Armeijan lähdön jälkeisenä päivänä Masilo sitten saapui Duguzaan pyytäen päästä kuninkaan puheille. Chaka istui majansa edustalla kuninkaallisten veljiensä Dingaanin ja Umhlanganan keralla, ja minä olin myös läsnä samoinkuin muutamia neuvonantajia. Chaka oli väsynyt nukuttuaan huonosti, kuten aina siihen aikaan. Senpätähden, kun ilmoitettiin, että joku matkamies pyysi päästä hänen puheilleen, hän ei käskenyt heti surmata tätä, vaan käski tuoda miehen eteensä.
Heti alkoi kuulua ylistyssanoja, joita tuli aivan tulvimalla, ja eräs hyvin lihava mies ryömi matkasta väsyneenä meitä kohti hiekan pöllytessä hänen ympärillään ja tervehti kuningasta tämän kaikilla kunnianimillä. Chaka käski hänen vaieta ja nousta sekä kertoa asiansa. Mies teki kuten oli käsketty ja kertoi kaikki, mitä olet jo kuullut, isäni, miten eräs nuorukainen, roteva ja vahva, tuli kirveskansan luo ja voitti Jikizan, tapparan haltijan, päästen siten tuon kansan päälliköksi, ja kuinka hän oli sitten ryöstänyt Masilon karjan ja karkoittanut hänet.
Chaka ei tiennyt mitään tuosta kirveskansasta, sillä maamme oli laaja siihen aikaan ja siinä eleli useita pienempiä heimoja, joista kuningaskaan ei ollut milloinkaan kuullut; sentähden hän tiedusteli Masilolta yhtä ja toista tuosta kansasta, taistelukuntoisten miesten lukumäärää, karjan paljoutta, sitä hallitsevan nuorukaisen nimeä ja erittäinkin kuninkaalle maksettavan velan suuruutta.
Masilo vastasi sanoen taistelukuntoisten miesten lukumäärän olevan noin puoli rykmenttiä ja karjaa olevan paljon, sillä he olivat rikkaita. Mitään veroa ei maksettu, ja nuorukaisen nimi oli Bulalio, Tappaja — sillä nimellä hänet ainakin tunnettiin, eikä hänkään ollut muuta kuullut.
Kuningas suuttui. "Nouse, Masilo", sanoi hän, "kiiruhda tuon kansan luo ja sano heille, sekä hänelle, jonka nimi on Tappaja, näin: 'On toinenkin tappaja, joka asuu Duguza-nimisessä kaupungissa, ja tämä on hänen tervehdyksensä, oi kirveskansa, ja sinulle, tapparan haltija. Nouskaa kaikki ja tulkaa karja mukananne hänen eteensä, joka asuu Duguzassa, ja luovuttakaa tuo voimallinen tappara Itkuntekijä hänen käteensä. Lähtekää heti ja täyttäkää tämä käsky, sillä muutenpa saatte pian istua iäisesti'" [Zulut haudataan istuvaan asentoon.]
Masilo sanoi toimittavansa käskyn perille, vaikka matka olikin pitkä ja hän pelkäsi suuresti astua hänen eteensä, jota sanottiin Tappajaksi ja joka asui kahdenkymmenen päivän matkan päässä pohjoisessa Kummitusvuoren varjossa.
"Mene", sanoi kuningas, "ja ilmesty eteeni kolmantenakymmenentenä päivänä tästä lukien tuon tapparapojan vastaus mukanasi! Ellet tule silloin, niin lähetän jonkun noutamaan sinua ja poikaakin!"
Masilo kääntyi ja riensi nopeasti täyttämään kuninkaan käskyä, eikä Chaka virkkanut asiasta sen enempää. Mutta minä ihmettelin sydämessäni, kuka tuo nuorukainen, tuo tapparan haltija, oikein mahtoi olla. Mielestäni hän oli pidellyt Jikizaa ja tämän poikia juuri siten kuin olisin ajatellut Umslopogaasin pidelleen heitä miehuuden ikään ehdittyään. Mutta minä olin myös vaiti.
Samana päivänä sain myös tietää, että vaimoni Macropha ja Nada-tyttäreni olivat kuolleet Swazi-maassa. Kerrottiin, että joukko halakazi-heimon miehiä oli hyökännyt heidän kyläänsä surmaten kaikki, muiden muassa Macrophan ja Nadan. Kuulin sanoman kyyneltäkään vuodattamatta, sillä olin jo niin murheiden murtama, ettei mikään voinut minua enää liikuttaa.
XX.
MOPO NEUVOTTELEE PRINSSIEN KANSSA.
Kahdeksankolmatta päivää kului, isäni, ja yhdeksäntenäkolmatta käski Chaka, joka oli jälleen nukkunut huonosti, huoneensa kaikki naiset, luvultaan toista sataa, eteensä. Toiset olivat hänen vaimojaan, joita hän sanoi "sisarikseen", ja toiset olivat nuoria tyttöjä, joita hän ei ollut vielä naittanut, ja kaikki olivat kauniita. En tiedä, tahi olen unhottanut, mitä Chaka oli edellisenä yönä uneksinut, sillä hän näki niin paljon unia siihen aikaan, ja kaikilla hänen unillaan oli sama seuraus: monen ihmisen kuolema. Hän istui majansa edessä kulmat rypyssä, ja minä olin hänen luonaan. Vaimot ja tytöt oli koottu hänestä vasemmalle, ja heidän polvensa vavahtelivat pelosta. Heidät vietiin yksi kerrallaan hänen eteensä, jossa he seisoivat pää painuksissa. Hän käski heidän olla hyvällä mielellä ja puheli heille lempeästi kysyen vihdoin jokaiselta: "Onko sinulla, sisareni, kissaa?"
Toiset vastasivat kieltävästi ja toiset myöntävästi, mutta toiset olivat niin pelon lamauttamat, etteivät saaneet sanaa suustaan. Ja lopputulos oli aivan sama, sanoivatpa he mitä hyvänsä. Vastauksen kuultuaan kuningas lausui huoahtaen: "Voi hyvin, sisareni, olipa se nyt onnetonta, ettei sinulla ole koiraa", tahi, "että sinä pidät kissaa majassasi", tahi, "ettet edes tiedä, onko sinulla kissaa vai ei."
Pyövelit raahasivat sitten tuon onnettoman portin ulkopuolelle, jossa nuijanisku päätti nopeasti hänen päivänsä. Murhaamista jatkui melkein koko sen päivän, kunnes kuusikymmentä vaimoa ja tyttöä oli surmattu, mutta vihdoin sattui kuninkaan eteen eräs tyttö, jolle tämän suojelushenki oli suonut sukkelan ajatuksenjuoksun. Kun Chaka kysyi tytöltä, oliko hänellä kissaa vai ei, vastasi tämä, ettei hän tiennyt, "mutta puoli kissaa oli parhaillaan hänen yllään", ja tyttö osoitti kissannahkaa, joka oli sidottu hänen lanteilleen.
Kuningas nauroi ja taputti käsiään sanoen, että vihdoinkin oli vastattu oikein hänen uneensa, eikä hän surmannut enää ketään sinä päivänä eikä sen jälkeenkään milloinkaan — paitsi kerran.
Sinä iltana oli sydämeni murheesta raskas ja minä huusin hengessäni: "kuinka kauan vielä?" — enkä voinut levätä. Menin ulos ja päädyin viimein tuolla vuoristossa piilevän suuren kuilun partaalle, jossa istahdin eräälle korkealle kallionkielekkeelle. Aukeat tasangot levisivät eteeni pohjoiseen ja etelään, oikealle ja vasemmalle silmänkantamattomiin. Päivä kallistui iltaan ja oli hyvin tyyni ja hiottavan lämmin, kuten aina myrskyn edellä, jonka lähestymisen minä taikurina hyvin tiesin.
Aurinko laski punaten tasangot alhaalla — oli kuin kaikki Chakan vuodattama veri olisi tulvinut maan yli, jota Chaka hallitsi, ja vaipui viimein taivaanrantaan ilmestyneen synkän pilven taa, jonka se reunusti säihkyvällä sädekehällä ja jonka keskeltä sen valo tunkeutui veripunaisena liekehtien. Pilven varjo pimitti vuoret ja tasangot kuin musta siipi, jonka alla kuolemanhiljaisuus vallitsi. Aurinko vaipui hitaasti, ja yhä uusia pilviä kohosi taivaanrannalle kokoontuen yhteen kuin sotajoukko päällikkönsä käskystä, ja auringon säteiden välähtely oli kuin keihäiden kimaltelua.
Minä katselin ja pelästyin. Liekki sammui ja hiljaisuus syveni, kunnes saatoin aivan kuulla sen; lehtikään ei värähtänyt eikä lintukaan äännähtänyt ja koko maailma näytti kuolleen — minä yksin vain elin tuossa kuolleessa maailmassa.
Samassa lennä: kirkas tähtönen taivaan korkeuksista valaisten välähdyksessä lähenevän myrskyn, joka riehahtikin heti valloilleen. Ympärilläni vallitseva hämäryys vavahti, louhikko valitti ja jäätävä tuulenhenkäys pani koko maan värisemään. Tuo lentävä tähti joutui vihurin tielle, joka kiidätti sen minua kohti, ja lähestyessään tähti kasvoi, suureni ja muutti muotoaan, kunnes se oli aivan naisen näköinen.
Tiesin heti, kuka se oli, vaikka hän olikin vielä kaukana — Inkosazana, joka tuli nyt luokseni lupauksensa mukaan myrskytuulen tuomana. Hän oli nyt hirveän näköinen, sillä ilma salamoi hänen ympärillään hänen kiitäessään eteenpäin myrskyn siivillä; silmät suitsivat tulta, joka näytti leimahtelevan hänen valloilleen liehuvista hiuksistaankin, ja kädessään hän piti säihkyvää keihästä, jota hän heristi tullessaan.
Hän oli jo vuorensolan suulla; hänen edessään oli kaikki hiljaista, mutta hänen takanaan humisivat myrskyn siivet, ukkonen pauhasi ja sade sähisi kuin sikermä käärmeitä. Leimauksena hän kiiti ohitseni katsahtaen minuun hirmuisilla silmillään, joiden liekki aivan jäykisti minut. Hän tuli ja katosi sanaakaan sanomatta, mutta minusta kuulosti kuin myrsky olisi ärjynyt, kalliot karjuneet ja sade sähissyt korvaani sanat:
"Iske, Mopo!"
Onhan samantekevää, kuulinko sanat korvillani vai vain sydämessäni. Käännyin katsomaan ja näin sateen nostattaman sumun läpi hänen kohoavan korkealle ilmaan ulvovan myrskyn edellä. Nyt hän oli Duguzan kohdalla, ja tuo säihkyvä keihäs lennähti hänen kädestään suoraan kaupunkiin, josta kirkas liekki leimahti heti korkealle.
Hän kiiti pysähtymättä edelleen häipyen viimein näkyvistäni kotiinsa taivaan korkeuksiin. Siten näkivät silmäni kolmannen ja viimeisen kerran Inkosazana-y-Zulun, tahi ehkä olin vain uneksinut, että näin hänet. Pian näen hänet jälleen, mutta en tässä maailmassa.
Istuttuani vielä hetkisen paikoillani minä nousin ja lähdin pyrkimään takaisin kaupunkiin myrskyn kanssa kamppaillen. Päästyäni lähemmäksi kuulin tuulen ärjynnän ja sateen kohinan läpi kaameita hätähuutoja. Astuin portista sisään ja kysyin, mikä oli hätänä, ja minulle kerrottiin, että taivaasta oli pudonnut tuli kuninkaan majan katolle hänen nukkuessaan. Katto oli palanut kokonaan, mutta sitten oli sade sammuttanut valkean.
Menin katsomaan ja näin kuun valossa, joka oli noussut sillä aikaa, Chakan seisovan suuren majansa edessä pelosta vavisten. Hän katseli tuijottavin silmin majaansa, jonka katto oli kokonaan palanut, ja sade valui virtanaan hänen ruumistaan pitkin.
Tervehdin kuningasta ja kysyin, mitä kummaa oli tapahtunut. Huomatessaan minut hän tarttui käteeni ja painautui puoleeni kuin isänsä turviin pakeneva lapsi murhamiesten lähestyessä, vetäen minut mukanaan lähellä olevaan pienempään majaan.
"Mitä kummaa on tapahtunut, oi kuningas?" kysyin minä toistamiseen, kun oli saatu valoa.
"Enpä ole juuri tuntenut pelkoa, Mopo", sanoi Chaka, "mutta nyt olen peloissani — aivan yhtä peloissani kuin sinä yönä, jolloin Balekan käsi viittasi tuolle, joka tuli luoksemme kuolleiden kasvoilla kävellen."
"Mitä sinä sitten pelkäät, oi kuningas, joka olet koko maailman herra?"
Chaka kumartui eteenpäin ja kuiskasi: "Näin jälleen unta, Mopo. Kuulehan! Tuomittuani eilen nuo pahantekijät, menin sitten nukkumaan, kun oli vielä valoisaa, sillä en voi nukkua pimeyden kiedottua vaippaansa koko maan piirin — en saa unta — tuo Baleka sisaresi vei sen mukanaan hautaansa. Vaivuin horroksiin ja näin merkillisen unen. Eräs hunnutettu olento tuli luokseni ja näytti minulle kummallisen näyn. Oli nimittäin kuin majani seinä olisi sortunut maahan, ja minä näin avonaisen paikan, jonka keskellä minä itse lepäsin kuolleena, ruumiissani paljon haavoja, ja veljeni Dingaan ja Umhlangana käyskentelivät ympärilläni ylevinä kuin jalopeurat. Kuninkaallinen vaippani, joka oli aivan verinen, oli Umhlanganan olkapäillä, ja kuninkaallinen keihääni, jonka kärki oli myös veressä, oli Dingaanin kädessä. Sitten näin sinun, Mopo, tulevan paikalle, tervehtivän veljiäni kuninkaallisella bayéte!-tervehdyksellä ja potkaisevan minua, kuningastasi. Samassa viittasi tuo huntuun kietoutunut olento ylöspäin haihtuen ilmaan, ja minä heräsin ja katso! — majani katto oli tulessa. Niin, semmoinen oli uni, jonka näin, Mopo, niin että sano nyt, palvelijani, miksi en tappaisi sinua, joka mieluummin tahdot palvella muita kuninkaita kuin minua ja joka olisit valmis tervehtimään veljiäni prinssejä kuninkaallisella tervehdyksellä, joka on vain minua varten?" ja hän tuijotti minuun kiukkuisesti.
"Kuten tahdot, oi kuningas!" vastasin minä huolettomasti. "Unesi ei tiedä varmastikaan mitään hyvää, ja tuon tulen putoaminen katollesi on mitä huonoin enne. Mutta —" Jätin lauseen kesken.
"Mutta — mitä mutta, Mopo, sinä uskoton palvelija?"
"Mutta kaikessa typeryydessäni minusta tuntuu, oi kuningas, että on parempi katkaista käärmeeltä pää kuin häntä, sillä pää voi elää hännättäkin, mutta ei häntä ilman päätä."
"Tarkoitat siis, Mopo, ettet sinä eikä kukaan toinenkaan voi milloinkaan puhutella prinssejä kuninkaallisella nimellä, jos he kuolisivat? Kuulinko oikein, Mopo?"
"Mikä olen minä voidakseni vaatia prinssin verta?" vastasin minä.
"Päätä sinä, oi kuningas!"
Mietittyään hetkisen Chaka sanoi: "Kuulehan, Mopo, voisiko tuon saada tehdyksi vielä tänä yönä?"
"Kaikki ovat menneet sotaan, oi kuningas, niin että meillä on täällä vain kourallinen sotureita, jotka nekin ovat useimmat prinssien väkeä ja voisivat ehkä antaa iskun iskusta."
"Mutta miten me sitten —?"
"En tiedä, oi kuningas. Sinullahan on tuolla joen toisella puolella eräs rykmentti, jota sanotaan kuolemanrykmentiksi. Huomenna keskipäivällä se jo voisi olla täällä, ja silloin —"
"Puhut järkevästi, Mopo-lapseni — huomenna siis. Lähetä sana kuolemanrykmentille ja katso, ettet petä minua, Mopo."
"Jos petän sinut, petän itsenikin, oi kuningas, sillä näen kaikesta, että henkeni ja elämäni ovat nyt sen varassa, miten onnistumme."
"Tuo on totta, vaikka kaikki muut puheesi olisivatkin valetta", lausui Chaka synkästi. "Ja paina mieleesi, palvelijani, ettet kuole kuten tavallisesti kuollaan, jos asiamme onnistumisessa on hipenenkään toivomisen varaa. Mene!"
"Käskysi täytän, oi kuningas", vastasin minä ja poistuin.
Tiesin aivan hyvin, isäni, että Chaka oli tuominnut minut kuolemaan, vaikka hän tahtoi ensin raivata prinssit tieltään minun avullani. Mutta minä en pelännyt, sillä tiesinhän, että Chakan hetki oli vihdoin tullut.
Menin majaani pohtimaan asiaa ja odottamaan, kunnes kaikki olivat vaipuneet unen helmoihin; sitten hiivin hiljaa kuin käärme Dingaan-prinssin majalle ja raapaisin oveen sovitulla tavalla. Ovi aukeni heti, ja minä ryömin sisään sulkien oven visusti. Majassa paloi heikko valkea, jonka himmeässä valossa minä näin prinssien istuvan huovat ympärillään ja osaksi peitetyin kasvoin.
"Ken olet?" kysyi prinssi Dingaan. Kohotin peitteen lievettä, niin että kasvoni näkyivät, jolloin hekin paljastivat kasvonsa.
"Terve teille, prinssit", lausuin minä, "jotka olette huomenna vain tomua ja tuhkaa! Terve teille, Senzangaconan pojat, jotka huomenna astutte varjojen maahan —" Ja minä ojensin kuihtuneen käteni heitä kohti.
Prinssit vavahtivat ja värisivät pelosta.
"Mitä sinä tarkoitat, koira, kun puhut meille noin pahaaennustavasti?" sanoi Dingaan matalalla äänellä.
"Miksi osoitat meitä tuolla valkealla ja kuihtuneella kädelläsi, noita?" sähähti Umhlangana.
"Enkö ole sanonut teille, oi prinssit, että teidän täytyy joko iskeä tahi kuolla? Mutta teillä ei ole ollut rohkeutta. Nyt kuulkaa! Chaka on nähnyt jälleen unen, ja nyt se on Chaka, joka iskee, ja te olette jo kuolleet, te Senzangaconan lapset."
"Jos tappajat ovat jo ovella, niin sinä kuolet ensin, petturi!" kirahti
Dingaan siepaten keihään huopansa laskoksista.
"Kuule ensin, mitä kuningas uneksi, oi prinssi", vastasin minä; "sitten voit tappaa minut, jos tahdot, ja kuolla. Chaka nukkui ja näki unta, että hän oli kuollut, ja toinen teistä, oi prinssit, kantoi hänen kuninkaallista vaippaansa."
"Kumpi?" kysyi Dingaan kiihkeästi ja molemmat katsoivat minuun vastausta odottaen.
"Prinssi Umhlangana kantoi sitä — Chaka uneksi niin — oi Dingaan, sinä kuninkaallisen puun jalo vesa", vastasin minä viivytellen ja otin hyppysellisen nuuskaa tarkaten heitä nuuskarasiani yli.
Dingaan loi Umhlanganaan vihaisen silmäyksen, mutta Umhlanganan kasvot säteilivät kuin aamurusko.
"Chaka uneksi myös", jatkoin minä, "että toisella teistä oli hänen kuninkaallinen keihäänsä kädessään."
"Kummalla?" kysyi Umhlangana.
"Prinssi Dingaanilla — Chaka uneksi niin — oi Umhlangana, sinä kuningasten jälkeläinen! — ja siitä tipahteli verta."
Umhlanganan kasvot synkkenivät kuin yö, mutta Dingaanin kirkastuivat kuin nouseva päivä.
"Chaka uneksi vielä, että minä, Mopo, teidän koiranne, joka en ole senkään nimen arvoinen, tulin luoksenne huudahtaen bayéte! joten tervehditään vain kuninkaita."
"Kummalle oli tervehdyksesi tarkoitettu, oi Mopo Makedaman poika?" kysyivät molemmat prinssit aivan yhteen ääneen.
"Teille molemmille, oi te aamunkoiton kirkkaat kaksoistähdet — Chaka uneksi, että tervehdin siten teitä molempia."
Prinssit eivät oikein tienneet, mitä sanoa, sillä he vihasivat toisiaan, vaikka pelko ja vaaranalainen asema olivat nyt liittäneet heidät yhteen.
"Mutta mitäpä hyödyttää puhella näistä", jatkoin minä, "kun te molemmat, oi maailman herrat, olette jo kuin kuolleet. Parhaimmatkin joutuvat täällä korppikotkien ruoaksi, jotka ovat nälkäiset sekä tänään että huomenna. Chaka-kuningas on nyt unien selittäjä, ja hänellä on tepsivät keinot tehdä tämmöiset unet tyhjäksi."
Veljekset istuivat vaiti tuijottaen synkästi eteensä, sillä he käsittivät, että heidän kohtalonsa oli päätetty. "Näin kuuluivat Chaka-kuninkaan sanat, oi te paimenta johtavat härät! Kaikki ovat saaneet tuomionsa, te molemmat, minä ja monet, jotka meitä rakastavat. Joen toisella puolella majailee eräs rykmentti; se on saanut käskyn saapua — ja sitten — hyvää yötä! Tahdotteko jättää jonkun tervehdyksen jälkeenjääville? Ehkä minun sallitaan elää vielä hetkinen teidän mentyänne, niin että voin saattaa terveisenne perille."
"Emmekö voi heti karata Chakan kimppuun?" kysyi Dingaan.
"Emme. Kuninkaalla on vahva vartiosto."
"Ehdota jotakin, Mopo", valitti Umhlangana. "Ehkä tiedät jonkun pelastuskeinon?"
"Entäpä jos tiedänkin, prinssit", vastasin minä. "Mitä saan palkinnoksi? Vähään en tyydy, sillä olen kyllästynyt elämään, enkä jakele tietojani halvalla hinnalla."
Molemmat olivat valmiit antamaan minulle yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista kilpaillen auliudessa kuin kaksi nuorukaista, jotka eivät oikein tiedä, mitä luvata isälle, jonka tytön he molemmat tahtovat naida. Kuuntelin päätäni ravistaen, kunnes molemmat vihdoin vannoivat päänsä, isänsä Senzangaconan luiden ja monen muun pyhän asian nimeen, että minusta tulisi heidän, kuningasten, jälkeen valtakunnan ensimmäinen mies, jonka käsiin sotajoukkojen ylin johto uskottaisiin, jos vain sanoisin, miten Chaka saataisiin hengiltä ja he pääsisivät kuninkaiksi. Kun he olivat vannoneet, lausuin minä punniten tarkoin joka sanan:
"Joen toisella puolella olevassa kylässä majailee kaksi rykmenttiä eikä vain yksi, oi prinssit. Toisen nimi on kuolemanrykmentti ja se rakastaa Chaka-kuningasta, joka on kohdellut hyvin sen sotureita antaen heille runsaasti karjaa ja paljon vaimoja. Toista sanotaan mehiläisrykmentiksi, jonka soturit saavat nähdä nälkää ja kaipaavat karjaa ja tyttöjä; sitäpaitsi on prinssi Umhlangana tuon rykmentin komentaja, ja se rakastaa häntä. Suunnitelmani on tämä — sen sijaan että lähettäisin Chakan nimessä kuolemanrykmentille käskyn saapua tänne, lähetänkin Umhlanganan nimessä sanan mehiläisrykmentille olla täällä huomenna aamupäivällä. Kumartukaa lähemmäksi, oi prinssit, niin että voin kuiskuttaa korviinne."
He noudattivat kehoitustani, ja minä kuiskuttelin pitkän tovin kuninkaan surmaamisesta Senzangaconan poikien hyväksyessä suunnitelmani yksimielisesti. Sitten nousin ja ryömin majasta kuten olin tullutkin, ja herätettyäni muutamia sotureita, joihin luotin, minä lähetin heidät nopeasti matkalle yön selkään.
XXI. CHAKAN KUOLEMA.
Aamulla Chaka ilmestyi pari tuntia ennen keskipäivän hetkeä majasta, jossa hän oli istunut valveilla koko yön, mennen pienehköön aitauksen ympäröimään majaan, joka oli noin viidenkymmenen askeleen päässä. Minun tehtäväni oli nimittäin joka aamu valikoida paikka, johon neuvonantajat kokoontuivat neuvotteluihin ja jossa kuningas tutki niitä, jotka hän aikoi tappaa, ja tänään olin valinnut yllämainitun paikan. Saattelin kuningasta kulkien tahallani hänen jäljessään, ja hän katsahti minuun olkansa yli kysäisten hiljaa:
"Onko kaikki reilassa, Mopo?"
"Kyllä, oi Musta", vastasin minä. "Kuolemanrykmentti on pian täällä."
"Entä prinssit? Missä he ovat, Mopo?"
"Naistensa luona, oi kuningas, olutta latkivat ja hempukkainsa helmassa uinailevat."
Chaka hymyili julmasti: "Viimeisen kerran, Mopo!"
"Viimeisen kerran, oi kuningas."
Saavuimme perille ja Chaka istahti pehmeäksi parkitulle härän vuodalle kaisla-aitauksen varjoon. Lähellä seisoi eräs tyttö oluttuoppi kädessään, ja saapuvilla olivat myös Inguazonca-vanhus, Unandin, Taivaiden äidin, veli, sekä Umxamama-päällikkö, jota Chaka rakasti. Hetkisen kuluttua tuli muutamia miehiä kurjensulkia tuoden, joita heidät oli lähetetty jo eilen hakemaan. Miehet vietiin Chakan eteen, joka oli hyvin suutuksissaan, sillä miehet olivat viipyneet hänen mielestään liian kauan. Joukon johtaja sattui olemaan eräs Chakan entinen upseeri, joka oli kunnostautunut monessa tuimassa taistelussa, mutta ei kelvannut enää soturiksi, kun tapparanisku oli katkaissut hänen oikean kätensä. Roteva ja urhoollinen mies.
Chaka tiedusteli häneltä, miksi hän oli viipynyt niin kauan sulkien haussa ja mies vastasi, että linnut olivat lentäneet tiehensä, joten hänen oli täytynyt odottaa niiden paluuta voidakseen saada ne pyydystetyiksi.
"Sinun olisi pitänyt seurata niitä vaikka auringonlaskuun saakka, sinä tottelematon koira?" äyhkäisi kuningas. "Kuolema hänelle ja hänen kumppaneilleen!"
Muutamat rukoilivat armoa, mutta johtaja vain kohotti kätensä tervehdykseen sanoen: "Isä" ja pyysi saada armon esittää pienen pyynnön ennen kuolemaansa.
"Mitä tahdot?" tiuskaisi Chaka.
"Isäni", sanoi mies, "pyydän kahta seikkaa. Olen useasti taistellut vierelläsi monessa taistelussa, ollessamme nuoria, enkä ole kertaakaan kääntänyt sinulle selkääni, oi kuningas. Isku, joka katkaisi käteni, oli suunnattu päätäsi kohti, ja minä väistin sen nostamalla paljaan käteni suojaksesi. Mutta sehän ei kuulu tähän; sinulle elän ja sinulle kuolen. Mikä olen minä pohtimaan kuninkaan käskyä? Pyytäisin sinua, oi kuningas, avaamaan hieman vaippaasi, että silmäni saisivat viimeisen kerran nähdä miehen jäsenet, jota yli kaiken rakastan."
"Pitkäänpä jaarittelet", murahti kuningas. "Mitä vielä?"
"Salli minun sitten sanoa jäähyväiset pojalleni, oi isäni; hän on vielä pieni lapsi — tämän korkuinen", ja hän piti kättään polviensa tasalla.
"Ensimmäinen pyyntösi on myönnetty", sanoi kuningas pudottaen vaippansa, niin että hänen leveä rintansa näkyi. "Toinen täytetään myös, sillä isää ja poikaa en mielelläni eroita. Tuokaa poika tänne; saat sanoa hänelle jäähyväiset, minkä tehtyäsi sinun täytyy surmata hänet omalla kädelläsi, ennenkuin sinut surmataan. Sitäpä onkin hauska katsella."
Miehen kasvot muuttuivat tuhkanharmaiksi ja hänen äänensä vavahti hieman, kun hän vastasi: "Kuninkaan tahto on hänen palvelijansakin tahto; lapsi tuotakoon."
Katsahdin Chakaan ja näin suurten kyynelten vierivän hänen poskilleen; hän oli tahtonut koetella miehen uskollisuutta viimeiseen saakka.
"Saat mennä", sanoi kuningas, "ja kumppanisi myös."
He lähtivät ilo sydämessään ja kuningasta ylistäen.
Tällä tapauksella ei ole mitään tekemistä kertomukseni kanssa, isäni, mutta minä kerroin sen sentähden, että vain sen ainoan kerran näin Chakan armahtavan jonkun kuolemaantuomitun.
Miesten mentyä kuiskattiin kuninkaalle, että eräs muukalainen tahtoi päästä hänen puheilleen. Mies sai luvan tulla ja lähestyi polvillaan ryömien. Tunsin heti tulijan, joka ei ollut kukaan muu kuin Masilo, jonka Chaka oli lähettänyt viemään viestiä kirveskansan päällikölle Bulaliolle eli Tappajalle. Masilohan se todellakin oli, mutta ei enää yhtä lihavana kuin ennen; pitkä matka oli laihduttanut hänet. Hänen selkänsä oli sitäpaitsi kirjavanaan tuskin paranneita raipanjälkiä.
"Ken olet?" kysyi Chaka.
"Masilo, kirveskansan heimoa, joka lähetettiin sanansaattajana heidän päällikkönsä Bulalion luo ja käskettiin palata kolmantenakymmenentenä päivänä. Katso, oi kuningas, olen palannut, vaikka säälittävässä tilassa!"
"Siltäpä näyttää", sanoi kuningas nauraa hohottaen. "Niin, nythän muistan. Kerrohan, Masilo Laiheliini, ennen Masilo Lihakas, mitä Tappajalle kuuluu? Saapuuko hän heimoineen luovuttamaan Itkuntekijä-tapparan käteeni?"
"Ei, oi kuningas, ei hän tule. Tyly oli vastaanottokin, ja vihamiehinä erosimme. Ja mikä vielä pahempi: poistuessani jouduin Zinitan palvelijoiden rääkättäväksi, tytön, jota kosiskelin. Nuo roistot painoivat minut suulleni maahan ja pieksivät minua julmasti Zinitan seisoessa vieressä iskuja lukien."
"Ha, ha!" nauroi kuningas. "No, mitä tuo nukke päällikköni sinulle sanoi?"
"Hän sanoi näin, oi kuningas: 'Kummitusvuoren varjossa istuva Bulalio Tappaja Duguzassa istuvalle Bulalio Tappajalle. Sinulle en veroa maksa, ja jos tahdot saada Itkuntekijä-tapparan, niin tule Kummitusvuorelle sitä hakemaan. Tämän lupaan: saat nähdä eräät tutut kasvot, sillä maailmassa on vielä joku, joka tahtoo kostaa erään Mopon veren!'"
Masilon puhuessa minä olin pannut merkille kaksi seikkaa — kaisla-aitaukseen pistettiin ulkopuolelta keihäs, niin että kärki vähän näkyi, ja mehiläisrykmentin soturit parveilivat lähellä olevan kunnaan rinteillä noudattaen heille Umhlanganan nimessä lähetettyä käskyä. Keihäänkärjen ilmestyminen ilmoitti prinssien olevan piilossa aitauksen takana sovittua merkkiä odottaen, ja että rykmentti oli saapunut, jolloin teko piti tehtämän.
Chaka kavahti ylös julmistuneena. Silmät pyörähtelivät, kasvot nytkähtelivät suonenvedontapaisesti ja vaahto pursusi huulille, sillä hän ei ollut kuullut sellaisia röyhkeitä sanoja kuninkaaksi tultuaan, ja jos Masilo olisi tuntenut hänet paremmin, ei hän olisi tohtinut niitä lausuakaan.
Chaka huohotti hetkisen voimatta ensin sanoa sanaakaan. Vihdoin hän puuskahti pientä keihästään heristäen:
"Se koira! Se koira on todellakin tohtinut sylkeä minua kasvoihin! Kuulkaa kaikki! Vaikka viimeinen hetkeni olisi käsissä, käsken minä, että tuo Tappaja silvotaan jäsen jäseneltä, hän ja koko hänen heimonsa! Ja sinä myös, joka uskallat tuoda minulle sellaiset terveiset tuolta vuoristorotalta. Ja sinä myös, Mopo, sinunkin nimesi mainittiin. Näytän teille heti. Hoi, Umxamama palvelijani! Tapa heti tuo sanansaattajakoira; iske sauvallasi hänen aivonsa mäsäksi. Joutuin! Joutuin!"
Umxamama vanhus syöksyi ylös täyttämään kuninkaan käskyä, mutta ollen jo vanhuudenheikko hän joutui alakynteen, niin että tuo pelosta hurjistunut Masilo tappoi hänet. Inguazonca, Unandin veli, hyökkäsi silloin Masilon kimppuun ja iski hänet kuoliaaksi, mutta haavoittui samassa itsekin. Katsahdin Chakaan, joka seisoi pientä keihästään heristäen, ja minun aivoni toimivat nopeasti, sillä hetki oli tullut.
"Auttakaa!" huusin minä, "kuningas murhataan!"
Kaisla-aitaus murtui ja prinssit Umhlangana ja Dingaan syöksähtivät paikalle kuin kaksi härkää viidakon läpi.
Viittasin Chakaan kuihtuneella kädelläni ja huudahdin:
"Katsokaa kuningastanne!"
Molemmat vetäisivät vaippojensa alta lyhyen tappokeihään, iskien ne kuninkaan ruumiiseen. Umhlanganan isku osui vasempaan olkapäähän, ja Dingaanin oikeaan kylkeen. Chaka pudotti pienen keihäänsä, jonka varsi oli kuninkaallista punapuuta, katsoen ympärilleen, ja hänen katsantonsa oli niin kuninkaallinen, että prinssit pelästyivät ja kavahtivat takaisin.
Kahdesti hän katsoi kumpaiseenkin ja lausui sitten:
"Mitä! Aiotteko tappaa minut, veljeni — te koirat, joita minä olen hyvyydessäni ruokkinut? Aiotteko tappaa minut saadaksenne sitten hallita maatani? Sanon teille, ettei valtanne kauan kestä. Kuulen juoksevien jalkojen töminää — mahtava valkoinen kansa on tulossa, joka pyyhkäisee teidät jäljettömiin, isäni lapset! He valtaavat maani, ja te joudutte kansoinenne heidän orjikseen!"
Niin hän sanoi veren virratessa haavoista ja loi heihin jälleen kuninkaallisen katseen, joka muistutti arkojen metsästäjäin saartamaa mahtavaa hirveä.
"Täyttäkää työnne, oi te kuninkaiksi pyrkijät!" huudahti hän, mutta prinssien rohkeus oli mennyt, eivätkä he voineet enää iskeä. Silloin minä, Mopo, hypähdin esiin ja sieppasin maasta tuon pienen assegain, jonka varsi oli kuninkaallista punapuuta — saman assegain, jolla Chaka oli murhannut äitinsä Unandin sekä Moosa-poikani, ja kohotin sen korkealle keskittäen voimani iskuun. Silmäini eteen näytti jälleen häivähtävän jotakin punaista kuten ennen nuoruudessani, isäni.
"Miksi tahdot tappaa minut, Mopo?" kysyi kuningas.
"Vannoin Balekalle kostavani sekä hänet että koko heimoni!" huusin minä ja lävistin hänet keihäällä.
Hän vaipui härän vuodalle ja sanoi henkitoreissaan: "Kunpa olisin kuullut Nobelaa, joka varoitti minua sinusta, sinä koira!"
Ne olivat hänen viimeiset sanansa, mutta minä polvistuin hänen viereensä ja huusin hänen korvaansa kaikkien hänen murhaamainsa heimolaisteni ja omaisteni nimet — kysyin, muistiko hän isäni Makedaman, äitini, Anadi-vaimoni, Moosa-poikani ja muut vaimoni ja lapseni sekä Baleka-sisareni? Hänen silmänsä ja korvansa olivat auki, ja minä luulen, isäni, että hän näki ja ymmärsi. Luulen myös, että vihasta leimuavat kasvoni, kun heristin kuihtunutta kättäni hänen silmäinsä edessä, olivat hänestä hirveämmät kuin kaikki kuoleman kauhut. Ainakin hän käänsi päänsä syrjään ja sulki valittaen silmänsä. Samassa ne aukenivat jälleen ja hän oli kuollut — mennyt sinne, johon hän oli eläissään niin monta lähettänyt.
Niin astui siis Chaka-kuningas, jonka vertaista mahtavuudessa ja kauheudessa Zulu-maa ei ole toista nähnyt, minun auttamanani noihin Inkosazanan majoihin, joissa ei unta ole. Vereen hän sortui, niinkuin hän oli veressä elänytkin, sillä kiipijä suistuu vihdoin puun mukana ja virta nielee lopulta uimarin. Nyt hän asteli polkua, jonka ne lukemattomat, jotka hän oli murhannut — niitä on kuin ruohoa vuoren rinteellä — olivat hänelle sileäksi tallanneet; mutta valehdellaan, jos sanotaan, että hän kuoli pelkurin lailla armoa kerjäten. Chaka kuoli kuten oli elänyt, urhoollisena loppuun saakka. Oh! isäni, minä tiedän sen, sillä nämä silmät näkivät silloin ja tämä käsi vapautti hänen henkensä.
Hän oli kuollut ja mehiläisrykmentti läheni minun tietämättä, miten sen soturit suhtautuisivat asiaan, sillä vaikka Umhlangana oli heidän päällikkönsä, rakastivat kaikki soturit kuningasta, jolla ei ollut vertaistaan taistelussa ja joka antoi auliilla kädellä silloin kuin hän antoi. Katsahdin ympärilleni. Prinssit seisoivat tyhmistyneinä, tyttö oli paennut, Umzamama oli kuollut samoinkuin Masilokin, ja tuo vanha päällikkö Inguazonca, joka oli tappanut Masilon, seisoi ymmällä haavaansa pidellen. Muita ei näkynyt.
"Joutuin nyt, kuninkaat", huusin minä veljeksille, "soturit ovat portilla. Iskekää tuo kuoliaaksi!" — minä viittasin Inguazoncaan — "ja jättäkää loput minun huolekseni."
Dingaan karkasi hänen kimppuunsa ja murskasi hänen päänsä yhdellä iskulla, niin että hän vaipui maahan ääntä päästämättä. Sitten seisoivat veljekset jälleen vaiti ja tyrmistyneinä.
"Tuo ei puhu ainakaan mitään", huudahdin minä kaatuneeseen viitaten.
Taposta oli jo tieto levinnyt naisten keskuuteen, jotka olivat kuulleet huutoja ja nähneet keihäiden välähtelevän aitauksen takaa, ja he olivat toimittaneet sanan mehiläisrykmentille, joka lähestyi laulaen. Laulu vaikeni äkkiä, ja soturit hyökkäsivät majaa kohti, jonka edustalla seisoimme.
Minä riensin heitä vastaan valittaen korkealla äänellä ja pitäen kädessäni tuota pientä assegaita, joka punoitti vielä kuninkaan verestä, ja lausuin päälliköille:
"Valittakaa, te päälliköt ja soturit, itkekää ja valittakaa, sillä teillä ei ole enää isää! Hän, joka ruokki meitä, on poissa! Kuningas on kuollut! Ja nyt sortuvat sekä taivas että maa, sillä kuningas on kuollut."
"Kuinka niin, Mopo?" kysyi eräs päällikkö. "Miten voi olla mahdollista, että isämme on kuollut?"
"Eräs Masilo-niminen kulkuriroisto tappoi hänet. Kuningas oli tuominnut hänet kuolemaan, ja tuo hylkiö sieppasi keihään kuninkaan kädestä iskien sen suoraan kuninkaan sydämeen, ja ennenkuin me kolme, prinssit ja minä, ehdimme mennä väliin, tappoi hän Inguazoncan ja Umuxamamankin. Tulkaa lähemmäksi ja katsokaa häntä, joka oli kuninkaanne. Kuninkaat Dingaan ja Umhlangana käskevät teidän tulla katsomaan häntä, joka oli kuningas, niin että tieto hänen kuolemastaan Masilon käden kautta leviäisi kaikkialle."
"Uusien kuningasten tekeminen näyttää luonnistavan sinulta paremmin, Mopo, kuin entisen, joka oli kuninkaasi, pelastaminen jonkun kulkurin kynsistä", sanoi päällikkö silmäillen minua epäilevästi.
Mutta hänen sanoihinsa ei kiinnitetty mitään huomiota, sillä toiset päälliköt lähtivät kuollutta katsomaan toisten rientäessä sotureineen joka taholle huutaen peloissaan, että taivas ja maa sortuisivat ja koko ihmiskunta tuhoutuisi, koska Chaka, kuningas, oli kuollut.
Miten voin minä, jonka päivät ovat luetut, kertoa sinulle, isäni, kaikesta, mitä tapahtui Chakan kuoltua? Jos minä kertoisin kaikki, täyttäisi kertomukseni monta valkoisen miehen kirjaa, joihin noista tapahtumista on muutamia ehkä merkittykin. Siitä syystä olenkin vain lyhykäisesti selostanut muutamia Chakan hallituksen aikana sattuneita tapauksia; aikomuksenihan olikin tarinoida sinulle vain muutamista siihen aikaan eläneistä henkilöistä, joista minä ja Umslopogaas olemme vielä jäljellä — jos Umslopogaas Chakan poika on todellakin vielä elossa.
Sentähden minä sivuutan aivan lyhykäisesti, mitä tapahtui Chakan kuoltua, kunnes Dingaan-kuningas lähetti minut kirveskansan luo vaatimaan, että sen päällikkö, nimeltään Tappaja, luovutettaisiin hänen haltuunsa. Oi, jospa olisin varmasti tiennyt, ettei tuo päällikkö ollut kukaan muu kuin Umslopogaas, olisi Dingaan seurannut Chakan jälkiä kuten Umhlangana, ja Umslopogaas olisi hallinnut kuninkaana Zulukansaa. Mutta minä en tiennyt, valitettavasti! En kuunnellut sydämeni ääntä, joka kuiskasi, että juuri Umslopogaas oli lähettänyt terveiset Chakalle uhaten kostaa erään Mopon kuoleman, ja kun pääsin varmuuteen, oli jo myöhäistä. Olin koko ajan ollut siinä uskossa, että sanat tarkoittivat jotakin toista Mopoa.
Siten voi kohtalo välistä ivata meitä kuolevaisia, isäni. Me luulemme voivamme määrätä kohtalomme, mutta se onkin kohtalo, joka johdattaa meitä, eikä mitään tapahdu ilman kohtalon sallimusta. Täällä maailmassa ovat kaikki saman suuren verkon silmiä, jota Umkulunkulu kädellään hallitsee, ja mitä me teemme tahi jätämme tekemättä, ovat pieni säie tuossa verkossa, joka on niin laaja, että vain ylhäällä asuvan Umkulunkulun silmät näkevät sen kokonaan. Chakakin, ihmistenmurhaaja, ja kaikki, jotka hän on murhannut, ovat vain lyhykäinen rihma tuon verkon laajuuteen verraten. Kuinka voisimme me sitten, isäni, olla viisaat ja ymmärtäväiset, me, jotka olemme vain viisauden välikappaleita? Kuinka voisimme me rakentaa, jotka olemme vain mitättömiä rakennuskiviä? Kuinka voisimme me elävöittää, jotka olemme vain kohtalon helmassa uinuvia lapsosia? Kuinka voisimme me tappaa, jotka olemme vain keihäitä tappajan kädessä?
Chakan kuoltua kehittyivät tapahtumat nopeasti. Ensin sanottiin, että Masilo, tuo muukalainen, oli tappanut Chakan. Sitten levisi huhu, että Mopp-tietäjä, kuninkaan henkilääkäri ja lähin palvelija, oli murhannut kuninkaan, mihin verityöhön nuo molemmat suuret härät, kuninkaan veljet Umhlangana ja Dingaan, Senzagaconan lapset, olivat myös ottaneet osaa. Mutta Chaka oli kuollut, eivätkä maa ja taivas sortuneet, niin että mitäpä se merkitsi? Sitäpaitsi lupasivat nuo molemmat kuninkaat hallita kansaa lempeällä kädellä, keventää Chakan raskasta iestä, ja ahdistuksessa olevat ihmisethän ovat aina valmiit toivomaan jotakin parempaa.
Prinssit olivat siis toistensa ainoat viholliset sekä Engwade, Unandin poika ja Chakan velipuoli. Mutta minä, Mopo, joka olin nyt valtakunnan ensimmäinen mies kuningasten jälkeen ja ylennetty sotavoimien päälliköksi lääkärin ammatin hylättyäni, karkasin mehiläis- ja kuolemanrykmentin keralla Engwaden kimppuun lyöden hänet omassa kylässään. Taistelu oli tuima, mutta lopulta minä kuitenkin tuhosin hänet väkineen kaikkineen; Engwade surmasi kahdeksan miestä, ennenkuin minä tapoin hänet. Palasin sitten Duguzaan niiden harvojen kanssa, jotka olivat jäljellä noista kahdesta rykmentistä.
Tämän jälkeen kuninkaat riitelivät keskenään yhä enemmän, ja minä koetin pysytellä tasapainossa siinä keskivälillä, sillä en ollut selvillä, kumpaista minun oli edullisempi suosia. Lopulta huomasin, että he pelkäsivät minua molemmat, mutta saatuaan ylivallan olisi Umhlangana varmasti surmannut minut, mikä ei ollut taas Dingaanin tarkoitus. Aloin pitää Dingaanin puolta, mutta haihdutin samalla Umhlanganan pelon, niin että sain hänet vihdoin jollakin tekosyyllä vangituksi. Hän meni samaa tietä kuin Chaka-veljensäkin, assegai-tietä, ja Dingaan hallitsi maata yksinään.
Sellainen on tämän maailman prinssien kohtalo, isäni. Minä olen vain mitätön mies ja asemani on nyt äärimmäisen vaatimaton, mutta kolme sellaista olen saattanut kuolemaan surmaten kaksi omin käsin.
Kaksi viikkoa Umhlanganan kuoleman jälkeen palasi tuo sotaretkelle lähetetty suuri armeija Limpopon soilta säälittävässä tilassa, sillä melkein puolet olivat menehtyneet kuumeeseen ja vihollisen ansoihin ja loput olivat surkeasti nälissään. Oli hyvä eloonjääneille, että Chaka oli poissa, sillä muutenpa he olisivat päässeet nopeasti tielle sortuneiden toveriensa luo; eihän oltu kuultukaan jonkun Zulu-armeijan milloinkaan palanneen voitettuna ja ilman saaliin hiventäkään. Sentähden he tervehtivät ilolla kuningasta, joka säästi heidän henkensä, ja Dingaan sai hallita siitä lähtien kenenkään häiritsemättä, kunnes kohtalo löysi hänetkin.
Dingaan oli tosin samaa verta kuin Chakakin ja yhtä mahtava näöltään ja julma sydämeltään kuin hänkin, mutta hänellä ei ollut Chakan tarmoa, eikä järjen terävyyttä. Hän oli sitä paitsi petollinen valehtelija, mitä Chaka ei ollut. Naisiinkin hän oli liiaksi menevä ja tuhlasi näiden seurassa ajan, joka hänen olisi pitänyt omistaa valtion asioille. Hän hallitsi kuitenkin aikansa.
Minun täytyy kertoa sinulle myös, että Dingaan olisi tappanut velipuolensa Pandankin tahtoen siten reväistä isänsä Senzangaconan sukupuusta kaikki harmilliset vesat. Tämä Panda oli hyväntahtoinen, rauhaarakastava mies, minkätähden minä luulinkin häntä hieman sekapäiseksi, ja kun kysymys hänen surmaamisestaan tuli esille, panimme minä ja eräs Mapita-niminen päällikkö jyrkästi vastaan sanoen, ettei häntä, mielipuolta, tarvinnut pelätä. Puolustin häntä sentähden, että minä rakastin tuota vaiteliasta ja lempeäsydämistä miestä. Dingaan myöntyi vihdoin sanoen: "Pyydätte minua säästämään tuon koiran, minkä minä teenkin, mutta saadaanpa nähdä, että hän vielä puree minua."
Pandasta tehtiin sitten kuninkaan karjan kaitsija. Dingaanin sanat toteutuivatkin, sillä juuri Pandan hampaiden ote se syöksi hänet valtaistuimelta. Panda oli vain koira, joka puri, mutta minä, Mopo, olin mies, joka usutin hänet riistan kimppuun.
* * * * *
Umslopogaasin, Mopon ja Nadan tarina jatkuu teoksessa "Susi-veikot."