elivät täällä maailmassa kauan sitten, mutta jotka eivät pääse rauhaan, ennenkuin ihminen heidät surmaa. Tiedätkö, Galazi, miten he elivät ja mitä he söivät? Kunhan päivä valkenee jälleen, niin kiipeä kivinaisen rinnoille ja katso hänen rintojensa välissä olevaan kuiluun. Silloin olet näkevä, miten nuo ihmiset elivät. Ja he ovat saaneet tämmöisen tuomion: heidän täytyy harhailla laihoina ja nälkäisinä sutten haahmossa täällä Kummitusvuoren rinteillä, jossa he muinoin elelivät, kunnes heittävät henkensä ihmiskäden surmaamina. Aina kalvava nälkä pani heidät hyppimään vuodesta vuoteen luitani tavoitellen, ja se, jonka nyljit, oli heidän kuninkaansa ja tuo toinen heidän kuningattarensa.
"Nyt, Susi-Galazi, ilmaisen sinulle tämän: sinusta tulee kummitussutten kuningas, sinusta ja eräästä toisesta, jonka leijona on tuova luoksesi. Kiinnitä tuo musta nahka olkapäillesi ja sudet seuraavat sinua, kaikki kolmesataakuusikymmentäkolme, ja anna hänen, joka tuodaan luoksesi, kantaa tuota harmaata nahkaa. Ne taistelevat puolestanne minne ne viettekin, eivätkä hellitä, ennenkuin kaikki vastustajat ovat kuolleet. Mutta muistakaa tämä, ne voivat metsästää vain siellä, missä ne eläissäänkin kuljeskelivat ravintoaan hankkimassa. Mutta saitpa äidiltäni huonon lahjan — tarkoitan Vartijaa. Ilman sitä et tosin olisi milloinkaan saanut kummitussutten kuningasta hengiltä, mutta Vartijan omistajana saat vihdoin itsekin surmasi. No niin, aamulla sinä sitten kannat minut äitini luo, niin että saan levätä rauhassa paikassa, jossa kummitussudet eivät enää hypi rauhaani häiriten. Olen puhunut, Galazi.'
"Kuolleen ääni hiljeni hiljenemistään ja muuttui yhä ontommaksi, niin että lopulta tuskin kuulin, mitä hän sanoi. Kuitenkin kysyin vielä:
"'Kuka on siis hän, jonka leijona tuo luokseni hallitsemaan kanssani kummitussusia, ja mikä on hänen nimensä?'
"Kuollut vastasi hyvin hiljaa, mutta luolan syvässä hiljaisuudessa minä eroitin sanat:
"'Hän on nimeltään Umslopogaas Tappaja, Zulujen leijonan Chakan poika!'"
Umslopogaas hypähti paikaltaan nuotion äärestä.
"Nimeni on Umslopogaas", sanoi hän, "mutta ei Tappaja, ja minä olen Mopon poika enkä Chakan, Zulujen leijonan. Olet nähnyt unta, Galazi, ja ellet, niin on kuollut valehdellut sinulle."
"Ehkä olet oikeassa, Umslopogaas", vastasi Susi-Galazi. "Ehkä uneksin tahi ehkä kuollut valehteli, mutta vaikkapa hän valehtelikin, niin hän puhui tottakin, kuten saat kuulla.
"Kuultuani hänen sanansa tahi uneksittuani kuulleeni ne, minä todellakin vaivuin uneen, ja kun heräsin, oli alhaalla oleva metsä aivan usvien peitossa harmaan valon valaistessa ylhäällä istuvan naisen kasvoja. Muistin samassa näkemäni unen ja tahdoin nähdä, oliko kaikki ollut todellakin vain unta. Nousin, astuin ulos ja löysin paikan, josta pääsi kiipeämään kivivelhottaren rinnoille ja päälaelle. Kiivetessäni sattuivat nousevan auringon säteet hänen kasvoihinsa, ja minä iloitsin suuresti nähdessäni päivän koittavan. Mutta kun tulin lähemmäksi, haihtuivat naisen kasvoja muistuttavat piirteet olemattomiin ja minä näin edessäni vain rosoisia kallionlohkareröykkiöitä. Noidat ovat aina sellaisia, Umslopogaas, olivatpa ne sitten kiveä tahi lihaa — kun pääset lähelle, muuttavat ne muotoaan.
"Olin nyt korkealla vuoren rinteellä ja harhailin suurten kiviröykkiöitten välissä. Vihdoin keksin vuoressa halkeaman, joka oli kolme kertaa niin leveä kuin mies jaksaa hypätä ja puolen keihäänheiton pituinen, ja tuon halkeaman lähellä oli suuria, tulen mustaamia kiviä, joiden vaiheella näkyi ruukunsirpaleita ja piikivestä muovailtu veitsi. Kurkistin halkeamaan, joka oli sangen syvä ja kauttaaltaan vihreän sammalen peittämä. Pohjassa, joka pysyi kosteana, kasvoi suuria saniaisia, ja mitään muuta en nähnyt. Olin kuin olinkin nähnyt vain unta. Käännyin jo poistuakseni, mutta muutin samassa mieltäni ja kiipesin halkeamaan työntäen saniaiset sivulle. Saniaisten alla kasvoi sammalta, jonka sysäsin nuijallani syrjään. Samassa sattui nuijani taottu teräs johonkin kellertävään, pyöreää kiveä muistuttavaan esineeseen, joka kumahti ontosti. Otin sen käteeni ja se oli lapsen pääkallo, Umslopogaas.
"Kaivoin syvemmälle ja revin sammalen laajemmalta alalta, kunnes näin kaikki. Sammalen alla oli vain ihmisluita — vanhoja luita, jotka olivat olleet siellä ties kuinka kauan; lasten luut olivat mädänneet, mutta suuret olivat vielä jäljellä — toiset keltaisia, toiset mustia ja toiset vielä aivan valkoisia. Ne eivät olleet rikottuja, kuten hyenain ja sutten raatelemat, mutta toisissa saatoin selvästi nähdä ihmishampaiden jälkiä. Silloin palasin luolaan, Umslopogaas, enkä katsonut kertaakaan taakseni.
"Tultuani luolaan minä nyljin naarassudenkin, ja kun olin lopettanut työni, oli aurinko noussut ja minä tiesin ajan olevan lähteä paluumatkalle. Mutta en voinut mennä yksinäni — hänen, joka istui ylhäällä, täytyi seurata minua. Pelkäsin kovin koskea häneen — tuohon vainajaan, joka oli puhunut minulle nukkuessani, mutta minun täytyi kuitenkin tehdä se. Noudin kiviä ja pinosin ne seinää vasten, kunnes ulotuin häneen; sitten nostin hänet maahan ja keveä hän olikin, vain luuta ja nahkaa. Kun hän oli alhaalla, sidoin sudentaljat ympärilleni ja luopuen nahkarepustani, johon hän ei olisi mahtunut, minä otin hänet olkapäilleni kuten tavallisesti kannetaan lapsia, sillä hänen säärensä olivat hieman hajallaan, ja tukien häntä jäljellä olevasta jalasta minä lähdin taipaleelle kylää kohti. Kiiruhdin rinnettä alas mahdollisimman nopeasti, sillä nyt tunsin tien, enkä nähnyt enkä kuullut mitään paitsi kerran, kun suuri kotka iski nuolena hänen kimppuunsa, joka istui olkapäilläni. Karjaisin, kotka lensi tiehensä, ja samassa olin jo metsässä, puiden suojassa. Siellä minun täytyi kulkea varovasti, etteivät puiden oksat iskisi kannettavani päätä maahan.
"Kuljin siten eteenpäin, kunnes lähenin metsän keskustaa. Silloin kuulin suden ulvahtavan oikealla, johon vastattiin vasemmalta ja sitte edestä ja takaa. En tohtinut pysähtyä, vaan jatkoin rohkeasti matkaani oppaanani aurinko, joka välistä pilkisti puiden oksien lomitse. Näin mustien ja harmaiden haahmojen pujahtelevan lähellä tietäni nuuskien ilmaa hypähdellessään ja pian tulin pienelle aukealle, ja katso, maailman kaikki sudet olivat kokoontuneet sinne. Vereni jähmettyi ja jalkani alkoivat vavista. Seisoin hiljaa paikallani, nuija koholla, ja sudet hiipivät hitaasti lähemmäksi urahdellen ja äristen tullessaan, kunnes ne muodostivat tiheän piirin ympärilleni. Mutta ne eivät hyökänneet kimppuuni, vaan tulivat yhä lähemmäksi. Yksi hyppäsi, mutta ei tarkoittanut minua, vaan häntä, joka istui olkapäilläni. Hypähdin syrjään, niin ettei peto osunut maaliinsa, ja pudottuaan maahan se ärisi ja vinkui kuin suuresti peloissaan. Muistin silloin uneni, jos se nyt oli uni, ja vainajan sanat, että minusta oli tuleva sutten kuningas — minusta ja eräästä toisesta, jonka leijona toisi luokseni. Kävisikö niin? Ellei, niin mistä johtui, etteivät sudet raastaneet minua heti palasiksi?
"Seisoin hetkisen ajatellen asiaa ja sitten koroitin ääneni ja ulvoin kuin susi, ja katso, Umslopogaas, valtava ulvonta kajahti minua vastaan. Ojensin käteni ja kutsuin niitä. Ne riensivät luokseni tunkeillen ympärilläni kuin aikoen tuhota minut, mutta eivät tehneet minulle mitään pahaa. Ne nuolivat jalkojani punaisella kielellään ja tunkeutuivat kilvan luokseni painautuen minua vastaan kuin hyväilyjä kerjäävän kissan on tapana tehdä. Eräs tosin koetti tavoitella häntä, joka istui olkapäilläni, mutta minä sipaisin sitä nuijallani, jolloin se pakeni kuin piesty koira, vieläpä toiset purivat sitä, niin että se uikutti surkeasti. Nyt tiesin, ettei minun tarvinnut pelätä enää, sillä olin kummitussutten kuningas, ja niin astelin ylpeästi edelleen sutten valtava, harmaan ja mustan kirjava lauma jäljessäni. Niin minä vaelsin tietäni eteenpäin ja ne tulivat hiljaa jäljessäni ja sivullani hiipien; maahan karisseet lehdet vain rapisivat niiden jaloissa, tomu kohosi korkealle, ja vihdoin me saavuimme metsän reunaan.
"Siinä johtui mieleeni, ettei minun sopinut siten näyttäytyä ihmisille, sillä kaikki pitäisivät minua noitana ja minut tapettaisiin. Pysähdyin sentähden metsän reunassa ja käskin kädenliikkeellä sutten palata takaisin. Murheellinen ulvahdus oli vastauksena, ikäänkuin ne olisivat olleet suruissaan eron johdosta, mutta minä huusin niille tulevani takaisin niiden kuninkaaksi, ja minusta näytti, että niiden julmat ja villit sydämet ymmärsivät sanani. Sitten ne hiipivät kaikki tiehensä ja minä olin jälleen yksin.
"Ja nyt, Umslopogaas, on aika mennä levolle, huomenillalla lopetan kertomukseni."
XIV.
SUSI-VEIKOT.
Umslopogaas ja Susi Galazi istuivat jälleen iltanuotion ääressä luolan suulla, kuten me nyt, isäni, ja Galazi ryhtyi jatkamaan kertomustaan.
"Kuljin pysähtymättä, kunnes tulin joelle, joka oli vielä tulvillaan, mutta vesi oli alentunut sen verran, että jalkani pohjasivat. Kahlasin veteen käyttäen nuijaa sauvanani, ja vesi ulottui olkapäihini saakka, mutta ei korkeammalle. Joku toisella rannalla olija huomasi nyt hartioillani olevan taakan ja suden päänahan päälaellani ja juoksi kylään huutaen: 'Joen yli tulee joku suden selässä ratsastaen!' Ja siitä johtui, että lähestyessäni kylää olivat kaikki kiiruhtaneet minua vastaan paitsi tuo vanha vaimo, joka ei jaksanut kävellä niin kauas. Mutta kun he näkivät minun nousevan kukkulan rinnettä ylös ja huomasivat, mikä istui olkapäilläni, pelästyivät he suuresti. He olivat niin hämmästyneet, etteivät älynneet lähteä juoksuun, vaan peräytyivät hitaasti edelläni toisiinsa painautuen ja sanaakaan sanomatta. Minä etenin myös vaiti ollen ja saavuin vihdoin kylään, jonka portilla tuo vanha vaimo istui ilta-auringon paisteessa. Äkkiä hän katsahti ylös ja huudahti: 'Mikä teitä vaivaa, hyvät ihmiset, kun tulette noin selkä edellä kulkien kuin noitien loihtimat, ja kuka on tuo suuri ja hirveä mies, joka tulee teitä kohti?'
"Mutta väki peräytyi aina vain syvän hiljaisuuden vallitessa, pienet lapset takertuen naisiin kiinni ja naiset miehiin, kunnes he sivuuttivat vaimovanhuksen, jonka taakse he asettuivat kuin soturit rintamaan. Mutta minä astuin vaimon luo ja nostin hänet, joka istui olkapäilläni, vanhuksen eteen sanoen: 'Vaimo, tässä on poikasi, olen riistänyt hänet suurella vaivalla kummitusten kynsistä — niitä on paljon siellä ylhäällä. Toinen jalka puuttuu, enkä voinut sitä löytää. Ota hänet ja hautaa, sillä minä olen jo kyllästynyt hänen seuraansa.'
"Hän katsahti edessään istuvaan ruumiiseen ja ojensi kuihtuneen kätensä irroittaen siteen kuolleen silmiltä. Sitten hän huudahti kimeästi ja lausui kietoen kätensä kuolleen kaulan ympärille: 'Niin, se on minun poikani, jonka minä synnytin, minun oma poikani, jota en ole kahteenkymmeneenviiteen vuoteen nähnyt. Tervetuloa, poikani, tervetuloa! Nyt pääset haudan lepoon, ja minä myös — niin, minä myös!'
"Hän huudahti kimeästi vielä kerran seisoen suorana kädet eteenpäin ojennettuina, mutta samassa purskahti vaahto hänen huulilleen, ja hän kaatui kuolleena poikansa ruumiin päälle.
"Paikalla vallitsi jälleen syvä hiljaisuus, sillä kaikki olivat suuresti peloissaan. Vihdoin huudahti joku: 'Mikä on tämän miehen nimi, joka on riistänyt kummituksilta niiden saaliin?'
"'Nimeni on Galazi', vastasin.
"'Eipä olekaan', sanoi hän. 'Susi on nimesi. Katsokaa tuota suden veristä nahkaa hänen olkapäillään ja päälaellaan!'
"'Galazi on nimeni, mutta te olette sanoneet minua sudeksi', sanoin minä. 'Olkoon niin. Nimeni onkin Susi-Galazi!'
"'Minun luullakseni hän on susi', lausui mies. 'Katsokaa nyt hänen hampaitaan, kuinka ne irvistävät! Hän ei ole ihminen, veljet, vaan susi.'
"'Ei ihminen, eikä susi, vaan noita hän on', virkkoi eräs toinen. 'Kukaan muu ei olisi voinut päästä metsän läpi hänen luokseen, joka istuu ylhäällä vuoren huipulla.'
"'Niin, niin, hän on susi — noita — tappakaa hänet!' huusi väkijoukko. 'Tappakaa tuo susinoita, ennenkuin hän usuttaa aaveet kimppuumme!' Ja he hyökkäsivät minua kohti keihäät koholla.
"'Olen kuin olenkin susi ja noita myös', huusin minä, 'ja kerran vielä minä usutan sudet ja aaveet kimppuunne!' Käännyin ja pakenin niin nopeasti, että he jäivät pian jälkeeni. Juostessani kohtasin tytön, jolla oli kori vihanneksia toisessa kädessä ja tapettu karitsa toisessa. Syöksyin häntä kohti ulvoen kuin susi ja sieppasin häneltä sekä vihanneskorin että karitsan. Kahlasin sitten joen poikki ja yövyin louhikkoon toiselle puolelle sammuttaen nälkäni vihanneksilla ja karitsan lihalla.
"Päivän koittaessa nousin ja ravistelin kasteen sudennahoista. Sitten tunkeuduin metsään ja ulvahdin kuin susi. Kummitussudet tunsivat ääneni ja vastauksia kuului läheltä ja kaukaa. Kuulin niiden jalkojen töminän ja pian parveili niitä ympärilläni kymmenittäin, sadoittain, liehitellen ja hyväillen minua. Laskin niiden lukumäärän, niitä oli kolmesataakuusikymmentä ja kolme.
"Palasin sitten tänne luolaan, ja täällä olen nyt elellyt melkein kaksitoista kuukautta, Umslopogaas, ja minusta on tullut susi-ihminen, sillä sutten keralla minä nyt metsästelen ja riehun; ne tuntevat minut ja tekevät, mitä tahdon. Nousehan, Umslopogaas, olet nyt vahva jälleen, ja ellei rohkeutesi petä, niin saat nähdä väkeni jo tänä iltana. Tule, jos sinulla on uskallusta, Umslopogaas!"
Umslopogaas nousi nauraen hilpeästi. "Nuori olen iältäni!" huudahti hän, "ja voimiltani tuskin täysikasvuisen miehen veroinen, mutta tähän saakka en ole vielä kääntänyt selkääni leijonalle enkä noidalle, en sudelle enkä ihmiselle. Katselkaamme siis armeijaasi — noita mustia ja harmaita sotureitasi, jotka juoksevat neljällä jalalla aseinaan iskuhampaat keihäiden asemesta!"
"Sido ensin naarassuden talja olkapäillesi", neuvoi Galazi, "sillä muutenpa olisi sinusta vain rippeet jäljellä, ennenkuin mies ehtisi laskea sormensa. Katso tarkoin, että hihnat pitävät, sillä muuten sinun käy huonosti."
Umslopogaas sitoi harmaan sudentaljan olkapäilleen nahkahihnoilla, niin että yläleuan hampaat hohtivat hänen päälaellaan, ottaen keihään käteensä, ja kun Galazi oli samoin kiinnittänyt sutten kuninkaan taljan ylleen, astuivat he luolan edessä olevalle tasanteelle.
Galazi seisoi hetkisen aivan hiljaa kuutamossa, ja Umslopogaas näki, että hänen kasvonsa muuttuivat hurjiksi ja petomaisiksi; silmät hehkuivat ja hampaat työntyivät irviin aukenevien huulten takaa. Sitten Galazi kohotti päätään ja ulvahti pitkään kuutamoiseen yöhön. Kolmesti Galazi ulvoi, joka kerta yhä kovemmin, ja ennenkuin kaiut olivat kuolleet yön hiljaisuuteen, kuului vastauksia ylhäältä kallioilta, alhaalta metsän helmasta, idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä. Ulvonta läheni lähenemistään, jo kuului jalkojen tömähdyksiä, ja harmaa susi, peloittavan suuri, syöksyi pitkin hypyin heitä kohti paljon muita jäljessään. Ne piirittivät Galazin hyppien häntä vasten hyväilevästi, mutta hän karkoitti ne nuijallaan. Sitten ne äkkiä huomasivat Umslopogaasin ja syöksyivät kita auki tätä kohti.
"Seiso paikallasi, äläkä hievahdakaan!" huusi Galazi. "Älä pelkää!"
"Olen aina pitänyt koirista", vastasi Umslopogaas; "pitäisikö minun nyt oppia pelkäämään niitä?"
Vaikka hän puhuikin noin urheasti, pelkäsi hän kuitenkin sisimmässään, sillä näky oli todellakin mitä hirvein. Sudet hyökkäsivät häntä kohti edestä ja takaa kita auki, ja yhdessä henkäyksessä hän oli melkein kadonnut näkyvistä petojen peloittavaan piiriin. Mutta yksikään hammas ei haavoittanut häntä, sillä hyppiessään hänen kurkkuaan tavoitellen, sudet tunsivat hänen olkapäillään roikkuvan nahan hajun, ja painautuivat maahan hänen jalkojensa juureen nuollen ja hyväillen häntä. Umslopogaas huomasi petojen ei ainoastaan jättävän hänet rauhaan, vaan myöskin, että naarassudet kokoontuivat sen ympärille, joka kantoi naarassuden taljaa. Ne olivat suuria, laihoja ja nälkäisiä petoja, kaikki täysikasvuisia, pentuja ei ollut, ja niitä oli niin paljon, ettei hän voinut niitä kuutamossa laskeakaan. Katsellessaan niiden punaisina hehkuviin silmiin Umslopogaas tunsi suden luonnon sydämessään, ja hänkin kohotti päätään ja ulvoi kuin susi, johon naarassudet vastasivat.
"Lauma on koossa, nyt metsästämään!" huusi Galazi. "Kevennä jalkasi nopeiksi, veljeni, sillä tänä iltana käymme kaukana. Hei, Valkohammas ja Harmaakuono! Hei, väkeni, musta ja harmaa, matkaan! matkaan!"
Hän hypähti eteenpäin Umslopogaas kintereillään, ja kummitussudet parveilivat heidän jäljessään. He riensivät tuulena vuorenrinnettä alas ja saapuivat pian syvään rotkoon, jossa oli tiheässä puita. Galazi pysähtyi kohottaen nuijan ilmaan, jolloin sudetkin seisahtuivat.
"Vainuan riistaa", huudahti hän, "hei, joukkoni, eteenpäin vain!"
Sudet painautuivat hiljaa rotkoon, mutta Galazi ja Umslopogaas jäivät suulle odottamaan. Pian alkoi kuulua katkeilevien oksien ritinää, ja katso, heidän edessään seisoi suuri puhvelihärkä, joka nuuski ilmaa kiukkuisesti möyryten.
"Tästäpä sukeutui hauska leikki, veljeni! Näetkö, miten laiha ja jäntevä se on? Ah, tuo liha on kuitenkin mureampaa kuin mitä väkeni on milloinkaan kuoliaaksi kaahannut!"
Galazin vielä puhuessa ilmestyivät sutten ensimmäiset rotkon pimennosta, ja nähdessään puhvelin ne hyökkäsivät sitä kohti ulvoen täyttä kurkkua. Härkä huomasi vaaran ja riensi rinnettä alas, Galazi, Umslopogaas ja koko susilauma kintereillään, ja tuon hurjan metsästyksen aiheuttama melu sai kalliotkin vavahtelemaan. Alas he kiitivät vuoren rinnettä myöten, ja Umslopogaasista tuntui, että hänkin oli susi. He kirmasivat sokeasti eteenpäin, mutta hänen jalkansa olivat nopeimpiakin nopeammat, eikä yksikään susi päässyt hänen edelleen ja hänellä oli vain yksi himo — himo saavuttaa saalis.
He lähenivät nyt metsän reunaa ja Galazi karjaisi. Hän karjaisi Valkohampaalle ja Harmaakuonolle, Verenjuojalle ja Kuolemalle, jotka syöksyivät heti lauman edelle juosten niin nopeasti, että vatsa näytti maata viistävän. Härkä sivuutettiin ja pakotettiin kääntymään takaisin vuoren rinteelle, jota ylös se kirmaisi Harmaakuono ja Kuolema toisella puolella ja Verenjuoja ja Valkohammas toisella Susi-veikkojen tullessa heti jäljessä lauma kintereillään. Eteenpäin riennettiin pysähtymättä vuoren rinnettä ylös, mutta Umslopogaasin askel oli aina vain yhtä keveä ja hengitys säännöllinen. He lähenivät vielä kerran tuon harmaan noidan syliä, jossa luola oli, ja härkä, joka oli pelosta suunniltaan, syöksyi sokeasti eteenpäin. Se juoksi niin nopeasti, että sudet jäivät jälkeen, sillä maa oli siinä kohden tasaisempi. Galazi katsahti Umslopogaasiin ja hymyili.
"Et juokse niinkään huonosti, veljeni, oltuasi äsken sairaana. Koetapas nyt, voitatko minut. Kumpi koskee ensin saaliiseen?"
Härkä oli pari keihäänheittoa heidän edellään. Umslopogaas hymyili takaisin ja huudahti: "Hyvä on! Nyt viimeinen pinnistys!"
He syöksähtivät eteenpäin ja hetkisen näytti Umslopogaasista, että he seisoivat paikoillaan vieretysten, härkä vain läheni. Sitten hän vielä ponnisti voimiaan ja kiinnitti askeltensa nopeutta, ja katso, kun hän katsoi jälleen sivulleen, oli hän yksinään ja härkä oli sangen lähellä. Kenenkään jalat eivät ole milloinkaan nousseet nopeammin kuin nyt Umslopogaasin. Hän saavutti härän ja läimäyttäen kätensä tämän lautasille hän ponnahti istumaan eläimen selkään kuin valkoinen mies satulaansa. Sitten hän kohotti keihäänsä iskien sen lapojen väliin, jolloin tuo suuri puhveli horjahti, pysähtyi ja kierähti kuolleena tantereelle.
Galazi ehdätti paikalle. "Kuka on nopein, Galazi?" huudahti
Umslopogaas. "Sinäkö vai minä vai susilaumasiko?"
"Sinä, Umslopogaas", huohotti Galazi, joka oli kovin hengästynyt.
"Veroistasi juoksijaa ei ole eikä tule milloinkaan olemaankaan."
Sudet saavuttivat heidät samassa ja olisivat repineet härän kappaleiksi, mutta Galazi karkoitti ne nuijallaan, minkä jälkeen kumppanit levähtivät hetkisen. Sitten lausui Galazi: "Leikatkaamme itsellemme keihäällä viipaleet ja syökäämme."
He tekivät niin, ja kun he olivat lopettaneet ateriansa, viittasi
Galazi susille, jotka karkasivat raadon kimppuun tapellen raivoisasti.
Hetkisen kuluttua olivat vain suurimmat luut jäljellä ja kuitenkin oli
jokainen susi saanut siepatuksi vain pienen murun.
Sitten toverukset palasivat luolaan ja heittäytyivät levolle…
* * * * *
Hiukan myöhemmin kertoi Umslopogaas elämänvaiheensa juurtajaksain Galazille, joka kysyi, eikö Umslopogaas tahtonut jäädä hänen luokseen ja olla hänen veljensä ja hallita hänen kanssaan susilaumaa, vai halusiko hän palata Chakan luo isäänsä Mopoa etsimään.
Umslopogaas vastasi haluavansa mieluummin lähteä etsimään sisartaan Nadaa, jota hän ajatteli päivin ja öin. Hän oli kyllästynyt Chakan suureen kaupunkiin.
"Missä hän sitten on, tuo Nada-sisaresi?" kysyi Galazi.
"Hän lepää oman kansasi luolassa, Galazi; hän on halakazien luona."
"Maltapas, Umslopogaas, maltapas mielesi ja jää luokseni, kunnes vartumme miehiksi!" huudahti Galazi. "Sitten lähdemme yhdessä etsimään sisartasi halakazien luolista."
Tämän susielämän viehätys oli tunkeutunut Umslopogaasin sydämeen, ja hän myöntyi ehdotukseen. Seuraavana aamuna he sitten tekivät koko susilauman edessä veriveljeyden liiton, vannoen toisilleen uskollisuutta kuolemaan saakka, ja sudet ulvoivat tuntiessaan ihmisveren hajun sieraimissaan. Valoin vannotuin he juhlallisesti lupasivat pysyä aina yhdessä, mitä yllätyksiä kohtalo heille sitten valmistaneekin, ja kummitussudet kuulivat heidän sanansa. Ja monena kuutamoiltana he metsästivät yhdessä sutten keralla ravintoa hankkien. Välistä he menivät joenkin yli ja metsästivät aavikoilla, sillä vuoristossa oli niukasti riistaa, ja kuullessaan sutten ilmojatärisyttävän ulvonnan saattoivat kylän asukkaat tulla ulos joutuen parhaiksi näkemään lauman kiitävän aavikon poikki mies tahi kaksi etunenässä. Silloin he sanoivat, että aaveet olivat liikkeellä ja hiipivät pelosta vavisten majoihinsa jälleen. Mutta Susi-veikot ja heidän laumansa eivät tappaneet ihmisiä, vaan ainoastaan metsän riistaa tahi, kuten välistä sattui, elefantteja ja leijoniakin.
Kun Umslopogaas oli viettänyt Kummitusvuorella muutamia kuukausia, näki hän eräänä yönä unta Nadasta, ja herättyään pälkähti hänen päähänsä, että hän ehkä saisi kuulla jotakin omaisistaan, miten minun ja hänen äitinsä, tahi sen, jota hän luuli äidikseen, sekä Nadan ja muiden veljien ja sisarten oli käynyt. Hän koetti jotenkin peittää alastomuuttaan ja jätti Galazin kiiruhtaen alas kylään, jossa tuo vanha vaimo oli elellyt, ja sanoen olevansa erään kaukana asuvan päällikön poika matkalla vaimoa etsimään.
Kylän väki otti hänet vastaan, vaikkakin hän oli heidän mielestään oudon hurjan ja tulisen näköinen, ja eräs kysyikin suoraan, oliko hän tuo noita Susi-Galazi. Mutta toiset sanoivat, ettei tämä ollut Galazi, jonka he kyllä tunsivat. Umslopogaas sanoi taas, ettei hän tiennyt mitään Galazista ja tämän susilaumasta, ja katso, siinä heidän puhellessaan marssi viisikymmentä soturia kylään. Umslopogaas tarkkaili joukon johtajia, ja tunsikin nämä Chakan miehiksi. Ensin hän aikoi puhutella heitä, mutta hänen suojelushenkensä, ehlosénsa, varoitti häntä olemaan vaiti, minkä tähden hän istui äänetönnä suurimman majan nurkassa ja kuunteli. Kylän päällikkö, joka vapisi pelosta, että joukko oli lähetetty tuhoamaan hänet ja kaikki, mitä hänellä oli, kysyi vihdoin, mitä miehillä oli asiaa.
"Eipä juuri mitään", vastasi joukon johtaja. "Joutavanpäiväinen juttu. Kuningas lähetti meidät etsimään erästä Umslopogaas nimistä nuorukaista, kuninkaan henkilääkärin Mopon poikaa. Mopo uskotteli, että leijona surmasi nuorukaisen tämän vuoriston läheisyydessä, ja Chaka tahtoo tietää, onko todellakin niin käynyt."
"Nuorukaisesta emme tiedä mitään", sanoi päällikkö. "Mutta mitä te oikein tahtoisitte hänestä?"
"Eipä juuri mitään", vastasi Chakan mies. "Me vain tappaisimme hänet."
"Toisella kerralla, kuomaseni", ajatteli Umslopogaas.
"Mikä tuo Mopo on oikein miehekseen?" kysäisi päällikkö.
"Pahantekijä, jonka kuningas on tuhonnut taloineer päivineen ja kaikkine vaimoineen ja lapsineen", vastasi joukon johtaja.
XV.
KUNINKAAN MIESTEN KUOLEMA.
Kun Umslopogaas kuuli nuo sanat, synkistyi hänen mielensä, ja suuri viha leimahti hänen sydämessään, sillä hän luuli, että minä, Mopo, olin myös tuhoutunut kotini keralla, ja hän rakasti minua. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan pujahti tilaisuutta vaanien kenenkään näkemättä majasta ja kiiruhti mahdollisimman nopeasti takaisin Kummitusvuorelle. Joukon johtaja tiedusteli sillä aikaa kylän päälliköltä, tiesikö tämä mitään nuorukaisesta, jota he etsivät. Päällikkö kertoi silloin hänelle Susi-Galazista, mutta sanoi, ettei se ollut sama henkilö, koska Galazi oli jo oleskellut useita kuukausia Kummitusvuorella.
"On täällä toinenkin nuorukainen", sanoi silloin päällikkö, "eräs muukalainen, kookas ja vahva ja hurjan näköinen, jonka silmät säihkyvät kuin keihäänkärjet. Hän on parhaillaan täällä majassa; hän istuu tuolla varjossa."
Soturi nousi katsomaan, mutta Umslopogaas oli mennyt.
"Nuorukainen on paennut", sanoi päällikkö, "eikä kuitenkaan kukaan nähnyt hänen menevän. Ehkäpä hänkin on noita! Olenhan todellakin kuullut, että niitä on nyt kaksi tuolla Kummitusvuorella. Niiden sanotaan metsästelevän siellä öisin kummitussutten keralla, mutta minä en tiedä, onko noissa puheissa mitään perää."
"Haluaisinpa totisesti iskeä nyt sinut hengiltä", ärjyi soturi vihan vimmassa, "kun sallit tuon nuorukaisen paeta! Hän oli varmasti Umslopogaas, Mopon poika."
"Syytön minä olen", sanoi päällikkö. "Nuo nuorukaiset ovat noitia, jotka voivat tulla ja mennä miten itse haluavat. Mutta sen sanon sinulle, kuninkaan mies, että jos aiot nousta Kummitusvuorelle, niin saat mennä sinne yksinäsi soturiesi keralla, sillä täälläpäin ei tohdi kukaan astua jalallaankaan tuolle vuorelle."
"Saatpahan sitten huomenna nähdä, kuka tohtii ja kuka ei", vastasi soturi. "Chakan luona oppivat miehet rohkeiksi. Nämä miehet eivät pelkää keihäitä eikä kummituksia, ei petoja eikä noituutta, mutta kuninkaan sanoja he pelkäävät. Aurinko laskee — anna meille ruokaa. Huomenna tutkimme vuoristoa."
Noin tuo soturi haasteli ylimielisyydessään, isäni — hän, joka oli nähnyt auringon viimeisen kerran.
Sillävälin saapui Umslopogaas vuoristoon, ja kun hän oli kulkenut metsän läpi — jonka salaisimmatkin polut hän tunsi — alkoi ilta pimetä, ja sudet havahtuivat päivän horroksesta lähtien liikkeelle öisille retkilleen. Umslopogaas kuuli niiden ulvonnan ja ulvoi vastaan ja pian ilmestyi tuo suuri susi, Kuolema, hämärästä. Umslopogaas näki sen ja mainitsi sitä nimeltä, mutta katso! peto ei tuntenut häntä, vaan hyökkäsi muristen hänen kimppuunsa. Silloin Umslopogaas muisti, ettei sudentalja ollutkaan hänen olkapäillään, ja sentähden ei Kuolema tuntenutkaan häntä. Päivällä sutten nukkuessa hän saattoi kyllä mennä minne hyvänsä ilman tuota nahkaa, mutta iltaisin oli asianlaita toisin. Hän ei ollut ottanut nahkaa mukaansa, koska hän ei tohtinut näyttäytyä siinä kylän väelle, jolloin nämä olisivat tunteneet hänet toiseksi Susi-veikoksi, eikä hän ollut aikonutkaan palata vuorelle vielä samana iltana, vaan seuraavan päivän aamuna.
Umslopogaas ymmärsi olevansa suuressa vaarassa. Kuoleman hän karkoitti nuijallaan, mutta toisia oli jo hänen takanaan, sillä sudet kokoontuivat nopeasti. Ei ollut muuta neuvoa kuin rientää pakoon, ja kooten kaikki voimansa hän kiiruhti vinhaa vauhtia luolaa kohden, ja hän juoksikin niin nopeasti, etteivät sudet saavuttaneet häntä, vaikka niin läheltä piti, että erään hampaat iskeytyivät hänen lannevyöhönsä reväisten sen poikki. Hän ei ollut milloinkaan juossut niin nopeasti ja hänen onnistui päästä luolaan ja kiepauttaa lohkare aukon eteen samassa kun sudet kaapaisivat tasanteelle syöksyen lohkaretta vasten. Kiinnitettyään sudentaljan olkapäilleen hän kiepautti kiven sivulle ja astui ulos, ja katso, sutten silmät aukenivat, ne tunsivat hänet toiseksi veljeksistä, jotka hallitsivat heidän laumaansa, ja hiipivät tiehensä hänen käskyään totellen.
Umslopogaas istahti luolan suulle odottamaan Galazia ja vaipui mietteisiin. Galazi tulikin pian, ja Umslopogaas kertoi hänelle muutamin sanoin kuulumiset.
"Antauduit suureen vaaraan, veljeni", virkkoi Galazi. "Mitäs aiot nyt tehdä?"
"Väkemme himoitsee ihmisen lihaa", vastasi Umslopogaas; "syöttäkäämme ne kylläisiksi noilla Chakan sotureilla, jotka istuvat tuolla kylässä aikoen tulla surmaamaan minut. Tahtoisin kostaa isäni Mopon, murhattujen veljieni ja sisarteni, ja äitieni, Mopon vaimojen puolesta. Mitäs sinä sanot?"
Galazi nauroi julmasti. "Tulen mukaasi otusten ajoon, veljeni. Olen kyllästynyt metsästämään viidakon riistaa, metsästäkäämme siis tänä iltana ihmisiä."
"Niin, tänä iltana", sanoi Umslopogaas nyökäyttäen päätään. "Ikävöin tuota Chakan lähettiä kuin morsian sulhonsa suuteloita. Mutta ensin syökäämme ja levähtäkäämme, sillä aikaa on vielä viljalti, ja sitten kokoamme armeijamme, Galazi."
Kun he olivat syöneet ja levähtäneet, ottivat he aseensa ja astuivat ulos. Galazi ulvahti, ja kutsun kuultuaan alkoivat sudet heti kokoontua, niin että hetkisen kuluttua oli koko lauma saapuvilla. Galazi liikkui niiden keskellä nuijaansa heristellen, ja nuo koirain lailla istuvat sudet seurasivat häntä palavin silmin.
"Tänä iltana emme pyydäkään metsän riistaa, pienokaiseni", huusi hän, "vaan ihmisiä, ja tehän pidätte ihmisen lihasta."
Sudet vastasivat mahtavalla ulvonnalla, ikäänkuin ne olisivat ymmärtäneet sanat, ja sitten lauma jakaantui kahtia kuten tavallisesti; naaraat lyöttäytyivät Umslopogaasiin ja urokset seurasivat Galazia, ja pian oltiin nopeasti matkalla rinnettä alas tasankoa kohti. Joki ei pysähdyttänyt kulkua, sen yli uitiin, ja toisella puolella noin kahdeksan keihäänheiton päässä häämötti kylä. Susi-veikot pitivät lyhyen neuvottelun, ja Galazi vei urossudet pohjoiselle portille ja Umslopogaas naaraat eteläiselle. He etenivät äänettömästi, sillä sudet olivat saaneet käskyn olla vaiti, ja pääsivät onnellisesti perille. Portit oli sulettu piikkipensailla, mutta ne raivattiin tieltä käden käänteessä.
Oksien rasahtelu havahdutti pari koiraa, jotka samassa tunsivat Umslopogaasin keralla olevien sutten hajun, sillä tuuli puhalsi siltä suunnalta, ja ne syöksyivät haukkuen eteläportilla pensaiden kimpussa työskentelevän Umslopogaasin kimppuun. Susia oli enää mahdoton hillitä ja koirat silvottiin silmänräpäyksessä, mutta samassa heräsivät myös Chakan soturit ja kylän väki rähinään, ja hypäten ylös he sieppasivat aseensa ja kiiruhtivat ulos. Oli kirkas kuutamo; ja silmäillessään ympärilleen he näkivät erään miehen, sudentalja hartioillaan, rientävän aution karja-aitauksen poikki, jonka pitkä heinikko kätki makuulle laskeutuneet lehmät näkyvistä, ja miehen jäljessä seurasi lukematon joukko susia, mustia ja harmaita. He huudahtivat kauhusta, sanoen aaveiden olevan heidän kimpussaan ja kääntyivät pakoon pohjoista porttia kohti. Mutta, katso, sielläkin he kohtasivat miehen, jolla oli vain sudentalja yllään ja mukanaan suunnaton joukko susia, mustia ja harmaita.
Toiset heittäytyivät maahan kauhun lamauttamina ja toiset koettivat pyrkiä pakoon. Mutta suurin osa sotureita ja joukko kylän miehiä kokoontui yhteen, aikoen taistella aaveita vastaan kuin miehet viimeiseen saakka, vaikkakin he vapisivat pelosta. Umslopogaas ja Galazi ulvahtivat silloin kumeasti ja syöksyivät susineen soturien ja kyläläisten kimppuun, ja hyppivien, riuhtoilevien ja raatelevien sutten ulvonnan säestämä huuto ja ähellys kohosi pilviin saakka. Eivätkä he välittäneet soturien keihäistä ja nuijista. Toiset kyllä nujertuivat veriinsä, mutta toiset riehuivat entistä hurjemmin. Miesjoukko raastettiin pian hajalle ja jokaiseen mieheen oli iskeytynyt kiinni pari kolme tempoilevaa sutta, jotka repivät uhrinsa muutamassa henkäyksessä. Pari miestä pääsi tosin pujahtamaan pakoon, mutta sudet saivat ne pian kiinni jälkiä seuraten, ja miehet saivat surmansa, ennenkuin ehtivät porteille.
Mutta kaikista hurjimmin riehuivat Susi-veikot. Vartija nousi ja laski ja monen täytyi nöyrtyä maahan sen edessä ja Umslopogaasin keihäs välähteli tiheästi kuutamossa. Vihdoin oli kaikki hiljaa, kylän asukkaista ei ollut ainoatakaan elossa, ja sudet, jotka olivat olleet niin kauan nälissään, murisivat äkäisesti ahmiessaan vatsansa täyteen. Kohdatessaan toisensa toverukset nauroivat julmasti, koska he olivat tappaneet heitä pyydystämään lähetetyn joukon. He usuttivat sudet sisälle majoihinkin, joihin kätkeytyneet tapettiin kaikki tahi raahattiin ulos kuolemaan.
Äkkiä syöksähti eräs pitkä ja roteva mies viimeisestä majasta, jossa hän oli ollut piilossa, ja ulkopuolella vaanivat sudet karkasivat häntä kohti repiäkseen hänet kappaleiksi. Mutta Umslopogaas pakotti ne perääntymään, sillä hän oli nähnyt miehen kasvot: mies oli joukon johtaja, jonka Chaka oli lähettänyt surmaamaan hänet.
"Terve sinulle, kuninkaan mies!" huudahti Umslopogaas. "Sanopas nyt meille, mitä sinä teet täällä hänen varjossaan, joka istuu tuolla vuoren huipulla?" Ja hän viittasi keihäällään Kummitusvuoren velhottareen, jota kuu kirkkaasti valaisi.
Mies oli urhoollinen, vaikka hän olikin mennyt piiloon sudet nähtyään, ja vastasi ylväästi:
"Mitäpä se sinuun kuuluu, noita? Kummitussutesi ovat tehneet tehtäväni mahdottomaksi, niin että surmatkoot ne nyt minutkin."
"Eipä hätäillä", sanoi Umslopogaas. "Sanohan, etkö hakenut erästä nuorukaista, Mopon poikaa?"
"Aivan oikein", vastasi mies. "Erästä nuorukaista etsiskelin, mutta tapasinkin joukon pahoja henkiä." Ja hän katsahti saaliin kimpussa ärhentelevään susilaumaan ja värisi.
"Sanohan", jatkoi Umslopogaas kohottaen suden taljan, niin että kuu valaisi hänen kasvonsa, "ovatko nämä kasvot etsimäsi nuorukaisen?"
"Ovat", vastasi mies hämmästyneenä.
"Niin", nauroi Umslopogaas, "ovatpa niinkin. Sinä hullu! Tiesin tehtäväsi ja kuulin sanasi, ja näin minä olen vastannut niihin." Ja hän viittasi kuolleisiin. "Nyt valitse ja nopeasti. Tahdotko juosta sutteni kanssa kilpaa vai tahdotko tapella näitä neljää vastaan?" Ja hän osoitti Valkohammasta ja Harmaakuonoa, Verenjuojaa ja Kuolemaa, jotka tarkkasivat häntä kuolaa valuvin kidoin. "Vai tahdotko otella minun kanssani, ja jos kaadun, niin hänen kanssaan, jolla on nuija ja jonka kanssa minä hallitsen tätä väkeäni, mustaa ja harmaata?"
"Aaveita pelkään, mutta en ihmisiä", vastasi soturi, "olivatpa ne sitten vaikka noitia!"
"Hyvä on!" huudahti Umslopogaas heristäen keihästään.
He syöksyivät toisiaan vastaan ja tuima taistelu alkoi, mutta Umslopogaasin keihäs taittui melkein heti soturin kilpeen, ja hän joutui aseettomaksi. Hän kääntyi pakoon loikkien pitkin hypyin kaatuneiden ja ympärillä parveilevien sutten yli soturin ajaessa häntä takaa keihäs koholla ja pilkkasanoja syydellen. Galazikin ihmetteli Umslopogaasin pakoa; vastassahan oli vain yksi mies. Mutta Umslopogaas kiiruhti vain eteenpäin sinne tänne mutkitellen ja katse koko ajan maahan kiintyneenä ja äkkiä näki Galazi hänen syöksähtävän eteenpäin ja kumartuvan maahan kuin haukka. Samassa hän pyörähti ympäri ja katso, hänellä oli kirves kädessään. Soturi syöksähti hänen kimppuunsa, jolloin Umslopogaas iski, ja suuren keihään kärki, joka oli valmis lävistämään hänet, kirposi helähtäen taittuneesta varrestaan. Umslopogaas iski toistamiseen: kirveen puolikuun muotoinen terä tunkeutui paksun kilven läpi syvälle soturin rintaan, joka heitti kätensä ylös ja kaatui ääntä päästämättä maahan.
"Ah!" huudahti Umslopogaas, "etsit nuorukaista tappaaksesi hänet, mutta löysitkin kirveen, joka tappoi sinut! Nuku hyvin, Chakan mies."
"Veljeni", jatkoi Umslopogaas Galaziin kääntyen, "tästä lähtien en taistele enää keihäillä, vaan kirveellä ja kirvestä etsien minä juoksin kuin pelkuri sinne ja tänne. Mutta tämä löytämäni ei kelpaa mihinkään. Katsohan, varsi on melkein murskana iskuni voimasta. Nyt on ainoa toivoni — saada haltuuni tuo Jikizan suuri tappara, Itkuntekijä, josta olemme kuulleet puhuttavan, niin että tappara ja nuija voivat tukea toisiaan taistelun tuoksinassa."
"Jääköön se toiseksi illaksi", sanoi Galazi. "Nytkin kunnostauduimme kutakuinkin hyvin. Hakekaamme juuriksia ja jauhoja, joiden puutteessa olemme, ja sitten takaisin vuorelle, ennenkuin päivä valkenee."
Siten Susi-veikot siis tuhosivat Chakan lähettämän soturijoukon, ja se oli vain ensimmäinen heidän monista hävitysretkistään sutten keralla. He olivat liikkeellä harva se yö tuhoten kaikki, joita he vihasivat, kunnes he ja kummitussudet saavuttivat niin kamalan maineen, että koko tienoo tyhjeni autioksi. Mutta he huomasivat myöskin, etteivät sudet seuranneet heitä kaikkialle.
He olivat päättäneet eräänä iltana hyökätä kirveskansan kylään, jossa päällikkö Jikiza, liikanimeltä voittamaton, Itkuntekijän omistaja, eleli, mutta kun he lähenivät kylää, kääntyivät sudet takaisin ja pakenivat. Silloin Galazi muisti unensa, jossa luolan vainaja oli ilmoittanut hänelle, että sudet saivat metsästää vain siellä, missä nuo ihmissyöjät olivat muinoin metsästäneet. He kääntyivät siis takaisin, mutta Umslopogaas alkoi hautoa suunnitelmaa, miten hän voisi saada tapparan haltuunsa.